Vieraan vuoro

Vieraan vuoro: Islamia ja muotia käsittelevän paneelin antia

Liban Sheikh

***

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan järjestämillä Naiskulttuuripäivillä oli musliminaisten muotia käsittelevä paneeli. Puhumassa olivat Jaakko Hämeen-Anttila ja Naima, Suleqo Yusuf sekä Anna-Mari Almila (London College of Fashion).

Summausta keskustelusta:

1) On naurettavaa tyypitellä kaikki valtaosin islaminuskoiset kulttuurialueet vaatetukseltaan samanlaisiksi. Maantieteelliset tyylierot ovat valtavia. Kontekstia ”musliminaisten pukeutumisen” kategorian karikatyyrimaiseen luonteeseen tuo esim. se, että ruvettaisiin käymään julkista keskustelua ”ateistinaisten” pukeutumistyylistä ja sen taustoista. Kulttuuristen vaatetuserojen merkittävin selittäjä on pukeutumistapojen rutiininomaisuus, se on osa arkipäivän habitusta eikä jatkuvan tietoisen työn tulosta, kuten saatetaan tiedostamatta olettaa

2) On myös tarpeellista huomioida muodin ja pukeutumiskoodien käsitteellinen ero – se että puhutaan ”musliminaisten pukeutumistyylistä” viittaa usein pukeutumiskoodeihin, jotka nähdään yhtenäisinä kaikissa muslimikulttuureissa. Pukeutumiskoodien uskonnollinen merkityksellisyys kuitenkin vaihtelee paljon ja on sidoksissa historiallisiin/ideologisiin muutoksiin. Naisten pukeutumiselle tunnustuksenomaiseksi on noussut huivi, joka nähdään ominaiseksi alistavaksi määritellylle uskonnolle. Halu nähdä huivi merkkinä alistamisesta, josta ”länsimainen kulttuuri” voi pelastaa, rakentuu pitkälti orientalistiselle diskurssille, joka on voimistunut etenkin ”terrorismin vastaisen sodan” alettua vuonna 2001. Naiman ja Suleqon mukaan huivin symbolista merkitystä ei kuitenkaan anneta ulkoapäin. He korostivat hijabin merkitystä yksilöllisenä symbolina, tällöin ”huivi” (yleisessä muodossaan hiukset ja päälaen peittävästä turbaanista aina kasvot peittävään niqabiin) edustaa pyrkimystä islamilaiseen kanssaihmisiä kunnioittavaan käytökseen – ei pakkona vaan toimijuutta ilmentävänä valintana.

3) Vaatteista puhuttaessa on hyvä muistaa pukeutumista koskevan sosiaalisen kontrollin olevan kaikissa yhteisöissä läsnä (mikä usein unohtuu universaaliksi oletetussa eurosentrisessä kehyksessä). Suomessakaan ei julkisessa tilassa pukeuduta miten sattuu saati jätetä pukeutumatta. Lisäksi pukeutumistyylien sukupuolinormatiivinen koodisto on tarkka, eikä pidä unohtaa paradoksaalista keskustelua huivin kieltämisen tarpeesta, jossa itsessään harjoitetaan parhaillaan sosiaalista kontrollia.

4) Huiviin ulkoapäin liitetystä symboliikasta ja ”alistavan kulttuurin” merkitysyhteyksistä johtuen, siitä on tullut myös identiteetin haltuun ottamisen väline ja feministinen statementti. Vaatekappale, joka ei välttämättä aiemmin itsessään merkinnyt mitään, voi nykyään olla mm. `statement against racialization` eli kannanotto rodullistamista vastaan. Valkoisen feminismin ajattelutavassa tätä on kuitenkin vaikea nähdä, ja marginalisoitujen naisten ylitse puhutaan ikään kuin he eivät pystyisi itse asiaan ottamaan kantaa.

5) Lisäksi keskustelussa ”musliminaisten pukeutumisesta” on huomioitava estetiikan ja seksikkyyden ero – se mikä on muodikasta on aina suhteellista, eikä sen tarvitse noudattaa seksuaalistavan järjestyksen ehtoja. Kaunis ja trendikäs voi olla ilman itsensä paljastamisen vaatimusta. Anna-Mari Almilan mukaan monet isot vaateketjut ovatkin haistaneet tässä ”urbaanissa monikulttuurisuudessa” uuden markkina-alueen.

 

Suositeltavia tekstejä/kuuntelemista:

4 Ways Mainstream Feminism fails Muslim Women

Toiseus 101 – Näkökulmia toiseuteen

Muslimifeministi Sanna Thamer: Naisten asemaa puolustavat islaminvastustajat sylkevät huivia käyttävien päälle

 

Mainokset

Vieraan vuoro: Epätasa-arvo parisuhteissa synnyttää tyytymättömyyttä

Keskiviikon 13.1.2016 HS:ssa Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen otti painokkaasti kantaa miesten ja naisten välisiin parisuhteisiin sekä naisten välisiin ystävyyssuhteisiin. Vaarasen mukaan parisuhteissa mies tulee usein väheksytyksi, ja kohdelluksi naispuolisia ystäviä vähemmän tärkeänä. Parisuhteiden ongelmien taustalla vaikuttavat kuitenkin sukupuolittuneet valtasuhteet ja ratkaisut niiden aiheuttamiin ongelmiin ovat vaativampia kuin Vaarasen esittämä ajatus siitä, että naisten pitäisi kollektiivisesti hellittää täydellisyyden tavoittelustaan.

Parisuhde ei ole vain kahden ihmisen välinen suhde. Siihen liittyy paljon kulttuurisesti jaettuja käsityksiä ja uskomuksia esimerkiksi siitä, millaisia naiset ja miehet ovat. Luonnollisiksi väitettyjen sukupuolten välisten erojen avulla on helppo perustella epätasa-arvoa heteroseksuaalisten parisuhteiden käytännöissä. Naiset nähdään esimerkiksi yhä usein kotien ja parisuhteiden luonnollisina hoivaajina. Tutkimukset osoittavat myös, että vastuu kotityöstä ja sen koordinoinnista (nk. metatyöstä) sekä kodin piirissä annettavasta hoivasta jakautuu epätasaisesti sukupuolten kesken (esim. Van Hooff 2013, Jokinen 2004, Miettinen 2008). Tästä syystä ei riitä, että miehet ottavat osaa kotitöihin, vaan heidän tulisi ottaa vastuu myös metatyöstä ja opetella kommunikoimaan tämän organisointityön jaosta naisen kanssa. Muuten nainen joutuu edelleen kantamaan lopullisen vastuun kotitöistä. Tämä tilanne sinällään synnyttää äiti-lapsi/työnjohtaja-työntekijä -mallisen parisuhteen ja ajaa miehet Vaarasen mainitsemaan tilaan, apureiksi ja pahimmillaan sivullisiksi omissa kodeissaan, parisuhteissaan ja perheissään. Tällainen parisuhde ei ole tasa-arvoinen eikä voi olla kummallekaan osapuolelle tyydyttävä. Vaaranen tunnistaa tämän dynamiikan, mutta hänen näkemyksensä siitä on yksipuolinen.

