Kirjoittaja: K

Imetyskeskustelusta ja feminismistä

Katariina Mäkinen

****

Feministisen aikakauslehti Tulvan sivuilla käytiin hiljattain kiivasta keskustelua imetyksestä. Tarkemmin sanottuna aiheena on ollut uusimmassa Tulvassa julkaistu artikkeli, jossa otsikkonsa mukaisesti haastetaan ”imetyksen myyttejä”. Poikkeuksellisen ja provosoivankin artikkelista tekee se, että näkökulma on selkeästi imetyksen ylivertaisia hyötyjä kyseenalaistava. Myyttejä rikotaan muun muassa toteamalla, että alkoholin juominen ei merkittävästi vaikuta äidinmaidon alkoholipitoisuuteen. Samoin äidinmaidon selkeä paremmuus suhteessa korvikkeeseen kyseenalaistetaan. Kaikki artikkelissa esitetyt väitteet (liittyen erityisesti äidinmaidon terveysvaikutuksiin suhteessa korvikkeeseen) eivät ole aivan täsmällisesti paikkansa pitäviä, ja Tulva julkaisikin oikaisun jossa näitä väitteitä korjattiin ja täsmennettiin.

Imetystä käsitellyt artikkeli itsessään ei ollut erityisen hyvin kirjoitettu ja lähteitä olisi ehdottomasti tarvittu, mutta artikkelissa kiinnostavinta oli kuitenkin tekstin herättämä reaktio. Facebookin kommenttiketju täyttyi välittömästi erittäin jyrkistä ja pettyneistä kommenteista, joissa lytättiin artikkeli (kirjoittajineen) ja vaadittiin Tulvalta välitöntä asiavirheiden korjausta. Juttua pidettiin epäfeministisenä ja ketju postattiin täyteen erilaisia imetyksen paremmuudesta todistavia tutkimustuloksia. Tulvan laatiman vastineen ja oikaisun jälkeen ketjussa edelleen uhkailtiin mm. JSN-kantelulla ja lehtien polttamisella.

Pohjimmiltaan keskustelussa taisi olla kysymys siitä, voiko feministinen näkökulma olla sellainen, jossa imetyksen merkitystä ei korosteta vaan pikemminkin pyritään tukemaan niitä, jotka syystä tai toisesta eivät pysty imettämään tai halua imettää lastaan. Jos kyse olisi ollut vain ”asiavirheistä” kuten ketjussa jatkuvasti toisteltiin, ei tunnekuohu ja kommenttien määrä varmaankaan olisi ollut niin suuri. Kysymys feministisestä näkökulmasta nousi myös kommenteissa jatkuvasti esiin, ja monet toivoivat että Tulva olisi julkaissut erilaisen, imetykseen myönteisemmin suhtautuvan artikkelin jossa olisi haastateltu imettäviä äitejä ja ”imetyksen asiantuntijoita” (joihin eivät keskustelun perusteella lukeudu esimerkiksi professorit ja lääkärit vaan pikemmin tukihenkilöt ja aktivistit).

Keskustelua sivusta seuranneelle koko ketju oli hämmentävää luettavaa. Solidaarisuutta ja feministisyyttä peräänkuuluttavat keskustelijat onnistuivat samalla yhä uudelleen ja uudelleen toistamaan, kuinka imetys on parasta ja että vaikka jokainen toki saa tehdä omat ratkaisunsa, niin imetys on kuitenkin kiistämättä paras ratkaisu. Imetys on naisen etuoikeus. Ei-imettäminen on vähän niin kuin makoilisi sohvalla vaikka tietää että urheilu olisi paljon terveellisempää. Ei-imettäminen ei koskaan johdu siitä että imetys ei yksinkertaisesti onnistuisi, vaan aina siitä että tietoa tai apua ei ole tarpeeksi. Kun ottaa huomioon, miten käsittämättömän herkkä aihe omasta lapsesta huolehtiminen on, monet Tulvan sivulle postatuista kommenteista olivat suorastaan väkivaltaisia siinä miten ne mitätöivät ei-imettäneiden naisten sekä transihmisten ja muunsukupuolisten kokemusta.

****

Omassa äitiydessäni eräs hienoisen surun tai haikeuden aihe on ollut se, että äitiyteen liittyvä (feministinen) aktivismikeskustelu on niin kaukana omista kokemuksistani ja sellaisesta tuesta, jota olisin tarvinnut. En ole kaivannut medikalisaatiokritiikkiä tai tukea luomusynnytykseen. En kokenut että minua tai kipuani tai minun ja lapseni hyvinvointia olisi millään tavoin kyseenalaistettu tai vähätelty synnytyssairaalassa. En halunnut synnyttää ilman kipulääkkeitä tai kotona. Halusin kaikki mahdolliset lääkkeet (ja ne myös sain) ja halusin, että apu on lähellä, mikäli jotakin menisi pieleen. En kokenut että synnytyksen käynnistäminen olisi ollut huono juttu tai vastoin minun tai lapseni parasta.

En ole myöskään kokenut että imetykseen suhtauduttaisiin kielteisesti tai että tietoa ei olisi saatavilla. Päinvastoin, sairaalassa sain loputtomasti apua esimerkiksi imemisotteen löytymiseen. Tähän toki vaikutti sekin, että synnytyssairaala oli julkilausutusti vauvamyönteinen eli imetysmyönteinen. Ensimmäinen huono äiti -suru minulle tuli siitä, kun hoitaja antoi ymmärtää, etten ollut ensimmäisen vuorokauden aikana imettänyt vauvaa tarpeeksi monta kertaa (onneksi seuraavana vuorossa ollut hoitaja osasi kertoa, että vauva näytti voivan vallan mainiosti tästä laiminlyönnistäni huolimatta). Emme antaneet lapselle ensimmäisten viikkojen aikana tuttia, koska se kuulemma voi häiritä imemisotetta. Emme myöskään antaneet korviketta moniin kuukausiin, koska se kuulemma voi häiritä imetystä. Näin jälkiviisaana ajattelen, että korvike olisi noina kuukausina säästänyt minut ja puolisoni monelta stressiltä ja hädältä, ja mahdollistanut minulle puolta tuntia pidemmät poissaolot vauvan luota. En siis koe, että ongelma olisi ollut imetyksen vähättelyssä tai siinä että tietoa ei ollut saatavilla: tietoa oli saatavilla, imetystä tuettiin ja hyvä niin. Ehkä hieman joustavampi suhtautuminen imetyksen ja pulloruokinnan yhdistämiseen olisi ollut ainakin meidän perheen kohdalla hyvä juttu, mutta näinkin toki selvittiin.

Isoin ongelma imetyksen kohdalla minulle oli se, että liikkuminen kodin ulkopuolella oli vaikeaa. Vauva saattoi haluta ruokaa vartin välein, ja sopivan imetyspaikan löytäminen kaupungilta talvella oli hankalaa. Erityisesti alussa olin arka ja ujo, enkä halunnut imettää esimerkiksi kahvilassa keskellä ihmisvilinää. Myöhemmin vauva vääntelehti, itki ja kiukkusi syödessään, ja silloinkaan ei ollut mukavaa olla esimerkiksi ravintolassa tai kirjastossa imettämässä. Imettävänä äitinäkin koin, että kehoni on yksityinen ja että ruokailu on minun ja vauvan välinen asia, enkä halunnut olla katseiden kohteena. Imetys myös kesti vähintään puoli tuntia kerrallaan. Monesti kaipasin rauhallista, suojaisaa nojatuolia, ehkä verhon takana tai joka tapauksessa hieman sivummalla kaikesta hälinästä.

Oma ongelmani julkisen imetyksen suhteen ei siis ollut se, ettenkö olisi voinut ja saanut imettää missä vain. Ongelma oli ennemminkin se, että olisin kaivannut julkiseen tilaan imetykselle varattuja rauhallisia paikkoja. En halunnut imettää missä vain. Tätä näkökulmaa on kuitenkin vaikea tuoda esiin imetyskeskustelussa. Mieleeni jäi esimerkiksi jonkin keskustelun kommentti, jonka mukaan on surullista jos nainen ei halua imettää julkisesti.

Selvennykseksi täytyy heti todeta, että oikeus imettää julkisesti on ehdottoman tärkeä: ilman sitä on tosiaan vaikea päästä kotoa pois ollenkaan. Mutta toivoisin, että oma kokemuksenikin tulisi joskus esille keskusteluissa, sillä kyse on yhtä lailla poliittisesta vaatimuksesta: tarvitaan omaa, erityistä tilaa niille jotka sitä toivovat ja tarvitsevat.

Summa summarum: En kokenut aktiivista synnytystä omaksi jutukseni, eikä imetysaktivismikaan oikein puhu niistä asioista jotka itse koin ongelmiksi. En ole myöskään kovin kiinnostunut siitä, missä kenenkin vauva nukkuu tai miten kenenkin vauva syö, tai kannetaanko vauvaa liinassa vai käsivarsilla tai käyttääkö hän kestovaippoja vai ei. Nämä eivät olleet asioita, joiden ympärille muodostuneet yhteisöt olisivat tuntuneet minulle kutsuvilta tai luontevilta. Ne asiat joita itse kävin läpi ja joihin olisin kaivannut vertaistukea ja tietoa liittyivät ensisijaisesti vanhemmuuden jakamiseen ja omaan jaksamiseen. Imetysaktivismin parista nousevat näkökulmat itse asiassa vaikeuttivat kumpaakin.

***

Tutkimuskirjallisuudessa on puhuttu nykyvanhemmuudesta intensiivisenä vanhemmuutena. Se tarkoittaa, että vanhemmuus on jatkuvaa intensiivistä työtä, jossa vanhemman on tehtävä tietoisia valintoja ja selvitettävä itse valintojensa perustelut. Sen sijaan, että seuraisi kyseenalaistamatta asiantuntijoiden (esim. lääkärien) suosituksia, on itse jatkuvasti tutkittava ja pohdittava pienimpiäkin ratkaisuja. Kyse ei ole ainoastaan siitä, valitseeko seurata esimerkiksi kiintymysvanhemmuuden periaatteita. Vaikka niitä ei seuraisikaan, on kuitenkin tultava tietoiseksi niistä, ja tehtävä oma päätös siitä pitäisikö lapsen nukkua perhepedissä vai ei. On voitava perustella itselleen, miksi meillä näin vaikka noilla noin. On pohdittava, ketkä ovat luotettavia asiantuntijoita. Tähän kaikkeen kuluu energiaa ja aikaa.

Intensiivinen vanhemmuus on myös erittäin sukupuolittunutta. Kulttuurisesti näyttää käyvän niin, että nimenomaan äidit ovat niitä, jotka valintoja tekevät ja niistä kiistelevät. Samalla monet valinnoista (kuten imetykseen liittyvät) myös vaikuttavat vanhemmuuden jakamiseen ja äitien jaksamiseen. Kysymystä sukupuolesta ei kuitenkaan yleensä tuoda keskusteluissa esiin: ehkä se on liian vaikea. Miten keskustella siitä, että tämä minun valintani, jonka tein lapseni parhaaksi, tarkoittaa myös sitä, että minulle kasautuu suhteettoman suuri vastuu hoivasta.

Tulvan Facebook-sivujen keskustelussa moni hermostui kommentista, jossa annettiin ymmärtää että ei oikeastaan ole väliä miten lapsensa ruokkii, kunhan ruokkii. Tämäntapainen kannanotto koettiin imetystä ja siihen liittyviä ponnisteluja väheksyvänä ja mitätöivänä, mikä on ymmärrettävää. Väittäisin kuitenkin, että intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa juuri ajatus siitä, että jollakin lapseen liittyvällä yksittäisellä valinnalla ei elämän suuressa mittakaavassa ehkä olekaan niin isoa merkitystä kuin usein väitetään, on itse asiassa aika radikaali ja vapauttava. Se ei vapauta vanhemmuuden vastuusta, mutta vapauttaa ajattelemaan lapsen elämää ja omaa elämää kokonaisuutena, jossa tietynlaisen äitiyden virheetön suorittaminen ei ehkä olekaan se merkittävin tekijä.

Samalla avautuu oikeastaan myös tilaa kyseenalaistaa ajatus siitä, että esimerkiksi imetyksessä on kyse mahdollisimman hyvin informoiduista valinnoista, joita rationaalinen toimija suorittaa (tätä imetysaktivismissa usein pidetään päämääränä: että jokainen voisi tehdä valinnan mahdollisimman hyvin informoituna). Ehkä kyse onkin ihmisten välisistä suhteista, erilaisista sattumista ja ruumiillisuuden asettamista reunaehdoista, joiden seurauksena sitä joko imettää lastaan tai ei.

Tästä näkökulmasta ajattelen, että Tulvan keskustelua hallinnut näkemys imetysmyönteisyydestä ainoana mahdollisena feministisenä lähestymistapana on surkean kapea. Feministinen näkökulma voi myös olla sellainen, jossa tuodaan esiin, että imetyksen hyötyjä koskeva tutkimustieto ei ole ihan niin kiistatonta ja selvää kuin yleensä ajatellaan, ja että keskittyminen siihen kuka täysimettää ja kuinka pitkään ei välttämättä ole se hedelmällisin lähtökohta solidaarisuudelle ja kunkin oman vanhemmuuden tukemiselle.

 

Lisää keskustelua:

http://matkustavavalo.tumblr.com/post/58083002976/syntynyt-synnytt%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n

http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/mina-en-imettanyt

 

Tutkimuskirjallisuus:

Ellie Lee ym. 2014: Parenting Culture Studies

Charlotte Faircloth 2013: Militant Lactivism? Attachment Parenting and Intensive Motherhood in the UK and France

 

****

Kiitos Liinalle, Johannalle ja Elinalle kommenteista ja kannustuksesta!

Naisten seksuaalinen “valta”

Katariina Mäkinen

****

Vierailin Norjassa antifeminismiä, muukalaisvihaa ja maskuliinisuutta käsittelevässä seminaarissa. Seminaarin kimmokkeena oli havainto siitä, että antifeministiset tendenssit ovat viime aikoina voimistuneet Pohjoismaissa ja että ne usein liittyvät muukalaisvihaan ja äärioikeiston toimintaan. Konkreettisesti tämä feminismin vastaisten äänien voimistuminen on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että feministit ja profeministit ovat joutuneet uhkailujen ja häirinnän kohteeksi hyvin samalla tavalla kuin rasismia ja muukalaisvihaa vastustavat toimijat. Seminaarissa kartoitettiin erilaisia antifeminismin muotoja ja pohdittiin, mistä ne johtuvat ja millä tavoin niihin voisi puuttua.

