Kirjoittaja: Johanna Hiitola

Vieraan vuoro: Epätasa-arvo parisuhteissa synnyttää tyytymättömyyttä

Keskiviikon 13.1.2016 HS:ssa Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen otti painokkaasti kantaa miesten ja naisten välisiin parisuhteisiin sekä naisten välisiin ystävyyssuhteisiin. Vaarasen mukaan parisuhteissa mies tulee usein väheksytyksi, ja kohdelluksi naispuolisia ystäviä vähemmän tärkeänä. Parisuhteiden ongelmien taustalla vaikuttavat kuitenkin sukupuolittuneet valtasuhteet ja ratkaisut niiden aiheuttamiin ongelmiin ovat vaativampia kuin Vaarasen esittämä ajatus siitä, että naisten pitäisi kollektiivisesti hellittää täydellisyyden tavoittelustaan.

Parisuhde ei ole vain kahden ihmisen välinen suhde. Siihen liittyy paljon kulttuurisesti jaettuja käsityksiä ja uskomuksia esimerkiksi siitä, millaisia naiset ja miehet ovat. Luonnollisiksi väitettyjen sukupuolten välisten erojen avulla on helppo perustella epätasa-arvoa heteroseksuaalisten parisuhteiden käytännöissä. Naiset nähdään esimerkiksi yhä usein kotien ja parisuhteiden luonnollisina hoivaajina. Tutkimukset osoittavat myös, että vastuu kotityöstä ja sen koordinoinnista (nk. metatyöstä) sekä kodin piirissä annettavasta hoivasta jakautuu epätasaisesti sukupuolten kesken (esim. Van Hooff 2013, Jokinen 2004, Miettinen 2008). Tästä syystä ei riitä, että miehet ottavat osaa kotitöihin, vaan heidän tulisi ottaa vastuu myös metatyöstä ja opetella kommunikoimaan tämän organisointityön jaosta naisen kanssa. Muuten nainen joutuu edelleen kantamaan lopullisen vastuun kotitöistä. Tämä tilanne sinällään synnyttää äiti-lapsi/työnjohtaja-työntekijä -mallisen parisuhteen ja ajaa miehet Vaarasen mainitsemaan tilaan, apureiksi ja pahimmillaan sivullisiksi omissa kodeissaan, parisuhteissaan ja perheissään. Tällainen parisuhde ei ole tasa-arvoinen eikä voi olla kummallekaan osapuolelle tyydyttävä. Vaaranen tunnistaa tämän dynamiikan, mutta hänen näkemyksensä siitä on yksipuolinen.

Naisten vastuulle parisuhteessa jää tutkimusten mukaan usein myös tunnetyö (Duncombe & Marsden 1993,1998; Strazdins & Broom, 2004), eli omien ja muiden ihmisten tunteiden muokkaaminen ja käsittely, kuten nk. parisuhteen hoitaminen. Tutkimustiedon perusteella naiset yleensä ottavat parisuhteissa oman näkökulmansa lisäksi huomioon myös miehen näkökulman (Magnusson 2008). Molemmat osapuolet vähättelevät naisen näkökulmaa ja pitävät sitä liian vaativana. Miehen näkökulman ensisijaistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että naisten toiveita ja tarpeita esimerkiksi emotionaalisesta läheisyydestä tai tasaisemmasta lapsen kasvatusvastuun jakamisesta ei nähdä pyrkimyksenä oikeudenmukaisuuteen ja tasavertaisuuteen parisuhteessa, vaan ne nähdään esimerkiksi naisen liiallisena tunneherkkyytenä tai turhana valittamisena. Vastaavasti miesten ajankäytön suuntaamista uran rakentamiseen ja omiin harrastuksiin kotitöiden ja lastenhoidon kustannuksella ei aseteta samalla tavalla kyseenalaiseksi, vaan nämä miesten toiveet oikeutetaan ja luonnollistetaan esimerkiksi kulttuurisella käsityksellä miesten tarpeella päästä kotoa pois tuulettumaan tai kyseessä olevan miehen kunnianhimoisella luonteella (Magnusson, 2008). Naisen näkökulman vähättelyyn vaikuttaa syyllistyvän nyt myös Vaaranen.

Tutkija Lauren Berlant (2008) puhuu naisvalituksen käsitteellä siitä, miten naiset keskinäisellä valituksella käsittelevät romanttiseen heterosuhteeseen liittyviä kulttuurisia lupauksia läheisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Kun nämä odotukset eivät toteudukaan, kun miehet esimerkiksi tekevät liian vähän kotitöitä, se kanavoidaan naisvalitukseen. Berlantin mielestä se on romanttisen, sentimentaalisen kulttuurin toinen puoli, joka ei kyseenalaista sukupuolten valtasuhteita romanttisissa suhteissa, vaan pitää niitä yllä. Vaaranen tuntuu ymmärtävän naisvalituksen miesten syrjintään johtavana rakenteena. Kyseessä on kuitenkin naisten keskinäinen selviytymiskeino epätasa-arvoisessa ja epätyydyttävässä parisuhteessa. Naisvalitus ei ratkaise ongelmia, mutta ongelmat eivät myöskään ratkea sillä, että naisia vaaditaan lopettamaan valitus. Ongelmia ei myöskään ratkaise naisten välisten ystävyyssuhteiden näkeminen parisuhdetta uhkaavana tekijänä, kuten Vaaranen tekee: yhtäältä ne hänen mukaansa syrjäyttävät miehen merkityksen naisen elämässä, toisaalta taas naisten keskinäinen kilpailu hänen mukaansa usuttaa naisia kotityöperfektionismiin. Tulkinta ei vastaa käsityksiämme ystävyyssuhteiden merkityksestä naisten elämässä. Ystävyyssuhteet – naisten keskinäiset ja muut – ovat tärkeitä, sillä ne mahdollistavat keskinäisen tuen, jakamisen ja kasvamisen. Vaarasen asenne ilmentääkin uusfamilismia (kts. Jallinoja 2006): siinä parisuhteella ja ydinperheellä on ylittämätön itseisarvo ja esim. naisten väliset ystävyyssuhteet ja itsellinen elämä näyttäytyvät uhkana parisuhteelle

Julkisessa parisuhteita koskevassa puheessa, suhteiden sisällä ja pariterapiassa pitäisi tunnistaa ja olla tilaa käsitellä sukupuolten epätasa-arvoon liittyviä ärsytyksiä, turhautumisia ja pettymyksiä, jotta muutos parempaan mahdollistuu. Vain naisten vastuuttaminen miesten ulkopuolisuudesta on lyhytnäköistä, sillä kaikki tilanteen syntyyn vaikuttavat tekijät eivät tule sen kautta näkyviksi.

Heidi Elmgren
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Raisa Jurva
Tutkija, Tampereen yliopisto

Annukka Lahti,
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Tiina Sihto
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

 

Lähteet:

Berlant, L. (2008). The female complaint: The unfinished business of sentimentality in American culture. Durham: Duke University Press.

Duncombe, J., & Marsden, D. (1993). Love and intimacy: The gender division of emotion and `Emotion work’: A neglected aspect of sociological discussion of heterosexual relationships. Sociology, 27(2), 221-241.

Van Hooff, J. 2013. Modern couples? : Continuity and change in heterosexual relationships. Farnham: Ashgate.

Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.

Jokinen, E. 2004. Kodin työt, tavat, tasa-arvo ja rento refleksiivisyys. In E. Jokinen, M. Kaskisaari & M. Husso (toim.) Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö.Tampere, Finland: Vastapaino., 285-304.
Magnusson, Eva (2008) The rhetoric of inequality: Nordic women and men argue against sharing house-work. NORA–Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 16(2), 79–95.
Miettinen, Anneli (2008) Kotityöt, sukupuoli ja tasa-arvo. Palkattoman työn jakamiseen liittyvät asenteet ja käytännöt Suomessa. E 32. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos, Helsinki. Linkki upotettavaksi blogitekstiin: http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/50ed44830da28d939e6c5dfbb4801ab3/1453222541/application/pdf/237612/Kotity%C3%B6t%20ja%20tasaarvo_ebook.pdf

Miettinen, A. Kotitöiden tasa-arvoon on vielä matkaa, vaikka vaipanvaihto ja ruuanlaitto onnistuukin jo nyky-isiltä. Online-luento [viitattu 18.1.2016]:
https://www.perheaikaa.fi/nettiluennot/lapsi-toiveissa/luento:1444/

Strazdins, L., & Broom, D. H. (2004). Acts of love (and work): Gender imbalance in emotional work and women’s psychological distress. Journal of Family Issues, 25(3), 356-378. doi:10.1177/0192513X03257413

Rajat ja sukupuolittunut pakolaispolitiikka

Johanna Hiitola ja Laura Mankki

12169805_10154356684698636_74792593_o
Jyväskylä: rasisminvastainen mielenosoitus 2015

(kuva: Juhana Inkeriläinen)

Mies, kutsutaan häntä vaikka Akramiksi, katsoo intensiivisesti suoraan silmiin kertoessaan tulkin kautta tarinaansa Suomeen matkustamisesta. Tarina on kenties tavanomainen irakilaiselle turvapaikanhakijalle Suomessa. Ensin Turkkiin lentokoneella ja sieltä salakuljettajien veneessä Kreikkaan. Kreikasta (muun muassa) Serbiaan, Unkariin, Itävaltaan ja Saksaan. Lopulta Tanskan kautta Ruotsiin ja sieltä Suomeen. Serbian rajalla on jouduttu jättämään taakse kaikki matkatavarat, sillä rajalla vain perheet ja naiset ja lapset on päästetty läpi. Miesten on kierrettävä metsän kautta. Ja juostava lujaa niin kauan, ettei kukaan enää seuraa. Serbian metsiin on eksytty ilman ruokaa. Kengätkin ovat kuluneet puhki ja jäljellä ovat enää sukat. Jalkapohjat tulehtuvat ja ovat täynnä haavoja. Vihdoin kohdataan joku, joka lupaa auttaa. Mutta maksu ”auttamisesta” on liian suuri. Lopulta kolmen miehen joukko päätyy seuraamaan maksua pyytäneen miehen joukkoa. Kuitenkin niin, ettei heitä välillä nähdä, koska ”niillä miehillä oli aseita. He ampuivat, jos heitä ei totellut”.

Jossain vaiheessa poliisi löytää asemiesten ryhmän ja kaikki hajaantuvat. Myös Akram ja kaksi hänen ystäväänsä pakenevat metsiin. Ja eksyvät siellä. ”Tännekö sitten kuolen, kun en kuollut Irakissa?”, ajattelee Akram. Niin ei kuitenkaan käy, vaan kolmen miehen joukko pääsee lopulta Itävaltaan. Tosin ilman kenkiä, rahaa tai puhtaita vaatteita. ”Näytimme pakolaisilta. Kukaan ei halunnut auttaa meitä”, Akram toteaa.

