Valkoinen cisheteromies, mitäs sitten?

Elina Halttunen-Riikonen

***

Usein törmää siihen, että luonnehditaan jotakuta valkoiseksi cisheteromieheksi tai käsketään tarkastamaan etuoikeudet. Tällaista kielenkäyttöä kritisoidaan sanomalla, että on epäreilua tarttua henkilön ominaisuuksiin.

Etuoikeutetusta asemasta huomauttaminen ei ole loukkaus, pikemminkin se on vallitsevan rakenteellisesti sortavan yhteiskunnallisen tilanteen toteamista.

Miksi se on tärkeää? Siksi että asema yhteiskunnassa vaikuttaa siihen, millaista tietoa saa ja kuinka tulee kuunnelluksi ja kohdelluksi sekä millaisia esteitä kohtaa. Hyvin usein miehet ovatkin vähemmän tietoisia seksismistä. Heterot eivät kiinnitä homofobiaan huomiota. Valkoinen ihminen voi väittää ettei rasismia ole. Varakas voi ajatella, ettei Suomessa ole köyhyyttä. Cissukupuoliset eivät huomaa transvihaa. Etuoikeutettu asema luo helposti intoa ajaa omia etuoikeuksia turvaavaa politiikkaa ilman, että joutuu kärsimään sen seurauksista.

Usein etuoikeuskimppuja luetteleva keskustelu tuntuu kuitenkin jäävän yksittäisten henkilöiden etuoikeuksien toteamisen tasolle. Siihen nähden kuinka paljon valkoisista heteromiehistä puhutaan, keskustellaan aika vähän siitä, kuinka sortavat rakenteet toimivat ja miten yhteiskunnan pitäisi muuttua.

Vain puoliksi leikillään: välillä voisi vaihtelun vuoksi olla hyvä puhua vaikkapa bell hooksia varioiden valkoisen ylivallan kapitalistisesta cisheteropatriarkaatista.

Kun sanotaan, että joku on valkoinen cisheteromies ei sanota ongelman piilevän satunnaisissa omaisuuksissa vaan yhteiskunnassa, jossa rodullistetut, transihmiset, seksuaalivähemmistöt ja naiset kokevat syrjintää. Tai ainakin näin olisi hyvä tehdä.

Keskittyminen etuoikeutettuihin yksilöihin ei tuo esiin sitä, että etuoikeudet ovat epäkohta koska etuoikeutetussa asemassa voi olla vain toisten kustannuksella. Koska toisia sorretaan ja syrjitään. Etuoikeudet eivät ole “oma asia”: ne ovat mahdollisia vain sortaviin rakenteisiin perustuvassa yhteiskunnassa. Omista etuoikeuksista on epämiellyttävää kuulla, koska tulee tietoiseksi niistä joiden kustannuksella ne ovat olemassa. Esimerkki: se että olen valkoinen antaa etuoikeuden, mikä taas on mahdollista vain koska rodullistetuilla ei ole tätä etuoikeutta, koska he kokevat rasismia, joka perustuu valkoisten, myös minun, etuoikeuteen.

Huomion siirtämisen yksilöistä rakenteisiin aina kun mahdollista on hyödyllistä myös siksi, että keskittymällä helposti identiteeteiksi hahmottuviin seikkoihin tulee esiin vain pieni osa etuoikeuksista ja sortavista rakenteista, jotka eivät kaikki toimi samalla tavoin tai pelkisty identiteeteiksi.

Etuoikeutettuun asemaan liittyy myös se, ettei sen negatiivisista seurauksista toisille tarvitse olla tietoinen että ne toteutuvat. Suunnattomia rikkauksia omistavien ei tarvitse olla tietoisia siitä, ettei toisilla ole mitään. Usein se että suojellaan toiminnan seurauksilta on keskeinen osa etuoikeutta.

Etuoikeus olla tietämättä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi etuoikeusluetteloista jää uupumaan rakenteet, jotka unohtuvat koska ne ovat niin itsestään selviä ettei niihin muista kiinnittää huomiota. Ne seikat mitä me mietimme eniten eivät aina ole niitä keskeisimpiä; esimerkiksi suomalaiselle joille kansalaisuus on itsestäänselvyys ei tule mieleen, kuinka paljon kansalaisuus ja oleskelulupaan liittyvät asiat antavat toisille etuoikeuksia vain siksi, että he ovat sattuneet syntymään vanhemmille tietyssä paikassa ja kieltää toisilta nämä oikeudet.

 

Kuva: tuolta.

 

Mielikuvat ihmiskaupasta johtavat harhaan

Niina Vuolajärvi & Elina Halttunen-Riikonen

***

Ihmisillä on harvoin kosketusta siirtolaisten arkeen tai seksityöhön. Mediakuvastoilla onkin suuri vaikutus lakien säätämiseen. Usein niissä korostuu raaka ja seksuaalinen väkivalta ja seksikauppaan huijatut ja kidnapatut ihmiskaupan uhrit. Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta ihmiskauppatarinat saavatkin usein aikaan politiikkaa, joka huonontaa kaupallisen seksin parissa toimivien asemaa ja oikeuksia. Kun vastuuseen vaaditaan ensisijaisesti yksittäisiä pahantekijöitä kuten ihmiskauppiaita, huomiotta jäävät rakenteelliset valtion kontrollitoimien aiheuttamat ongelmat, kuten siirtolaisten rajoitetut liikkumisen ja työmarkkinoille osallistumisen mahdollisuudet tai globaali eriarvoisuus.

Seksityö tarkoittaa mitä tahansa kaupallisen seksin alalla tapahtuvaa työtä.

Ihmiskauppa taas on oikeudellinen termi, joka tarkoittaa ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista tai harhaanjohtamista. Ihmiskauppaa voi tapahtua kaikenlaisen työn piirissä, ei vain kaupallisen seksin yhteydessä.

Nykyään ihmiskaupasta puhutaan kuitenkin seksityön synonyymina, eikä erottelua seksityön ja ihmiskaupan välillä usein haluta tehdä. ”Ihmiskauppapuhetta jo 1990-luvun lopulta lähtien pohtinut brittiläinen tutkija ja seksityöaktivisti Jo Doezema arvioi, että pakotetun prostituution kategorian painottaminen jättää seksityöntekijöiden oikeudet sivuosaan ja niihin liittyvät kysymykset ratkaisemattomiksi”, kirjoittavat Essi Thesslund & Vaula Tuomaala (2011).

Huomio ihmiskaupan ympärillä on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Se näkyy skandaalinomaisten väkivaltaan ja voimakkaaseen uhrikuvaan tukeutuvien voyerististen dokumenttien, lehtiartikkeleiden ja televisio-ohjelmien tulvana. Ihmiskauppakuvaston valta-asema on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Alan tutkijoiden mukaan vain pienessä osaa kaupallista seksiä on kyse ihmiskaupasta. Esimerkiksi Lontoossa tehdyssä sadan siirtolaistaustaisen seksityöntekijän haastatteluun perustuvassa tutkimuksessa 6 % haastatelluista koki, että heidät oli pakotettu seksin myyntiin (Mai 2009). Tutkimukseen haastatellut siirtolaiset raportoivat kuitenki erilaisista ongelmista ja hyväksikäytöstä, jotka liittyivät epävarmaan oleskelulupaan liittyvästä oikeuksien puutteesta. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö kaupallisen seksin piirissä tapahdu hyväksikäyttöä ja oikeuksien rikkomuksia, vaan sitä, etteivät ne täytä ihmiskaupan juridista määritelmää.

Toisaalta ihmiskauppa ei tyhjene kaupalliseen seksiin. Ihmiskauppaa esiintyy sekä Suomessa että muualla maailmassa monella siirtolaisvaltaisella alalla kuten kausittaisessa maataloustyössä, marjanpoiminnassa, hoiva- ja kauneusalalla ja rakennustyömailla. Arviot kaupallisen seksin osuudesta ihmiskaupassa liikkuvat 20 ja 50 prosentin välillä.

Mielikuvien ihmiskauppa

Miksi sitten sana “ihmiskauppa” toimii usein synonyymina seksityölle? Koska harvalla on kokemusta seksityön tai siirtolaisten arjesta, media muokkaa käsityksiä aihepiiristä. Mediakuvastoilla on keskeinen rooli prostituutio- ja ihmiskauppapolitiikan muotoutumisessa. Median ja poliittisten kampanjoiden tarjoamat kuvaukset seksityöstä ja ihmiskaupasta ovat kuitenkin usein kärjistyneitä ja tuottavat yksipuolista kuvaa erittäin moninaisesta ilmiöstä.

Esimerkiksi googlen kuvahaku englanninkielisellä termillä “human trafficking” (ihmiskauppa) tuottaa lähes identtisen tuloksen hakusanan “sex trafficking” kanssa. Nykyisessä ihmiskauppakuvastossa ihmiskauppa yhdistyy lähes puhtaasti kaupalliseen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Kuvissa esiintyy nuoria naisia ja tyttöjä. Usein naiset esitetään joko vähäpukeisina tai alastomina, tai sängyn läheisyydessä. Taustalla kuvattu kasvoton hyväksikäyttäjä on lähes aina mies. Tällaiset kuvastot eivät auta tunnistamaan vaikkapa marjoja poimivaa thaimaalaista tai ravintolassa toimivaa intialaista miestä ihmiskaupan uhreiksi.

Google-haun tuottamiin ja ihmiskauppaa vastustavissa kampanjoinnissa käytettyihin kuviin yhdistyy usein klassisen melodraaman muotoon rakennettu yksinkertaistettu ja stereotyyppinen tarina ihmiskaupasta, jossa nuori naiivi ja viaton, usein alaikäinen, nainen tai tyttö kidnapataan tai huijataan vieraaseen maahan lupaamalla töitä (ks. Vance 2012; Walkowitz 1992). Rajanylityksen jälkeen parittaja tai ihmiskauppias sitten pakottaa hänet prostituutioon.

Näin on myös parin vuoden takaisessa Ihmiskauppa ei ole satua-kampanjassa. Vaikka kampanjasivuilla toinen kahdesta esimerkkitapauksesta liittyy seksityöhön ja toinen siivousalan työhön, kampanjavideo “Satumaa” keskittyy nimenomaan kaupallisen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Videon tarinassa toistuu stereotyyppinen ihmiskauppakuvaus: se käyttää viattomiin naisiin kohdistettua seksuaalista vaaraa sekä erotisoitua väkivaltaa shokkikeinoina.

Stereotyyppinen ihmiskauppakuvasto ja siihen liittyvät narratiivit kuvaavat usein täysin orjamaisia tilanteita, joissa ihmisellä ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä ja hänet pakotetaan seksin myyntiin väkivalloin. Tämä näkyy kuvissa sitomisen ja kahleiden sekä väkivallan merkkien kautta. Tällainen orjamainen ihmiskauppa on äärimmäinen tapaus eikä vastaa valtaosaa ihmiskaupasta. Suurimmassa osassa tapauksia ihmiset ovat lähteneet tietoisesti siirtolaisuuteen ja myymään seksiä, usein jopa pitkällisen suunnittelun jälkeen (ks. esim. Andrijasevic 2010). Monilla on myös aikaisempaa kokemusta siirtolaisuudesta. Useimmiten seksityössä tapahtuva riisto ei ole orjamaista, vaan tarkoittaa sitä, että työolosuhteet (työtuntien määrä, ansiotaso, vapauden määrä, siirtolaisuudesta aiheutuneen velan määrä jne.) eivät vastaa sitä mistä on sovittu. Ihmiskaupassa hyväksikäyttö toteutetaan usein henkisellä painostuksella, lainan takaisinmaksulla, sukulaisia uhkaamalla, oleskeluluvan puutteella tai passin takavarikoinnilla. Tämä ei tietenkään vähennä hyväksikäytön vakavuutta ja itsemääräämisoikeuteen kohdistuvaa riistoa.