Naisten vastuulle parisuhteessa jää tutkimusten mukaan usein myös tunnetyö (Duncombe & Marsden 1993,1998; Strazdins & Broom, 2004), eli omien ja muiden ihmisten tunteiden muokkaaminen ja käsittely, kuten nk. parisuhteen hoitaminen. Tutkimustiedon perusteella naiset yleensä ottavat parisuhteissa oman näkökulmansa lisäksi huomioon myös miehen näkökulman (Magnusson 2008). Molemmat osapuolet vähättelevät naisen näkökulmaa ja pitävät sitä liian vaativana. Miehen näkökulman ensisijaistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että naisten toiveita ja tarpeita esimerkiksi emotionaalisesta läheisyydestä tai tasaisemmasta lapsen kasvatusvastuun jakamisesta ei nähdä pyrkimyksenä oikeudenmukaisuuteen ja tasavertaisuuteen parisuhteessa, vaan ne nähdään esimerkiksi naisen liiallisena tunneherkkyytenä tai turhana valittamisena. Vastaavasti miesten ajankäytön suuntaamista uran rakentamiseen ja omiin harrastuksiin kotitöiden ja lastenhoidon kustannuksella ei aseteta samalla tavalla kyseenalaiseksi, vaan nämä miesten toiveet oikeutetaan ja luonnollistetaan esimerkiksi kulttuurisella käsityksellä miesten tarpeella päästä kotoa pois tuulettumaan tai kyseessä olevan miehen kunnianhimoisella luonteella (Magnusson, 2008). Naisen näkökulman vähättelyyn vaikuttaa syyllistyvän nyt myös Vaaranen.

Tutkija Lauren Berlant (2008) puhuu naisvalituksen käsitteellä siitä, miten naiset keskinäisellä valituksella käsittelevät romanttiseen heterosuhteeseen liittyviä kulttuurisia lupauksia läheisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Kun nämä odotukset eivät toteudukaan, kun miehet esimerkiksi tekevät liian vähän kotitöitä, se kanavoidaan naisvalitukseen. Berlantin mielestä se on romanttisen, sentimentaalisen kulttuurin toinen puoli, joka ei kyseenalaista sukupuolten valtasuhteita romanttisissa suhteissa, vaan pitää niitä yllä. Vaaranen tuntuu ymmärtävän naisvalituksen miesten syrjintään johtavana rakenteena. Kyseessä on kuitenkin naisten keskinäinen selviytymiskeino epätasa-arvoisessa ja epätyydyttävässä parisuhteessa. Naisvalitus ei ratkaise ongelmia, mutta ongelmat eivät myöskään ratkea sillä, että naisia vaaditaan lopettamaan valitus. Ongelmia ei myöskään ratkaise naisten välisten ystävyyssuhteiden näkeminen parisuhdetta uhkaavana tekijänä, kuten Vaaranen tekee: yhtäältä ne hänen mukaansa syrjäyttävät miehen merkityksen naisen elämässä, toisaalta taas naisten keskinäinen kilpailu hänen mukaansa usuttaa naisia kotityöperfektionismiin. Tulkinta ei vastaa käsityksiämme ystävyyssuhteiden merkityksestä naisten elämässä. Ystävyyssuhteet – naisten keskinäiset ja muut – ovat tärkeitä, sillä ne mahdollistavat keskinäisen tuen, jakamisen ja kasvamisen. Vaarasen asenne ilmentääkin uusfamilismia (kts. Jallinoja 2006): siinä parisuhteella ja ydinperheellä on ylittämätön itseisarvo ja esim. naisten väliset ystävyyssuhteet ja itsellinen elämä näyttäytyvät uhkana parisuhteelle

Julkisessa parisuhteita koskevassa puheessa, suhteiden sisällä ja pariterapiassa pitäisi tunnistaa ja olla tilaa käsitellä sukupuolten epätasa-arvoon liittyviä ärsytyksiä, turhautumisia ja pettymyksiä, jotta muutos parempaan mahdollistuu. Vain naisten vastuuttaminen miesten ulkopuolisuudesta on lyhytnäköistä, sillä kaikki tilanteen syntyyn vaikuttavat tekijät eivät tule sen kautta näkyviksi.

Heidi Elmgren
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Raisa Jurva
Tutkija, Tampereen yliopisto

Annukka Lahti,
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Tiina Sihto
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

 

Lähteet:

Berlant, L. (2008). The female complaint: The unfinished business of sentimentality in American culture. Durham: Duke University Press.

Duncombe, J., & Marsden, D. (1993). Love and intimacy: The gender division of emotion and `Emotion work’: A neglected aspect of sociological discussion of heterosexual relationships. Sociology, 27(2), 221-241.

Van Hooff, J. 2013. Modern couples? : Continuity and change in heterosexual relationships. Farnham: Ashgate.

Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.

Jokinen, E. 2004. Kodin työt, tavat, tasa-arvo ja rento refleksiivisyys. In E. Jokinen, M. Kaskisaari & M. Husso (toim.) Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö.Tampere, Finland: Vastapaino., 285-304.
Magnusson, Eva (2008) The rhetoric of inequality: Nordic women and men argue against sharing house-work. NORA–Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 16(2), 79–95.
Miettinen, Anneli (2008) Kotityöt, sukupuoli ja tasa-arvo. Palkattoman työn jakamiseen liittyvät asenteet ja käytännöt Suomessa. E 32. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos, Helsinki. Linkki upotettavaksi blogitekstiin: http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/50ed44830da28d939e6c5dfbb4801ab3/1453222541/application/pdf/237612/Kotity%C3%B6t%20ja%20tasaarvo_ebook.pdf

Miettinen, A. Kotitöiden tasa-arvoon on vielä matkaa, vaikka vaipanvaihto ja ruuanlaitto onnistuukin jo nyky-isiltä. Online-luento [viitattu 18.1.2016]:
https://www.perheaikaa.fi/nettiluennot/lapsi-toiveissa/luento:1444/

Strazdins, L., & Broom, D. H. (2004). Acts of love (and work): Gender imbalance in emotional work and women’s psychological distress. Journal of Family Issues, 25(3), 356-378. doi:10.1177/0192513X03257413

Vieraan vuoro: Pilitiikka purkaa naisystävällisen hyvinvointivaltion

Maria Ohisalo

***

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on sanottu olevan parasta, mitä moderni yhteiskunta on erityisesti naisille tarjonnut: se on mahdollistanut naisille omaehtoisia elämänmalleja ja se tukee naisten näkyvyyttä ja kuuluvuutta julkisilla elämänalueilla. Pohjoismaissa naisten palkkatyöstä ja erityisesti palkkatyöstä julkisen sektorin hoivatöissä on tullut tietynlainen rakenteellinen pakko.

Kun maamme hallitusta kasaavan perusporvarihallituksen yhteinen sanoma Smolnasta kuuluu, että ”Suomi on jäänyt hyvinvointi­yhteiskunnan vangiksi”, alkaa pientä ihmistä kylmätä. Sopeutustarpeeksi ilmoitetut luvut ovat kovempia, kuin mitä hallituspuolueiden vaaliohjelmat lupasivat ja aiemmasta tiedämme, että leikkausten on tapana kohdentua rajuimmin niille, joilla menee jo ennestään huonommin.