Lopulta Wienissä miehiä kuitenkin lähestyy ystävällinen nainen. Hän kysyy, tarvitsevatko he apua ja päätyy vaatettamaan kaikki kolme miestä kenkiä myöten. “Hän oli hyvä nainen. Hän antoi meille miehensä vaatekaapista vaatteet, tulen aina muistamaan hänet”, Akram kertoo. Miesten selviämisen taustalla näyttävät vaikuttavan lähinnä sattumanvaraiset auttajat tai tapahtumat. Joka tapauksessa uusien vaatteiden avulla matka määränpäähän voi alkaa. Miehet matkustavat junalla Saksaan. Saksassa miehet kuulevat Suomesta muilta irakilaisilta. Saksan poliisi on hakannut heitä pampulla ja miehet eivät halua jäädä sinne. ”Emme tienneet mitään. Joku puhui Suomesta ja päätimme lähteä sinne” toteaa Akram.

Saksa on viime vuonna myöntänyt turvapaikan lähes kaikille sitä hakeneille irakilaisille. Nyt Suomessa ollaan parasta aikaa päättämässä siitä, määritelläänkö Akramin kotikaupunki Bagdad turvalliseksi vai ei. Ulkoministerimme on jopa ilmoittanut neuvottelevansa palautussopimuksesta Irakin ulkoministerin kanssa. Lisää Irakin tilanteesta voi kuunnella esimerkiksi Ab­dul­ka­rim & Saa­ri­kos­ki -oh­jel­mas­ta.

Akramin suurin huoli on kuitenkin Irakiin jäänyt raskaana oleva vaimo. Akram on lähtenyt matkalle suunnitelmissaan saada vaimonsa luokseen turvalliseen maahan. ”Saisin ehkä kerättyä sukulaisiltani rahaa lentolippuun. Voisiko vaimoni lentää tänne synnyttämään turvassa?”. On kuitenkin fakta, että Suomeen ei saa Irakista viisumia kuin poikkeustapauksissa ja perheenyhdistäminen on ylipäänsä hankalaa. Perheenyhdistämiseen ei edes ole mahdollisuuksia, jollei Akram ensin itse saa turvapaikkaa. Sekin vaikuttaa tämänhetkisten uutisten perusteella epävarmalta. Tällä hetkellä Ulkoministeriö varoittaa suomalaisia matkustamasta Irakiin vaarallisena maana, mutta samanaikaisesti pakolaisten käännyttämisestä keskustellaan määrittelemällä osa Irakin alueista turvalliseksi.

Kysyimme näkökulmia rajapolitiikkaan Akramin lisäksi myös muutamilta aktivisteilta ja tutkijoilta. Etunimellään tässä jutussa esiintyy Bosnian sodan keskellä varttunut Gorana, joka työskentelee sosiaalityön jatko-opiskelijana Suomessa. Näkökulmia juttuun on saatu myös väitöskirjatutkija ja aktivisti Mervi Leppäkorvelta, joka tutkii paperittomuutta sekä yliopistonlehtori Kati Turtiaiselta, joka on työskennellyt maahanmuuttajasosiaalityössä vuosikymmeniä ja jonka väitöskirja käsitteli pakolaisten ja viranomaisten välistä luottamusta.

Intersektionaalisuus ja turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema

Julkisuudessa on keskusteltu siitä, miksi Suomeen tulee miehiä eikä naisia, ja kysytty, eikö tämä syrji naisia. Sukupuoli ei ole kuitenkaan monessa olosuhteissa ainoa ihmisen asemaan vaikuttava tekijä. Nykyfeminismissä on keskeisessä asemassa intersektionaalisuuden käsite, jonka tavoitteena on ottaa huomioon miten erilaiset sorron, syrjinnän ja vallankäytön muodot vaikuttavat yhdessä. Intersektionaalisuutta kuvaa turvapaikanhakijoiden tilanteen analysoinnin yhteydessä parhaiten moniperustaisen tai risteävän syrjinnän käsite. Kaikkein haavoittuvimmassa asemassa yhteiskunnassamme ovat he, joilla ei ole oikeutta edes kaikkiin peruspalveluihin, eli käytännössä turvapaikanhakijat ja paperittomat. Siihen, kuinka tuo haavoittuvuus muotoutuu, vaikuttaa tietysti myös sukupuoli. Konkreettisimmin tällä hetkellä siten, ettei EU:n rajapolitiikka mahdollista naisille ja lapsille turvallista rajanylitystä (feministisestä pakolaispolitiikasta voi lukea myös uusimmasta Tulvasta). Naisten aseman konkreettinen parantaminen tapahtuisi perheenyhdistämisen mahdollisuuksia helpottamalla. Lainsäädäntöä ei kuitenkaan olla viemässä tähän suuntaan, vaan perheenyhdistämistä on päinvastoin jopa vaikeutettu.

Perheenyhdistäminen, eli se, että läheisille saadaan viisumit ja oleskeluluvat Suomeen, on lisäksi monimutkainen, rahaa ja aikaa vaativa prosessi. Perheenyhdistämisen perusteella Suomeen voivat muuttaa ainoastaan oleskeluluvan saaneen henkilön lapset tai lapsia huoltava puoliso. Siteet lapsiin ja puolisoon ovat vaikeita todistaa. Hakemus on tehtävä Suomeen pyrkivän sukulaisen lähtömaan Suomen suurlähetystössä. Esimerkiksi Irakissa ei ole Suomen suurlähetystöä, joten Suomeen haluavan on matkustettava asiaa selvittääkseen Irakin ulkopuolelle. Tämä on monille vähävaraisille mahdotonta.

Jos Suomessa asuvan sukulaisen oleskelulupa on saatu muulla kuin pakolaisstatuksella, täytyy perheenyhdistämistä varten täyttyä myös toimeentuloehto. Se tarkoittaa, että esimerkiksi kaksi alaikäistä lastaan sekä puolisonsa luokseen haluavan on tienattava nettona vähintään 2 600 € kuukaudessa. Tämä tarkoittaa Suomen verotuksella lähemmäs neljän tuhannen euron palkkaa. Käytännössä perheenyhdistämiseen on mahdollisuus vain erittäin hyvätuloisilla siirtolaisilla, kuten esimerkiksi asiantuntijatyössä työskentelevillä. Vastikään facebookiin perustetussa suomenkielisessä ryhmässä kutsutaan mukaan tykkääjiä, joiden kuukausipalkka on alle 2600 €. Tykkääjiä on tähän mennessä 110 402. He saisivat luokseen asumaan yhden aikuisen tai yhden lapsen, eivät molempia tai useampia lapsia.

Toinen turvapaikanhakijoiden asemaan vaikuttava tekijä on epävarmuus tulevasta. Turvapaikka voidaan jättää myöntämättä (tai myöntää) mitä erikoisemmin perustein. Kielitestissä hakija voi joutua esimerkiksi todistamaan ”oman murteensa” oikeellisuuden. Tämä on tietysti ongelmallista tilanteessa, jossa ihminen on asunut monilla eri kielialueilla. Turvapaikanhakija on usein myös vailla verkostoja. Monet vastaanottokeskuksissa tai matkalla solmitut ystävyydet päättyvät ystävien käännytyspäätöksiin tai ystävät päätyvät asumaan eri kaupungeissa. Uusi elämä alkaa hyvin yksin. Tätä yksinäisyyttä varjostaa usein myös huoli perheen tilanteesta.

Mitä “tulvan” ja “kriisin” sijaan?

Tutkija Mervi Leppäkorpi kritisoi suomalaista keskustelua pakolaistilanteesta. Ensinnäkin hänen mukaansa keskustelua leimaa numeroihin tuijottelu ja niillä pelottelu vaikka syytä olisi keskustella siitä, mitä maailmalla oikeastaan tapahtuu, mikä saa ihmiset jättämään kotinsa. Leppäkorven mukaan näitä syitä ei uutisoida riittävästi. Toisekseen käsitteet, joilla pakolaisista puhutaan ovat vahvasti leimautuneita, leimaavia ja antavat vääristyneen kuvan tilanteesta sekä luovat vastakkainasetteluja ihmisryhmien välille. Leppäkorpi korostaa, ettei ole olemassa laittomia ihmisiä vaan väylät joiden kautta ihmiset on pakotettu kulkemaan on tehty laittomiksi. Kolmanneksi Leppäkorven mukaan käsite “pakolaiskriisi” johtaa myös harhaan. Hänen mukaansa monenkaan suomalaisen arjessa pakolaiset eivät edes näy muuten kuin mediassa. Leppäkorpi toteaa, että pakolaisten määrä on Suomessa edelleen hyvin pieni ja erilaiset “tulva” ja “kriisi” -kuvastot kertovat pikemminkin hallinnollisesta kriisistä kuin mistään pakolaisiin liittyvästä. Hän kysyykin; onko meidän valtionhallintomme niin huonossa kunnossa, ettei se kestä suhteessa melko pientä määrää pakolaisia?

Kati Turtiaisen mukaan syitä ihmisten lähtöön ovat erilaiset vainot, sodat ja luonnonkatastrofit. Ihmiset jotka joutuvat jäämään vaarallisille alueille kohtaavat usein slummiutumista tai sitten heidät saatetaan sijoittaa erilaisilla pakolaisleireille. Suomen nykyisen hallituksen toimissa leikata kehitysapurahoja sekä halussa rajoittaa pakolaisten tuloa Suomeen on ristiriita. Turtiainen arvioi, että osa kehitysapurahojen leikkauksista osuu suuriin pakolaisleireihin, sillä kehitysapumäärärahat kohdistuvat myös järjestöihin, jotka auttavat pakolaisia leireillä.Tämä pahentaa vuosia tai vuosikymmeniä leireillä asuneiden pakolaisten asemaa ja saa heidät uudelleen liikkeelle etsimään turvallista kotia muualta.

Sosiaaliantropologi ja siirtolainen Shahram Khosravin omaelämänkerrallinen teos “‘Laiton’ matkaaja” kuvaa kirjoittajan oman pitkän matkan 1980-luvun sotivasta Iranista turvapaikanhakijaksi Ruotsiin. Teoksessa kuvataan kuinka salakuljettajatkaan eivät ole pahoja sinänsä vaan ovat osa kapitalismin synnyttämään järjestelmää, jossa salakuljettajillakin on maine: hyville salakuljettajilla riittää asiakkaita. Syyt matkoille ovat kirjassa osittain samat kun nykyisin; ei ole tarpeeksi laillisia väyliä liikkua ja ihmiset yrittävät löytää toimeentuloa sieltä, mistä sitä on mahdollista löytää.

Nykyistä Eurooppalaista vastaanottopolitiikkaa ehdollistaa myös vakava talouskriisi ja sen ratkaisuksi esitetty talouskuripoltiikka. Talouskriisillä oikeutetun kuripolitiikan harjoittaminen ulottuu myös Suomeen. Tämä tekee tilanteesta sietämätöntä erityisesti nykyisille pakolaisille. Suomessa hallituksen leikkaukset luovat maaperän rasismille ja pakolaistilannetta voidaan käyttää myös poliittisena keppihevosena. Hallituksen talouspolitiikkaa kritisoivat taloustutkijat toteavatkin: “Pakolaiskriisi tuli kuin taivaan lahjana, sillä turvapaikanhakijoilla voidaan perustella kaikki tulevat leikkaukset ja palkkojen polkemiset”.