Äärimmäisten esimerkkien käyttöä puolustellaan sillä, että ne saavat ihmiset kiinnostumaan aiheesta. Kuvastot kuitenkin muokkaavat käsityksiä todellisuudesta: stereotyyppiset kuvastot vaikuttavat negatiivisesti myös yleisemmin siirtolaisten ja seksityöntekijöiden asemaan. Kaikenlaisen seksityön ajatellaan olevan väkivaltaa ja oman ruumiin toisen käyttöön antamista. Lisäksi raakaa väkivaltaa sisältävien tapausten esittäminen ihmiskaupan tyypillisenä esikuvana voi haitata henkisen painostuksen kautta kohteeksi joutuneiden oikeuksien toteutumista. Vaikka heidän tilanteensa täyttäisi ihmiskaupan juridisen määritelmän, eivät he välttämättä saa ihmiskaupan uhrin statusta, sillä myös tuomareiden, poliisien ja muiden oikeuskoneiston osasten käsityksiä ihmiskaupasta voivat dominoida äärimmäiset ihmiskaupan muodot. Esimerkiksi näin on käynyt Suomessa. Kansallisen ihmiskaupparaportoijan (2014, 8) selonteko kahden vuoden takaa toteaa, että Suomessa on korkea kynnys saada uhristatus ja henkisen painostamisen keinoja ei tunnisteta. Tällöin sensationalistinen kuvasto itse asiassa toimii suoraan uhrien oikeuksien toteutumista vastaan.

Katoavat rakenteet

Stereotyyppinen ihmiskauppanarratiivi peittää alleen ne rakenteelliset tekijät, kuten köyhyyden, globaalit elintasoerot tai riittämättömän sosiaaliturvan, jotka saavat ihmiset lähtemään siirtolaisiksi sekä myös myymään seksiä. Suurimmalle osalle seksin myynti on tapa ansaita rahaa – se on siis toimeentulon muoto oli se sitten miten mieluisa tahansa. Monet tekevät sitä lisärahan tarpeesta, täydentääkseen esimerkiksi työttömyyskorvausta, opintotukea tai osa-aikatyötä. Tai sitten ihmiset myyvät seksiä, koska se tarjoaa mahdollisuuden elintasoon, jota ei saa siivoamalla tai muilla vähän koulutusta vaativilla töillä. Toisille se taas mahdollistaa ansiot, jotka eivät ole kotimaassa mahdollisia.

Köyhyys ja vaihtoehtojen puute ovat suurin syy täällä seksiä myyvien siirtolaisten valintaan lähteä kotimaastaan. Yksi Vuolajärven haastattelemista nigerialaisista seksityöntekijöistä tiivisti tämän tulevaisuuden näköalattomuuden seuraavasti “Mikä tahansa on parempaa kuin se mitä oli tarjolla kotimaassani”. Eurooppa ei kuitenkaan usein ole se shangri la, joksi kotimaassa olevien siirtolaisten tarinat sen maalaavat.

Monet siirtolaiset on suljettu tavallisten työmarkkinoiden ulkopuolelle ulkomailla. Esimerkiksi suurimmalla osa Pohjoismaissa seksiä myyvistä nigerialaisista on oleskelulupa Italiassa tai Espanjassa ja siten he saavat liikkua vapaasti Schengen-alueella. Usein he haluaisivat tehdä mitä tahansa muita töitä, mutta heidän oleskelulupansa ei oikeuta työlupaan. Silloin ainoaksi toimeentulon keinoksi jää seksin myyminen. Ja Pohjoismaissa seksityö on paljon houkuttelevampi vaihtoehto kuin eteläisemmässä Euroopassa. Hinnat ovat jopa kymmenkertaiset ja työskentelyolosuhteet usein paremmat, vaikka se tarkoittaisikin madameen tai muuhun välikäteen turvautumista. Toisaalta poliisiin tai viranomaisiin ei ole seksin myyjänä ongelmatilanteissa turvautuminen. Suomessa seksin myyminen on peruste karkottamiselle. Eli tämä tarkoittaa paluuta lähtöruutuun – tilanteeseen, josta siirtolaiset ovat kamppailleet päästäkseen eteenpäin.

Keskittyminen yksinomaan pahoihin ihmiskauppiaisiin tekee valtiosta liittolaisen ihmiskaupan torjunnassa. Painotus kätkee alleen valtion tuottamat rakenteet, kuten työmarkkinoiden rajoitteet, tiukan siirtolaispolitiikan tai moralistisen seksityöntekijöiden karkotusperiaatteen, jotka mahdollistavat siirtolaisten hyväksikäytön seksikaupassa ja muilla aloilla. Siirtolaisia ajaa ahtaalle valtion lait ja niiden valvonta: laillisten liikkumisväylien puute tekee riippuvaiseksi salakuljettajista, siirtolaisten heikot perusoikeudet ja oleskelulupien puute taas tekevät heistä helposti hyväksikäytettäviä. Miten tässä tilanteessa näistä laeista voi etsiä apua? Ihmiskauppakäsitys, joka keskittyy yksittäisten ihmiskauppiaiden pahuuteen rakenteellisten ongelmien sijaan tuottaa lyhytnäköisiä poliittisia ratkaisuja. Se suuntaa voimavaroja ja rahoitusta projekteihin, jotka eivät lähde ihmiskaupan tai seksityössä hyväksikäytön kohteeksi joutuneiden ihmisten tarpeista.

Usein stereotyyppiset ihmiskaupan vastaiset kampanjat johtavatkin kohderyhmien oikeuksien takaamisen kannalta huonoimpiin ratkaisuihin: rikospoliittisia keinoja ja poliisin valvontaa lisätään sen sijaan, että varoja suunnattaisiin riskiryhmässä olevien ihmisten kanssa toimiville järjestöille tai näiden ihmisten aseman vahvistamiseen. Se tarkoittaisi sitä, että pitäisi luoda prostituutiopolitiikkaa, joka lähtee liikkeelle seksityöntekijöiden oikeuksien vahvistamisesta, ei kriminaalipolitiikasta. Viimeksi tähän suuntaan on kirittänyt ihmisoikeusjärjestö Amnesty International, joka kehottaa seksityöntekijöiden oikeuksien parantamiseksi siirtymään pois kaikenlaisesta kriminalisoinnista, myös seksin oston kriminalisoinnista. 

 

Kirjallisuus

Andrijasevic, Rutvica. 2010. Migration, Agency and Citizenship in Sex Trafficking. New York: Palgrave Macmillan.

Haynes, Dina Francesca. 2014. The Celebritization of Human Trafficking. The Annals of American Academy, AAPSS 653, May 2014, 25-45.

International Labour Organization. 2012. ILO Global Estimate of Forced Labour 2012: Results and Methodology. http://www.ilo.org/washington/areas/elimination-of-forced-labor/WCMS_182004/lang–en/index.htm.

Kansallinen ihmiskaupparaportoija. 2014. Kertomus 2014. Helsinki: Vähemmistövaltuutettu.

Mai, Nick 2009: Migrant Workers in the UK Sex Industry. Final Policy-Relevant Report. http://http://www.londonmet.ac.uk/research-units/iset/projects/esrc-migrant-workers.cfm

Sex Workers Project. 2009. The Use of Raids To Fight Trafficking of Persons.

2009. UNODC. 2014. Global Report on Trafficking in Persons 2014. http://www.unodc.org/documents/data-and-analysis/glotip/GLOTIP_2014_full_report.pdf

Thesslund, Essi & Tuomaala, Vaula, Syrjässä solidaarisuudelta – seksityöntekijät Vasemmistonaisten poliittisessa ohjelmassa Peruste 2/2011.

Vance, Carole. 2012. Innocence and Experience: Melodramatic Narratives of Sex Trafficking and Their Consequences for Law and Policy. History of the Present: A Journal of Critical History 2:2, 200-218.

Walkowitz, Judith. 1992. City of Dreadful Delight: Narratives of Sexual Danger in Late-Victorian London. Chicago: University of Chicago Press.

Kenet työ vapauttaa?

Elina Halttunen-Riikonen

***

Työkeskeisessä yhteiskunnassa feministinen keskustelu ja politiikka painottaa työtä. Oikeus tehdä työtä nähdään suurimpana saavutuksena – heti äänioikeuden jälkeen. Mutta kuinka pitkälle tämä kantaa tilanteessa, jossa työ ei aina ole toimeentulon tae, työttömyydestä halutaan rankaista työtöntä ja työ määrittää ihmisen arvon? Työnormin ja työkeskeisten kamppailujen kriittisellä ruodinnalla voidaan tehdä lisää tilaa kipeästi kaivatuille vaihtoehdoille.

Vinkkiä työkeskeisyyden haastamiseen voi etsiä Silvia Federicilta, joka näyttää kuinka työfiksaatiota horjutetaan parhaiten pureutumalla siihen, mitä ei lueta palkkatyön alueeseen. Federici on omistanut monikymmenvuotisen uransa aktivistina ja tutkijana kotitöiden ja laajemmin (palkattoman tai huonosti palkatun) hoivatyön politisoimiseen.

Federici on tunnetuin kansainvälisestä Wages for Housework -kampanjasta, jonka hän lanseerasi 70-luvulla muiden marxilaisten feministien kanssa. Se vaati nimensä mukaisesti palkkaa kotitöistä. Monet feministit huolestuivat: ei kai kampanja halunnut sementoida kotirouvien alisteista asemaa? Sulkea ikuisiksi ajoiksi kotiin? Ei suinkaan.

Vuonna 1975 kirjoittamassaan tekstissä Federici selventää: ”For we are not struggling for more equal redistribution of the same work. We are struggling to put an end to this work and the first step is to put a price tag on it.” (37).

Voi kuulostaa ristiriitaiselta, että Federicin mukaan palkan vaatiminen kotitöistä on askel palkattoman ja aliarvostetun työn aseman muuttamiseen. Kampanjan mukaan se ei vahvistanut vallalla olevaa järjestystä vaan laittoi sen selän seinää vasten. Feministit olivat jo aiemmin kritisoineet kotirouva-identiteettiä ja paljastaneet kutsumustyön olevan koodinimi kaikelle, mitä oletetaan tehtäväksi ilmaiseksi tai pienellä palkalla. Federici ja kumppanit halusivat lisäksi tuoda esiin kotityön yhteiskunnallisena, materiaalisena suhteena: mitä tarkoitusta palkaton työ palvelee, mitä tahoja ”naisellisen luontaisen pyyteettömän huolenpidon” glorifiointi pohjimmiltaan hyödyttää? Pariskunnan keskinäisen hierarkian tarkkaaminen ei kerro riittävästi.

”To say that we want wages for housework is to expose the fact that housework is already money for capital.” (19)

Palkatta tehty työ on rahanarvoista, mutta ei hänelle joka työtä tekee. Kampanja käänsi pelilaudan ja teki näkyväksi, kuinka riippuvaista pääoman kasaaminen ja siinä sivussa kaikki yhteiskunnan osa-alueet ovat riippuvaisia näkymättömästä, vähäarvoisesta, sivuseikaksi julistetusta.[1] Se teki näkyväksi näkymättömän mutta välttämättömän työn ja kieltäytyi näkemästä sitä yksilöllisenä vastuuna tai (heteroseksuaalisen) perheen yksityisasiana.

”Wages for housework meant opening a struggle directly on a question of reproduction, and establishing that raising children and taking care of people is a social responsibility”. (Federici 57.)