Yksi seminaarin minulle tarjoamista oivalluksista koski sitä, kuinka samankaltaisia eri maiden antifeministiset (eli feminismin vastaiset) toimijat ja heidän retoriikkansa ovat. Samat teemat, väitteet, teoriat ja toimintatavat toistuvat maasta toiseen. Yhtäältä on varmasti kyse siitä, että eri toimijat lukevat samoja tekstejä ja ovat yhteyksissä keskenään. Toisaalta tiettyjen ajatusten toistuminen kertoo myös siitä, että noissa ajatuksissa on jotakin, joka vetoaa moniin ja tuntuu kenties intuitiivisesti todelta tai pätevältä selitysmallilta.

Tämä havainto sai minut miettimään uudelleen erästä tiettyä teoriaa/ideaa, jota Suomessa on markkinoinut erityisesti Henry Laasanen, mutta joka on tuttu myös mm. Anders Behring Breivikin manifestista: teoria naisten seksuaalisesta vallasta [1].

Blogimme kommenttiosiossa on moneen kertaan toivottu, että kirjoittaisimme markkina-arvoteoriasta tai muista tiettyjen miesaktivistien suosimista ajatusrakennelmista. Tehtävä on kuitenkin siinä mielessä hankala, että meillä on rajallinen määrä resursseja ja energiaa käytettävissämme. Miksi siis käyttäisimme aikaa näiden “teorioiden” pohtimiseen ja antaisimme niille tilaa blogissamme? Toisaalta on kuitenkin myös niin, että mikäli näitä ajatuksia ei kyseenalaisteta syntyy helposti vaikutelma siitä, että niitä ei kyetä kyseenalaistamaan. Antifeminismi-seminaarin innoittamana tartun nyt siis härkää sarvista ja yritän kirjoittaa jotakin siitä, mitä itse ajattelen “naisten seksuaalisesta vallasta”.

Naisten seksuaalista valtaa käsittelevä teoria väittää, että “miehiä ”sortaa” se pariutumismarkkinoiden rakenne, jossa vallitsee naisten seksuaalisen tarjonnan niukkuus. Miehillä on voimakas halu, mutta naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi.” [2] Toisin sanoen, naiset eivät anna miehille seksiä niin paljon kuin miehet haluaisivat, ja tästä syystä naisilla on paitsi seksuaalista myös yhteiskunnallista valtaa.

Teorian taustalla on käsitys naisista ja miehistä fundamentaalisesti erilaisina olentoina, joiden ero tiivistyy erityisesti siihen, kuinka paljon ja millaista seksiä nämä erilaiset olennot haluavat. Tässä tekstissä en halua nyt lähteä kiistelemään siitä, millaisia naisten ja miesten väliset biologiset erot kenties ovat (lopullista ja “varmaa” tietoa kun tästä aiheesta on huomattavan vähän). Huomautan kuitenkin, että teorialle on ominaista ihmisten jakaminen kahteen perustavanlaatuisesti hyvin erilaiseen leiriin (eli naisiin ja miehiin). Tällainen jako ei ole mahdollista, ellei heti alkuun tehdä jyrkkiä yleistyksiä eli oleteta, että suurin osa naisista on tietynlaisia ja suurin osa miehistä tietynlaisia (alkaen siitä, että miehet haluavat seksiä vain naisten kanssa ja naiset vain miesten kanssa). Tällöin jää helposti huomaamatta, että sukupuoliero ei kerro mitään totuutta yksilöistä:  yhtä jyrkkiä ja jyrkempiäkin eroja on erilaisten miesten välillä ja erilaisten naisten välillä.

Tätä teorian pohjalla lymyävää biologista determinismiä kiinnostavampaa minusta on kuitenkin kysyä, mitä on se valta jota naisilla oletetaan olevan, ja mitä on se sorto tai epätasa-arvoisuus, joka tähän valtaan liittyy.

“Miehillä on voimakas halu, mutta naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi” toteaa Laasanen. “Naisten tarjoama seksi”, mikäli asia ilmaistaan suoremmin, tarkoittaa sitä että nainen päättää harrastaa seksiä miehen kanssa. Miesten “voimakas halu” puolestaan tarkoittaa – tässä kontekstissa – halua harrastaa seksiä naisen kanssa. Se, että naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi, tarkoittaa siis sitä, että miehet haluaisivat harrastaa seksiä naisten kanssa, mutta naiset eivät riittävästi halua harrastaa seksiä miesten kanssa. Tässä on siis ko. teorian ydin, josta sorto ja epäoikeudenmukaisuus kumpuaa. Jos henkilöllä on seksuaalista valtaa, hän Laasasen mukaan voi mm.

  1. valita avioliiton, parisuhteen, prostituution, yhdenyön suhteen jne.
  2. avioitua ylöspäin
  3. valita, kenen kanssa ja milloin harrastaa seksiä
  4. saada seksuaalisuudella hyötyjä työelämässä yms.
  5. nauttia haluttuna olemisen tunteesta

Haluaisin kiinnittää huomiota erityisesti kohtiin 1 ja 3: naisten seksuaalinen valta siis tarkoittaa, että naiset voivat valita haluavatko esimerkiksi solmia avioliiton tai parisuhteen, ja he voivat myös valita kenen kanssa ja milloin harrastavat seksiä.

Eli koska naiset eivät riittävästi halua harrastaa seksiä miesten kanssa, he voivat valita kenen kanssa ja milloin harrastavat seksiä (valinnanvapaus ilmeisesti syntyy a) siitä että halukkaita miehiä on aina saatavilla ja b) siitä että kukaan ei pakota seksiin).

Naisten seksuaalinen valta tarkoittaa siis teorian mukaan ennen kaikkea valinnanmahdollisuuksia seksin suhteen, ja nämä naisille mahdolliset valinnat (esim. olla harrastamatta seksiä tietyllä hetkellä tietyn henkilön kanssa) puolestaan kaventavat miesten valinnanmahdollisuuksia radikaalisti: miehet eivät voi tehdä muuta kuin tyydyttää itseään.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta naisten seksuaalinen valta loppuisi? Tällöin naiset eivät voisi valita kenen kanssa harrastavat seksiä, ja miehet voisivat siis valita vapaasti mitä ja kenen kanssa harrastavat, eikä heidän tarvitsisi koskaan turvautua omaan käteen. Samalla teorian maalailemat yhteiskunnalliset eriarvoisuudet poistuisivat. Tällaiseen nurinkääntymiseen on kaksi mahdollista vaihtoehtoa. Mikäli oletamme naisten seksuaalisen vallan johtuvan siitä, että miehet haluavat seksiä naisia enemmän, voisi asetelma kääntyä, jos tämä “miesten halu” vähenisi tai naisten vastaavasti kasvaisi. Jos taas oletetaan, kuten ko. teoriassa tunnutaan olettavan, että naisten ja miesten halussa on kyse biologisesta ja muuttumattomasta tosiseikasta, jää jäljelle ainoastaan yksi vaihtoehto eli se että naisten valinnanvapautta säädellään niin että naisilla ei enää olisi samanlaista määräysoikeutta omaan seksuaalisuuteensa. Tämä tarkoittaisi käytännössä miesten valtaa naisten seksuaalisuuden yli. Toisin sanoen: naisten tämänhetkinen seksuaalinen “valta” ei ole miehiin kohdistuvaa valtaa, vaan vapautta miesten vallasta.

Naisten mahdollisuudelle valita kenen kanssa ja milloin harrastaa seksiä on toinenkin termi: seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Naisten seksuaalisen vallan teorian kuvaamassa tilanteessa sekä miehillä että naisilla on tämä oikeus, mutta sen nähdään hyödyttävän naisia enemmän kuin miehiä. Epätasa-arvo ei siis ole sitä, että naisilla ja miehillä olisi erilaiset oikeudet omaan ruumiiseensa tai että jommankumman valintoja säädeltäisiin ulkoapäin. Päinvastoin: miesten “sorto” on sitä, että naisten valintoja ei säädellä ulkoapäin. Pähkinänkuoressa: naisten seksuaalinen “valta” on itsemääräämisoikeutta ja siitä seuraava “sorto” ei ole miesten itsemääräämisoikeuden puutetta vaan naisten itsemääräämisoikeudesta seuraavaa valintojen kapeutumista.

Kun teorian naisten seksuaalisesta vallasta purkaa tällä tavoin, myös sen suosio asettuu tiettyyn historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kyse on siitä, että naiset ovat vasta hyvin hiljattain saavuttaneet seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, ja siksi se näyttäytyy monille (erityisesti monille miehille) vääryytenä tai epätasa-arvona sen sijaan, että oivallettaisiin naisten ainoastaan saavuttaneen jotakin, joka miehillä on ollut aina. Tämä kuvio näyttää sivumennen sanoen toistuvan monissa miesliikkeen puheenvuoroissa: epätasa-arvo on sitä, kun miehet joutuvat luopumaan etuoikeuksistaan. En toki ollenkaan halua vähätellä sitä kurjuutta tai kipua, joka usein liittyy etuoikeuksista luopumiseen – tärkeää olisi kuitenkin havaita, että vaikka kokemus on kurja kyse ei kuitenkaan ole epäoikeudenmukaisuudesta vaan päinvastoin oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Naisten seksuaalisen vallan teorian kannattamiseen liittyy usein feminismin vastustaminen eli ajatus siitä että “tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Yksi feministisen liikkeen kiistattomista saavutuksista on juuri naisten oikeus määrätä omasta seksuaalisuudestaan, sillä historiallisesti katsottuna juuri naisen seksuaalisuus on ollut kiivaan kontrolloinnin kohteena niin yhteiskunnallisella tasolla kuin yksilöiden välisissä vuorovaikutussuhteissakin. Konkreettinen esimerkki tapahtuneesta muutoksesta on aviopuolisoiden välillä tapahtuneen raiskauksen kriminalisointi. Totta kai miehillä on vähemmän mahdollisuuksia saada seksiä naisilta, kun väkivalta ja häirintä on kriminalisoitu. Joillekin miehille uuteen tilanteeseen sopeutuminen lienee vaikeaa. (Suurelle osalle miehistä tämä ei luullakseni kuitenkaan ole ongelma, koska monille seksi on nautittavaa ainoastaan silloin kun toinenkin sitä haluaa.) Tässä mielessä feminismi siis on tarkoittanut naisten itsemääräämisoikeuden kasvua.

Feminismi on myös edesauttanut naisten taloudellista itsenäisyyttä, jonka seurauksena naiset ovat yhä harvemmin pakotettuja esimerkiksi avioitumaan taloudellisista syistä. Sen sijaan että seksuaalinen “valta” siis antaisi naisille mahdollisuuden avioitua ylöspäin, se antaa mahdollisuuden olla avioitumatta tai avioitua sellaisen henkilön kanssa, joka ei kykene elättämään koko perhettä. Yhtäältä miehen ei enää tarvitse olla varakas, koska naisella on mahdollisuus tulla toimeen itsenäisestikin [2]. Toisaalta varakkuus ei enää takaa miehelle avioliittoa, eikä avioliitto enää takaa seksiä.

Yleensä kun puhutaan sorrosta, vallasta ja epätasa-arvosta puhutaan myös siitä, miten yhteiskuntaa tai maailmaa tulisi muuttaa. Naisten seksuaalisen vallan teoriaa kannattavat henkilöt kuitenkin esittävät hyvin vähän ehdotuksia, joista kävisi selville miten tilanne heidän mielestään paranisi. Konkreettisimmat ehdotukset ovat liittyneet nimenomaan naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kyseenalaistamiseen eli tapoihin, joilla miehet voisivat saada seksiä vaikka naiset eivät sitä heille “halua antaa”. Näistä ehdotuksista mieleenjäävin taisi olla Panu Horsmalahden ajatus siitä, että maahanmuuttajanaisia tulisi työllistää bordelleihin.

*****

Kuten jo alussa totesin, naisten seksuaalisen vallan teoria toistuu eri muodoissaan erilaisissa antifeministissä teksteissä. Siksi on kiinnostavaa kysyä, miksi tämänkaltainen teoria, jossa naisten seksuaalisuus näyttäytyy sorron ja epäoikeudenmukaisuuden selittäjänä, saa vastakaikua juuri tässä historiallisessa tilanteessa. Edellä hahmottelin – pintapuolisesti, myönnetään – syyksi naisten seksuaalisuuden sääntelyssä ja naisten asemassa tapahtuneita muutoksia. Siinä missä naisille on tullut mm. feministisen liikkeen ansiosta mahdolliseksi määritellä omaa seksuaalisuuttaan vapaammin ja etsiä vaihtoehtoisia seksuaalisuuden toteuttamisen muotoja, heteromiesten kohdalla vastaavaa “vapautumista” eli seksuaalisuuden monimuotoistumista ei kenties ole samassa mittakaavassa tapahtunut. Sen sijaan että keskusteltaisiin naisten seksuaalisesta “vallasta” olisikin ehkä syytä keskustella siitä, millaisia muutoksia heterosuhteissa on viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut, ja miksi nämä muutokset näyttäytyvät niin monille niin suurena uhkana.

[1] Käytän tässä paremman puutteessa sanaa “teoria”, vaikka se ei ko. ajatusrakennelmaa kenties kovin hyvin kuvaakaan.
[2] http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/31675-naisten-seksuaalinen-valta-ja-tasa-arvo
[3] Mikäli ongelmana pidetään sitä, että naiset suosivat “ylemmän tason miehiä”, on “alemman tason miehiksi” itsensä mieltävillä itse asiassa syy tukea feministisiä pyrkimyksiä. Mitä itsenäisempiä naiset ovat, sitä helpompi on kyseenalaistaa maskuliinisuuden normeja kuten ajatusta miehestä elättäjänä tai “perheen päänä”.

Vieraan vuoro: TAPAUS ANITA SARKEESIAN – feministi vaiennettakoon verkossa

Elina Halttunen-Riikonen

****

Pop-kulttuuria feministisestä näkökulmasta käsittelevään videobloggaaja Anita Sarkeesianiin kohdistuva nettihäiriköinti on nostanut laajempaan keskusteluun nettimaailman misogyynisen kiusaamiskulttuurin. Tapauksesta on kirjoitettu paljon, ja ainakin yksi uutinen on ilmestynyt myös suomeksi. [1] Tarkoitukseni on ensiksi esitellä Sarkeesianin projektia yleisemmin ja sitten paneutua erilaisten verkkolähteiden kautta siihen, mistä tässä tapauksessa lopulta voi katsoa olevan kyse. Tässä yksittäisessä tapauksessa vaikuttaa kiteytyvän netin ja (netti-)yhteisöllisyyden loistavat mahdollisuudet sekä sen ”välttämättömäksi” julistettu todellinen luonne, jossa ennakkoluulot ja naisviha eskaloituvat mielettömiin mittoihin.

