Kenet työ vapauttaa?

Elina Halttunen-Riikonen

***

Työkeskeisessä yhteiskunnassa feministinen keskustelu ja politiikka painottaa työtä. Oikeus tehdä työtä nähdään suurimpana saavutuksena – heti äänioikeuden jälkeen. Mutta kuinka pitkälle tämä kantaa tilanteessa, jossa työ ei aina ole toimeentulon tae, työttömyydestä halutaan rankaista työtöntä ja työ määrittää ihmisen arvon? Työnormin ja työkeskeisten kamppailujen kriittisellä ruodinnalla voidaan tehdä lisää tilaa kipeästi kaivatuille vaihtoehdoille.

Vinkkiä työkeskeisyyden haastamiseen voi etsiä Silvia Federicilta, joka näyttää kuinka työfiksaatiota horjutetaan parhaiten pureutumalla siihen, mitä ei lueta palkkatyön alueeseen. Federici on omistanut monikymmenvuotisen uransa aktivistina ja tutkijana kotitöiden ja laajemmin (palkattoman tai huonosti palkatun) hoivatyön politisoimiseen.

Federici on tunnetuin kansainvälisestä Wages for Housework -kampanjasta, jonka hän lanseerasi 70-luvulla muiden marxilaisten feministien kanssa. Se vaati nimensä mukaisesti palkkaa kotitöistä. Monet feministit huolestuivat: ei kai kampanja halunnut sementoida kotirouvien alisteista asemaa? Sulkea ikuisiksi ajoiksi kotiin? Ei suinkaan.

Vuonna 1975 kirjoittamassaan tekstissä Federici selventää: ”For we are not struggling for more equal redistribution of the same work. We are struggling to put an end to this work and the first step is to put a price tag on it.” (37).

Voi kuulostaa ristiriitaiselta, että Federicin mukaan palkan vaatiminen kotitöistä on askel palkattoman ja aliarvostetun työn aseman muuttamiseen. Kampanjan mukaan se ei vahvistanut vallalla olevaa järjestystä vaan laittoi sen selän seinää vasten. Feministit olivat jo aiemmin kritisoineet kotirouva-identiteettiä ja paljastaneet kutsumustyön olevan koodinimi kaikelle, mitä oletetaan tehtäväksi ilmaiseksi tai pienellä palkalla. Federici ja kumppanit halusivat lisäksi tuoda esiin kotityön yhteiskunnallisena, materiaalisena suhteena: mitä tarkoitusta palkaton työ palvelee, mitä tahoja ”naisellisen luontaisen pyyteettömän huolenpidon” glorifiointi pohjimmiltaan hyödyttää? Pariskunnan keskinäisen hierarkian tarkkaaminen ei kerro riittävästi.

”To say that we want wages for housework is to expose the fact that housework is already money for capital.” (19)

Palkatta tehty työ on rahanarvoista, mutta ei hänelle joka työtä tekee. Kampanja käänsi pelilaudan ja teki näkyväksi, kuinka riippuvaista pääoman kasaaminen ja siinä sivussa kaikki yhteiskunnan osa-alueet ovat riippuvaisia näkymättömästä, vähäarvoisesta, sivuseikaksi julistetusta.[1] Se teki näkyväksi näkymättömän mutta välttämättömän työn ja kieltäytyi näkemästä sitä yksilöllisenä vastuuna tai (heteroseksuaalisen) perheen yksityisasiana.

”Wages for housework meant opening a struggle directly on a question of reproduction, and establishing that raising children and taking care of people is a social responsibility”. (Federici 57.)

Federici jatkaa monen muun marxilaisen feministin kanssa Marxin kritiikin syventämistä: ei riitä, että kapitalisti riistää lisäarvon, maksaa vähemmän palkkaa kuin saa työpanoksesta itselleen hyötyä, vaan palkkatyö tulee mahdolliseksi palkattoman työn avulla. Kärjistäen: että työläinen voi astua tehtaan porteista riistettäväksi, pakotettuna myymään ainoa asia joka hänellä on eli työvoima, on hänet pitänyt hoivata lapsena, syöttää, vaatettaa monta vuotta. Myöhemmin ruoan, siivouksen, hoivan tarve jatkuu läpi iän ja lisääntyy vanhuutta kohden.

Vallitsevan kapitalistisen talousjärjestelmän ja siitä hyötyvien tahojen lisäksi kampanja kritisoi myös erilaisten emansipaatioliikkeiden strategioita. Työväenliike ja laajemmin vasemmisto ovat olleet kaikkein kiinnostuneimpia palkkatyöstä ja jättäneet sen ulkopuolelle ison osan muuta työtä, palkattomasta kotityöstä aina seksityöhön. Ne olisi otettava kamppailun keskiöön.