Viime vuodet suomalaisiin on istutettu järjestelmällisesti leikkaustalkoiden henkeä. Meille on uskoteltu, että velan ja troikan pelko ovat peloista suurimpia, vaikka samaan aikaan tikittää köyhyyspommi, jonka annetaan räjähtää heikoimpia haavoittaen. Esimerkiksi Euroopan neuvoston esittämään kritiikkiin maamme perusturvan tason riittämättömyydestä ei ole suhtauduttu lainkaan yhtä suurella tunteella.

Miksi ei? Yhdeksi vastaukseksi voi tarjota sitä, että perusturvan varassa elävien ääni ei nykypolitiikassa kuulu, harva pitkäaikaistyötön pääsee eduskuntaan päättämään näistä asioista. Monella kansanedustajalla ei ole mitään omakohtaista kokemusta niukkuudesta. Sosiaalinen etäisyys päättäjien ja huono-osaisten välillä on kasvanut. Sosiaalipoliittinen retoriikka taas jää helposti talouden lainalaisuuksina esitetyn argumentaation taakse ja talouspoliittisissa puheenvuoroissa kuuluu lähinnä miesten ääni.

Keskustan Juha Sipilä on jo pidemmän aikaa kertonut, kuinka julkinen sektori on täynnä turhia töitä. Samoin on tehnyt Kokoomus verhoten puhetta normitalkoiksi. Sipilä ja puolueensa puhuvat myös muun muassa siitä, kuinka kotihoidontuki täytyy säilyttää ja kuinka perheiden pitää voida päättää itse, kuinka lapsiaan hoivaavat. Perheet päättävät kuitenkin usein, että paremmin palkattu puoliso (mies) menee töihin ja usein rakenteellisista syistä huonommin palkattu nainen jää kotiin. Tuesta 97 prosenttia käyttävät naiset. [1] Kyse ei ole enää yksilön valinnoista, vaan rakenteellisesta eriarvoisuudesta.

Sukupuolikriisi ja talouskriisin sukupuolivaikutukset

Jo 1990-luvulla vallitsi puhe ”paisuneesta julkisesta sektorista”, jonka saattoi eräiden teoreetikkojen (mm. Julkunen, Hirdman) mukaan nähdä hyvinvointivaltion kriisinä, ja samalla oireena kasvavasta sukupuolikriisistä: valtiosta oli jo tuolloin tullut monen mielestä liian naisystävällinen jopa pohjoismaisen yhteiskunnan toimintatavalle. Jo tuolloin puhuttiin, kuinka ison osan julkisen sektorin töistä voisi tehdä kotona, halvemmalla ja vähemmän ammattimaisesti. Todellisuudessa Suomen julkinen talous ei ole niin suuri tai ”paisunut” kuin meille on viimeisten vuosien aikana uskoteltu. Suomen nettososiaalimenot ovat OECD-maiden keskitasoa.

Talouskriisi ja sen hoitokeinojen vaikutukset kohdistuvat eri tavoin eri sukupuolten edustajiin. Suomalaiset työmarkkinat ovat EU:n neljänneksi sukupuolittuneimmat, miesten ja naisten asema työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa on erilainen. Miehet ja naiset työskentelevät eri aloilla ja erilaisissa työsuhteissa (mm. osa- ja määräaikaisuudet kasautuvat naisille), käyttävät yhteiskunnan palveluita eri tavoin ja jakavat vastuun lasten hoidosta epätasa-arvoisesti. Naisista työskentelee julkisella sektorilla yli kaksi viidesosaa (41 %), kun miesten osuus on 16 prosenttia. Vastaavasti yksityinen sektori työllistää miehiä enemmän kuin naisia. Miehistä on yksityisellä sektorilla palkansaajina seitsemän kymmenestä, naisista puolet. [2] Miehistä toimii yrittäjinä 14 prosenttia ja naisista seitsemän prosenttia. Julkisen sektorin leikkaukset tuntuvat isosti esimerkiksi kunnissa, joiden työntekijöistä lähes neljä viidestä on naisia.

Kirjoitin joulukuussa 2014 Sipilän, Soinin ja Stubbin tulevan Suomelle kalliiksi.Tällä viittasin siihen, että jatkuva kasvua ja työllisyyttä tavoitteleva politiikka ei ole pystynyt turvaamaan kaikkien hyvinvointia [3]. OECD on vastikään painottanut, kuinka eriarvoistuminen haittaa talouskasvua, se maksaa ja sosiologi Göran Therbornia lainaten, se tappaa.

Saatamme paraikaa seurata naisystävälliseksikin kutsutun hyvinvointivaltion purkutalkoita. Hallitusneuvottelujen pöydissä istuu vain muutamia naisia, naisvaltainen julkinen sektori on leimattu velkaantumisen keskeiseksi tekijäksi ja esimerkiksi työelämän epätasa-arvon kitkemisen keinot eivät tunnu hallitusneuvottelijoita kiinnostavan. Yhteiskuntamme on täynnä sukupuolittuneita rakenteita, joiden korjaaminen auttaisi kaikkia sukupuolesta riippumatta. Ratkaisut, kuten vanhempainvapaiden 6+6+6-malli ja vanhemmuuden kustannusten jakaminen olisivat muun muassa työllisyysastetta parantavia keinoja, mutta tahto niiden toteuttamiseen puuttuu.

Politiikasta on tullut pilitiikkaa ja ylipäätään työn alla oleva porvarihallituksen ohjelma lupaa kylmää kyytiä muille kuin keski-ikäisille valkoisille kokopäivätyötä tekeville hyvätuloisille heteromiehille.

Kirjoittaja on köyhyystutkija, VTM

Viitteet

1. https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/perhevapaatutkimus/tilastotietoa-perhevapaiden-kaytosta

2. http://www.tilastokeskus.fi/til/tyokay/2009/04/tyokay_2009_04_2011-11-28_kat_001_fi.html

3. Vaikka valtaosalla suomalaisista menee paremmin kuin koskaan aiemmin, on samalla osa pudonnut tai pudotettu täysin ”yhteiseksi” kuvatusta veneestä: Hyvinvointivaltio-Suomessa köyhyys- ja syrjäytymisuhan alaisia on määritelmistä riippuen satoja tuhansia, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 900 000. Noin 15 prosenttia lapsista elää köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vaarassa. Yli 20 000 ihmistä jonottaa leipäjonoissa ja yli 30 000 nuorta on rekisterien ulkopuolella, ei siis edes työttöminä työnhakijoina. Maassamme on yli 7 500 yksin elävää asunnotonta ja 420 asunnotonta perhettä.

Vieraan vuoro: Saanko luvan?

Minja Koskela

Kun tarkastelee klassisen musiikin kaanonia, on huomattavaa, miten paljon valkoihoisia miehiä siihen on valittu. Peräänkuulutettaessa naissäveltäjän nimeä, vakiovastaus tulee usein jämäkästi: ”Kaija Saariaho.” Peräänkuulutettaessa naissäveltäjien nimiä, vastaus onkin jo vähemmän jämäkkä: ”Kaija Saariaho ja, hmm odotas… (1s-2min hiljaisuutta) No nyt! Clara Schumann!”

Muusikkona ja feministinä olen häkeltynyt siitä, kuinka klassinen musiikki on onnistuttu säilyttämään instituutiona, jossa eksklusiiviset käytännöt jylläävät ajoittain hyvinkin vapaasti. Ai, eivät jyllää? Niin että naisia on musiikkimaailmassa nykyään ihan arvostetuissa viroissa? No, on ja ei. Mutta mitä eksklusiivisiin käytäntöihin tulee, niin vapaasti ne tuntuvat joskus vellovan. Jos et usko, niin katso televisiota uudenvuodenpäivänä.

