Feministinen tutkimus

Tunnepuhe on uusi (ja vanha) pakko

Elina Halttunen-Riikonen, Mona Mannevuo et al.

***

Mona Mannevuo väitteli syyskuussa Turun yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Mannevuo on kiinnostunut työstä, tunteista, yhteiskuntaluokista ja sukupuolista ja esitimmekin hänelle muutaman kysymyksen näistä aiheista. Haastattelussa Mannevuo kertoo, miksi samapalkkaisuustavoitteet eivät enää riitä ja kuinka innovaatioretoriikka ja talkoopuhe toistavat vanhoja vallankäytön tapoja.

Väitöskirjasi otsikko on Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita. Miten päädyit pohtimaan, mitä tekoa tunteilla ja työllä on keskenään?

Alkuun tein väitöskirjaa akateemisesta työstä ja siitä, millä tavoin yliopiston kaltaisissa organisaatioissa työntekijöitä sidottiin uuden yliopistolain jälkeen innovaatio- ja yrittäjyyspuheesta tuttuihin affektiivisiin käytäntöihin. Tarkastellessani keskustelua uudesta yliopistolaista huomasin nopeasti, ettei yliopistotyön muutoksissa ole kyse vain ”uudesta” innovaatioretoriikasta, vaan työn rationalisoinnista, järkeistämisestä. Halusin ymmärtää työn rationalisointia paremmin ja päädyin tarkastelemaan sen historiaa aina Henry Fordista ja Fredrick Taylorista alkaen.

Historiallistaminen vahvisti työssäni affektin käsitteen merkitystä. Yleensä affektiteorioita käytetään jälkifordistisen ”uuden” työn tarkastelussa. Tällöin affektin kautta teoretisoidaan muun muassa hoiva- ja tunnetyön uusia muotoja sekä palkkatyön muuttumista yrittäjämäiseksi. Fordin ja Taylorin teoksia analysoidessani huomasin kuitenkin, että affekti on jo alkujaan ollut myös liukuhihnamaisen tehdastyön organisoinnin keskeinen käsite. Päädyin lopulta kehittelemään käsitettä affektiivinen rationalisointi, jonka kautta voi hahmottaa työn tieteiden jatkumoita.

Teoksessa Elämäni ja työni (1922, suom.1923) Ford kuvaa, kuinka hän halveksii sellaista työläistä, joka on niin heikko ja veltto, että kaipaa ympärilleen hyvää henkeä toimiakseen tehokkaasti. Ford ei voinut sietää lörpöttelyä, viheltelyä ja vitsailua töissä, joten hän loi tehtaaseen keskijohdon tarkoin vahtimaan sitä, että työläisten olemus kohtaa Fordin vaatimukset. Työntekijänsä Ford rekrytoi toimeenottokonttorin kautta, jossa hakijan työhalu ja työmoraali varmistettiin toisinaan jopa kotikäynneillä. Taylorille työteho ei ollut vastaavalla tavalla työntekijän henkilökohtainen ominaisuus, vaan Taylorille vitkuttelu ja lorvailu olivat osoitus työläisten kulttuuriin sosiaalistumisesta. Sen kitkemiseksi Taylor loi tieteellisen liikkeenjohdon järjestelmän ja tehokkaan työnjohdon.

Fordin ja Taylorin jälkeen työntekijän olemuksesta, affekteista ja niiden rationalisoinnista ovat olleet kiinnostuneita lukuisat tehostajat, insinöörit, työpsykologit, filosofit ja sosiologit. Väitöskirjassani tarkastelen useita tiedon tuottamiseen liittyviä luokittuneita ja sukupuolittuneita oletuksia, joiden kautta sekä tehostajat että marxilaiset tehostamista vastustavat ajattelijat ”tiesivät” työläisen affekteista. Väitöskirjani yhteenveto on se, että affektiivinen rationalisointi on yhdistelmä 1900-luvun kuluessa normalisoitunutta keskiluokkaista tunnekulttuuria, työn ”tieteellistymistä” sekä kehitystä, jossa julkinen ja yksityinen on yhdistynyt affektiivis-rationaalisen laskukaavan alle. Työn tehostamisen retoriikassa on 1950-luvulta eteenpäin siirrytty fordistisesta imperatiivista ”älä!” kohti kehotusta ”tunne!” Rationalisoinnin peruskysymykset ovat kuitenkin pysyneet samana: mitä tuotetaan, miksi tuotetaan, kuinka paljon ja millä ehdoilla.

Feministiseen liikkeeseen liitetään vahvasti samapalkkaisuustavoitteet. Puhutaan paljon ”naisen eurosta”. Pitäisikö tavoitetta päivittää ja/tai laajentaa, jotta se voisi saada kunnolla otteen nykypäivän epätasa-arvon muodoista?

Samapalkkaisuustavoitteet eivät ylipäätään kohtaa niitä työn henkilökohtaisen sopimisen visioita, joihin työmarkkinoita tällä hetkellä suunnataan. Analysoin väitöskirjassani esimerkiksi ajatushautomo Liberan pamflettia, jossa kysymys yhteisesti sovituista työehdoista määritellään vanhanaikaiseksi ja kansantaloudelliseksi rasitteeksi. Liberan mukaan kollektiivinen sopiminen sairastuttaa terveet työmarkkinat, joissa yksilöillä tulisi olla oikeus itse lisätä omaa markkina-arvoaan.

Liberan pamfletin tavoite on kritisoida ammattiyhdistysliikettä, mutta heidän näkemyksensä työehdoista on siirtynyt laajempaan keskusteluun. Nuoria naisia ei esimerkiksi kehoteta purnaamaan työelämän vaikeuksista ja lasikatoista joillekin etujärjestöille tai asettamaan painetta ammattiyhdistyksille. Sen sijaan heitä kehotetaan korostamaan omaa pätevyyttään ja löytämään itsestään se maskuliininen yritysjohtaja, joka aina vaatii itselleen rohkeasti korvauksen tehdystä työstä. Muun muassa Facebookin operatiivinen johtaja Sheryl Sandberg esiteltiin Helsingin Sanomissa uutena feministi-ikonina, sillä Sandberg opettaa nuoria naisia luopumaan kiltteydestä ja ottamaan tilaa itselleen.

Osaltaan kannustaminen itsen korostamiseen saattaa olla hyödyllistä pätkätyömarkkinoilla kilpaileville nuorille naisille, mutta sen yksilökeskeinen puoli on laajemmassa mittakaavassa ongelmallista. Esimerkiksi julkisessa keskustelussa on korostunut viime vuosina se, että ”huippujen” esittämät palkkavaatimukset ovat osoitus heidän hyvästä itsetunnostaan ja ylivertaisista kyvyistä. Sen sijaan kollektiivisesti esitetyt palkkavaatimukset tuomitaan osoitukseksi ahneudesta, kriisitietoisuuden puutteesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää taloustieteellisiä reunaehtoja.

Yhteisesti sovitut työehdot eivät ole nekään ongelmattomia, mutta niiden hyvä puoli on se, että vallankäyttö on niissä näkyvämpää. Esimerkiksi yliopistojen yksilökohtaisemmista palkkausjärjestelmistä ei ole erityisen positiivisia kokemuksia ja niissä on nähty myös sukupuolittuneita ongelmia. Yliopiston palkat ovat enemmän sidoksissa budjettiin kuin ”tuloksiin”, mutta niissä tutkijoita arvioidaan henkilökohtaisesti suhteessa ”huippututkijaan” tarkemmin määrittelemättä mikä tai kuka sellainen oikeastaan on. Epämääräiset henkilökohtaisen palkkauksen alueet siirtävät kysymykset työnkuvasta yksilöllisempiin ominaisuuksiin, joten edunvalvonnan on vaikea puuttua näissä ilmeneviin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Viime vuosikymmeninä on puhuttu paljon työn prekarisaatiosta eli epätyypillistymisestä ja epävarmuuden lisääntymisestä. Tässä keskustelussa puhutaan usein työn feminisaatiosta, mutta harvemmin siitä, millä ehdoilla naiset tekevät työtä. Mitä prekarisaatiokeskustelusta unohtuu jos feministinen kritiikki sivuutetaan?

Prekarisaatiokeskustelussa työn feminisaation käsitettä käytetään yleensä viittaamaan jälkifordistiseen ajanjaksoon. Sen mukaan työ on ”naisistunut” viimeisten vuosikymmenien aikana työn muuttuessa tarkkaan rajatusta teollisuustyöstä epämääräisempään uuteen työhön. Naisistuminen viittaa tässä yhteydessä usein työn muuttumiseksi kohti luovempaa, joustavampaa ja tunteellisempaa prekaaria työtä. Fordistisen ja jälkifordistisen yhteiskunnan vastakkainasetteluun sisältyy usein oletus siitä, että fordistinen ajanjakso oli pitkien työsuhteiden ajanjakso jälkifordistisen yhteiskunnan ollessa ”epävarma”.

Fordismi ei kuitenkaan ollut monoliittinen järjestelmä, jonka tavoite oli jakaa vaurautta tai pitkiä työsuhteita. Sen sijaan fordismi oli järjestelmä, joka hyödynsi vähävaraisten työläisten potentiaalia liittämällä tarkoin valitut työläiset osaksi tehdasta. Vakautta työsuhteisiin toi ammattiyhdistysliike sen jälkeen, kun sille sallittiin toimintamahdollisuuksia Fordin tehtailla 1940-luvun alussa. Euroopassa pitkien työsuhteiden ajanjakso oli myös sidoksissa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jonka yhteydessä jokaisen kansalaisen työpanos oli uudella tavalla resurssi. Historiallistamisen ja paikantamisen tulisi olla prekarisaatiosta käytävässä keskustelussa tärkeää, sillä väitteet työstä ”ennen” ja ”nyt” jäävät usein liian abstraktille tasolle.

Väite työn muutoksesta ”naisistuneeksi” unohtaa toisinaan myös sen seikan, että työ ei tule naiseksi vaan uuden kapitalismin kulttuurissa työ tehdään naiseksi. Kyse ei ole vain tehdastyön muuttumisesta länsimaissa ”uudeksi työksi”, vaan myös globaalista työvoiman muuttumisesta maskuliinisesta fordistisesta työläisestä naiseksi. Nämä muutokset eivät silti kerro siitä, millainen nainen ”on”, vaan oletuksia naiseudesta käytetään perusteena organisaatioiden tehostamisessa ja järjestelyissä. Leslie Salzinger kuvaa teoksessaan Genders in Production: Making Workers in Mexico’s Global Factories (2003) tapoja, joilla ylikansalliset yritykset siirtävät tuotantoaan paikkoihin, jossa on reservi vähävaraisia naisia. Oletus tällöin on se, että köyhät naiset ovat tehdastyöhön kuuliaisia ja sopivia. Naiseus on kuitenkin vain trooppi, sillä tuotannon järjestäminen vaatii huomattavan paljon painostusta ja panostusta 1900-luvun alun fordistis-tayloristisiin johtajuuskäytäntöihin.

Julkisessa keskustelussa kannetaan paljon huolta poikien koulumenestyksestä. Koulujen nähdään olevan suunniteltu tyttöjen tarpeisiin, ja ”kilttien kympin tyttöjen” nähdään oikeudettomasti vievän poikien jatko-opiskelupaikat. Näetkö, että tällä on jotain yhteyksiä työelämästä ja työstä käytävään keskusteluun?

Väitöskirjassani tutkimani aineiston perusteella kysymys poikien koulumenestyksestä liittyy työelämästä käytävään keskusteluun. Helsingin Sanomat julkaisi jo 2000-luvun alussa artikkeleja, joissa tyttöjen kirjoitettiin jyräävän pojat, valtaavan lukiot ja rynnivän yliopistoihin. Ongelmaksi tässä sukupuolijakaumassa nähtiin paitsi koulutuksen epätasa-arvo, myös kansantaloudelliset kysymykset. Tyttöjen väitettiin tuolloin, ja väitetään edelleen, olevan kuuliaisia yleissuorittajia, jotka ovat vieraantuneet elämästä. Tyttöjen yleissuorittavuuden pelätään johtavan innovaatiotoiminnan pysähtymiseen, koska miesten impulsiivinen riskinottokyky jää etenkin korkeakouluissa käyttämättä.

Sukupuolitetut oletukset tunnollisuudesta, ”aitoudesta” ja riskinottokyvystä laittavat naiset työmarkkinoilla asemaan, jossa heidät mielletään työteliäiksi, mutta ei työllistettäviksi. Työn tieteiden uusissa visioissa tytöt kannattaa palkata sellaiseen suorittavaan työhön, jossa kaivataan tunnollisuutta ja sitoutumista. Sen sijaan luonnontiede, innovaatiotoiminta ja yritysjohto kuvaillaan maskuliiniseksi maailmaksi, jossa tarvitaan enemmän pöhinää ja ajatuksia takapulpetista kuin kympin tytöiltä. Uuden työn raporteissa jopa korostetaan, että tavallisia naapurinpoikia ja -tyttöjä ei kannata palkata yritysten vaativiin työtehtäviin.

