Imetyskeskustelusta ja feminismistä

Katariina Mäkinen

****

Feministisen aikakauslehti Tulvan sivuilla käytiin hiljattain kiivasta keskustelua imetyksestä. Tarkemmin sanottuna aiheena on ollut uusimmassa Tulvassa julkaistu artikkeli, jossa otsikkonsa mukaisesti haastetaan ”imetyksen myyttejä”. Poikkeuksellisen ja provosoivankin artikkelista tekee se, että näkökulma on selkeästi imetyksen ylivertaisia hyötyjä kyseenalaistava. Myyttejä rikotaan muun muassa toteamalla, että alkoholin juominen ei merkittävästi vaikuta äidinmaidon alkoholipitoisuuteen. Samoin äidinmaidon selkeä paremmuus suhteessa korvikkeeseen kyseenalaistetaan. Kaikki artikkelissa esitetyt väitteet (liittyen erityisesti äidinmaidon terveysvaikutuksiin suhteessa korvikkeeseen) eivät ole aivan täsmällisesti paikkansa pitäviä, ja Tulva julkaisikin oikaisun jossa näitä väitteitä korjattiin ja täsmennettiin.

Imetystä käsitellyt artikkeli itsessään ei ollut erityisen hyvin kirjoitettu ja lähteitä olisi ehdottomasti tarvittu, mutta artikkelissa kiinnostavinta oli kuitenkin tekstin herättämä reaktio. Facebookin kommenttiketju täyttyi välittömästi erittäin jyrkistä ja pettyneistä kommenteista, joissa lytättiin artikkeli (kirjoittajineen) ja vaadittiin Tulvalta välitöntä asiavirheiden korjausta. Juttua pidettiin epäfeministisenä ja ketju postattiin täyteen erilaisia imetyksen paremmuudesta todistavia tutkimustuloksia. Tulvan laatiman vastineen ja oikaisun jälkeen ketjussa edelleen uhkailtiin mm. JSN-kantelulla ja lehtien polttamisella.

Pohjimmiltaan keskustelussa taisi olla kysymys siitä, voiko feministinen näkökulma olla sellainen, jossa imetyksen merkitystä ei korosteta vaan pikemminkin pyritään tukemaan niitä, jotka syystä tai toisesta eivät pysty imettämään tai halua imettää lastaan. Jos kyse olisi ollut vain ”asiavirheistä” kuten ketjussa jatkuvasti toisteltiin, ei tunnekuohu ja kommenttien määrä varmaankaan olisi ollut niin suuri. Kysymys feministisestä näkökulmasta nousi myös kommenteissa jatkuvasti esiin, ja monet toivoivat että Tulva olisi julkaissut erilaisen, imetykseen myönteisemmin suhtautuvan artikkelin jossa olisi haastateltu imettäviä äitejä ja ”imetyksen asiantuntijoita” (joihin eivät keskustelun perusteella lukeudu esimerkiksi professorit ja lääkärit vaan pikemmin tukihenkilöt ja aktivistit).

Keskustelua sivusta seuranneelle koko ketju oli hämmentävää luettavaa. Solidaarisuutta ja feministisyyttä peräänkuuluttavat keskustelijat onnistuivat samalla yhä uudelleen ja uudelleen toistamaan, kuinka imetys on parasta ja että vaikka jokainen toki saa tehdä omat ratkaisunsa, niin imetys on kuitenkin kiistämättä paras ratkaisu. Imetys on naisen etuoikeus. Ei-imettäminen on vähän niin kuin makoilisi sohvalla vaikka tietää että urheilu olisi paljon terveellisempää. Ei-imettäminen ei koskaan johdu siitä että imetys ei yksinkertaisesti onnistuisi, vaan aina siitä että tietoa tai apua ei ole tarpeeksi. Kun ottaa huomioon, miten käsittämättömän herkkä aihe omasta lapsesta huolehtiminen on, monet Tulvan sivulle postatuista kommenteista olivat suorastaan väkivaltaisia siinä miten ne mitätöivät ei-imettäneiden naisten sekä transihmisten ja muunsukupuolisten kokemusta.

****

Omassa äitiydessäni eräs hienoisen surun tai haikeuden aihe on ollut se, että äitiyteen liittyvä (feministinen) aktivismikeskustelu on niin kaukana omista kokemuksistani ja sellaisesta tuesta, jota olisin tarvinnut. En ole kaivannut medikalisaatiokritiikkiä tai tukea luomusynnytykseen. En kokenut että minua tai kipuani tai minun ja lapseni hyvinvointia olisi millään tavoin kyseenalaistettu tai vähätelty synnytyssairaalassa. En halunnut synnyttää ilman kipulääkkeitä tai kotona. Halusin kaikki mahdolliset lääkkeet (ja ne myös sain) ja halusin, että apu on lähellä, mikäli jotakin menisi pieleen. En kokenut että synnytyksen käynnistäminen olisi ollut huono juttu tai vastoin minun tai lapseni parasta.

En ole myöskään kokenut että imetykseen suhtauduttaisiin kielteisesti tai että tietoa ei olisi saatavilla. Päinvastoin, sairaalassa sain loputtomasti apua esimerkiksi imemisotteen löytymiseen. Tähän toki vaikutti sekin, että synnytyssairaala oli julkilausutusti vauvamyönteinen eli imetysmyönteinen. Ensimmäinen huono äiti -suru minulle tuli siitä, kun hoitaja antoi ymmärtää, etten ollut ensimmäisen vuorokauden aikana imettänyt vauvaa tarpeeksi monta kertaa (onneksi seuraavana vuorossa ollut hoitaja osasi kertoa, että vauva näytti voivan vallan mainiosti tästä laiminlyönnistäni huolimatta). Emme antaneet lapselle ensimmäisten viikkojen aikana tuttia, koska se kuulemma voi häiritä imemisotetta. Emme myöskään antaneet korviketta moniin kuukausiin, koska se kuulemma voi häiritä imetystä. Näin jälkiviisaana ajattelen, että korvike olisi noina kuukausina säästänyt minut ja puolisoni monelta stressiltä ja hädältä, ja mahdollistanut minulle puolta tuntia pidemmät poissaolot vauvan luota. En siis koe, että ongelma olisi ollut imetyksen vähättelyssä tai siinä että tietoa ei ollut saatavilla: tietoa oli saatavilla, imetystä tuettiin ja hyvä niin. Ehkä hieman joustavampi suhtautuminen imetyksen ja pulloruokinnan yhdistämiseen olisi ollut ainakin meidän perheen kohdalla hyvä juttu, mutta näinkin toki selvittiin.

Isoin ongelma imetyksen kohdalla minulle oli se, että liikkuminen kodin ulkopuolella oli vaikeaa. Vauva saattoi haluta ruokaa vartin välein, ja sopivan imetyspaikan löytäminen kaupungilta talvella oli hankalaa. Erityisesti alussa olin arka ja ujo, enkä halunnut imettää esimerkiksi kahvilassa keskellä ihmisvilinää. Myöhemmin vauva vääntelehti, itki ja kiukkusi syödessään, ja silloinkaan ei ollut mukavaa olla esimerkiksi ravintolassa tai kirjastossa imettämässä. Imettävänä äitinäkin koin, että kehoni on yksityinen ja että ruokailu on minun ja vauvan välinen asia, enkä halunnut olla katseiden kohteena. Imetys myös kesti vähintään puoli tuntia kerrallaan. Monesti kaipasin rauhallista, suojaisaa nojatuolia, ehkä verhon takana tai joka tapauksessa hieman sivummalla kaikesta hälinästä.

Oma ongelmani julkisen imetyksen suhteen ei siis ollut se, ettenkö olisi voinut ja saanut imettää missä vain. Ongelma oli ennemminkin se, että olisin kaivannut julkiseen tilaan imetykselle varattuja rauhallisia paikkoja. En halunnut imettää missä vain. Tätä näkökulmaa on kuitenkin vaikea tuoda esiin imetyskeskustelussa. Mieleeni jäi esimerkiksi jonkin keskustelun kommentti, jonka mukaan on surullista jos nainen ei halua imettää julkisesti.

Selvennykseksi täytyy heti todeta, että oikeus imettää julkisesti on ehdottoman tärkeä: ilman sitä on tosiaan vaikea päästä kotoa pois ollenkaan. Mutta toivoisin, että oma kokemuksenikin tulisi joskus esille keskusteluissa, sillä kyse on yhtä lailla poliittisesta vaatimuksesta: tarvitaan omaa, erityistä tilaa niille jotka sitä toivovat ja tarvitsevat.