Wienin Filharmonikot on soittanut uudenvuoden konsertin Musikvereinin Kultaisessa salissa Wienissä vuodesta 1941 lähtien. Nykyään lähetys televisioidaan yli 70 maassa ja lähestulkoon 50 miljoonaa ihmistä seuraa, kun pääasiassa valkoisista, länsimaalaisista miehistä koostuva orkesteri soittaa puhdassointista taidemusiikkia otteella, joka on tunnettu paitsi herkkyydestä, myös rasismista ja sovinismista. Liioittelua? Tuskin.

Pienenä historiikkina kerrottakoon, että Wienin Filharmonikkojen puheenjohtaja oli toisen maailmansodan aikaan SS-upseeri ja orkesteri esiintyi useammin kuin kerran natsien propagandatilaisuuksissa. Liki puolet orkesterin jäsenistä kuului kansallissosialistiseen puolueeseen, mutta vain viisi sai sodan jälkeen potkut. Tai no, potkut ja potkut: kolme heistä nimittäin palasi orkesterin riveihin myöhemmin. Ai ei ole riittävää? Että liian kaukaista ja ei vaikuta nykykäytäntöihin? Selvä, en siis sano, että orkesterissa on natseja (enää). Sovinistisia käytäntöjä valitettavasti kyllä.

Pikakelaus: vuonna 1997 harpisti Annan Lelkes hyväksyttiin orkesterin ensimmäiseksi naisjäseneksi. Tähän saakka vain Lelkesin kädet olivat saaneet näkyä televisiolähetyksissä, muuten NAINEN oli verhon takana piilossa. Vuonna 2003 ensimmäinen ei-harpisti-nainen soitti uudenvuoden konsertissa varajäsenenä. Ursula Plaichinger sai sittemmin orkesterin jäsenyyden vuonna 2007. Vuonna 2010 Helsingin Sanomat uutisoi, että Albena Danailova on hyväksytty Wienin Filharmonikoihin ensimmäisenä naisena yhdeksi orkesterin neljästä konserttimestarista. Kun viulua soittava orkesterimuusikko ylittää vuonna 2010 uutiskynnyksen tulemalla palkatuksi, voi mielestäni oikeutetusti kysyä: miten on mahdollista, ettei orkesterin yleisö lotkauta korviaan kuin korkeintaan musiikillisesta riitasoinnusta?

Lucy Green (1997) esittää väitteen, jonka mukaan musiikki itsessään muotoutuu ajatuksissa miehiseksi, sillä sävelletyn musiikin takana on useimmiten mies. Myös Moisala ja Valkeila (1994) huomauttavat, että klassinen musiikki on helppo käsittää miehisen toiminnan alueeksi, sillä tietoa säveltävistä naisista, naisten sävellyksistä ja säveltävien naisten elämästä on alettu tuottaa vasta reilusti 1900-luvun puolivälin jälkeen. Ja jos säveltävä mies sekä miesten sävellyksiä käsittelevä tieto tai – Wienin Filharmonikkojen tapauksessa – klassista musiikkia esittävä mies muuttuu normiksi, tulee naisesta sitä vasten poikkeus. Wienin Filharmonikoissa soittava mies on sääntö, perinteissä muotonsa saanut musiikillinen fakta. Ja kuka haluaisikaan häiritä tätä musiikin ilmenemismuotoa, kun sitä kerran on tituleerattu yhdeksi maailman kaunissointisimmista?

Kansan Uutiset kirjoitti 23.12. 2012 Wienin Filharmonikkojen tuolloin tulevasta Suomen vierailusta. Artikkelin aluksi käsiteltiin laajahkosti orkesterin antisemitistisestä historiaa ja nykyisiä, epätasa-arvoisia käytäntöjä. Lopuksi kirjoittaja tyytyi kuitenkin toteamaan: ”Sisältääpä orkesterin historia ja nykyisyys kuinka arkaluontoisia seikkoja tahansa, yksi asia on kiistaton. Wienin Filharmonikot soittaa ylivertaisen hyvin, herkästi ja kauniisti ja absoluuttisen virheettömästi.” Puhdas sointi tuntuukin muodostuneen tukipilariksi, jolla orkesterin käytäntöjä perustellaan. Sillä mitä tekemistä orkesterin kokoonpanolla loppujen lopuksi on kauniin ja tinkimättömän musiikillisen lopputuloksen kanssa? Eikö kuulijan tulisi tyytyä kuuntelemaan, ei kritisoimaan?

Pierre Bourdieu (1987) esittää, että lukuisista taidemuodoista musiikki edustaa verrattain radikaalia sekä absoluuttista sosiaalisen maailman kieltämistä: asettuessaan sanojen ulkopuolelle musiikki ei sinänsä sano mitään eikä sillä välttämättä ole mitään sanottavaa. Kuitenkin konsertissa käyminen tai instrumentalismi on kiinteästi muun muassa yhteiskuntaluokkaan sekä koulutukselliseen pääomaan liittyvää. Bourdieun kuvailema taiteen abstrakti luonne antaneekin musiikille mahdollisuuden vedota autonomisuuteen ja puolueettomuuteen, toisin sanottuna ”taidetta taiteen vuoksi” -teesiin. Musiikin abstraktiudessa piilee kiistämättä yksi taiteenmuodon hienous, mutta leijaileva luonne saattaa myös peittää alleen epätasa-arvoisia asetelmia ja sosiaalisia rakenteita. Autonomiaesteettiset argumentit musiikillisten, epätasa-arvoisten käytäntöjen säilyttämiseksi eivät onnistu irrottamaan musiikkiteosta sosiaalisesta maailmasta, jossa se on saanut muotonsa ja jossa sitä edelleen muokataan. Näin ollen myöskään puolustuspuheenvuorot Wienin Filharmonikkojen käytäntöjen puolesta eivät kestä lähempää tarkastelua.

Tänäkin uutena vuotena liki 300 000 suomalaista kerääntyi televisioiden ääreen kuuntelemaan ja katselemaan orkesteria, jonka käytännöt eivät ole juurikaan muuttuneet sitten sen perustamisvuoden 1842. Käsittääkseni kulttuurin ja perinteiden arvostus ei kuitenkaan vähene, vaikka ne muotoutuisivat ajan myötä uudelleen. Sen sijaan ne voivat rikastua saamistaan lisäsävyistä ja uusista merkityksistä. Toistaiseksi Wienin filharmonikoissa ainoa rikkaus on sointi, joka yksin jää vähäiseksi avuksi sosiaalis-kulttuuristen puutteiden ja ilmiselvän syrjinnän rinnalla. Oma televisioni jäi siis tälläkin kertaa kiinni, mutta pysyn toiveikkaana: ehkä vuosien päästä kuuluisa musiikillinen ote taittuu orkesterissa, jonka jäsenyyteen vaaditaan muutakin kuin valkoinen iho ja miessukupuoli. Silloin saatan itsekin antautua wieniläisvalssien pyörteisiin.

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Sibeliusakatemiassa ja sukupuolentutkimuksen maisteriopintoja Tampereen yliopistossa.