Ahkeruus ja tunnollisuus eivät toisin sanoen ole startup-retoriikasta mielikuvat lainaavan työelämän menestystekijöitä, vaan ”uutta pöhinää” kailottavassa uudessa kulttuurissa työnhakijan tulisi olla miellyttävä ja verkostoitunut tiimityöntekijä. Tällainen ajattelu esitetään usein ”uutena”, mutta nämä ominaisuudet esitellään jo yhdysvaltalaisen Dale Carnegien yrityskulttuurin klassikkoteoksessa How to Win Friends & Influence People (1936). Ihmisten käsittelyyn vedotaan myös uudemmilla käsitteillä kuten tunneäly, jonka kympin tytöiltä väitetään puuttuvan.

Tyttöjen koulumenestyksen nähdään myös johtavan ongelmiin parinvalinnassa, sillä koulutettujen naisten väitetään valitsevan vain samantasoisesti koulutetun tai koulutetumman puolison. Väitteen perustelu jää epäselväksi, mutta väite on yksi argumentti siitä, että poikien korkea koulutustaso on väestön uusiutumiseen tarvittava tekijä. Oletus siitä, että koulutetut naiset maksavat koulutuksestaan hinnan kylmyydestä läheisissä ihmissuhteissa on klassinen freudilainen klisee. Sen mukaan kouluttamattomat porvarillisen moraalin ulkopuoliset naiset osoittavat ”aitoja” tunteita kun taas keskiluokkaiset neuroottiset naiset ovat menettäneet kosketuksen todelliseen itseensä.

Kommentoit mm. Helsingin Sanomien haastattelussa, että Sipilän talkoo-puheet ovat kaikuja fordismista ja taylorismista 100 vuoden takaa. Voitko selventää tätä sellaiselle lukijalle, joka ajattelee että hallituksen linja on uudenaikainen?

Pyrin haastattelussa osoittamaan, että hallituksen tämänhetkinen retoriikka talkoista ja yhteistyöstä on samantapaista retoriikkaa, jota yritysjohto 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa käytti. Johdon retoriikan historiallistaminen on tärkeää siksi, että kuulijat hahmottaisivat työn tehostamisen jatkumot. Fordismi ja taylorismi mielletään usein käskyttävän johtajuuskulttuurin ja tehostamisen ”vanhoiksi” suuntauksiksi, jotka eivät liity tämän hetken työelämään.

Sain tuohtunutta palautetta siitä, että kehtaan verrata lempeää Sipilää julmaan Tayloriin. En kuitenkaan verrannut heitä henkilöinä, vaan puhuin tehostamisen retoriikasta. Tehostamista kuvataan työntekijöille usein välttämättömänä kehityksenä, jonka (talous)tieteelliset perusteet korvaavat työntekijöiden henkilökohtaiset käsitykset.

Fordin ja Taylorin ideologioiden toteuttamiset olivat tunnetusti tehdastyössä julmia ja kurinpidollisia, mutta molempien teoksissa niitä perustellaan välttämättömyydellä ja pidemmällä aikavälillä muodostuvalla yhteisellä edulla. Taylor esitteli tieteellisen liikkeenhoidon järjestelmää nimeämällä sen ”työläisen parhaaksi ystäväksi”, sillä se auttaa korjaamaan vanhan järjestelmän paremmaksi. Ford taas korostaa teoksessaan toistuvasti tulevaisuuteen katsomisen merkityksiä, sillä ihmiset eivät saa takertua menneisyyteen, vaan heidän täytyy keskittyä tekemään huonosta ja tuottamattomasta järjestelmästä hyvä. Myös Fordin näkemys työehtojen sopimisesta kuulostaa yllättävän tutulta:

”Me emme kanna kaunaa ammattiyhdistyksiä vastaan, mutta me tahdomme olla riippumattomia kaikista sopimuksista sekä työnantajain että työväen järjestöjen puolelta. Me annamme ammattiyhdistyksille arvoa, suosimme niiden hyviä pyrinnöitä, mutta paheksumme huonoja.”

Mannevuon väitöskirja on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6134-4

Vieraan vuoro: Tieteen objektiivisuus ja arvovapaus. Helen Longinon kritiikki

Saana Jukola

Tässä kirjoituksessa käsittelen yhdysvaltalaisen tieteenfilosofi Helen Longinon teoriaa tieteellisen tiedon luonteesta ja tieteen arvovapauden kritiikistä. Vuonna 1944 syntynyt Longino on julkaissut kaksi monografiaa (Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry vuonna 1990 ja The Fate of Knowledge vuonna 2002) ja hänen kolmannen teoksensa Studying Human Behavior: How Scientists Investigate Aggression and Sexuality on määrä ilmestyä vuoden 2013 alussa.

Longinon tarkastelussa tiede näyttäytyy prosessina, joka on oleellisella tavalla yhteydessä yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Hän yhdistää työssään feministisen näkökulman perinteisiin tieteenfilosofisiin kysymyksenasetteluihin ja nostaa aiemmin lähinnä feministien kiinnostuksenkohteena olleita ongelmia yleiseen filosofiseen keskusteluun.

Kirjoituksessa keskityn käsittelemään perinteistä, monien tahojen ongelmallisena pitämää, käsitystä tieteen arvovapaudesta ja Loginon vaihtoehtoista tapaa ymmärtää tieteen objektiivisuus. Esittelen ensiksi tieteenfilosofian perinteisiä näkemyksiä aiheesta, ja taustoitan muutoinkin keskustelua tieteen objektiivisuudesta. Perinteisesti on uskottu, että tieteen arvovapaus voidaan turvata vaatimalla tutkijoita olemaan puolueettomia ja seuraamaan logiikkaa. Seuraavaksi siirryn Longinon tarjoamaan ratkaisuun, eli kontekstuaaliseen empirismiin: tarkastelen alimääräytyneisyyden ongelmaa, taustaoletusten roolia tieteellisessä päättelyssä ja objektiivisuuden sosiaalista luonnetta. Lopuksi kirjoitan muutaman sanan siitä, mitä feministinen tiede Longinolle tarkoittaa.

Longinon ajattelun taustaa

Longino on työssään keskittynyt sosiaaliseen epistemologiaan[1] eli tarkastelemaan kysymystä siitä, millaisia ovat tiedon tuotannon sosiaaliset aspektit ja kuinka sosiaaliset suhteet, intressit ja institutionaaliset rakenteet vaikuttavat siihen, mitä kutsumme tiedoksi [2]. Erityisesti hän on tutkinut sitä, kuinka kulttuuriset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tieteeseen. Longinon mukaan tiedettä tutkivien on huomioitava se, että tiedettä tehdään tutkijayhteisössä, joka kuuluu laajempaan rahoittajien, kuluttajien ja kansalaisten muodostamaan yhteisöön [3]. Hänen tarkoituksenaan on siis harjoittaa filosofiaa, joka huomioi sosiaalitieteellisen, sekä tutkijayhteisöjen toimintaa että laajemmin ihmisten käyttäytymistä tarkastelevan, tutkimuksen tulokset  eikä perustu idealisoituihin ja käytännössä mahdottomiin käsityksiin siitä, miten tutkijoiden tulisi tiedettä harjoittaa [4].

Longinon projekti on osa pitkää keskustelua siitä, millä tavalla tiedettä tutkiessa tulisi ottaa huomioon tutkimuksen sosiaalinen konteksti. Tämä keskustelu kulminoitui 1990-luvun puolivälissä niin kutsuttuun tieteiden sotaan, jossa joukko luonnontieteilijöitä ja filosofeja hyökkäsi sosiologisesti suuntautuneiden tieteentutkijoiden ajatuksia vastaan syyttäen heitä tieteen arvon vähättelemisestä. Kriitikot kokivat, että esittäessään kysymyksiä tutkijoiden aatteiden ja arvostusten vaikutuksesta tiedeyhteisössä vallalla oleviin teorioihin tieteentutkijat pyrkivät heikentämään tieteen arvovaltaa. Kriitikot kohdistivat tarkemmat syytöksensä lähinnä muutamaan feministiin sekä radikaaliin konstruktionistiin (esimerkiksi Bruno Latouriin), mutta tuomitsivat tällä perusteella koko tieteentutkimuksen irrationalismiksi [5].

Sosiaalisten tekijöiden roolia koskevan kiistan juuret ulottuvat kauas historiaan, mutta syvällisemmän keskustelun aloittajana voi pitää C.P. Snown alunperin vuonna 1963 julkaistua teosta Kaksi Kulttuuria, jossa Snow tuomitsee humanistisen kulttuurin ja luonnontieteellisen kulttuurin eriytymisen toisistaan: hänen mukaansa humanistit ja luonnontieteilijät eivät osaa keskustella keskenään, vaikka he yhdessä tuottavat suurimman osan maailmaa koskevasta ymmärryksestä. [6]

Ennen 1960-lukua sosiaalisten ja kulttuuristen arvojen ja aatteiden vaikutuksesta tieteen sisältöön ei juuri keskusteltu akateemisessa maailmassa: luonnontieteiden tutkijat kirjoittivat itse suuren osan tieteenhistoriasta joko ollessaan eläkkeellä tai vapaa-aikanaan. Suurin osa tieteenfilosofiaa taas pyrki selittämään luonnontieteiden menestystä, eikä haastamaan kuvaa tieteistä arvovapaina. Tieteensosiologiassa tutkittiin ennen 1970-lukua lähinnä tieteen sosiaalisia instituutioita, tutkijoiden motivaatiota ja hyväksyttävän tieteellisen käyttäytymisen normeja. [7] Merkittävä käänne tieteentutkimuksen alalla oli Thomas Kuhnin ensimmäisen kerran vuonna 1962 julkaistu teos The Structure of Scientific Revolutions, joka kyseenalaisti hallitsevan populaarin ja filosofisen kuvan tieteestä. Kuhnin ajattelu haastoi perinteisen epistemologian usealla tavalla. Hän hylkäsi vahvan realismin [8] ja perinteiset käsitykset tiedosta, tieteellisestä oikeuttamisesta (eli siitä, millä perusteella tutkijoiden tulisi hyväksyä jokin väite tai teoria) ja rationaalisuudesta. Hän myös keskittyi tarkastelemaan yhteisöä tiedon tuottajana ja haltijana yksittäisen tutkijan sijaan. [9] Longino on yksi Kuhnin projektia jatkaneista nykyajattelijoista.

Longino luokitellaan yleisesti feminististen empiristien[10] joukkoon. Feministiseksi empirismiksi kutsutaan usein näkemystä, jonka mukaan tieteeseen saattaa liittyä monia seksistisiä piirteitä, mutta systemaattisesti sovelletun tieteellisen metodin avulla asenteellisista töistä voidaan hankkiutua eroon. Siitä, millainen tuon metodin tulisi olla, toki käydään keskustelua. Feminististen empiristien mukaan tutkimuksen itseään korjaavat metodit ovat paras keino seksististen vääristymien poistamiseksi tieteen sisällöstä. Asenteisiin ja instituutioihin pesiytyneiden ennakkoluulojen poistamiseksi voidaan joutua tarkastelemaan myös eettisiä normeja ja suorittamaan tiedepoliittisia toimenpiteitä. [11] Feministiset empiristit eivät siis kannata niin kutsuttuun standpoint-epistemologiaan kuuluvaa näkemystä siitä, että naisten ja miesten tavat tarkastella maailmaa tai tehdä tiedettä poikkeaisivat perustavanlaatuisella tavalla toisistaan [12]: naiset eivät ole taipuvaisia pehmeämpään tieteen tekemisen tapaan, vuorovaikutukseen ja pyrkimykseen ymmärtää luonnon prosesseja niiden hallitsemisen sijaan.

Perinteinen näkemys tieteen arvovapaudesta

Ennen kuin siirryn Longinon teorian tarkasteluun, hahmottelen pääpiirteissään niin sanotun perinteisen näkemyksen tieteen arvovapaudesta, jota Longino on kritisoinut. Perinteisesti vallalla on ollut näkemys, jonka mukaan ainakin luonnontieteiden tutkimuksen on mahdollista olla arvovapaata. Tällä ei suinkaan ole tarkoitettu sitä, etteivät arvot, kuten pyrkimys teorioiden totuuteen tai tarkkuuteen, ohjaisi tutkimustoimintaa, vaan vapautta henkilökohtaisista, kulttuurisista ja sosiaalisista arvoista. Eettisten ja sosiaalisten arvojen vaikutusta tutkimusongelmien (Millaisiin tutkimuksiin Suomen Akatemian tai muiden rahoittajien tulisi kohdentaa rahoitusta?) ja -menetelmien valintaan (Saako tutkimuksessa käyttää menetelmiä, jotka tuottavat koehenkilöille suurta kipua?) on pidetty sopivana, mutta henkilökohtaiset mieltymykset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tämän näkemyksen mukaan tieteen sisältöön vain, jos tutkija on epäonnistunut tieteellisen metodin noudattamisessa – esimerkiksi jättänyt osan aineistostaan sivuun tilastoanalyysiä tehdessään saadakseen haluamansa tuloksen.