Toisaalta Leppäkorpi sanoo,  että samalla olemme nähneet kuinka suomalaiset ovat heränneet auttamaan ja kohtaamaan ennakkoluulonsa erilaisissa vapaaehtoistyössä (pääosin muihinkin hoivavelvoitteisiin osallistuvat naiset, sekin olisi oma aiheensa). Hän näkeekin, että nämä vapaaehtoiset tekevät nyt työtä, joka kuuluisi valtiolle. Suomeen on aiemminkin tullut pakolaisia, mutta tämänhetkinen tilanne paljastaa että Suomesta puuttuu  järkevä vastaanottokeskusverkosto. Tämän vuoksi ihmisiä on jouduttu asuttamaan jopa teltoissa [1]. Kuten ennusteissa on todettu, muuttoliike ei tule loppumaan etenkään, jos emme saa ratkaistua globaalia ympäristökriisiä, mikä pakottaa ihmiset muuttamaan pois erityisesti eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Pakolaisen kuva

Leppäkorpi kritisoi nykyisen pakolaistilanteeseen liitettyjä “tulva” ja “vyöry” termien käyttöä dehumanisoinnista. Tällöin emme puhu enää ihmisistä vaan “luonnonvoimista”. Tämän vuoksi katsommekin, että on tärkeää nostaa esille myös ihmisten elämäntarinoita. Kuka on se pakolainen kenestä mediassa puhutaan? Haastattelemastamme Akramista, kohta tuoreesta isästä, jolla vielä muutama vuosi sitten oli oma kannattava parturiyritys, tulee mediassa osa tulvaa. Ihmisten ihmisarvon väheksymisestä on tullut arkipäivää sosiaalisessa mediassa. Feministiteoreetikko Judith Butlerin (2009) ajatuksia mukaillen, valta ilmenee siinä, että voimme ylipäänsä ajatella joidenkin ihmisten olevan lähtökohtaisesti vain lukuja tai “tulva”.

Mediassa esitetty kuva pakolaisista on kaksijakoinen. Yhtäältä esitellään kuvia hukkuneista lapsista (ei tosin valkoisista hukkuneista lapsista, koska se nähdään epäeettisenä, kuten toimittaja Koko Hubara ansiokkaasti esittää vastineessaan Journalisti -lehdelle), mutta toisaalta pakolainen on saanut nuoren ”parempaa elämää tavoittelevan” miehen hahmon. Nämä miehet on ylimaskulinisoitu joko siinä puhetavassa, jossa he vievät “meidän naiset” tai sitten heidät on leimattu väkivaltaisiksi pedoiksi, jotka raiskaavat “meidän nuoret tytöt” tai ja aiheuttavat konflikteja ja herättävät väkivaltaa paikallisissa [2]. Tämä kuva on rakennettu muun muassa median kautta. Sitä voidaan kuitenkin purkaa helpostikin intersektionaalisuuden käsitteen avulla.

Tapa jolla media esittää nämä nuoret miehet uhkana voidaan paikantaa seksuaalisuuden, rodun, iän ja sukupuolen perusteella tehdyksi ja tuotetuksi rasismin ja syrjinnän muodoksi. Leppäkorpi esittää, että monet nuoret miehet, jotka joutuvat pakenemaan kotimaistaan saattavat olla usein myös poliittisesti aktiivisia mikä toisaalta pakottaa heidät lähtemään pakoon vainon pelossa, mutta toisaalta saattaa mahdollistaa itseorganisoitumisen malleja maassa jonne he päätyvät. Heillä saattaa olla kykyjä ja valmiuksia vaatia itselleen parempia oikeuksia, kuten esimerkiksi irakilaisten vastikään järjestämä mielenilmaus voi osoittaa.

Mutta mitä seuraavaksi? Millaista politiikkaa?

Rajat eivät ole luonnollisia vaan poliittisia rakennelmia. Valtioiden, EU-alueen ja yksittäisten maiden sisäisistä rajoista neuvotellaan paraikaa sen suhteen kuka niitä saa ylittää ja millä ehdoilla. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että rajoja voidaan muuttaa inhimillisempään ja taloudellisestikin kestävämmän pakolaispolitiikan suuntaan. Tämän tulee tarkoittaa laillisten väylien lisäämistä ja peruspalveluiden univeraaliuden periaatteen totetutumista kaikkien maassa olevien kohdalla.

Yhtenä askeleena laillisten reittien lisäämiseksi on esitetty humanitaarisen viisumien käyttöönottoa. Viisumi ei olisi kokonaisratkaisu pakolaistilanteeseen, vaan yksi keino muiden joukossa. Yhtäältä viisumien myöntöperusteet eivät ole selkeitä, joten niiden myöntäminen voisi asettaa ihmiset eriarvoisiin asemiin rajoilla. Toisaalta humanitaarinen viisumi olisi ainakin parannus nykytilanteeseen . Suomen Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen kuitenkin korostaa Vihreässä langassa, että 96 prosenttia pakolaisista on muualla kuin Euroopassa ja heistä valtaosa kehitysmaissa. Ensisijaista onkin konfliktien ratkaiseminen ja pakolaisten olojen parantaminen siellä, missä he tällä hetkellä ovat. Samaa korostaa itsekin sodan läpi elänyt haastattelemamme Gorana: “We need open borders policies, and citizens in developed countries should demand this from their national governments and EU. But open border policies are only part of needed change. What can we do about these human made disasters – war and armed conflicts?”

Humanitaarinen viisumi kuitenkin poistaisi ainakin osan ihmissalakuljettajien asiakkaista ja mahdollistaisi myös naisten ja lasten hakeutumisen turvaan. Äänekkäät nuorten pakolaismiesten vastustajat harvemmin – jos koskaan – toimivat todella sen puolesta, että naisia ja lapsia saataisiin sodan jaloista pois. Pikemminkin päinvastoin. Kun naiset ja lapset saapuvat Suomeen, heitä heitellään raketeilla. Tai ajetaan vimmatusti rajoituksia perheenyhdistämistä koskevaan lainsäädäntöön.

Toiseksi, paikallisemmin, on toimittava aktiivisesti palvelujärjestelmän kehittämiseksi siten, että Suomeen jäävät ihmiset saavat tarvitsemansa tuen. Paras tapa ehkäistä uhkakuvina esitettyjä ääri-ilmiöitä on tarjota kattavat peruspalvelut kaikille. Neuvola, päivähoito, koulu, terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut tulee tarjota jokaiselle ja erityistä huomiota tulee kiinnittää ammattilaisten koulutukseen. Jos viranomaiskohtaamiset ovat syrjiviä, on muuttaneiden vaikea kokea itsensä osaksi yhteiskuntaa. Syrjäytymisen mekanismit ovat kaikille yhteisiä. Kuulumattomuus, palveluiden ulkopuolelle jääminen, näköalattomuus, yksinäisyys. Peruspalveluiden kautta ihmiset voivat tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ja rakentaa uutta elämäänsä toivolle näköalattomuuden sijasta. Kuten haastattelemamme Gorana toteaa:For me home is there wherever you can have dignity and decent life, not just place where you happen to be born. All people should be free to seek for a better place, society, future…”

Kolmanneksi, yhä useampaa uhkaa tilanne jäädä Eurooppaan paperittomaksi, ja vailla kotimaata. Kuten Vapaa liikkuvuus -verkosto toteaa: “paperittomien siirtolaisten kohdalla puhe ihmisoikeuksista on osoittautunut tyhjäksi. Karmeat historialliset ennakkotapaukset osoittavat, ettei ihmisoikeuksia kunnioiteta ilman kansalaisuuden tuomaa suojaa. Siksi kansalaisuuskäsitettä on välttämätöntä laajentaa. Euroopan kansalaisuus kuuluu jokaiselle unionin alueella elävälle ihmiselle.” Paperittomia ihmisiä ja oleskelulupajärjestelmän ehdoilla työskenteleviä (ks. Könönen 2015) on myös helpompi riistää esimerkiksi työvoimana, koska heillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia valittaa työoloistaan. Paperittomat eivät myöskään läheskään aina saa tarvitsemaansa terveydenhuoltoa, vaikka he ovat lain mukaan oikeutettuja kiireelliseen sairaanhoitoon. Monet eivät myöskään uskalla asioida terveyskeskuksissa, sillä he pelkäävät karkoitusta. Jokaisella lapsella on kuitenkin oikeus perusopetukseen olivat hänen vanhempansa paperittomia tai eivät. Opettajilla on lain mukaan vaitiolovelvollisuus, mutta Vapaa liikkuvuus -verkoston mukaan “opettajan vaitiolovelvollisuudesta huolimatta paperittomat voivat pelätä, että opettaja tai joku muu opetusviranomainen ilmoittaa luvattomasta oleskelusta poliisille”. Velvollisuutemme on siis etsiä keinoja, joilla kaikki lapset voivat käydä Suomessa koulua ilman pelkoa.

Paperittomien ihmisten aseman esiintuonti on erityisen tärkeää nyt, kun Suomi on päättämässä suhtautumisestaan suuriin määriin irakilaisia turvapaikanhakijoita. Maahanmuuttovirasto on linjannut, ettei esimerkiksi Akramin kotikaupunkia Bagdadia enää katsota automaattisesti vaaralliseksi. Jokainen turvapaikanhakija siis joutuu todistamaan, että vaino kohdistuu heihin yksilöllisesti. Edellisessä, huhtikuussa päivätyssä raportissa tilanne esitettiin vielä toisin. Nyt on epäselvää, kuinka mahdolliset kielteisen päätöksen saaneet ihmiset palautetaan lähtömaihinsa, vai palautetaanko. Esimerkiksi Ruotsi ei ole saanut palautussopimustaan Irakin kanssa toimivaksi. Vaarana on, että Suomeen syntyy kielteisten päätösten myötä suuri luokka ihmisiä vailla perusoikeuksia. Ihmisiä, joiden oleskelulupien jatkamisesta ei huolehdita tai, jotka pakenevat säilöönottokeskuksiin sulkemista [3].

Nähtäväksi siis jää, millaiseen tilanteeseen 12 329 (syyskuun lopussa) irakilaista turvapaikanhakijaa päätyvät. Asioiden etenemistä voi seurata esimerkiksi Vapaa liikkuvuus -verkoston sivuilta tai Maahanmuuttoviraston tiedotteista.

Linkkejä ja vinkkejä jokaiselle tasa-arvon toteutumisesta kiinnostuneelle feministille

Abdukarim & Saarikoski keskusteluohjelman sivut facebookissa.

Antirasistinen feministinen verkosto ARX-Antirasismi X.

The Black Female Experience –blogi.

Rasisminvastaisten tutkijoiden (RASTER) blogi.

Ruskeat tytöt –blogi.

Tarinoita vastaanottokeskuksesta -ryhmä facebookissa.

