Katariina Mäkinen
****
Feministisen aikakauslehti Tulvan sivuilla käytiin hiljattain kiivasta keskustelua imetyksestä. Tarkemmin sanottuna aiheena on ollut uusimmassa Tulvassa julkaistu artikkeli, jossa otsikkonsa mukaisesti haastetaan ”imetyksen myyttejä”. Poikkeuksellisen ja provosoivankin artikkelista tekee se, että näkökulma on selkeästi imetyksen ylivertaisia hyötyjä kyseenalaistava. Myyttejä rikotaan muun muassa toteamalla, että alkoholin juominen ei merkittävästi vaikuta äidinmaidon alkoholipitoisuuteen. Samoin äidinmaidon selkeä paremmuus suhteessa korvikkeeseen kyseenalaistetaan. Kaikki artikkelissa esitetyt väitteet (liittyen erityisesti äidinmaidon terveysvaikutuksiin suhteessa korvikkeeseen) eivät ole aivan täsmällisesti paikkansa pitäviä, ja Tulva julkaisikin oikaisun jossa näitä väitteitä korjattiin ja täsmennettiin.
Imetystä käsitellyt artikkeli itsessään ei ollut erityisen hyvin kirjoitettu ja lähteitä olisi ehdottomasti tarvittu, mutta artikkelissa kiinnostavinta oli kuitenkin tekstin herättämä reaktio. Facebookin kommenttiketju täyttyi välittömästi erittäin jyrkistä ja pettyneistä kommenteista, joissa lytättiin artikkeli (kirjoittajineen) ja vaadittiin Tulvalta välitöntä asiavirheiden korjausta. Juttua pidettiin epäfeministisenä ja ketju postattiin täyteen erilaisia imetyksen paremmuudesta todistavia tutkimustuloksia. Tulvan laatiman vastineen ja oikaisun jälkeen ketjussa edelleen uhkailtiin mm. JSN-kantelulla ja lehtien polttamisella.
Pohjimmiltaan keskustelussa taisi olla kysymys siitä, voiko feministinen näkökulma olla sellainen, jossa imetyksen merkitystä ei korosteta vaan pikemminkin pyritään tukemaan niitä, jotka syystä tai toisesta eivät pysty imettämään tai halua imettää lastaan. Jos kyse olisi ollut vain ”asiavirheistä” kuten ketjussa jatkuvasti toisteltiin, ei tunnekuohu ja kommenttien määrä varmaankaan olisi ollut niin suuri. Kysymys feministisestä näkökulmasta nousi myös kommenteissa jatkuvasti esiin, ja monet toivoivat että Tulva olisi julkaissut erilaisen, imetykseen myönteisemmin suhtautuvan artikkelin jossa olisi haastateltu imettäviä äitejä ja ”imetyksen asiantuntijoita” (joihin eivät keskustelun perusteella lukeudu esimerkiksi professorit ja lääkärit vaan pikemmin tukihenkilöt ja aktivistit).
Keskustelua sivusta seuranneelle koko ketju oli hämmentävää luettavaa. Solidaarisuutta ja feministisyyttä peräänkuuluttavat keskustelijat onnistuivat samalla yhä uudelleen ja uudelleen toistamaan, kuinka imetys on parasta ja että vaikka jokainen toki saa tehdä omat ratkaisunsa, niin imetys on kuitenkin kiistämättä paras ratkaisu. Imetys on naisen etuoikeus. Ei-imettäminen on vähän niin kuin makoilisi sohvalla vaikka tietää että urheilu olisi paljon terveellisempää. Ei-imettäminen ei koskaan johdu siitä että imetys ei yksinkertaisesti onnistuisi, vaan aina siitä että tietoa tai apua ei ole tarpeeksi. Kun ottaa huomioon, miten käsittämättömän herkkä aihe omasta lapsesta huolehtiminen on, monet Tulvan sivulle postatuista kommenteista olivat suorastaan väkivaltaisia siinä miten ne mitätöivät ei-imettäneiden naisten sekä transihmisten ja muunsukupuolisten kokemusta.
****
Omassa äitiydessäni eräs hienoisen surun tai haikeuden aihe on ollut se, että äitiyteen liittyvä (feministinen) aktivismikeskustelu on niin kaukana omista kokemuksistani ja sellaisesta tuesta, jota olisin tarvinnut. En ole kaivannut medikalisaatiokritiikkiä tai tukea luomusynnytykseen. En kokenut että minua tai kipuani tai minun ja lapseni hyvinvointia olisi millään tavoin kyseenalaistettu tai vähätelty synnytyssairaalassa. En halunnut synnyttää ilman kipulääkkeitä tai kotona. Halusin kaikki mahdolliset lääkkeet (ja ne myös sain) ja halusin, että apu on lähellä, mikäli jotakin menisi pieleen. En kokenut että synnytyksen käynnistäminen olisi ollut huono juttu tai vastoin minun tai lapseni parasta.