Federici jatkaa monen muun marxilaisen feministin kanssa Marxin kritiikin syventämistä: ei riitä, että kapitalisti riistää lisäarvon, maksaa vähemmän palkkaa kuin saa työpanoksesta itselleen hyötyä, vaan palkkatyö tulee mahdolliseksi palkattoman työn avulla. Kärjistäen: että työläinen voi astua tehtaan porteista riistettäväksi, pakotettuna myymään ainoa asia joka hänellä on eli työvoima, on hänet pitänyt hoivata lapsena, syöttää, vaatettaa monta vuotta. Myöhemmin ruoan, siivouksen, hoivan tarve jatkuu läpi iän ja lisääntyy vanhuutta kohden.

Vallitsevan kapitalistisen talousjärjestelmän ja siitä hyötyvien tahojen lisäksi kampanja kritisoi myös erilaisten emansipaatioliikkeiden strategioita. Työväenliike ja laajemmin vasemmisto ovat olleet kaikkein kiinnostuneimpia palkkatyöstä ja jättäneet sen ulkopuolelle ison osan muuta työtä, palkattomasta kotityöstä aina seksityöhön. Ne olisi otettava kamppailun keskiöön.

Feministisen liikkeen suhteen Federicin kritiikki oli samansuuntaista: töihin pääseminen ei toimi emansipaation reittinä, koska palkkatyö perustuu joidenkin toisten palkattomalle työlle ja saa arvostuksensa vähäpätöisinä pidetyn hoivan kustannuksella sen sijaan, että se purkaisi tätä hierarkiaa.

(Sanottakoon ettei Federici tyrmää kamppailua palkkatasa-arvon tai korkeampien palkkojen puolesta tai näe niitä merkityksettöminä. Hän muistuttaa niiden rajallisuudesta.)

xxx

Monet seikat ovat muuttuneet sitten 70-luvun. Kuitenkin Federicin mukaan viime vuosikymmenten kehitys osoittaa, että lupaukset palkkatyön vapauttavista vaikutuksista ovat osoittautuneet pettymyksiksi. Työ on vähemmän ja vähemmän tae toimeentulosta. Toisaalla suuria joukkoja kiusaa työttömyyden kirous. Reproduktion alue on jatkuvan kriisin kourissa, uhanalainen. Esimerkkejä löytää niin läheltä kuin kauempaa: talouskuripolitiikka ajaa muutoinkin rapautettua julkista sektoria leikkuriin. Hoivatyöt palaavat pala palalta kotiin palkatta tehtäviksi. Saavutetut edistysaskeleet alkavat olla muisto vain. Tuet ovat jääneet kroonisesti hintojen noususta jälkeen. Palkaton työ on saanut uusia muotoja: palkattomat harjoittelut ja tukityöllistämiset ovat arkipäivää. 

Federici näkeekin palkkatyön ja kotityön (ja siinä samalla koko yhteiskunnan) radikaalin uudelleenjärjestelyn ajankohtaisena kysymyksenä muutoksista huolimatta – ja osin niiden vuoksi. Esimerkiksi monia ennen kodin piirissä tehtäviä töitä on muutettu hoivan markkinaistuessa matalapalkkatyöksi. Vuonna 2008 Federici kirjoittaa:

“Neither the reorganization of reproductive work on a market basis, nor the “globalization of care”, much less the technologization of reproductive work, have “liberated women” or eliminated the exploitation inherent to reproductive work in its present form.” (108)

Jos hoivataakka on helpottanut etuoikeutettujen aka. maksukykyisten naisjoukkojen elämässä erityisesti länsimaissa, on se tapahtunut pääosin rodullistettujen (pitkälti nais)työntekijöiden ja heidän perheidensä kustannuksella. Pisimmän korren vetävät ylikansalliset yhtiöt, jotka piilottavat voitot verokarhun käpälän ulottumattomiin veroparatiiseihin.

xxx

Federicin lukeminen muistuttaa, kuinka epäkohdat, jotka halutaan määrittää satunnaisiksi virheiksi tai sivuseikoiksi, yksilöiden epäonnistumisiksi, ovatkin sisäänrakennettuja yhteiskuntajärjestykseen. 

On tärkeää miettiä missä määrin muutostoiveiden ja kamppailujen keskittäminen ensisijassa työhön päätyy ylläpitämään yhteiskunnallista todellisuutta, jossa vain palkkatyössä oleva on arvokas ja jossa työttömyys on häpeä. (Palkka)työkeskeinen politiikka edistää ja normalisoi nykyistä tilannetta, jossa palkatonta tukityötä, moralistista ”aktivointia” tukien leikkaamisen uhalla pidetään normaalina, ja jossa lupauksilla ”työpaikkojen luomisesta” voidaan oikeuttaa mitä tahansa aina Talvivaarasta lähtien. Jopa perustulokeskustelussa perustulon puolesta argumentoidaan esittämällä se mahdollisuutena lisätä työllisyysastetta; puhutaan siitä kuinka perustulo kannustaisi ottamaan matalapalkkaisia ja/tai pätkätöitä vastaan. Toimeentulon takaamisen sijaan kiinnostaa työntekijöiden muokkaus työnantajien tarpeisiin. Palkkatyön ulkopuolella ei todellakaan ajatella tapahtuvan mitään merkityksellistä. Mutta juuri sinne pitäisi kurkata päästäksemme eroon työfiksaatiosta.

Kuinka puhua työhön ja palkkaukseen liittyvistä tavoitteista heittämättä samalla työttömiä, köyhyydestä kärsiviä ja/tai työn ulkopuolella syystä tai toisesta olevia bussin alle? Kuinka paljastaa työpuheen ahmaisema palkaton työ? Miten pitää mielessä palkkatyöhön liittyvien tavoitteiden ilmeinen kyvyttömyys ratkaista hoivan altavastaaja-asemaa? Entä pitäisikö ”naisen euro”-puheilla heittää vesilintua kun sen määrä tuntuu moninaisia syrjinnän muotoja kokeville ja/tai epätyypillisissä työsuhteissa oleville huonolta vitsiltä? (Kysymyslistaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.) Yksinkertaisia tai valmiita vastauksia ei ole.

Seuraa vaivaannuttavan itsestäänselvä diagnoosi: kielenkäyttö, poliittinen mielikuvitus on jumissa ja lamaannuksissa. Tästä kärsivät myös feministit. Yksi keino inklusiivisemman liikkeen luomiseksi voi olla perustulon omaksuminen feministiseksi tavoitteeksi. Se ei ole taikakeino; ollaanhan perustulo-sanan siivellä ujuttamassa hallituksen taholta sosiaaliturvan huononnuksia. Toisaalta tämä tarkoittaa myös polttavaa tarvetta feministiseen perustulon haltuunottoon.

 

Seuraavaksi bloggaan saksalaisen Frigga Haugin “konkreettisesta utopiasta”, eli 4:1 perspektiivistä, joka on inspiroiva tapa lähestyä uudella tavalla palkkatyön, reproduktion, toimeentulon ja vapaa-ajan suhdetta. Myöhemmin on tarkoitus kirjoittaa perustulosta ja feminismistä laajemmin.

 

Viite

1. Osin erityyppinen feministinen näkökulma palkattomuudesta taloudessa ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Marilyn_Waring

 

Lainaukset kokoelmasta Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle, Brooklyn/Oakland: Common Notions/PM Press. 2012.

 

Lukuvinkkejä:

Federicin suomennettu haastattelu: Kapitalistisen patriarkaatin synty. Revalvaatio.org.

Federici kritikoi prekarisaatiokeskustelun sokeita pisteitä: Precarious Labor: A Feminist Viewpoint

Feministien vuorossa Mona Mannevuon haastattelu: Tunnepuhe on uusi ja vanha pakko.

 

Tunnepuhe on uusi (ja vanha) pakko

Elina Halttunen-Riikonen, Mona Mannevuo et al.

***

Mona Mannevuo väitteli syyskuussa Turun yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Mannevuo on kiinnostunut työstä, tunteista, yhteiskuntaluokista ja sukupuolista ja esitimmekin hänelle muutaman kysymyksen näistä aiheista. Haastattelussa Mannevuo kertoo, miksi samapalkkaisuustavoitteet eivät enää riitä ja kuinka innovaatioretoriikka ja talkoopuhe toistavat vanhoja vallankäytön tapoja.

Väitöskirjasi otsikko on Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita. Miten päädyit pohtimaan, mitä tekoa tunteilla ja työllä on keskenään?

Alkuun tein väitöskirjaa akateemisesta työstä ja siitä, millä tavoin yliopiston kaltaisissa organisaatioissa työntekijöitä sidottiin uuden yliopistolain jälkeen innovaatio- ja yrittäjyyspuheesta tuttuihin affektiivisiin käytäntöihin. Tarkastellessani keskustelua uudesta yliopistolaista huomasin nopeasti, ettei yliopistotyön muutoksissa ole kyse vain ”uudesta” innovaatioretoriikasta, vaan työn rationalisoinnista, järkeistämisestä. Halusin ymmärtää työn rationalisointia paremmin ja päädyin tarkastelemaan sen historiaa aina Henry Fordista ja Fredrick Taylorista alkaen.

Historiallistaminen vahvisti työssäni affektin käsitteen merkitystä. Yleensä affektiteorioita käytetään jälkifordistisen ”uuden” työn tarkastelussa. Tällöin affektin kautta teoretisoidaan muun muassa hoiva- ja tunnetyön uusia muotoja sekä palkkatyön muuttumista yrittäjämäiseksi. Fordin ja Taylorin teoksia analysoidessani huomasin kuitenkin, että affekti on jo alkujaan ollut myös liukuhihnamaisen tehdastyön organisoinnin keskeinen käsite. Päädyin lopulta kehittelemään käsitettä affektiivinen rationalisointi, jonka kautta voi hahmottaa työn tieteiden jatkumoita.

Teoksessa Elämäni ja työni (1922, suom.1923) Ford kuvaa, kuinka hän halveksii sellaista työläistä, joka on niin heikko ja veltto, että kaipaa ympärilleen hyvää henkeä toimiakseen tehokkaasti. Ford ei voinut sietää lörpöttelyä, viheltelyä ja vitsailua töissä, joten hän loi tehtaaseen keskijohdon tarkoin vahtimaan sitä, että työläisten olemus kohtaa Fordin vaatimukset. Työntekijänsä Ford rekrytoi toimeenottokonttorin kautta, jossa hakijan työhalu ja työmoraali varmistettiin toisinaan jopa kotikäynneillä. Taylorille työteho ei ollut vastaavalla tavalla työntekijän henkilökohtainen ominaisuus, vaan Taylorille vitkuttelu ja lorvailu olivat osoitus työläisten kulttuuriin sosiaalistumisesta. Sen kitkemiseksi Taylor loi tieteellisen liikkeenjohdon järjestelmän ja tehokkaan työnjohdon.

Fordin ja Taylorin jälkeen työntekijän olemuksesta, affekteista ja niiden rationalisoinnista ovat olleet kiinnostuneita lukuisat tehostajat, insinöörit, työpsykologit, filosofit ja sosiologit. Väitöskirjassani tarkastelen useita tiedon tuottamiseen liittyviä luokittuneita ja sukupuolittuneita oletuksia, joiden kautta sekä tehostajat että marxilaiset tehostamista vastustavat ajattelijat ”tiesivät” työläisen affekteista. Väitöskirjani yhteenveto on se, että affektiivinen rationalisointi on yhdistelmä 1900-luvun kuluessa normalisoitunutta keskiluokkaista tunnekulttuuria, työn ”tieteellistymistä” sekä kehitystä, jossa julkinen ja yksityinen on yhdistynyt affektiivis-rationaalisen laskukaavan alle. Työn tehostamisen retoriikassa on 1950-luvulta eteenpäin siirrytty fordistisesta imperatiivista ”älä!” kohti kehotusta ”tunne!” Rationalisoinnin peruskysymykset ovat kuitenkin pysyneet samana: mitä tuotetaan, miksi tuotetaan, kuinka paljon ja millä ehdoilla.