Perinteisen näkemyksen kannattajien mukaan tutkijoiden tulee tehdä päätelmiä neutraalisti relevantin (l. olennaisen) datan perusteella: Voimme saavuttaa luotettavaa, arvovapaata ja objektiivista[13] tietoa tekemällä tietoisen päätöksen pitää omat (poliittiset, eettiset ja sosiaaliset) arvomme sivussa tutkimustoiminnastamme. Näin voimme taata tieteen riippumattomuuden politiikasta ja uskonnosta.[14] Perinteisen näkemyksen mukainen kuva tieteellisestä toiminnasta on siis hyvin yksilökeskeinen, vaikka esimerkiksi kokeiden toistettavuuden vaatimus toki tunnistetaan. Tutkimuksen luotettavuus ja puolueettomuus palautuu kuitenkin siihen, kuinka hyvin yksittäiset tutkijat onnistuvat noudattamaan metodia.

Empiirinen alimääräytyneisyys ja taustaoletusten rooli päättelyssä

Perinteisen näkemyksen mukainen ajatus tieteen arvovapaudesta on kyseenalaistettu viime vuosikymmeninä, ja Longinon kontekstuaaliseksi empirismiksi kutsuttu teoria on ollut yksi sen vaikutusvaltaisimmista kritiikeistä. Kuten edellä mainittiin, perinteisen näkemyksen mukaan tutkijat voivat tehdä arvovapaita päätelmiä kerätyn aineiston pohjalta. Longinon mukaan tämä on mahdotonta. Perusteena tälle on hänen tulkintansa niin kutsutusta alimääräytyneisyyden ongelmasta. Tieteenfilosofiassa kutsutaan teorioiden empiiriseksi alimääräytyneisyydeksi sitä, että useampi keskenään ristiriitainen teoria saattaa samanaikaisesti olla yhteensopiva saman havaintoaineiston kanssa, jolloin pelkästään havainnon avulla ei voida ratkaista, mikä teorioista on tosi. [15]

Arkipäiväisenä esimerkkinä alimääräytyneisyydestä toimii kuvaus tilanteesta, jossa olen kävelyllä metsäautotiellä ystäväni kanssa. Yllättäen vastaamme ravaa hevonen. Pollella on selässään satula, päässään suitset ja jaloissaan suojat: on ilmiselvää, että se on tavalla tai toisella hankkiutunut eroon ratsastajastaan ja lähtenyt karkumatkalle. Leivällä houkuttelemalla saamme hevosen kiinni ja päätämme palauttaa sen tallilleen. Mutta mille tallille? Tiedämme, että lähistöllä on kaksi tallia, Kopukkila ja Uljaala. Meidän on pääteltävä, kummalta tilalta hevonen on kotoisin. Ratsastusta harrastava ystäväni on sitä mieltä, että hevosen on pakko olla peräisin kilparatsastukseen keskittyvältä Uljaalan tilalta, sillä hän tunnistaa satulan ja suitsien olevan erästä kallista esteratsastajien suosimaa merkkiä. Itse taas olen vakuuttunut karkulaisen olevan peräisin Kopukkilan harrastetallilta: kyseessä on nimittäin suomenhevonen, eikä omien näkemysteni mukaan ole mitenkään mahdollista, että sen rotuinen hevonen asuisi kilpatallilla arvokkaiden ulkomailta peräisin olevien hevosten seassa. Tässä tilanteessa sekä minulla että ystävällämme on käytössämme sama evidenssi eli hevonen, mutta teemme sen perusteella kaksi keskenään ristiriitaista päätelmää.

Longinolle alimääräytyneisyydessä on kyse siitä, millä perusteella katsomme jonkin asiaintilan tukevan jotain hypoteesiamme: miksi esimerkiksi tulkitsemme lasiputkessa olevan elohopeapatsaan korkeuden kertovan jotain lämpötilasta? Pelkkä elohopeapatsas ei viittaa mihinkään ilman oletusta siitä, että elohopealla on tapana käyttäytyä tietyllä tavalla eri lämpötiloissa ja että tuo käyttäytyminen on säännönmukaista. [16] Evidenssin ja hypoteesien välillä on siis kuilu: jotta voimme pitää asiaintilaa hypoteesiamme tukevana, on meillä oltava joitain oletuksia siitä, mitkä ovat asioiden väliset yhteydet. Longinon mukaan se, pitääkö henkilö jotain asiaintilaa relevanttina tietyn hypoteesin kannalta, riippuu hänen muista uskomuksistaan – niin sanotuista taustaoletuksista. Erilaisten taustaoletusten valossa huomio kiinnittyy ilmiön eri puoliin, jolloin sen voi nähdä tarjoavan vahvistusta joko yhdelle hypoteesille eri syistä tai jopa kahdelle toisensa poissulkevalle hypoteesille. [17] Edellisessä hevosesimerkissä omat taustaoletukseni koskivat sekä suomenhevosten rotuominaisuuksia ja soveltuvuutta kilpahevosiksi että kilparatsastajien taipumusta hankkia käyttöönsä tietyntyyppisiä ratsuja. Ystäväni taustaoletus oli, ettei harrasteratsastaja panostaisi tietyntyyppisiin varusteisiin.

Longinon keskeinen väite on, että osa päättelyyn vaikuttavista taustaoletuksista saattaa olla arvosidonnaisia. Tieteen sisältö sekä tieteellinen toiminta ovat aina vuorovaikutuksessa sosiaalisten tarpeiden ja arvojen kanssa, ja yhteiskunnallisten arvojen vaikutus ulottuu myös havaintojen tekemiseen, teorioiden rakentamiseen ja päättelyyn. [18] Esimerkkinä siitä, kuinka tutkijoiden arvolatautuneet oletukset voivat vaikuttaa aineiston tulkintaan, voi mainita naiskeräilijä- ja miesmetsästäjäteoriat ihmisen lajikehityksen selittäjänä. Molemmissa teorioissa vastausta ihmislajin kehitystä koskeviin kysymyksiin haettiin tarkastelemalla varhaisten ihmisapinoiden muuttuneita tapoja ja esimerkiksi fossiileista, jalanjäljistä ja työkaluista koostuvaa empiiristä aineistoa. Miesmetsästäjäteoriassa huomio kiinnitettiin muuttuneisiin metsästystapoihin ja urosten kiviaseiden käyttöön. Naiskeräilijäteorian kannattajat puolestaan selittävät työkalujen alkaneen kehittyä naaraiden ryhdyttyä hankkimaan ravintoa tikkuja ja keppejä käyttäen. Kumpikin teoria tarjoaa selityksen yhdelle ja samalle aineistolle, eikä valintaa teorioiden välillä voi tehdä pelkästään empiiriseen aineistoon turvautumalla. Naiskeräilijäteorian merkitys on siinä, että sen kehittäjät onnistuivat nostamaan esiin miesmetsästäjäteorian taustalla vaikuttavat androsentriset taustaoletukset, jotka olivat aiemmin jääneet näkymättömiksi. Toisaalta molemmat teoriat heijastavat varsin stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolirooleista. [19]

Evidenssi ei siis kaikissa tilanteissa määrää sitä, millaisia päätelmiä tutkijan tulisi sen perusteella tehdä. Eikö tällöin sitten ajauduta relativismiin eli siihen, että kaikkia näkemyksiä olisi tieteessä pidettävä yhtä pätevinä? Onko meidän hyväksyttävä kreationistien teoria maapallosta kuusi tuhatta vuotta vanhana tai todettava, että sydänsairauksia voidaan hoitaa yhtä tehokkaasti moderneilla koululääketieteen keinoilla ja homeopatialla? Miten tieteen objektiivisuus voidaan turvata, jos tutkijoiden yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset saattavat vaikuttaa heidän päättelyynsä? Longinon ratkaisu on tehdä ero tieteen objektiivisuuden ja arvovapauden välille. Toisin kuin perinteisen näkemyksen kannattajat ajattelevat, voi tiede Longinon mielestä olla objektiivista vaikkei se olekaan arvovapaata. Arvovapauteen pyrkiminen ei ole realistinen vaihtoehto, mutta tästä ei seuraa, että mitä hyvänsä teoriaa tulisi pitää pätevänä.

Yhteisön rooli tutkimuksen luotettavuuden turvaamisessa

Taustaoletusten vaikutus tieteelliseen päättelyyn näyttäytyy uhkana vain, jos pidetään kiinni perinteisen näkemyksen kannasta, jonka mukaan tutkimuksen luotettavuus riippuu yksittäisten tutkijoiden toiminnasta. Longinon kontekstuaalisessa empirismissä pyritään arvojen poissulkemisen sijaan niiden näkyviksi tekemiseen ja niiden roolin kontrollointiin: Tieteellinen toimintaan kuuluu hypoteesien rakentamisen ja kokeellisen testauksen lisäksi erottamattomasti hypoteesien ja taustaoletusten alistaminen käsitteelliselle kritiikille. Toisin sanoen tieteessä on tärkeää esittää kysymyksiä siitä, miksi jonkin havaittavan seikan uskotaan tukevan jotain tiettyä teoriaa – sen lisäksi, että tehtyjen kokeiden suoritustapoihin, aineiston keräykseen ja käytettyjen analyysimenetelmien käyttöön kiinnitetään huomiota.  Kritiikin esittäminen ja siihen vastaaminen taas on luonteeltaan sosiaalista toimintaa. [20]

Koska tutkijoiden taustaoletukset vaikuttavat heidän päättelyynsä, vaikka he eivät usein sitä tunnistaisikaan, on tärkeää että yhteisön muut jäsenet pääsevät tarkastamaan aineiston, siitä tehdyt päätelmät ja kyseenalaistamaan päättelyyn vaikuttaneet oletukset. Longinon mukaan tutkijoiden käymä kriittinen keskustelu mahdollistaa sen, etteivät tutkimukset perusteetta heijastele tekijöidensä henkilökohtaisia tai kulttuurisia arvoja. Kritiikki voi tehdä piilossa olleet taustaoletukset näkyviksi ja mahdollistaa niiden muokkaamisen. Kontekstuaalisen empirismin näkökulmasta perinteisen näkemyksen mukainen menetelmä, ts. yksittäisten tutkijoiden pyrkimys päätellä puolueettomasti evidenssin perusteella, ei riitä takaamaan tieteen luotettavuutta. Tarvitaan myös käsitteellistä, metafyysistä ja eettistä pohdintaa; joskus metafyysisen pohdinnan täytyy edeltää sellaisten kysymysten muotoilua, jotka voidaan empiirisesti ratkaista.  [21].

Longinon teoriassa tutkimuksen luotettavuus ja objektiivisuus perustuu siis yhteisön toiminnalle. Keskeiselle sijalle nousee vaatimus erilaisten kantojen esittämisestä. Yksimielisessä yhteisössä kritiikkiä ei ole, eikä taustaoletuksia päästä kyseenalaistamaan – jos niiden olemassaolo ylipäätään tunnistetaan. Toisin kuin perinteisessä näkemyksessä ajatellaan, tutkijoiden vahva sitoutuminen omiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin arvoihinsa voi olla tiedeyhteisön kannalta hyödyllistä, sillä se auttaa tekemään vastakkaisia taustaoletuksia näkyviksi [22]. Objektiivisuuden saavuttamiseksi on siis tärkeää huolehtia siitä, että yhteisö on avoin erilaisille mielipiteille ja erilaisista taustoista tuleville tutkijoille. [23] Vaadittaessa diversiteettiä (l. monimuotoisuutta, moninaisuutta) on hyvä kuitenkin pohtia, mitä tarpeellisella diversiteetillä oikeastaan tarkoitetaan [24]. On erotettava toisistaan tilanteet, joissa tietyn ryhmän sulkeminen tutkijayhteisön ulkopuolelle loukkaisi tasa-arvoa tilanteista, joissa ulossulkemisella olisi tieteen sisällön kannalta haitallisia seurauksia. Esimerkiksi naisten tai romanien sulkeminen matemaatikkojen yhteisön ulkopuolelle selvästi loukkaisi heidän oikeuksiaan, mutta vahvempi väite tieteenalan kehityksen estymisestä vaatisi tuekseen lisäargumentteja. Vaikka yhteisö olisi avoin kaikille sukupuolille, kansallisuuksille ja vähemmistöille, ei silti voida taata, että omaksuttuja taustaoletuksia haastavia kriittisiä näkökantoja kehittyisi. Tämän vuoksi on hyvä pitää mielessä erottelu sosiaalisen monimuotoisuuden (yhteisön jäsenet tulevat eri kulttuuripiireistä ja kansalaisuuksista jne.) ja tiedollisen diversiteetin (eri taustaoletukset ja näkemykset) välillä.