Feministinen frekvenssi

Itse törmäsin Sarkeesianin FeministFrequency-videoblogiin suhteellisen sattumalta. Tämä tapahtui joitakin kuukausia ennen varsinaista paskamyrskyä, eli ennen ”Tropes vs Women in Video Games”-sarjan rahoituksen keräyksen alkua. Muistan miettineeni, että vau, upeaa! Juuri tällaista pop-kulttuurikritiikin kuuluu olla: videot ovat helppo tapa saavuttaa ihmisiä, jotka eivät jaksa lukea pitkää tekstiä. Aiheet ovat helposti lähestyttävässä muodossa – kyse ei ole mistään kaukaisesta ja vaikeasta, vaan suosituista elokuvista ja leikkikalusarjoista. Asioista joiden kanssa ihmiset ovat tekemisissä päivittäin, ja joiden sukupuolisidonnaisuutta ei helposti tule ajatelleeksi. [2] Eräänlainen pop-kulttuurikritiikkiä for dummies, ja tämä sanon ehdottomasti kehuna. Liian usein tärkeät näkökulmat jäävät vain pienen (akateemisen) piirin keskuuteen. Popularisointi on ehdottoman vaativa, joskin aliarvostettu taito. Sarkeesianin videot säilyvät huolellisen ja vitsikkään toteutuksen vuoksi mielenkiintoisina esimerkiksi sukupuolen- ja/tai kulttuurintutkimusta opiskeleville. (Wikipedian mukaan niitä on käytetty college-tason kurssien oheismateriaalina ja Sarkeesian itse rohkaisee sivuillaan niiden käyttämistä opetuskäyttöön. [3])

Blogin kuvaus kuuluu: Conversations with Pop Culture. An ongoing series of video blog commentaries from a fangirl/feminist perspective.

Itse koen juuri tämän fanityttöys-luonnehdinnan onnistuneeksi ja tärkeäksi. Sarkeesian ei siis halua väittää, että kaikki pop-kulttuuri on moskaa, vaan kyse on siitä, että hän kokee monet pop-kulttuurituotteet itselleen tärkeiksi. Eikö ole oikeutettua kysyä, voitaisiinko elokuvia/musiikkivideoita/tietokonepelejä tehdä niin, että myös naiset voisivat nauttia niistä törmäämättä stereotyyppeihin? Jos joku haluaa nyt huutaa vastaväitteen, että ”ei ne   stereotyypit merkitse oikeasti mitään, miksi kiinnittää huomiota?”, vastakysymys kuuluu: jos esimerkiksi typerät ja pinnalliset sivuosissa näyttelevät naishahmot vaikkapa tv:ssä ovat niin merkityksettömiä, miksi niitä sitten luodaan. Ei ole olemassa normaalia tai neutraalia tapaa tehdä tv-sarjaa tai elokuvaa, vaan kyse on erilaisista normeista ja tottumuksista, jotka ovat aikansa tuotteita. Viihdeteollisuus ei luonnollisesti kuin taikaiskusta yksinään luo ihmiskuvauksiaan, vaan kierrättää ja muokkaa ja toistaa jo toistettua. Kyse on tekijöiden taholta tottumuksesta ja älyllisestä laiskuudesta, useimmiten myös uskomuksesta, että ”tällaista ihmiset haluaa katsoa” (ja siten luonnollisesti taloudellisesta maksimoinnista).

Pop-kulttuurin todellisuus on toinen, helposti oikeaa todellisuutta merkityksellisempi todellisuus. Stereotyypittelyjen vahvuus ja turhauttavuus ilmenee esimerkiksi siinä, miten ihminen voi kirkkain silmin toistaa, että ”naiset on pinnallisia tyhjäpäitä”. Törmäys todellisuuteen, eli kysymys ”kuinka ne tuntemasi todelliset naiset vastaavat tätä kuvaa?”, ei juurikaan haavoita tätä ”totuutta naiseudesta”. [4] Viestini on siis: tehkää parempaa! Kyseenalaistakaa enemmän! Älkää päästäkö itseänne helpolla! Tämä jälkimmäinen koskee yhtä lailla ja erityisesti myös meitä kaikkia, joiden mielet amerikkalainen popkulttuuri on kolonisoinut. [5]

Tähän väliin sellainen huomio, että stereotyyppisissä hahmoissa ei ole kyse vain naisista. Ainoastaan naiset eivät kärsi kapeista kulttuurisista representaatioista. Myöskään Sarkeesian ei ole kiinnostunut pelkästään naisiin kohdistuvasta stereotyypittelystä, vaan blogissa on mukana laajemmin etnisyyteen, seksuaalisuuteen ja luokkaan liittyviä kysymyksiä. Tässä tekstissä keskityn itse vain ja ainoastaan naisiin kohdistettuun häirintään ja seksismiin.

Missio: videopelien naiskuvasto syyniin

Sitten päästäänkin itse ongelman alkupisteeseen, eli  toukokuuhun, jolloin Sarkeesian lisäsi blogiinsa päivityksen tulevasta projektistaan, videoblogisarjasta nimeltä ”Tropes vs. Women in Video Games” (Troopit –eli kuvaukset- vastaan naiset videopeleissä),  jonka tarkoitus on tutkia viittä yleistä ja toistuvaa naishahmojen stereotyyppiä videopeleissä. [http://www.feministfrequency.com/2012/05/help-fund-tropes-vs-women-in-video-games/] Sarjan on tarkoitus olla jatkoa edellisen vuoden ”Tropes vs. Women”-sarjalle, joka on käsitellyt mm. ”raskauden mystifiointia” sekä ”olkiukko-feministiä”, eli väittämiä, joita naiset saavat kuulla elämänsä aikana ”totuuksina”, ja joiden ylläpitoon naisetkin usein menevät mukaan ajattelematta asiaa sen enempää. [http://www.feministfrequency.com/tag/tropes-vs-women/] Suosittelen katsomaan.

Sarkeesian kertoi samalla avanneensa kickstarter-sivustolle mahdollisuuden lahjoittaa tulevaa sarjaa varten. (Sarkeesian on toistuvasti tuonut ilmi, miten videoiden tekeminen, jonka hän kokee mielekkääksi ja tärkeäksi, väistämättä vaatii taloudellista panostusta.) [http://www.kickstarter.com/projects/566429325/tropes-vs-women-in-video-games] Kyseisen sivuston tarkoitus on mahdollistaa varainhankinta ”alkupääomaksi” luovien projektien aloittamista varten. Jatko onkin sitten kylmäävää, ja edelleen jatkuvaa, kyytiä internetin ihmemaassa.

1. kierros: mene nainen takaisin keittiöön/raiskaan sut ja tapan sun perheen!

7. kesäkuuta 2012 Sarkeesian kirjoitti sivuilleen ensimmäisen kerran netissä tapahtuvasta jatkuvasta ja systemaattisesta häirinnästä liittyen uusimpaan projektiinsa.    [http://www.feministfrequency.com/2012/06/harassment-misogyny-and-silencing-on-youtube/] Nettihäiriköintiä Sarkeesian on kohdannut koko bloggaajauransa ajan[6], mutta mittasuhteet olivat tällä kertaa selkeästi toiset. Tekstissä Sarkeesianin kertoo, miten hänestä kertovaa wikipedia-sivua vandalisoitiin järjestäytyneesti niin että lopulta moderaattorit joutuivat estämään sen muokkaamisen sekä miten Sarkeesianin blogin youtube-tiliä on yritetty saada poistettavaksi tekemällä ilmiantoja, jonka mukaan sen sisältö liittyy terrorismiin, minkä lisäksi hänelle on tietenkin tulvinut erilaisia viestejä ja kommentteja aina ”perinteisistä” naiset kuuluvat keittiöön-vitseistä aina väkivallalla, kuolemalla ja seksuaalisella väkivallalla uhkailuun asti. Tämän lisäksi hänen rahankeräystään kickstarter-sivustolla pyrittiin estämään erilaisin keinoin. Normipäivä interwebseissä, siis.

Kaiken kaikkiaan vihan muodot ja pyrkimykset loukata ovat keskittyneet siihen tosiasiaan, että Sarkeesian sattuu olemaan nainen, joka puhuu pelien naisstereotyypeistä (Meiltähän ei puutu ilmauksia kertoa, kuinka joku on vain nainen, jonka ongelmat johtuvat siitä, että ”häntä ei ole pantu kunnolla”.) Siis uhkaa tiettyjen pelaajien miehistä maailmaa. ”Minä haluan pelata juuri tällaisia pelejä kuin pelaan, nyt toi ämmä yrittää estää!”, on suhteellisen yleinen kommentti. Ilmeisesti asiasta puhuminen on jo niin iso häväistys, että on vähintään pakko yrittää estää Sarkeesianin touhut.

Yksinkertaisesti: Sarkeesian on haluttu vaientaa.

2. kierros: rahankeräys onnistuu loistavasti, mutta miksi on pakko puhua niistä naishahmoista?

Hyökkäykset Sarkeesiania kohtaan aiheuttivat ainakin suuren näkyvyyden erilaisilla sivustoilla, mikä väistämättä edesauttoi rahankeräystä. Toisaalta tärkeää on huomata, että ilmeisesti monet ihmiset saivat inspiraation lahjoittaa juuri siksi, että tapaus osoittaa ongelmien olemassaolon. Pelisivusto RockPaperShotgunillaoleva John Walkerin teksti aiheesta (taisi olla yksi ensimmäisistä) kysyy, miten on mahdollista, että pelien stereotyyppinen naiskuva on aihe, jonka kriittinen käsittely (tai lupaus tulevasta kritiikistä) saa miehet lähettelemään raivopäisiä viestejä, joissa luvataan raiskata/tappaa, ja toivotaan että projektiin lahjoittaneet saavat syövän?  [http://www.rockpapershotgun.com/2012/06/13/tropes-vs-women-in-video-games-vs-the-internet/] Tämän lisäksi Walker nostaa esiin seikan, jolla jotkut Sarkeesiania kritisoineet ovat oikeuttaneet raivoaan:

”I feel compelled to react to one particular theme: That men are poorly represented in gaming too. They are. Men in games are often represented as huge, muscled heroes, essentially weapons of war with biceps, gruff and focused and all-powerful. It’s not an accurate representation of men at large, indeed not. (…)

But to say that the topic of female representation in gaming is deserving of investigation is not at all to suggest that the representation of men is not. In fact, were someone to do the research into this, perhaps start a Kickstarter to fund a video series about it, I’d absolutely be a backer. I’m fascinated to learn more about how my sex being portrayed in this way affects my understanding of myself, and other men. I’m sure there are consequences, both in terms of a negative sense of self in the comparison, and in skewed expectations of being a man based on what I’m being told I should aspire to. Perhaps even, studying the subject from this angle could reveal even more about the portrayal of women, and even address some root causes of it. Sarkeesian’s project in no way precludes this being studied. And I’d be willing to bet a fair amount that a man launching such a study wouldn’t be on the receiving end of hundreds and hundreds of calls for him to be raped or killed.”

Sarkeesianin projekti tutkia pelien naishahmojen stereotyyppisyyttä ei missään nimessä kiellä, etteikö pelien mieshahmojen representaatioissa olisi paljon parantamisen varaa. Tämä ei kuitenkaan ole syy väittää, että Sarkeesianin projekti olisi turha, tai epäoikeudenmukainen. Lause ”haluan tutkia videopelien naishahmojen stereotypioita” ei kiellä tai ota kantaa siihen, onko vaiko ei pelien mieshahmo kovinkaan paljon edustavampi otos miehistä (veikkaan että ei). Miesten kokemat ongelmat suhteessa stereotyyppeihin eivät myöskään millään tavalla mystisesti neutraloi naisten kokemia ongelmia, tai tee niistä vähemmän todellisia.

Hyvin usein halutaan vedota siihen, että feminismi on turhaa, koska on olemassa muitakin epäoikeudenmukaisuuksia ja tasa-arvo-ongelmia. Tämänkaltainen päättelyketju ikävä kyllä johtaa vain siihen, että MITÄÄN ei voisi tehdä. Aina löytyy joku muu, jonka asiat ovat huonommin. Kenen oikeus on määritellä riittävä ongelma?

Jostain hämmentävästä syystä johtuen jotkut (etupäässä, ei pelkästään) miehet kokevat sukupuolten tasa-arvon ongelmien tarkastelun yleisellä tasolla henkilökohtaisena loukkauksena ja syytöksenä. Jostain syystä suuri määrä ihmisiä on katsonut oikeudekseen määritellä sen, onko vaiko ei Sarkeesianin projektin aihe merkityksellinen, ja saako sitä ylipäätään käsitellä. Tämä kaikki siis etukäteen, ennen kuin ensimmäistäkään osaa ”Tropes vs. Women in Video Games”-sarjasta on ulkona.

3. kierros: itkupillit pysyköön poissa netistä/älä ruoki trollia

Nyt on sitten päästy siihen vaiheeseen, että voidaan todeta Sarkeesian suurimman synnin olevan se, että hän ei vaiennut, vaan toi kokemansa häirinnän esiin.

Alkuperäinen synti: Puhua pelien naisstereotyypeistä. (Tai itse asiassa luvata puhua pelien naisstereotypioista.)

Raskauttava toinen synti: Tuoda häirintä esiin. Tulos: viimeisetkin padot aukeavat.

Nettihäiriköintiä, ahaa, sehän on netin arkipäivää. Haluaa vaan sympatiaa, ja lisää rahaa. Puhuuko se edes totta? Varmasti keksinyt omasta päästään kaikki kauheudet. Tietääkö se mitä seksismi edes on?

Esillä ovat olleet:

Sananvapaus-kortti: Sarkeesian selvästi yrittää sanoa, että häntä ja projektiaan ei saisi kritisoida. Vai yrittääkö se kertoa mitä saa pelata? Ja millaisia pelejä saa tehdä? Ihmeen hienotunteista. Kuka se luulee olevansa kritisoimaan sitä, miten ja koska minä saan pelata naisia esineellistäviä pelejä?

On hämmentävää huomata, että miten monet ovat kokeneet omaksi oikeudekseen määritellä, saavatko muut ihmiset lahjoittaa rahaa Sarkeesianin projektia varten. Monet kommentoijat – jotka eivät itse ole lahjoittaneet- ovat jopa vaatineet Sarkeesiania palauttamaan rahat, koska hän on heidän mielestään ilmiselvästi huijari, ja hänen kritiikkinsä on niin turhaa.

Älä ruoki trollia-kortti: Öhöö, vaan tyhmät provosoituu. Trollit kuuluu nettiin. Get used to it! Miksi ottaa vakavasti?