Kirjallisuus:

Bourdieu, P. 1987. Sosiologian kysymyksiä. Suomentaja J.P. Roos. Tampere: Vastapaino.

Green, L. 1997. Music, Gender, Education. Cambridge: Cambridge University Press.

Moisala, P. & Valkeila, R. 1994. Musiikin toinen sukupuoli. Jyväskylä: Gummerus.

Vieraan vuoro: Tieteen objektiivisuus ja arvovapaus. Helen Longinon kritiikki

Saana Jukola

Tässä kirjoituksessa käsittelen yhdysvaltalaisen tieteenfilosofi Helen Longinon teoriaa tieteellisen tiedon luonteesta ja tieteen arvovapauden kritiikistä. Vuonna 1944 syntynyt Longino on julkaissut kaksi monografiaa (Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry vuonna 1990 ja The Fate of Knowledge vuonna 2002) ja hänen kolmannen teoksensa Studying Human Behavior: How Scientists Investigate Aggression and Sexuality on määrä ilmestyä vuoden 2013 alussa.

Longinon tarkastelussa tiede näyttäytyy prosessina, joka on oleellisella tavalla yhteydessä yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Hän yhdistää työssään feministisen näkökulman perinteisiin tieteenfilosofisiin kysymyksenasetteluihin ja nostaa aiemmin lähinnä feministien kiinnostuksenkohteena olleita ongelmia yleiseen filosofiseen keskusteluun.

Kirjoituksessa keskityn käsittelemään perinteistä, monien tahojen ongelmallisena pitämää, käsitystä tieteen arvovapaudesta ja Loginon vaihtoehtoista tapaa ymmärtää tieteen objektiivisuus. Esittelen ensiksi tieteenfilosofian perinteisiä näkemyksiä aiheesta, ja taustoitan muutoinkin keskustelua tieteen objektiivisuudesta. Perinteisesti on uskottu, että tieteen arvovapaus voidaan turvata vaatimalla tutkijoita olemaan puolueettomia ja seuraamaan logiikkaa. Seuraavaksi siirryn Longinon tarjoamaan ratkaisuun, eli kontekstuaaliseen empirismiin: tarkastelen alimääräytyneisyyden ongelmaa, taustaoletusten roolia tieteellisessä päättelyssä ja objektiivisuuden sosiaalista luonnetta. Lopuksi kirjoitan muutaman sanan siitä, mitä feministinen tiede Longinolle tarkoittaa.

Longinon ajattelun taustaa

Longino on työssään keskittynyt sosiaaliseen epistemologiaan[1] eli tarkastelemaan kysymystä siitä, millaisia ovat tiedon tuotannon sosiaaliset aspektit ja kuinka sosiaaliset suhteet, intressit ja institutionaaliset rakenteet vaikuttavat siihen, mitä kutsumme tiedoksi [2]. Erityisesti hän on tutkinut sitä, kuinka kulttuuriset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tieteeseen. Longinon mukaan tiedettä tutkivien on huomioitava se, että tiedettä tehdään tutkijayhteisössä, joka kuuluu laajempaan rahoittajien, kuluttajien ja kansalaisten muodostamaan yhteisöön [3]. Hänen tarkoituksenaan on siis harjoittaa filosofiaa, joka huomioi sosiaalitieteellisen, sekä tutkijayhteisöjen toimintaa että laajemmin ihmisten käyttäytymistä tarkastelevan, tutkimuksen tulokset  eikä perustu idealisoituihin ja käytännössä mahdottomiin käsityksiin siitä, miten tutkijoiden tulisi tiedettä harjoittaa [4].

Longinon projekti on osa pitkää keskustelua siitä, millä tavalla tiedettä tutkiessa tulisi ottaa huomioon tutkimuksen sosiaalinen konteksti. Tämä keskustelu kulminoitui 1990-luvun puolivälissä niin kutsuttuun tieteiden sotaan, jossa joukko luonnontieteilijöitä ja filosofeja hyökkäsi sosiologisesti suuntautuneiden tieteentutkijoiden ajatuksia vastaan syyttäen heitä tieteen arvon vähättelemisestä. Kriitikot kokivat, että esittäessään kysymyksiä tutkijoiden aatteiden ja arvostusten vaikutuksesta tiedeyhteisössä vallalla oleviin teorioihin tieteentutkijat pyrkivät heikentämään tieteen arvovaltaa. Kriitikot kohdistivat tarkemmat syytöksensä lähinnä muutamaan feministiin sekä radikaaliin konstruktionistiin (esimerkiksi Bruno Latouriin), mutta tuomitsivat tällä perusteella koko tieteentutkimuksen irrationalismiksi [5].

Sosiaalisten tekijöiden roolia koskevan kiistan juuret ulottuvat kauas historiaan, mutta syvällisemmän keskustelun aloittajana voi pitää C.P. Snown alunperin vuonna 1963 julkaistua teosta Kaksi Kulttuuria, jossa Snow tuomitsee humanistisen kulttuurin ja luonnontieteellisen kulttuurin eriytymisen toisistaan: hänen mukaansa humanistit ja luonnontieteilijät eivät osaa keskustella keskenään, vaikka he yhdessä tuottavat suurimman osan maailmaa koskevasta ymmärryksestä. [6]

Ennen 1960-lukua sosiaalisten ja kulttuuristen arvojen ja aatteiden vaikutuksesta tieteen sisältöön ei juuri keskusteltu akateemisessa maailmassa: luonnontieteiden tutkijat kirjoittivat itse suuren osan tieteenhistoriasta joko ollessaan eläkkeellä tai vapaa-aikanaan. Suurin osa tieteenfilosofiaa taas pyrki selittämään luonnontieteiden menestystä, eikä haastamaan kuvaa tieteistä arvovapaina. Tieteensosiologiassa tutkittiin ennen 1970-lukua lähinnä tieteen sosiaalisia instituutioita, tutkijoiden motivaatiota ja hyväksyttävän tieteellisen käyttäytymisen normeja. [7] Merkittävä käänne tieteentutkimuksen alalla oli Thomas Kuhnin ensimmäisen kerran vuonna 1962 julkaistu teos The Structure of Scientific Revolutions, joka kyseenalaisti hallitsevan populaarin ja filosofisen kuvan tieteestä. Kuhnin ajattelu haastoi perinteisen epistemologian usealla tavalla. Hän hylkäsi vahvan realismin [8] ja perinteiset käsitykset tiedosta, tieteellisestä oikeuttamisesta (eli siitä, millä perusteella tutkijoiden tulisi hyväksyä jokin väite tai teoria) ja rationaalisuudesta. Hän myös keskittyi tarkastelemaan yhteisöä tiedon tuottajana ja haltijana yksittäisen tutkijan sijaan. [9] Longino on yksi Kuhnin projektia jatkaneista nykyajattelijoista.