En ole myöskään kokenut että imetykseen suhtauduttaisiin kielteisesti tai että tietoa ei olisi saatavilla. Päinvastoin, sairaalassa sain loputtomasti apua esimerkiksi imemisotteen löytymiseen. Tähän toki vaikutti sekin, että synnytyssairaala oli julkilausutusti vauvamyönteinen eli imetysmyönteinen. Ensimmäinen huono äiti -suru minulle tuli siitä, kun hoitaja antoi ymmärtää, etten ollut ensimmäisen vuorokauden aikana imettänyt vauvaa tarpeeksi monta kertaa (onneksi seuraavana vuorossa ollut hoitaja osasi kertoa, että vauva näytti voivan vallan mainiosti tästä laiminlyönnistäni huolimatta). Emme antaneet lapselle ensimmäisten viikkojen aikana tuttia, koska se kuulemma voi häiritä imemisotetta. Emme myöskään antaneet korviketta moniin kuukausiin, koska se kuulemma voi häiritä imetystä. Näin jälkiviisaana ajattelen, että korvike olisi noina kuukausina säästänyt minut ja puolisoni monelta stressiltä ja hädältä, ja mahdollistanut minulle puolta tuntia pidemmät poissaolot vauvan luota. En siis koe, että ongelma olisi ollut imetyksen vähättelyssä tai siinä että tietoa ei ollut saatavilla: tietoa oli saatavilla, imetystä tuettiin ja hyvä niin. Ehkä hieman joustavampi suhtautuminen imetyksen ja pulloruokinnan yhdistämiseen olisi ollut ainakin meidän perheen kohdalla hyvä juttu, mutta näinkin toki selvittiin.
Isoin ongelma imetyksen kohdalla minulle oli se, että liikkuminen kodin ulkopuolella oli vaikeaa. Vauva saattoi haluta ruokaa vartin välein, ja sopivan imetyspaikan löytäminen kaupungilta talvella oli hankalaa. Erityisesti alussa olin arka ja ujo, enkä halunnut imettää esimerkiksi kahvilassa keskellä ihmisvilinää. Myöhemmin vauva vääntelehti, itki ja kiukkusi syödessään, ja silloinkaan ei ollut mukavaa olla esimerkiksi ravintolassa tai kirjastossa imettämässä. Imettävänä äitinäkin koin, että kehoni on yksityinen ja että ruokailu on minun ja vauvan välinen asia, enkä halunnut olla katseiden kohteena. Imetys myös kesti vähintään puoli tuntia kerrallaan. Monesti kaipasin rauhallista, suojaisaa nojatuolia, ehkä verhon takana tai joka tapauksessa hieman sivummalla kaikesta hälinästä.
Oma ongelmani julkisen imetyksen suhteen ei siis ollut se, ettenkö olisi voinut ja saanut imettää missä vain. Ongelma oli ennemminkin se, että olisin kaivannut julkiseen tilaan imetykselle varattuja rauhallisia paikkoja. En halunnut imettää missä vain. Tätä näkökulmaa on kuitenkin vaikea tuoda esiin imetyskeskustelussa. Mieleeni jäi esimerkiksi jonkin keskustelun kommentti, jonka mukaan on surullista jos nainen ei halua imettää julkisesti.
Selvennykseksi täytyy heti todeta, että oikeus imettää julkisesti on ehdottoman tärkeä: ilman sitä on tosiaan vaikea päästä kotoa pois ollenkaan. Mutta toivoisin, että oma kokemuksenikin tulisi joskus esille keskusteluissa, sillä kyse on yhtä lailla poliittisesta vaatimuksesta: tarvitaan omaa, erityistä tilaa niille jotka sitä toivovat ja tarvitsevat.
Summa summarum: En kokenut aktiivista synnytystä omaksi jutukseni, eikä imetysaktivismikaan oikein puhu niistä asioista jotka itse koin ongelmiksi. En ole myöskään kovin kiinnostunut siitä, missä kenenkin vauva nukkuu tai miten kenenkin vauva syö, tai kannetaanko vauvaa liinassa vai käsivarsilla tai käyttääkö hän kestovaippoja vai ei. Nämä eivät olleet asioita, joiden ympärille muodostuneet yhteisöt olisivat tuntuneet minulle kutsuvilta tai luontevilta. Ne asiat joita itse kävin läpi ja joihin olisin kaivannut vertaistukea ja tietoa liittyivät ensisijaisesti vanhemmuuden jakamiseen ja omaan jaksamiseen. Imetysaktivismin parista nousevat näkökulmat itse asiassa vaikeuttivat kumpaakin.