Totta kai netin syövereissä joutuu hyväksymään erilaiset lainalaisuudet kuin lukiessa lehteä tai kävellessä kadulla. Anonyymi kiusanteko jäämättä kiinni on helpompaa kuin tosielämässä. Silti usein törmätessä kaltoinkohteluun tai häirintään, tapahtuneen mitätöinti toistaa sitä tuttua kaavaa, johon törmää arkielämän ongelmallisissa tilanteissa. Vika löytyy uhrista, ja provosoituminen on syy siihen, että muut käyttäytyvät huonosti. Pitää osata ottaa vitsillä. Yhden ison ongelman asiassa kuin asiassa muodostaa se ihmisryhmä, joka jostain syystä olettaa, että asiat (esim. asenteet) kuin salamaniskusta muuttuvat paremmiksi ”kunhan vaan kukaan ei nosta meteliä”. Itse asiassa juuri esille nostaminen ja provosoituminen vain pahentaa tilannetta. Pitää olla hissun kissun, niin eiköhän se siitä. Tästä päästään lopulta siihen päätelmään, että Sarkeesian nyt itse vain aiheutti ongelmansa, mitäs meni sorkkimaan asioita.

Tämän lisäksi yksi selkeä argumentti sille, miksi Sarkeesianin kohtaamaan nettihäirintään ei kannata kiinnittää huomiota on ollut, että ”joukko lapsia pelleilee”. Mikäli naisvihaa ja/tai seksismiä ilmenee ja jos sitä ei tulkita vitsiksi,  se on joko satunnaista tai tulee lasten/teinien taholta. Ongelmien ulkoistaminen on toimiva keino, mikäli ei tahdo kohdata sitä tosiasiaa, että aikuiset miehet käyttäytyvät törkeästi ja seksistisesti, olettaen, että se on oikeutettua…

…koska Sarkeesian meni käsittelemään aihetta, jota ei heidän mielestään kuulu käsitellä.

…koska heitä on suututtanut se, että monet ihmiset ovat kiinnostuneet tukemaan Sarkeesianin projektia ja kokeneet sen tärkeäksi.

Entä sitten naiset jotka haluavat pelata?

Tähän asti on puhuttu vain pelien naishahmoista. Entä sitten ne todelliset naiset, jotka pelaavat? Aiheet eivät ole toisistaan irrallisia. Itse olen jossain määrin ollut siinä uskossa, lähinnä erilaisten blogien lukemisen kautta, että seksismi voi paksusti. Esittelen muutamia linkkejä aiheesta. Esimerkiksi Geek Feminism-sivulle on koottu ”Seksismi peleissä”-bingo, jossa esitellään yleisimmät kommentit, joita pelaavat naiset tai pelien naiskuvastoista puhuttaessa kohdataan. [http://geekfeminism.org/2011/11/03/quick-hit-sexism-in-games-bingo/] Tässä BBC:n jutussa ”Sexual harassment in the world of video gaming” tuodaan esiin, miten pelikulttuurin naisvihamielisyys ja seksismi eivät ole ole poikkeuksia vaan sääntöjä. Siihen on parasta tottua, jos naisena mielii pelata. [http://www.bbc.co.uk/news/magazine-18280000]

Tästä päästään mielenkiintoiseen kysymykseen siitä, että onko netin/pelimaailman seksismi jokin oma saarekkeensa? Kertooko Sarkeesianin kohtaama häirintä siitä, että satunnaisilla ihmisillä nyt vaan on ollut tylsää, ja on tullut lähetettyä vitsillä herjaavia kommentteja ja uhkauksia ja satuttu vähän muokkailemaan kuvia? Vastaus kumpaankin kysymykseen tuntuu oleva ei. Nettimaailmaa ei ole syytä pitää erillisenä ”todellisen elämän” ennakkoluuloista ja ongelmista – nähdäkseni tämänkaltaista näkemystä esitettiin 90-luvulla, jolloin verkko nähtiin vapauttavana ja vapaana alueena. Päinvastoin. Siellä on kehittynyt aivan uudenlaisia tapoja ”palauttaa naiset paikalleen”.

Kokevatko naiset vähättelyä ja hyökkäyksiä erityisen herkkyytensä vuoksi? Eivätkö naiset vain osaa ottaa huumorilla? Kyse tuntuu olevan ainakin jossain määrin siitä, miten kaiken kaikkiaan geek-kulttuuri ja pelaaminen mielletään stereotyyppisesti miehiseksi, miesten alueeksi. Tästä oletuksesta, tunnetusta tosiseikasta, jonka mukaan ”miehet pelaa” muodostuu käytäntö, jossa tuotetaan ja ylläpidetään naisten poissaoloa: kuka haluaa kuunnella seksistisiä kommentteja ehdoin tahdoin? Saara Toivosen pro gradu-tutkielma (vuodelta 2010), jossa on tutkittu pelaamista suomalaisten naisten arjessa, summaa, että siinä missä pelaamisella on tärkeä paikka arjessa, niin samalla ”(…) pelaavan naisen kulttuurinen ja sosiaalinen paikka näyttää olevan vaiettu ja näkymätön. Useat vastaajat olivat tavalla tai toisella törmänneet siihen, että pelaavia naisia ei oleteta olevan olemassa, mikä johtaa siihen, että useat vaikenevat joko pelaamisestaan tai naiseudestaan peliyhteisöissä.” [http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.php?id=20395]

Klassinen ennakkoasenteet törmäävät todellisuuteen-tilanne: Kun pelaava mies kokee naisen läsnäolon pelatessa häiritseväksi siinä määrin, että alkaa heitellä sovinistisia kommentteja yrittäen ”palauttaa naisen paikalleen”, on kyse siitä, miten kyseisen miehen on selvästikin mahdoton kohdata tätä naista yksilönä ja persoonana, joka on kiinnostunut pelaamisesta, vaan tämä nähdään vain Naisena, sukupuolensa edustajana, jonka kuuluisi käyttäytyä siten kuin mies olettaa, eli tehdä jotain muuta kuin pelata. Genitaalialue on kohtalo ironisesti juuri siellä, missä fyysisellä ruumiilla ja olemuksella on hyvin vähän merkitystä.

Epilogi: Kenen vapaus puhua ja mitä?

New Statesman-lehden blogissaan Helen Lewis tuo tärkeän aiheen: sananvapaudesta jaksetaan kantaa huolta, kun joku esittää ”poliittisesti epäkorrekteiksi” miellettyjä kommentteja. Mutta entä niiden naisten sananvapaus, jotka haluavat ottaa feministisiä kysymyksiä esiin? Tässäkin tapauksessa se jota on yritetty vaientaa kaikin mahdollisin tavoin on Sarkeesian. Sarkeesian on vahva ja on saanut myös paljon tukea tapauksen tiimoilta, mutta kuinka moni haluaa tulla omalla nimellään ja kasvoillaan esiin feministinä, jos mahdollisuus on, että joku neropatti tekee pelin, jossa voi hakata kasvot mustelmille?  (ks. linkki) Ja tämähän on vain pisara meressä kaikessa siinä moskassa, jota Sarkesiaaniin on kohdistettu.On täydellisen epärehellistä sanoa, että ”sana on vapaa netissä”, kun se tarkoittaa, että ”sana on vapaa, kunhan kestät seuraukset, ja tällöinkin asia on vain omaa vikaasi, eli turha valittaa”.    [http://www.newstatesman.com/blogs/internet/2012/07/what-online-harassment-looks]

Tämän lisäksi kysymyksiä herättää, miksi seksistisiä kommentteja esittävän sananvapaus vaatii enemmän suojelua kuin naisen, joka haluaa kritisoida peleissä esiintyvää seksismiä? Suurin osa sananvapauden määrittelystä ei tapahdu oikeusistuimissa vaan ihan arkipäiväisessä toiminnassa, jossa määritellään rajat sille, mistä voi puhua ilman että saa täydellisen asiatonta ”kritiikkiä” osakseen. Esimerkiksi Sarkeesianin tapauksessa katson täydellisen asiattomaksi hänen sukupuoleensa ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa liittyvän kritiikin sekä varsinaisen uhkailun. Tämän lisäksi yritykset estää blogin pitäminen ja rahankerääminen ovat kaiken oikeutuksen ulkopuolella – niitä on mahdotonta puolustella ”rakentavaan kritiikkiin” tai ilmaisunvapauteen vedoten.

Kirjoittaja opiskelee filosofiaa yliopistossa, ja katsoo (liikaa) televisiota ja viettää (liikaa) aikaa netissä.

Anita Sarkeesianin FeministFrequency-sivut: [http://www.feministfrequency.com/] Löytyy paljon linkkejä myös häirintää käsitteleviin juttuihin.

Sivuja joissa käsitellään naisten asemaan netti/pelaamiskulttuurissa:

Geek Feminism-wiki-sivusto: [http://geekfeminism.wikia.com/wiki/Geek_Feminism_Wiki] (Myös seksismiin ja sen torjuntaan keskittyviä artikkeleita.)

Naisten aliedustus wikipedian muokkaajina-  tavoitteena muutos: [http://blog.wikimedia.org/2011/07/15/shedding-light-on-women-who-edit-wikipedia/]

Miksi naiset muokkaavat miehiä vähemmän wikipediaa?[http://suegardner.org/2011/02/19/nine-reasons-why-women-dont-edit-wikipedia-in-their-own-words/]

Viitteet:

  1. Tilt-pelisivustolla pieni uutinen aiheesta: [http://www.tilt.tv/videopelien-naisstereotyyppien-kasittely-videossa-saa-ihmiset-sekaisin/]
  2. Ainakin yksi mainitsemisen arvoinen sivusto on Sociological Images. Erilaisia aiheita, ja myös suhteellisen interaktiivinen, eli lukijat voivat lähettää vinkkejä/kuvia. [http://thesocietypages.org/socimages/]
  3. Sarkeesian kertoo akateemisesta pätevyydestään kerrotaan FemFreq-sivustolla seuraavasti: ”She has earned her bachelor’s degree in Communication Studies and her Master’s degree in Social and Political Thought.” Sivuston About-osiossa löytyy paljon muutakin tietoa hänestä, sekä paljon haastatteluita. [http://www.feministfrequency.com/about/]
  4. Stereotyypeistä ja ylipäätään totunnaisista ja normittavista kuvauksista puhuttaessa  on luonnollisesti huomioitava, miten stereotyyppisyys on liukuva ja vaikeasti määriteltävissä oleva käsite. Myöskään kaikki stereotyyppiset oletukset eivät ole negatiivisia. Miksi siis pitää melua stereotyypeistä? Kyse on siitä, että on syytä pyrkiä tunnistamaan ja kritisoimaan vähintäänkin sellaisia kulttuurisia käytänteitä, jotka estävät ihmisiä kohtaamasta ja kunnioittamasta toisia ihmisiä sellaisina kuin he ovat.
  5. Tässä on tietenkin otattava huomioon se seikka, että ihmiset suhtautuvat moniin kulttuurituotteisiin myös kriittisesti (nykyään kai sanotaan, että jostain voi ”tykätä ironisesti.”) En nyt kovin tosissani silti kulttuurikritiikkiä olisi julistamassa tarpeettomaksi siksi, että ”mitä tahansa voi katsoa mistä tahansa näkökulmasta”. Asiat eivät ole aivan niin yksinkertaisia: esimerkiksi vaikka ihmiset tietävät, että mainoksien mallit ovat muokattuja, ne vaikuttavat jollain tavalla silti näkemyksiin siitä, miltä kuuluunäyttää. Enkä suostu antamaan Sinkkuelämälle tunnustusta feministisenä sarjana, vaikka tähänkin väitteeseen välillä törmää.
  6. Esimerkiksi tässä vuonna 2011 tehdyssä haastattelussa Feministing.com-sivustolla Sarkeesian kertoo, että suurimmat haasteet hänelle ovat tuottaneet rahoituksen hankkiminen sekä häirintä, jonka laajuus laajuus tuli hänelle osittain yllätyksenä:    ”I had anticipated online harassment when I first began FemFreq because I made the choice to publicly use my face and identity but I don’t think I was adequately prepared for the torrent of hate that I get on a regular basis. This is a wide scale problem that far, far too many women videobloggers and feminist bloggers have to deal with regardless of the topics they are blogging about, as I’m sure Feministing readers are intimately familiar with. My commentaries are intended to push the status quo and to invigorate feminist pop culture criticism, and I’ve found that mix encourages men to remind me of my “place as a woman.”” [http://feministing.com/2011/03/12/the-feministing-five-anita-sarkeesian/]

Vieraan vuoro: Mitä tasa-arvo on?

Hanna Ylöstalo

****

Tasa-arvo herättää sanana monenlaisia tunteita ja siitä käydään monenlaisia kiistoja. Kiistat koskevat esimerkiksi sitä, mikä on tasa-arvon tila suomalaisessa yhteiskunnassa ja mitä tasa-arvo ylipäätään tarkoittaa. Joidenkin mielestä tasa-arvo on jo saavutettu, joidenkin mielestä se on mennyt liian pitkälle, joidenkin mielestä tekemistä riittää tulevillekin sukupolville. Yhden mielestä tasa-arvo on sitä, että naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Toisen mielestä tasa-arvoa on se, että nainen voi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Kolmannen mielestä tasa-arvoista on, että tupakoitsijat eivät saa työpaikalla pitää tupakkataukoja, koska tupakoimattomatkaan eivät ylimääräisiä taukoja saa. Määritelmiä tuntuu olevan yhtä paljon kuin määrittelijöitä.

Tästä huolimatta tasa-arvon käsitteestä käydään harvoin perusteellista keskustelua silloin, kun pyritään edistämään tasa-arvoa työelämässä. Tasa-arvolaki velvoittaa kaikki työpaikat tasa-arvon tavoitteelliseen ja suunnitelmalliseen edistämiseen. Lisäksi vähintään 30 henkilön työpaikoilla tulee toteuttaa tasa-arvoa edistävät toimet vuosittain yhteistyössä henkilöstön edustajien kanssa laadittavan, erityisesti palkkausta ja muita palvelussuhteen ehtoja koskevan tasa-arvosuunnitelman mukaisesti. Väitöskirjatutkimuksessani ”Tasa-arvotyön tasa-arvot” (Tampere University Press 2012) tarkastelin tasa-arvon määrittelyjä kahden työpaikan, kaupungin ja kemiantehtaan tasa-arvon kehittämistyössä, jonka tavoitteena oli tasa-arvosuunnitelmien tekeminen. Koska kaikki ”tietävät” mitä tasa-arvo tarkoittaa, otettiin tasa-arvo työpaikoilla kehittämistyön lähtökohdaksi ilman yhteistä ymmärrystä siitä, mitä tasa-arvolla tarkoitetaan. Tasa-arvo saikin kehittämistyössä hyvin erilaisia määritelmiä.