Feministiseen liikkeeseen liitetään vahvasti samapalkkaisuustavoitteet. Puhutaan paljon ”naisen eurosta”. Pitäisikö tavoitetta päivittää ja/tai laajentaa, jotta se voisi saada kunnolla otteen nykypäivän epätasa-arvon muodoista?

Samapalkkaisuustavoitteet eivät ylipäätään kohtaa niitä työn henkilökohtaisen sopimisen visioita, joihin työmarkkinoita tällä hetkellä suunnataan. Analysoin väitöskirjassani esimerkiksi ajatushautomo Liberan pamflettia, jossa kysymys yhteisesti sovituista työehdoista määritellään vanhanaikaiseksi ja kansantaloudelliseksi rasitteeksi. Liberan mukaan kollektiivinen sopiminen sairastuttaa terveet työmarkkinat, joissa yksilöillä tulisi olla oikeus itse lisätä omaa markkina-arvoaan.

Liberan pamfletin tavoite on kritisoida ammattiyhdistysliikettä, mutta heidän näkemyksensä työehdoista on siirtynyt laajempaan keskusteluun. Nuoria naisia ei esimerkiksi kehoteta purnaamaan työelämän vaikeuksista ja lasikatoista joillekin etujärjestöille tai asettamaan painetta ammattiyhdistyksille. Sen sijaan heitä kehotetaan korostamaan omaa pätevyyttään ja löytämään itsestään se maskuliininen yritysjohtaja, joka aina vaatii itselleen rohkeasti korvauksen tehdystä työstä. Muun muassa Facebookin operatiivinen johtaja Sheryl Sandberg esiteltiin Helsingin Sanomissa uutena feministi-ikonina, sillä Sandberg opettaa nuoria naisia luopumaan kiltteydestä ja ottamaan tilaa itselleen.

Osaltaan kannustaminen itsen korostamiseen saattaa olla hyödyllistä pätkätyömarkkinoilla kilpaileville nuorille naisille, mutta sen yksilökeskeinen puoli on laajemmassa mittakaavassa ongelmallista. Esimerkiksi julkisessa keskustelussa on korostunut viime vuosina se, että ”huippujen” esittämät palkkavaatimukset ovat osoitus heidän hyvästä itsetunnostaan ja ylivertaisista kyvyistä. Sen sijaan kollektiivisesti esitetyt palkkavaatimukset tuomitaan osoitukseksi ahneudesta, kriisitietoisuuden puutteesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää taloustieteellisiä reunaehtoja.

Yhteisesti sovitut työehdot eivät ole nekään ongelmattomia, mutta niiden hyvä puoli on se, että vallankäyttö on niissä näkyvämpää. Esimerkiksi yliopistojen yksilökohtaisemmista palkkausjärjestelmistä ei ole erityisen positiivisia kokemuksia ja niissä on nähty myös sukupuolittuneita ongelmia. Yliopiston palkat ovat enemmän sidoksissa budjettiin kuin ”tuloksiin”, mutta niissä tutkijoita arvioidaan henkilökohtaisesti suhteessa ”huippututkijaan” tarkemmin määrittelemättä mikä tai kuka sellainen oikeastaan on. Epämääräiset henkilökohtaisen palkkauksen alueet siirtävät kysymykset työnkuvasta yksilöllisempiin ominaisuuksiin, joten edunvalvonnan on vaikea puuttua näissä ilmeneviin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Viime vuosikymmeninä on puhuttu paljon työn prekarisaatiosta eli epätyypillistymisestä ja epävarmuuden lisääntymisestä. Tässä keskustelussa puhutaan usein työn feminisaatiosta, mutta harvemmin siitä, millä ehdoilla naiset tekevät työtä. Mitä prekarisaatiokeskustelusta unohtuu jos feministinen kritiikki sivuutetaan?

Prekarisaatiokeskustelussa työn feminisaation käsitettä käytetään yleensä viittaamaan jälkifordistiseen ajanjaksoon. Sen mukaan työ on ”naisistunut” viimeisten vuosikymmenien aikana työn muuttuessa tarkkaan rajatusta teollisuustyöstä epämääräisempään uuteen työhön. Naisistuminen viittaa tässä yhteydessä usein työn muuttumiseksi kohti luovempaa, joustavampaa ja tunteellisempaa prekaaria työtä. Fordistisen ja jälkifordistisen yhteiskunnan vastakkainasetteluun sisältyy usein oletus siitä, että fordistinen ajanjakso oli pitkien työsuhteiden ajanjakso jälkifordistisen yhteiskunnan ollessa ”epävarma”.

Fordismi ei kuitenkaan ollut monoliittinen järjestelmä, jonka tavoite oli jakaa vaurautta tai pitkiä työsuhteita. Sen sijaan fordismi oli järjestelmä, joka hyödynsi vähävaraisten työläisten potentiaalia liittämällä tarkoin valitut työläiset osaksi tehdasta. Vakautta työsuhteisiin toi ammattiyhdistysliike sen jälkeen, kun sille sallittiin toimintamahdollisuuksia Fordin tehtailla 1940-luvun alussa. Euroopassa pitkien työsuhteiden ajanjakso oli myös sidoksissa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jonka yhteydessä jokaisen kansalaisen työpanos oli uudella tavalla resurssi. Historiallistamisen ja paikantamisen tulisi olla prekarisaatiosta käytävässä keskustelussa tärkeää, sillä väitteet työstä ”ennen” ja ”nyt” jäävät usein liian abstraktille tasolle.

Väite työn muutoksesta ”naisistuneeksi” unohtaa toisinaan myös sen seikan, että työ ei tule naiseksi vaan uuden kapitalismin kulttuurissa työ tehdään naiseksi. Kyse ei ole vain tehdastyön muuttumisesta länsimaissa ”uudeksi työksi”, vaan myös globaalista työvoiman muuttumisesta maskuliinisesta fordistisesta työläisestä naiseksi. Nämä muutokset eivät silti kerro siitä, millainen nainen ”on”, vaan oletuksia naiseudesta käytetään perusteena organisaatioiden tehostamisessa ja järjestelyissä. Leslie Salzinger kuvaa teoksessaan Genders in Production: Making Workers in Mexico’s Global Factories (2003) tapoja, joilla ylikansalliset yritykset siirtävät tuotantoaan paikkoihin, jossa on reservi vähävaraisia naisia. Oletus tällöin on se, että köyhät naiset ovat tehdastyöhön kuuliaisia ja sopivia. Naiseus on kuitenkin vain trooppi, sillä tuotannon järjestäminen vaatii huomattavan paljon painostusta ja panostusta 1900-luvun alun fordistis-tayloristisiin johtajuuskäytäntöihin.

Julkisessa keskustelussa kannetaan paljon huolta poikien koulumenestyksestä. Koulujen nähdään olevan suunniteltu tyttöjen tarpeisiin, ja ”kilttien kympin tyttöjen” nähdään oikeudettomasti vievän poikien jatko-opiskelupaikat. Näetkö, että tällä on jotain yhteyksiä työelämästä ja työstä käytävään keskusteluun?

Väitöskirjassani tutkimani aineiston perusteella kysymys poikien koulumenestyksestä liittyy työelämästä käytävään keskusteluun. Helsingin Sanomat julkaisi jo 2000-luvun alussa artikkeleja, joissa tyttöjen kirjoitettiin jyräävän pojat, valtaavan lukiot ja rynnivän yliopistoihin. Ongelmaksi tässä sukupuolijakaumassa nähtiin paitsi koulutuksen epätasa-arvo, myös kansantaloudelliset kysymykset. Tyttöjen väitettiin tuolloin, ja väitetään edelleen, olevan kuuliaisia yleissuorittajia, jotka ovat vieraantuneet elämästä. Tyttöjen yleissuorittavuuden pelätään johtavan innovaatiotoiminnan pysähtymiseen, koska miesten impulsiivinen riskinottokyky jää etenkin korkeakouluissa käyttämättä.

Sukupuolitetut oletukset tunnollisuudesta, ”aitoudesta” ja riskinottokyvystä laittavat naiset työmarkkinoilla asemaan, jossa heidät mielletään työteliäiksi, mutta ei työllistettäviksi. Työn tieteiden uusissa visioissa tytöt kannattaa palkata sellaiseen suorittavaan työhön, jossa kaivataan tunnollisuutta ja sitoutumista. Sen sijaan luonnontiede, innovaatiotoiminta ja yritysjohto kuvaillaan maskuliiniseksi maailmaksi, jossa tarvitaan enemmän pöhinää ja ajatuksia takapulpetista kuin kympin tytöiltä. Uuden työn raporteissa jopa korostetaan, että tavallisia naapurinpoikia ja -tyttöjä ei kannata palkata yritysten vaativiin työtehtäviin.

Ahkeruus ja tunnollisuus eivät toisin sanoen ole startup-retoriikasta mielikuvat lainaavan työelämän menestystekijöitä, vaan ”uutta pöhinää” kailottavassa uudessa kulttuurissa työnhakijan tulisi olla miellyttävä ja verkostoitunut tiimityöntekijä. Tällainen ajattelu esitetään usein ”uutena”, mutta nämä ominaisuudet esitellään jo yhdysvaltalaisen Dale Carnegien yrityskulttuurin klassikkoteoksessa How to Win Friends & Influence People (1936). Ihmisten käsittelyyn vedotaan myös uudemmilla käsitteillä kuten tunneäly, jonka kympin tytöiltä väitetään puuttuvan.

Tyttöjen koulumenestyksen nähdään myös johtavan ongelmiin parinvalinnassa, sillä koulutettujen naisten väitetään valitsevan vain samantasoisesti koulutetun tai koulutetumman puolison. Väitteen perustelu jää epäselväksi, mutta väite on yksi argumentti siitä, että poikien korkea koulutustaso on väestön uusiutumiseen tarvittava tekijä. Oletus siitä, että koulutetut naiset maksavat koulutuksestaan hinnan kylmyydestä läheisissä ihmissuhteissa on klassinen freudilainen klisee. Sen mukaan kouluttamattomat porvarillisen moraalin ulkopuoliset naiset osoittavat ”aitoja” tunteita kun taas keskiluokkaiset neuroottiset naiset ovat menettäneet kosketuksen todelliseen itseensä.

Kommentoit mm. Helsingin Sanomien haastattelussa, että Sipilän talkoo-puheet ovat kaikuja fordismista ja taylorismista 100 vuoden takaa. Voitko selventää tätä sellaiselle lukijalle, joka ajattelee että hallituksen linja on uudenaikainen?

Pyrin haastattelussa osoittamaan, että hallituksen tämänhetkinen retoriikka talkoista ja yhteistyöstä on samantapaista retoriikkaa, jota yritysjohto 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa käytti. Johdon retoriikan historiallistaminen on tärkeää siksi, että kuulijat hahmottaisivat työn tehostamisen jatkumot. Fordismi ja taylorismi mielletään usein käskyttävän johtajuuskulttuurin ja tehostamisen ”vanhoiksi” suuntauksiksi, jotka eivät liity tämän hetken työelämään.

Sain tuohtunutta palautetta siitä, että kehtaan verrata lempeää Sipilää julmaan Tayloriin. En kuitenkaan verrannut heitä henkilöinä, vaan puhuin tehostamisen retoriikasta. Tehostamista kuvataan työntekijöille usein välttämättömänä kehityksenä, jonka (talous)tieteelliset perusteet korvaavat työntekijöiden henkilökohtaiset käsitykset.