Summa summarum: En kokenut aktiivista synnytystä omaksi jutukseni, eikä imetysaktivismikaan oikein puhu niistä asioista jotka itse koin ongelmiksi. En ole myöskään kovin kiinnostunut siitä, missä kenenkin vauva nukkuu tai miten kenenkin vauva syö, tai kannetaanko vauvaa liinassa vai käsivarsilla tai käyttääkö hän kestovaippoja vai ei. Nämä eivät olleet asioita, joiden ympärille muodostuneet yhteisöt olisivat tuntuneet minulle kutsuvilta tai luontevilta. Ne asiat joita itse kävin läpi ja joihin olisin kaivannut vertaistukea ja tietoa liittyivät ensisijaisesti vanhemmuuden jakamiseen ja omaan jaksamiseen. Imetysaktivismin parista nousevat näkökulmat itse asiassa vaikeuttivat kumpaakin.

***

Tutkimuskirjallisuudessa on puhuttu nykyvanhemmuudesta intensiivisenä vanhemmuutena. Se tarkoittaa, että vanhemmuus on jatkuvaa intensiivistä työtä, jossa vanhemman on tehtävä tietoisia valintoja ja selvitettävä itse valintojensa perustelut. Sen sijaan, että seuraisi kyseenalaistamatta asiantuntijoiden (esim. lääkärien) suosituksia, on itse jatkuvasti tutkittava ja pohdittava pienimpiäkin ratkaisuja. Kyse ei ole ainoastaan siitä, valitseeko seurata esimerkiksi kiintymysvanhemmuuden periaatteita. Vaikka niitä ei seuraisikaan, on kuitenkin tultava tietoiseksi niistä, ja tehtävä oma päätös siitä pitäisikö lapsen nukkua perhepedissä vai ei. On voitava perustella itselleen, miksi meillä näin vaikka noilla noin. On pohdittava, ketkä ovat luotettavia asiantuntijoita. Tähän kaikkeen kuluu energiaa ja aikaa.

Intensiivinen vanhemmuus on myös erittäin sukupuolittunutta. Kulttuurisesti näyttää käyvän niin, että nimenomaan äidit ovat niitä, jotka valintoja tekevät ja niistä kiistelevät. Samalla monet valinnoista (kuten imetykseen liittyvät) myös vaikuttavat vanhemmuuden jakamiseen ja äitien jaksamiseen. Kysymystä sukupuolesta ei kuitenkaan yleensä tuoda keskusteluissa esiin: ehkä se on liian vaikea. Miten keskustella siitä, että tämä minun valintani, jonka tein lapseni parhaaksi, tarkoittaa myös sitä, että minulle kasautuu suhteettoman suuri vastuu hoivasta.

Tulvan Facebook-sivujen keskustelussa moni hermostui kommentista, jossa annettiin ymmärtää että ei oikeastaan ole väliä miten lapsensa ruokkii, kunhan ruokkii. Tämäntapainen kannanotto koettiin imetystä ja siihen liittyviä ponnisteluja väheksyvänä ja mitätöivänä, mikä on ymmärrettävää. Väittäisin kuitenkin, että intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa juuri ajatus siitä, että jollakin lapseen liittyvällä yksittäisellä valinnalla ei elämän suuressa mittakaavassa ehkä olekaan niin isoa merkitystä kuin usein väitetään, on itse asiassa aika radikaali ja vapauttava. Se ei vapauta vanhemmuuden vastuusta, mutta vapauttaa ajattelemaan lapsen elämää ja omaa elämää kokonaisuutena, jossa tietynlaisen äitiyden virheetön suorittaminen ei ehkä olekaan se merkittävin tekijä.

Samalla avautuu oikeastaan myös tilaa kyseenalaistaa ajatus siitä, että esimerkiksi imetyksessä on kyse mahdollisimman hyvin informoiduista valinnoista, joita rationaalinen toimija suorittaa (tätä imetysaktivismissa usein pidetään päämääränä: että jokainen voisi tehdä valinnan mahdollisimman hyvin informoituna). Ehkä kyse onkin ihmisten välisistä suhteista, erilaisista sattumista ja ruumiillisuuden asettamista reunaehdoista, joiden seurauksena sitä joko imettää lastaan tai ei.

Tästä näkökulmasta ajattelen, että Tulvan keskustelua hallinnut näkemys imetysmyönteisyydestä ainoana mahdollisena feministisenä lähestymistapana on surkean kapea. Feministinen näkökulma voi myös olla sellainen, jossa tuodaan esiin, että imetyksen hyötyjä koskeva tutkimustieto ei ole ihan niin kiistatonta ja selvää kuin yleensä ajatellaan, ja että keskittyminen siihen kuka täysimettää ja kuinka pitkään ei välttämättä ole se hedelmällisin lähtökohta solidaarisuudelle ja kunkin oman vanhemmuuden tukemiselle.

 

Lisää keskustelua:

http://matkustavavalo.tumblr.com/post/58083002976/syntynyt-synnytt%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n

http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/mina-en-imettanyt

 

Tutkimuskirjallisuus:

Ellie Lee ym. 2014: Parenting Culture Studies

Charlotte Faircloth 2013: Militant Lactivism? Attachment Parenting and Intensive Motherhood in the UK and France

 

****

Kiitos Liinalle, Johannalle ja Elinalle kommenteista ja kannustuksesta!

Vieraan vuoro: Epätasa-arvo parisuhteissa synnyttää tyytymättömyyttä

Keskiviikon 13.1.2016 HS:ssa Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen otti painokkaasti kantaa miesten ja naisten välisiin parisuhteisiin sekä naisten välisiin ystävyyssuhteisiin. Vaarasen mukaan parisuhteissa mies tulee usein väheksytyksi, ja kohdelluksi naispuolisia ystäviä vähemmän tärkeänä. Parisuhteiden ongelmien taustalla vaikuttavat kuitenkin sukupuolittuneet valtasuhteet ja ratkaisut niiden aiheuttamiin ongelmiin ovat vaativampia kuin Vaarasen esittämä ajatus siitä, että naisten pitäisi kollektiivisesti hellittää täydellisyyden tavoittelustaan.

Parisuhde ei ole vain kahden ihmisen välinen suhde. Siihen liittyy paljon kulttuurisesti jaettuja käsityksiä ja uskomuksia esimerkiksi siitä, millaisia naiset ja miehet ovat. Luonnollisiksi väitettyjen sukupuolten välisten erojen avulla on helppo perustella epätasa-arvoa heteroseksuaalisten parisuhteiden käytännöissä. Naiset nähdään esimerkiksi yhä usein kotien ja parisuhteiden luonnollisina hoivaajina. Tutkimukset osoittavat myös, että vastuu kotityöstä ja sen koordinoinnista (nk. metatyöstä) sekä kodin piirissä annettavasta hoivasta jakautuu epätasaisesti sukupuolten kesken (esim. Van Hooff 2013, Jokinen 2004, Miettinen 2008). Tästä syystä ei riitä, että miehet ottavat osaa kotitöihin, vaan heidän tulisi ottaa vastuu myös metatyöstä ja opetella kommunikoimaan tämän organisointityön jaosta naisen kanssa. Muuten nainen joutuu edelleen kantamaan lopullisen vastuun kotitöistä. Tämä tilanne sinällään synnyttää äiti-lapsi/työnjohtaja-työntekijä -mallisen parisuhteen ja ajaa miehet Vaarasen mainitsemaan tilaan, apureiksi ja pahimmillaan sivullisiksi omissa kodeissaan, parisuhteissaan ja perheissään. Tällainen parisuhde ei ole tasa-arvoinen eikä voi olla kummallekaan osapuolelle tyydyttävä. Vaaranen tunnistaa tämän dynamiikan, mutta hänen näkemyksensä siitä on yksipuolinen.

