Kolonialismi

Mielikuvat ihmiskaupasta johtavat harhaan

Niina Vuolajärvi & Elina Halttunen-Riikonen

***

Ihmisillä on harvoin kosketusta siirtolaisten arkeen tai seksityöhön. Mediakuvastoilla onkin suuri vaikutus lakien säätämiseen. Usein niissä korostuu raaka ja seksuaalinen väkivalta ja seksikauppaan huijatut ja kidnapatut ihmiskaupan uhrit. Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta ihmiskauppatarinat saavatkin usein aikaan politiikkaa, joka huonontaa kaupallisen seksin parissa toimivien asemaa ja oikeuksia. Kun vastuuseen vaaditaan ensisijaisesti yksittäisiä pahantekijöitä kuten ihmiskauppiaita, huomiotta jäävät rakenteelliset valtion kontrollitoimien aiheuttamat ongelmat, kuten siirtolaisten rajoitetut liikkumisen ja työmarkkinoille osallistumisen mahdollisuudet tai globaali eriarvoisuus.

Seksityö tarkoittaa mitä tahansa kaupallisen seksin alalla tapahtuvaa työtä.

Ihmiskauppa taas on oikeudellinen termi, joka tarkoittaa ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista tai harhaanjohtamista. Ihmiskauppaa voi tapahtua kaikenlaisen työn piirissä, ei vain kaupallisen seksin yhteydessä.

Nykyään ihmiskaupasta puhutaan kuitenkin seksityön synonyymina, eikä erottelua seksityön ja ihmiskaupan välillä usein haluta tehdä. ”Ihmiskauppapuhetta jo 1990-luvun lopulta lähtien pohtinut brittiläinen tutkija ja seksityöaktivisti Jo Doezema arvioi, että pakotetun prostituution kategorian painottaminen jättää seksityöntekijöiden oikeudet sivuosaan ja niihin liittyvät kysymykset ratkaisemattomiksi”, kirjoittavat Essi Thesslund & Vaula Tuomaala (2011).

Huomio ihmiskaupan ympärillä on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Se näkyy skandaalinomaisten väkivaltaan ja voimakkaaseen uhrikuvaan tukeutuvien voyerististen dokumenttien, lehtiartikkeleiden ja televisio-ohjelmien tulvana. Ihmiskauppakuvaston valta-asema on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Alan tutkijoiden mukaan vain pienessä osaa kaupallista seksiä on kyse ihmiskaupasta. Esimerkiksi Lontoossa tehdyssä sadan siirtolaistaustaisen seksityöntekijän haastatteluun perustuvassa tutkimuksessa 6 % haastatelluista koki, että heidät oli pakotettu seksin myyntiin (Mai 2009). Tutkimukseen haastatellut siirtolaiset raportoivat kuitenki erilaisista ongelmista ja hyväksikäytöstä, jotka liittyivät epävarmaan oleskelulupaan liittyvästä oikeuksien puutteesta. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö kaupallisen seksin piirissä tapahdu hyväksikäyttöä ja oikeuksien rikkomuksia, vaan sitä, etteivät ne täytä ihmiskaupan juridista määritelmää.

Toisaalta ihmiskauppa ei tyhjene kaupalliseen seksiin. Ihmiskauppaa esiintyy sekä Suomessa että muualla maailmassa monella siirtolaisvaltaisella alalla kuten kausittaisessa maataloustyössä, marjanpoiminnassa, hoiva- ja kauneusalalla ja rakennustyömailla. Arviot kaupallisen seksin osuudesta ihmiskaupassa liikkuvat 20 ja 50 prosentin välillä.

Mielikuvien ihmiskauppa

Miksi sitten sana “ihmiskauppa” toimii usein synonyymina seksityölle? Koska harvalla on kokemusta seksityön tai siirtolaisten arjesta, media muokkaa käsityksiä aihepiiristä. Mediakuvastoilla on keskeinen rooli prostituutio- ja ihmiskauppapolitiikan muotoutumisessa. Median ja poliittisten kampanjoiden tarjoamat kuvaukset seksityöstä ja ihmiskaupasta ovat kuitenkin usein kärjistyneitä ja tuottavat yksipuolista kuvaa erittäin moninaisesta ilmiöstä.

Esimerkiksi googlen kuvahaku englanninkielisellä termillä “human trafficking” (ihmiskauppa) tuottaa lähes identtisen tuloksen hakusanan “sex trafficking” kanssa. Nykyisessä ihmiskauppakuvastossa ihmiskauppa yhdistyy lähes puhtaasti kaupalliseen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Kuvissa esiintyy nuoria naisia ja tyttöjä. Usein naiset esitetään joko vähäpukeisina tai alastomina, tai sängyn läheisyydessä. Taustalla kuvattu kasvoton hyväksikäyttäjä on lähes aina mies. Tällaiset kuvastot eivät auta tunnistamaan vaikkapa marjoja poimivaa thaimaalaista tai ravintolassa toimivaa intialaista miestä ihmiskaupan uhreiksi.

Google-haun tuottamiin ja ihmiskauppaa vastustavissa kampanjoinnissa käytettyihin kuviin yhdistyy usein klassisen melodraaman muotoon rakennettu yksinkertaistettu ja stereotyyppinen tarina ihmiskaupasta, jossa nuori naiivi ja viaton, usein alaikäinen, nainen tai tyttö kidnapataan tai huijataan vieraaseen maahan lupaamalla töitä (ks. Vance 2012; Walkowitz 1992). Rajanylityksen jälkeen parittaja tai ihmiskauppias sitten pakottaa hänet prostituutioon.

Näin on myös parin vuoden takaisessa Ihmiskauppa ei ole satua-kampanjassa. Vaikka kampanjasivuilla toinen kahdesta esimerkkitapauksesta liittyy seksityöhön ja toinen siivousalan työhön, kampanjavideo “Satumaa” keskittyy nimenomaan kaupallisen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Videon tarinassa toistuu stereotyyppinen ihmiskauppakuvaus: se käyttää viattomiin naisiin kohdistettua seksuaalista vaaraa sekä erotisoitua väkivaltaa shokkikeinoina.

Stereotyyppinen ihmiskauppakuvasto ja siihen liittyvät narratiivit kuvaavat usein täysin orjamaisia tilanteita, joissa ihmisellä ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä ja hänet pakotetaan seksin myyntiin väkivalloin. Tämä näkyy kuvissa sitomisen ja kahleiden sekä väkivallan merkkien kautta. Tällainen orjamainen ihmiskauppa on äärimmäinen tapaus eikä vastaa valtaosaa ihmiskaupasta. Suurimmassa osassa tapauksia ihmiset ovat lähteneet tietoisesti siirtolaisuuteen ja myymään seksiä, usein jopa pitkällisen suunnittelun jälkeen (ks. esim. Andrijasevic 2010). Monilla on myös aikaisempaa kokemusta siirtolaisuudesta. Useimmiten seksityössä tapahtuva riisto ei ole orjamaista, vaan tarkoittaa sitä, että työolosuhteet (työtuntien määrä, ansiotaso, vapauden määrä, siirtolaisuudesta aiheutuneen velan määrä jne.) eivät vastaa sitä mistä on sovittu. Ihmiskaupassa hyväksikäyttö toteutetaan usein henkisellä painostuksella, lainan takaisinmaksulla, sukulaisia uhkaamalla, oleskeluluvan puutteella tai passin takavarikoinnilla. Tämä ei tietenkään vähennä hyväksikäytön vakavuutta ja itsemääräämisoikeuteen kohdistuvaa riistoa.