Vapaa liikkuvuus –verkosto.

Kirjallisuuslähteet tässä kirjoituksessa

Aden, Said (2009) Ikuisesti pakolaisina? Maahanmuuttokeskustelu Suomen somalialaisten näkökulmasta. Teoksessa: Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori (toim.) En ole rasisti, mutta… Tampere: Vastapaino, 25 – 32.

Butler, Judith. (2009) Frames of war. New York: Verso.

Khosrav, Shahram (2013) “Laiton” matkaaja. Helsinki: Gaudeamus. Alkuteos “Illegal” Traveller. An Auto-ethnography of Borders (2010), suomentanut Antti Sadinmaa

Könönen, Jukka (2015) Epävarma elämä. Epävirallinen maahanmuutto ja prekaari työvoima Suomessa”. Itä-Suomen yliopisto,2015 Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies.,93

Alaviitteet

  1. Toisaalta Suomessa on myös vastaanottokeskuksien valmiuksista ja olosuhteista puhuttu aiemminkin. Entisen Joutsenon kunnan, nykyisen Lappeenrannan vastaanotto- ja säilöönottokeskus perustettiin entiseen vankilaan keskelle peltoa. Keskukseen sijoitettujen pakolaisten mahdollisuudet päästä kaupunkiin ihmisten ja palveluiden ääreen ovat huonot. Aiemmin Joutsenon vastaanottokeskus sijaitsi entisen sairaalan tiloissa lähellä palveluita, jota nyt mietitään avattavaksi uudelleen uusien pakolaisten vastaanottamiseksi.
  1. Nämä leimaavat ja rasistiset puhetavat eivät ole uusia, vaan niitä on käytetty jo esimerkiksi 1990-luvulla saapuneista somalialaisista pakolaisista (Aden 2009).
  1. Jos turvapaikanhakija saa kielteisen päätöksen ja käännytys on mahdollinen, hänet suljetaan säilöönottokeskukseen, joka on käytännössä vankila. Muun muassa Amnesty on ottanut kantaa säilöönottokeskuksia vastaan erityisesti perheiden ja lasten kohdalla. Käännytykset eivät myöskään usein ole oikeudenmukaisia tai edes järkeviä. Ihmisiä lähetetään paikkoihin, joissa heillä ei ole mitään siteitä. Amnestyn haastattelema Jawneh esimerkiksi toteaa, ettei “ymmärrä miksi [käännytetään ] Gambiaan. Minä olen malilainen”. Hänellä on käsitys, että Gambia valikoitui käännytyskohteeksi hänen puhumansa mandinka-kielen vuoksi. ”Eihän mandinka mitään todista. Sitä puhutaan seitsemässä Afrikan maassa”.

Feministien vuoro kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia

Toivotamme iloista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Kannatamme tasa-arvoista avioliittolakia ja kannustamme myös lukijoitamme allekirjoittamaan tänään avautuneen kansalaisaloitteen.

Lisätietoa kampanjasta: http://www.tahdon2013.fi/

Ohjeet:

-Mene osoitteeseen https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/192
-Kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliitosta löydät kohdasta ’Selaa kansalaisaloitteita’.
-Tunnistaudu palveluun verkkopankkitunnuksillasi, anna allekirjoituksesi ja ole mukana tekemässä tasa-arvoisempaa Suomea.

Allekirjoittaminen on mahdollista myös osoitteessa www.avoinministerio.fi

Halutessasi voit allekirjoittaa kannatusilmoituksen myös paperisesti. Tahdon2013-kampanjan aktiivit keräävät nimiä ympäri Suomen koko kampanjan ajan.

Feministien aika on ohi?

Johanna Hiitola, Katariina Mäkinen ja Elina Halttunen-Riikonen

***

Aika ajoin framille nousee pohdintaa siitä, mikä on feminismin merkitys nykypäivänä. Yleensä näkökulmaksi valikoituu tuttu ja turvallinen: “eikös kaikki ole jo saavutettu ja miksi feministit edelleen pyörivät poteroissaan?” Tämänkaltaiset pohdinnat eivät yleensä huomioi sitä, kuinka taajaan tasa-arvopolitiikkaa ja sen tarvetta kyseenalaistetaan, ja tulevat positioineeksi itsensä jonkinlaiseksi “yksittäiseksi poleemiseksi ääneksi”, joka vaivoin uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevan feminismikonsensuksen. Uusin anti tällä rintamalla on Anna Perhon blogiteksti 13.2.2013 aiheesta ”Koska olen tyttö” Ylen nettisivuilla [1]. Perhon kirjoituksen tarkoitus oli ilmeisesti perustella sitä, miksi hän ei ole feministi, (aihe, jota hän on käsitellyt aiemminkin antaumuksella [2])– ja siksi ajattelimme hieman kommentoida tekstiä omasta näkökulmastamme.

Perhon otsikko on sama kuin Planin ”Because I’m a girl” -kampanjalla, joka tukee tyttöjen koulutusta ja suojelua kehitysmaissa. Otsikko onkin kuvaava, sillä tekstissä suomalainen toteutunut tasa-arvo asetetaan vastakohdaksi ”maailman naisille”, jotka eivät samanlaisista mahdollisuuksista nauti. Vastakkainasettelujen aika.

Kiinnostavinta Perhon tekstissä on kuitenkin aivan viimeinen kappale, jossa todetaan meidän asettavan suurimmat rajat itsellemme aivan itse. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Sarasvuon kaltaiset yltiöindividualistit ovat esittäneet juuri tuota reseptiä menestyksen salaisuutena jo vuosia. [3] Älkää valittako, kaikki on teistä itsestänne kiinni. Ainakin Suomessa, vaikka ”maailmalla” (mikä se onkaan?) saattaa ollakin toisin. Näin ihminen nähdään oman onnensa seppänä. Ei ole olemassa kultalusikka suussa syntyneitä tai heikoista oloista ponnistavia. Kaikki ovat samalla viivalla omien henkilökohtaisten ominaisuuksiensa kanssa. Eriarvoisuus on passé.

Tässä kohtaa tulee usein epätoivoinen olo, etenkin siinä vaiheessa kun edessä on noin sadastuhannes ”kriittinen” puheenvuoro, jossa hoetaan samoja asioita. Yksilö, yksilö, yksilö. Valinnat, valinnat, valinnat. Feministit yrittävät purkaa, kyseenalaistaa ja ehkä muuttaakin rakenteita, mutta vastaan iskee yksilöiden armeija. Niiden, joille eriarvoistavilla rakenteilla ei ole merkitystä. Ei sukupuolistuneella väkivallalla (tässä voi tutustua vaikka kuolemansyytilastoihin – on muuten ihan globaali trendi), miesten suurilla itsemurhaluvuilla, palkkaeroilla, työssäkäynnin ja vanhemmuuden epätasaisella jakautumisella, jne., jne., jne. Ikään kuin se, että Suomessa lainsäädännön tasolla kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet, pyyhkisi sukupuolen näkyvistä. Pois käytännöistä, perheistä, kaduilta, kodeista.

Katariina Mäkinen kirjoittaa väitöskirjassaan yksilökeskeisyydestä työelämävalmennuksen kentällä [4]. Tutkimuksen havaintona on muun muassa, että ilmapiiri on sellainen, jossa yhteiskunnalliset suhteet, konfliktit ja ristiriidat, kuten myös niihin liittyvät epätasa-arvoisuudet, artikuloituvat yksilöllisinä eli tulevat ymmärretyiksi yksilön sisäisinä ongelmina. Tutkimuksessa haastatellut naiset kertovat oman tarinansa selviytymisen kautta siten, että erilaiset sukupuoleen liittyvät vaikeatkin työelämää koskevat ulossulkemiset tulevat ymmärretyiksi yksilöllisenä kamppailuna. Naiset, jotka kertovat syrjinnästä työelämässä, tekevät näistä kamppailuista osan oman yksilöllisyyttään – se, että he olivat selvinneet, on tehnyt heistä kyvykkäitä. Naisen sukupuoli saattaa siis olla hyödyllinen yksilöllisyyden tekemisen väline. Mutta vain siinä tapauksessa, ettei nainen asetu uhrin rooliin. Tätä samaa toistaa Anna Perho viitatessaan kollektiivisiin itkupotkuraivareihin. Ymmärrettävästi, sillä juuri tällä tavoin nainen voi käyttää sukupuoltaan vahvuutena. Olla yksi niistä vahvoista, jotka eivät valittamiskulttuuriin osallistu. Kukaan ei kai ole vaatimassa Perhoa osallistumaan feministiseen vallankumoukseen tai osoittavan merkittävissä määrin solidaarisuutta, mutta oman pärjäämisen ja oman elämän ongelmattomuuden ei voi katsoa riittävän oikeudeksi lakaista muiden kokemia ongelmia maton alle, tai yrittää viedä niistä puhumisesta oikeutus.

Toinen vähintäänkin kestämätön argumentti on se, ettei mistään epäkohdista tulisi huomauttaa, sillä meillä Suomessa on asiat niin paljon paremmin kuin ”muualla”. Tämä pitää varmasti paikkansa suhteessa joihinkin maihin, tai tarkemmin sanottuna joidenkin valtioiden lainsäädäntöön, mutta samalla unohtuu se, ettei Suomen suhteellisen hyvä (joskaan ei ollenkaan täydellinen) tilanne ole syntynyt tyhjästä vaan kovalla työllä ja kamppailuilla. Aiemmin kamppailtiin esimerkiksi naisten oikeudesta ryhtyä papiksi tai pukeutua housuihin – nyt kamppaillaan samalla tavoin esimerkiksi avioliittolainsäädännön muuttamisesta tasa-arvoiseksi. Yhteiskunnallisiin muutoksiin on tarvittu ja tarvitaan naisasianaisia ja feministejä, eikä mikään saavutettu edistys ole itsestäänselvyys – mikäli feminismi nyt julistetaan turhaksi, on hyvinkin mahdollista että kehitys kääntyy vallan toiseen suuntaan. Mitä sitten pitäisi tehdä?

Ratkaisu ei ainakaan ole korostaa yksilön valintoja ja unohtaa yhteiskunnalliset eriarvoisuudet. Se, että ”valitsee” tismalleen samalla tavoin kuin kaikki muutkin, ei varsinaisesti kerro vapaudesta vaan pikemminkin niistä tiukoista normeista, joiden kautta meidät ohjataan toimimaan. Kuten Anu Silfverberg kirjoittaa:

”Yksilöllisyys on sitä, mitä ihminen kuvittelee harjoittavansa silloin, kun on oikeasti numero keskellä Tilastokeskuksen taulukkoa.” [5]

Samalla tavoin valitseminen ei tietenkään ole sen enempää tuomittavaa kuin eri tavoin valitseminen, mutta kaikkien kanssa samalla tavoin toimiminen, vaikkapa traditionaalisiin sukupuolirooleihin kiinnittyminen, ei myöskään ole erityisen kumouksellista.