Naisten vastuulle parisuhteessa jää tutkimusten mukaan usein myös tunnetyö (Duncombe & Marsden 1993,1998; Strazdins & Broom, 2004), eli omien ja muiden ihmisten tunteiden muokkaaminen ja käsittely, kuten nk. parisuhteen hoitaminen. Tutkimustiedon perusteella naiset yleensä ottavat parisuhteissa oman näkökulmansa lisäksi huomioon myös miehen näkökulman (Magnusson 2008). Molemmat osapuolet vähättelevät naisen näkökulmaa ja pitävät sitä liian vaativana. Miehen näkökulman ensisijaistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että naisten toiveita ja tarpeita esimerkiksi emotionaalisesta läheisyydestä tai tasaisemmasta lapsen kasvatusvastuun jakamisesta ei nähdä pyrkimyksenä oikeudenmukaisuuteen ja tasavertaisuuteen parisuhteessa, vaan ne nähdään esimerkiksi naisen liiallisena tunneherkkyytenä tai turhana valittamisena. Vastaavasti miesten ajankäytön suuntaamista uran rakentamiseen ja omiin harrastuksiin kotitöiden ja lastenhoidon kustannuksella ei aseteta samalla tavalla kyseenalaiseksi, vaan nämä miesten toiveet oikeutetaan ja luonnollistetaan esimerkiksi kulttuurisella käsityksellä miesten tarpeella päästä kotoa pois tuulettumaan tai kyseessä olevan miehen kunnianhimoisella luonteella (Magnusson, 2008). Naisen näkökulman vähättelyyn vaikuttaa syyllistyvän nyt myös Vaaranen.

Tutkija Lauren Berlant (2008) puhuu naisvalituksen käsitteellä siitä, miten naiset keskinäisellä valituksella käsittelevät romanttiseen heterosuhteeseen liittyviä kulttuurisia lupauksia läheisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Kun nämä odotukset eivät toteudukaan, kun miehet esimerkiksi tekevät liian vähän kotitöitä, se kanavoidaan naisvalitukseen. Berlantin mielestä se on romanttisen, sentimentaalisen kulttuurin toinen puoli, joka ei kyseenalaista sukupuolten valtasuhteita romanttisissa suhteissa, vaan pitää niitä yllä. Vaaranen tuntuu ymmärtävän naisvalituksen miesten syrjintään johtavana rakenteena. Kyseessä on kuitenkin naisten keskinäinen selviytymiskeino epätasa-arvoisessa ja epätyydyttävässä parisuhteessa. Naisvalitus ei ratkaise ongelmia, mutta ongelmat eivät myöskään ratkea sillä, että naisia vaaditaan lopettamaan valitus. Ongelmia ei myöskään ratkaise naisten välisten ystävyyssuhteiden näkeminen parisuhdetta uhkaavana tekijänä, kuten Vaaranen tekee: yhtäältä ne hänen mukaansa syrjäyttävät miehen merkityksen naisen elämässä, toisaalta taas naisten keskinäinen kilpailu hänen mukaansa usuttaa naisia kotityöperfektionismiin. Tulkinta ei vastaa käsityksiämme ystävyyssuhteiden merkityksestä naisten elämässä. Ystävyyssuhteet – naisten keskinäiset ja muut – ovat tärkeitä, sillä ne mahdollistavat keskinäisen tuen, jakamisen ja kasvamisen. Vaarasen asenne ilmentääkin uusfamilismia (kts. Jallinoja 2006): siinä parisuhteella ja ydinperheellä on ylittämätön itseisarvo ja esim. naisten väliset ystävyyssuhteet ja itsellinen elämä näyttäytyvät uhkana parisuhteelle

Julkisessa parisuhteita koskevassa puheessa, suhteiden sisällä ja pariterapiassa pitäisi tunnistaa ja olla tilaa käsitellä sukupuolten epätasa-arvoon liittyviä ärsytyksiä, turhautumisia ja pettymyksiä, jotta muutos parempaan mahdollistuu. Vain naisten vastuuttaminen miesten ulkopuolisuudesta on lyhytnäköistä, sillä kaikki tilanteen syntyyn vaikuttavat tekijät eivät tule sen kautta näkyviksi.

Heidi Elmgren
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Raisa Jurva
Tutkija, Tampereen yliopisto

Annukka Lahti,
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Tiina Sihto
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

 

Lähteet:

Berlant, L. (2008). The female complaint: The unfinished business of sentimentality in American culture. Durham: Duke University Press.

Duncombe, J., & Marsden, D. (1993). Love and intimacy: The gender division of emotion and `Emotion work’: A neglected aspect of sociological discussion of heterosexual relationships. Sociology, 27(2), 221-241.

Van Hooff, J. 2013. Modern couples? : Continuity and change in heterosexual relationships. Farnham: Ashgate.

Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.

Jokinen, E. 2004. Kodin työt, tavat, tasa-arvo ja rento refleksiivisyys. In E. Jokinen, M. Kaskisaari & M. Husso (toim.) Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö.Tampere, Finland: Vastapaino., 285-304.
Magnusson, Eva (2008) The rhetoric of inequality: Nordic women and men argue against sharing house-work. NORA–Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 16(2), 79–95.
Miettinen, Anneli (2008) Kotityöt, sukupuoli ja tasa-arvo. Palkattoman työn jakamiseen liittyvät asenteet ja käytännöt Suomessa. E 32. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos, Helsinki. Linkki upotettavaksi blogitekstiin: http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/50ed44830da28d939e6c5dfbb4801ab3/1453222541/application/pdf/237612/Kotity%C3%B6t%20ja%20tasaarvo_ebook.pdf

Miettinen, A. Kotitöiden tasa-arvoon on vielä matkaa, vaikka vaipanvaihto ja ruuanlaitto onnistuukin jo nyky-isiltä. Online-luento [viitattu 18.1.2016]:
https://www.perheaikaa.fi/nettiluennot/lapsi-toiveissa/luento:1444/

Strazdins, L., & Broom, D. H. (2004). Acts of love (and work): Gender imbalance in emotional work and women’s psychological distress. Journal of Family Issues, 25(3), 356-378. doi:10.1177/0192513X03257413

Turvakotipalvelu on vaarallinen säästökohde

Johanna Hiitola

Viime aikoina on uutisoitu hälyttävästi turvakotipalveluiden karsimisesta. Sekä Espoon että Porin turvakodit lopetetaan vuodenvaihteessa. Espoon kaupunki perustelee päätöstä vähäisellä tarpeella ja Porin kaupunki haalii säästöjä palveluiden kevyemmästä järjestämisestä. Molemmat kaupungit aikovat kokeilla ns. turva-asuntoja ainakin osana palveluita. Tämä tarkoittaa siis asuntoja, joihin väkivallan uhri lapsineen voi muuttaa väliaikaisesti entisen turvakodin sijaan. Malli on kuitenkin toimimaton, sillä se jättää yksin sekä väkivallan uhrin että hänen mahdolliset lapsensa.

Vanhempien tekemän väkivallan vaikutuksia lapsiin on tutkittu runsaasti. Väkivalta vaikuttaa lähes aina lapsiin, vaikka se tapahtuisi ns. ”aikuisten välillä” (Humphreys 2006; Holt at al. 2008; Hautanen 2010, 43). Omassa tutkimuksessani havaitsin, että sosiaalityön ja oikeuden huostaanottoasiakirjoissa kerrottiin väkivallasta vanhempien välisenä, vaikka se olisi kohdistunut ”siinä sivussa” myös lapsiin (Hiitola 2011). Lapsiin suoraan kohdistuneeseen väkivaltaan puututaan kyllä tehokkaasti sosiaalitoimessa, mutta väitän, että juuri vanhempien välinen väkivalta seurauksineen jää katveeseen. Käsitykset väkivallasta riitoina ja riidoista yksityisasiana hallitsevat keskustelua. On jopa esitetty puheenvuoroja, joissa tällaisen käsityksen väkivallasta nähdään kuvaavan lähes kaikkea väkivaltaa (Salmi 2009).

Jos väkivalta on Espoon ja Porin päättäjienkin toimesta ymmärretty ”riitelynä”, jossa ei esiinny valtasuhteita tai kummankaan henki ei ole uhattuna, ehkä päätökset sulkea turvakodit ovat olleet jollain tasolla tämän ajattelutavan mukaan loogisia. Näin tehtäessä ohitetaan kuitenkin vaarallisella tavalla tilanteita, joissa vanhemman ja lapsen henki voi olla uhattuna. Perheväkivallan seurauksena on Suomessa kuollut vuosina 2002–2009 yhteensä 184 naista ja 38 miestä nykyisen tai entisen eri sukupuolta olevan kumppanin toimesta. Lisäksi vuosina 2002–2009 surmattiin yhteensä 46 alle 15-vuotiasta lasta. Lapsiuhreista 29:n surmaaja oli äiti, kolmentoista isä, kahden veli ja kahden uhrille ennalta tuntematon mies. [1]. Vanhempien (toisilleen ja/tai lapsilleen) tekemä väkivalta on myös yksi yleisimmistä syistä lasten huostaanottojen taustalla (43 %, ks. Hiitola 2011). Nyt siis asiaan. Miksi turvakodit?