Erilaisilla tavoilla määritellä tasa-arvo on erilaisia seurauksia tasa-arvon kehittämistyön kannalta. Osa tasa-arvomääritelmistä on suunnattu sukupuolten tasa-arvon kehittämistyön vastustamiseen. Työpaikoilla saatettiin sanoa, että he eivät halua osallistua sukupuolten tasa-arvon edistämiseen, koska on paljon tärkeämpiäkin tasa-arvokysymyksiä, kuten vaikkapa ikätasa-arvo, uskonnollinen tasa-arvo, tupakoitsijoiden ja tupakoimattomien tasa-arvo. Sukupuolten tasa-arvo on vain yksi näkökulma, eikä ollenkaan tärkein, minulle kerrottiin. Näin vaivaannuttava sukupuolten eriarvoisuus voitiin selittää pois.

Vastustaminen saattoi tapahtua myös puhumalla toteutuneesta tasa-arvosta. Moni mieltää Suomen tasa-arvon mallimaaksi, jossa sukupuolten tasa-arvoon liittyviä, ainakaan merkittäviä ongelmia ei ole. Tasa-arvon toteutumiseen uskotaan silloinkin, kun on ilmeisiä todisteita siitä, että asiat eivät ole ihan tasapainossa. Haastattelin vastikään erään yrityksen johtajaa, jonka mukaan henkilöstön sukupuolijakauma hänen työpaikallaan on täysin tasapuolinen, vaikkakin eräällä osastolla saattoi hänen mukaansa olla hieman enemmän miehiä. Tällä osastolla oli 48 miestä ja 2 naista. Uskoa tasa-arvoon, esimerkiksi siihen, että naiset ja miehet voivat toimia missä tahansa työtehtävissä, on vaikea kyseenalaistaa, vaikka todisteet sanoisivat muuta. Epätasa-arvo on uhkaavaa, koska se kyseenalaistaa ajatuksen oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja saa kysymään: olenko minä sortaja? Olenko minä uhri? Siksi tasa-arvon halutaan uskoa toteutuneen. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, ettei epätasa-arvo ole pääsääntöisesti kenenkään syy. Avaamalla silmämme eriarvoisuudelle annamme samalla mahdollisuuden tasa-arvon edistämiselle.

Tämän takia tasa-arvon määrittelyllä on väliä. Tasa-arvon käsite on keskeisessä asemassa, kun yhteiskunnassamme määritellään sukupuolten välisiä suhteita. Tasa-arvon erilaisilla määrittelyillä on myös erilaisia seurauksia. Viime kädessä tasa-arvon määrittelyssä on kyse vallankäytöstä: kenet määritellään oikeutetuksi tasa-arvoon, kenet suljetaan sen ulkopuolelle. Tasa-arvopolitiikan tapa puhua tasa-arvosta naisten ja miesten kautta sulkee ulkopuolelleen esimerkiksi homojen ja lesbojen lisääntymisoikeudet tasa-arvokysymyksenä. Työpaikoilla tasa-arvon määrittely ihmisten tasa-arvoksi sukupuolten tasa-arvon sijaan puolestaan tekee vaikeaksi sukupuoleen liittyvästä eriarvoisuudesta puhumisen. Näin tasa-arvon määrittelyllä on konkreettisia seurauksia.

Tutkimukseni kohteena olevilla työpaikoilla oli kolme keskeistä tapaa ymmärtää tasa-arvo. Olen nimennyt ne tasa-arvoksi yhtäläisinä oikeuksina, sukupuolieroon perustuvaksi tasa-arvoksi sekä moninaiseksi tasa-arvoksi. Tasa-arvo yhtäläisinä oikeuksina perustuu ajatukseen siitä, että naisille ja miehille kuuluvat samat oikeudet ja velvollisuudet. Tasa-arvossa yhtäläisinä oikeuksina naiset ja miehet ymmärretään ennen kaikkea yksilöinä, jotka voivat rakentaa oman elämänsä sellaiseksi kuin haluavat ja kykenevät, kunhan säännöt ovat kaikille samat. Moni ajattelee, että on naisten tehtävä tulla miesten kanssa tasa-arvoisiksi kouluttautumalla oikealle alalle, pyytämällä enemmän palkkaa ja hakeutumalla johtotehtäviin. Tällainen yksilöitä vastuuttava puhetapa peittää alleen sen tosiasian, että työelämän ehdot ovat naisille ja miehille erilaiset. Eräs nainen kertoi työhaastattelusta, jossa hänelle oli todettu hänen lastensa olevan vielä niin pieniä, että he tarvitsevat äitiään enemmän kuin työpaikka tämän naisen työpanosta. Työpaikoilla siis ajatellaan, että naisten pitäisi itse pyrkiä aktiivisesti etenemään urallaan jotta tasa-arvo toteutuisi, mutta samalla näin toimimista paheksutaan tai se estetään. Tasa-arvon edistämiseksi tulisikin ensisijaisesti muuttaa työelämää, ei naisia ja miehiä.

Sukupuolieroon perustuva tasa-arvo pohjautuu ajatukseen siitä, että naiset ja miehet ovat erilaisia mutta samanarvoisia. Naisilla ja miehillä ajatellaan olevan sukupuolieron takia erilaisia ominaisuuksia ja taitoja, joiden perusteella heille määritellään erilaisia rooleja ja tehtäviä työelämässä. Usein nämä roolit ylläpitävät sukupuolen mukaisia hierarkioita. Eräässä keskustelussa naisten erityiskyvyksi katsottiin tarkkuutta vaativa näpertäminen. Kuulostaako ominaisuudelta, jota johtajalta vaaditaan?

Tällainen kaavamainen käsitys naiseudesta ja mieheydestä on hyvin kapea, ja se sulkee ulkopuolelleen määritelmistä poikkeavan naiseuden ja mieheyden. Jos meitä arvioidaan työssä sukupuoleemme kohdistuneiden odotusten kautta, meidän pitää olla päteviä paitsi ammattilaisina, myös naisina ja miehinä. Esimerkiksi miesten toivominen kouluihin miehen malleiksi luo opettajina toimiville miehille kohtuuttomia ja epärealistisia odotuksia – ehkä he haluaisivat tehdä sitä työtä, mihin ovat kouluttautuneet, eivätkä edustaa työssään koko miessukupuolta. Tasa-arvotyössä tarvitaankin sukupuoleen liittyvien odotusten ja ennakkoluulojen purkamista.

Moninainen tasa-arvo puolestaan liitetään muihinkin eroihin ja erotteluihin kuin sukupuoleen. Moninainen tasa-arvo otettiin työpaikoilla kuitenkin huomioon lähinnä periaatetasolla, eikä työpaikoilla pohdittu syvällisemmin, minkälaisia tasa-arvo-ongelmia esimerkiksi ikään liittyy ja miten ongelmia voitaisiin poistaa. Monissa tilanteissa moninaista tasa-arvoa käytettiinkin lähinnä sukupuolten tasa-arvon kritisoimiseen: ”Kyllä meillä varmaan on enemmänkin ikä- kuin sukupuolikysymykset, joissa tasa-arvo-ongelmia esiintyy”, kuten eräs haastateltava asian tiivisti. Moninaisen tasa-arvon edistäminen edellyttää tasa-arvotyön kannalta riittävää ymmärrystä siitä, mitä moninainen tasa-arvo ja sen edistäminen käytännössä tarkoittavat. Muuten moninainen tasa-arvo ei pysty tavoittamaan niitä eriarvoisuuden kokemuksia, jotka ihmisten arjessa ovat läsnä.

Sukupuolten tasa-arvo tarkoittaa eri ihmisille eri tilanteissa eri asioita – jaettua, tilanteesta toiseen toimivaa määritelmää ei ole. Kaikilla määritelmillä on paikkansa tasa-arvotyössä, mikään niistä ei sinänsä ole oikea tai väärä. Ne antavat kuitenkin erilaisia mahdollisuuksia kehittämistyöhön, minkä vuoksi tasa-arvoista tulisi käydä keskustelua ja kanavoida tuo keskustelu osaksi tasa-arvon edistämistä. Samalla työpaikkojen tasa-arvotyössä ja myös tasa-arvopolitiikassa tulisi olla tietoinen niistä seurauksista, mitä erilaisten käsitteiden valinnalla on.

Keskustelu tasa-arvotyön tavoitteista auttaa tasa-arvotyöhön osallistuvia ymmärtämään toiminnan tavoitteet ja mahdollisesti pohtimaan sukupuolen merkitystä uudella tavalla myös omassa elämässään. Työpaikoilla on olemassa aitoa halua tasa-arvon edistämiseen, ja vastustus tuntuu kumpuavan ennen kaikkea epävarmuudesta koskien sitä, mitä tasa-arvo on ja mihin sillä pyritään. Kun kehittämistyöstä ja sen tavoitteista käydään avointa keskustelua johon jokaisella on mahdollisuus osallistua, on henkilöstön myös helpompi sitoutua yhteisiin päätöksiin ja niiden noudattamiseen. Samalla moniäänisyys ei kuitenkaan tarkoita, että tasa-arvo voitaisiin määritellä millä tavalla tahansa. Erilaisiin tasa-arvokäsityksiin liittyy erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, mutta tietoisuus ja keskustelu niistä voi auttaa välttämään joitakin tasa-arvon kehittämistyön sudenkuoppia.

Tasa-arvotyö on pitkäjänteinen prosessi, jossa yhä uudelleen tehdään näkyväksi sukupuolta ja sen merkitystä työn arjessa ja etsitään tapoja toimia ja nähdä asiat toisin. Asiat, joihin tasa-arvotyöllä pyritään vaikuttamaan, ovat syvällä kulttuurissamme ja siksi vaikeita muuttaa. Siksi tasa-arvotyö tuottaa parhaimmillaankin pieniä, paikallisia kohennuksia. Ajan oloon muutosta kuitenkin tapahtuu, jos sen eteen tehdään työtä. Tämä työ ei ole mahdollista ilman sukupuolentutkimusta ja sen tuottamaa kriittistä tietoa tasa-arvon tilasta ja merkityksistä työelämässä. Jotta muutos olisi mahdollista, tarvitaan siis sekä muutokseen pyrkivää feminististä teoriaa että tasa-arvotyötä, jossa tasa-arvon määrittely ja erilaisiin tasa-arvokäsityksiin liittyvät sitoumukset ovat tietoisesti osa tasa-arvon kehittämistä.

Tasa-arvon edistymisestä hyötyvät naiset, miehet ja työpaikat. Työilmapiiri ja työhyvinvointi paranevat ja työmotivaatio lisääntyy tasa-arvoisessa työyhteisössä. Osaamista voidaan hyödyntää tehokkaammin, kun ei jumiuduta sukupuoleen liittyviin odotuksiin. Tasa-arvo on työpaikalle myös imagoetu ja voi auttaa kilpailemaan ammattitaitoisesta työvoimasta. Tasa-arvo ei kuitenkaan ole ensisijaisesti hyöty- vaan oikeudenmukaisuuskysymys. Me kaikki ansaitsemme tulla kohdelluiksi tasa-arvoisesti.

YTT Hanna Ylöstalo toimii tutkijana Työelämän tutkimuskeskuksessa Tampereen yliopistossa

 

Uskontoa tutkiva feministi

Maria Vihlman

(Pohjautuu Marian 12.5.2011 pitämään esitelmään,
blogitekstiksi muokannut Katariina)

****

Vuoden 2010 lopulla valmistuneessa lisensiaatintutkimuksessani Siunattu heterous tutkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käytäntöjä. Tarkastelin sitä, miten sukupuolesta ja seksuaalisuudesta neuvotellaan kirkon virallisluonteisissa teksteissä.

Tutkimuksellani pyrin osallistumaan ainakin kahdella kentällä käytäviin keskusteluihin. Yhtäältä työni konteksti oli tutkimuksellinen: tavoitteenani oli soveltaa feministisen tutkimuksen työkaluja kirkon ja uskonnnollisuuden tarkasteluun ja tuoda uskontoon liittyviä teemoja feministisen tutkimuskeskustelun kentälle. Toisaalta työtäni voi ajatella puheenvuorona kirkosta, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta käytävään aikalaiskeskusteluun.

Kahtalaisen asemoitumiseni kautta aloin yhä enemmän kiinnostua neuvotteluista, joita tutkimusta tehdessään käy yliopiston ulkopuolelle, tässä tapauksessa tutkittavan kentän (eli kirkon) ja sitä koskevan aikalaiskeskustelun suuntaan. Näen eri kenttien välisten välimatkojen pohtimisen olennaisena osana feminististä tutkimusta. Koska feministinen tutkimus on lähtökohtaisesti poliittista ja muutokseen pyrkivää, voi tutkimuksen erityisenä vahvuutena pitää tapaa, jolla se tarjoaa merkittäviä näkökulmia paitsi tutkimuskeskusteluihin, myös yhteiskunnassa käytäviin aikalaiskeskusteluihin. Eri kenttien välisten välimatkojen neuvottelu ei kuitenkaan suju itsestään, vaan vaati ja vaatii ainakin omalla kohdallani aktiivista työstämistä.

Lisensiaatintutkimusta tehdessäni kirkko ja seksuaalisuus eivät juurikaan olleet esillä julkisessa keskustelussa. Tilanne oli tämä vielä syyskuussa 2010, kun työni tarkastettiin. Juuri siinä vaiheessa, kun itse olin jo irrottautumassa tehdystä tutkimuksesta, tapahtui jotakin ennakoimatonta. 12.10.2010 TV2:lla esitettiin Homoilta, joka nosti kirkko ja seksuaalisuus -tematiikan keskusteluun miltei kaikilla kuviteltavissa olevilla foorumeilla.

Homoillan jälkeen pyrin mahdollisuuksieni mukaan osallistumaan erilaisilla areenoilla kirkkoa ja seksuaalisuutta koskeviin keskusteluihin. Törmäsin hyvin nopeasti siihen, että käymissäni keskusteluissa minua, uskontoa tutkivaa feministiä, asemoitiin erityisellä tavalla suhteessa uskontoon ja uskonnollisuuteen. Eräässä konferenssissa esitelmöidessäni ryhmään osallistunut teologi näki feministisen tulkintakehykseni uskontovihamielisenä ja esitti, että minulla ei ole pyrkimystä ymmärtää, vaan ainoastaan lyödä kirkossa tehtävää työtä feminististen työkalujen avulla. Toisaalla, kertoessani tutkimuksesta henkilöille jotka itsekin tekevät feminististä tutkimusta, sain usein kannustavia kommentteja, koska minun nähtiin tutkivan erityisen patriarkaalista ja vanhoillista instituutiota. Vastaavat kommentit ja tilanteet toistuivat lukemattomia kertoja.