 

Viitteet:

1. http://yle.fi/uutiset/anna_perho_koska_olen_tytto/6493377
2. Perho on miettinyt feminismin merkitystä jo vuonna 2005 City-lehden artikkelissa, jossa feminismin mahdollinen anti kirjoittajalle näytti liittyvän kiinnostavasti juuri yksilölliseen kehitykseen: ”Haluan antaa feminismille mahdollisuuden ja tulla sitä kautta ehkä tiedostavammaksi, jalommaksi ja paremmaksi ihmiseksi.” Ks. http://www.city.fi/artikkeli/feministi-testi/1714/
3. Mm. Sarasvuon viimeisintä kannanottoa eriarvoisuudesta puhuttaessa eli viime A2-teemaillan jälkipuintia harjoittaa filosofi Ville Lähde tekstissään “Luokkapolitiikkaa vai moraalipolitiikkaa?” filosofia.fi-sivuston verkkolokissa: http://filosofia.fi/verkkoloki/#6394
4. http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/arkisto/tiedote.html?id=74325
5.http://nyt.fi/20130125-mitae-ajattelin-taenaeaen-perheen-uhka-nro-1/

Vieraan vuoro: Saanko luvan?

Minja Koskela

Kun tarkastelee klassisen musiikin kaanonia, on huomattavaa, miten paljon valkoihoisia miehiä siihen on valittu. Peräänkuulutettaessa naissäveltäjän nimeä, vakiovastaus tulee usein jämäkästi: ”Kaija Saariaho.” Peräänkuulutettaessa naissäveltäjien nimiä, vastaus onkin jo vähemmän jämäkkä: ”Kaija Saariaho ja, hmm odotas… (1s-2min hiljaisuutta) No nyt! Clara Schumann!”

Muusikkona ja feministinä olen häkeltynyt siitä, kuinka klassinen musiikki on onnistuttu säilyttämään instituutiona, jossa eksklusiiviset käytännöt jylläävät ajoittain hyvinkin vapaasti. Ai, eivät jyllää? Niin että naisia on musiikkimaailmassa nykyään ihan arvostetuissa viroissa? No, on ja ei. Mutta mitä eksklusiivisiin käytäntöihin tulee, niin vapaasti ne tuntuvat joskus vellovan. Jos et usko, niin katso televisiota uudenvuodenpäivänä.

Wienin Filharmonikot on soittanut uudenvuoden konsertin Musikvereinin Kultaisessa salissa Wienissä vuodesta 1941 lähtien. Nykyään lähetys televisioidaan yli 70 maassa ja lähestulkoon 50 miljoonaa ihmistä seuraa, kun pääasiassa valkoisista, länsimaalaisista miehistä koostuva orkesteri soittaa puhdassointista taidemusiikkia otteella, joka on tunnettu paitsi herkkyydestä, myös rasismista ja sovinismista. Liioittelua? Tuskin.

Pienenä historiikkina kerrottakoon, että Wienin Filharmonikkojen puheenjohtaja oli toisen maailmansodan aikaan SS-upseeri ja orkesteri esiintyi useammin kuin kerran natsien propagandatilaisuuksissa. Liki puolet orkesterin jäsenistä kuului kansallissosialistiseen puolueeseen, mutta vain viisi sai sodan jälkeen potkut. Tai no, potkut ja potkut: kolme heistä nimittäin palasi orkesterin riveihin myöhemmin. Ai ei ole riittävää? Että liian kaukaista ja ei vaikuta nykykäytäntöihin? Selvä, en siis sano, että orkesterissa on natseja (enää). Sovinistisia käytäntöjä valitettavasti kyllä.

Pikakelaus: vuonna 1997 harpisti Annan Lelkes hyväksyttiin orkesterin ensimmäiseksi naisjäseneksi. Tähän saakka vain Lelkesin kädet olivat saaneet näkyä televisiolähetyksissä, muuten NAINEN oli verhon takana piilossa. Vuonna 2003 ensimmäinen ei-harpisti-nainen soitti uudenvuoden konsertissa varajäsenenä. Ursula Plaichinger sai sittemmin orkesterin jäsenyyden vuonna 2007. Vuonna 2010 Helsingin Sanomat uutisoi, että Albena Danailova on hyväksytty Wienin Filharmonikoihin ensimmäisenä naisena yhdeksi orkesterin neljästä konserttimestarista. Kun viulua soittava orkesterimuusikko ylittää vuonna 2010 uutiskynnyksen tulemalla palkatuksi, voi mielestäni oikeutetusti kysyä: miten on mahdollista, ettei orkesterin yleisö lotkauta korviaan kuin korkeintaan musiikillisesta riitasoinnusta?

Lucy Green (1997) esittää väitteen, jonka mukaan musiikki itsessään muotoutuu ajatuksissa miehiseksi, sillä sävelletyn musiikin takana on useimmiten mies. Myös Moisala ja Valkeila (1994) huomauttavat, että klassinen musiikki on helppo käsittää miehisen toiminnan alueeksi, sillä tietoa säveltävistä naisista, naisten sävellyksistä ja säveltävien naisten elämästä on alettu tuottaa vasta reilusti 1900-luvun puolivälin jälkeen. Ja jos säveltävä mies sekä miesten sävellyksiä käsittelevä tieto tai – Wienin Filharmonikkojen tapauksessa – klassista musiikkia esittävä mies muuttuu normiksi, tulee naisesta sitä vasten poikkeus. Wienin Filharmonikoissa soittava mies on sääntö, perinteissä muotonsa saanut musiikillinen fakta. Ja kuka haluaisikaan häiritä tätä musiikin ilmenemismuotoa, kun sitä kerran on tituleerattu yhdeksi maailman kaunissointisimmista?

Kansan Uutiset kirjoitti 23.12. 2012 Wienin Filharmonikkojen tuolloin tulevasta Suomen vierailusta. Artikkelin aluksi käsiteltiin laajahkosti orkesterin antisemitistisestä historiaa ja nykyisiä, epätasa-arvoisia käytäntöjä. Lopuksi kirjoittaja tyytyi kuitenkin toteamaan: ”Sisältääpä orkesterin historia ja nykyisyys kuinka arkaluontoisia seikkoja tahansa, yksi asia on kiistaton. Wienin Filharmonikot soittaa ylivertaisen hyvin, herkästi ja kauniisti ja absoluuttisen virheettömästi.” Puhdas sointi tuntuukin muodostuneen tukipilariksi, jolla orkesterin käytäntöjä perustellaan. Sillä mitä tekemistä orkesterin kokoonpanolla loppujen lopuksi on kauniin ja tinkimättömän musiikillisen lopputuloksen kanssa? Eikö kuulijan tulisi tyytyä kuuntelemaan, ei kritisoimaan?

Pierre Bourdieu (1987) esittää, että lukuisista taidemuodoista musiikki edustaa verrattain radikaalia sekä absoluuttista sosiaalisen maailman kieltämistä: asettuessaan sanojen ulkopuolelle musiikki ei sinänsä sano mitään eikä sillä välttämättä ole mitään sanottavaa. Kuitenkin konsertissa käyminen tai instrumentalismi on kiinteästi muun muassa yhteiskuntaluokkaan sekä koulutukselliseen pääomaan liittyvää. Bourdieun kuvailema taiteen abstrakti luonne antaneekin musiikille mahdollisuuden vedota autonomisuuteen ja puolueettomuuteen, toisin sanottuna ”taidetta taiteen vuoksi” -teesiin. Musiikin abstraktiudessa piilee kiistämättä yksi taiteenmuodon hienous, mutta leijaileva luonne saattaa myös peittää alleen epätasa-arvoisia asetelmia ja sosiaalisia rakenteita. Autonomiaesteettiset argumentit musiikillisten, epätasa-arvoisten käytäntöjen säilyttämiseksi eivät onnistu irrottamaan musiikkiteosta sosiaalisesta maailmasta, jossa se on saanut muotonsa ja jossa sitä edelleen muokataan. Näin ollen myöskään puolustuspuheenvuorot Wienin Filharmonikkojen käytäntöjen puolesta eivät kestä lähempää tarkastelua.

Tänäkin uutena vuotena liki 300 000 suomalaista kerääntyi televisioiden ääreen kuuntelemaan ja katselemaan orkesteria, jonka käytännöt eivät ole juurikaan muuttuneet sitten sen perustamisvuoden 1842. Käsittääkseni kulttuurin ja perinteiden arvostus ei kuitenkaan vähene, vaikka ne muotoutuisivat ajan myötä uudelleen. Sen sijaan ne voivat rikastua saamistaan lisäsävyistä ja uusista merkityksistä. Toistaiseksi Wienin filharmonikoissa ainoa rikkaus on sointi, joka yksin jää vähäiseksi avuksi sosiaalis-kulttuuristen puutteiden ja ilmiselvän syrjinnän rinnalla. Oma televisioni jäi siis tälläkin kertaa kiinni, mutta pysyn toiveikkaana: ehkä vuosien päästä kuuluisa musiikillinen ote taittuu orkesterissa, jonka jäsenyyteen vaaditaan muutakin kuin valkoinen iho ja miessukupuoli. Silloin saatan itsekin antautua wieniläisvalssien pyörteisiin.

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Sibeliusakatemiassa ja sukupuolentutkimuksen maisteriopintoja Tampereen yliopistossa.

Kirjallisuus:

Bourdieu, P. 1987. Sosiologian kysymyksiä. Suomentaja J.P. Roos. Tampere: Vastapaino.

Green, L. 1997. Music, Gender, Education. Cambridge: Cambridge University Press.

Moisala, P. & Valkeila, R. 1994. Musiikin toinen sukupuoli. Jyväskylä: Gummerus.

Vieraan vuoro: Tieteen objektiivisuus ja arvovapaus. Helen Longinon kritiikki

Saana Jukola

Tässä kirjoituksessa käsittelen yhdysvaltalaisen tieteenfilosofi Helen Longinon teoriaa tieteellisen tiedon luonteesta ja tieteen arvovapauden kritiikistä. Vuonna 1944 syntynyt Longino on julkaissut kaksi monografiaa (Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry vuonna 1990 ja The Fate of Knowledge vuonna 2002) ja hänen kolmannen teoksensa Studying Human Behavior: How Scientists Investigate Aggression and Sexuality on määrä ilmestyä vuoden 2013 alussa.

Longinon tarkastelussa tiede näyttäytyy prosessina, joka on oleellisella tavalla yhteydessä yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Hän yhdistää työssään feministisen näkökulman perinteisiin tieteenfilosofisiin kysymyksenasetteluihin ja nostaa aiemmin lähinnä feministien kiinnostuksenkohteena olleita ongelmia yleiseen filosofiseen keskusteluun.