Fordin ja Taylorin ideologioiden toteuttamiset olivat tunnetusti tehdastyössä julmia ja kurinpidollisia, mutta molempien teoksissa niitä perustellaan välttämättömyydellä ja pidemmällä aikavälillä muodostuvalla yhteisellä edulla. Taylor esitteli tieteellisen liikkeenhoidon järjestelmää nimeämällä sen ”työläisen parhaaksi ystäväksi”, sillä se auttaa korjaamaan vanhan järjestelmän paremmaksi. Ford taas korostaa teoksessaan toistuvasti tulevaisuuteen katsomisen merkityksiä, sillä ihmiset eivät saa takertua menneisyyteen, vaan heidän täytyy keskittyä tekemään huonosta ja tuottamattomasta järjestelmästä hyvä. Myös Fordin näkemys työehtojen sopimisesta kuulostaa yllättävän tutulta:

”Me emme kanna kaunaa ammattiyhdistyksiä vastaan, mutta me tahdomme olla riippumattomia kaikista sopimuksista sekä työnantajain että työväen järjestöjen puolelta. Me annamme ammattiyhdistyksille arvoa, suosimme niiden hyviä pyrinnöitä, mutta paheksumme huonoja.”

Mannevuon väitöskirja on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6134-4

Audre Lorden ja bell hooksin intersektionaalinen feminismi

Elina Halttunen-Riikonen

***

 

”Minun feminismini on intersektionaalista tai se on hevonpaskaa”.

Näillä sanoilla Etelä-Amerikasta Alankomaihin muuttanut bloggaaja Flavia Dzohan kritisoi feminististä liikettä ja vaati ottamaan huomioon, kuinka seksismiin keskittyminen ei yksinkertaisesti riitä, “My feminism HAS to be about racism by virtue of being a significant layer in my very own shit puff pastry.” Ei riitä, että juhlii kun kolme ei-länsimaalaista naista saa Nobelin rauhanpalkinnon, muistuttaa bloggaaja, käydessään läpi erilaisia esimerkkejä arkipäivän rakenteellisesta rasismista ja eriarvoisuudesta joita riittää aina nettikeskusteluista valtioiden rajoillaan harjoittamaan laillistettuun väkivaltaan.

Mitä intersektionaalisuus sitten tarkoittaa? Kimberle Crenshaw’n ensi kertaa vuonna 1989 käyttämä termi viittaa liikenneristeykseen, mutta sitä havainnollistetaan nykyisin useimmiten kahden janan leikkauspisteellä. Lakiin ja syrjintään erikoistunut tutkija Crenshaw käytti käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka mustien naisten yhdysvaltalaisissa oikeudenkäynneissä kokema syrjintä ei selittynyt sukupuolisyrjinnällä eikä rasismilla, vaan vaati näiden risteytymisen ottamisen huomioon. Intersektionaalisuus auttaa tekemään näkyväksi muutoin piiloon jääneitä positioita. Crenshaw korosti seuraavansa vanhempaa perinnettä. Kaisa Ilmonen (2011) muistuttaa, että “Intersektionaalisuutta ei ole ikään kuin ”keksitty” silloin, kun se on nimetty intersektionaalisuudeksi vaan kyseessä oleva kietoutumisen logiikka on ollut olemassa jo paljon aikaisemmin.”

Vähimmillään intersektionaalisuus tarkoittaa sorron ja syrjinnän toisiinsa vaikuttavia luonteita.

Intersektionaalisuudella viitataan vaihtelevasti tutkimusotteesta aina aktivismin muotoihin. Jossain päin maailmaa intersektionaalisuus on elänyt ensisijassa tutkimuskäsitteenä ja kiistelyn kohteena on ollut sen turhanaikainen ja etäännyttävä akateemisuus. Toisaalla taas siitä on inspiroiduttu vahvasti akatemioiden ulkopuolella: käytännön aktivismissa mutta myös puoluepolitiikan kentillä. Myös Suomessa moniperustaisen syrjinnän tarkastelu on otettu laajalti tutkimusten ja tasa-arvotyön lähtökohdaksi. Tätä blogia perustamassa ollut Johanna Hiitola toi väitöstutkimuksessaan Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa (2015) esiin, kuinka vanhemmuuden arviointiin hallinto-oikeudessa huostaanottotilanteissa vaikuttaa eriarvoistavasti sukupuoli, luokkatausta ja maahanmuuttajuus.

Intersektionaalisuuden suosio on toisaalta herättänyt myös kritiikkiä käsitteen sovellettavuuteen; mitä tehdään yleistyneillä “sukupuoli, rotu, luokka, seksuaalisuus..”-luetteloilla? Eritoten loikka teoriasta käytäntöön pohdituttaa. Jennifer Nash on nimittänyt tätä kritiikkiä “entäs sitten?”-kysymykseksi. Sen voi nähdä vaatimukseksi tiedostaa, ettei intersektionaalisuuden käsitteeseen itsessään sisälly patenttiratkaisua intersektionaalisen feminismin harjoittamiseen eli feministisen kritiikin harjoittamiseen ja tavoitteiden muotoiluun. Intersektionaaliseksi luonnehdittavissa oleva feministinen toiminta merkitsee kaikkea bloggaamisesta ja twitter-kampanjoista mielenosoituksiin – joissain käytetään termiä intersektionaalisuus, toisissa antirasismi, joissain jotain muuta. Käsite ei ole tärkein. Päinvastoin, keskittyminen siihen pyyhkii piiloon pitkän historian erilaisia vastarinnan muotoja vain siksi että niissä ei ole käytetty i-sanaa.

Brittiläinen tutkija Lola Okolosie pohtii, että “erojen tiedostaminen luettelemalla erilaisia marginaalisia yhteiskunnallisia kategorioita epäonnistuu usein ajattelemaan intersektionaalisesti.” Okolosie jatkaa:

“Erojen luettelu ei itsessään ja itsestään luo mahdollisuutta järjestelmälliseen muutokseen, se ei takaa ettemme itse uusintaisi kulttuurin tuhoisia arvoja. Erojen luettelointi voi tosin nostaa esiin ne äänet, jotka ovat poissa, auttaa huomioimaan he, joihin “imperialistinen valkoisen ylivallan kapitalistinen patriarkaatti” iskee koko voimallaan. Ja juuri tähän liittyy intersektionaalisuuden potentiaali”.

“Imperialist white supremacist capitalist patriarchy” on bell hooksin termi, jolla hän viittaa siihen, mitä vastaan hän feministinä asemoituu. Ei ole sattumaa, että Okolosie viittaa juuri hooksiin. hooks ja häntä vanhempaa ikäpolvea edustanut Audre Lorde ovat kiinnostavia intersektionaalisia feministejä. Jos intersektionaalisella menetelmällä viitataan usein marginaalisten tietämisen positioiden tutkintaan, Lordelle ja hooksille marginaalinen näkökulma toimii lähtökohtana feministisen teorian ja politiikan uudistamiseen. Heidän tavoitteenaan on osoittaa, kuinka muut syrjinnän muodot eivät ole feminismin kannalta ulkoisia kysymyksiä.

 

Ulkopuolinen sisko

Audre Lorde (1934-1992) oli yhdysvaltalainen runoilija ja kirjailija, joka mainitaan usein intersektionaalisuuden edelläkävijänä. Lorde painotti ettei ollut teoreetikko vaan runoilija. Kuitenkin hänen puheensa ja erilaiset tekstinsä, joita on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen kokoelmina “Sister Outsider” ja “I am Your Sister” ovat rikkaita myös teoreettisilta oivalluksiltaan.

Naisena, mustana, lesbona ja yksinhuoltajaäitinä Lorde kuului moneen erilaiseen yhteiskunnallisesti marginalisoituun ryhmään. Hänelle kävi selväksi, että sekä naisasialiikkeen että kansalaisoikeusliikkeen agendat olivat liian kapeita ottamaan huomioon mustien naisten oikeudet. Mustien naisten keskuudessa Lorde taas herätti epäluuloa seksuaalisuutensa vuoksi.

Lorde näki ongelmalliseksi feminismin, joka nosti sukupuolen ensisijaiseksi kysymykseksi.

“Kaikkiin näihin ryhmiin kuuluminen on opettanut minulle, että sortoa ja suvaitsemattomuutta erilaisuutta kohtaan on monenlaisia. Me, jotka jaamme samat tavoitteet vapautumisesta ja hyvästä tulevaisuudesta lapsillemme, me emme voi laittaa sortoja keskinäiseen hierarkiaan.”

Lordelle tämä ei ollut vain henkilökohtainen ongelma, vaan hän näki kapea-alaisuuden ja ulossulkevuuden todellisena vaarana liikkeiden tavoitteille. Vallankäytön ja alistuksen muodot toimivat kimpassa, tukien toinen toistaan. Lordelle, joka törmäsi seksismin lisäksi rasismiin, luokkasortoon ja homofobiaan oli selvää, että feminismi tulisi sulkeneeksi suuria joukkoja ulkopuolelleen ellei haastaisi myös niitä. Lorden tunnetun näkemyksen mukaan: ”There is no such thing as single-issue struggle because we do not live single-issue lives.”

Yhtä sorron muotoa ei voi nostaa esiin ensisijaisena, mutta myöskään yhden syrjivän rakenteen huomioiminen ei automaattisesti avaa silmiä muille. Lorde kritisoi feminististä liikettä siitä, ettei sen piirissä otettu riittävästi huomioon rasismin aktiivisen vastustamisen tärkeyttä feminismille. Irtautumatta rasismista feminismi pysyisi Lorden mukaan sidoksissa patriarkaaliseen vallankäyttöön. Lorde ei niinkään väittänyt feministien olevan yhtään sen rasistisempia kuin muukaan 70- ja 80-lukujen Yhdysvallat. Rasismin näkeminen ongelmana ei kuitenkaan vielä merkitse sitoutumista rasismin vastaiseen kamppailuun ja sen näkemistä olemuksellisesti feminismiin kuuluvaksi. Näitä jälkimmäisiä toimia Lorde vaati feministeiltä.

Pureva kriittisyys, jota Lorde useissa puheissaan ja teksteissään harjoittaa, ei tarkoita etteikö Lorde olisi kokenut yhteyttä laajempaan feministien liikkeeseen arvokkaana. Päinvastoin, hän näki yhteyksien ja yhteisten, jaettujen tavoitteiden luomisen ensiarvoisen tärkeänä. Se ei kuitenkaan olisi mahdollista niin kauan, kuin feminismin piirissä toimivat tunnistaisivat moniperustaisen syrjinnän vastustamisen feminismin keskeiseksi tavoitteeksi. Lorde arvosti korkealle ajatusta sisaruudesta, mutta yhteisyyteen ei olisi oikotietä. Eroja ja kipeitä ristiriitoja piilottavaan yhtenäisyyteen ei olisi varaa. Se olisi välttämättä valheille perustuvaa yhtenäisyyttä.

Lordelle esimerkki valheellisesta yhtenäisyydestä oli Betty Friedanin kirjan Naisellisuuden harhojen (1963) nostaminen kaikkien naisten kohtaamien ongelmien kuvaajaksi mustien naisten vaikeuksien pysyessä marginaalisina. Moniperustaisen sorron ottaminen vakavasti merkitsi Lorden mukaan siis feminismin tavoitteiden ja päämäärien rukkaamista. Rasismin vastustamista ei voi vain lisätä feminismiin, vaan olisi pohdittava miksi tietyt tavoitteet on (myös lehdistön vaikutuksesta) nostettu ensisijaisiksi – ja kuinka keskittyminen ainoastaan näihin päätyy uusintamaan vallitsevaa hierarkiaa sitä kyseenalaistamatta. Lorde muistuttaa, miten kaikille yhteiset tavoitteet määritellään pitkälti etuoikeutetusta näkökulmasta. Ristiriitojen sivuuttaminen vähäisinä on mahdollista vain omaksumalla yleinen perspektiivi, jonka muotoiluun ei marginaalista ole asiaa. (Kyse on kaikkea muuta kuin feminismin sisäisestä ongelmasta; samalla tavoin määritellään vaikkapa “suomalaisten/Suomen yhteinen hyvä”.) Ongelmallisina painotuksina Lorde ja moni muu on nimennyt esimerkiksi aborttioikeuden ensisijaisuuden. Tavoite on tärkeä, mutta muodostaa vain osan laajemmista reproduktiivisista oikeuksista (oikeus terveydenhuoltoon äidille ja lapselle, oikeus turvalliseen ehkäisyyn ja synnytykseen…), joihin suhtaudutaan perinteisesti vähemmän intohimoisesti, mutta joiden puute on vakava ongelma Yhdysvalloissa ja suuressa osassa maailmaa.