Äärimmäisten esimerkkien käyttöä puolustellaan sillä, että ne saavat ihmiset kiinnostumaan aiheesta. Kuvastot kuitenkin muokkaavat käsityksiä todellisuudesta: stereotyyppiset kuvastot vaikuttavat negatiivisesti myös yleisemmin siirtolaisten ja seksityöntekijöiden asemaan. Kaikenlaisen seksityön ajatellaan olevan väkivaltaa ja oman ruumiin toisen käyttöön antamista. Lisäksi raakaa väkivaltaa sisältävien tapausten esittäminen ihmiskaupan tyypillisenä esikuvana voi haitata henkisen painostuksen kautta kohteeksi joutuneiden oikeuksien toteutumista. Vaikka heidän tilanteensa täyttäisi ihmiskaupan juridisen määritelmän, eivät he välttämättä saa ihmiskaupan uhrin statusta, sillä myös tuomareiden, poliisien ja muiden oikeuskoneiston osasten käsityksiä ihmiskaupasta voivat dominoida äärimmäiset ihmiskaupan muodot. Esimerkiksi näin on käynyt Suomessa. Kansallisen ihmiskaupparaportoijan (2014, 8) selonteko kahden vuoden takaa toteaa, että Suomessa on korkea kynnys saada uhristatus ja henkisen painostamisen keinoja ei tunnisteta. Tällöin sensationalistinen kuvasto itse asiassa toimii suoraan uhrien oikeuksien toteutumista vastaan.

Katoavat rakenteet

Stereotyyppinen ihmiskauppanarratiivi peittää alleen ne rakenteelliset tekijät, kuten köyhyyden, globaalit elintasoerot tai riittämättömän sosiaaliturvan, jotka saavat ihmiset lähtemään siirtolaisiksi sekä myös myymään seksiä. Suurimmalle osalle seksin myynti on tapa ansaita rahaa – se on siis toimeentulon muoto oli se sitten miten mieluisa tahansa. Monet tekevät sitä lisärahan tarpeesta, täydentääkseen esimerkiksi työttömyyskorvausta, opintotukea tai osa-aikatyötä. Tai sitten ihmiset myyvät seksiä, koska se tarjoaa mahdollisuuden elintasoon, jota ei saa siivoamalla tai muilla vähän koulutusta vaativilla töillä. Toisille se taas mahdollistaa ansiot, jotka eivät ole kotimaassa mahdollisia.

Köyhyys ja vaihtoehtojen puute ovat suurin syy täällä seksiä myyvien siirtolaisten valintaan lähteä kotimaastaan. Yksi Vuolajärven haastattelemista nigerialaisista seksityöntekijöistä tiivisti tämän tulevaisuuden näköalattomuuden seuraavasti “Mikä tahansa on parempaa kuin se mitä oli tarjolla kotimaassani”. Eurooppa ei kuitenkaan usein ole se shangri la, joksi kotimaassa olevien siirtolaisten tarinat sen maalaavat.

Monet siirtolaiset on suljettu tavallisten työmarkkinoiden ulkopuolelle ulkomailla. Esimerkiksi suurimmalla osa Pohjoismaissa seksiä myyvistä nigerialaisista on oleskelulupa Italiassa tai Espanjassa ja siten he saavat liikkua vapaasti Schengen-alueella. Usein he haluaisivat tehdä mitä tahansa muita töitä, mutta heidän oleskelulupansa ei oikeuta työlupaan. Silloin ainoaksi toimeentulon keinoksi jää seksin myyminen. Ja Pohjoismaissa seksityö on paljon houkuttelevampi vaihtoehto kuin eteläisemmässä Euroopassa. Hinnat ovat jopa kymmenkertaiset ja työskentelyolosuhteet usein paremmat, vaikka se tarkoittaisikin madameen tai muuhun välikäteen turvautumista. Toisaalta poliisiin tai viranomaisiin ei ole seksin myyjänä ongelmatilanteissa turvautuminen. Suomessa seksin myyminen on peruste karkottamiselle. Eli tämä tarkoittaa paluuta lähtöruutuun – tilanteeseen, josta siirtolaiset ovat kamppailleet päästäkseen eteenpäin.

Keskittyminen yksinomaan pahoihin ihmiskauppiaisiin tekee valtiosta liittolaisen ihmiskaupan torjunnassa. Painotus kätkee alleen valtion tuottamat rakenteet, kuten työmarkkinoiden rajoitteet, tiukan siirtolaispolitiikan tai moralistisen seksityöntekijöiden karkotusperiaatteen, jotka mahdollistavat siirtolaisten hyväksikäytön seksikaupassa ja muilla aloilla. Siirtolaisia ajaa ahtaalle valtion lait ja niiden valvonta: laillisten liikkumisväylien puute tekee riippuvaiseksi salakuljettajista, siirtolaisten heikot perusoikeudet ja oleskelulupien puute taas tekevät heistä helposti hyväksikäytettäviä. Miten tässä tilanteessa näistä laeista voi etsiä apua? Ihmiskauppakäsitys, joka keskittyy yksittäisten ihmiskauppiaiden pahuuteen rakenteellisten ongelmien sijaan tuottaa lyhytnäköisiä poliittisia ratkaisuja. Se suuntaa voimavaroja ja rahoitusta projekteihin, jotka eivät lähde ihmiskaupan tai seksityössä hyväksikäytön kohteeksi joutuneiden ihmisten tarpeista.

Usein stereotyyppiset ihmiskaupan vastaiset kampanjat johtavatkin kohderyhmien oikeuksien takaamisen kannalta huonoimpiin ratkaisuihin: rikospoliittisia keinoja ja poliisin valvontaa lisätään sen sijaan, että varoja suunnattaisiin riskiryhmässä olevien ihmisten kanssa toimiville järjestöille tai näiden ihmisten aseman vahvistamiseen. Se tarkoittaisi sitä, että pitäisi luoda prostituutiopolitiikkaa, joka lähtee liikkeelle seksityöntekijöiden oikeuksien vahvistamisesta, ei kriminaalipolitiikasta. Viimeksi tähän suuntaan on kirittänyt ihmisoikeusjärjestö Amnesty International, joka kehottaa seksityöntekijöiden oikeuksien parantamiseksi siirtymään pois kaikenlaisesta kriminalisoinnista, myös seksin oston kriminalisoinnista. 

 

Kirjallisuus

Andrijasevic, Rutvica. 2010. Migration, Agency and Citizenship in Sex Trafficking. New York: Palgrave Macmillan.

Haynes, Dina Francesca. 2014. The Celebritization of Human Trafficking. The Annals of American Academy, AAPSS 653, May 2014, 25-45.

International Labour Organization. 2012. ILO Global Estimate of Forced Labour 2012: Results and Methodology. http://www.ilo.org/washington/areas/elimination-of-forced-labor/WCMS_182004/lang–en/index.htm.

Kansallinen ihmiskaupparaportoija. 2014. Kertomus 2014. Helsinki: Vähemmistövaltuutettu.

Mai, Nick 2009: Migrant Workers in the UK Sex Industry. Final Policy-Relevant Report. http://http://www.londonmet.ac.uk/research-units/iset/projects/esrc-migrant-workers.cfm

Sex Workers Project. 2009. The Use of Raids To Fight Trafficking of Persons.

  1. UNODC. 2014. Global Report on Trafficking in Persons 2014. http://www.unodc.org/documents/data-and-analysis/glotip/GLOTIP_2014_full_report.pdf

Thesslund, Essi & Tuomaala, Vaula, Syrjässä solidaarisuudelta – seksityöntekijät Vasemmistonaisten poliittisessa ohjelmassa Peruste 2/2011.

Vance, Carole. 2012. Innocence and Experience: Melodramatic Narratives of Sex Trafficking and Their Consequences for Law and Policy. History of the Present: A Journal of Critical History 2:2, 200-218.