Kirjoituksessa keskityn käsittelemään perinteistä, monien tahojen ongelmallisena pitämää, käsitystä tieteen arvovapaudesta ja Loginon vaihtoehtoista tapaa ymmärtää tieteen objektiivisuus. Esittelen ensiksi tieteenfilosofian perinteisiä näkemyksiä aiheesta, ja taustoitan muutoinkin keskustelua tieteen objektiivisuudesta. Perinteisesti on uskottu, että tieteen arvovapaus voidaan turvata vaatimalla tutkijoita olemaan puolueettomia ja seuraamaan logiikkaa. Seuraavaksi siirryn Longinon tarjoamaan ratkaisuun, eli kontekstuaaliseen empirismiin: tarkastelen alimääräytyneisyyden ongelmaa, taustaoletusten roolia tieteellisessä päättelyssä ja objektiivisuuden sosiaalista luonnetta. Lopuksi kirjoitan muutaman sanan siitä, mitä feministinen tiede Longinolle tarkoittaa.

Longinon ajattelun taustaa

Longino on työssään keskittynyt sosiaaliseen epistemologiaan[1] eli tarkastelemaan kysymystä siitä, millaisia ovat tiedon tuotannon sosiaaliset aspektit ja kuinka sosiaaliset suhteet, intressit ja institutionaaliset rakenteet vaikuttavat siihen, mitä kutsumme tiedoksi [2]. Erityisesti hän on tutkinut sitä, kuinka kulttuuriset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tieteeseen. Longinon mukaan tiedettä tutkivien on huomioitava se, että tiedettä tehdään tutkijayhteisössä, joka kuuluu laajempaan rahoittajien, kuluttajien ja kansalaisten muodostamaan yhteisöön [3]. Hänen tarkoituksenaan on siis harjoittaa filosofiaa, joka huomioi sosiaalitieteellisen, sekä tutkijayhteisöjen toimintaa että laajemmin ihmisten käyttäytymistä tarkastelevan, tutkimuksen tulokset  eikä perustu idealisoituihin ja käytännössä mahdottomiin käsityksiin siitä, miten tutkijoiden tulisi tiedettä harjoittaa [4].

Longinon projekti on osa pitkää keskustelua siitä, millä tavalla tiedettä tutkiessa tulisi ottaa huomioon tutkimuksen sosiaalinen konteksti. Tämä keskustelu kulminoitui 1990-luvun puolivälissä niin kutsuttuun tieteiden sotaan, jossa joukko luonnontieteilijöitä ja filosofeja hyökkäsi sosiologisesti suuntautuneiden tieteentutkijoiden ajatuksia vastaan syyttäen heitä tieteen arvon vähättelemisestä. Kriitikot kokivat, että esittäessään kysymyksiä tutkijoiden aatteiden ja arvostusten vaikutuksesta tiedeyhteisössä vallalla oleviin teorioihin tieteentutkijat pyrkivät heikentämään tieteen arvovaltaa. Kriitikot kohdistivat tarkemmat syytöksensä lähinnä muutamaan feministiin sekä radikaaliin konstruktionistiin (esimerkiksi Bruno Latouriin), mutta tuomitsivat tällä perusteella koko tieteentutkimuksen irrationalismiksi [5].

Sosiaalisten tekijöiden roolia koskevan kiistan juuret ulottuvat kauas historiaan, mutta syvällisemmän keskustelun aloittajana voi pitää C.P. Snown alunperin vuonna 1963 julkaistua teosta Kaksi Kulttuuria, jossa Snow tuomitsee humanistisen kulttuurin ja luonnontieteellisen kulttuurin eriytymisen toisistaan: hänen mukaansa humanistit ja luonnontieteilijät eivät osaa keskustella keskenään, vaikka he yhdessä tuottavat suurimman osan maailmaa koskevasta ymmärryksestä. [6]

Ennen 1960-lukua sosiaalisten ja kulttuuristen arvojen ja aatteiden vaikutuksesta tieteen sisältöön ei juuri keskusteltu akateemisessa maailmassa: luonnontieteiden tutkijat kirjoittivat itse suuren osan tieteenhistoriasta joko ollessaan eläkkeellä tai vapaa-aikanaan. Suurin osa tieteenfilosofiaa taas pyrki selittämään luonnontieteiden menestystä, eikä haastamaan kuvaa tieteistä arvovapaina. Tieteensosiologiassa tutkittiin ennen 1970-lukua lähinnä tieteen sosiaalisia instituutioita, tutkijoiden motivaatiota ja hyväksyttävän tieteellisen käyttäytymisen normeja. [7] Merkittävä käänne tieteentutkimuksen alalla oli Thomas Kuhnin ensimmäisen kerran vuonna 1962 julkaistu teos The Structure of Scientific Revolutions, joka kyseenalaisti hallitsevan populaarin ja filosofisen kuvan tieteestä. Kuhnin ajattelu haastoi perinteisen epistemologian usealla tavalla. Hän hylkäsi vahvan realismin [8] ja perinteiset käsitykset tiedosta, tieteellisestä oikeuttamisesta (eli siitä, millä perusteella tutkijoiden tulisi hyväksyä jokin väite tai teoria) ja rationaalisuudesta. Hän myös keskittyi tarkastelemaan yhteisöä tiedon tuottajana ja haltijana yksittäisen tutkijan sijaan. [9] Longino on yksi Kuhnin projektia jatkaneista nykyajattelijoista.

Longino luokitellaan yleisesti feminististen empiristien[10] joukkoon. Feministiseksi empirismiksi kutsutaan usein näkemystä, jonka mukaan tieteeseen saattaa liittyä monia seksistisiä piirteitä, mutta systemaattisesti sovelletun tieteellisen metodin avulla asenteellisista töistä voidaan hankkiutua eroon. Siitä, millainen tuon metodin tulisi olla, toki käydään keskustelua. Feminististen empiristien mukaan tutkimuksen itseään korjaavat metodit ovat paras keino seksististen vääristymien poistamiseksi tieteen sisällöstä. Asenteisiin ja instituutioihin pesiytyneiden ennakkoluulojen poistamiseksi voidaan joutua tarkastelemaan myös eettisiä normeja ja suorittamaan tiedepoliittisia toimenpiteitä. [11] Feministiset empiristit eivät siis kannata niin kutsuttuun standpoint-epistemologiaan kuuluvaa näkemystä siitä, että naisten ja miesten tavat tarkastella maailmaa tai tehdä tiedettä poikkeaisivat perustavanlaatuisella tavalla toisistaan [12]: naiset eivät ole taipuvaisia pehmeämpään tieteen tekemisen tapaan, vuorovaikutukseen ja pyrkimykseen ymmärtää luonnon prosesseja niiden hallitsemisen sijaan.

Perinteinen näkemys tieteen arvovapaudesta

Ennen kuin siirryn Longinon teorian tarkasteluun, hahmottelen pääpiirteissään niin sanotun perinteisen näkemyksen tieteen arvovapaudesta, jota Longino on kritisoinut. Perinteisesti vallalla on ollut näkemys, jonka mukaan ainakin luonnontieteiden tutkimuksen on mahdollista olla arvovapaata. Tällä ei suinkaan ole tarkoitettu sitä, etteivät arvot, kuten pyrkimys teorioiden totuuteen tai tarkkuuteen, ohjaisi tutkimustoimintaa, vaan vapautta henkilökohtaisista, kulttuurisista ja sosiaalisista arvoista. Eettisten ja sosiaalisten arvojen vaikutusta tutkimusongelmien (Millaisiin tutkimuksiin Suomen Akatemian tai muiden rahoittajien tulisi kohdentaa rahoitusta?) ja -menetelmien valintaan (Saako tutkimuksessa käyttää menetelmiä, jotka tuottavat koehenkilöille suurta kipua?) on pidetty sopivana, mutta henkilökohtaiset mieltymykset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tämän näkemyksen mukaan tieteen sisältöön vain, jos tutkija on epäonnistunut tieteellisen metodin noudattamisessa – esimerkiksi jättänyt osan aineistostaan sivuun tilastoanalyysiä tehdessään saadakseen haluamansa tuloksen.

Perinteisen näkemyksen kannattajien mukaan tutkijoiden tulee tehdä päätelmiä neutraalisti relevantin (l. olennaisen) datan perusteella: Voimme saavuttaa luotettavaa, arvovapaata ja objektiivista[13] tietoa tekemällä tietoisen päätöksen pitää omat (poliittiset, eettiset ja sosiaaliset) arvomme sivussa tutkimustoiminnastamme. Näin voimme taata tieteen riippumattomuuden politiikasta ja uskonnosta.[14] Perinteisen näkemyksen mukainen kuva tieteellisestä toiminnasta on siis hyvin yksilökeskeinen, vaikka esimerkiksi kokeiden toistettavuuden vaatimus toki tunnistetaan. Tutkimuksen luotettavuus ja puolueettomuus palautuu kuitenkin siihen, kuinka hyvin yksittäiset tutkijat onnistuvat noudattamaan metodia.

Empiirinen alimääräytyneisyys ja taustaoletusten rooli päättelyssä

Perinteisen näkemyksen mukainen ajatus tieteen arvovapaudesta on kyseenalaistettu viime vuosikymmeninä, ja Longinon kontekstuaaliseksi empirismiksi kutsuttu teoria on ollut yksi sen vaikutusvaltaisimmista kritiikeistä. Kuten edellä mainittiin, perinteisen näkemyksen mukaan tutkijat voivat tehdä arvovapaita päätelmiä kerätyn aineiston pohjalta. Longinon mukaan tämä on mahdotonta. Perusteena tälle on hänen tulkintansa niin kutsutusta alimääräytyneisyyden ongelmasta. Tieteenfilosofiassa kutsutaan teorioiden empiiriseksi alimääräytyneisyydeksi sitä, että useampi keskenään ristiriitainen teoria saattaa samanaikaisesti olla yhteensopiva saman havaintoaineiston kanssa, jolloin pelkästään havainnon avulla ei voida ratkaista, mikä teorioista on tosi. [15]

Arkipäiväisenä esimerkkinä alimääräytyneisyydestä toimii kuvaus tilanteesta, jossa olen kävelyllä metsäautotiellä ystäväni kanssa. Yllättäen vastaamme ravaa hevonen. Pollella on selässään satula, päässään suitset ja jaloissaan suojat: on ilmiselvää, että se on tavalla tai toisella hankkiutunut eroon ratsastajastaan ja lähtenyt karkumatkalle. Leivällä houkuttelemalla saamme hevosen kiinni ja päätämme palauttaa sen tallilleen. Mutta mille tallille? Tiedämme, että lähistöllä on kaksi tallia, Kopukkila ja Uljaala. Meidän on pääteltävä, kummalta tilalta hevonen on kotoisin. Ratsastusta harrastava ystäväni on sitä mieltä, että hevosen on pakko olla peräisin kilparatsastukseen keskittyvältä Uljaalan tilalta, sillä hän tunnistaa satulan ja suitsien olevan erästä kallista esteratsastajien suosimaa merkkiä. Itse taas olen vakuuttunut karkulaisen olevan peräisin Kopukkilan harrastetallilta: kyseessä on nimittäin suomenhevonen, eikä omien näkemysteni mukaan ole mitenkään mahdollista, että sen rotuinen hevonen asuisi kilpatallilla arvokkaiden ulkomailta peräisin olevien hevosten seassa. Tässä tilanteessa sekä minulla että ystävällämme on käytössämme sama evidenssi eli hevonen, mutta teemme sen perusteella kaksi keskenään ristiriitaista päätelmää.