Turvakotien välttämättömyys

Eron hetki on usein vaarallisin uhrin kannalta ja silloin tapahtuu eniten henkeä uhkaavia väkivallantekoja (Humphreys & Thiara 2002). Väkivaltaa tapahtuu erityisesti lasten tapaamisten yhteydessä (Eriksson & Hester 2001; Keskinen 2005), joiden turvallinen sujuminen on osa turvakodeissa tehtävää työtä osassa yksiköistä. Tutkimuksissa on lisäksi todettu, että juuri kaikista väkivaltaisimpien väkivallantekijöiden väkivaltaisuus eskaloituu eniten erotilanteessa tai sen jälkeisenä aikana. Kansainvälisissä tutkimuksissa on selvitetty väkivallan jatkuvan eron jälkeen jopa 76 prosentissa tapauksista ja väkivallantekojen raaistuvan eron jälkeen jopa 36 prosentissa tapauksista. (Humphreys & Thiara 2002; Humphreys 2006, 24.)

Väkivallan uhriksi joutuminen on väistämättä traumaattinen kokemus. Tästä syystä lapsesta huolehtiminen välittömästi eron jälkeen voi olla väkivallan uhrille vaikeaa tai jopa mahdotonta. (mm. Oranen 2001.) Turvakotipalveluilla varmistetaan lapsen hyvinvointi ja annetaan vanhemmalle aikaa toipua kokemuksistaan. Tuolloin on tärkeää, että tarjolla on vahvaa tukea sekä lapsen että vanhemman selviytymiseen. Tutkimuksissa on havaittu, että pelkkä eroon kannustaminen ei riitä väkivallan uhrin tueksi, sillä varsinkin vakavissa väkivaltatapauksissa uhri voi olla todellisessa hengenvaarassa ja/tai kärsiä vakavistakin väkivallan seurauksena syntyneistä mielenterveysongelmista (Humphreys 1999) [2]. Myös alkoholinkäytön on todettu olevan hyvin yleistä sekä väkivallan uhrin että tekijän tai molempien kohdalla (Harvin & Forrester 2002). Julkisuudessa esitetyt ehdotukset turvakotipaikkojen korvaamisesta turva-asunnoilla tai vastaavilla sijoituspaikoilla (saati sitten kotikäynneillä) on siis täysin kestämätön ajatus. Kyseessä ei ole ongelma, johon voitaisiin vastata pelkällä asumistilanteen korjaamisella. Jotta uhreja voidaan tukea uuteen turvalliseen elämään, täytyy heille samalla tarjota vahvaa mielenterveystyön (ja ehkä päihdetyön) tukea ja ennen kaikkea turvallinen ympäristö, jossa tätä tukea on mahdollista ottaa vastaan. Jatkuvassa pelossa elävä väkivallan uhri ei yleensä pysty myöskään ratkaisemaan muita väkivaltaan liittyviä ongelmia.

Suurimman osan väkivallan uhreista on todettu toipuvan kokemuksistaan oikeanlaisen tuen avulla (Campbell et al. 1995; Humphreys 2006) ja siten kykenevän jälleen tarjoamaan lapselleen turvallisen kodin. Jos väkivallan uhriksi joutunutta vanhempaa ei tueta, jää ainoaksi vaihtoehdoksi lapsen huostaanotto. Vanhemman ja lapsen etu ovat käytännössä väkivallan uhrin kohdalla yksi ja sama asia.

Väkivalta vaikuttaa myös lapsiin traumatisoivasti osuivat iskut heihin tai eivät (Oranen 2001; Holt et al. 2008). Turvakotipalveluiden kautta lapset saavat turvallisia aikuisia ympärilleen sillä aikaa, kun väkivaltaa kohdannut vanhempi voi toipua kokemuksistaan. Turvakotien kautta lapsille tarjotaan myös erityistä terapeuttista tukea kokemuksistaan toipumiseen. Turvakotien henkilökunta on erityisesti koulutettu väkivaltatyöhön. Näitä osaavia työntekijöitä ei voi yksiselitteisesti korvata muilla sosiaalityön ammattilaisilla. On havaittu, että jopa väkivaltatyön ammattilaisten välillä on eroja siinä, miten he väkivaltaa käsittelevät ja tunnistavat (mm. Keskinen 2005; Keskinen 2008). Väkivaltatyön osaamisen kehittäminen onkin pitkään edennyt Ensi- ja turvakotien sekä kolmannen sektorin projektityön varassa. Käytännössä tämä näkyy siinä, että väkivaltaan liittyvät kysymykset näkyvät sattumanvaraisesti sosiaalityöntekijöiden tai psykologien koulutuksessa. Väkivaltakysymykset ovat ammatillista erityisosaamista, jota kaikki perheiden parissa työskentelevät ammattilaiset eivät välttämättä hallitse. Väkivallan uhrien, niin lasten kuin vanhempienkin, auttaminen vaatii erityistä sensitiivisyyttä ja tietoa väkivallan ilmenemismuodoista, seurauksista ja toipumisprosessista (Eriksson et al. 2005; Keskinen 2005). Niin sanotussa “turva-asunnossa” yksin asuva vanhempi ei ole pelkästään turvaton tekijän mahdollista hyökkäystä odotellessaan, vaan hänet jätetään konkreettisesti yksin tukea vaativassa toipumisprosessissa. Viikoittainen (osaava tai osaamaton) terapia tai lapsen leikityshetki ei näissä tilanteissa auta.

On esimerkiksi yleistä, että väkivaltaisesta suhteesta irti pääsyä edeltää monta eroa ja yhteen paluuta. Väkivalta haavoittaa paitsi ulkoisesti, myös sisäisesti ja uhrin voi olla vaikea kuvitella itseään muunlaisessa tilanteessa. Väkivaltaa koetaan harvoin joka päivä ympäri vuoden. Usein suhteessa on pitkiäkin väkivallattomia – onnellisiakin – vaiheita, joita sitten seuraa (usein ajan myötä eskaloituiva) väkivaltainen vaihe. Väkivaltaisiin parisuhteisiin jäädään monista identiteettiin, valtaan tai toiveisiin liittyvistä syistä, joita ammattilaisenkin voi olla vaikea käsitellä. Lisäksi, vaikka sosiaalityön ammattilaiset olisivat osaavia väkivaltatyön alueella, on vaikea ymmärtää, kuinka jo nyt valtavan asiakasmäärän omaavat työntekijät ottaisivat lisäksi kaikki turvakodin erityispalvelut hoidettavakseen. Turvakotiin mennessään uhri tietää kohtaavansa väkivalta-aiheeseen perehtyneen ammattilaisen. Turvakodin ovatkin väkivallan uhreille usein ainoita paikkoja, joista varmasti saa asiantuntevaa apua, joka ei syyllistä uhria.

Julkisessa keskustelussa puidaan juuri nyt ennaltaehkäisyn ja tukipalveluiden helpomman saatavuuden kysymyksiä. Poliittista tahtoa näiden palveluiden järjestämiseen tuntuu löytyvän, mutta se ei konkretisoidu, jos samalla käytännössä lakkautetaan väkivallan ehkäisyyn keskittyneitä turvakoteja. Esimerkiksi vuodenvaihteessa lakkautettava Porin turvakoti  tarjoaa turvallisen asumisen lisäksi kriisiapua lapsille ja vanhemmille, apua käytännön asioiden järjestämisessä, yksilö- ja ryhmäkeskusteluja uhreille, verkostotyötä, perhe- ja paritapaamisia sekä yleistä ohjausta ja neuvontaa [3]. Siis nimenomaan toimia, jotka tukevat perhettä ennaltaehkäisevästi. Myös samaan aikaan lakkautettavassa Espoon turvakodissa tarjotaan samankaltaisia palveluita, jonka lisäksi Espoossa järjestetään myös lyhytkestoista kriisiapua avopalveluna. Uuden suunnitelman mukaan palveluita Espoossa vuodenvaihteen jälkeen ovat “ammatillisesti tuettu lyhytkestoinen turva-asumispalvelu sekä matalan kynnyksen palveluna toteutettava avopalvelutyö” [4]. Espoon turvakodin yhteydessä toimivaa, väkivaltaa tekeville miehille suunnattua, Lyömätöntä Linjaa ei lopeteta. Käytännössä siis karsitaan kohdistetusti uhrien palveluista.