Walkowitz, Judith. 1992. City of Dreadful Delight: Narratives of Sexual Danger in Late-Victorian London. Chicago: University of Chicago Press.

Vieraan vuoro: Islamia ja muotia käsittelevän paneelin antia

Liban Sheikh

***

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan järjestämillä Naiskulttuuripäivillä oli musliminaisten muotia käsittelevä paneeli. Puhumassa olivat Jaakko Hämeen-Anttila ja Naima, Suleqo Yusuf sekä Anna-Mari Almila (London College of Fashion).

Summausta keskustelusta:

1) On naurettavaa tyypitellä kaikki valtaosin islaminuskoiset kulttuurialueet vaatetukseltaan samanlaisiksi. Maantieteelliset tyylierot ovat valtavia. Kontekstia ”musliminaisten pukeutumisen” kategorian karikatyyrimaiseen luonteeseen tuo esim. se, että ruvettaisiin käymään julkista keskustelua ”ateistinaisten” pukeutumistyylistä ja sen taustoista. Kulttuuristen vaatetuserojen merkittävin selittäjä on pukeutumistapojen rutiininomaisuus, se on osa arkipäivän habitusta eikä jatkuvan tietoisen työn tulosta, kuten saatetaan tiedostamatta olettaa

2) On myös tarpeellista huomioida muodin ja pukeutumiskoodien käsitteellinen ero – se että puhutaan ”musliminaisten pukeutumistyylistä” viittaa usein pukeutumiskoodeihin, jotka nähdään yhtenäisinä kaikissa muslimikulttuureissa. Pukeutumiskoodien uskonnollinen merkityksellisyys kuitenkin vaihtelee paljon ja on sidoksissa historiallisiin/ideologisiin muutoksiin. Naisten pukeutumiselle tunnustuksenomaiseksi on noussut huivi, joka nähdään ominaiseksi alistavaksi määritellylle uskonnolle. Halu nähdä huivi merkkinä alistamisesta, josta ”länsimainen kulttuuri” voi pelastaa, rakentuu pitkälti orientalistiselle diskurssille, joka on voimistunut etenkin ”terrorismin vastaisen sodan” alettua vuonna 2001. Naiman ja Suleqon mukaan huivin symbolista merkitystä ei kuitenkaan anneta ulkoapäin. He korostivat hijabin merkitystä yksilöllisenä symbolina, tällöin ”huivi” (yleisessä muodossaan hiukset ja päälaen peittävästä turbaanista aina kasvot peittävään niqabiin) edustaa pyrkimystä islamilaiseen kanssaihmisiä kunnioittavaan käytökseen – ei pakkona vaan toimijuutta ilmentävänä valintana.

3) Vaatteista puhuttaessa on hyvä muistaa pukeutumista koskevan sosiaalisen kontrollin olevan kaikissa yhteisöissä läsnä (mikä usein unohtuu universaaliksi oletetussa eurosentrisessä kehyksessä). Suomessakaan ei julkisessa tilassa pukeuduta miten sattuu saati jätetä pukeutumatta. Lisäksi pukeutumistyylien sukupuolinormatiivinen koodisto on tarkka, eikä pidä unohtaa paradoksaalista keskustelua huivin kieltämisen tarpeesta, jossa itsessään harjoitetaan parhaillaan sosiaalista kontrollia.

4) Huiviin ulkoapäin liitetystä symboliikasta ja ”alistavan kulttuurin” merkitysyhteyksistä johtuen, siitä on tullut myös identiteetin haltuun ottamisen väline ja feministinen statementti. Vaatekappale, joka ei välttämättä aiemmin itsessään merkinnyt mitään, voi nykyään olla mm. `statement against racialization` eli kannanotto rodullistamista vastaan. Valkoisen feminismin ajattelutavassa tätä on kuitenkin vaikea nähdä, ja marginalisoitujen naisten ylitse puhutaan ikään kuin he eivät pystyisi itse asiaan ottamaan kantaa.

5) Lisäksi keskustelussa ”musliminaisten pukeutumisesta” on huomioitava estetiikan ja seksikkyyden ero – se mikä on muodikasta on aina suhteellista, eikä sen tarvitse noudattaa seksuaalistavan järjestyksen ehtoja. Kaunis ja trendikäs voi olla ilman itsensä paljastamisen vaatimusta. Anna-Mari Almilan mukaan monet isot vaateketjut ovatkin haistaneet tässä ”urbaanissa monikulttuurisuudessa” uuden markkina-alueen.

 

Suositeltavia tekstejä/kuuntelemista:

4 Ways Mainstream Feminism fails Muslim Women

Toiseus 101 – Näkökulmia toiseuteen

Muslimifeministi Sanna Thamer: Naisten asemaa puolustavat islaminvastustajat sylkevät huivia käyttävien päälle

 

Audre Lorden ja bell hooksin intersektionaalinen feminismi

Elina Halttunen-Riikonen

***

 

”Minun feminismini on intersektionaalista tai se on hevonpaskaa”.

Näillä sanoilla Etelä-Amerikasta Alankomaihin muuttanut bloggaaja Flavia Dzohan kritisoi feminististä liikettä ja vaati ottamaan huomioon, kuinka seksismiin keskittyminen ei yksinkertaisesti riitä, “My feminism HAS to be about racism by virtue of being a significant layer in my very own shit puff pastry.” Ei riitä, että juhlii kun kolme ei-länsimaalaista naista saa Nobelin rauhanpalkinnon, muistuttaa bloggaaja, käydessään läpi erilaisia esimerkkejä arkipäivän rakenteellisesta rasismista ja eriarvoisuudesta joita riittää aina nettikeskusteluista valtioiden rajoillaan harjoittamaan laillistettuun väkivaltaan.

Mitä intersektionaalisuus sitten tarkoittaa? Kimberle Crenshaw’n ensi kertaa vuonna 1989 käyttämä termi viittaa liikenneristeykseen, mutta sitä havainnollistetaan nykyisin useimmiten kahden janan leikkauspisteellä. Lakiin ja syrjintään erikoistunut tutkija Crenshaw käytti käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka mustien naisten yhdysvaltalaisissa oikeudenkäynneissä kokema syrjintä ei selittynyt sukupuolisyrjinnällä eikä rasismilla, vaan vaati näiden risteytymisen ottamisen huomioon. Intersektionaalisuus auttaa tekemään näkyväksi muutoin piiloon jääneitä positioita. Crenshaw korosti seuraavansa vanhempaa perinnettä. Kaisa Ilmonen (2011) muistuttaa, että “Intersektionaalisuutta ei ole ikään kuin ”keksitty” silloin, kun se on nimetty intersektionaalisuudeksi vaan kyseessä oleva kietoutumisen logiikka on ollut olemassa jo paljon aikaisemmin.”

Vähimmillään intersektionaalisuus tarkoittaa sorron ja syrjinnän toisiinsa vaikuttavia luonteita.

Intersektionaalisuudella viitataan vaihtelevasti tutkimusotteesta aina aktivismin muotoihin. Jossain päin maailmaa intersektionaalisuus on elänyt ensisijassa tutkimuskäsitteenä ja kiistelyn kohteena on ollut sen turhanaikainen ja etäännyttävä akateemisuus. Toisaalla taas siitä on inspiroiduttu vahvasti akatemioiden ulkopuolella: käytännön aktivismissa mutta myös puoluepolitiikan kentillä. Myös Suomessa moniperustaisen syrjinnän tarkastelu on otettu laajalti tutkimusten ja tasa-arvotyön lähtökohdaksi. Tätä blogia perustamassa ollut Johanna Hiitola toi väitöstutkimuksessaan Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa (2015) esiin, kuinka vanhemmuuden arviointiin hallinto-oikeudessa huostaanottotilanteissa vaikuttaa eriarvoistavasti sukupuoli, luokkatausta ja maahanmuuttajuus.