Longinolle alimääräytyneisyydessä on kyse siitä, millä perusteella katsomme jonkin asiaintilan tukevan jotain hypoteesiamme: miksi esimerkiksi tulkitsemme lasiputkessa olevan elohopeapatsaan korkeuden kertovan jotain lämpötilasta? Pelkkä elohopeapatsas ei viittaa mihinkään ilman oletusta siitä, että elohopealla on tapana käyttäytyä tietyllä tavalla eri lämpötiloissa ja että tuo käyttäytyminen on säännönmukaista. [16] Evidenssin ja hypoteesien välillä on siis kuilu: jotta voimme pitää asiaintilaa hypoteesiamme tukevana, on meillä oltava joitain oletuksia siitä, mitkä ovat asioiden väliset yhteydet. Longinon mukaan se, pitääkö henkilö jotain asiaintilaa relevanttina tietyn hypoteesin kannalta, riippuu hänen muista uskomuksistaan – niin sanotuista taustaoletuksista. Erilaisten taustaoletusten valossa huomio kiinnittyy ilmiön eri puoliin, jolloin sen voi nähdä tarjoavan vahvistusta joko yhdelle hypoteesille eri syistä tai jopa kahdelle toisensa poissulkevalle hypoteesille. [17] Edellisessä hevosesimerkissä omat taustaoletukseni koskivat sekä suomenhevosten rotuominaisuuksia ja soveltuvuutta kilpahevosiksi että kilparatsastajien taipumusta hankkia käyttöönsä tietyntyyppisiä ratsuja. Ystäväni taustaoletus oli, ettei harrasteratsastaja panostaisi tietyntyyppisiin varusteisiin.

Longinon keskeinen väite on, että osa päättelyyn vaikuttavista taustaoletuksista saattaa olla arvosidonnaisia. Tieteen sisältö sekä tieteellinen toiminta ovat aina vuorovaikutuksessa sosiaalisten tarpeiden ja arvojen kanssa, ja yhteiskunnallisten arvojen vaikutus ulottuu myös havaintojen tekemiseen, teorioiden rakentamiseen ja päättelyyn. [18] Esimerkkinä siitä, kuinka tutkijoiden arvolatautuneet oletukset voivat vaikuttaa aineiston tulkintaan, voi mainita naiskeräilijä- ja miesmetsästäjäteoriat ihmisen lajikehityksen selittäjänä. Molemmissa teorioissa vastausta ihmislajin kehitystä koskeviin kysymyksiin haettiin tarkastelemalla varhaisten ihmisapinoiden muuttuneita tapoja ja esimerkiksi fossiileista, jalanjäljistä ja työkaluista koostuvaa empiiristä aineistoa. Miesmetsästäjäteoriassa huomio kiinnitettiin muuttuneisiin metsästystapoihin ja urosten kiviaseiden käyttöön. Naiskeräilijäteorian kannattajat puolestaan selittävät työkalujen alkaneen kehittyä naaraiden ryhdyttyä hankkimaan ravintoa tikkuja ja keppejä käyttäen. Kumpikin teoria tarjoaa selityksen yhdelle ja samalle aineistolle, eikä valintaa teorioiden välillä voi tehdä pelkästään empiiriseen aineistoon turvautumalla. Naiskeräilijäteorian merkitys on siinä, että sen kehittäjät onnistuivat nostamaan esiin miesmetsästäjäteorian taustalla vaikuttavat androsentriset taustaoletukset, jotka olivat aiemmin jääneet näkymättömiksi. Toisaalta molemmat teoriat heijastavat varsin stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolirooleista. [19]

Evidenssi ei siis kaikissa tilanteissa määrää sitä, millaisia päätelmiä tutkijan tulisi sen perusteella tehdä. Eikö tällöin sitten ajauduta relativismiin eli siihen, että kaikkia näkemyksiä olisi tieteessä pidettävä yhtä pätevinä? Onko meidän hyväksyttävä kreationistien teoria maapallosta kuusi tuhatta vuotta vanhana tai todettava, että sydänsairauksia voidaan hoitaa yhtä tehokkaasti moderneilla koululääketieteen keinoilla ja homeopatialla? Miten tieteen objektiivisuus voidaan turvata, jos tutkijoiden yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset saattavat vaikuttaa heidän päättelyynsä? Longinon ratkaisu on tehdä ero tieteen objektiivisuuden ja arvovapauden välille. Toisin kuin perinteisen näkemyksen kannattajat ajattelevat, voi tiede Longinon mielestä olla objektiivista vaikkei se olekaan arvovapaata. Arvovapauteen pyrkiminen ei ole realistinen vaihtoehto, mutta tästä ei seuraa, että mitä hyvänsä teoriaa tulisi pitää pätevänä.

Yhteisön rooli tutkimuksen luotettavuuden turvaamisessa

Taustaoletusten vaikutus tieteelliseen päättelyyn näyttäytyy uhkana vain, jos pidetään kiinni perinteisen näkemyksen kannasta, jonka mukaan tutkimuksen luotettavuus riippuu yksittäisten tutkijoiden toiminnasta. Longinon kontekstuaalisessa empirismissä pyritään arvojen poissulkemisen sijaan niiden näkyviksi tekemiseen ja niiden roolin kontrollointiin: Tieteellinen toimintaan kuuluu hypoteesien rakentamisen ja kokeellisen testauksen lisäksi erottamattomasti hypoteesien ja taustaoletusten alistaminen käsitteelliselle kritiikille. Toisin sanoen tieteessä on tärkeää esittää kysymyksiä siitä, miksi jonkin havaittavan seikan uskotaan tukevan jotain tiettyä teoriaa – sen lisäksi, että tehtyjen kokeiden suoritustapoihin, aineiston keräykseen ja käytettyjen analyysimenetelmien käyttöön kiinnitetään huomiota.  Kritiikin esittäminen ja siihen vastaaminen taas on luonteeltaan sosiaalista toimintaa. [20]

Koska tutkijoiden taustaoletukset vaikuttavat heidän päättelyynsä, vaikka he eivät usein sitä tunnistaisikaan, on tärkeää että yhteisön muut jäsenet pääsevät tarkastamaan aineiston, siitä tehdyt päätelmät ja kyseenalaistamaan päättelyyn vaikuttaneet oletukset. Longinon mukaan tutkijoiden käymä kriittinen keskustelu mahdollistaa sen, etteivät tutkimukset perusteetta heijastele tekijöidensä henkilökohtaisia tai kulttuurisia arvoja. Kritiikki voi tehdä piilossa olleet taustaoletukset näkyviksi ja mahdollistaa niiden muokkaamisen. Kontekstuaalisen empirismin näkökulmasta perinteisen näkemyksen mukainen menetelmä, ts. yksittäisten tutkijoiden pyrkimys päätellä puolueettomasti evidenssin perusteella, ei riitä takaamaan tieteen luotettavuutta. Tarvitaan myös käsitteellistä, metafyysistä ja eettistä pohdintaa; joskus metafyysisen pohdinnan täytyy edeltää sellaisten kysymysten muotoilua, jotka voidaan empiirisesti ratkaista.  [21].

Longinon teoriassa tutkimuksen luotettavuus ja objektiivisuus perustuu siis yhteisön toiminnalle. Keskeiselle sijalle nousee vaatimus erilaisten kantojen esittämisestä. Yksimielisessä yhteisössä kritiikkiä ei ole, eikä taustaoletuksia päästä kyseenalaistamaan – jos niiden olemassaolo ylipäätään tunnistetaan. Toisin kuin perinteisessä näkemyksessä ajatellaan, tutkijoiden vahva sitoutuminen omiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin arvoihinsa voi olla tiedeyhteisön kannalta hyödyllistä, sillä se auttaa tekemään vastakkaisia taustaoletuksia näkyviksi [22]. Objektiivisuuden saavuttamiseksi on siis tärkeää huolehtia siitä, että yhteisö on avoin erilaisille mielipiteille ja erilaisista taustoista tuleville tutkijoille. [23] Vaadittaessa diversiteettiä (l. monimuotoisuutta, moninaisuutta) on hyvä kuitenkin pohtia, mitä tarpeellisella diversiteetillä oikeastaan tarkoitetaan [24]. On erotettava toisistaan tilanteet, joissa tietyn ryhmän sulkeminen tutkijayhteisön ulkopuolelle loukkaisi tasa-arvoa tilanteista, joissa ulossulkemisella olisi tieteen sisällön kannalta haitallisia seurauksia. Esimerkiksi naisten tai romanien sulkeminen matemaatikkojen yhteisön ulkopuolelle selvästi loukkaisi heidän oikeuksiaan, mutta vahvempi väite tieteenalan kehityksen estymisestä vaatisi tuekseen lisäargumentteja. Vaikka yhteisö olisi avoin kaikille sukupuolille, kansallisuuksille ja vähemmistöille, ei silti voida taata, että omaksuttuja taustaoletuksia haastavia kriittisiä näkökantoja kehittyisi. Tämän vuoksi on hyvä pitää mielessä erottelu sosiaalisen monimuotoisuuden (yhteisön jäsenet tulevat eri kulttuuripiireistä ja kansalaisuuksista jne.) ja tiedollisen diversiteetin (eri taustaoletukset ja näkemykset) välillä.

Objektiivisuus on ominaisuus, jonka suhteen yhteisöt ovat eritasoisia. Objektiivisuus edellyttää sitä, että yhteisössä on voitava käydä kriittistä keskustelua. Keskeinen osa Longinon teoriaa ovat kriteerit, jotka tutkimusyhteisön on täytettävä, jotta kriittinen keskustelu olisi mahdollista:

  1. Yhteisöllä on oltava julkisesti tunnustettuja foorumeita, joilla keskustelua voidaan käydä ja kritiikkiä esittää – esimerkiksi tieteellisiä aikakauslehtiä ja konferensseja. Lisäksi kritiikin esittämisellä ja kriittiseen keskusteluun osallistumisella tulisi olla samanlainen painoarvo tutkijan urakehitykselle kuin alkuperäisten tulosten julkaisemisella. Eräät nykyisen tieteen piirteet haittaavat kriittistä keskustelua ja toimivat tätä kriteeriä vastaan: Esimerkiksi on viitteitä siitä, että tutkimusta rahoittaneet yksityiset yritykset ovat pyrkineet estämään itselleen epämieluisten tulosten julkaisun [25]. Toisaalta myös tieteellisten aikakauslehtien toimittajat saattavat olla haluttomia julkaisemaan tutkimuksia, jotka keskittyvät kumoamaan aikaisemmin julkaistujen tutkimusten tuloksia [26].