Ensi näkemältä nämä tilanteet vaikuttavat toistensa vastakohdilta: teologi syyttää minua uskontovihamielisyydestä ja kanssafeministi tukee matkaani patriarkaatin sydänmaille. Suhteessa siihen, miten minut uskontoa tutkivana feministinä asemoidaan, tapaukset ovat kuitenkin häkellyttävän yhteneväisiä. Kummassakin tehdään oletus siitä, että feministinä minä itse asemoidun uskonnon – tässä tapauksessa kirkon – ulkopuolelle. Tämän ajattelutavan voi esittää kahtena väittämänä:

1. (Akateeminen) feministi on sekulaari, uskonnoton, ei-uskova, mahdollisesti uskontovihamielinen, jolloin
2. Uskova tai uskonnollinen ei voi olla (akateeminen) feministi, mahdollisesti on antifeministi

Suhde uskontoon piirtää esiin jotakin olennaista feministisestä subjektista ja sen rajoista, mahdollisuuksista ja paikoista. Feminismi – ja etenkin akateeminen feminismi – näyttää toistuvasti rakentuvan sekulaarihumanistisen subjektikäsityksen varaan. Tällöin feministinen toimija on ikään kuin itsestään selvästi uskonnoton.

Oman tutkimukseni  pohjalta puhun nimenomaan akateemisen feminismin ja institutionaalisen uskonnon suhteesta. Ajatusmalli on kuitenkin myös kytköksissä laajempiin asiayhteyksiin, kuten ajatuksiin konservatiivisuudesta ja liberaaliudesta taikka modernista ja vanhoillisesta, joita usein rakennetaan sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien mielikuvien kautta.

Homoillan ja hieman myöhemmin otsikoihin nousseen Älä alistu -kampanjan myötä julkisessa keskustelussa on korostunut jyrkkä kahtiajako tai vastakkainasettelu paitsi feminismin ja uskonnon myös ei-heteroseksuaalisuuden ja uskonnon välillä. Monin paikoin – mm. alkuperäiseen Älä alistu -kampanjavideoon tehdyssä kriittisessä vastavideossa – queer*  ja uskonnollisuus on nähty toisensa ulossulkevina asemina. Tämänkaltaiset vastakkainasettelut ovat kokemukseni mukaan hankaloittaneet merkittävästi etenkin uskovien queer-ihmisten kuulemista ja näkemistä.

Niin akateemisen feminismin kuin queer-subjektinkin taustalla vaikuttava käsitys modernista sekulaarisesta subjektista ei ole viaton rakennelma, vaan juurtuu vallan historioihin. Sen avulla tehdään erotteluja esimerkiksi primitiiviseen ja kehittyneeseen ajatteluun, joista ensin mainittua määrittää uskomuksellisuus ja jälkimmäistä tieto ja totuus. Jako tiivistyy myös maantieteellisesti esimerkiksi jaotteluissa rationaalisena ja demokraattisena pidettyyn länteen ja uskonnollisesti ja poliittisesti irrationaalisena pidettyyn “kolmanteen maailmaan”. Keskustelusta toiseen toistuvat jaottelut lukitsevat paikalleen toiminnan ja ajattelun tapoja, ja samalla ne rajaavat konkreettisia toiminnan ja toimijuuden mahdollisuuksia.

Onkin tärkeää pohtia, että mikäli feminismin subjekti oletetaan ennakolta sekulaariksi, kenet rajataan ulos – niin paikallisesti kuin globaalistikin.

Kysymys uskonnon ja feminismin suhteesta on erityisen akuutti nykyisessä poliittisessa tilanteessa, jossa oikeistopopulismin ja äärioikeiston suosio on ollut jo jonkin aikaa selvässä kasvussa. Populistisen oikeiston islamofobisissa puhetavoissa “feminismiä” ja ajatusta naisten oikeuksista käytetään toistuvasti perustelemaan esimerkiksi maahanmuuton rajaamista tai valtiollisia huivikieltoja. Naisten oikeuksien varjolla on maailmanlaajuisesti pyritty oikeuttamaan erityisesti islamilaisiin maihin tehtyjä sotilaallisia interventioita.

Uskonnon ja feminismin suhteen uudelleenajattelu ei merkitse perustellusta uskontoon ja erilaisiin uskonnollisiin instituutioihin kohdistuvasta kritiikistä luopumista. Se merkitsee luopumista ajatuksesta, jonka mukaan feministinen toimijuus ja uskonnollisuus sulkevat automaattisesti toisensa pois. Uskonnottomuuden näkeminen feminismin ennakkoehtona voi hankaloittaa yhteyksien havaitsemista ja poliittisten liittoutumien muodostamista siellä, missä niitä kipeästi tarvitaan.

 

 

* Queer toimii tässä sateenvarjokäsitteenä moninaisille “normiheteroudesta” eroaville sukupuolen ja seksuaalisuuden kokemisen tavoille.

Biologiset erot ja tieteelliset tutkimukset

Katariina Mäkinen

******

Tämän(kin) blogin kommenttiosastolla nousee vähän väliä esiin argumentteja, joissa yhteiskunnallista eriarvoisuutta perustellaan biologialla ja vedotaan esimerkiksi miesten ja naisten erilaisiin geeneihin tai eroon älykkyydessä. Olen viime aikoina lueskellut Cordelia Finen mainota opusta “Delusions of Gender” [1], jossa on aika paljon hyviä näkökulmia näihin kysymyksiin. Seuraavassa niistä muutamia.

Yhteiskunnallisia erontekoja biologialla perustelevat argumentit ovat hankalia siksi, että rajanveto biologian ja kulttuurin välillä on huomattavan vaikeaa. Esimerkiksi nykypäivän aivotutkimuksessa korostetaan nimenomaan jatkuvaa vuorovaikutusta geenien, aivotoiminnan ja ympäristön välillä. Geenit meillä ovat annettuina, mutta se kuinka geenit aktivoituvat riippuu ympäristön vaikutuksesta. Ajattelu, oppiminen ja aistiminen vaikuttavat suoraan aivojen rakenteeseen. Siksi esimerkiksi keskustelu miesten ja naisten erilailla toimivista aivoista ei ole keskustelua pelkästään biologiasta tai muuttumattomista eroista miesten ja naisten välillä, vaan yhtä lailla siitä miten ympäristö eli yhteiskunta ja sosiaalinen elämä vaikuttavat aivoissa muodostuviin yhteyksiin.

Bruce E. Wexler (2006) kirjoittaa samasta asiasta: :

“In addition to having the longest period during which brain growth is shaped by the environment, human beings alter the environment that shapes their brains to a degree without precedent among animals… It is this ability to shape the environment that in turn shapes our brains that has allowed human adaptability and capability to develop at a much faster rate than is possible through the genetic code itself. This transgenerational shaping of brain function through culture also means that processes that govern the evolution of societies and cultures have a great influence on how our individual brains and minds work.”

Kyse ei tietenkään ole siitä, että geeneillä ei olisi mitään merkitystä, vaan siitä että geenit – vaikkakin rajoittavat tietyllä tavalla ihmisen kehitystä – eivät täydellisesti määritä kehityksen lopputulosta. Biologiassa on siis kyse mahdollisuuksista ja potentiaalista eikä muuttumattomasta kokonaisuudesta. Tämä tuntuu usein unohtuvan, kun milloin mitäkin sukupuolten välisiä eroja perustellaan biologisilla eroilla.

Tätä seikkaa on hyvä havainnollistaa perehtymällä tarkemmin tämänkin blogin kommenttiosiossa esitettyyn väitteeseen, jonka mukaan miehissä on naisia enemmän sekä “huippuja” että “luusereita”. [2] Tätä “Greater Male Variety” -hypoteesia on toisteltu jo 1900-luvun alusta lähtien perusteluna sille, miksi miehiä on naisia enemmän korkeissa asemissa.

2000-luvulla kuuluisin vastaavan väitteen esittäjä lienee Harvardin yliopiston entinen rehtori Lawrence Summers, joka väitti että sisäsyntyiset erot naisten ja miesten lahjakkuudessa saattaisivat selittää, miksi tieteen ja matematiikan huippujen joukossa on niin harvoja naisia. Summers perusti arvelunsa nimenomaan sille että miesten joukossa variaatio (älykkyydessä sekä muissa ominaisuuksissa) on suurempaa ja siksi myös huippuja on enemmän.

Väitettä miesten suuremmasta variaatiosta on perusteltu 1920-luvun alun tutkimuksella, jossa tarkasteltiin 80 000 skottilapsen älykkyysosamäärää ja havaittiin, että se oli keskimäärin sama tytöillä ja pojilla mutta pojilla oli enemmän variaatiota. Sukupuolierojen olemassaolo, kuten yllä jo viitattiinkin, ei kuitenkaan kerro mitään siitä, minkä takia eroja on tai ovatko ne välttämättömiä. Eron havaitseminen tutkimuksessa ei vielä todista sen perustuvan muuttumattomiin biologisiin syihin.

Nykyaikaiset tutkimukset ovatkin osoittaneet, että miesten suurempi variaatio henkisissä kyvyissä ei ole muuttumatonta tai välttämätöntä. Esimerkiksi eräässä 2000-luvun alun tutkimuksessa havaittiin, että sukupuolierot verbaalisten, matemaattisten ja tilallisen hahmottamisen kykyjen variaatiossa ilmenevät kyllä Yhdysvalloissa mutta eivät muissa tutkituissa maissa. Jokaisen tutkittavan osa-alueen (verbaaliset, matemaattiset, tilalliset kyvyt) kohdalla löytyi maita, joissa naisten saavutuksissa oli enemmän variaatiota kuin miesten. [3]

Myös muissa tutkimuksissa on saatu samankaltaisia tuloksia. Esimerkiksi koululaisten matemaattisia kykyjä tutkittaessa on havaittu, että yhdysvaltalaisista lapsista valkoisten osalta pojilla on enemmän variaatiota, kun taas aasianamerikkalaisten osalta tytöillä. [4]

Se miten hyvin lapsi tai aikuinen menestyy matemaattista kykyä (tai älykkyyttä) mittaavissa kokeissa ei myöskään ole automaattinen merkki poikkeuksellisesta sisäsyntyisestä älykkyydestä. Matemaattista lahjakkuutta testaavassa Study of Mathematically Precocious Youth – kokeessa vuonna 1980 hyvin lahjakkaiksi havaittuja poikia oli 13 yhtä tyttöä kohden. Vuonna 2005 suhdeluku oli pudonnut niin että lahjakkaita poikia oli ainoastaan 2,8 yhtä tyttöä kohden. [5] Näin isoa muutosta tuskin selittää sattuma tai äkillinen muutos geneettisessä lahjakkuuserossa – kysymys on myös siitä kenelle annetaan mahdollisuuksia kehittää itseään ja hyödyntää yllä mainittuja biologian tarjoamia mahdollisuuksia.

Tutkimukset – edes ne kuuluisat empiiriset kokeetkaan – eivät siis ole yksiselitteisiä tai lopullisia totuuksia, ja tulosten selittäminen vaatii aina tulkintaa. Hämmentävän usein käy niin, että nimenomaan tulkinta (“miesten ja naisten lahjakkuuserot ovat biologisia ja siten muuttumattomia ja riippumattomia yhteiskunnallisista seikoista”) esitetään kyseenalaistamattomana tieteellisenä totuutena – monesti siitä huolimatta, että tiedemaailmassa sen on jo monta kertaa ehditty osoittaa olevan vailla riittäviä perusteita.

********************

[1] Fine on tutkija, jonka tarkempia meriittejä voi tarkastella täältä: http://www.cordeliafine.com/about.html.
[2] Aihetta käsitellään Finen teoksessa sivuilla 178-185.

[3] Feingold, A. 1994: ”Gender differences in variability in intellectual abilities: A cross-cultural perspective.” Sex Roles, 30(1/2), 81-92.

[4] Hyde, J.S. et al. 2008: ”Gender similarities characterize math performance.” Science 321, 494-495.

[5] Ks. Andreescu, T. et al. 2008:  ”Cross-cultural analysis of students with exceptional talent in mathematical problem solving.” Notices of the American Mathematical Society, 55(10), 1248-1260 (ks. s. 1248).

Fine 2010: The Real Science Behind Sex Differences. Delusions of Gender. Icon Books.
Wexler 2006: Brain and Culture. Neurobiology, Ideology and Social Change. MIT Press.

(Edit.: Lähteitä lisätty.)

Vieraan vuoro: Pasi Malmi & Feministien vuoron kommentti

Suomalaisen miesliikkeen ideologia ja tavoitteet

HTT Pasi Malmi, Miesjärjestöjen keskusliitto ry:n varapuheenjohtaja

Suomalainen miesliike on joutunut varsin kovan hyökkäyksen kohteeksi viimevuosina. Liikkeen on muun muassa tulkittu edustavan maailmanlaajuista takaiskua, jonka tavoitteena on estää tasa-arvokehitys sekä miesten ylivallanpurkautuminen. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kuvata suomalaisen miesliikkeen ideologiaa ja tavoitteita sellaisina kuin ne on kirjattu miesjärjestöjenpoliittisiin ohjelmiin sekä osoittaa, että takaiskuväitteet ovat tarpeetonta vihollis-ja uhkakuvien maalailua.

Suomalaisen miesaktivismin ideologia ja tavoite

Suomalaisen miesaktivismin ideologia tiivistyy miesjärjestöjen poliittisiin ohjelmiin, joita ovat julkaisseet Vihreä miesliike ry sekä Miesten tasa-arvo ry. Miessakit ry:llä ja Miesjärjestöjen keskusliitto ry:llä ei ole toistaiseksi tasa-arvopoliittista ohjelmaa, mutta niiden tasa-arvomyönteinen ideologia ilmenee yhdistysten sääntömääräisistä tavoitteista. Yhteistä miesjärjestöjen ohjelmille on se, että tavoitteeksi asetetaan maailma, jossa ei esiinny suoraa, välillistä eikä rakenteellista sukupuolisyrjintää ja jossa päästäisiin eroon sellaisista ideologioista ja roolipaineista, jotka saattavat toisen sukupuolen heikompaan asemaan tai jotka rajoittavat ihmisten mahdollisuutta olla oma itsensä.