Intersektionaalisuuden suosio on toisaalta herättänyt myös kritiikkiä käsitteen sovellettavuuteen; mitä tehdään yleistyneillä “sukupuoli, rotu, luokka, seksuaalisuus..”-luetteloilla? Eritoten loikka teoriasta käytäntöön pohdituttaa. Jennifer Nash on nimittänyt tätä kritiikkiä “entäs sitten?”-kysymykseksi. Sen voi nähdä vaatimukseksi tiedostaa, ettei intersektionaalisuuden käsitteeseen itsessään sisälly patenttiratkaisua intersektionaalisen feminismin harjoittamiseen eli feministisen kritiikin harjoittamiseen ja tavoitteiden muotoiluun. Intersektionaaliseksi luonnehdittavissa oleva feministinen toiminta merkitsee kaikkea bloggaamisesta ja twitter-kampanjoista mielenosoituksiin – joissain käytetään termiä intersektionaalisuus, toisissa antirasismi, joissain jotain muuta. Käsite ei ole tärkein. Päinvastoin, keskittyminen siihen pyyhkii piiloon pitkän historian erilaisia vastarinnan muotoja vain siksi että niissä ei ole käytetty i-sanaa.

Brittiläinen tutkija Lola Okolosie pohtii, että “erojen tiedostaminen luettelemalla erilaisia marginaalisia yhteiskunnallisia kategorioita epäonnistuu usein ajattelemaan intersektionaalisesti.” Okolosie jatkaa:

“Erojen luettelu ei itsessään ja itsestään luo mahdollisuutta järjestelmälliseen muutokseen, se ei takaa ettemme itse uusintaisi kulttuurin tuhoisia arvoja. Erojen luettelointi voi tosin nostaa esiin ne äänet, jotka ovat poissa, auttaa huomioimaan he, joihin “imperialistinen valkoisen ylivallan kapitalistinen patriarkaatti” iskee koko voimallaan. Ja juuri tähän liittyy intersektionaalisuuden potentiaali”.

“Imperialist white supremacist capitalist patriarchy” on bell hooksin termi, jolla hän viittaa siihen, mitä vastaan hän feministinä asemoituu. Ei ole sattumaa, että Okolosie viittaa juuri hooksiin. hooks ja häntä vanhempaa ikäpolvea edustanut Audre Lorde ovat kiinnostavia intersektionaalisia feministejä. Jos intersektionaalisella menetelmällä viitataan usein marginaalisten tietämisen positioiden tutkintaan, Lordelle ja hooksille marginaalinen näkökulma toimii lähtökohtana feministisen teorian ja politiikan uudistamiseen. Heidän tavoitteenaan on osoittaa, kuinka muut syrjinnän muodot eivät ole feminismin kannalta ulkoisia kysymyksiä.

 

Ulkopuolinen sisko

Audre Lorde (1934-1992) oli yhdysvaltalainen runoilija ja kirjailija, joka mainitaan usein intersektionaalisuuden edelläkävijänä. Lorde painotti ettei ollut teoreetikko vaan runoilija. Kuitenkin hänen puheensa ja erilaiset tekstinsä, joita on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen kokoelmina “Sister Outsider” ja “I am Your Sister” ovat rikkaita myös teoreettisilta oivalluksiltaan.

Naisena, mustana, lesbona ja yksinhuoltajaäitinä Lorde kuului moneen erilaiseen yhteiskunnallisesti marginalisoituun ryhmään. Hänelle kävi selväksi, että sekä naisasialiikkeen että kansalaisoikeusliikkeen agendat olivat liian kapeita ottamaan huomioon mustien naisten oikeudet. Mustien naisten keskuudessa Lorde taas herätti epäluuloa seksuaalisuutensa vuoksi.

Lorde näki ongelmalliseksi feminismin, joka nosti sukupuolen ensisijaiseksi kysymykseksi.

“Kaikkiin näihin ryhmiin kuuluminen on opettanut minulle, että sortoa ja suvaitsemattomuutta erilaisuutta kohtaan on monenlaisia. Me, jotka jaamme samat tavoitteet vapautumisesta ja hyvästä tulevaisuudesta lapsillemme, me emme voi laittaa sortoja keskinäiseen hierarkiaan.”

Lordelle tämä ei ollut vain henkilökohtainen ongelma, vaan hän näki kapea-alaisuuden ja ulossulkevuuden todellisena vaarana liikkeiden tavoitteille. Vallankäytön ja alistuksen muodot toimivat kimpassa, tukien toinen toistaan. Lordelle, joka törmäsi seksismin lisäksi rasismiin, luokkasortoon ja homofobiaan oli selvää, että feminismi tulisi sulkeneeksi suuria joukkoja ulkopuolelleen ellei haastaisi myös niitä. Lorden tunnetun näkemyksen mukaan: ”There is no such thing as single-issue struggle because we do not live single-issue lives.”

Yhtä sorron muotoa ei voi nostaa esiin ensisijaisena, mutta myöskään yhden syrjivän rakenteen huomioiminen ei automaattisesti avaa silmiä muille. Lorde kritisoi feminististä liikettä siitä, ettei sen piirissä otettu riittävästi huomioon rasismin aktiivisen vastustamisen tärkeyttä feminismille. Irtautumatta rasismista feminismi pysyisi Lorden mukaan sidoksissa patriarkaaliseen vallankäyttöön. Lorde ei niinkään väittänyt feministien olevan yhtään sen rasistisempia kuin muukaan 70- ja 80-lukujen Yhdysvallat. Rasismin näkeminen ongelmana ei kuitenkaan vielä merkitse sitoutumista rasismin vastaiseen kamppailuun ja sen näkemistä olemuksellisesti feminismiin kuuluvaksi. Näitä jälkimmäisiä toimia Lorde vaati feministeiltä.

Pureva kriittisyys, jota Lorde useissa puheissaan ja teksteissään harjoittaa, ei tarkoita etteikö Lorde olisi kokenut yhteyttä laajempaan feministien liikkeeseen arvokkaana. Päinvastoin, hän näki yhteyksien ja yhteisten, jaettujen tavoitteiden luomisen ensiarvoisen tärkeänä. Se ei kuitenkaan olisi mahdollista niin kauan, kuin feminismin piirissä toimivat tunnistaisivat moniperustaisen syrjinnän vastustamisen feminismin keskeiseksi tavoitteeksi. Lorde arvosti korkealle ajatusta sisaruudesta, mutta yhteisyyteen ei olisi oikotietä. Eroja ja kipeitä ristiriitoja piilottavaan yhtenäisyyteen ei olisi varaa. Se olisi välttämättä valheille perustuvaa yhtenäisyyttä.