  1. Yhteisössä täytyy olla joitain jaettuja standardeja, joihin kritiikkiä esitettäessä voidaan vedota. Jotta kritiikki olisi asiaankuuluvaa, on sen perustuttava jollekin, jonka myös kritisoitavan kannan esittänyt henkilö voi hyväksyä. Standardit voivat olla    sisällöllisiä periaatteita, mutta myös tiedollisia tai sosiaalisia arvoja. Totuus, teorian yksinkertaisuus, ymmärrettävyys ja joidenkin sosiaalisten tarpeiden täyttäminen ovat esimerkkejä tällaisista standardeista.
  1. Yhteisön omaksumien uskomusten on muututtava ajan kuluessa käydyn keskustelun myötä. Yksilöiden ei kuitenkaan tarvitse luopua omista näkemyksistään – oleellista on, että he ottavat aktiivisesti osaa kriittiseen keskusteluun.
  1. Objektiivisessa yhteisössä oletusten joukko ei voi olla hallitsevassa asemassa sen     kannattajien poliittisen tai taloudellisen vallan vuoksi. Yhteisössä vallitsevan yksimielisyyden tulee olla seurausta kriittisestä vuoropuhelusta, jossa kaikki asiaankuuluvat näkökulmat on otettu huomioon. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kaikilla oikeanlaisen    koulutuksen hankkineilla tulee olla oikeus osallistua keskusteluun. [27]

Mikäli yhteisö täyttää ylläolevat kriteerit, on sitä Longinon mukaan pidettävä objektiivisena ja sen tuottamaa tietoa yksilöiden puolueellisista, vinoutuneista käsityksistä vapaana. Tämän kirjoituksen puitteissa en voi tarkemmin käsitellä kriteereitä ja niihin liittyviä ongelmia. Totean kuitenkin, että kriteeristöä ovat kritisoineet mm. Justin Biddle, Anna Leuschner ja Tara Smith. [28] Longinon esittämät kriteerit ovat suhteellisen ympäripyöreitä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että kaikki ”asiaankuuluvat” näkökulmat on otettu huomioon? Ketkä kaikki lasketaan yhteisön jäseniksi ja kuka päättää, millaiset pätevyysvaatimukset jäsenille asetetaan? Longinon näkemykselle keskeistä on kuitenkin se, että tieteen objektiivisuuden turvaamiseksi tutkimuksen avoimuudesta on huolehdittava. Tutkijat eivät voi kriittisesti tarkastella toistensa työtä, jos aineistoa salataan tai epämieluisia tuloksia jätetään julkaisematta. On myös varmistettava, ettei mielipiteiden kirjoa tarpeettomasti rajoiteta tutkimusyhteisöissä.

Lopuksi

Longinon kontekstuaalisessa empirismissä yhdistyvät sosiologisesti suuntautuneille tieteentutkijoille tyypillinen tapa korostaa tutkimuksen sosiaalisten piirteiden merkitystä tiedon muodostukselle ja filosofeille ominainen tiedon rationaalisen perustan etsintä: sosiaalinen vuorovaikutus on osa prosessia, joka johtaa rationaaliseen, hyvinperusteltuun tietoon. Longinon mukaan yhteiskunnalliset ja kulttuuriset arvot vaikuttavat taustaoletusten kautta siihen, mitä pidämme tietona. Emme voi päästä arvoista eroon kokonaan, mutta voimme keskustella siitä, millaisten arvojen varassa tutkimustoimintaa harjoitamme. Tiede ei ole yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan tiedettä ja yhteiskuntaa koskevat kysymykset ovat yhteenkietoutuneita. Tutkimustuloksiin vedotaan tehtäessä poliittisia päätöksiä, jotka vaikuttavat yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin toimia sen jäseninä. Toisaalta taas yhteiskunnassa omaksutut arvot ja päämäärät muokkaavat tieteellistä toimintaa. Samoin poliittiset, erityisesti koulutus- ja tiedepoliittiset, päätökset vaikuttavat siihen, millaiseksi tulevaisuuden tiedeyhteisö muodostuu ja millaista tieteellistä tietoa tulevaisuudessa on saatavilla.

Longinon teorian esiinnostamat kysymykset eivät ole pelkästään tieteenfilosofisia, vaan koskevat laajemmin yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme. Se avaa myös mahdollisuuden feministiselle tieteelle. Longinon mukaan seksististä tiedettä vastaan ei voi taistella pyrkimällä tarjoamaan kilpailevia arvovapaita teorioita, sillä tutkimuksen arvovapaus ei ole mahdollista. Feminismi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mutta Longino näkee aatteen keskeiseksi viestiksi ihmisten potentiaalin laajentamisen: Longinolle feminismi on sitä, että sekä miehet että naiset voivat tarkastella omia roolejaan ja yhteiskunnan toimintaa sekä toiminnallaan muuttaa yhteiskuntaa ja omaa paikkaansa siinä [29]. Feminististä tutkimusta harjoittava pyrkii tunnistamaan valtavirtatieteen taustalla vaikuttavia oletuksia ja tarjoamaan vaihtoehtoisia tapoja tulkita ilmiöitä.

YTM Saana Jukola tekee väitöskirjaa tieteen objektiivisuuden ehdoista Jyväskylän yliopiston filosofian oppiaineessa. Teksti perustuu hänen vuonna 2009 valmistuneeseen pro gradu -työhönsä.

Viitteet:
1. Epistemologia eli tieto-oppi on filosofian osa-alue, jossa käsitellään mm. kysymyksiä siitä, milloin voimme sanoa jonkun tai joidenkin tietävän jotakin, mistä tieto on peräisin ja mitkä ovat tiedon rajat (Steup 2005).

2. Goldman 2010; Schmitt 1994, 1.

3. Longino 2002, 37.

4. Biddle (2007) on väittänyt, ettei Longino onnistu tässä pyrkimyksessään.
5. Hess 1997, 1.
6. Labinger & Collins 2007, 14-15.
7. emt., 16.
8. Tieteelliseksi realismiksi kutsutaan kantaa, jonka mukaan tieteellisten teorioiden kuvaamat teoreettiset oliot, kuten kvarkit, sosiaalinen paine ja superego, ovat todella olemassa ihmismielestä riippumatta, mikäli niitä sisältävät teoriat ovat tosia.
9. Nickles 2004, 5–6.

10. Empiristien mukaan tietomme perustuvat pohjimmiltaan aistihavaintoon. Katso esim. Markie, P. 2012.

11. Niiniluoto 1999, 249, Sismondo 2004, 131.

12. Lisää standpoint-epistemologiasta katso esim. Anderson, E. 2012.

13. Objektiivisuuden käsite on huomattavan monimuotoinen. Sen lisäksi, että käsitteen merkitys on muuttunut vuosisatojen kuluessa (katso esimerkiksi Daston (1992); Daston & Galison (1992) ja Dear (1992), voi nykyisestäkin käytöstä erottaa ainakin kahdeksan eri tapaa, joilla jotain menetelmää voidaan kuvata objektiiviseksi (Douglas 2004). Tässä yhteydessä en valitettavasti voi syvällisemmin käsitellä objektiivisuuden käsitteeseen liittyvää keskustelua.
14. Katso esimerkiksi Smith 2004, 152 – 153.
15. Katso esim. Kiikeri & Ylikoski 2004, 35–37.
16. Longino 1990, 40–41.
17. emt., 43.
18. emt., 4-6.
29. emt., 106-109.
20. emt., 66–67, 74.
21. emt., 73.
22. Daniel Hicks on artikkelissaan Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist (2011) käsitellyt Longinon teoriaan kuuluvaan erilaisten näkökulmien vaalimiseen liittyvää ns. natsi-ongelmaa: voidaan argumentoida, että Longinon teoriasta seuraa, että esimerkiksi natsien ja misogyynien osallistumista tutkimukseen on edistettävä objektiivisuuden saavuttamiseksi.
23. Longino 1990., 76.

24. Kiitokset väitöskirjani ohjaajalle Petri Ylikoskelle tämän     huomion tekemisestä.

25. Ks. esim. Bekelman, Li & Gross (2003)

26. Tästä esimerkkinä voi mainita Daryl Bemin ihmisten yliluonnollisia kykyjä käsittelevän tutkimuksen ympärille kehkeytyneen tapauksen, ks. http://www.badscience.net/2011/04/i-foresee-that-nobody-will-do-anything-about-this-problem/

27. Longino 1990, 76–79; Longino 2002, 129–132.

28. Ks. Biddle 2007, Leuschner 2012 sekä Smith 2004.

29. Longino 1990, 190.

Lähteet
Anderson, E. (2012): Feminist Epistemology and Philosophy of Science. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.), Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/feminism-epistemology/
Bekelman, J., Li, J. & Gross, C. (2003).  Scope and Impact of Financial Conflicts of Interests in Biomedical Research. JAMA. Vol. 289. no. 4. s. 454-465.
Biddle, J. (2007). Lessons from the Vioxx Debacle: What the Privatization of Science Can Teach Us About Social Epistemology. Social Epistemology. Vol. 21. no. 1. pp. 21–39
Daston, L. (1992): Objectivity and the Escape from Perspective. Social Studies of Science. Vol 22. s. 597–618.
Daston, L. & Galison, P. (1992): The Image of Objectivity. Representations. 40. s. 81–128.
Dear, P. (1992): From Truth to Disinterestedness in the Seventeenth Century. Social Studies of Science. Vol. 22. s. 619–631
Douglas, H. (2004): The Irreducible Complexity of Objectivity. Synthese 138, 453 –473.
Goldman, A. (2010): Social Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2010 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2010/entries/epistemology-social/
Hess, D. J. (1997): Science Studies. An advanced introduction. New York: New York
Hicks, D. (2011): Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist? Hypatia. Vol. 26. Is. 2, 333-351.
Kiikeri, M. & Ylikoski, P. (2005): Tiede Tutkimuskohteena. Filosofinen Johdatus Tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.
Labinger, J. & Collins, H. (2007): Ainoa kulttuuri? Keskustelua luonnontieteestä. Helsinki: Terra Cognita. Suomentanut Kimmo Pietiläinen
Leuschner, A. (2012): Pluralism and Objectivity: Exposing and Breaking a Circle. Studies in History and Philosophy of Science. Vol. 43 pp. 191–198
Longino, H. (1990): Science as Social Knowledge. Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton: Princeton University Press.
Longino, H. (2002): The Fate of Knowledge. Princeton: Princeton University Press.
Markie, P. (2012): Rationalism vs. Empiricism. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2012/entries/rationalism-empiricism/
Nickles, T. (2003): Introduction. Teoksessa Nickles, Thomas (toim.): Thomas Kuhn. Cambridge: Cambridge University Press
Niiniluoto, I. (1999): Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford University Press Inc.
Schmitt, F. (1994): Socializing Epistemology: An Introduction Through Two Sample Issues. Teoksessa Schmitt, Frederick (toim.): Socializing Epistemology. The Social Dimensions of Knowledge. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers, inc, s 1–28.
Sismondo, Sergio (2004): Introduction to Science and Technology Studies. Malden: Blackwell Publishing.
Steup, M. (2005): Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/epistemology/
Smith, T. (2004): ”Social” Objectivity and the Objectivity of the Values. Teoksessa Machamer, Peter & Wolters, Gereon: Science, Values, and Objectivity. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press. s. 143–171.