Lorde haluaa haastaa syvälle juurrutetun ajatuksen, jonka mukaan samuus/samankaltaisuus toimii yhdenvertaisuuden ainoana mahdollistajana. Tavoitellessa tasa-arvoa erilaisuus olisi siten piilotettava. Sen sijaan on tiedostettava, kuinka erot ja erilaisuudet eivät ole itsessään ongelmallisia, epätasa-arvoa aiheuttavia.

”Erot ovat todellisia […] Kuitenkaan erot välillämme eivät revi meitä erillemme, tuhoa jakamaamme yhteisyyttä. Pikemminkin kyse on siitä, että kieltäydymme tutkimasta niitä vääristymiä, jotka nousevat erojen nimeämisestä väärin ja erilaisuuksien sopimattomasta käytöstä, mikä voi tapahtua jos emme vaadi eroja omiksemme ja määrittele niitä itsellemme.”

Erojen käsittäminen ja eläminen uudella tavoin on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Niihin on sosiaalistunut syvästi. Lorden mukaan ”meillä on vain harvoja tapoja luoda suhteita erilaisiin toisiin yhtäläisinä. Eroja on käytetty meitä vastaan aiheuttaen eriytymistä ja hämmennystä, koska näemme ne ainoastaan vastakohtina toisilleen,  hallitseva/alisteinen, hyvä/huono, ylempi/alempi.”

Eroista, jotka ovat palvelleet ihmisten eriarvoistamisen välineinä on tultava mahdollisuus muutokseen. Lorden mukaan tämä ei ole vain mahdollista vaan välttämätöntä: erilaisuuksien näkeminen erottavina tekijöinä johtaa usein kääntymiseen toisia marginalisoituja ryhmiä vastaan voimien yhdistämisen sijaan. Lorde oli todistanut tätä läheltä 60- ja 70-lukujen radikaaliliikkeissä. Näin ollen: ”In our world, divide and conquer must become define and empower.”

Ikä on niistä jakolinjoista, joita Lorde korosti vahingollisena. Sen kriittiseen tarkasteluun ei usein törmää nykyisessä feministisessä keskustelussa. Lorde ei viittaa suoranaisesti ikäsyrjintään, vaan tapoihin joilla poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa vaikkapa opiskelijoiden ja eläkeläisten asiat laitetaan vastakkain ja vaaditaan heittämään toinen yli laidan sen sijaan, että pohdittaisiin ryhmiä yhdistäviä, yhteisiä intressejä ja kysyttäisi, mistä tämä vastakkainasettelu nousee ja mitä tahoja se hyödyttää?

 

bell hooksin vapauttava feminismi

bell hooks (s. 1952-) on yhdysvaltalainen feministi, kirjailija, opettaja ja kulttuurikriitikko, joka kirjoittaa kirjailijanimensä pienillä alkukirjaimilla painottaakseen kiitollisuudenvelkaansa kaikille edeltäjilleen, sukulaisilleen ja vaikuttajilleen. Kukaan ei luo mitään yksin ja tyhjästä. hooks on ollut erityisen kiinnostunut opettamiseen ja kasvatukseen liittyvistä kysymyksistä. Hänen esikuvansa on Paolo Freire, jota seuraten hooks pohtii mahdollisuuksia opettaa siten, että vallitsevien sortavien käytäntöjen uusintamisen sijaan kasvatus toimisi inspiroiden kyseenalaistamiseen.

hooks on tietoinen, että rasismin suhteen on otettu jonkinlaisia askeleita eteenpäin. Muutos on kuitenkin vasta alkutekijöissään. Rakenteellista rasismia ei voi kitkeä vain “suvaitsevaisuudella”. Puheissa mainittu syrjimättömyys tai tasa-arvo ei vielä merkitse sitoutumista tavoitteisiin saati minkäänasteista toteuttamista: hooks kritisoi erityisesti sitä, että rasismista tai “rodullisista identiteeteistä” keskusteltaessa ei usein ruodita valkoisuutta normina ja kyseenalaisteta sen hegemonista asemaa seurauksineen. (Usein “naiseus” nähdään ainoana sukupuolena miehen ollessa normi, ja tasa-arvo “naisten asiana”, myös vain ei-valkoisuus tunnistetaan “rodulliseksi identiteetiksi”.) Tilanne on pitkälti sama Suomessa, jossa ei ainakaan ole vielä lyönyt läpi ruotsalaisen valkoisuusnormin (vithetsnorm) kaltaista kriittiseen tutkailuun yllyttävää sanaa. Toisaalta taas rasismia tarkastellaan ainakin julkisessa keskustelussa uutena asiana ja unohdetaan autuaasti romanivähemmistön ja saamelaisten kohtaaman syrjinnän pitkä historia.

hooks pyrkii kirjoituksissaan yleistajuisuuteen. Hän varoittaa pitämästä käsitteiden tuntemista ja käyttämistä oikotienä onneen ja muistuttaa:

“Jonkin käsitteen tietäminen ei johda prosesseihin ja käytännön toteutuksiin. Toisaalta joku voi antautua teoreettisiin pohdintoihin tuntematta jotakin tiettyä termiä, niin kuin voimme elää ja toimia feministisen vastarinnan oppien mukaan, vaikka emme koskaan käyttäisikään sanaa feminismi.” (Vapauttava kasvatus, suom. Jyrki Vainonen.)

Toimintaan ja käytäntöön suuntautuminen on muutoinkin hooksille ominaista. Teoria ei ole turhaa, mutta teorian pitää hänen mukaansa sitouttaa käytäntöön. Feministiksi julistautumisen sijaan hooks näkee toimivampaa sanoa, että kannattaa tai puolustaa feministisiä tavoitteita. Näin painotus on oman olemisen määrittelyn ja identifioitumisen (“olen feministi”) sijaan itsensä tunnistamisessa osana laajempaa muutosta, liittymisessä siihen. Feminismi ei ole asuste vaan kriittinen näkökulma maailmaan. Tämä on hooksin mukaan tärkeää aikana, jolloin vallalla on yksilöllisen muutoksen suhteeton ylivalta kollektiivisen, yhteiskunnan muutoksen kustannuksella.

Lorden tavoin hooksin näkökulma feminismiin on osin ulkopuolisen. Näistä kokemuksista hän kirjoitti kirjan Ain’t I a Woman? Black Women and Feminism (1981). Esikoisteoksen jälkeen hän on kirjoittanut useita kirjoja feminismistä, kuten Feminist Theory, Margin to the  Center (1984) ja Feminism is for everybody (2000). hooksin visiota voi kuvata siten, että hän pyrkii tekemään marginaalisina, sivuutettavina ja turhan radikaaleina nähtävistä feministisistä teemoista feminismille keskeisiä. Tai oikeammin voisi sanoa, että hän pyrkii osoittamaan, Lorden ja monen muun jalanjäljissä, että feminismi tulisi ymmärtää kaikenlaisen sorron ja syrjinnän vastustamisena. hooks ei määrittelekään feminismiään “intersektionaaliseksi” tai muuksi feminismin alalajiksi, vaan kirjoittaa feminismistä.

hooksin näkökulmasta feminismi on ensinnäkin seksistisen sorron haastamista. Toiseksi tähän näkökulmaan on hänen mukaansa syytä lisätä, että feminismi on “kamppailua sen vallankäytön lopettamiseksi, joka kyllästää länsimaisen kulttuurin niin yksilön kuin yhteiskunnan rakenteiden tasolla. Se tarkoittaa, että rotuun ja luokkaan liittyvä sorto täytyy tunnistaa aivan yhtä feministiseksi kysymykseksi kuin seksismikin.”

hooksin mukaan on tartuttava kaikkeen, mikä ylläpitää ja vahvistaa vallankäytön ja hierarkioiden näkemistä normaaleina, välttämättöminä ja luonnollisina. Uskomukset ihmisten välisistä perustavista erilaisuuksista pönkittävät oletusta, että jotkut kuuluvat hallitsemaan, toiset taas hallittaviksi. Sukupuolisyrjintä ja oletukset sukupuolten eroista ovat vain osa, joskin keskeinen osa sitä, mitä hooks vastustaa, eli “imperialistista valkoisen ylivallan kapitalistista patriarkaattia”. Hierarkia toimii myös kun määritellään tietynlainen seksuaalisuus normaaliksi ja ensisijaiseksi, tietynlaiset sukupuolen ilmaukset ja ruumiit “luonnollisiksi”.

Käsite “patriarkaatti” viittaa järjestelmään, jossa jotkut miehiksi määriteltävät ovat toisia korkeammassa asemassa. Toisin kuin puhuttaessa sukupuolten epätasa-arvosta, patriarkaatti-käsite tekee selväksi, etteivät kaikki miehiksi identifioituvat ole korkeassa asemassa. Se auttaa myös irti intersektionaalisuudelle vieraasta ajatuksesta, että “miehiä” ja “naisia” voisi käsitellä vastakkaisina kokonaisjoukkoina, joiden edut olisivat yksinkertaisesti vastakkaisia. Joko-tai. (Puhumattakaan siitä, että tämä binaarisuus tekee väkivaltaa sukupuolen moninaisuudelle.) Järjestelmänä tarkasteleminen auttaa lisäksi ymmärtämään, miksi yksittäisten naisten onnistumiset eivät romahduta koko järjestelmää eikä Yhdysvaltoihin syntynyt pieni mustien eliitti taianomaisesti poista rakenteellista rasismia.

Kapitalismin hooks näkee ongelmalliseksi siksi, että se erottamaton osa järjestelmää, joka ylläpitää ja vahvistaa eriarvoisuutta ja hierarkioita. Siten se pelaa yhteen etuoikeutettujen miesten valta-aseman kanssa, ja on vaikea hahmottaa kuinka muita sorron ja syrjinnän muotoja voisi hahmottaa jättämällä taloudellisen vallankäytön ulkopuolelle. Vaikka sen haluaisi sulkea ulkopuolelle, siihen törmää väistämättä siinä vaiheessa kun tasa-arvoon tai vaadittuihin uudistuksiin ei ole varaa. hooks näkee oleelliseksi kysyä, miksi näin on; mikä on järjestelmässä vialla kun se arvostaa ihmisiä korkeimmalle “talouskasvua” ja “menestymistä”? Tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia arvostetaan paperilla, mutta nämä jätetään toissijaisiksi “taloudellisten realiteettien” hallitessa päätöksentekoa. (Humanitaarista työtä tekevät järjestöt muistuttivat maaliskuussa, että ”Securing a just and sustainable world means challenging the power of the one percent.”) Haastattelussa vuonna 2012 hooks kuvaa näkemyksiään seuraavasti:

“Mitä tulee kysymykseen kapitalismista kannatan demokraattista sosialismia kapitalismin tilalle, sillä mikä tahansa lähestymistapa…tai osallisuustalous […] mikä tahansa järjestelmä, joka kannustaa meitä ajattelemaan keskinäistä riippuvaisuuttamme ja auttaa käyttämään maailman resursseja viisaammin, kaikkien hyväksi, olisi kapitalismia parempi vaihtoehto maailmalle.”