Lordelle esimerkki valheellisesta yhtenäisyydestä oli Betty Friedanin kirjan Naisellisuuden harhojen (1963) nostaminen kaikkien naisten kohtaamien ongelmien kuvaajaksi mustien naisten vaikeuksien pysyessä marginaalisina. Moniperustaisen sorron ottaminen vakavasti merkitsi Lorden mukaan siis feminismin tavoitteiden ja päämäärien rukkaamista. Rasismin vastustamista ei voi vain lisätä feminismiin, vaan olisi pohdittava miksi tietyt tavoitteet on (myös lehdistön vaikutuksesta) nostettu ensisijaisiksi – ja kuinka keskittyminen ainoastaan näihin päätyy uusintamaan vallitsevaa hierarkiaa sitä kyseenalaistamatta. Lorde muistuttaa, miten kaikille yhteiset tavoitteet määritellään pitkälti etuoikeutetusta näkökulmasta. Ristiriitojen sivuuttaminen vähäisinä on mahdollista vain omaksumalla yleinen perspektiivi, jonka muotoiluun ei marginaalista ole asiaa. (Kyse on kaikkea muuta kuin feminismin sisäisestä ongelmasta; samalla tavoin määritellään vaikkapa “suomalaisten/Suomen yhteinen hyvä”.) Ongelmallisina painotuksina Lorde ja moni muu on nimennyt esimerkiksi aborttioikeuden ensisijaisuuden. Tavoite on tärkeä, mutta muodostaa vain osan laajemmista reproduktiivisista oikeuksista (oikeus terveydenhuoltoon äidille ja lapselle, oikeus turvalliseen ehkäisyyn ja synnytykseen…), joihin suhtaudutaan perinteisesti vähemmän intohimoisesti, mutta joiden puute on vakava ongelma Yhdysvalloissa ja suuressa osassa maailmaa.

Lorde haluaa haastaa syvälle juurrutetun ajatuksen, jonka mukaan samuus/samankaltaisuus toimii yhdenvertaisuuden ainoana mahdollistajana. Tavoitellessa tasa-arvoa erilaisuus olisi siten piilotettava. Sen sijaan on tiedostettava, kuinka erot ja erilaisuudet eivät ole itsessään ongelmallisia, epätasa-arvoa aiheuttavia.

”Erot ovat todellisia […] Kuitenkaan erot välillämme eivät revi meitä erillemme, tuhoa jakamaamme yhteisyyttä. Pikemminkin kyse on siitä, että kieltäydymme tutkimasta niitä vääristymiä, jotka nousevat erojen nimeämisestä väärin ja erilaisuuksien sopimattomasta käytöstä, mikä voi tapahtua jos emme vaadi eroja omiksemme ja määrittele niitä itsellemme.”

Erojen käsittäminen ja eläminen uudella tavoin on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Niihin on sosiaalistunut syvästi. Lorden mukaan ”meillä on vain harvoja tapoja luoda suhteita erilaisiin toisiin yhtäläisinä. Eroja on käytetty meitä vastaan aiheuttaen eriytymistä ja hämmennystä, koska näemme ne ainoastaan vastakohtina toisilleen,  hallitseva/alisteinen, hyvä/huono, ylempi/alempi.”

Eroista, jotka ovat palvelleet ihmisten eriarvoistamisen välineinä on tultava mahdollisuus muutokseen. Lorden mukaan tämä ei ole vain mahdollista vaan välttämätöntä: erilaisuuksien näkeminen erottavina tekijöinä johtaa usein kääntymiseen toisia marginalisoituja ryhmiä vastaan voimien yhdistämisen sijaan. Lorde oli todistanut tätä läheltä 60- ja 70-lukujen radikaaliliikkeissä. Näin ollen: ”In our world, divide and conquer must become define and empower.”

Ikä on niistä jakolinjoista, joita Lorde korosti vahingollisena. Sen kriittiseen tarkasteluun ei usein törmää nykyisessä feministisessä keskustelussa. Lorde ei viittaa suoranaisesti ikäsyrjintään, vaan tapoihin joilla poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa vaikkapa opiskelijoiden ja eläkeläisten asiat laitetaan vastakkain ja vaaditaan heittämään toinen yli laidan sen sijaan, että pohdittaisiin ryhmiä yhdistäviä, yhteisiä intressejä ja kysyttäisi, mistä tämä vastakkainasettelu nousee ja mitä tahoja se hyödyttää?

 

bell hooksin vapauttava feminismi

bell hooks (s. 1952-) on yhdysvaltalainen feministi, kirjailija, opettaja ja kulttuurikriitikko, joka kirjoittaa kirjailijanimensä pienillä alkukirjaimilla painottaakseen kiitollisuudenvelkaansa kaikille edeltäjilleen, sukulaisilleen ja vaikuttajilleen. Kukaan ei luo mitään yksin ja tyhjästä. hooks on ollut erityisen kiinnostunut opettamiseen ja kasvatukseen liittyvistä kysymyksistä. Hänen esikuvansa on Paolo Freire, jota seuraten hooks pohtii mahdollisuuksia opettaa siten, että vallitsevien sortavien käytäntöjen uusintamisen sijaan kasvatus toimisi inspiroiden kyseenalaistamiseen.

hooks on tietoinen, että rasismin suhteen on otettu jonkinlaisia askeleita eteenpäin. Muutos on kuitenkin vasta alkutekijöissään. Rakenteellista rasismia ei voi kitkeä vain “suvaitsevaisuudella”. Puheissa mainittu syrjimättömyys tai tasa-arvo ei vielä merkitse sitoutumista tavoitteisiin saati minkäänasteista toteuttamista: hooks kritisoi erityisesti sitä, että rasismista tai “rodullisista identiteeteistä” keskusteltaessa ei usein ruodita valkoisuutta normina ja kyseenalaisteta sen hegemonista asemaa seurauksineen. (Usein “naiseus” nähdään ainoana sukupuolena miehen ollessa normi, ja tasa-arvo “naisten asiana”, myös vain ei-valkoisuus tunnistetaan “rodulliseksi identiteetiksi”.) Tilanne on pitkälti sama Suomessa, jossa ei ainakaan ole vielä lyönyt läpi ruotsalaisen valkoisuusnormin (vithetsnorm) kaltaista kriittiseen tutkailuun yllyttävää sanaa. Toisaalta taas rasismia tarkastellaan ainakin julkisessa keskustelussa uutena asiana ja unohdetaan autuaasti romanivähemmistön ja saamelaisten kohtaaman syrjinnän pitkä historia.

hooks pyrkii kirjoituksissaan yleistajuisuuteen. Hän varoittaa pitämästä käsitteiden tuntemista ja käyttämistä oikotienä onneen ja muistuttaa:

“Jonkin käsitteen tietäminen ei johda prosesseihin ja käytännön toteutuksiin. Toisaalta joku voi antautua teoreettisiin pohdintoihin tuntematta jotakin tiettyä termiä, niin kuin voimme elää ja toimia feministisen vastarinnan oppien mukaan, vaikka emme koskaan käyttäisikään sanaa feminismi.” (Vapauttava kasvatus, suom. Jyrki Vainonen.)

Toimintaan ja käytäntöön suuntautuminen on muutoinkin hooksille ominaista. Teoria ei ole turhaa, mutta teorian pitää hänen mukaansa sitouttaa käytäntöön. Feministiksi julistautumisen sijaan hooks näkee toimivampaa sanoa, että kannattaa tai puolustaa feministisiä tavoitteita. Näin painotus on oman olemisen määrittelyn ja identifioitumisen (“olen feministi”) sijaan itsensä tunnistamisessa osana laajempaa muutosta, liittymisessä siihen. Feminismi ei ole asuste vaan kriittinen näkökulma maailmaan. Tämä on hooksin mukaan tärkeää aikana, jolloin vallalla on yksilöllisen muutoksen suhteeton ylivalta kollektiivisen, yhteiskunnan muutoksen kustannuksella.