Objektiivisuus on ominaisuus, jonka suhteen yhteisöt ovat eritasoisia. Objektiivisuus edellyttää sitä, että yhteisössä on voitava käydä kriittistä keskustelua. Keskeinen osa Longinon teoriaa ovat kriteerit, jotka tutkimusyhteisön on täytettävä, jotta kriittinen keskustelu olisi mahdollista:

  1. Yhteisöllä on oltava julkisesti tunnustettuja foorumeita, joilla keskustelua voidaan käydä ja kritiikkiä esittää – esimerkiksi tieteellisiä aikakauslehtiä ja konferensseja. Lisäksi kritiikin esittämisellä ja kriittiseen keskusteluun osallistumisella tulisi olla samanlainen painoarvo tutkijan urakehitykselle kuin alkuperäisten tulosten julkaisemisella. Eräät nykyisen tieteen piirteet haittaavat kriittistä keskustelua ja toimivat tätä kriteeriä vastaan: Esimerkiksi on viitteitä siitä, että tutkimusta rahoittaneet yksityiset yritykset ovat pyrkineet estämään itselleen epämieluisten tulosten julkaisun [25]. Toisaalta myös tieteellisten aikakauslehtien toimittajat saattavat olla haluttomia julkaisemaan tutkimuksia, jotka keskittyvät kumoamaan aikaisemmin julkaistujen tutkimusten tuloksia [26].

  1. Yhteisössä täytyy olla joitain jaettuja standardeja, joihin kritiikkiä esitettäessä voidaan vedota. Jotta kritiikki olisi asiaankuuluvaa, on sen perustuttava jollekin, jonka myös kritisoitavan kannan esittänyt henkilö voi hyväksyä. Standardit voivat olla    sisällöllisiä periaatteita, mutta myös tiedollisia tai sosiaalisia arvoja. Totuus, teorian yksinkertaisuus, ymmärrettävyys ja joidenkin sosiaalisten tarpeiden täyttäminen ovat esimerkkejä tällaisista standardeista.
  1. Yhteisön omaksumien uskomusten on muututtava ajan kuluessa käydyn keskustelun myötä. Yksilöiden ei kuitenkaan tarvitse luopua omista näkemyksistään – oleellista on, että he ottavat aktiivisesti osaa kriittiseen keskusteluun.
  1. Objektiivisessa yhteisössä oletusten joukko ei voi olla hallitsevassa asemassa sen     kannattajien poliittisen tai taloudellisen vallan vuoksi. Yhteisössä vallitsevan yksimielisyyden tulee olla seurausta kriittisestä vuoropuhelusta, jossa kaikki asiaankuuluvat näkökulmat on otettu huomioon. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kaikilla oikeanlaisen    koulutuksen hankkineilla tulee olla oikeus osallistua keskusteluun. [27]

Mikäli yhteisö täyttää ylläolevat kriteerit, on sitä Longinon mukaan pidettävä objektiivisena ja sen tuottamaa tietoa yksilöiden puolueellisista, vinoutuneista käsityksistä vapaana. Tämän kirjoituksen puitteissa en voi tarkemmin käsitellä kriteereitä ja niihin liittyviä ongelmia. Totean kuitenkin, että kriteeristöä ovat kritisoineet mm. Justin Biddle, Anna Leuschner ja Tara Smith. [28] Longinon esittämät kriteerit ovat suhteellisen ympäripyöreitä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että kaikki ”asiaankuuluvat” näkökulmat on otettu huomioon? Ketkä kaikki lasketaan yhteisön jäseniksi ja kuka päättää, millaiset pätevyysvaatimukset jäsenille asetetaan? Longinon näkemykselle keskeistä on kuitenkin se, että tieteen objektiivisuuden turvaamiseksi tutkimuksen avoimuudesta on huolehdittava. Tutkijat eivät voi kriittisesti tarkastella toistensa työtä, jos aineistoa salataan tai epämieluisia tuloksia jätetään julkaisematta. On myös varmistettava, ettei mielipiteiden kirjoa tarpeettomasti rajoiteta tutkimusyhteisöissä.

Lopuksi

Longinon kontekstuaalisessa empirismissä yhdistyvät sosiologisesti suuntautuneille tieteentutkijoille tyypillinen tapa korostaa tutkimuksen sosiaalisten piirteiden merkitystä tiedon muodostukselle ja filosofeille ominainen tiedon rationaalisen perustan etsintä: sosiaalinen vuorovaikutus on osa prosessia, joka johtaa rationaaliseen, hyvinperusteltuun tietoon. Longinon mukaan yhteiskunnalliset ja kulttuuriset arvot vaikuttavat taustaoletusten kautta siihen, mitä pidämme tietona. Emme voi päästä arvoista eroon kokonaan, mutta voimme keskustella siitä, millaisten arvojen varassa tutkimustoimintaa harjoitamme. Tiede ei ole yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan tiedettä ja yhteiskuntaa koskevat kysymykset ovat yhteenkietoutuneita. Tutkimustuloksiin vedotaan tehtäessä poliittisia päätöksiä, jotka vaikuttavat yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin toimia sen jäseninä. Toisaalta taas yhteiskunnassa omaksutut arvot ja päämäärät muokkaavat tieteellistä toimintaa. Samoin poliittiset, erityisesti koulutus- ja tiedepoliittiset, päätökset vaikuttavat siihen, millaiseksi tulevaisuuden tiedeyhteisö muodostuu ja millaista tieteellistä tietoa tulevaisuudessa on saatavilla.

Longinon teorian esiinnostamat kysymykset eivät ole pelkästään tieteenfilosofisia, vaan koskevat laajemmin yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme. Se avaa myös mahdollisuuden feministiselle tieteelle. Longinon mukaan seksististä tiedettä vastaan ei voi taistella pyrkimällä tarjoamaan kilpailevia arvovapaita teorioita, sillä tutkimuksen arvovapaus ei ole mahdollista. Feminismi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mutta Longino näkee aatteen keskeiseksi viestiksi ihmisten potentiaalin laajentamisen: Longinolle feminismi on sitä, että sekä miehet että naiset voivat tarkastella omia roolejaan ja yhteiskunnan toimintaa sekä toiminnallaan muuttaa yhteiskuntaa ja omaa paikkaansa siinä [29]. Feminististä tutkimusta harjoittava pyrkii tunnistamaan valtavirtatieteen taustalla vaikuttavia oletuksia ja tarjoamaan vaihtoehtoisia tapoja tulkita ilmiöitä.

YTM Saana Jukola tekee väitöskirjaa tieteen objektiivisuuden ehdoista Jyväskylän yliopiston filosofian oppiaineessa. Teksti perustuu hänen vuonna 2009 valmistuneeseen pro gradu -työhönsä.

Viitteet:
1. Epistemologia eli tieto-oppi on filosofian osa-alue, jossa käsitellään mm. kysymyksiä siitä, milloin voimme sanoa jonkun tai joidenkin tietävän jotakin, mistä tieto on peräisin ja mitkä ovat tiedon rajat (Steup 2005).

2. Goldman 2010; Schmitt 1994, 1.

3. Longino 2002, 37.

4. Biddle (2007) on väittänyt, ettei Longino onnistu tässä pyrkimyksessään.
5. Hess 1997, 1.
6. Labinger & Collins 2007, 14-15.
7. emt., 16.
8. Tieteelliseksi realismiksi kutsutaan kantaa, jonka mukaan tieteellisten teorioiden kuvaamat teoreettiset oliot, kuten kvarkit, sosiaalinen paine ja superego, ovat todella olemassa ihmismielestä riippumatta, mikäli niitä sisältävät teoriat ovat tosia.
9. Nickles 2004, 5–6.

10. Empiristien mukaan tietomme perustuvat pohjimmiltaan aistihavaintoon. Katso esim. Markie, P. 2012.

11. Niiniluoto 1999, 249, Sismondo 2004, 131.

12. Lisää standpoint-epistemologiasta katso esim. Anderson, E. 2012.

13. Objektiivisuuden käsite on huomattavan monimuotoinen. Sen lisäksi, että käsitteen merkitys on muuttunut vuosisatojen kuluessa (katso esimerkiksi Daston (1992); Daston & Galison (1992) ja Dear (1992), voi nykyisestäkin käytöstä erottaa ainakin kahdeksan eri tapaa, joilla jotain menetelmää voidaan kuvata objektiiviseksi (Douglas 2004). Tässä yhteydessä en valitettavasti voi syvällisemmin käsitellä objektiivisuuden käsitteeseen liittyvää keskustelua.
14. Katso esimerkiksi Smith 2004, 152 – 153.
15. Katso esim. Kiikeri & Ylikoski 2004, 35–37.
16. Longino 1990, 40–41.
17. emt., 43.
18. emt., 4-6.
29. emt., 106-109.
20. emt., 66–67, 74.
21. emt., 73.
22. Daniel Hicks on artikkelissaan Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist (2011) käsitellyt Longinon teoriaan kuuluvaan erilaisten näkökulmien vaalimiseen liittyvää ns. natsi-ongelmaa: voidaan argumentoida, että Longinon teoriasta seuraa, että esimerkiksi natsien ja misogyynien osallistumista tutkimukseen on edistettävä objektiivisuuden saavuttamiseksi.
23. Longino 1990., 76.

24. Kiitokset väitöskirjani ohjaajalle Petri Ylikoskelle tämän     huomion tekemisestä.

25. Ks. esim. Bekelman, Li & Gross (2003)

26. Tästä esimerkkinä voi mainita Daryl Bemin ihmisten yliluonnollisia kykyjä käsittelevän tutkimuksen ympärille kehkeytyneen tapauksen, ks. http://www.badscience.net/2011/04/i-foresee-that-nobody-will-do-anything-about-this-problem/

27. Longino 1990, 76–79; Longino 2002, 129–132.

28. Ks. Biddle 2007, Leuschner 2012 sekä Smith 2004.

29. Longino 1990, 190.

Lähteet
Anderson, E. (2012): Feminist Epistemology and Philosophy of Science. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.), Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/feminism-epistemology/
Bekelman, J., Li, J. & Gross, C. (2003).  Scope and Impact of Financial Conflicts of Interests in Biomedical Research. JAMA. Vol. 289. no. 4. s. 454-465.
Biddle, J. (2007). Lessons from the Vioxx Debacle: What the Privatization of Science Can Teach Us About Social Epistemology. Social Epistemology. Vol. 21. no. 1. pp. 21–39
Daston, L. (1992): Objectivity and the Escape from Perspective. Social Studies of Science. Vol 22. s. 597–618.
Daston, L. & Galison, P. (1992): The Image of Objectivity. Representations. 40. s. 81–128.
Dear, P. (1992): From Truth to Disinterestedness in the Seventeenth Century. Social Studies of Science. Vol. 22. s. 619–631
Douglas, H. (2004): The Irreducible Complexity of Objectivity. Synthese 138, 453 –473.
Goldman, A. (2010): Social Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2010 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2010/entries/epistemology-social/
Hess, D. J. (1997): Science Studies. An advanced introduction. New York: New York
Hicks, D. (2011): Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist? Hypatia. Vol. 26. Is. 2, 333-351.
Kiikeri, M. & Ylikoski, P. (2005): Tiede Tutkimuskohteena. Filosofinen Johdatus Tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.
Labinger, J. & Collins, H. (2007): Ainoa kulttuuri? Keskustelua luonnontieteestä. Helsinki: Terra Cognita. Suomentanut Kimmo Pietiläinen
Leuschner, A. (2012): Pluralism and Objectivity: Exposing and Breaking a Circle. Studies in History and Philosophy of Science. Vol. 43 pp. 191–198
Longino, H. (1990): Science as Social Knowledge. Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton: Princeton University Press.
Longino, H. (2002): The Fate of Knowledge. Princeton: Princeton University Press.
Markie, P. (2012): Rationalism vs. Empiricism. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2012/entries/rationalism-empiricism/
Nickles, T. (2003): Introduction. Teoksessa Nickles, Thomas (toim.): Thomas Kuhn. Cambridge: Cambridge University Press
Niiniluoto, I. (1999): Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford University Press Inc.
Schmitt, F. (1994): Socializing Epistemology: An Introduction Through Two Sample Issues. Teoksessa Schmitt, Frederick (toim.): Socializing Epistemology. The Social Dimensions of Knowledge. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers, inc, s 1–28.
Sismondo, Sergio (2004): Introduction to Science and Technology Studies. Malden: Blackwell Publishing.
Steup, M. (2005): Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/epistemology/
Smith, T. (2004): ”Social” Objectivity and the Objectivity of the Values. Teoksessa Machamer, Peter & Wolters, Gereon: Science, Values, and Objectivity. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press. s. 143–171.