Longino luokitellaan yleisesti feminististen empiristien[10] joukkoon. Feministiseksi empirismiksi kutsutaan usein näkemystä, jonka mukaan tieteeseen saattaa liittyä monia seksistisiä piirteitä, mutta systemaattisesti sovelletun tieteellisen metodin avulla asenteellisista töistä voidaan hankkiutua eroon. Siitä, millainen tuon metodin tulisi olla, toki käydään keskustelua. Feminististen empiristien mukaan tutkimuksen itseään korjaavat metodit ovat paras keino seksististen vääristymien poistamiseksi tieteen sisällöstä. Asenteisiin ja instituutioihin pesiytyneiden ennakkoluulojen poistamiseksi voidaan joutua tarkastelemaan myös eettisiä normeja ja suorittamaan tiedepoliittisia toimenpiteitä. [11] Feministiset empiristit eivät siis kannata niin kutsuttuun standpoint-epistemologiaan kuuluvaa näkemystä siitä, että naisten ja miesten tavat tarkastella maailmaa tai tehdä tiedettä poikkeaisivat perustavanlaatuisella tavalla toisistaan [12]: naiset eivät ole taipuvaisia pehmeämpään tieteen tekemisen tapaan, vuorovaikutukseen ja pyrkimykseen ymmärtää luonnon prosesseja niiden hallitsemisen sijaan.

Perinteinen näkemys tieteen arvovapaudesta

Ennen kuin siirryn Longinon teorian tarkasteluun, hahmottelen pääpiirteissään niin sanotun perinteisen näkemyksen tieteen arvovapaudesta, jota Longino on kritisoinut. Perinteisesti vallalla on ollut näkemys, jonka mukaan ainakin luonnontieteiden tutkimuksen on mahdollista olla arvovapaata. Tällä ei suinkaan ole tarkoitettu sitä, etteivät arvot, kuten pyrkimys teorioiden totuuteen tai tarkkuuteen, ohjaisi tutkimustoimintaa, vaan vapautta henkilökohtaisista, kulttuurisista ja sosiaalisista arvoista. Eettisten ja sosiaalisten arvojen vaikutusta tutkimusongelmien (Millaisiin tutkimuksiin Suomen Akatemian tai muiden rahoittajien tulisi kohdentaa rahoitusta?) ja -menetelmien valintaan (Saako tutkimuksessa käyttää menetelmiä, jotka tuottavat koehenkilöille suurta kipua?) on pidetty sopivana, mutta henkilökohtaiset mieltymykset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tämän näkemyksen mukaan tieteen sisältöön vain, jos tutkija on epäonnistunut tieteellisen metodin noudattamisessa – esimerkiksi jättänyt osan aineistostaan sivuun tilastoanalyysiä tehdessään saadakseen haluamansa tuloksen.

Perinteisen näkemyksen kannattajien mukaan tutkijoiden tulee tehdä päätelmiä neutraalisti relevantin (l. olennaisen) datan perusteella: Voimme saavuttaa luotettavaa, arvovapaata ja objektiivista[13] tietoa tekemällä tietoisen päätöksen pitää omat (poliittiset, eettiset ja sosiaaliset) arvomme sivussa tutkimustoiminnastamme. Näin voimme taata tieteen riippumattomuuden politiikasta ja uskonnosta.[14] Perinteisen näkemyksen mukainen kuva tieteellisestä toiminnasta on siis hyvin yksilökeskeinen, vaikka esimerkiksi kokeiden toistettavuuden vaatimus toki tunnistetaan. Tutkimuksen luotettavuus ja puolueettomuus palautuu kuitenkin siihen, kuinka hyvin yksittäiset tutkijat onnistuvat noudattamaan metodia.

Empiirinen alimääräytyneisyys ja taustaoletusten rooli päättelyssä

Perinteisen näkemyksen mukainen ajatus tieteen arvovapaudesta on kyseenalaistettu viime vuosikymmeninä, ja Longinon kontekstuaaliseksi empirismiksi kutsuttu teoria on ollut yksi sen vaikutusvaltaisimmista kritiikeistä. Kuten edellä mainittiin, perinteisen näkemyksen mukaan tutkijat voivat tehdä arvovapaita päätelmiä kerätyn aineiston pohjalta. Longinon mukaan tämä on mahdotonta. Perusteena tälle on hänen tulkintansa niin kutsutusta alimääräytyneisyyden ongelmasta. Tieteenfilosofiassa kutsutaan teorioiden empiiriseksi alimääräytyneisyydeksi sitä, että useampi keskenään ristiriitainen teoria saattaa samanaikaisesti olla yhteensopiva saman havaintoaineiston kanssa, jolloin pelkästään havainnon avulla ei voida ratkaista, mikä teorioista on tosi. [15]

Arkipäiväisenä esimerkkinä alimääräytyneisyydestä toimii kuvaus tilanteesta, jossa olen kävelyllä metsäautotiellä ystäväni kanssa. Yllättäen vastaamme ravaa hevonen. Pollella on selässään satula, päässään suitset ja jaloissaan suojat: on ilmiselvää, että se on tavalla tai toisella hankkiutunut eroon ratsastajastaan ja lähtenyt karkumatkalle. Leivällä houkuttelemalla saamme hevosen kiinni ja päätämme palauttaa sen tallilleen. Mutta mille tallille? Tiedämme, että lähistöllä on kaksi tallia, Kopukkila ja Uljaala. Meidän on pääteltävä, kummalta tilalta hevonen on kotoisin. Ratsastusta harrastava ystäväni on sitä mieltä, että hevosen on pakko olla peräisin kilparatsastukseen keskittyvältä Uljaalan tilalta, sillä hän tunnistaa satulan ja suitsien olevan erästä kallista esteratsastajien suosimaa merkkiä. Itse taas olen vakuuttunut karkulaisen olevan peräisin Kopukkilan harrastetallilta: kyseessä on nimittäin suomenhevonen, eikä omien näkemysteni mukaan ole mitenkään mahdollista, että sen rotuinen hevonen asuisi kilpatallilla arvokkaiden ulkomailta peräisin olevien hevosten seassa. Tässä tilanteessa sekä minulla että ystävällämme on käytössämme sama evidenssi eli hevonen, mutta teemme sen perusteella kaksi keskenään ristiriitaista päätelmää.

Longinolle alimääräytyneisyydessä on kyse siitä, millä perusteella katsomme jonkin asiaintilan tukevan jotain hypoteesiamme: miksi esimerkiksi tulkitsemme lasiputkessa olevan elohopeapatsaan korkeuden kertovan jotain lämpötilasta? Pelkkä elohopeapatsas ei viittaa mihinkään ilman oletusta siitä, että elohopealla on tapana käyttäytyä tietyllä tavalla eri lämpötiloissa ja että tuo käyttäytyminen on säännönmukaista. [16] Evidenssin ja hypoteesien välillä on siis kuilu: jotta voimme pitää asiaintilaa hypoteesiamme tukevana, on meillä oltava joitain oletuksia siitä, mitkä ovat asioiden väliset yhteydet. Longinon mukaan se, pitääkö henkilö jotain asiaintilaa relevanttina tietyn hypoteesin kannalta, riippuu hänen muista uskomuksistaan – niin sanotuista taustaoletuksista. Erilaisten taustaoletusten valossa huomio kiinnittyy ilmiön eri puoliin, jolloin sen voi nähdä tarjoavan vahvistusta joko yhdelle hypoteesille eri syistä tai jopa kahdelle toisensa poissulkevalle hypoteesille. [17] Edellisessä hevosesimerkissä omat taustaoletukseni koskivat sekä suomenhevosten rotuominaisuuksia ja soveltuvuutta kilpahevosiksi että kilparatsastajien taipumusta hankkia käyttöönsä tietyntyyppisiä ratsuja. Ystäväni taustaoletus oli, ettei harrasteratsastaja panostaisi tietyntyyppisiin varusteisiin.