Lorden tavoin hooksin näkökulma feminismiin on osin ulkopuolisen. Näistä kokemuksista hän kirjoitti kirjan Ain’t I a Woman? Black Women and Feminism (1981). Esikoisteoksen jälkeen hän on kirjoittanut useita kirjoja feminismistä, kuten Feminist Theory, Margin to the  Center (1984) ja Feminism is for everybody (2000). hooksin visiota voi kuvata siten, että hän pyrkii tekemään marginaalisina, sivuutettavina ja turhan radikaaleina nähtävistä feministisistä teemoista feminismille keskeisiä. Tai oikeammin voisi sanoa, että hän pyrkii osoittamaan, Lorden ja monen muun jalanjäljissä, että feminismi tulisi ymmärtää kaikenlaisen sorron ja syrjinnän vastustamisena. hooks ei määrittelekään feminismiään “intersektionaaliseksi” tai muuksi feminismin alalajiksi, vaan kirjoittaa feminismistä.

hooksin näkökulmasta feminismi on ensinnäkin seksistisen sorron haastamista. Toiseksi tähän näkökulmaan on hänen mukaansa syytä lisätä, että feminismi on “kamppailua sen vallankäytön lopettamiseksi, joka kyllästää länsimaisen kulttuurin niin yksilön kuin yhteiskunnan rakenteiden tasolla. Se tarkoittaa, että rotuun ja luokkaan liittyvä sorto täytyy tunnistaa aivan yhtä feministiseksi kysymykseksi kuin seksismikin.”

hooksin mukaan on tartuttava kaikkeen, mikä ylläpitää ja vahvistaa vallankäytön ja hierarkioiden näkemistä normaaleina, välttämättöminä ja luonnollisina. Uskomukset ihmisten välisistä perustavista erilaisuuksista pönkittävät oletusta, että jotkut kuuluvat hallitsemaan, toiset taas hallittaviksi. Sukupuolisyrjintä ja oletukset sukupuolten eroista ovat vain osa, joskin keskeinen osa sitä, mitä hooks vastustaa, eli “imperialistista valkoisen ylivallan kapitalistista patriarkaattia”. Hierarkia toimii myös kun määritellään tietynlainen seksuaalisuus normaaliksi ja ensisijaiseksi, tietynlaiset sukupuolen ilmaukset ja ruumiit “luonnollisiksi”.

Käsite “patriarkaatti” viittaa järjestelmään, jossa jotkut miehiksi määriteltävät ovat toisia korkeammassa asemassa. Toisin kuin puhuttaessa sukupuolten epätasa-arvosta, patriarkaatti-käsite tekee selväksi, etteivät kaikki miehiksi identifioituvat ole korkeassa asemassa. Se auttaa myös irti intersektionaalisuudelle vieraasta ajatuksesta, että “miehiä” ja “naisia” voisi käsitellä vastakkaisina kokonaisjoukkoina, joiden edut olisivat yksinkertaisesti vastakkaisia. Joko-tai. (Puhumattakaan siitä, että tämä binaarisuus tekee väkivaltaa sukupuolen moninaisuudelle.) Järjestelmänä tarkasteleminen auttaa lisäksi ymmärtämään, miksi yksittäisten naisten onnistumiset eivät romahduta koko järjestelmää eikä Yhdysvaltoihin syntynyt pieni mustien eliitti taianomaisesti poista rakenteellista rasismia.

Kapitalismin hooks näkee ongelmalliseksi siksi, että se erottamaton osa järjestelmää, joka ylläpitää ja vahvistaa eriarvoisuutta ja hierarkioita. Siten se pelaa yhteen etuoikeutettujen miesten valta-aseman kanssa, ja on vaikea hahmottaa kuinka muita sorron ja syrjinnän muotoja voisi hahmottaa jättämällä taloudellisen vallankäytön ulkopuolelle. Vaikka sen haluaisi sulkea ulkopuolelle, siihen törmää väistämättä siinä vaiheessa kun tasa-arvoon tai vaadittuihin uudistuksiin ei ole varaa. hooks näkee oleelliseksi kysyä, miksi näin on; mikä on järjestelmässä vialla kun se arvostaa ihmisiä korkeimmalle “talouskasvua” ja “menestymistä”? Tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia arvostetaan paperilla, mutta nämä jätetään toissijaisiksi “taloudellisten realiteettien” hallitessa päätöksentekoa. (Humanitaarista työtä tekevät järjestöt muistuttivat maaliskuussa, että ”Securing a just and sustainable world means challenging the power of the one percent.”) Haastattelussa vuonna 2012 hooks kuvaa näkemyksiään seuraavasti:

“Mitä tulee kysymykseen kapitalismista kannatan demokraattista sosialismia kapitalismin tilalle, sillä mikä tahansa lähestymistapa…tai osallisuustalous […] mikä tahansa järjestelmä, joka kannustaa meitä ajattelemaan keskinäistä riippuvaisuuttamme ja auttaa käyttämään maailman resursseja viisaammin, kaikkien hyväksi, olisi kapitalismia parempi vaihtoehto maailmalle.”

Kysymys luokasta on monin tavoin yhtenevä rasismia koskevan kysymyksen kanssa: siihen törmäävät he, jotka eivät ole etuoikeutetussa asemassa, kun taas etuoikeutetummassa asemassa oleville se jää näkymättämiin. hooks painottaa köyhyyden, eriarvoisuuden ja luokan olevan ja olleen pitkälti äärimmäisen vaikea ja karteltu aihe kotimaassaan. Rasismistakin puhutaan mielummin. Juuri tästä syystä hooks on itse enenevässä määrin keskittynyt taloudellisen epätasa-arvon syiden ja seurausten ruotimiseen.

hooks on kuvannut intersektionaalisen näkökulman eduksi sen, että on mahdollista ottaa huomioon kuinka erilaisissa tilanteissa tietyt ongelmat nousevat muita polttavimmiksi. “Olisi hullua ajatella, että ihmiset eivät huomaisi mikä muodostuu keskeisimmäksi kunakin aikana heidän elämissään. Kuten tällä hetkellä, monille amerikkalaisille kysymys luokasta nousee vahvemmin kuin koskaan taloudellisen tilanteen takia. Se ei merkitse etteikö rotu tai sukupuoli enää vaikuttaisi, vaan että työpaikan ja vakuutuksen menetyksestä tulee keskeisin ongelma”.

Mitä hooksin kritiikki luokasta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta välteltynä kysymyksenä voi antaa suomalaisille feministeille? Suomessa luokka ei ole paljonkaan sen helpompi puheenaihe; monet karttavat aihetta viitaten oletukseen, että “Suomessa kaikki ovat keskiluokkaa”, tai “Suomessa köyhyys merkitsee sitä, ettei ole taulutelevisioita.” Väitteet eivät saa tukea tilastoista, joiden mukaan eriarvoisuus on lisääntynyt – tutkimusten mukaan joka kymmenes lapsi kokee perheensä köyhäksi. Puheet sosiaaliturvalla herroiksi elämisestä joutuvat outoon valoon, kun huomioidaan Suomen vähän aikaa sitten EU:lta saama nuhtelu sosiaaliturvan heikosta tasosta. Jos ongelmaa lähestyy Lorden eväin, tulee helpommaksi ymmärtää mielettömyys vähätellä eriarvoisuutta Suomessa siksi, että maailmalla on vielä huonommin – vastaväite, joka on jokaiselle feministille aivan liian tuttu.

hooksin mukaan moniperustaisen syrjinnän tunnistaminen auttaa irti uuskolonialistisesta asenteesta, jossa “länsi” (tai länsimainen feminismi) menee pelastamaan “muun maailman naisia”. Eikö tämä oletus ole mahdollinen vain, jos julistaa tasa-arvon saavutetuksi, ja jättää huomioimatta syvän eriarvoisuuden länsimaisten valtioiden sisällä (puhumattakaan valtasuhteista globaalin pohjoisen ja etelän välillä.) (Kaksinaamaisuus on tietenkin räikeintä Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, jossa feminismiin vedotaan oikeuttaen antifeminististä ja epäinhimillistä politiikkaa maailmalla, mutta Suomessakaan tämä asenne ei ole vieras.) Intersektionaalisen näkökulman omaksuminen auttaa irti oletuksista, joiden mukaan feminismi olisi ensisijassa “etuoikeutettujen luksustuote”, ja auttaa tunnistamaan feminismin vapauttavan potentiaalin.