Vieraan vuoro: Mitä tasa-arvo on?

Hanna Ylöstalo

****

Tasa-arvo herättää sanana monenlaisia tunteita ja siitä käydään monenlaisia kiistoja. Kiistat koskevat esimerkiksi sitä, mikä on tasa-arvon tila suomalaisessa yhteiskunnassa ja mitä tasa-arvo ylipäätään tarkoittaa. Joidenkin mielestä tasa-arvo on jo saavutettu, joidenkin mielestä se on mennyt liian pitkälle, joidenkin mielestä tekemistä riittää tulevillekin sukupolville. Yhden mielestä tasa-arvo on sitä, että naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Toisen mielestä tasa-arvoa on se, että nainen voi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Kolmannen mielestä tasa-arvoista on, että tupakoitsijat eivät saa työpaikalla pitää tupakkataukoja, koska tupakoimattomatkaan eivät ylimääräisiä taukoja saa. Määritelmiä tuntuu olevan yhtä paljon kuin määrittelijöitä.

Tästä huolimatta tasa-arvon käsitteestä käydään harvoin perusteellista keskustelua silloin, kun pyritään edistämään tasa-arvoa työelämässä. Tasa-arvolaki velvoittaa kaikki työpaikat tasa-arvon tavoitteelliseen ja suunnitelmalliseen edistämiseen. Lisäksi vähintään 30 henkilön työpaikoilla tulee toteuttaa tasa-arvoa edistävät toimet vuosittain yhteistyössä henkilöstön edustajien kanssa laadittavan, erityisesti palkkausta ja muita palvelussuhteen ehtoja koskevan tasa-arvosuunnitelman mukaisesti. Väitöskirjatutkimuksessani ”Tasa-arvotyön tasa-arvot” (Tampere University Press 2012) tarkastelin tasa-arvon määrittelyjä kahden työpaikan, kaupungin ja kemiantehtaan tasa-arvon kehittämistyössä, jonka tavoitteena oli tasa-arvosuunnitelmien tekeminen. Koska kaikki ”tietävät” mitä tasa-arvo tarkoittaa, otettiin tasa-arvo työpaikoilla kehittämistyön lähtökohdaksi ilman yhteistä ymmärrystä siitä, mitä tasa-arvolla tarkoitetaan. Tasa-arvo saikin kehittämistyössä hyvin erilaisia määritelmiä.

Erilaisilla tavoilla määritellä tasa-arvo on erilaisia seurauksia tasa-arvon kehittämistyön kannalta. Osa tasa-arvomääritelmistä on suunnattu sukupuolten tasa-arvon kehittämistyön vastustamiseen. Työpaikoilla saatettiin sanoa, että he eivät halua osallistua sukupuolten tasa-arvon edistämiseen, koska on paljon tärkeämpiäkin tasa-arvokysymyksiä, kuten vaikkapa ikätasa-arvo, uskonnollinen tasa-arvo, tupakoitsijoiden ja tupakoimattomien tasa-arvo. Sukupuolten tasa-arvo on vain yksi näkökulma, eikä ollenkaan tärkein, minulle kerrottiin. Näin vaivaannuttava sukupuolten eriarvoisuus voitiin selittää pois.

Vastustaminen saattoi tapahtua myös puhumalla toteutuneesta tasa-arvosta. Moni mieltää Suomen tasa-arvon mallimaaksi, jossa sukupuolten tasa-arvoon liittyviä, ainakaan merkittäviä ongelmia ei ole. Tasa-arvon toteutumiseen uskotaan silloinkin, kun on ilmeisiä todisteita siitä, että asiat eivät ole ihan tasapainossa. Haastattelin vastikään erään yrityksen johtajaa, jonka mukaan henkilöstön sukupuolijakauma hänen työpaikallaan on täysin tasapuolinen, vaikkakin eräällä osastolla saattoi hänen mukaansa olla hieman enemmän miehiä. Tällä osastolla oli 48 miestä ja 2 naista. Uskoa tasa-arvoon, esimerkiksi siihen, että naiset ja miehet voivat toimia missä tahansa työtehtävissä, on vaikea kyseenalaistaa, vaikka todisteet sanoisivat muuta. Epätasa-arvo on uhkaavaa, koska se kyseenalaistaa ajatuksen oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja saa kysymään: olenko minä sortaja? Olenko minä uhri? Siksi tasa-arvon halutaan uskoa toteutuneen. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, ettei epätasa-arvo ole pääsääntöisesti kenenkään syy. Avaamalla silmämme eriarvoisuudelle annamme samalla mahdollisuuden tasa-arvon edistämiselle.

Tämän takia tasa-arvon määrittelyllä on väliä. Tasa-arvon käsite on keskeisessä asemassa, kun yhteiskunnassamme määritellään sukupuolten välisiä suhteita. Tasa-arvon erilaisilla määrittelyillä on myös erilaisia seurauksia. Viime kädessä tasa-arvon määrittelyssä on kyse vallankäytöstä: kenet määritellään oikeutetuksi tasa-arvoon, kenet suljetaan sen ulkopuolelle. Tasa-arvopolitiikan tapa puhua tasa-arvosta naisten ja miesten kautta sulkee ulkopuolelleen esimerkiksi homojen ja lesbojen lisääntymisoikeudet tasa-arvokysymyksenä. Työpaikoilla tasa-arvon määrittely ihmisten tasa-arvoksi sukupuolten tasa-arvon sijaan puolestaan tekee vaikeaksi sukupuoleen liittyvästä eriarvoisuudesta puhumisen. Näin tasa-arvon määrittelyllä on konkreettisia seurauksia.

Tutkimukseni kohteena olevilla työpaikoilla oli kolme keskeistä tapaa ymmärtää tasa-arvo. Olen nimennyt ne tasa-arvoksi yhtäläisinä oikeuksina, sukupuolieroon perustuvaksi tasa-arvoksi sekä moninaiseksi tasa-arvoksi. Tasa-arvo yhtäläisinä oikeuksina perustuu ajatukseen siitä, että naisille ja miehille kuuluvat samat oikeudet ja velvollisuudet. Tasa-arvossa yhtäläisinä oikeuksina naiset ja miehet ymmärretään ennen kaikkea yksilöinä, jotka voivat rakentaa oman elämänsä sellaiseksi kuin haluavat ja kykenevät, kunhan säännöt ovat kaikille samat. Moni ajattelee, että on naisten tehtävä tulla miesten kanssa tasa-arvoisiksi kouluttautumalla oikealle alalle, pyytämällä enemmän palkkaa ja hakeutumalla johtotehtäviin. Tällainen yksilöitä vastuuttava puhetapa peittää alleen sen tosiasian, että työelämän ehdot ovat naisille ja miehille erilaiset. Eräs nainen kertoi työhaastattelusta, jossa hänelle oli todettu hänen lastensa olevan vielä niin pieniä, että he tarvitsevat äitiään enemmän kuin työpaikka tämän naisen työpanosta. Työpaikoilla siis ajatellaan, että naisten pitäisi itse pyrkiä aktiivisesti etenemään urallaan jotta tasa-arvo toteutuisi, mutta samalla näin toimimista paheksutaan tai se estetään. Tasa-arvon edistämiseksi tulisikin ensisijaisesti muuttaa työelämää, ei naisia ja miehiä.

Sukupuolieroon perustuva tasa-arvo pohjautuu ajatukseen siitä, että naiset ja miehet ovat erilaisia mutta samanarvoisia. Naisilla ja miehillä ajatellaan olevan sukupuolieron takia erilaisia ominaisuuksia ja taitoja, joiden perusteella heille määritellään erilaisia rooleja ja tehtäviä työelämässä. Usein nämä roolit ylläpitävät sukupuolen mukaisia hierarkioita. Eräässä keskustelussa naisten erityiskyvyksi katsottiin tarkkuutta vaativa näpertäminen. Kuulostaako ominaisuudelta, jota johtajalta vaaditaan?

Tällainen kaavamainen käsitys naiseudesta ja mieheydestä on hyvin kapea, ja se sulkee ulkopuolelleen määritelmistä poikkeavan naiseuden ja mieheyden. Jos meitä arvioidaan työssä sukupuoleemme kohdistuneiden odotusten kautta, meidän pitää olla päteviä paitsi ammattilaisina, myös naisina ja miehinä. Esimerkiksi miesten toivominen kouluihin miehen malleiksi luo opettajina toimiville miehille kohtuuttomia ja epärealistisia odotuksia – ehkä he haluaisivat tehdä sitä työtä, mihin ovat kouluttautuneet, eivätkä edustaa työssään koko miessukupuolta. Tasa-arvotyössä tarvitaankin sukupuoleen liittyvien odotusten ja ennakkoluulojen purkamista.

Moninainen tasa-arvo puolestaan liitetään muihinkin eroihin ja erotteluihin kuin sukupuoleen. Moninainen tasa-arvo otettiin työpaikoilla kuitenkin huomioon lähinnä periaatetasolla, eikä työpaikoilla pohdittu syvällisemmin, minkälaisia tasa-arvo-ongelmia esimerkiksi ikään liittyy ja miten ongelmia voitaisiin poistaa. Monissa tilanteissa moninaista tasa-arvoa käytettiinkin lähinnä sukupuolten tasa-arvon kritisoimiseen: ”Kyllä meillä varmaan on enemmänkin ikä- kuin sukupuolikysymykset, joissa tasa-arvo-ongelmia esiintyy”, kuten eräs haastateltava asian tiivisti. Moninaisen tasa-arvon edistäminen edellyttää tasa-arvotyön kannalta riittävää ymmärrystä siitä, mitä moninainen tasa-arvo ja sen edistäminen käytännössä tarkoittavat. Muuten moninainen tasa-arvo ei pysty tavoittamaan niitä eriarvoisuuden kokemuksia, jotka ihmisten arjessa ovat läsnä.

Sukupuolten tasa-arvo tarkoittaa eri ihmisille eri tilanteissa eri asioita – jaettua, tilanteesta toiseen toimivaa määritelmää ei ole. Kaikilla määritelmillä on paikkansa tasa-arvotyössä, mikään niistä ei sinänsä ole oikea tai väärä. Ne antavat kuitenkin erilaisia mahdollisuuksia kehittämistyöhön, minkä vuoksi tasa-arvoista tulisi käydä keskustelua ja kanavoida tuo keskustelu osaksi tasa-arvon edistämistä. Samalla työpaikkojen tasa-arvotyössä ja myös tasa-arvopolitiikassa tulisi olla tietoinen niistä seurauksista, mitä erilaisten käsitteiden valinnalla on.

Keskustelu tasa-arvotyön tavoitteista auttaa tasa-arvotyöhön osallistuvia ymmärtämään toiminnan tavoitteet ja mahdollisesti pohtimaan sukupuolen merkitystä uudella tavalla myös omassa elämässään. Työpaikoilla on olemassa aitoa halua tasa-arvon edistämiseen, ja vastustus tuntuu kumpuavan ennen kaikkea epävarmuudesta koskien sitä, mitä tasa-arvo on ja mihin sillä pyritään. Kun kehittämistyöstä ja sen tavoitteista käydään avointa keskustelua johon jokaisella on mahdollisuus osallistua, on henkilöstön myös helpompi sitoutua yhteisiin päätöksiin ja niiden noudattamiseen. Samalla moniäänisyys ei kuitenkaan tarkoita, että tasa-arvo voitaisiin määritellä millä tavalla tahansa. Erilaisiin tasa-arvokäsityksiin liittyy erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, mutta tietoisuus ja keskustelu niistä voi auttaa välttämään joitakin tasa-arvon kehittämistyön sudenkuoppia.

Tasa-arvotyö on pitkäjänteinen prosessi, jossa yhä uudelleen tehdään näkyväksi sukupuolta ja sen merkitystä työn arjessa ja etsitään tapoja toimia ja nähdä asiat toisin. Asiat, joihin tasa-arvotyöllä pyritään vaikuttamaan, ovat syvällä kulttuurissamme ja siksi vaikeita muuttaa. Siksi tasa-arvotyö tuottaa parhaimmillaankin pieniä, paikallisia kohennuksia. Ajan oloon muutosta kuitenkin tapahtuu, jos sen eteen tehdään työtä. Tämä työ ei ole mahdollista ilman sukupuolentutkimusta ja sen tuottamaa kriittistä tietoa tasa-arvon tilasta ja merkityksistä työelämässä. Jotta muutos olisi mahdollista, tarvitaan siis sekä muutokseen pyrkivää feminististä teoriaa että tasa-arvotyötä, jossa tasa-arvon määrittely ja erilaisiin tasa-arvokäsityksiin liittyvät sitoumukset ovat tietoisesti osa tasa-arvon kehittämistä.