Longinon keskeinen väite on, että osa päättelyyn vaikuttavista taustaoletuksista saattaa olla arvosidonnaisia. Tieteen sisältö sekä tieteellinen toiminta ovat aina vuorovaikutuksessa sosiaalisten tarpeiden ja arvojen kanssa, ja yhteiskunnallisten arvojen vaikutus ulottuu myös havaintojen tekemiseen, teorioiden rakentamiseen ja päättelyyn. [18] Esimerkkinä siitä, kuinka tutkijoiden arvolatautuneet oletukset voivat vaikuttaa aineiston tulkintaan, voi mainita naiskeräilijä- ja miesmetsästäjäteoriat ihmisen lajikehityksen selittäjänä. Molemmissa teorioissa vastausta ihmislajin kehitystä koskeviin kysymyksiin haettiin tarkastelemalla varhaisten ihmisapinoiden muuttuneita tapoja ja esimerkiksi fossiileista, jalanjäljistä ja työkaluista koostuvaa empiiristä aineistoa. Miesmetsästäjäteoriassa huomio kiinnitettiin muuttuneisiin metsästystapoihin ja urosten kiviaseiden käyttöön. Naiskeräilijäteorian kannattajat puolestaan selittävät työkalujen alkaneen kehittyä naaraiden ryhdyttyä hankkimaan ravintoa tikkuja ja keppejä käyttäen. Kumpikin teoria tarjoaa selityksen yhdelle ja samalle aineistolle, eikä valintaa teorioiden välillä voi tehdä pelkästään empiiriseen aineistoon turvautumalla. Naiskeräilijäteorian merkitys on siinä, että sen kehittäjät onnistuivat nostamaan esiin miesmetsästäjäteorian taustalla vaikuttavat androsentriset taustaoletukset, jotka olivat aiemmin jääneet näkymättömiksi. Toisaalta molemmat teoriat heijastavat varsin stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolirooleista. [19]

Evidenssi ei siis kaikissa tilanteissa määrää sitä, millaisia päätelmiä tutkijan tulisi sen perusteella tehdä. Eikö tällöin sitten ajauduta relativismiin eli siihen, että kaikkia näkemyksiä olisi tieteessä pidettävä yhtä pätevinä? Onko meidän hyväksyttävä kreationistien teoria maapallosta kuusi tuhatta vuotta vanhana tai todettava, että sydänsairauksia voidaan hoitaa yhtä tehokkaasti moderneilla koululääketieteen keinoilla ja homeopatialla? Miten tieteen objektiivisuus voidaan turvata, jos tutkijoiden yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset saattavat vaikuttaa heidän päättelyynsä? Longinon ratkaisu on tehdä ero tieteen objektiivisuuden ja arvovapauden välille. Toisin kuin perinteisen näkemyksen kannattajat ajattelevat, voi tiede Longinon mielestä olla objektiivista vaikkei se olekaan arvovapaata. Arvovapauteen pyrkiminen ei ole realistinen vaihtoehto, mutta tästä ei seuraa, että mitä hyvänsä teoriaa tulisi pitää pätevänä.

Yhteisön rooli tutkimuksen luotettavuuden turvaamisessa

Taustaoletusten vaikutus tieteelliseen päättelyyn näyttäytyy uhkana vain, jos pidetään kiinni perinteisen näkemyksen kannasta, jonka mukaan tutkimuksen luotettavuus riippuu yksittäisten tutkijoiden toiminnasta. Longinon kontekstuaalisessa empirismissä pyritään arvojen poissulkemisen sijaan niiden näkyviksi tekemiseen ja niiden roolin kontrollointiin: Tieteellinen toimintaan kuuluu hypoteesien rakentamisen ja kokeellisen testauksen lisäksi erottamattomasti hypoteesien ja taustaoletusten alistaminen käsitteelliselle kritiikille. Toisin sanoen tieteessä on tärkeää esittää kysymyksiä siitä, miksi jonkin havaittavan seikan uskotaan tukevan jotain tiettyä teoriaa – sen lisäksi, että tehtyjen kokeiden suoritustapoihin, aineiston keräykseen ja käytettyjen analyysimenetelmien käyttöön kiinnitetään huomiota.  Kritiikin esittäminen ja siihen vastaaminen taas on luonteeltaan sosiaalista toimintaa. [20]

Koska tutkijoiden taustaoletukset vaikuttavat heidän päättelyynsä, vaikka he eivät usein sitä tunnistaisikaan, on tärkeää että yhteisön muut jäsenet pääsevät tarkastamaan aineiston, siitä tehdyt päätelmät ja kyseenalaistamaan päättelyyn vaikuttaneet oletukset. Longinon mukaan tutkijoiden käymä kriittinen keskustelu mahdollistaa sen, etteivät tutkimukset perusteetta heijastele tekijöidensä henkilökohtaisia tai kulttuurisia arvoja. Kritiikki voi tehdä piilossa olleet taustaoletukset näkyviksi ja mahdollistaa niiden muokkaamisen. Kontekstuaalisen empirismin näkökulmasta perinteisen näkemyksen mukainen menetelmä, ts. yksittäisten tutkijoiden pyrkimys päätellä puolueettomasti evidenssin perusteella, ei riitä takaamaan tieteen luotettavuutta. Tarvitaan myös käsitteellistä, metafyysistä ja eettistä pohdintaa; joskus metafyysisen pohdinnan täytyy edeltää sellaisten kysymysten muotoilua, jotka voidaan empiirisesti ratkaista.  [21].

Longinon teoriassa tutkimuksen luotettavuus ja objektiivisuus perustuu siis yhteisön toiminnalle. Keskeiselle sijalle nousee vaatimus erilaisten kantojen esittämisestä. Yksimielisessä yhteisössä kritiikkiä ei ole, eikä taustaoletuksia päästä kyseenalaistamaan – jos niiden olemassaolo ylipäätään tunnistetaan. Toisin kuin perinteisessä näkemyksessä ajatellaan, tutkijoiden vahva sitoutuminen omiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin arvoihinsa voi olla tiedeyhteisön kannalta hyödyllistä, sillä se auttaa tekemään vastakkaisia taustaoletuksia näkyviksi [22]. Objektiivisuuden saavuttamiseksi on siis tärkeää huolehtia siitä, että yhteisö on avoin erilaisille mielipiteille ja erilaisista taustoista tuleville tutkijoille. [23] Vaadittaessa diversiteettiä (l. monimuotoisuutta, moninaisuutta) on hyvä kuitenkin pohtia, mitä tarpeellisella diversiteetillä oikeastaan tarkoitetaan [24]. On erotettava toisistaan tilanteet, joissa tietyn ryhmän sulkeminen tutkijayhteisön ulkopuolelle loukkaisi tasa-arvoa tilanteista, joissa ulossulkemisella olisi tieteen sisällön kannalta haitallisia seurauksia. Esimerkiksi naisten tai romanien sulkeminen matemaatikkojen yhteisön ulkopuolelle selvästi loukkaisi heidän oikeuksiaan, mutta vahvempi väite tieteenalan kehityksen estymisestä vaatisi tuekseen lisäargumentteja. Vaikka yhteisö olisi avoin kaikille sukupuolille, kansallisuuksille ja vähemmistöille, ei silti voida taata, että omaksuttuja taustaoletuksia haastavia kriittisiä näkökantoja kehittyisi. Tämän vuoksi on hyvä pitää mielessä erottelu sosiaalisen monimuotoisuuden (yhteisön jäsenet tulevat eri kulttuuripiireistä ja kansalaisuuksista jne.) ja tiedollisen diversiteetin (eri taustaoletukset ja näkemykset) välillä.