Feminism is for everybody-kirjan loppukaneettiin on hyvä lopettaa (tai siitä on hyvä aloittaa yhä uudelleen):

“Feministinen politiikka tähtää vallankäytön lopettamiseen vapauttaakseen meidät olemaan keitä olemme – elämään elämiämme rakastaen oikeudenmukaisuutta, eläen rauhanomaisesti. Feminismi on kaikille.”

 

Suomennokset kirjoittajan ellei toisin mainita.

 

Lähteet:

Flavia Dzohan, MY FEMINISM WILL BE INTERSECTIONAL OR IT WILL BE BULLSHIT! http://tigerbeatdown.com/2011/10/10/my-feminism-will-be-intersectional-or-it-will-be-bullshit/

Johanna Hiitola, Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa. Väitöskirja, Tay 2015. http://tampub.uta.fi/handle/10024/96664

bell hooks, Feminist Theory, Margin to the Center (1984), Vapauttava kasvatus, (1994; suom. 2007) Feminism is for everybody (2000)

Kaisa Ilmonen, Intersektionaalisen queer-tutkimuksen kytkentöjä: Pohdintoja postkoloniaalisen ja intersektionaalisen seksuaalisuudentutkimuksen lähtökohdista ja keskeisistä kysymyksistä. SQS 2/2011.

Audre Lorde, Sister Outsider (Essays and Speeches by Audre Lorde.) 2007. I Am Your Sister.

Lola Okolosie, beyond ‘talking’ and ‘owning’ intersectionality Feminist Review (2014) 108, 90–96.

http://commonstruggle.org/bellhooks

 

Kotimaista kirjallisuutta:

Complying With Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Toim. Suvi Keskinen, Salla Tuori, Sari Inri & Diana Muliari. Ashgate, 2009.

Monikulttuurisuuden sukupuoli. Toim. Suvi Keskinen, Jaana Vuori & Anu Keskiaho. Granum 2012.

Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. Toim. Tarja Tolonen. Vastapaino 2008.

 

Muutamia nettivinkkejä:

https://www.facebook.com/antirasismix [Antirasistinen feministinen verkosto]

http://everydayfeminism.com/ [Yleistajuisia & asiantuntevia tekstejä englanniksi aiheesta kuin aiheesta. Kuvaus: “Our unique focus on helping people apply intersectional feminism to their real lives has deeply resonated with people around world”.]

http://livestream.com/TheNewSchool/bell-hooks-Laverne-Cox [bell hooksin ja näyttelijä ja trans-aktivisti Laverne Coxin keskustelu syksyltä 2014.]

http://feministisktinitiativ.se/om/intersektionalitet/ [Feministiskt initiativ-puolueen sivuilla infoa intersektionaalisuudesta ruotsiksi]

http://warda.sarjakuvablogit.com/ [Warda Ahmedin sarjakuvablogi.]

http://takingsteps.blogspot.fi/2007/05/intersectionality-and-false.html [Taking Steps-blogissa siitä, kuinka erilaiset marginaaliset identiteetit nähdään usein poissulkevina ja intersektionaalinen ajattelu kariutuu.]

http://rummets.se/gastbloggare/fem-olika-satt-att-gora-din-feminism-mer-inkluderande-och-intersektionell/ [5 muistettavaa asiaa intersektionaalisuudesta ruotsiksi]
http://strugglingtobeheard.tumblr.com/post/66215290586/like-being-very-clear-when-i-asked-patricia-hill [problematisoi “intersektionaalinen feministi”-käsitteen käyttöä valkoisen feministin kuvatessa itseään]

 

Feminismi, tasa-arvo ja suomalainen keskustelu

Johanna Hiitola

Feministien vuoron kommenttipalstalla on käyty kiivasta keskustelua ”sukupuolten tasa-arvosta”. Pohditaan esimerkiksi, mitä tasa-arvo tarkoittaa, onko Suomi tasa-arvoinen maa ja mikä on esteenä toteutuvalle tasa-arvolle. Samalla feministit nähdään täällä blogikeskusteluissamme jonkinlaisina antiteeseinä tasa-arvolle. Epäillään, että meidän tarkoituksemme on syrjäyttää kaikki miehet yhteiskunnasta(mme).

Feministien käsittäminen yhteiskunnan (ja erityisesti tasa-arvon) vihollisina ei ole Suomessa uutta. Eeva Raevaara (2008) on verrannut suomalaisen eduskunnan ja ranskalaisen parlamentin keskusteluja sukupuolikiintiöstä. Raevaaralle selvisi, että ranskalaisten tapa kertoa toteutumattomasta tasa-arvosta oli mainita ”anglo-amerikkalaisesta mallista”, kun taas suomessa tasa-arvon vastakohtana nähtiin ”feminismi”. Suomalaista tasa-arvoideaalia muodostettiin lähinnä viittaamalla miesten ja naisten ”harmoniseen” yhteiseloon, jonka rikkojana feminismi käsitettiin. Sen lisäksi, että feminismistä rakennettiin mörköä, sukupuolten tasa-arvon kysymykset myös liukuivat kokonaan pois sukupuolen ja vallan kysymyksistä. Sen sijaan tasa-arvosta tuli (hyvän) poliittisen järjestelmän luomiseen liittyvä kysymys.

Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, sukupuolten välinen tasa-arvo nähdään usein jo toteutuneena tai ainakin sitä pidetään tärkeänä kansakuntaa määrittävänä tekijänä (Magnusson et al. 2008; Mulinari et al. 2009). Toki Pohjoismaat ovat kunnostautuneet juuri sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksissä, mutta ajatus täysin toteutuneesta tasa-arvosta peittää helposti alleen mahdolliset ongelmat. Myös sukupuolittuneista ilmiöistä keskustelu hankaloituu, sillä sen nähdään helposti olevan tasa-arvopyrkimysten vastaista. Oli kyse sitten naisiin tai miehiin liittyvistä kysymyksistä, sukupuolen esiintuonti näyttäytyy helposti ”riidan haastamisena” tai jonkinlaisena kansakunnan vastaisena toimintana.

Tätä ilmiötä voi kutsua vaikkapa sukupuolisokeudeksi (tai ”sukupuolettomaksi sukupuoleksi” kuten mm. Ronkainen 2008) ja siihen liittyy ainakin välillisesti useita ilmiöitä. Esimerkiksi perhe- ja parisuhdeväkivallasta puhutaan korostuneesti ilman tekijöiden ja uhrien määrittelyä (mm. Keskinen 2005; Hautanen 2010; Hiitola 2011), jonka lisäksi vielä peräänkuulutetaan ENEMMÄN kyseisenkaltaista sukupuolineutraalia väkivaltakeskustelua (Salmi 2009; Flinck 2009). Ymmärrys kuitenkin on ongelmallinen niin nais- kuin miesuhreillekin ja erittäin vakava silloin, kun väkivallan uhrin alisteinen asema ohitetaan vaikkapa huoltajuudesta päätettäessä tai väkivallan uhrin lapsi otetaan huostaan tuen tarjoamisen sijasta. Sukupuolisokeus monimutkaistaa myös perhepolitiikkaa, sillä ajateltaessa sukupuolten välisen tasa-arvon olevan jo toteutunut, on erittäin vaikeaa argumentoida toimenpiteitä, joilla vaikkapa perheiden työnjako saataisiin tasattua. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin esim. naisten ja miesten olevan erilaisissa ”neuvotteluasemissa” ja erilaisten paineiden alaisuudessa (mm. ”naisen tulee olla hyvä äiti” ja ”miehen tulee tienata leipä pöytään”) vanhempainvapaiden osalta, lähdetään keskusteluun ikään kuin minkäänlaista eroa asemissa ei olisi. Tuolloinhan muun muassa vapaasti päätettävissä olevat vapaat (nykyinen järjestelmä) olisikin järkevämpi ja joustavampi kuin esimerkiksi isille ja äideille suunnatut vapaajaksot (kuten mm. 6+6+6 –malli).