Kysymys luokasta on monin tavoin yhtenevä rasismia koskevan kysymyksen kanssa: siihen törmäävät he, jotka eivät ole etuoikeutetussa asemassa, kun taas etuoikeutetummassa asemassa oleville se jää näkymättämiin. hooks painottaa köyhyyden, eriarvoisuuden ja luokan olevan ja olleen pitkälti äärimmäisen vaikea ja karteltu aihe kotimaassaan. Rasismistakin puhutaan mielummin. Juuri tästä syystä hooks on itse enenevässä määrin keskittynyt taloudellisen epätasa-arvon syiden ja seurausten ruotimiseen.

hooks on kuvannut intersektionaalisen näkökulman eduksi sen, että on mahdollista ottaa huomioon kuinka erilaisissa tilanteissa tietyt ongelmat nousevat muita polttavimmiksi. “Olisi hullua ajatella, että ihmiset eivät huomaisi mikä muodostuu keskeisimmäksi kunakin aikana heidän elämissään. Kuten tällä hetkellä, monille amerikkalaisille kysymys luokasta nousee vahvemmin kuin koskaan taloudellisen tilanteen takia. Se ei merkitse etteikö rotu tai sukupuoli enää vaikuttaisi, vaan että työpaikan ja vakuutuksen menetyksestä tulee keskeisin ongelma”.

Mitä hooksin kritiikki luokasta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta välteltynä kysymyksenä voi antaa suomalaisille feministeille? Suomessa luokka ei ole paljonkaan sen helpompi puheenaihe; monet karttavat aihetta viitaten oletukseen, että “Suomessa kaikki ovat keskiluokkaa”, tai “Suomessa köyhyys merkitsee sitä, ettei ole taulutelevisioita.” Väitteet eivät saa tukea tilastoista, joiden mukaan eriarvoisuus on lisääntynyt – tutkimusten mukaan joka kymmenes lapsi kokee perheensä köyhäksi. Puheet sosiaaliturvalla herroiksi elämisestä joutuvat outoon valoon, kun huomioidaan Suomen vähän aikaa sitten EU:lta saama nuhtelu sosiaaliturvan heikosta tasosta. Jos ongelmaa lähestyy Lorden eväin, tulee helpommaksi ymmärtää mielettömyys vähätellä eriarvoisuutta Suomessa siksi, että maailmalla on vielä huonommin – vastaväite, joka on jokaiselle feministille aivan liian tuttu.

hooksin mukaan moniperustaisen syrjinnän tunnistaminen auttaa irti uuskolonialistisesta asenteesta, jossa “länsi” (tai länsimainen feminismi) menee pelastamaan “muun maailman naisia”. Eikö tämä oletus ole mahdollinen vain, jos julistaa tasa-arvon saavutetuksi, ja jättää huomioimatta syvän eriarvoisuuden länsimaisten valtioiden sisällä (puhumattakaan valtasuhteista globaalin pohjoisen ja etelän välillä.) (Kaksinaamaisuus on tietenkin räikeintä Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, jossa feminismiin vedotaan oikeuttaen antifeminististä ja epäinhimillistä politiikkaa maailmalla, mutta Suomessakaan tämä asenne ei ole vieras.) Intersektionaalisen näkökulman omaksuminen auttaa irti oletuksista, joiden mukaan feminismi olisi ensisijassa “etuoikeutettujen luksustuote”, ja auttaa tunnistamaan feminismin vapauttavan potentiaalin.

Feminism is for everybody-kirjan loppukaneettiin on hyvä lopettaa (tai siitä on hyvä aloittaa yhä uudelleen):

“Feministinen politiikka tähtää vallankäytön lopettamiseen vapauttaakseen meidät olemaan keitä olemme – elämään elämiämme rakastaen oikeudenmukaisuutta, eläen rauhanomaisesti. Feminismi on kaikille.”

 

Suomennokset kirjoittajan ellei toisin mainita.

 

Lähteet:

Flavia Dzohan, MY FEMINISM WILL BE INTERSECTIONAL OR IT WILL BE BULLSHIT! http://tigerbeatdown.com/2011/10/10/my-feminism-will-be-intersectional-or-it-will-be-bullshit/

Johanna Hiitola, Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa. Väitöskirja, Tay 2015. http://tampub.uta.fi/handle/10024/96664

bell hooks, Feminist Theory, Margin to the Center (1984), Vapauttava kasvatus, (1994; suom. 2007) Feminism is for everybody (2000)

Kaisa Ilmonen, Intersektionaalisen queer-tutkimuksen kytkentöjä: Pohdintoja postkoloniaalisen ja intersektionaalisen seksuaalisuudentutkimuksen lähtökohdista ja keskeisistä kysymyksistä. SQS 2/2011.

Audre Lorde, Sister Outsider (Essays and Speeches by Audre Lorde.) 2007. I Am Your Sister.

Lola Okolosie, beyond ‘talking’ and ‘owning’ intersectionality Feminist Review (2014) 108, 90–96.

http://commonstruggle.org/bellhooks

 

Kotimaista kirjallisuutta:

Complying With Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Toim. Suvi Keskinen, Salla Tuori, Sari Inri & Diana Muliari. Ashgate, 2009.

Monikulttuurisuuden sukupuoli. Toim. Suvi Keskinen, Jaana Vuori & Anu Keskiaho. Granum 2012.

Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. Toim. Tarja Tolonen. Vastapaino 2008.

 

Muutamia nettivinkkejä:

https://www.facebook.com/antirasismix [Antirasistinen feministinen verkosto]

http://everydayfeminism.com/ [Yleistajuisia & asiantuntevia tekstejä englanniksi aiheesta kuin aiheesta. Kuvaus: “Our unique focus on helping people apply intersectional feminism to their real lives has deeply resonated with people around world”.]

http://livestream.com/TheNewSchool/bell-hooks-Laverne-Cox [bell hooksin ja näyttelijä ja trans-aktivisti Laverne Coxin keskustelu syksyltä 2014.]

http://feministisktinitiativ.se/om/intersektionalitet/ [Feministiskt initiativ-puolueen sivuilla infoa intersektionaalisuudesta ruotsiksi]

http://warda.sarjakuvablogit.com/ [Warda Ahmedin sarjakuvablogi.]

http://takingsteps.blogspot.fi/2007/05/intersectionality-and-false.html [Taking Steps-blogissa siitä, kuinka erilaiset marginaaliset identiteetit nähdään usein poissulkevina ja intersektionaalinen ajattelu kariutuu.]

http://rummets.se/gastbloggare/fem-olika-satt-att-gora-din-feminism-mer-inkluderande-och-intersektionell/ [5 muistettavaa asiaa intersektionaalisuudesta ruotsiksi]
http://strugglingtobeheard.tumblr.com/post/66215290586/like-being-very-clear-when-i-asked-patricia-hill [problematisoi “intersektionaalinen feministi”-käsitteen käyttöä valkoisen feministin kuvatessa itseään]

 

Luokka ja sukupuoli (osa II)

Katariina Mäkinen

Kuten edellisessä merkinnässä totesin, feminismin piirissä luokkaa on käsitelty (erityisesti marxilaisessa feminismissä) yhteydessä työnjakoon. Luokkaa on kuitenkin ja ennen kaikkea mietitty myös naisten keskinäisten erojen kannalta.

Kysymys naisten keskinäisistä eroista on yksi feminismin suurimpia kysymyksiä. Etenkin viime vuosikymmeninä on pohdittu paljon sitä, voiko ylipäätään olla jotakin yhtenäistä naisliikettä tai feminististä liikettä, kun “naisen” kategoria jo itsessään on häilyvä ja ulossulkeva, ja kun eri naisia erottavat hierarkkiset jaot (esimerkiksi luokka, rotu, ikä…). Onko keskinäisistä eroista huolimatta mahdollista luoda joitakin yhteisiä poliittisia päämääriä ja keskinäistä solidaarisuutta?

On keskustelu esimerkiksi siitä, onko feminismi porvarillinen yläluokkaisten naisten liike, ja toki se on sitä ollutkin. Toisaalta on kuitenkin olemassa vahva työväen naisliike, Suomessakin. Ja jos ajattelee naisliikkeen historiallisia saavutuksia, niin ainakin tähän asti on myös löytynyt erilaisiakin naisia yhdistäviä poliittisia tavoitteita ja yhteiskunnallisia päämääriä.

Kysymys solidaarisuudesta ja keskinäisistä eroista on silti aina läsnä, ja niin sen minusta kuuluu ollakin. Se on yksi niistä ratkaisemattomista ristiriidoista, jotka muovaavat feminismiä eläväksi ja muuttuvaksi liikkeeksi, ja myös loputon sisäisen kritiikin ja siten muuttumisen ja kehittymisen moottori.

Feminismiin ja luokkaan olennaisesti liittyvä kysymys on myös feministisen tutkimuksen kehittyminen ja siirtyminen yliopistoihin. Feminismiä on – varmasti syystä – kritisoitu elitistiseksi ja norsunluutorniin jumiutuneeksi. Tämän takia minusta olisi tärkeää, että akateemisen tutkimuksen lisäksi olisi olemassa myös elävä ja vahva ruohonjuuritason liike, jossa yhtä lailla sekä kehitettäisi feminististä teoriaa että toteutettaisi käytännön aktivismia. Ja toki tutkijana toivoisin myös, että akateeminen feminismi/naistutkimus/sukupuolentutkimus säilyttäisi kytköksen myös yliopiston ulkopuoliseen maailmaan, vaikkei se kytkös sitten olisikaan mitenkään yksiselitteinen tai helppo. Feminismiin kuitenkin liittyy vahvasti myös itse tekemisen ja auktoriteettien kyseenalaistamisen perinne, sitä toivoisin lisää sekä akatemiaan että ruohonjuuritasolle.

Ehkä ylipäätäänkin toivoisin, sekä sukupuolen että luokan suhteen, että ihmiset olisivat jollain tapaa rohkeampia; että esimerkiksi teorian ja käytännön välistä rajaa ei nähtäisi niin jyrkkänä eikä ainakaan tehtäisi jakoja sen perusteella, ketkä tekevät luokan tai sukupuolen teoriaa ja ketkä käytäntöä.

Teorian ja käytännön suhde on itse asiassa myös yksi konkreettinen esimerkki luokkaan ja sukupuoleen liittyvistä jaoista, joiden purkaminen on ihan mahdollista. Yksinkertaisin esimerkki on tässä se, että teoria usein mielletään jollakin tavoin akateemisten miesten jutuksi. Tämä tuntuu aiheuttavan ahdistusta sekä akateemisille miehille itselleen että myös kaikille muille, joiden suhtautuminen tähän myyttiseen teoriaan on kauhean epävarma. Minusta tässä olisi yksi paikka jossa selkeästi pitää ja on mahdollista purkaa sukupuoli- ja luokkajakoja esimerkiksi juuri sen kautta, että teoriaa ei ajatella minään mystisenä kokonaisuutena vaan ihan tavallisena toimintana, jossa yksittäisiä tilanteita ja tavoitteita suhteutetaan laajempaan ymmärrykseen yhteiskunnasta ja ihmisistä. Tällä tavoin ymmärretynä teoria on oikeastaan osa kaikkea politiikkaa, ja se on kaikille mahdollista. En väitä että tämänkaltaisen jakojen purkaminen olisi mitenkään helppo tehtävä, mutta ainakin tällaiselle ajattelulle on hyvät eväät feminismin historiassa.