Kun miesjärjestöjen ohjelmia lukee tarkemmin, näkee selvästi, että ohjelmat ovat sopusoinnussa naistutkimuksen viitekehyksen kanssa. Kun ohjelmissa esimerkiksi analysoidaan sitä, miksi miehet sairastavat työuupumus- ja stressiperäisiä sairauksia, kuolevat työtapaturmissa, alkoholisoituvat ja tekevät itsemurhia selvästi enemmän kuin naiset, niin tulkinta lähtee naistutkimuksen teoriasta. Sen mukaan sukupuolijärjestelmä aiheuttaa miehille roolipaineita perheen pääasiallisen elättäjän aseman saavuttamiseksi tai peräti rikastumiseksi. Roolit painostavat miehiä myös rohkeuteen, hullunrohkeuteen ja sääntöjen rikkomiseen. Tämän vuoksi miehet ajautuvat vaarallisempaan, stressaavampaan ja päihdeongelmallisempaan elämään kuin naiset. Vastakkainen tulkinta on se,että miesten sairaudet ja varhainen kuolleisuus johtuvat biologiasta. Jostain syystä miesjärjestöt ovat tässä asiassa selvästi feministisempiä kuin useat naisjärjestöt ja -tutkijat, joiden on vaikea nähdä miesten terveysongelmia sukupuolijärjestelmästä aiheutuvana tasa-arvopoliittisena ongelmana. Esimerkiksi professori Kevät Nousiainen on pyrkinyt todistelemaan, että miesten terveysongelmat ja lyhyt elinikä eivät ole tasa-arvopoliittinen ongelma, koska tasa-arvopolitiikan tavoitteena on hänen mukaansa naisten aseman parantaminen erityisesti työelämässä (Nousiainen 2010). Nousiainen ei pidä myöskään poikien koulusta putoamista sekä siitä seuraavaa syrjäytymiskehitystä tasa-arvo-ongelmana, koska sukupuoli selittää hänen mukaansa koulutuksen ulkopuolelle putoamisen riskiä vähemmän, kuin lapsen sosiaalinen tausta (Nousiainen ym. 2004, s. 46). Vaikuttaa siltä, että joillekin feministeille on varsin tärkeää saada miesten ja poikien sukupuolittuneet ongelmat pidetyiksi tasa-arvopolitiikan ulkopuolella tai ainakin niin alhaisella prioriteetilla, ettei näille ongelmille tarvitse tehdä mitään.

Miesjärjestöjen pyrkimys miesten pakollisen asevelvollisuuden lakkauttamiseen lähtee YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta, jonka mukaan ketään ei saa syrjiä esim. sukupuolen perusteella. Oikeuskirjallisuudessa syrjinnäksi katsotaan se, että toinen sukupuoli asetetaan toista sukupuolta heikompaan asemaan -esimerkiksi pakotetaan vankilaan, ellei suostu menemään asepalvelukseen tai rangaistusluontoiseen siviilipalvelukseen.

Kolmantena teemana miesjärjestöjen ohjelmissa on vaatimus horisontaalisen segregaation vähentämisestä. Neljäntenä kohtana on vaatimus siitä, että ansiotyö ja vapaa-aika jaettaisiin nykyistä tasaisemmin miesten ja naisten kesken. Viidentenä kohtana on vaatimus siitä, että miehiä ja naisia on kohdeltava viranomaistoiminnassa tasa-arvoisesti siten, että kumpaakaan sukupuolta ei suosita enempää kuin mitä EU-tuomioistuimen vahvistama tulkinta positiivisesta erityiskohtelusta antaa myöten. Parisuhdeväkivallan osalta miesjärjestöt vaativat nollatoleranssia sekä miehiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan nykyistä parempaa huomioimista.

On vaikea löytää näistä teemoista jotain taantumuksellista tai antifeminististä. On tietysti totta, että monin kohdin ohjelmateksteistä voi lukea rivien välistä kiukkua ja tyytymättömyyttä nykyistä järjestelmää kohtaan. On kuitenkin huomattava,että feministisen viitekehyksen mukaan tietty annos kiukkuisuutta on vain hyvä asia, koska se antaa voimia nykyjärjestelmän muuttamiseen (ks. Holmes 2004). Joiltain osin miesten vaatimukset nykytilanteen muuttamisesta saattavat myös heikentää naisten asemaa sillä tavoin, että naisilla oleva ”ylivalta”purkautuu. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että miesjärjestöt haluaisivat tilanteen, jossa miesjärjestöillä on Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa kaksi asiantuntijajäsentä kuten naisjärjestöilläkin ja jossa miesjärjestöille tarjoutuu samanlaisia rahoitusmahdollisuuksia kuin naisjärjestöille. Tavoitteena on tilanne, jossa eduskunta ja ministeriöt pyytäisivät lausuntoja myös miesjärjestöiltä eivätkä pelkästään naisjärjestöiltä. Miesjärjestöt myös vaativat tasa-arvolakia ja tasa-arvopolitiikan perusteita muutettavaksi siten, että tavoitteeksi otettaisiin yksiselitteisesti sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ilman rivien väliin tai lakiesityksen perusteluosaan kirjoitettua olettamusta siitä, että tasa-arvopoliittisilla toimenpiteillä pyritään aina parantamaan nimenomaan naisten asemaa. On huomattava, että jopa EU-tuomioistuin puhuu sukupuolineutraalisti ”heikommassa asemassa olevasta sukupuolesta”tai ”aliedustetusta sukupuolesta”. Tämä tarkoittaa sitä, että EU-lainkäytön näkökulmasta myös miehet voivat joissain tilanteissa olla heikommassa asemassa oleva tai aliedustettu sukupuoli. Tämä tulkinta tulisi vakiinnuttaa myös Suomessa.
Miesasialiikkeen ideologiaa ja tavoitteita on kirjoituksissaan melko asiallisesti,mutta silti mielestäni hatarin perustein kritisoinut Katariina Mäkinen, yksi ”Feministien vuoron” toimittajista.

Katariina Mäkisen kritiikki miesliikettä kohtaan

Katariina Mäkisen analyysin mukaan suomalainen miesliike jakautuu konservatiiviseen ja toisaalta liberaaliin siipeen. Konservatiivista siipeä Mäkinen kritisoi miesten valta-asemaan takertumisesta sekä vastenmielisyydestä suomalaisia naisia ja feministejä kohtaan. On kuitenkin huomattava, että Mäkinen pystyy löytämään näiden väitteidensä tueksi vain vähän suoria lainauksia ”konservatiiveiksi” leimatuilta miesaktivisteilta. Liberaaliksi kutsumaansa miesliikettä kuten Vihreää miesliike ry:tä Mäkinen kritisoi liiallisesta ”liberalismista” ja ”kontekstittomuudesta” (Mäkinen 2011). Liiallinen liberalismi ilmenee Mäkisen mukaan siitä, että Vihreä miesliike on julistanut sukupuoliroolit ”voimavaraksi”, jota yksilöt voivat hyödyntää omien intressiensä mukaisesti tai josta yksilöt voivat halutessaan vapautua. Tämä ”voimavaralainaus” oli kuitenkin peräisin Maaliskuun 2009 julistuksesta, jonka kirjoitti yksi ainoa henkilö ja joka hyväksyttiin kiireellä yhdistyksen perustavassa kokouksessa. Vihreän miesliikkeen uudesta ohjelmasta ei ole löydettävissä tällaisia liberalistis-yksilökeskeisiä linjauksia. Se on selvästi yhteiskuntatieteellisempi ja -kriittisempi teksti kuin Maaliskuun 2009 julistus ja siinä mm. vaaditaan valtiolta merkittävää panostusta sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen.

Kontekstittomuutta koskeva kritiikki tarkoittaa sitä, että liberaali miesliike ei Mäkisen mielestä tarpeeksi hyvin ymmärrä sitä, että naiset ovat vuosituhansienajan olleet täysin ”toisen luokan ihmisiä” eikä sitä, että tämä tilanne jatkuu edelleen monissa maapallon maissa. Tässä kritiikissä Mäkinen osuu harhaan.Vihreä miesliike sekä Miesten tasa-arvo ry tiedostavat naisten aseman olleen vaikea Suomessakin ennen 2000-lukua. Tiedostamme, että naisten asema on edelleen hyvin vaikea monissa maissa vielä nykyisinkin. Miesliikkeen mielestä olisi kuitenkin väärin estää miesten tasa-arvopyrkimyksiä siihen vedoten, että naiset ovat olleet tuhansia vuosia alistetussa asemassa ja siihen, että nyt on miesten vuoro kärsiä.

Mäkinen ei pidä Vihreän miesliikkeen vaatimuksesta, jonka mukaan “kussakin tilanteessa on pyrittävä edistämään sen sukupuolen asemaa, joka on epäedullisemmassa asemassa”. Mäkinen haluaa ilmeisesti määritellä naiset universaalilla ja yleispätevällä tavalla vähäosaiseksi sukupuoleksi™ siten, että tasa-arvopolitiikan tulisi kaikissa tilanteissa tarkoittaa naisten aseman parantamista. Tällainen tulkinta olisi tietysti naisten ja feministien kannalta kätevä, koska tasa-arvopolitiikkaan ei sen jälkeen koskaan, missään olosuhteissa tarvitsisi ottaa mukaan miesten ongelmia korjaavia toimenpiteitä. Tätä miesliike ei voi hyväksyä.

Mäkinen on huolestunut siitä, että miesliike pyrkii edistämään sukupuolineutraaliutta. Hänen mukaansa ”Tämä logiikka näkyy jo esimerkiksi vihreiden uudessa poliittisessa ohjelmassa, jossa väkivallasta puhuttaessa ei mainita sukupuolittuneisuutta – ainoastaan väkivallan kulttuuri.” Tältä osin Mäkinen ei tunne asioiden kulkua. Olin mukana Vihreiden puoluekokouksessa käsittelemässä ohjelmaa. Sekä Vihreät naiset että suurin osa Vihreän miesliikkeen kokousedustajista halusivat ohjelmaan sukupuolisensitiivisiä mainintoja, mutta puoluekokous päätti toisin. Tämän seurauksena moni miesten ongelma ja moni naisten ongelma ikään kuin katosi näkyvistä ohjelmasta ja hautautui ympäripyöreän ja haukotuttavan sukupuolineutraaliuden alle.

Mäkinen on huolestunut siitä, että miesliike on tuottanut ”Miespoliittisiaohjelmia”. Mäkisen mukaan ”kyseessä on sukupuolipolitiikan uudelleenmäärittely miespolitiikaksi… huomaamaton ja vaivihkainen prosessi, jota perustellaan feminismin vanhanaikaisuudella ja feministisen politiikan leimaamisella naispolitiikaksi.” Tämä tulkinta maalaa turhaan piruja seinälle. Miesjärjestöjen sisällä käytiin keskustelua siitä, kutsutaanko uusia ohjelmia tasa-arvopoliittisiksi ohjelmiksi vai miespoliittisiksi ohjelmiksi. Ohjelmien nimeksi tuli ”Miespoliittinen ohjelma”, koska ohjelman kirjoittajat tiedostivat, että tasa-arvopolitiikka on laajempi käsite ja että kyseisissä ohjelmissa ei riittävästi käsitelty naisten ongelmia, jotta ohjelmat olisivat ansainneet sukupuolineutraalin otsikon ”Tasa-arvopoliittinen ohjelma”. Kyseessä ei ole siis mikään vastahyökkäysfeminismiä kohtaan. Elämme moniarvoisessa ja korporativistisessa yhteiskunnassa. Tilanteessa, jossa naisjärjestöt ovat jo muodostaneet selkeän intressiartikulaationsa sekä kuvauksen naisten tasa-arvo-ongelmista (kutsuen näitä ohjelmia tasa-arvopoliittisiksi ohjelmiksi), on hyvä saada siihen rinnalle myös miesjärjestöjen intressiartikulaatio sekä kuvaus miesten tasa-arvo-ongelmista. Teoriataustaltaan ja käsitteistöltään nämä kuvaukset ovat kuitenkin hyvin lähellä toisiaan.

Mäkisen mielestä ”on vaarallista, että miespolitiikka ajautuu ymmärtämään itsensä syrjittyjen ja marginalisoitujen puolustajaksi sen sijaan, että kyse olisi kritiikistä sukupuolijärjestelmää kohtaan tai omien etuoikeuksien tunnistamisesta.” Mäkinen on myös huolestunut siitä, että eduskuntaan on perustettu miesverkosto tuomaan esiin miesten ongelmia sekä antamaan jonkinlaista vastapainoa eduskunnan naisverkostolle. Jos miesjärjestöt eivät nouse esiin puolustamaan syrjittyjä ja marginalisoituja miehiä, niin kuka sitten nousee heitä puolustamaan? Haluaako Mäkinen sitä, että miesjärjestöt keskittyisivät lähinnä miesten hyväosaisuuden ja etuoikeuksien pohdiskeluun ja jättäisivät syrjäytyneiden ja marginalisoituneiden miesten ongelmat vähemmälle painoarvolle? Onko ajatuksena se, että naisjärjestöt kyllä pitävät huolen syrjäytyneistä ja marginalisoituneista miehistä?

Mäkinen on sitä mieltä, että ”jokainen suomalainen mies on etuoikeutettutietyillä alueilla. Ja niitä alueita on monia. Yksi niistä on mahdollisuus vallankäyttöön… Valta ei ole yhteneväinen etuoikeuksien kanssa, mutta näiden välillä on kuitenkin vankka sidos.” Mäkisen esittämä ajatus on yhtenevä radikaalifeministisen näkökulman kanssa, jonka mukaan jokainen mies nauttii etuoikeudesta nimeltä ”patriarchal dividend”. Vaikka mies ei huomaisi tätä etuoikeutta, se on silti olemassa. Mäkelän mukaan näitä kaikkia miehiä koskevia etuoikeutettuja valta-alueita on monia vielä 2000 luvun Suomessakin. Mäkelä ei kuitenkaan mainitse niistä yhtään.

Mäkelä toteaa, että ”Maltillisemmat ja vaihtoehtoisia selityksiä tarjoavat suunnat (kuten vasemmiston miestyöryhmä) ovat vaarassa jäädä näiden voimakkaiden agendojen varjoon. Tämän vuoksi miesliike nykyisessä muodossaan on vahingollinen ilmiö.” Näitä ”voimakkaita agendoja” ovat Mäkelän mukaan miesliikkeen pyrkimys esittää mies uhrina sekä pyrkimys jollain tavoin kaapata ”uhripääoma” naisten hallusta. Miesliike ei kuitenkaan pyri kaappaamaan uhripääomaa naisilta kokonaan haltuunsa. Miesjärjestöjen lähtökohtana ovat tilastot, joiden mukaan 2 % miehistä ja 6 % naisista joutuu vuosittain kokemaan sukupuolisyrjintää työelämässä (STM:n tasa-arvobarometri) sekä tasa-arvovaltuutetulle tehdyt valitukset, joiden mukaannoin 25-33 % sukupuolisyrjinnästä kohdistuu miehiin (Malmi 2009). Enemmistö sukupuolisyrjinnästä näyttää siis edelleen kohdistuvan naisiin. Lisäksi miesliikkeen lähtökohtana ovat valtaresurssien sukupuolijakaumaa koskevat tilastot, jotka osoittavat, että suomalaisessa yhteiskunnassa on miesvaltaisia, tasa-arvoisia sekä naisvaltaisia diskursseja, organisaatioklustereita sekä toimialoja. Haluamme kiinnittää huomiota siihen, että valta ei ole mitenkään yksiselitteisesti miesten hallussa, vaan joillain aloilla naiset käyttävät valtaa ja miehet ovat aliedustetussa ja epäedullisessa asemassa.