Tasa-arvon edistymisestä hyötyvät naiset, miehet ja työpaikat. Työilmapiiri ja työhyvinvointi paranevat ja työmotivaatio lisääntyy tasa-arvoisessa työyhteisössä. Osaamista voidaan hyödyntää tehokkaammin, kun ei jumiuduta sukupuoleen liittyviin odotuksiin. Tasa-arvo on työpaikalle myös imagoetu ja voi auttaa kilpailemaan ammattitaitoisesta työvoimasta. Tasa-arvo ei kuitenkaan ole ensisijaisesti hyöty- vaan oikeudenmukaisuuskysymys. Me kaikki ansaitsemme tulla kohdelluiksi tasa-arvoisesti.

YTT Hanna Ylöstalo toimii tutkijana Työelämän tutkimuskeskuksessa Tampereen yliopistossa

 

Biologiset erot ja tieteelliset tutkimukset

Katariina Mäkinen

******

Tämän(kin) blogin kommenttiosastolla nousee vähän väliä esiin argumentteja, joissa yhteiskunnallista eriarvoisuutta perustellaan biologialla ja vedotaan esimerkiksi miesten ja naisten erilaisiin geeneihin tai eroon älykkyydessä. Olen viime aikoina lueskellut Cordelia Finen mainota opusta “Delusions of Gender” [1], jossa on aika paljon hyviä näkökulmia näihin kysymyksiin. Seuraavassa niistä muutamia.

Yhteiskunnallisia erontekoja biologialla perustelevat argumentit ovat hankalia siksi, että rajanveto biologian ja kulttuurin välillä on huomattavan vaikeaa. Esimerkiksi nykypäivän aivotutkimuksessa korostetaan nimenomaan jatkuvaa vuorovaikutusta geenien, aivotoiminnan ja ympäristön välillä. Geenit meillä ovat annettuina, mutta se kuinka geenit aktivoituvat riippuu ympäristön vaikutuksesta. Ajattelu, oppiminen ja aistiminen vaikuttavat suoraan aivojen rakenteeseen. Siksi esimerkiksi keskustelu miesten ja naisten erilailla toimivista aivoista ei ole keskustelua pelkästään biologiasta tai muuttumattomista eroista miesten ja naisten välillä, vaan yhtä lailla siitä miten ympäristö eli yhteiskunta ja sosiaalinen elämä vaikuttavat aivoissa muodostuviin yhteyksiin.

Bruce E. Wexler (2006) kirjoittaa samasta asiasta: :

“In addition to having the longest period during which brain growth is shaped by the environment, human beings alter the environment that shapes their brains to a degree without precedent among animals… It is this ability to shape the environment that in turn shapes our brains that has allowed human adaptability and capability to develop at a much faster rate than is possible through the genetic code itself. This transgenerational shaping of brain function through culture also means that processes that govern the evolution of societies and cultures have a great influence on how our individual brains and minds work.”

Kyse ei tietenkään ole siitä, että geeneillä ei olisi mitään merkitystä, vaan siitä että geenit – vaikkakin rajoittavat tietyllä tavalla ihmisen kehitystä – eivät täydellisesti määritä kehityksen lopputulosta. Biologiassa on siis kyse mahdollisuuksista ja potentiaalista eikä muuttumattomasta kokonaisuudesta. Tämä tuntuu usein unohtuvan, kun milloin mitäkin sukupuolten välisiä eroja perustellaan biologisilla eroilla.

Tätä seikkaa on hyvä havainnollistaa perehtymällä tarkemmin tämänkin blogin kommenttiosiossa esitettyyn väitteeseen, jonka mukaan miehissä on naisia enemmän sekä “huippuja” että “luusereita”. [2] Tätä “Greater Male Variety” -hypoteesia on toisteltu jo 1900-luvun alusta lähtien perusteluna sille, miksi miehiä on naisia enemmän korkeissa asemissa.

2000-luvulla kuuluisin vastaavan väitteen esittäjä lienee Harvardin yliopiston entinen rehtori Lawrence Summers, joka väitti että sisäsyntyiset erot naisten ja miesten lahjakkuudessa saattaisivat selittää, miksi tieteen ja matematiikan huippujen joukossa on niin harvoja naisia. Summers perusti arvelunsa nimenomaan sille että miesten joukossa variaatio (älykkyydessä sekä muissa ominaisuuksissa) on suurempaa ja siksi myös huippuja on enemmän.

Väitettä miesten suuremmasta variaatiosta on perusteltu 1920-luvun alun tutkimuksella, jossa tarkasteltiin 80 000 skottilapsen älykkyysosamäärää ja havaittiin, että se oli keskimäärin sama tytöillä ja pojilla mutta pojilla oli enemmän variaatiota. Sukupuolierojen olemassaolo, kuten yllä jo viitattiinkin, ei kuitenkaan kerro mitään siitä, minkä takia eroja on tai ovatko ne välttämättömiä. Eron havaitseminen tutkimuksessa ei vielä todista sen perustuvan muuttumattomiin biologisiin syihin.

Nykyaikaiset tutkimukset ovatkin osoittaneet, että miesten suurempi variaatio henkisissä kyvyissä ei ole muuttumatonta tai välttämätöntä. Esimerkiksi eräässä 2000-luvun alun tutkimuksessa havaittiin, että sukupuolierot verbaalisten, matemaattisten ja tilallisen hahmottamisen kykyjen variaatiossa ilmenevät kyllä Yhdysvalloissa mutta eivät muissa tutkituissa maissa. Jokaisen tutkittavan osa-alueen (verbaaliset, matemaattiset, tilalliset kyvyt) kohdalla löytyi maita, joissa naisten saavutuksissa oli enemmän variaatiota kuin miesten. [3]

Myös muissa tutkimuksissa on saatu samankaltaisia tuloksia. Esimerkiksi koululaisten matemaattisia kykyjä tutkittaessa on havaittu, että yhdysvaltalaisista lapsista valkoisten osalta pojilla on enemmän variaatiota, kun taas aasianamerikkalaisten osalta tytöillä. [4]

Se miten hyvin lapsi tai aikuinen menestyy matemaattista kykyä (tai älykkyyttä) mittaavissa kokeissa ei myöskään ole automaattinen merkki poikkeuksellisesta sisäsyntyisestä älykkyydestä. Matemaattista lahjakkuutta testaavassa Study of Mathematically Precocious Youth – kokeessa vuonna 1980 hyvin lahjakkaiksi havaittuja poikia oli 13 yhtä tyttöä kohden. Vuonna 2005 suhdeluku oli pudonnut niin että lahjakkaita poikia oli ainoastaan 2,8 yhtä tyttöä kohden. [5] Näin isoa muutosta tuskin selittää sattuma tai äkillinen muutos geneettisessä lahjakkuuserossa – kysymys on myös siitä kenelle annetaan mahdollisuuksia kehittää itseään ja hyödyntää yllä mainittuja biologian tarjoamia mahdollisuuksia.

Tutkimukset – edes ne kuuluisat empiiriset kokeetkaan – eivät siis ole yksiselitteisiä tai lopullisia totuuksia, ja tulosten selittäminen vaatii aina tulkintaa. Hämmentävän usein käy niin, että nimenomaan tulkinta (“miesten ja naisten lahjakkuuserot ovat biologisia ja siten muuttumattomia ja riippumattomia yhteiskunnallisista seikoista”) esitetään kyseenalaistamattomana tieteellisenä totuutena – monesti siitä huolimatta, että tiedemaailmassa sen on jo monta kertaa ehditty osoittaa olevan vailla riittäviä perusteita.

********************

[1] Fine on tutkija, jonka tarkempia meriittejä voi tarkastella täältä: http://www.cordeliafine.com/about.html.
[2] Aihetta käsitellään Finen teoksessa sivuilla 178-185.

[3] Feingold, A. 1994: ”Gender differences in variability in intellectual abilities: A cross-cultural perspective.” Sex Roles, 30(1/2), 81-92.

[4] Hyde, J.S. et al. 2008: ”Gender similarities characterize math performance.” Science 321, 494-495.

[5] Ks. Andreescu, T. et al. 2008:  ”Cross-cultural analysis of students with exceptional talent in mathematical problem solving.” Notices of the American Mathematical Society, 55(10), 1248-1260 (ks. s. 1248).

Fine 2010: The Real Science Behind Sex Differences. Delusions of Gender. Icon Books.
Wexler 2006: Brain and Culture. Neurobiology, Ideology and Social Change. MIT Press.

(Edit.: Lähteitä lisätty.)

Väkivalta samaa sukupuolta olevien parisuhteissa

Netti on pullollaan keskustelua väkivaltatutkimuksen “vääristymisestä” ja/tai sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksen ”turhuudesta”. Harvoin kuitenkaan ajatellaan väkivaltatutkimusta laajemmin, jolloin kertyneestä teoreettisesta tiedosta voidaan saada työkaluja moninaisten ”miestekijä ja naisuhri” -asetelman rikkovien tilanteiden tarkasteluun. Yksi tällainen tutkimuskohde on samaa sukupuolta olevien parisuhteissa tapahtuva väkivalta (kohde voisi yhtä lailla olla vaikkapa teini-ikäisten lasten vanhempiinsa kohdistama väkivalta tai naisten miehiin kohdistama väkivalta, ja niin edelleen…).

Oma kiinnostukseni naissuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan alkoi jo 2000-luvun alussa ja olen kerännyt vuosien varrella aineistoa ensin pro-seminaarityöhön, sitten graduun (jonka aihetta kuitenkin vaihdoin) ja lopulta olen päätynyt tarkastelemaan aihetta muun tutkimustyön ohella (eli siis silloin, kun on aikaa – varsin harvoin)… Kyseessä on siis osaltani jonkinlainen ikuisuusprojekti, joka aika ajoin muistuttaa minua siitä, että Suomessa ei ole aiheesta tutkimustietoa (tässä muuten oiva tutkimuskohde jollekin!). Uskon, että  sukupuolistuneen väkivallan viitekehystä voi todella laajentaa tarkastelemalla heterosuhteiden lisäksi muissakin suhteissa ja perhetilanteissa tapahtuvaa väkivaltaa.

Suomessa ei ole olemassa tilastotietoa samaa sukupuolta olevien parien väkivallasta, mutta mm. Englannissa on tehty aiheesta laaja kyselytutkimus (Donovan et al. 2006). Kyselyyn vastasi 800 miestä ja naista (miehiä n. 40 % ja naisia n. 60 %), joista 38 % kertoi kokeneensa väkivaltaa suhteessaan samaa sukupuolta olevaan kumppaniin. Ongelmana tutkittaessa homo-, lesbo, bi- ja transsuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa on kuitenkin, että edustavaa otosta on lähes mahdotonta saavuttaa, sillä ylipäänsä ei-heteroseksuaalisissa suhteissa elävien/jossain vaiheessa eläneiden henkilöiden määrää ei voida tarkasti määrittää. Kyselytutkimus kuitenkin osoitti ongelman olevan HLBTQ-yhteisössä [1] laaja. Naissuhteissa koettiin hieman miessuhteita useammin fyysistä väkivaltaa, kun taas miessuhteissa seksuaalinen väkivalta oli yleisempää. Väkivaltaa koettiin usein ensimmäisessä suhteessa samaa sukupuolta olevaan kumppaniin (myös Donovan & Hester 2008).

Samaa sukupuolta olevien suhteissa tapahtuvaa väkivaltaa on tutkittu laajemmin myös Yhdysvalloissa (mm. Island & Letellier 1990; Renzetti 1992; Ristock 2002; Girschick 2002; Girschick 2010). Erityispiirteinä väkivallassa on nähty muun muassa yhteiskunnan homofobia ja sen myötä pelko leimatuksi tulemisesta niin homoyhteisön sisällä kuin sen ulkopuolellakin sekä halu ”suojella” yhteisön mainetta (esimerkiksi sateenkaariperheessä elävä voi kokea joutuvansa jatkuvasti todistamaan perheensä ”kunnollisuutta”, jolloin perheessä tapahtuvasta väkivallasta voi olla vaikea puhua). HLBTQ-ihmisten välit sukulaisiin voivat myös katketa ennakkoluulojen vuoksi ja ystäväpiiri voi koostua korostetusti ”yhteisön” muista HLBTQ-ihmisistä, jolloin lähipiirin puoleen kääntyminen voi vaikeutua entisestään. Joskus HLBTQ-henkilö ei myöskään puhu ulkopuolisille suuntautumisestaan ja väkivallasta kertominen tarkoittaisi tuolloin myös ”kaapista ulostuloa”. Jotkut myös kokevat erityisesti seksuaalisesta väkivallasta puhumisen vaikeana, sillä naisen naiselle tai miehen miehelle tekemää seksuaalista väkivaltaa ei välttämättä automaattisesti nimetä (tai uhri itse ei nimeä) raiskaukseksi. Tämä kävi ilmi myös Suomessa tekemissäni haastatteluissa, joissa seksuaalinen väkivalta oli käsitetty sellaiseksi vasta monien päivien kuluttua tapahtumasta.