Luokka ja sukupuoli (osa I)

Katariina Mäkinen

Luokka ja sukupuoli on aihe, jossa riittäisi – ja on riittänyt –  keskusteltavaa vuosikausiksi. Tässä ei ole tarkoitus esittää mitään kokonaiskuvaa luokan ja sukupuolen suhteesta vaan pikemminkin tuoda esiin muutamia ajatuksia, joita olen itse viime aikoina tullut miettineeksi.*

Lähestyn sukupuolta feministisestä näkökulmasta, luokka taas kiinnostaa ja tuntuu tärkeältä kapitalismikriittisestä ja vasemmistolaisesta näkökulmasta. Näiden näkökulmien yhtäaikainen ajatteleminen ei kuitenkaan ole kovin yksinkertaista.

Ajattelen, että kummassakin – luokassa ja sukupuolessa – on kyse jostakin yhteiskuntaa ikään kuin juuriaan myöten jakavasta asiasta, jostakin joka on läsnä koko ajan kaikessa ihmisten yhteisessä elämässä. Kumpaakin voi lähestyä yksilöllisestä kokemuksesta käsin tai sitten yhteiskunta-analyysin keinoin.

Sukupuolen kohdalla tämä tarkoittaa, että voi miettiä esimerkiksi omia naisen/miehen kokemuksiaan (tai kokemuksia siitä ettei mahdu tähän kahtiajakoon) ja sitä millä tavoin se, mitä itse on ja miten asioita kokee, liittyy sukupuoleen. Toisaalta taas voi miettiä sukupuolijärjestystä tai -järjestelmää eli sitä, kuinka sukupuoli jakaa ja järjestää koko yhteiskuntaa ja ihmisten yhteistä elämää.

Luokan kohdalla voi yhtä lailla ajatella luokkaa yksilöiden kokemusten ja esimerkiksi erilaisten tilanteiden kautta – tai luokan voi ymmärtää, marxilaiseen teoriaan nojaten, koko yhteiskuntaa halkovana ristiriitana työn ja pääoman välillä. Myös muunlaisia lähestymistapoja toki löytyy, esimerkiksi yhteiskunnan hahmottaminen erilaisten ryhmien ja niiden välisten jakojen kautta. Nämä jaot saattavat perustua paitsi taloudelliseen pääomaan myös esimerkiksi moraaliseen arvoon – ja siihen, kenellä on valtaa määritellä toisen arvo tai arvottomuus.

Minusta nämä erilaiset lähestymistavat, vaikka joskus ovatkin ristiriitaisia, eivät sulje toisiaan pois vaan tarvitaan sekä yksilöllisen kokemuksen esiin tuomista ja analyysia että keskustelua ja teoriaa siitä mikä on se suurempi kuvio jossa nämä kokemukset syntyvät. Tässä tekstissä liikunkin näiden näkökulmien välillä.

Luokan ja sukupuolen tarkasteleminen yhdessä on usein hankalaa, koska kummassakin näkökulmassa on kyse ikään kuin koko yhteiskunnan näkemisestä tietyn kysymyksen kautta – jos ajatellaan marxilaista teoriaa niin silloin se kysymys jonka kautta yhteiskuntaa ymmärretään on kysymys työn ja pääoman suhteesta ja kapitalismista, feminismissä taas kysytään sukupuolen merkitystä.

Olen itse viehättynyt marxilaisen feminismin perinteestä, jossa enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi on yritetty sulauttaa näitä kahta aspektia eli tuoda kapitalismianalyysiin sukupuolinäkökulmaa ja toisaalta tuoda feminismiin kapitalisminäkökulmaa

Jos luokkaa lähestytään työn ja työvoiman kysymysten kautta, ovat feministit tuoneet keskusteluun esimerkiksi kysymykset siitä, mikä on työtä. Yhteiskunta ei pyöri pelkästään voittoa tuottavalla palkkatyöllä vaan tarvitaan myös uusintavaa eli reproduktiivista työtä – lasten kasvattamista, vanhusten hoitoa, kodin huoltamista… Tämä työ oli pitkään näkymätöntä (myös marxilaisessa teoriassa), sillä se oli työtä jota naiset tekivät kotona.

Kotityön ja samalla naisten näkymättömyys luokkaan liittyvissä keskusteluissa tulee esiin myös esimerkiksi erilaisissa yhteiskuntaluokkaa käsittelevissä tilastoissa, joissa luokka ajatellaan henkilön ammatin kautta. Näiden tilastojen laatijat ovat pitkään luokitelleet esimerkiksi kotiäidit heidän puolisonsa ammatin mukaan. Ylipäätään ammattiin perustuva yhteiskuntaluokkien luokittelu on minusta huono lähtökohta – toisaalta siksi että se jättää erityisesti naiset näkymättömiin, ja toisaalta siksi, että yhä vähemmän on henkilöitä joiden työ sijoittuu jotenkin kategorisesti tietyn ammatin alle.

Kysymys kotityön arvostuksesta – ja samalla kysymys siitä ketkä ovat niitä “oikeita työläisiä” –  näkyy nytkin esimerkiksi eräiden miesliikeaktivistien puheissa. Henry Laasanen kirjoitti taannoin HS:n mielipidepalstalla seuraavasti:

Uuden avoerolain mukaan ”avopuolisolla olisi oikeus hyvitykseen, jos hän on auttanut kumppaniaan kartuttamaan tämän omaisuutta avoliiton aikana”.

Esimerkkinä omaisuuden kartuttamisesta mainitaan ”kotona lapsia hoitanut avopuoliso, joka olisi oikeutettu hyvitykseen”. Kotona oleva avopuoliso ei kuitenkaan kartuta työssäkäyvän avopuolison omaisuutta, vaan päinvastoin kuluttaa sitä. Jos työssäkäyvä henkilö ottaa kotiinsa asumaan kenet tahansa, jonka työssäkäyvä elättää, työssäkäyvän omaisuus ei kartu. Loogisempaa olisikin määrätä kotona ollut korvaamaan käyttämänsä varallisuuden arvo työssäkäyvälle.

Tuntuu, että viime aikoina on yhä enemmän kuulunut sellaisia puheenvuoroja, joissa esimerkiksi lasten hoitaminen kotona tulkitaan miehen varoilla elämiseksi ja jonkinlaiseksi yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi loisimiseksi. Samoin on kuulunut puheenvuoroja, joiden mukaan miehen euro on itse asiassa 90 senttiä, koska miehet tekevät niin paljon enemmän (palkattomia) ylitöitä. Tämä on kiinnostavaa, koska samaan aikaan naisia rohkaistaan hoitamaan lapsia kotona sekä tukien (kotihoidontuki) että hyvään äitiyteen liittyvien argumenttien avulla. Eli naisia patistetaan kotiin koska se on ikään kuin naisen luontainen paikka, mutta samaan aikaan luodaan kuvaa siitä että naiset laiskuuttaan eivät viitsi osallistua työelämään.

Keskustelussa palkkaeroista ei huomioida palkatonta hoivatyötä – sen paremmin miesten kuin naistenkaan tekemää – eikä sitä, että naiset ovat enemmän suorittavissa töissä ja epätyypillisissä työsuhteissa, ja joutuvat miehiä useammin järjestämään päivänsä lasten ehdoilla. Päiväkoti menee kiinni viideltä, ja jonkun on oltava hakemassa lapsi kotiin. Huomiotta tuntuvat jäävän myös syyt siihen miksi miehet hakeutuvat töihin, joissa maksetaan euromääräisesti enemmän palkkaa, mutta joissa työaika on usein hyvin liukuva käsite.

Muun muassa näistä syistä minusta on edelleen ajankohtaista kysyä, mitä työllä ymmärretään, minkälaista työtä arvostetaan ja mitä uusintavalle työlle kapitalismissa tapahtuu. Tämä on kysymys, jossa luokka ja sukupuoli risteävät.

Jos vielä jatketaan uusintavan työn pohtimista, niin Suomessa näyttää siltä että esimerkiksi hoivatyö on hyvin pitkälti siirtynyt kodeista erilaisiin laitoksiin ja instituutioihin ja samalla palkkatyöksi. Eli työ jota naiset ennen tekivät palkatta kodeissa on nyt yhä useammin palkattua työtä, jota tehdään kodin ulkopuolella – se on silti edelleen pääasiassa naisten työtä.

Tämä on minusta ongelma sekä sukupuolen että luokan kannalta: on luotu (hyvässä tarkoituksessa toki) naisenemmistöisiä aloja, joiden arvostus, palkkaus ja työolot ovat todella heikot, ja samalla palkkatyön logiikka on ulotettu yhä uusille elämänalueille. Siksi olisi sekä luokkapolitiikan että sukupuolipolitiikan kannalta erittäin kiinnostava projekti pyrkiä kehittämään uudenlaisia yhteisöllisen hoivan muotoja, jotka haastaisivat sekä kapitalistisen palkkatyölogiikan että sukupuolijaot**. Tällaisia hoivan järjestämisen tapoja ovat esimerkiksi erilaiset palvelujen ja resurssien vaihtoon perustuvat verkostot, joissa hoivatyö ei jää yksin naisten vastuulle, Hoiva ei tällöin ole jotakin, josta maksetaan, vaan perustuu vastavuoroisuuden ajatukselle.

Kysymyksiin työstä ja luokasta ja sukupuolesta liittyy myös se, mitä työväenluokalla tai työläisillä ymmärretään. Viime aikoina on ollut ilmassa eräänlaista työläiskulttuuriin ja työläisyyteen liittyvää nostalgiaa, jossa esimerkiksi fiilistellään lähiöpubeja tai haikaillaan  “työväen sankareiden” perään. Tässä ei minusta sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin tällainen nostalgisointi voi olla jotakin hyvällä tavalla yhdistävää ja voimauttavaa. On kuitenkin kiinnostavaa, että työläisromantiikka liittyy selkeästi nimenomaan miehiin. Työväen sankari on mies ja työväki löytyy lähiöpubeista sen sijaan että se löytyisi esimerkiksi leikkipuistoista tai K-kaupasta. Tällä tavoin se mikä yhdistää toisia saattaa helposti sulkea toiset ulkopuolelle, ja samalla tullaan jälleen uusintaneeksi naisten työn ja työläisyyden näkymättömyyttä.

Tähän liittyen: joskus tunnutaan ajattelevan, että työväenluokkaisuus tai työläisyys on jotakin johon kuuluu seksismi tai rivous tai jonkinlainen rehvakas rällästys  – osittain näin varmasti onkin, mutta toisinkin asian voi nähdä. Työväenluokkaisia naisia käsittelevistä tutkimuksista muodostuu aika erilainen kuva; esimerkiksi sellainen että työväenluokkaisuus on merkinnyt jatkuvaa pyrkimystä kunniallisuuteen ja kunnioitettavuuteen, arvostuksen tavoittelua. Työväenluokka ja erityisesti työväenluokkaiset naiset on kautta vuosisatojen leimattu liian äänekkäisiksi, likaisiksi, seksuaalisiksi, lihaviksi ja niin pois päin – siinä missä baarien mies on työläissankari on baarien nainen “lähiövalas”. Vastareaktiona tähän on ollut pyrkimys irrottautua leimoista ja olla kunniallinen ja hyvä nainen.

Muun muassa tällä tavoin sukupuoli on mukana silloin kun puhutaan luokasta. Tässä olen maininnut vain muutamia esimerkkejä, analyysia voisi jatkaa loputtomiin.

Jos sukupuoli on läsnä kun puhutaan luokasta, on myös luokka läsnä kun puhutaan sukupuolesta ja feminismistä. Luokka ja sukupuoli -pohdiskelun toisessa osiossa käännänkin näkökulman tähän suuntaan.

* Tämä kaksiosainen blogimerkintä pohjautuu alustukseen jonka pidin Vasemmistonuorten tilaisuudessa joulukuussa 2010
**Tästä ajatuksesta on kirjoitettu laajemmin esim. Precarias a la deriva -kollektiivin teoksessa Hoivaajien kapina (Tutkijaliitto 2009)