Feministisen liikkeen suhteen Federicin kritiikki oli samansuuntaista: töihin pääseminen ei toimi emansipaation reittinä, koska palkkatyö perustuu joidenkin toisten palkattomalle työlle ja saa arvostuksensa vähäpätöisinä pidetyn hoivan kustannuksella sen sijaan, että se purkaisi tätä hierarkiaa.

(Sanottakoon ettei Federici tyrmää kamppailua palkkatasa-arvon tai korkeampien palkkojen puolesta tai näe niitä merkityksettöminä. Hän muistuttaa niiden rajallisuudesta.)

xxx

Monet seikat ovat muuttuneet sitten 70-luvun. Kuitenkin Federicin mukaan viime vuosikymmenten kehitys osoittaa, että lupaukset palkkatyön vapauttavista vaikutuksista ovat osoittautuneet pettymyksiksi. Työ on vähemmän ja vähemmän tae toimeentulosta. Toisaalla suuria joukkoja kiusaa työttömyyden kirous. Reproduktion alue on jatkuvan kriisin kourissa, uhanalainen. Esimerkkejä löytää niin läheltä kuin kauempaa: talouskuripolitiikka ajaa muutoinkin rapautettua julkista sektoria leikkuriin. Hoivatyöt palaavat pala palalta kotiin palkatta tehtäviksi. Saavutetut edistysaskeleet alkavat olla muisto vain. Tuet ovat jääneet kroonisesti hintojen noususta jälkeen. Palkaton työ on saanut uusia muotoja: palkattomat harjoittelut ja tukityöllistämiset ovat arkipäivää. 

Federici näkeekin palkkatyön ja kotityön (ja siinä samalla koko yhteiskunnan) radikaalin uudelleenjärjestelyn ajankohtaisena kysymyksenä muutoksista huolimatta – ja osin niiden vuoksi. Esimerkiksi monia ennen kodin piirissä tehtäviä töitä on muutettu hoivan markkinaistuessa matalapalkkatyöksi. Vuonna 2008 Federici kirjoittaa:

“Neither the reorganization of reproductive work on a market basis, nor the “globalization of care”, much less the technologization of reproductive work, have “liberated women” or eliminated the exploitation inherent to reproductive work in its present form.” (108)

Jos hoivataakka on helpottanut etuoikeutettujen aka. maksukykyisten naisjoukkojen elämässä erityisesti länsimaissa, on se tapahtunut pääosin rodullistettujen (pitkälti nais)työntekijöiden ja heidän perheidensä kustannuksella. Pisimmän korren vetävät ylikansalliset yhtiöt, jotka piilottavat voitot verokarhun käpälän ulottumattomiin veroparatiiseihin.

xxx

Federicin lukeminen muistuttaa, kuinka epäkohdat, jotka halutaan määrittää satunnaisiksi virheiksi tai sivuseikoiksi, yksilöiden epäonnistumisiksi, ovatkin sisäänrakennettuja yhteiskuntajärjestykseen. 

On tärkeää miettiä missä määrin muutostoiveiden ja kamppailujen keskittäminen ensisijassa työhön päätyy ylläpitämään yhteiskunnallista todellisuutta, jossa vain palkkatyössä oleva on arvokas ja jossa työttömyys on häpeä. (Palkka)työkeskeinen politiikka edistää ja normalisoi nykyistä tilannetta, jossa palkatonta tukityötä, moralistista ”aktivointia” tukien leikkaamisen uhalla pidetään normaalina, ja jossa lupauksilla ”työpaikkojen luomisesta” voidaan oikeuttaa mitä tahansa aina Talvivaarasta lähtien. Jopa perustulokeskustelussa perustulon puolesta argumentoidaan esittämällä se mahdollisuutena lisätä työllisyysastetta; puhutaan siitä kuinka perustulo kannustaisi ottamaan matalapalkkaisia ja/tai pätkätöitä vastaan. Toimeentulon takaamisen sijaan kiinnostaa työntekijöiden muokkaus työnantajien tarpeisiin. Palkkatyön ulkopuolella ei todellakaan ajatella tapahtuvan mitään merkityksellistä. Mutta juuri sinne pitäisi kurkata päästäksemme eroon työfiksaatiosta.