***
Tutkimuskirjallisuudessa on puhuttu nykyvanhemmuudesta intensiivisenä vanhemmuutena. Se tarkoittaa, että vanhemmuus on jatkuvaa intensiivistä työtä, jossa vanhemman on tehtävä tietoisia valintoja ja selvitettävä itse valintojensa perustelut. Sen sijaan, että seuraisi kyseenalaistamatta asiantuntijoiden (esim. lääkärien) suosituksia, on itse jatkuvasti tutkittava ja pohdittava pienimpiäkin ratkaisuja. Kyse ei ole ainoastaan siitä, valitseeko seurata esimerkiksi kiintymysvanhemmuuden periaatteita. Vaikka niitä ei seuraisikaan, on kuitenkin tultava tietoiseksi niistä, ja tehtävä oma päätös siitä pitäisikö lapsen nukkua perhepedissä vai ei. On voitava perustella itselleen, miksi meillä näin vaikka noilla noin. On pohdittava, ketkä ovat luotettavia asiantuntijoita. Tähän kaikkeen kuluu energiaa ja aikaa.
Intensiivinen vanhemmuus on myös erittäin sukupuolittunutta. Kulttuurisesti näyttää käyvän niin, että nimenomaan äidit ovat niitä, jotka valintoja tekevät ja niistä kiistelevät. Samalla monet valinnoista (kuten imetykseen liittyvät) myös vaikuttavat vanhemmuuden jakamiseen ja äitien jaksamiseen. Kysymystä sukupuolesta ei kuitenkaan yleensä tuoda keskusteluissa esiin: ehkä se on liian vaikea. Miten keskustella siitä, että tämä minun valintani, jonka tein lapseni parhaaksi, tarkoittaa myös sitä, että minulle kasautuu suhteettoman suuri vastuu hoivasta.
Tulvan Facebook-sivujen keskustelussa moni hermostui kommentista, jossa annettiin ymmärtää että ei oikeastaan ole väliä miten lapsensa ruokkii, kunhan ruokkii. Tämäntapainen kannanotto koettiin imetystä ja siihen liittyviä ponnisteluja väheksyvänä ja mitätöivänä, mikä on ymmärrettävää. Väittäisin kuitenkin, että intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa juuri ajatus siitä, että jollakin lapseen liittyvällä yksittäisellä valinnalla ei elämän suuressa mittakaavassa ehkä olekaan niin isoa merkitystä kuin usein väitetään, on itse asiassa aika radikaali ja vapauttava. Se ei vapauta vanhemmuuden vastuusta, mutta vapauttaa ajattelemaan lapsen elämää ja omaa elämää kokonaisuutena, jossa tietynlaisen äitiyden virheetön suorittaminen ei ehkä olekaan se merkittävin tekijä.
Samalla avautuu oikeastaan myös tilaa kyseenalaistaa ajatus siitä, että esimerkiksi imetyksessä on kyse mahdollisimman hyvin informoiduista valinnoista, joita rationaalinen toimija suorittaa (tätä imetysaktivismissa usein pidetään päämääränä: että jokainen voisi tehdä valinnan mahdollisimman hyvin informoituna). Ehkä kyse onkin ihmisten välisistä suhteista, erilaisista sattumista ja ruumiillisuuden asettamista reunaehdoista, joiden seurauksena sitä joko imettää lastaan tai ei.
Tästä näkökulmasta ajattelen, että Tulvan keskustelua hallinnut näkemys imetysmyönteisyydestä ainoana mahdollisena feministisenä lähestymistapana on surkean kapea. Feministinen näkökulma voi myös olla sellainen, jossa tuodaan esiin, että imetyksen hyötyjä koskeva tutkimustieto ei ole ihan niin kiistatonta ja selvää kuin yleensä ajatellaan, ja että keskittyminen siihen kuka täysimettää ja kuinka pitkään ei välttämättä ole se hedelmällisin lähtökohta solidaarisuudelle ja kunkin oman vanhemmuuden tukemiselle.
Lisää keskustelua:
http://matkustavavalo.tumblr.com/post/58083002976/syntynyt-synnytt%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n
http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/mina-en-imettanyt
Tutkimuskirjallisuus:
Ellie Lee ym. 2014: Parenting Culture Studies
Charlotte Faircloth 2013: Militant Lactivism? Attachment Parenting and Intensive Motherhood in the UK and France
****
Kiitos Liinalle, Johannalle ja Elinalle kommenteista ja kannustuksesta!
Feministien vuoro 