Yllä olevien lisäksi käsitystä toteutuneesta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käytetään myös rakentamaan suomalaisuutta ja kansakuntaa (mm. Vuori 2009) tyyliin: ”me suomalaiset olemme tasa-arvoisia, kun taas te muut sorratte naisia ja elätte patriarkaalisissa perheissä”. Tuolloin Suomessa toteutuneesta tasa-arvosta tulee väline, joka määrittää erilaista ja ”meihin” kuulumatonta. Näillä oletuksilla toimivat esimerkiksi jotkut ”maahanmuuttajien kotouttamiseen” keskittyvät opaskirjaset. Lisäksi erilaisuutta määrittää helposti käsitys siitä, että ”suomalainen perhe” on lähtökohtaisesti hyvä ja tarjoaa jäsenilleen tukea, kun taas ”maahanmuuttajaperhe” (joka on jo määritelmänä kestämätön, sillä se sisältää valtavan määrän erilaisia perheitä taustoineen!) näyttäytyy pahana ja usein väkivaltaisena sortomekanismina, josta (ainakin naisten) on parasta vapautua (mm. Tuori 2009). Tämä keskustelu taas osaltaan rakentaa edelleen vain yhtenäisempää kuvaa ”suomalaisista” perheistä tasa-arvoisina, väkivallattomina ja ongelmattomina peittäen alleen moninaiset sukupuolittuneesti määrittyvät ongelmat.

Suomalaisen keskustelun erityispiirteenä on myös, että koemme olevamme kolonialismista ulkopuolisia, sillä Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita. Lisäksi ajatellaan usein, että Suomi on ollut homogeeninen maa, jossa ei siksi ole ollut minkäänlaista tarvetta monikulttuurisuuskeskustelulle ja nyt tuo tarve on vasta 90-luvun aikana/jälkeen saapunut maahamme maahanmuuttajien myötä (ja tämähän jaksaa kauhistuttaa!). Mutta näissä molemmissa uskomuksissa on suuria aukkoja. Ensinnäkin, Suomi ei ole historiallisesti ollut mitenkään erityisen ulkopuolinen vaikkapa kolonialismin “länsi vastaan muut” erotteluista. Pikemminkin nuo erottelut ovat määränneet paljolti kultturimme kehittymistä. Esimerkkejä tästä löytyy muun muassa Suomessa käytetystä visuaalisesta kuvastosta, jossa edelleen hyödynnetään kyseisiä erontekoja (mm. Rossi 2009). Vielä muutama vuosi sitten suuri määrä suomalaisia (14 000) allekirjoitti vetoomuksen laku-Pekka -kuvan säilyttämisestä Fazerin lakritsipatukassa vedoten ”suomalaiseen kulttuuriperintöön” (joka oli muuten kaikkea muuta kuin suomalaista kulttuuriperintöä – kyseinen kuva kuului pikemminkin eurooppalaiseen kuvastoon). Samaten Suomessa myytiin ”neekerinsuukko” –suklaita aina vuoteen 2001 saakka. Itse olen lapsena leikkinyt ”kuka pelkää mustaa miestä” -hippaa ja vielä 2000-luvun puolivälissä toimiessani kerho-ohjaajana, huomasin kauhukseni, että lapset leikkivät edelleen tuota samaista leikkiä. Nämä monissa maissa kertakaikkisen rasistisina pidetyt kuvastot, makeiset tai leikit mahdollistuvat juuri Suomessa, sillä koemme olevamme niiden sanoman ulkopuolella. Mehän emme ole rasisteja. Vai olemmeko? Ainakaan emme voi väittää olevamme “länsi vastaan muu maailma” -erottelusta irrallisia. Samaten käsitys Suomen homogeenisyydestä on täyttä myyttiä. Romaniväestö on asunut Suomessa jo 500 vuoden ajan, mutta heidät on systemaattisesti vaiennettu (jopa vainottu) ja heidän olemassaolostaan vaiettu. Puhumattakaan Suomen saamelaisista, joiden alkuperäiskansa-asemaan liittyvä maanomistusoikeus on edelleen selvittämättä ja kieli katoamassa. Me suomalaiset olemme hoitaneet vähemmistöjemme asioita surkean huonosti.

No miten tämä kaikki sitten liittyy feministeihin, miesaktivisteihin ja tämän blogin keskusteluun? Täällä blogikirjoituksissa toistetaan uudelleen ja uudelleen feministien olevan jonkinlainen valtaapitävä ryhmittymä tai liike. Feministien tai feministisen liikkeen valta Suomessa on kuitenkin varsin marginaalista verrattuna todellisiin valtaapitäviin eturyhmiin (mm. ay-liike, EK, EVA, jne.). Lisäksi feministisen liikkeen laajaan vastustukseen saattaa olla syynsä myös sillä, että feminismi nostaa jatkuvasti esille kysymyksiä, jotka korostavat vallan epätasaista jakautumista ja eroja. Tämä taas rikkoo Suomessa aktiivisesti viljeltyä ajatusta homogeenisestä yhtenäiskulttuurista. Nähdään, että “asiat ovat jo hyvin” eikä haluta feministejä pilaamaan näitä utopioita.

On myös mielenkiintoista, kuinka feministejä toisaalta pidetään suomalaisen tasa-arvopolitiikan vastustajina (mm. mainitsemissani Raevaaran tutkimissa eduskuntakeskusteluissa), mutta samalla syytetään kaikkien tasa-arvoprojektien määrittelystä naisten etujen mukaisiksi. Logiikka on hyvin rikkonainen ja lähes mahdoton Suomen keskusteluilmapiirissä. Pikemminkin feministit Suomessa kyllä kamppailevat tasa-arvon puolesta, mutta kaikki tasa-arvopolitiikka ei lainkaan yksiselitteisesti ole feminististä (esim. monetkaan eivät pidä feminismin pääkysymyksenä kamppailua vaikkapa siitä, että pörssiyhtiöissä olisi tarpeeksi naisjohtajia). Lopuksi mainittakoon vielä, ettei “meidän” feministien kamppailuja suinkaan voi ajatella vain Suomen rajojen sisäisinä, vaikka tämä blokkaus Suomeen liittyikin. Pikemminkin tavoitteena on kitkeä yhdessä rasismia, seksismiä ja syrjintää koko maailmasta.

Lähteet
(toimitetut teokset on merkitty vain teosten, ei yksittäisten artikkelien, osalta)

Flinck, Aune (2009) Uusia lähestymistapoja parisuhdeväkivallan tutkimukseen. Oikeus 38:4, 445–453.
Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampere University Press.
Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus 19 (1) 2011, 4 – 19.
Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi, Tuori, Salla, Irni, Sari & Mulinari, Diana (2009) Complying with colonialism: gender, race and ethnicity in the Nordic region. Farnham, UK: Ashgate.
Magnusson, Eva, Rönnblom, Malin & Silius, Harriet (2008) Critical studies of gender equalities. Göteborg/Stockholm: Makadam Publishers.
Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73:4. 388–401.
Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Oikeus 38:2, 119–137.

HUOM! Kirjoittaja on tällä hetkellä Yhdysvalloissa, joten kommentit tulevat osittain viiveellä ja Suomen yöaikaan.