Lopulta on kiinnitettävä huomiota Mäkisen kritiikkiin siitä, että miesliike pyrkii hajottamaan tasa-arvon kannattajien vähäisiä voimia. Kritiikki liittyy siihen, että miesliike ei Mäkisen mukaan ole tarpeeksi vasemmistolainen. Tältä osin on kuitenkin heitettävä Mäkiselle pallo takaisin: Jos kerran tasa-arvoa aidosti kannattavia ihmisiä on niin vähän, niin miksi mukaan porukoihin kelpuutettaisiin vain vasemmistolaiset? Eikö tasa-arvomyönteisen liittouman rajaaminen pelkkään vasemmistoon ole juuri sellaista vähäisten voimien hajottamista, jota Mäkinen itsekin vastustaa? Eikö Mäkinen ole tutustunut naistutkimukseen, joka osoittaa,että moni nainenkin ryhtyisi mielellään feministiksi, mutta kun se feminismi on näiden naisten mielestä aivan liian vasemmistolaista? Eikö tällaisessa tilanteessa kannattaisi avata yhteistyön ovet myös tasa-arvoa ajavalle miesliikkeelle täysin riippumatta siitä, julistautuuko tämä miesliike vasemmistolaiseksi, vihreäksi, keskustaoikeistolaiseksi vai poliittisesti sitoutumattomaksi?

Lähteet:
Holmes, Mary (2004)
Feeling Beyond Rules, Politicizing the Sociology ofEmotion and Anger in Feminist Politics, EuropeanJournal of Social Theory, Vol. 7, Nr. 2, s. 209–227.

Mäkinen 2011)
Miesliikettä koskeva kriittinen kirjoitus ”Feministienvuoro” blogissa.

Nousiainen ym. (2004)
Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmansukupuolinäkökulman valtavirtaistamisselvitys: Tasa-arvon työ kirja. 27.10.2004 Helsinki. Hallituksen politiikka ohjelmat. Kirjoittajina Kevät Nousiainen,Anu Pylkkänen, Anne Maria Holli, Johanna Kantola,Eeva Luhtakallio, Eeva Raevaara, Milja Saari.
Nousiainen, Kevät (2010) ”Suomalainen tasa-arvo kansainvälisessä maailmassa”, Esitelmä TASA-ARVO 2020 –seminaarissa Säätytalolla 9.12.2010.

Muutamia huomioita Pasi Malmin kirjoitukseen

Katariina Mäkinen

Keskustelunavaukset miesliikkeestä ja sen ideologiasta ovat tervetulleita, ja siksi haluamme julkaista yllä olevan kirjoituksen Feministien vuoron vieraskynässä. Kirjoituksessa on kuitenkin paljon sellaista, josta emme ole samaa mieltä. Kaikkiin erimielisyyttä aiheuttaviin asioihin puuttuminen veisi liikaa tilaa ja vaatisi pidempää keskustelua, joten tässä kommenttitekstissä kiinnitän huomiota vain muutamiin ongelmallisiin väitteisiin, jotka toistuvat sekä yleisesti vellovassa keskustelussa että yllä olevassa blogauksessa.

Suomalaisen miesaktivismin ideologia ei tiivisty pelkästään poliittisiin ohjelmiin, vaan ideologian tuottamiseen osallistuvat kaikki aktiivisesti toimivat, keskenään erilaiset miesaktivistit. Siksi on tärkeää puhua paitsi virallisista ohjelmista myös siitä minkälaista tietoa sukupuoleen liittyvistä asioista tuotetaan epävirallisesti erilaisissa tilaisuuksissa, haastatteluissa, keskustelupalstoilla ja blogeissa. Tämä on erityisen tärkeää, sillä “epävirallisten” tahojen tuottama tieto saattaa kritiikittä siirtyä esimerkiksi kansanedustajien puheisiin, kuten on jo huomattu  (ks. esim. http://horsmalahti.puheenvuoro.uusisuomi.fi/52421-eras-tasa-arvopoliittinen-puheenvuoro).

On erikoista väittää, että sukupuolijärjestelmä johtaisi miehet “vaarallisempaan ja uuvuttavampaan elämään kuin naiset”, koska sitä kenen elämä on vaarallisinta ja uuvuttavinta on aika vaikeaa lopullisesti mitata tai todistaa. Sen sijaan merkittävää on, että koska eri ilmiöt ovat sukupuolittuneita, miesten elämä on eri tavalla uuvuttavaa ja vaarallista kuin naisten. Ainakaan itse en ole sitä mieltä, että miesten ongelmat johtuisivat biologiasta. Sen sijaan kaipaan asiantuntevaa tutkimusta siitä, millä tavoin sukupuoli liittyy näihin ongelmiin. Eri asioiden julistaminen epätasa-arvoisuudeksi ei riitä, vaan on kyettävä analyyttisesti ja uskottavasti perustelemaan ongelmien syitä jotta niihin voidaan puuttua. Esimerkiksi miesten alhaisen eliniän ei voi suoraan katsoa johtuvan heidän “alisteisesta asemastaan” yhteiskunnassa, vaan on tarkemmin tutkittava mikä miehenä elämisessä on sellaista joka altistaa tietyille sairauksille tai alkoholiongelmille. Tämänkaltaista tutkimusta ei käsittääkseni vielä ole juurikaan tehty.

Malmi kirjoittaa, että “tavoitteena on tilanne, jossa eduskunta ja ministeriöt pyytäisivät lausuntoja myös miesjärjestöiltä eivätkä pelkästään naisjärjestöiltä.” Tämän tavoitteen miesjärjestöt ovat jo saavuttaneet, kuten voidaan huomata esimerkiksi työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan toimintaa tutkittaessa. Ensinnäkin valiokunnan puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja ovat kumpikin miehiä, joten “naisten ylivaltaa” ei ainakaan tämän valiokunnan puitteissa ole syytä epäillä. Työelämä- ja tasa-arvovaliokunta laati viime vuonna mietinnön naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Mietintöä valmisteltaessa kuultiin mm. seuraavia henkilöitä:

  • ylijohtaja Pekka Plathan, liikenne- ja viestintäministeriö
  • tutkija Arto Jokinen, tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaosto ja Suomen Miestutkimuksen Seura ry
  • viestintäjohtaja Martti Lahti, tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaosto
  • ylijohtaja Ossi Malmberg, Suomen Akatemia
  • erikoistutkija Tapio Bergholm, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry
  • johtaja Rauno Vanhanen, Suomen Yrittäjät ry
  • kehittämispäällikkö Jukka Haapakoski, Työttömien Valtakunnallinen Yhteistoimintajärjestö TVY ry
  • puheenjohtaja Tomas Lindholm, Hallitusammattilaiset ry
  • toiminnanjohtaja Tomi Timperi, Miessakit ry
  • HTT, varapuheenjohtaja Pasi Malmi, Miesten tasa-arvo ry, Vihreä miesliike ry
  • projektipäällikkö Mika Vänskä, Tasa-arvoa erovanhemmuuteen – isät pois paitsiosta -projekti
  • lääketieteen tohtori Ilkka Taipale

Kuultavana oli toki myös naisjärjestöjä ja naisia, mutta on perusteetonta väittää että miesjärjestöiltä ei pyydettäisi lausuntoja tai että miesten ääntä ei kuultaisi tasa-arvoon liittyvässä päätöksenteossa. (lähde: http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/tyvm_18_2010_p.shtml)

Huomioita osioon jossa tarkastellaan minun tekstiäni*

Alkuperäisen tekstini tarkoitus oli – muiden asioiden ohella – kiinnittää huomiota siihen kuinka jako liberaaliin ja konservatiiviseen myös hämärtyy miesliikkeen kohdalla siten että sekä liberaalit että konservatiiviset piirteet ruokkivat toisiaan. Tämä tarkoittaa, että samakin toimija voi hyödyntää sekä liberaaleja että konservatiivisia argumentteja, esimerkiksi kysymys isyydestä kääntyy toisaalta kysymykseksi liberaalista yksilön oikeudesta isään ja toisaalta konservatiiviseksi ajatukseksi siitä että ihminen ei voi kasvaa hyväksi mieheksi jos hänellä ei ole isän mallia.  Kysymys liberaaliuden ja konservatismin samanaikaisuudesta oli ilmeisesti hyvin hankala enkä osannut ilmaista sitä tarpeeksi selkeästi, koska se on jäänyt lähes kaikilta tekstiäni kommentoineilta huomaamatta. Kyseessä on kuitenkin mielestäni olennaisen tärkeä havainto.

“Mäkinen haluaa ilmeisesti määritellä naiset universaalilla ja yleispätevällä tavalla vähäosaiseksi sukupuoleksi™ siten, että tasa-arvopolitiikan tulisi kaikissa tilanteissa tarkoittaa naisten aseman parantamista. Tällainen tulkinta olisi tietysti naisten ja feministien kannalta kätevä, koska tasa-arvopolitiikkaan ei sen jälkeen koskaan, missään olosuhteissa tarvitsisi ottaa mukaan miesten ongelmia korjaavia toimenpiteitä.”

Näin en suinkaan ole väittänyt. Sen sijaan en pidä hyvänä sitä, kuinka miesaktivistit rajaavat puheen tasa-arvosta koskemaan ainoastaan tiettyjä tilanteita, jolloin laajempi yhteiskunnallinen järjestys ja historia unohtuvat. Hyvä esimerkki tästä on keskustelu naisille varatuista uimahallivuoroista. Nämä mainitaan esimerkiksi Miesten tasa-arvo ry:n ohjelmassa, jossa todetaan että naisten uimavuorojen tapainen positiivinen syrjintä ei ole hyväksyttävää.

Tilanteisella tasa-arvoajattelulla tarkoitan ajattelua, jossa koko se historia jonka vuoksi tietyt naiset eivät voi tulla uimaan yhteisellä vuorolla häviää näkyvistä. Tällöin on ainoastaan kyse mitattavasta tasa-arvosta tietyllä hetkellä eli niistä muutamasta tunnista jotka toisilla on enemmän kuin toisilla. Tilanteen korjauksena eli tasa-arvona pidetään sitä että tunnit jaetaan tasan, riippumatta siitä johtaako tämä kenties joidenkin naisten kohdalla siihen että heidän on vain lakattava käymästä uimassa. Ja riippumatta siitä parantaako tällainen tasa-arvotoiminta oikeasti myöskään kovin monen miehen asemaa.

Tämänkaltaista logiikkaa siis tarkoitan sillä että historia ja koko ympäröivä maailma jätetään täysin huomiotta ja keskitytään ainoastaan tiettyyn tilanteeseen ja erityisesti niihin asioihin joita voidaan mitata. Lisäksi tällaisissa kannatotoissa näkyy alkuperäisessä tekstissä kritisoimani yksilöllisen vapaan valinnan eetos: ajatellaan, että jokainen on jo valmiiksi tasavertainen yksilö, ja jos joku valitsee ettei halua tulla uimaan yhteisellä vuorolla, muiden ei tarvitse joustaa pätkääkään. Feministisestä näkökulmasta ajattelen, että tuntien laskemisen ja yksilöllisten valintojen arvioinnin sijaan tulee katsoa yhteiskunnallisia suhteista ja jakoja ja sitä kautta miettiä, kuinka asioita voidaan muuttaa ja mikä on tasa-arvoista ja mikä ei.

Minua on useissa eri yhteyksissä pyydetty mainitsemaan miesten etuoikeuksia. Tämä on melko hämmentävää ja herättävääkin: eikö suomalainen mies todellakaan havaitse olevansa millään tasolla etuoikeutettu? Miksi sitä on niin vaikea havaita? Vertailun vuoksi voin itse sanoa olevani etuoikeutettu, koska satun olemaan heteroparisuhteessa: sovin normiin enkä kohtaa syrjintää suhteeni tai seksuaalisuuteni takia. Tästä etuoikeudesta nautin joka päivä. Lisäksi olen suomalaisena etuoikeutettu esimerkiksi siten, että voin halutessani matkustaa vaikkapa Englantiin sen suuremmitta ongelmitta. Minun liikkumistani ei rajoiteta eikä minulta lentokentällä kysellä vanhempieni ammatteja tai uskonnollista taustaa.

Samaan tapaan miehet ovat naisiin verrattuna etuoikeutettuja esimerkiksi työelämässä: työelämä ja palkkatyön malli kokonaisuudessaan on rakennettu miestyöntekijää varten (se sisältää esimerkiksi oletuksen siitä että joku muu huolehtii kodista ja lapsista). Normista poikkeavat eli naiset (muiden normista poikkeavien ohella, kuten kirjoitin kulttuurista kloonausta käsitelleessä tekstissä) kärsivät seuraukset nahoissaan. Miesten ei tarvitse vastailla työhaastatteluissa kysymyksiin perheen perustamisesta, heille aukenevat hyvä veli -verkostot ja uramahdollisuudet eri tavalla kuin naisille. Kuten Malmi itsekin toteaa, enemmistö sukupuolisyrjinnästä kohdistuu naisiin, mikä tarkoittaa että miehet ovat tässä suhteessa etuoikeutettuja. Rautalangasta väännettynä: työelämä on yksi niistä alueista, joilla miehet ovat etuoikeutettuja, ja työelämän etuoikeudet tuovat monille miehille valtaa.

Lopuksi kysymys vasemmistolaisuudesta: alkuperäinen artikkeli “Miesliike nyt?” julkaistiin vasemmistolaisessa verkkolehdessä (megafoni.org), joten totta kai argumentointi myös keskittyi vasemmistolaisuuden, feminismin ja miesliikkeen välisten jännitteiden miettimiseen. ** Lisäksi on tietysti huomattava, että oikeisto-vasemmisto-akseli ja sen suhde feminismiin on historiallisesti huomattavasti monisyisempi kuin Malmi kritiikissään esittää.

* Joskin Malmi paikoin viittaa Mäkelään, oletan että kyseessä on koko ajan minun tekstini

**Malmin lähdeviite on tässä väärin, sillä tekstiä ei ole julkaistu 2011 Feministien vuorossa vaan 2010 Megafonissa http://www.megafoni.org/miesliike-nyt/

*********************

HUOM. Kannustamme asialliseen keskusteluun kommenttiosastolla, mutta ylläpitäjien kiireistä johtuen viestien moderointi on hitaampaa kuin tavallisesti. Kärsivällisyyttä siis.