Väkivallan muodot ja selviytyminen
On totta, että väkivaltaa on monenlaista ja vaikka kaikki väkivalta on tuomittavaa (myös rikoslaissa [5]), eivät kaikki teot ole samanlaisia. Minna Piispa (2008) eritteli kyselytutkimusaineiston perusteella väkivallan kokemukset neljään tyyppin. Lyhyt väkivallan historia (33 %) kuvasi väkivaltaa, joka oli jatkunut 3-4 vuotta parisuhteen alkuvaiheessa ja loppunut sittemmin. Väkivalta oli ollut seksuaalista väkivaltaa, kuristamista, lyömistä tai potkimista. Parisuhdeterrorismi (10 %) kertoi väkivallasta, joka oli henkeä uhkaavaa ja johon sisältyi voimakasta kontrollia (muun muassa taloudellista), alkoholinkäyttöä ja itsemurhalla uhkailua erosta puhuttaessa. Henkinen piina (17 %) kuvasi väkivaltaa, joka oli ennen ollut fyysistä (esimerkiksi teräaseella lyömistä, ampumista, pään seinään lyömistä ja seksuaalista väkivaltaa), mutta joka oli ajan myötä loppunut ja muuttunut uhrin tuntemaksi peloksi. Tämän ryhmän uhrit olivat yleisimmin iäkkäitä. Neljäs Piispan erittelemä väkivaltatyyppi, episodi menneisyydessä (40 %), taas kuvasi väkivaltaa joka oli tapahtunut vain kerran tai vain lyhyen ajanjakson sisällä ja joka ei ollut sisältänyt muuta kontrollia. Tämän ryhmän uhrit kärsivät väkivallan seurauksista muita vähemmän.

Kuten Piispan erittelyistä käy ilmi, kaikki väkivalta ei ole teoiltaan ja/tai seurauksiltaan samanlaista ja on naiivia olettaa, että turvakoti olisi kaikille väkivallan uhreille sopiva tukimuoto. Kaikki uhrit eivät esimerkiksi tarvitse tai halua käyttää turvakotipalveluja vaan asuvat omaisten tai ystävien luona paetessaan kotoaan. Jotkut eivät pakene vaan eroavat omin voimin. Jotkut taas jatkavat suhteitaan. Se, että väkivalta on moninaista ja keinot siitä selviämiseen vaihtelevat, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei apua tulisi olla tarjolla. Esimerkiksi Espoon turvakodin sulkemista perusteltiin sillä, että vain pieni osa asiakkaista tarvitsee turvakotia ja monelle riittävät muut tukitoimet, kuten kotikäynnit [6]. Väkivaltatutkimuksen valossa tämä perustelu ei pidä paikkaansa.

Väkivallan uhalta suojautumisessa ja pakenemisen mahdollisuuksissa on myös kyse siitä, millaiset sosiaaliset turvaverkostot vanhemmalla on asuinpaikkakunnallaan. Suomessa on yksi yksityinen turvatalo, jonka suojaa on mahdollista ostaa vuorokausimaksulla hotellin tapaan [7]. Rahalla ja verkostoilla siis saa apua, mutta tuolloin vaaraan jäävät jo valmiiksi heikoilla olevat. Jotta turvakotiin pääsee, neuvotellaan asiasta ensin sosiaalityön kanssa, joka sitten myöntää maksusitoumuksen. Käytännössä turvakotiin voi kuitenkin mennä hätätilanteessa ilman maksusitoumusta ja asia voidaan hoitaa myöhemmin. Jos turvakotiin menevällä väkivallan uhrilla ei ole lapsia, voi turvakotipaikka jäädä saamatta, sillä jotkut turvakodit ovat tarkoitettu ainoastaan lasten kanssa kodistaan lähteville [8]. Juuri lapsettoman uhrin kohdalla käy helposti niin, että raha ratkaisee kysymyksiä hengen uhan ja turvallisuuden välillä.

Olen tarkoituksella kirjoittanut tässä jutussa väkivallasta “sukupuolettomasti” tekijöiden ja uhrien kautta. Haluan korostaa, että väkivalta traumatisoi aina riippumatta sukupuolesta. Parisuhdeväkivalta on kuitenkin sukupuolistunut ilmiö, joka tarkoittaa sitä, että sukupuoli liittyy väkivallan ilmenemisen tapoihin sekä siihen liitettyihin merkityksiin, asenteisiin ja selitystapoihin. Tällaisia sukupuolistuneita väkivaltaan liittyviä ilmiöitä saattavat olla esimerkiksi naisuhrin syyllistäminen lapsen laiminlyönnistä (”ei suojele lasta väkivallalta”) tai miesuhrin kohtaama epäily uhriudesta. Lisäksi väkivalta on myös ilmiönä sukupuolittunut (ks. tilastot kirjoituksen lopussa). Naiset kokevat monien tutkimusten mukaan useammin lähisuhdeväkivaltaa kuin miehet ja naisiin kohdistunut väkivalta on luonteeltaan vakavampaa. Tämän kirjoituksen yhteydessä toivon kuitenkin keskustelua turvakodeissa tehtävästä työstä enkä väkivallan tekijöiden ja uhrien sukupuolesta. Turvakotityöhön kuuluu myös sensitiivisyys uhreja kohtaan sukupuolen, etnisyyden, seksuaalisuuden tai muiden eroavaisuuksien suhteen (ks. feministien vuoron aiempi kirjoitus samaa väkivallasta samaa sukupuolta olevien pariskuntien suhteissa [9]). Suomessa turvakoteihin otetaan sekä väkivaltaa kokeneita naisia että miehiä. Suomessa väkivaltatyötä ohjaa pitkälti perhekeskeisyys, jossa on omat ongelmansa, mutta päätin olla keskittymättä niihin tässä kirjoituksessa (ks. keskustelusta Keskinen 2005).

Turvakotipalveluilla voidaan pelastaa ihmishenkiä ja siksi se on palveluna niin korvaamaton, että keskustelu sen lopettamisesta on sekä ihmisoikeuskysymys että kysymys lapsen oikeuksista. Säästökohteet on valittava muualta. Tällaiset säästöoperaatiot ovat niitä ”ihan tavallisia asioita”, joiden vuoksi lapset itkevät sänkyjensä alla peloissaan samaan aikaan, kun tv:ssä käydään tuntikaupalla keskustelua syrjäytymisen ehkäisystä.

Euroopan neuvoston minimisuositusten mukaan Suomessa pitäisi olla 500 turvakotipaikkaa. Niitä on tällä hetkellä 123. Raiskauskriisikeskuksia on vain murto-osa Euroopan neuvoston suosittelemasta määrästä. Seksuaalisen väkivallan uhrien tukemiseen on Suomessa erikoistunut vain yksi järjestö, jolla on kaksi toimipistettä.

Turvakodit Suomessa: http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/vakivaltatyo/turvakodit/

TILASTOJA (lähde: minna.fi)
Poliisin tietoon tuli vuonna 2007 parisuhteissa tapahtuneita lieviä pahoinpitelyitä, pahoinpitelyitä ja törkeitä pahoinpitelyitä yhteensä 2740. Niistä 86 prosenttia (2360 tapausta) kohdistui naisiin.

Helsinkiläiseen Malmin sairaalaan vuonna 2003 hakeutuneista parisuhdeväkivallan uhreista 84 % oli naisia. Uhreista koottiin tarkat tiedot. Pahoinpitely kurkusta kuristamalla, nyrkillä tai muulla siihen verrattavalla esineellä lyömällä, päätä kovaa pintaa vasten hakkaamalla, maahan kaataminen tai hiuksista raahaaminen olivat naisiin kohdistuvassa parisuhdeväkivallassa yleisempiä kuin miehiin kohdistuvassa. Teräaseella lyöminen oli puolestaan miehiin kohdistuvassa parisuhdeväkivallassa yleisempää.