Entä kuinka samaa sukupuolta olevien välinen väkivalta on analysoitavissa sukupuolistuneen väkivallan viitekehyksestä käsin? Vai onko se? Varsinkin haastattelututkimusten perusteella voi todeta, ettei väkivalta ainakaan pelkisty parisuhteiden sukupuoliasetelmiin (ainakaan automaattisesti – joskus väkivaltaa voi tapahtua toki myös ”butch – femme” –tyyppisessä suhteessa). Samoin kuin heterosuhteissa, valta näyttää kuitenkin olevan osa väkivaltaa myös HLBTQ-suhteissa. Näitä vallan ja kontrollin asetelmia voi tuottaa muun muassa asema ”uutena lesbona” (ensimmäinen suhde), taloudellinen riippuvuus kumppanista, etninen tausta, ikä, ja niin edelleen… Kaikkiaan samaa sukupuolta olevien parien välisestä väkivallasta piirtyy hyvin samansuuntainen kuva kuin heterosuhteissa tapahtuvastakin – joskin sukupuolen merkitys valta-asetelmaan on erilainen. Englantilaisessa tutkimuksessa haastateltavat totesivatkin, että he kokevat väkivallan homosuhteissa pitkälti samanlaiseksi kuin heterosuhteissakin. Ainoastaan väkivallan tunnistaminen, nimeäminen ja avunsaanti näyttäytyivät erilaisina.

Sen lisäksi, että aihe tarjoaa uusia näkökulmia sukupuolistuneen väkivallan tutkimukseen, on väkivallasta tärkeä puhua myös uhrien kannalta. Väkivallan uhriksi joutuminen on aina iso kriisi ja se voi olla erityisen vaikeaa HLBTQ-henkilölle, jos kokemukselta puuttuu kieli.

[1] HLBTQ viittaa henkilöihin, jotka identifioituvat homoiksi, lesboiksi tai bi- tai transseksuaaleiksi taikka queer-identiteetin kautta ei-heteroseksuaaleiksi

Kirjallisuutta

Donovan, Catherine & Hester, Marianne (2008) ‘Because she was my first girlfriend, I didn’t know any different’: making the case for mainstreaming same-sex sex/relationship education. Sex Education, Vol. 8, No. 3, August 2008, 277 – 287.

Donovan, Catherine, Hester, Marianne, Holmes, Jonathan & McCarry, Melanie (2006) Comparing Domestic Abuse in Same Sex and Heterosexual Relationships. University of Sunderland/University of Bristol. [http://www.broken-rainbow.org.uk/cohsar_report.pdf]

Girschick, Lori (2010) Same-Sex Interpersonal Violence: An Activist Researcher’s Commentary. Sexual Assault Report, 13 (5), 67-68, 74-78, 80

Girschick, Lori (2002) Woman-to-woman sexual violence: Does she call it rape? Boston: Northwestern University.

Hiitola, Johanna, Jyränki, Juulia, Karma, Helena & Sorainen, Antu (2005) Mitä ei voi ajatella? Puhetta seksuaaliseen väkivaltaan liittyvistä hiljaisuuksista. Naistutkimus – Kvinnoforskning 18: 4, 61 – 66.

Island, David & Letellier, Patrick (1991) Men who beat the men who love them. New York: harrington Park Press.

Renzetti, Claire (1992) Violent betrayal: Partner abuse in lesbian relationships. Newbury Park: Sage.

Ristock, Janice  (2005). Relationship Violence in Lesbian/Gay/Bisexual/Transgender/Queer [LGBTQ] Communities:  Moving Beyond a Gender-Based Framework. Violence Against Women Online Resources
[http://www.mincava.umn.edu/documents/lgbtqviolence/lgbtqviolence.html]

Ristock, Janice (2002) No No More Secrets:Violence in Lesbian Relationships. New York: Routledge.

Vikman, Mari (2002) Väkivaltaa rakkauden varjolla. Pro gradu -tutkielma: [http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.php?id=10446]

Muita tietolähteitä:

Väkivalta samaa sukupuolta olevien parisuhteissa: https://www.naistenlinja.fi/fi/julkinen/tietoa+vakivallasta/pari-+ja+lahisuhdevakivalta/naisparit/

Lähisuhdeväkivalta homo- ja lesbosuhteissa: http://yhdistyslovery.kotisivukone.com/23

Feminismi, tasa-arvo ja suomalainen keskustelu

Johanna Hiitola

Feministien vuoron kommenttipalstalla on käyty kiivasta keskustelua ”sukupuolten tasa-arvosta”. Pohditaan esimerkiksi, mitä tasa-arvo tarkoittaa, onko Suomi tasa-arvoinen maa ja mikä on esteenä toteutuvalle tasa-arvolle. Samalla feministit nähdään täällä blogikeskusteluissamme jonkinlaisina antiteeseinä tasa-arvolle. Epäillään, että meidän tarkoituksemme on syrjäyttää kaikki miehet yhteiskunnasta(mme).

Feministien käsittäminen yhteiskunnan (ja erityisesti tasa-arvon) vihollisina ei ole Suomessa uutta. Eeva Raevaara (2008) on verrannut suomalaisen eduskunnan ja ranskalaisen parlamentin keskusteluja sukupuolikiintiöstä. Raevaaralle selvisi, että ranskalaisten tapa kertoa toteutumattomasta tasa-arvosta oli mainita ”anglo-amerikkalaisesta mallista”, kun taas suomessa tasa-arvon vastakohtana nähtiin ”feminismi”. Suomalaista tasa-arvoideaalia muodostettiin lähinnä viittaamalla miesten ja naisten ”harmoniseen” yhteiseloon, jonka rikkojana feminismi käsitettiin. Sen lisäksi, että feminismistä rakennettiin mörköä, sukupuolten tasa-arvon kysymykset myös liukuivat kokonaan pois sukupuolen ja vallan kysymyksistä. Sen sijaan tasa-arvosta tuli (hyvän) poliittisen järjestelmän luomiseen liittyvä kysymys.

Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, sukupuolten välinen tasa-arvo nähdään usein jo toteutuneena tai ainakin sitä pidetään tärkeänä kansakuntaa määrittävänä tekijänä (Magnusson et al. 2008; Mulinari et al. 2009). Toki Pohjoismaat ovat kunnostautuneet juuri sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksissä, mutta ajatus täysin toteutuneesta tasa-arvosta peittää helposti alleen mahdolliset ongelmat. Myös sukupuolittuneista ilmiöistä keskustelu hankaloituu, sillä sen nähdään helposti olevan tasa-arvopyrkimysten vastaista. Oli kyse sitten naisiin tai miehiin liittyvistä kysymyksistä, sukupuolen esiintuonti näyttäytyy helposti ”riidan haastamisena” tai jonkinlaisena kansakunnan vastaisena toimintana.

Tätä ilmiötä voi kutsua vaikkapa sukupuolisokeudeksi (tai ”sukupuolettomaksi sukupuoleksi” kuten mm. Ronkainen 2008) ja siihen liittyy ainakin välillisesti useita ilmiöitä. Esimerkiksi perhe- ja parisuhdeväkivallasta puhutaan korostuneesti ilman tekijöiden ja uhrien määrittelyä (mm. Keskinen 2005; Hautanen 2010; Hiitola 2011), jonka lisäksi vielä peräänkuulutetaan ENEMMÄN kyseisenkaltaista sukupuolineutraalia väkivaltakeskustelua (Salmi 2009; Flinck 2009). Ymmärrys kuitenkin on ongelmallinen niin nais- kuin miesuhreillekin ja erittäin vakava silloin, kun väkivallan uhrin alisteinen asema ohitetaan vaikkapa huoltajuudesta päätettäessä tai väkivallan uhrin lapsi otetaan huostaan tuen tarjoamisen sijasta. Sukupuolisokeus monimutkaistaa myös perhepolitiikkaa, sillä ajateltaessa sukupuolten välisen tasa-arvon olevan jo toteutunut, on erittäin vaikeaa argumentoida toimenpiteitä, joilla vaikkapa perheiden työnjako saataisiin tasattua. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin esim. naisten ja miesten olevan erilaisissa ”neuvotteluasemissa” ja erilaisten paineiden alaisuudessa (mm. ”naisen tulee olla hyvä äiti” ja ”miehen tulee tienata leipä pöytään”) vanhempainvapaiden osalta, lähdetään keskusteluun ikään kuin minkäänlaista eroa asemissa ei olisi. Tuolloinhan muun muassa vapaasti päätettävissä olevat vapaat (nykyinen järjestelmä) olisikin järkevämpi ja joustavampi kuin esimerkiksi isille ja äideille suunnatut vapaajaksot (kuten mm. 6+6+6 –malli).

Yllä olevien lisäksi käsitystä toteutuneesta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käytetään myös rakentamaan suomalaisuutta ja kansakuntaa (mm. Vuori 2009) tyyliin: ”me suomalaiset olemme tasa-arvoisia, kun taas te muut sorratte naisia ja elätte patriarkaalisissa perheissä”. Tuolloin Suomessa toteutuneesta tasa-arvosta tulee väline, joka määrittää erilaista ja ”meihin” kuulumatonta. Näillä oletuksilla toimivat esimerkiksi jotkut ”maahanmuuttajien kotouttamiseen” keskittyvät opaskirjaset. Lisäksi erilaisuutta määrittää helposti käsitys siitä, että ”suomalainen perhe” on lähtökohtaisesti hyvä ja tarjoaa jäsenilleen tukea, kun taas ”maahanmuuttajaperhe” (joka on jo määritelmänä kestämätön, sillä se sisältää valtavan määrän erilaisia perheitä taustoineen!) näyttäytyy pahana ja usein väkivaltaisena sortomekanismina, josta (ainakin naisten) on parasta vapautua (mm. Tuori 2009). Tämä keskustelu taas osaltaan rakentaa edelleen vain yhtenäisempää kuvaa ”suomalaisista” perheistä tasa-arvoisina, väkivallattomina ja ongelmattomina peittäen alleen moninaiset sukupuolittuneesti määrittyvät ongelmat.

Suomalaisen keskustelun erityispiirteenä on myös, että koemme olevamme kolonialismista ulkopuolisia, sillä Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita. Lisäksi ajatellaan usein, että Suomi on ollut homogeeninen maa, jossa ei siksi ole ollut minkäänlaista tarvetta monikulttuurisuuskeskustelulle ja nyt tuo tarve on vasta 90-luvun aikana/jälkeen saapunut maahamme maahanmuuttajien myötä (ja tämähän jaksaa kauhistuttaa!). Mutta näissä molemmissa uskomuksissa on suuria aukkoja. Ensinnäkin, Suomi ei ole historiallisesti ollut mitenkään erityisen ulkopuolinen vaikkapa kolonialismin “länsi vastaan muut” erotteluista. Pikemminkin nuo erottelut ovat määränneet paljolti kultturimme kehittymistä. Esimerkkejä tästä löytyy muun muassa Suomessa käytetystä visuaalisesta kuvastosta, jossa edelleen hyödynnetään kyseisiä erontekoja (mm. Rossi 2009). Vielä muutama vuosi sitten suuri määrä suomalaisia (14 000) allekirjoitti vetoomuksen laku-Pekka -kuvan säilyttämisestä Fazerin lakritsipatukassa vedoten ”suomalaiseen kulttuuriperintöön” (joka oli muuten kaikkea muuta kuin suomalaista kulttuuriperintöä – kyseinen kuva kuului pikemminkin eurooppalaiseen kuvastoon). Samaten Suomessa myytiin ”neekerinsuukko” –suklaita aina vuoteen 2001 saakka. Itse olen lapsena leikkinyt ”kuka pelkää mustaa miestä” -hippaa ja vielä 2000-luvun puolivälissä toimiessani kerho-ohjaajana, huomasin kauhukseni, että lapset leikkivät edelleen tuota samaista leikkiä. Nämä monissa maissa kertakaikkisen rasistisina pidetyt kuvastot, makeiset tai leikit mahdollistuvat juuri Suomessa, sillä koemme olevamme niiden sanoman ulkopuolella. Mehän emme ole rasisteja. Vai olemmeko? Ainakaan emme voi väittää olevamme “länsi vastaan muu maailma” -erottelusta irrallisia. Samaten käsitys Suomen homogeenisyydestä on täyttä myyttiä. Romaniväestö on asunut Suomessa jo 500 vuoden ajan, mutta heidät on systemaattisesti vaiennettu (jopa vainottu) ja heidän olemassaolostaan vaiettu. Puhumattakaan Suomen saamelaisista, joiden alkuperäiskansa-asemaan liittyvä maanomistusoikeus on edelleen selvittämättä ja kieli katoamassa. Me suomalaiset olemme hoitaneet vähemmistöjemme asioita surkean huonosti.