Kuinka puhua työhön ja palkkaukseen liittyvistä tavoitteista heittämättä samalla työttömiä, köyhyydestä kärsiviä ja/tai työn ulkopuolella syystä tai toisesta olevia bussin alle? Kuinka paljastaa työpuheen ahmaisema palkaton työ? Miten pitää mielessä palkkatyöhön liittyvien tavoitteiden ilmeinen kyvyttömyys ratkaista hoivan altavastaaja-asemaa? Entä pitäisikö ”naisen euro”-puheilla heittää vesilintua kun sen määrä tuntuu moninaisia syrjinnän muotoja kokeville ja/tai epätyypillisissä työsuhteissa oleville huonolta vitsiltä? (Kysymyslistaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.) Yksinkertaisia tai valmiita vastauksia ei ole.

Seuraa vaivaannuttavan itsestäänselvä diagnoosi: kielenkäyttö, poliittinen mielikuvitus on jumissa ja lamaannuksissa. Tästä kärsivät myös feministit. Yksi keino inklusiivisemman liikkeen luomiseksi voi olla perustulon omaksuminen feministiseksi tavoitteeksi. Se ei ole taikakeino; ollaanhan perustulo-sanan siivellä ujuttamassa hallituksen taholta sosiaaliturvan huononnuksia. Toisaalta tämä tarkoittaa myös polttavaa tarvetta feministiseen perustulon haltuunottoon.

 

Seuraavaksi bloggaan saksalaisen Frigga Haugin “konkreettisesta utopiasta”, eli 4:1 perspektiivistä, joka on inspiroiva tapa lähestyä uudella tavalla palkkatyön, reproduktion, toimeentulon ja vapaa-ajan suhdetta. Myöhemmin on tarkoitus kirjoittaa perustulosta ja feminismistä laajemmin.

 

Viite

  1. Osin erityyppinen feministinen näkökulma palkattomuudesta taloudessa ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Marilyn_Waring

 

Lainaukset kokoelmasta Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle, Brooklyn/Oakland: Common Notions/PM Press. 2012.

 

Lukuvinkkejä:

Federicin suomennettu haastattelu: Kapitalistisen patriarkaatin synty. Revalvaatio.org.

Federici kritikoi prekarisaatiokeskustelun sokeita pisteitä: Precarious Labor: A Feminist Viewpoint

Feministien vuorossa Mona Mannevuon haastattelu: Tunnepuhe on uusi ja vanha pakko.

 

2 comments

  1. Näkeekö feministinen liike työn kirouksena myös miehille? Suomihan on edelleen mieselättäjäyhteiskunta. Parisuhteessa elävät miehet tekevät viikossa yli 8 tuntia enemmän yhteenlaskettua ansio- ja kotityötä kuin hänen kumppaninsa. (Työministeriö: Työssä jaksaminen kiireiden ja vapaa-ajan puristuksissa, ISBN 951-735-803-2, sivu 49). Liika työnteko rasittaa, siksi on olemassa Työaikalaki, mutta se ei pysty estämään ylityön tekoa, joko palkallista tai palkatonta. Työn rasitusten vuoksi työntekijäammateissa toimivien elinikä on alempi kuin toimihenkilöillä ja puolet miehistä toimii työntekijäammateissa edelleenkin. Työntekijämiehet kuolevat noin 69 vuoden iässä, toimihenkilömiehet noin 75, työntekijänaiset noin 76 ja toimihenkilönaiset noin 80 vuoden iässä. Miehillä on selkeä tasa-arvovaje työelämässä, mutta nyky-yhteiskunta lakaisee tämän miehen ongelman maton alle. Miesten työelämän ongelmia ei käsitellä tasa-arvo-ongelmina. Toivon, että kirjoituksenne avaa tasa-arvoelimissä toimivien silmät.

    1. Moi, henkilökohtaisesti – enkä kenenkään muun puolesta voi vastata – näkisin kyllä, että ihan kaikkien työssäjaksamisesta ja työhön liittyvistä jutuista pitäisi olla huolissaan.. ja onhan nyt kaikki työntekijöiden oikeudet uhan alla nykyisen hallituksen aikana. Kuitenkin toivoisi, että nais-mies-näkökulman lisäksi huomioon otettaisiin luokkakysymykset, eikä esim. eri alojen vastakkainasetteluja, tai työssäkäyvien ja työttömien vastakkainasettelua. Tämä ei ole tarpeeksi usein mukana kun puhutaan työelämän tasa-arvosta, tai sen puutteesta. (Totta kai lisäksi vielä rasismi jne. muut syrjinnät.) Eikö tuo ”miehet tekevät” anna vähän liian yhdenmukaisen kuvan miehistä? Siis lähinnä mietin sitä, että tulee fiilis, että olisi jokin yhdenmukainen ratkaisu, joka auttaisi kaikkia?

Lue ensiksi kommentointi- ja keskusteluohjeet, kiitos.

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s