Kansallisten uhritutkimusten mukaan naiset kokevat edelleen miehiä useammin perheväkivaltaa. Vuonna 2009 perheväkivaltaa oli kokenut naisista 1,7 prosenttia ja miehistä 0,7 prosenttia. Fyysistä perheväkivaltaa kokeneiden osuudet olivat pienempiä: naisista sen kohteeksi oli joutunut 0,9 prosenttia ja miehistä 0,4 prosenttia.

Miesuhritutkimuksessa, joka toteutettiin vuosina 2009–2010, oli aineistona 1900 miehen ja 1300 naisen lomakevastaukset. Miehistä ja naisista yhtä suuri osa – miehistä 16 ja naisista 17 prosenttia – on kokenut nykyisen kumppanin tekemää fyysistä väkivaltaa tai uhkailua. Fyysisen väkivallan kohteeksi nykyisessä suhteessaan oli joutunut sekä miehistä että naisista 14 prosenttia (viimeisen vuoden aikana 4 %).

Naiset ovat kokeneet miehiä enemmän entisen kumppanin tekemää väkivaltaa. Tiedot entisen kumppanin väkivallasta voivat koskea sekä suhteen aikana että sen jälkeen tapahtunut väkivaltaa. Naisista (niistä, joilla oli entinen kumppani)  42 prosenttia oli kokenut entisen kumppanin tekemää väkivaltaa tai uhkailua. Fyysistä väkivaltaa oli entisen kumppanin taholta oli kokenut 37 prosenttia naisista. Miehistä entisen kumppanin tekemää väkivaltaa tai uhkailua oli kokenut 22 prosenttia ja fyysistä väkivaltaa 20 prosenttia miehistä.

Miesuhritutkimuksen mukaan miesten ja naisten kokema parisuhdeväkivalta ei ole samanlaista. Naiset ovat kokeneet miehiä useampia väkivallan tapahtumakertoja. Naisten kohtaama parisuhdeväkivalta oli myös seurauksiltaan vakavampaa. Naisille aiheutui siitä yli kaksi kertaa useammin fyysisiä vammoja kuin miehille ja yli kolme kertaa enemmän psyykkisiä seurauksia.

———————————————————————————————————————

VIITTEET

1. http://www.minna.fi/web/guest/vakivaltatilastot
2. Toisaalta osa väkivaltaa kokeneista äideistä saattaa suhtautua lasten tarpeisiin tavallista sensitiivisemmin ja pyrkiä siten suojelemaan lapsiaan väkivallan kielteisiltä vaikutuksilta. Lapset saattavat olla myös syy, jonka vuoksi naiset irrottautuvat väkivaltaisista suhteista ja ylipäätään selviävät traumaattisista kokemuksista (Ojuri 2004).
3. http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/jasenyhdistykset/porin-ensi-ja-turvakotiyhdistys-/turvakoti/
4.http://www.espoo.fi/fi-FI/Sosiaali_ja_terveyspalvelut/Espoo_uudistaa_turvakotipalveluaan%2821834%29
5.https://www.poliisi.fi/poliisi/home.nsf/pages/9BE0EDB148FCC343C2256FBF003DE031?opendocument
6. http://yle.fi/uutiset/espoon_paatos_sulkea_turvakoti_huolestuttaa_lastensuojeluvakea/6314639; http://yle.fi/uutiset/naapuriapu_paikkaa_espoon_turvakodin_lakkauttamista/6319079
7. http://www.barbwire.fi/turvatalopalvelut-turvatalo-turvatapaaminen.html
8. https://www.naistenlinja.fi/fi/julkinen/omat+oikeutesi/asuminen/
9.https://feministienvuoro.wordpress.com/2011/06/29/vakivalta-samaa-sukupuolta-olevien-parisuhteissa/

LÄHTEET

Campbell, R, Sullivan, C & Davidson, D (1995) Women who use domestic violence shelters: Changes in depression over time. Psychological Women’s Quarterly 19, 237 – 55.

Eriksson, Maria, Hester, Marianne,i Keskinen, Suvi & Pringle, Keith (2005) (toim.) Tackling men’s violence in families. Nordic issues and dilemmas. Bristol: Policy Press.

Eriksson, Maria & Hester, Marianne (2001) Violent men as good-enough fathers – a look at England and Sweden. Violence Against Women 7 (7), 779 – 798.

Harvin, J & Forrester, D (2002). Parental Substance Misuse and Child Welfare. London: Nuffield Foundation.

Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy.

Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus vol. 19. 1/2011, 4 – 19.

Humphreys, Catherine (2006) Relevan Evidence for Practice. Teoksessa: Catherine Humphreys & Nicky Stanley (toim.) Domestic Violence and Child Protection: Directions for Good Practice. London: Jessica Kingsley Publishers, 19 – 35.

Humphreys, C & Thiara, R (2002) Routes to Safety: Protection Issues facing Abused Women and Children and the Role of Outreach Services. Bristol: Women’s Aid Publications.

Holt, Stephanie, Buckley, Helen & Whelan, Sadhbh (2008) The impact of exposure to domestic violence on children and young people: A review of the literature. Child Abuse and Neclect 32 (8), 797 – 810.

Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.

Keskinen, Suvi (2008) Näkyvissä ja näkymättömissä. Väkivalta perheammattilaisten työskentelyssä. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 311–343.

Oranen, Mikko (2001) (toim.) Perheväkivallan varjossa. Raportti lapsikeskeisen työn kehittämisestä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 30.

Piispa, Minna (2008) Väkivallan muodot heteroseksuaalisissa parisuhteissa. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 106 – 128.

Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta.
Oikeus 38 (2), 119–137.

Feminismi, tasa-arvo ja suomalainen keskustelu

Johanna Hiitola

Feministien vuoron kommenttipalstalla on käyty kiivasta keskustelua ”sukupuolten tasa-arvosta”. Pohditaan esimerkiksi, mitä tasa-arvo tarkoittaa, onko Suomi tasa-arvoinen maa ja mikä on esteenä toteutuvalle tasa-arvolle. Samalla feministit nähdään täällä blogikeskusteluissamme jonkinlaisina antiteeseinä tasa-arvolle. Epäillään, että meidän tarkoituksemme on syrjäyttää kaikki miehet yhteiskunnasta(mme).

Feministien käsittäminen yhteiskunnan (ja erityisesti tasa-arvon) vihollisina ei ole Suomessa uutta. Eeva Raevaara (2008) on verrannut suomalaisen eduskunnan ja ranskalaisen parlamentin keskusteluja sukupuolikiintiöstä. Raevaaralle selvisi, että ranskalaisten tapa kertoa toteutumattomasta tasa-arvosta oli mainita ”anglo-amerikkalaisesta mallista”, kun taas suomessa tasa-arvon vastakohtana nähtiin ”feminismi”. Suomalaista tasa-arvoideaalia muodostettiin lähinnä viittaamalla miesten ja naisten ”harmoniseen” yhteiseloon, jonka rikkojana feminismi käsitettiin. Sen lisäksi, että feminismistä rakennettiin mörköä, sukupuolten tasa-arvon kysymykset myös liukuivat kokonaan pois sukupuolen ja vallan kysymyksistä. Sen sijaan tasa-arvosta tuli (hyvän) poliittisen järjestelmän luomiseen liittyvä kysymys.

Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, sukupuolten välinen tasa-arvo nähdään usein jo toteutuneena tai ainakin sitä pidetään tärkeänä kansakuntaa määrittävänä tekijänä (Magnusson et al. 2008; Mulinari et al. 2009). Toki Pohjoismaat ovat kunnostautuneet juuri sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksissä, mutta ajatus täysin toteutuneesta tasa-arvosta peittää helposti alleen mahdolliset ongelmat. Myös sukupuolittuneista ilmiöistä keskustelu hankaloituu, sillä sen nähdään helposti olevan tasa-arvopyrkimysten vastaista. Oli kyse sitten naisiin tai miehiin liittyvistä kysymyksistä, sukupuolen esiintuonti näyttäytyy helposti ”riidan haastamisena” tai jonkinlaisena kansakunnan vastaisena toimintana.