No miten tämä kaikki sitten liittyy feministeihin, miesaktivisteihin ja tämän blogin keskusteluun? Täällä blogikirjoituksissa toistetaan uudelleen ja uudelleen feministien olevan jonkinlainen valtaapitävä ryhmittymä tai liike. Feministien tai feministisen liikkeen valta Suomessa on kuitenkin varsin marginaalista verrattuna todellisiin valtaapitäviin eturyhmiin (mm. ay-liike, EK, EVA, jne.). Lisäksi feministisen liikkeen laajaan vastustukseen saattaa olla syynsä myös sillä, että feminismi nostaa jatkuvasti esille kysymyksiä, jotka korostavat vallan epätasaista jakautumista ja eroja. Tämä taas rikkoo Suomessa aktiivisesti viljeltyä ajatusta homogeenisestä yhtenäiskulttuurista. Nähdään, että “asiat ovat jo hyvin” eikä haluta feministejä pilaamaan näitä utopioita.

On myös mielenkiintoista, kuinka feministejä toisaalta pidetään suomalaisen tasa-arvopolitiikan vastustajina (mm. mainitsemissani Raevaaran tutkimissa eduskuntakeskusteluissa), mutta samalla syytetään kaikkien tasa-arvoprojektien määrittelystä naisten etujen mukaisiksi. Logiikka on hyvin rikkonainen ja lähes mahdoton Suomen keskusteluilmapiirissä. Pikemminkin feministit Suomessa kyllä kamppailevat tasa-arvon puolesta, mutta kaikki tasa-arvopolitiikka ei lainkaan yksiselitteisesti ole feminististä (esim. monetkaan eivät pidä feminismin pääkysymyksenä kamppailua vaikkapa siitä, että pörssiyhtiöissä olisi tarpeeksi naisjohtajia). Lopuksi mainittakoon vielä, ettei “meidän” feministien kamppailuja suinkaan voi ajatella vain Suomen rajojen sisäisinä, vaikka tämä blokkaus Suomeen liittyikin. Pikemminkin tavoitteena on kitkeä yhdessä rasismia, seksismiä ja syrjintää koko maailmasta.

Lähteet
(toimitetut teokset on merkitty vain teosten, ei yksittäisten artikkelien, osalta)

Flinck, Aune (2009) Uusia lähestymistapoja parisuhdeväkivallan tutkimukseen. Oikeus 38:4, 445–453.
Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampere University Press.
Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus 19 (1) 2011, 4 – 19.
Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi, Tuori, Salla, Irni, Sari & Mulinari, Diana (2009) Complying with colonialism: gender, race and ethnicity in the Nordic region. Farnham, UK: Ashgate.
Magnusson, Eva, Rönnblom, Malin & Silius, Harriet (2008) Critical studies of gender equalities. Göteborg/Stockholm: Makadam Publishers.
Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73:4. 388–401.
Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Oikeus 38:2, 119–137.

HUOM! Kirjoittaja on tällä hetkellä Yhdysvalloissa, joten kommentit tulevat osittain viiveellä ja Suomen yöaikaan.

Yliopisto ja kulttuurinen kloonaus

Katariina Mäkinen

Hollantilainen Philomena Essed kirjoittaa vuonna 2004 julkaistussa artikkelissaan* kiinnostavasti ja ajankohtaisesti siitä, miksi yliopistoissa esimerkiksi professorin paikalle eteneminen on niin vaikeaa naisille tai etnisiin vähemmistöihin kuuluville. Samalla Essed tulee esittäneeksi oivaltavia huomioita yliopistojen muutosprosessin ja tasa-arvokehityksen välisestä ristiriidasta. Vaikka artikkeli käsitteleekin ensisijaisesti Alankomaita, löytyy siitä myös yhteyksiä suomalaiseen yliopistojärjestelmään ja työelämään laajemminkin.

Essed lähtee liikkeelle kysyen, miksi yliopistojen professuurit ovat edelleen valtaosin valkoisten eurooppalaisten miesten hallussa siitä huolimatta, että naisia on hierarkian alemmilla tasoilla ja opiskelijoina jopa enemmän kuin miehiä. Myös Suomessa vastaava ongelma on selvästi olemassa: julkisuudessa ollaan huolissaan siitä kuinka naiset “valtaavat” korkeakoulut, mutta yliopistojen korkeimmat pestit ovat edelleen huomattavan suurelta osin miesten kansoittamia. Hyvä esimerkki on Tampereen yliopiston uusien yksiköiden johtajavalinta, jossa yhdeksän valitun johtajan joukkoon ei mahtunut yhtäkään naista**. Minua tässä kiinnostava kysymys ei varsinaisesti ole tehtiinkö valinnassa virheitä ja syrjittiinkö joitakin hakijoita, vaan enemmänkin se millaisia syitä saattaa olla siihen, että naisten eteneminen yliopiston meritokratiassa on yhä edelleen huomattavan vaivalloista.

Essed esittää tämänkaltaisten tasa-arvo-ongelmien syyksi kulttuurisen kloonauksen, jolla hän tarkoittaa sitä kuinka eri yhteisöt muodostuvat kulttuurisesti samanlaisten henkilöiden keskinäisten verkostojen varaan. Kulttuuriset kloonit eivät ole toistensa täsmällisiä kopioita, mutta edustavat samoja arvoja eivätkä erotu joukosta esimerkiksi näyttämällä erilaiselta. Kulttuurinen kloonaus toimii myös siten, että joukkoon valittu “erilainen” kokee painetta sopeutua ja olla lojaali eli mahdollisuuksien mukaan muuttua samanlaiseksi muiden kanssa.

Kulttuurisen kloonauksen näkökulmasta tasa-arvon toteutumattomuudessa ei ole kyse vain erilaisuuden ulossulkemisesta vaan myös samuuden suosimisesta. Työelämässä tämä näkökulma merkitsee huomion kiinnittämistä niihin käytäntöihin, joissa hierarkian huippupaikat on varattu ainoastaan tietynlaiseen ryhmään (valkoiset miehet) lukeutuville tai sopeutuville henkilöille.

Esimerkiksi johtajia ja organisaatioita koskevissa tutkimuksissa (Kanter 1977) on huomattu, että johtajat pyrkivät rekrytoimaan omia kloonejaan eli henkilöitä joiden sosiaalinen tausta ja koulutus on samanlainen kuin heillä itsellään, sillä tämä nähdään turvallisena strategiana ja keinona lievittää oman työn epävarmuutta. Tästä syystä miehet suosivat miehiä, ja työelämän verkostot rakentuvat samanlaisten ja samanmielisten välille.

Naisten heikompia asemia työelämässä perustellaan usein sillä, että naiset eivät ole tarpeeksi kunnianhimoisia eivätkä sen takia etene urallaan. Asialla on kuitenkin toinenkin puoli. Essed lainaa artikkelissaan työmarkkinakonsultti Koos van Leeuwenia, joka toteaa että ehkäpä miehet todella ovat kunnianhimoisempia, ja tämä käytännössä johtaa siihen että liian monet miehet todellisuudessa päätyvät asemiin, joihin heidän kykynsä eivät riitä. Kysymys ei siis Leeuwenin näkökulmasta ole ainoastaan siitä että naisten tulisi olla kunnianhimoisempia vaan myös siitä, että kulttuurinen kloonaus nostaa joitakin miehiä liian vaativiin asemiin, mikä taas ei ole kenenkään kannalta hyvä asia. Ehkä samuuden suosimisen noste saattaa joskus olla niin kova (etenkin jos esimerkiksi avoinna olevaan virkaan ei ole “oikeanlaista tyyppiä” tarjolla), että ihminen ei itse ehdi pysyä perässä ja kehittää taitojaan tai hankkia kokemusta ennen uusiin tehtäviin siirtymistä?.

Essed pohtii myös erilaisten poliittisten ohjelmien vaikutusta siihen, mikä näyttäytyy normaalina ja mikä poikkeavana. Hän toteaa, että työmarkkinoilla sekä naiset että eri etniset vähemmistöt (samoin kuin vammaiset, siirtolaiset, nuoret, vanhat jne) ovat heikommassa asemassa. Tästä syystä työelämän ongelmiin puuttuvissa poliittisissa ohjelmissa tullaan usein määritelleeksi nämä ryhmät jollakin tavoin epäkelpoina. Naiset ja etniset vähemmistöt ovat avun tarpeessa, kun taas valkoiset miehet määrittyvät luontevaksi normiksi. Tällä tavoin enemmistö väestöstä näyttäytyy ongelmana, ja “normaali” ammattitaitoinen työntekijä valkoisena, kykenevänä, maskuliinisena, korkeasti koulutettuna ja keski-ikäisenä. Tällöin poliittiseksi kysymykseksi muodostuu ainoastaan se millä tavoin erilaisuus saataisiin sulautettua normiin, ja samuuden tuottaminen jää vaille huomiota. Miksi kaikkien tulisi olla samanlaisia, ja miksi vain tietynlainen työntekijä kelpaa?

Harvat työntekijävalinnat ovat täydellisen neutraaleja prosesseja, joissa ainoastaan objektiivisesti mitattaisiin hakijoiden jo osoitettua kyvykkyyttä. Yleensä henkilökohtaisille tulkinnoille on aina tilaa, ja tällöin on tilaa myös samuuden suosimiselle. Tulkintaa käytetään jo esimerkiksi silloin, kun määritellään vaikkapa tarkempaa työnkuvausta (miltä alalta tulevalla professorilla tulee olla erityisasiantuntijuutta?) tai vaadittavaa aiempaa kokemusta (miten vaikkapa opetuskokemus ammattikorkeakoulussa vertautuu tutkimusryhmässä toimimiseen?). Suurin osa yliopistossa työskentelevistä tunnistaa käytännön, jossa auki oleva työpaikka on jo käytännössä määritelty tietylle hakijalle sopivaksi. Tämä on yksi tapa jolla he jotka jo ovat korkealla hierarkiassa säätelevät tulokkaiden riittävää sopeutumista ja samuutta.

Samuuden suosiminen on toki luontevaa, ja sitä voidaan selittää monilla käytännön hyödyillä. Ihmiset hakeutuvat useimmiten niiden luo, joiden kanssa jakavat samankaltaisen ymmärryksen asioista, samat tavoitteet tai samanlaisia kokemuksia. Tilanteessa jossa hierarkian huiput ovat lähes poikkeuksetta valkoisia tietynlaista asiantuntemusta omaavia miehiä kulttuurinen kloonaus muuttuu kuitenkin ongelmalliseksi. Ihmisten väliset erot eivät ole pelkistettävissä sukupuolieroihin tai etnisyyteen – miehellä ja naisella saattaa hyvinkin olla enemmän yhteistä kuin miehellä ja miehellä.  Sukupuolten ja etnisten ryhmien välisillä eroilla on kuitenkin poikkeuksellisen korostunut asema kulttuurissa, mikä aiheuttaa sen että ne saavat liian suuren merkityksen silloin kun samuutta tuotetaan erilaisissa organisaatioissa. Viime kädessä samuuden suosimisesta muodostuu tiettyä rodullista ja sukupuolittunutta eliittiä (eli valkoiset eurooppalaiset miehet) säilyttävä ja pönkittävä voima.

Essed kuitenkin toteaa, että yliopistojen kohdalla kulttuurista kloonausta ei voi ymmärtää ainoastaan sukupuolen näkökulmasta. Merkityksellistä on myös se, kuinka toistosta ja kloonien tuottamisesta on tullut modernin yhteiskunnan ydintä. Essed esittää, että nykyinen kaupallistunut yliopistojärjestelmä jo itsessään suosii tehokkuuden nimissä samuutta ja kavahtaa erikoisuutta tai erilaisuutta. Standardimalleja, toistoa ja kloonausta sovelletaan yhä enemmän ja enemmän, jotta tiedosta saataisiin tuotettua hyödykkeitä, ja jotta tuotantoprosessi sujuisi mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Essed päättää artikkelinsa toteamalla, että yliopistojen muuttuminen “tietotehtaiksi” tuottaa myös työntekijöitä, jotka sisäistävät samuuden logiikan. Silloin tiettyjen normaaliuden standardien rikkominen tai uhmaaminen on entistä hankalampaa, ja eliitin on entistä helpompi säilyttää oma samuuden linnakkeensa.

* Essed, Philomena: “Cloning amongst professors: normativities and imagined homogeneitities”. NORA 2(12) 2004.

** Kts. tarkemmin http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tasa-arvovaltuutettu+ottaa+yliopistot+tarkkailuun/1135263958722?fb_ref=fb-recommend&fb_source=home_oneline