Tätä ilmiötä voi kutsua vaikkapa sukupuolisokeudeksi (tai ”sukupuolettomaksi sukupuoleksi” kuten mm. Ronkainen 2008) ja siihen liittyy ainakin välillisesti useita ilmiöitä. Esimerkiksi perhe- ja parisuhdeväkivallasta puhutaan korostuneesti ilman tekijöiden ja uhrien määrittelyä (mm. Keskinen 2005; Hautanen 2010; Hiitola 2011), jonka lisäksi vielä peräänkuulutetaan ENEMMÄN kyseisenkaltaista sukupuolineutraalia väkivaltakeskustelua (Salmi 2009; Flinck 2009). Ymmärrys kuitenkin on ongelmallinen niin nais- kuin miesuhreillekin ja erittäin vakava silloin, kun väkivallan uhrin alisteinen asema ohitetaan vaikkapa huoltajuudesta päätettäessä tai väkivallan uhrin lapsi otetaan huostaan tuen tarjoamisen sijasta. Sukupuolisokeus monimutkaistaa myös perhepolitiikkaa, sillä ajateltaessa sukupuolten välisen tasa-arvon olevan jo toteutunut, on erittäin vaikeaa argumentoida toimenpiteitä, joilla vaikkapa perheiden työnjako saataisiin tasattua. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin esim. naisten ja miesten olevan erilaisissa ”neuvotteluasemissa” ja erilaisten paineiden alaisuudessa (mm. ”naisen tulee olla hyvä äiti” ja ”miehen tulee tienata leipä pöytään”) vanhempainvapaiden osalta, lähdetään keskusteluun ikään kuin minkäänlaista eroa asemissa ei olisi. Tuolloinhan muun muassa vapaasti päätettävissä olevat vapaat (nykyinen järjestelmä) olisikin järkevämpi ja joustavampi kuin esimerkiksi isille ja äideille suunnatut vapaajaksot (kuten mm. 6+6+6 –malli).

Yllä olevien lisäksi käsitystä toteutuneesta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käytetään myös rakentamaan suomalaisuutta ja kansakuntaa (mm. Vuori 2009) tyyliin: ”me suomalaiset olemme tasa-arvoisia, kun taas te muut sorratte naisia ja elätte patriarkaalisissa perheissä”. Tuolloin Suomessa toteutuneesta tasa-arvosta tulee väline, joka määrittää erilaista ja ”meihin” kuulumatonta. Näillä oletuksilla toimivat esimerkiksi jotkut ”maahanmuuttajien kotouttamiseen” keskittyvät opaskirjaset. Lisäksi erilaisuutta määrittää helposti käsitys siitä, että ”suomalainen perhe” on lähtökohtaisesti hyvä ja tarjoaa jäsenilleen tukea, kun taas ”maahanmuuttajaperhe” (joka on jo määritelmänä kestämätön, sillä se sisältää valtavan määrän erilaisia perheitä taustoineen!) näyttäytyy pahana ja usein väkivaltaisena sortomekanismina, josta (ainakin naisten) on parasta vapautua (mm. Tuori 2009). Tämä keskustelu taas osaltaan rakentaa edelleen vain yhtenäisempää kuvaa ”suomalaisista” perheistä tasa-arvoisina, väkivallattomina ja ongelmattomina peittäen alleen moninaiset sukupuolittuneesti määrittyvät ongelmat.

Suomalaisen keskustelun erityispiirteenä on myös, että koemme olevamme kolonialismista ulkopuolisia, sillä Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita. Lisäksi ajatellaan usein, että Suomi on ollut homogeeninen maa, jossa ei siksi ole ollut minkäänlaista tarvetta monikulttuurisuuskeskustelulle ja nyt tuo tarve on vasta 90-luvun aikana/jälkeen saapunut maahamme maahanmuuttajien myötä (ja tämähän jaksaa kauhistuttaa!). Mutta näissä molemmissa uskomuksissa on suuria aukkoja. Ensinnäkin, Suomi ei ole historiallisesti ollut mitenkään erityisen ulkopuolinen vaikkapa kolonialismin “länsi vastaan muut” erotteluista. Pikemminkin nuo erottelut ovat määränneet paljolti kultturimme kehittymistä. Esimerkkejä tästä löytyy muun muassa Suomessa käytetystä visuaalisesta kuvastosta, jossa edelleen hyödynnetään kyseisiä erontekoja (mm. Rossi 2009). Vielä muutama vuosi sitten suuri määrä suomalaisia (14 000) allekirjoitti vetoomuksen laku-Pekka -kuvan säilyttämisestä Fazerin lakritsipatukassa vedoten ”suomalaiseen kulttuuriperintöön” (joka oli muuten kaikkea muuta kuin suomalaista kulttuuriperintöä – kyseinen kuva kuului pikemminkin eurooppalaiseen kuvastoon). Samaten Suomessa myytiin ”neekerinsuukko” –suklaita aina vuoteen 2001 saakka. Itse olen lapsena leikkinyt ”kuka pelkää mustaa miestä” -hippaa ja vielä 2000-luvun puolivälissä toimiessani kerho-ohjaajana, huomasin kauhukseni, että lapset leikkivät edelleen tuota samaista leikkiä. Nämä monissa maissa kertakaikkisen rasistisina pidetyt kuvastot, makeiset tai leikit mahdollistuvat juuri Suomessa, sillä koemme olevamme niiden sanoman ulkopuolella. Mehän emme ole rasisteja. Vai olemmeko? Ainakaan emme voi väittää olevamme “länsi vastaan muu maailma” -erottelusta irrallisia. Samaten käsitys Suomen homogeenisyydestä on täyttä myyttiä. Romaniväestö on asunut Suomessa jo 500 vuoden ajan, mutta heidät on systemaattisesti vaiennettu (jopa vainottu) ja heidän olemassaolostaan vaiettu. Puhumattakaan Suomen saamelaisista, joiden alkuperäiskansa-asemaan liittyvä maanomistusoikeus on edelleen selvittämättä ja kieli katoamassa. Me suomalaiset olemme hoitaneet vähemmistöjemme asioita surkean huonosti.

No miten tämä kaikki sitten liittyy feministeihin, miesaktivisteihin ja tämän blogin keskusteluun? Täällä blogikirjoituksissa toistetaan uudelleen ja uudelleen feministien olevan jonkinlainen valtaapitävä ryhmittymä tai liike. Feministien tai feministisen liikkeen valta Suomessa on kuitenkin varsin marginaalista verrattuna todellisiin valtaapitäviin eturyhmiin (mm. ay-liike, EK, EVA, jne.). Lisäksi feministisen liikkeen laajaan vastustukseen saattaa olla syynsä myös sillä, että feminismi nostaa jatkuvasti esille kysymyksiä, jotka korostavat vallan epätasaista jakautumista ja eroja. Tämä taas rikkoo Suomessa aktiivisesti viljeltyä ajatusta homogeenisestä yhtenäiskulttuurista. Nähdään, että “asiat ovat jo hyvin” eikä haluta feministejä pilaamaan näitä utopioita.

On myös mielenkiintoista, kuinka feministejä toisaalta pidetään suomalaisen tasa-arvopolitiikan vastustajina (mm. mainitsemissani Raevaaran tutkimissa eduskuntakeskusteluissa), mutta samalla syytetään kaikkien tasa-arvoprojektien määrittelystä naisten etujen mukaisiksi. Logiikka on hyvin rikkonainen ja lähes mahdoton Suomen keskusteluilmapiirissä. Pikemminkin feministit Suomessa kyllä kamppailevat tasa-arvon puolesta, mutta kaikki tasa-arvopolitiikka ei lainkaan yksiselitteisesti ole feminististä (esim. monetkaan eivät pidä feminismin pääkysymyksenä kamppailua vaikkapa siitä, että pörssiyhtiöissä olisi tarpeeksi naisjohtajia). Lopuksi mainittakoon vielä, ettei “meidän” feministien kamppailuja suinkaan voi ajatella vain Suomen rajojen sisäisinä, vaikka tämä blokkaus Suomeen liittyikin. Pikemminkin tavoitteena on kitkeä yhdessä rasismia, seksismiä ja syrjintää koko maailmasta.

Lähteet
(toimitetut teokset on merkitty vain teosten, ei yksittäisten artikkelien, osalta)

Flinck, Aune (2009) Uusia lähestymistapoja parisuhdeväkivallan tutkimukseen. Oikeus 38:4, 445–453.
Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampere University Press.
Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus 19 (1) 2011, 4 – 19.
Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi, Tuori, Salla, Irni, Sari & Mulinari, Diana (2009) Complying with colonialism: gender, race and ethnicity in the Nordic region. Farnham, UK: Ashgate.
Magnusson, Eva, Rönnblom, Malin & Silius, Harriet (2008) Critical studies of gender equalities. Göteborg/Stockholm: Makadam Publishers.
Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73:4. 388–401.
Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Oikeus 38:2, 119–137.

HUOM! Kirjoittaja on tällä hetkellä Yhdysvalloissa, joten kommentit tulevat osittain viiveellä ja Suomen yöaikaan.

Mitä huoltoriidoista ja sosiaalityöntekijöiden roolista tiedetään?

Johanna Hiitola

Huoltoriidat puhuttavat niin Suomessa kuin ulkomailla. Pääasiallinen väite on, että äitejä suositaan huoltoriidoissa isien kustannuksella. Lisäksi keskusteluissa on usein nimenomaan sosiaalityöntekijöitä syyllistävä sävy. Aiheesta ei kuitenkaan ole tarpeeksi tutkimustietoa näiden väitteiden tukemiseksi. Erittelen tässä blokkauksessa hieman Tasa-arvotiedon keskus Minnan 25.2.2011 julkaiseman tiedotteen [1] sisältöä. Lisäksi pohdin usein nettikeskusteluissa “syyllisten asemaan” asetettujen sosiaalityöntekijöiden roolia huoltoriidoissa.

Teija Hautanen kirjoittaa Tasa-arvotiedon keskuksen tiedotteessa, että ”olisi tarpeellista pystyä erittelemään, mikä eron jälkeisen vanhemmuuden järjestelyissä voi olla seurausta syrjinnästä ja mikä kenties on peräisin isyyden ja äitiyden erilaisista merkityksistä ja perhe-elämässä omaksutuista toimintatavoista.”  Juuri tätä tietoa on erittäin vaikea saada ilman laajaa tutkimustietoa aiheesta. Hautasen (2010) oma väitöstutkimus osoitti, että isille myönnettiin huoltajuus myös silloin, kun he olivat tehneet väkivaltaa äitiä ja/tai lapsia kohtaan [2]. Tämä yksityiskohta puhuu vahvasti sitä yleistä käsitystä vastaan, että isien olisi erityisen vaikea saada lasten huoltajuutta. Tämä ei yksin tietenkään riitä todistamaan isien yleistä asemaa huoltoriidoissa.

Hautanen erittelee kirjoituksessaan myös, että yli 90 prosenttia vanhemmista sopii lastensa asioista sosiaalitoimessa tai toimittaa oikeuteen vain vahvistamispyynnön. Näissä tapauksissa on kyse vanhempien yhteisestä sopimuksesta ja niiden osalta siis erot huoltajuuden tai asumisjärjestelyjen jakautumisessa eivät liity varsinaisiin oikeudellisiin päätöksiin. Tuolloin voi toki keskustella siitä, että vanhemmuuden vastuut jakautuvat epätasaisesti miehille ja naisille, mutta syrjintäargumentti ei noihin tapauksiin sovi. Hautanen toteaa: ”isien vähyyttä lähivanhempina on usein pidetty merkkinä erotilanteissa vallitsevasta epätasa-arvosta.  Vuoden 2009 perhetilaston mukaan Suomessa noin 150 000 perhettä muodostuu äidistä ja lapsista. Noin 30 000 on isästä ja lapsista koostuvia. Valtaosa vanhemmista on kuitenkin itse päätynyt kyseiseen ratkaisuun – näiden kahden perhetyypin lukumäärien suuri ero ei ole suoraan tulosta viranomaisten päätöksenteosta.”

Varsinaisia päätöksiä tehdään siis käräjäoikeuksissa, joissa on viimeisimpien laajojen vertailutietojen (2005 loppuvuosi ja 2006 alkuvuosi) mukaan määrätty asuminen äidin luo 65 prosentissa ja isän luo 27 prosentissa tapauksista. Yhteisasuminen määrättiin kahdessa prosentissa tapauksista. Tässä on myös oleellista erottaa asumisen määräytyminen ja huoltajuus. Huoltajuus määrättiin molemmille vanhemmille 48 prosentissa, äidille 35 prosentissa ja isälle 9 prosentissa tapauksista. [3]

Entä sitten sosiaalityöntekijöiden paljon puhuttu valta? Ensinnäkin, sosiaalityön rooli ei koske päätöksentekoa. Sosiaalityöntekijöillä on roolinsa neuvotteluissa ja he laativat myös olosuhdeselvityksen perheen tilanteesta. He toimivat asiantuntijoina, eivät päätöksentekijöinä. Ja vaikka sosiaalityöntekijöillä on paljon valtaa prosessissa, ei heitä voi asettaa syypäiksi mahdollisiin tasa-arvo-ongelmiin. Jos ongelmia on, täytyy suunnata katse kohti oikeusjärjestelmää.

Kuten Hautanenkin kirjoituksessaan mainitsee, sosiaalityöntekijät pikemminkin tutkimusten mukaan kutsuvat isiä mukaan perheeseen kuin sulkevat heitä ulos [4]. Tämä ilmiö on havaittu muuallakin perheasiantuntijatyössä (ja jopa tutkittaessa mediaa) kuin pelkästään sosiaalityöntekijöiden keskuudessa [5]. Isät on osittain nostettu korokkeelle lasten hyvinvoinnin suhteen. Omassa lasten huostaanottoja koskevassa tutkimuksessani havaitsin, että väkivaltaa tehneistä isistäkin pyrittiin puhumaan positiivisesti ja ohittamaan monia lapsen henkeä uhkaavia ongelmia ”isän tärkeän roolin” vuoksi. Äideiltä sen sijaan odotettiin paljon vahvempaa sitoutumista ja arjen hoivaa.[6]   

Oma tutkimustietoon sekä tutkimusaineistooni perustuva käsitykseni on, että sosiaalityössä pyritään ehdottomasti noudattamaan tasa-arvon vaatimusta. Ammatillisissa keskusteluissa otetaan huomioon uusia tutkimustuloksia, kritiikkiä ja keskusteluja. Sosiaalityö ei ole kukkahattutätien salaliitto eikä todellakaan liittoutuma miehiä vastaan. Toisaalta sosiaalityötä tekevät inhimilliset olennot, jotka tekevät myös vääjäämättä virheitä ja virhearviointeja. Myöskään yleiset käsityksen vanhempien ”tehtävistä” eivät voi olla vaikuttamatta ihmisten toimintaan. On turha syyttää yhtä ammattiryhmää siitä, että se toimii sellaisen kulttuurin sisällä, jossa naiset edelleen jäävät huomattavasti miehiä useammin kotiin hoitamaan lapsia. Muutoksen sukupuolittuneeseen työnjakoon on tultava monelta eri alueelta yhtä aikaa. Yksikään erillinen ammattiryhmä ei pysty pitämään sukupuolirakenteita yksinään yllä tai yksinään murtamaan niitä.

Lopuksi totean, että muuttuvat perheet myös asettavat uusia haasteita sosiaalityöntekijöille. Miten tukea esimerkiksi homo- ja lesboperheitä? Miten lapsen etu määrittyy monikulttuurisissa perheissä, joissa arvopohja voi olla työntekijälle hyvinkin vieras? Missä kulkevat onnistuneen vanhemmuuden rajat ja kenellä on valta määrittää tuota vanhemmuutta? Näen nämä kysymykset tämänhetkisen lastensuojelun sosiaalityön suurina kysymyksinä. Keskustelua (myös kriittistä sellaista) on äärettömän tärkeä pitää yllä. Huoltoriitoihin liittyvä sosiaalityöntekijöiden syyllistäminen on kuitenkin täysin tuottamaton tapa keskustella sosiaalityön haasteista.

[1] http://www.minna.fi/web/guest/huoltoriidat
[2] Sama oli totta myös äitien kohdalla. Väkivallan tekeminen ei johtanut automaattisesti huoltajuuden menettämiseen (ks. Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampere University Press.)
[3] Valkama, Elisa & Litmala, Marjukka (2006) Lasten huoltoriidat käräjäoikeuksissa. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.
[4] Aiheesta muun muassa: Vuori, Jaana (2001) Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampere University Press; Vuori, Jaana & Nätkin, Ritva (2007) Perhetyön tieto. Tampere: Vastapaino; Berg, Kristiina (2008) Äitiys kulttuurisina odotuksina. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 48/2008. Helsinki: Väestöliitto; Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.
[5] Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus vol. 19 (1) 2011 (tulossa).