Objektiivisuus on ominaisuus, jonka suhteen yhteisöt ovat eritasoisia. Objektiivisuus edellyttää sitä, että yhteisössä on voitava käydä kriittistä keskustelua. Keskeinen osa Longinon teoriaa ovat kriteerit, jotka tutkimusyhteisön on täytettävä, jotta kriittinen keskustelu olisi mahdollista:

  1. Yhteisöllä on oltava julkisesti tunnustettuja foorumeita, joilla keskustelua voidaan käydä ja kritiikkiä esittää – esimerkiksi tieteellisiä aikakauslehtiä ja konferensseja. Lisäksi kritiikin esittämisellä ja kriittiseen keskusteluun osallistumisella tulisi olla samanlainen painoarvo tutkijan urakehitykselle kuin alkuperäisten tulosten julkaisemisella. Eräät nykyisen tieteen piirteet haittaavat kriittistä keskustelua ja toimivat tätä kriteeriä vastaan: Esimerkiksi on viitteitä siitä, että tutkimusta rahoittaneet yksityiset yritykset ovat pyrkineet estämään itselleen epämieluisten tulosten julkaisun [25]. Toisaalta myös tieteellisten aikakauslehtien toimittajat saattavat olla haluttomia julkaisemaan tutkimuksia, jotka keskittyvät kumoamaan aikaisemmin julkaistujen tutkimusten tuloksia [26].

  1. Yhteisössä täytyy olla joitain jaettuja standardeja, joihin kritiikkiä esitettäessä voidaan vedota. Jotta kritiikki olisi asiaankuuluvaa, on sen perustuttava jollekin, jonka myös kritisoitavan kannan esittänyt henkilö voi hyväksyä. Standardit voivat olla    sisällöllisiä periaatteita, mutta myös tiedollisia tai sosiaalisia arvoja. Totuus, teorian yksinkertaisuus, ymmärrettävyys ja joidenkin sosiaalisten tarpeiden täyttäminen ovat esimerkkejä tällaisista standardeista.
  1. Yhteisön omaksumien uskomusten on muututtava ajan kuluessa käydyn keskustelun myötä. Yksilöiden ei kuitenkaan tarvitse luopua omista näkemyksistään – oleellista on, että he ottavat aktiivisesti osaa kriittiseen keskusteluun.
  1. Objektiivisessa yhteisössä oletusten joukko ei voi olla hallitsevassa asemassa sen     kannattajien poliittisen tai taloudellisen vallan vuoksi. Yhteisössä vallitsevan yksimielisyyden tulee olla seurausta kriittisestä vuoropuhelusta, jossa kaikki asiaankuuluvat näkökulmat on otettu huomioon. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kaikilla oikeanlaisen    koulutuksen hankkineilla tulee olla oikeus osallistua keskusteluun. [27]

Mikäli yhteisö täyttää ylläolevat kriteerit, on sitä Longinon mukaan pidettävä objektiivisena ja sen tuottamaa tietoa yksilöiden puolueellisista, vinoutuneista käsityksistä vapaana. Tämän kirjoituksen puitteissa en voi tarkemmin käsitellä kriteereitä ja niihin liittyviä ongelmia. Totean kuitenkin, että kriteeristöä ovat kritisoineet mm. Justin Biddle, Anna Leuschner ja Tara Smith. [28] Longinon esittämät kriteerit ovat suhteellisen ympäripyöreitä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että kaikki ”asiaankuuluvat” näkökulmat on otettu huomioon? Ketkä kaikki lasketaan yhteisön jäseniksi ja kuka päättää, millaiset pätevyysvaatimukset jäsenille asetetaan? Longinon näkemykselle keskeistä on kuitenkin se, että tieteen objektiivisuuden turvaamiseksi tutkimuksen avoimuudesta on huolehdittava. Tutkijat eivät voi kriittisesti tarkastella toistensa työtä, jos aineistoa salataan tai epämieluisia tuloksia jätetään julkaisematta. On myös varmistettava, ettei mielipiteiden kirjoa tarpeettomasti rajoiteta tutkimusyhteisöissä.

Lopuksi

Longinon kontekstuaalisessa empirismissä yhdistyvät sosiologisesti suuntautuneille tieteentutkijoille tyypillinen tapa korostaa tutkimuksen sosiaalisten piirteiden merkitystä tiedon muodostukselle ja filosofeille ominainen tiedon rationaalisen perustan etsintä: sosiaalinen vuorovaikutus on osa prosessia, joka johtaa rationaaliseen, hyvinperusteltuun tietoon. Longinon mukaan yhteiskunnalliset ja kulttuuriset arvot vaikuttavat taustaoletusten kautta siihen, mitä pidämme tietona. Emme voi päästä arvoista eroon kokonaan, mutta voimme keskustella siitä, millaisten arvojen varassa tutkimustoimintaa harjoitamme. Tiede ei ole yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan tiedettä ja yhteiskuntaa koskevat kysymykset ovat yhteenkietoutuneita. Tutkimustuloksiin vedotaan tehtäessä poliittisia päätöksiä, jotka vaikuttavat yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin toimia sen jäseninä. Toisaalta taas yhteiskunnassa omaksutut arvot ja päämäärät muokkaavat tieteellistä toimintaa. Samoin poliittiset, erityisesti koulutus- ja tiedepoliittiset, päätökset vaikuttavat siihen, millaiseksi tulevaisuuden tiedeyhteisö muodostuu ja millaista tieteellistä tietoa tulevaisuudessa on saatavilla.

Longinon teorian esiinnostamat kysymykset eivät ole pelkästään tieteenfilosofisia, vaan koskevat laajemmin yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme. Se avaa myös mahdollisuuden feministiselle tieteelle. Longinon mukaan seksististä tiedettä vastaan ei voi taistella pyrkimällä tarjoamaan kilpailevia arvovapaita teorioita, sillä tutkimuksen arvovapaus ei ole mahdollista. Feminismi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mutta Longino näkee aatteen keskeiseksi viestiksi ihmisten potentiaalin laajentamisen: Longinolle feminismi on sitä, että sekä miehet että naiset voivat tarkastella omia roolejaan ja yhteiskunnan toimintaa sekä toiminnallaan muuttaa yhteiskuntaa ja omaa paikkaansa siinä [29]. Feminististä tutkimusta harjoittava pyrkii tunnistamaan valtavirtatieteen taustalla vaikuttavia oletuksia ja tarjoamaan vaihtoehtoisia tapoja tulkita ilmiöitä.

YTM Saana Jukola tekee väitöskirjaa tieteen objektiivisuuden ehdoista Jyväskylän yliopiston filosofian oppiaineessa. Teksti perustuu hänen vuonna 2009 valmistuneeseen pro gradu -työhönsä.

Viitteet:
1. Epistemologia eli tieto-oppi on filosofian osa-alue, jossa käsitellään mm. kysymyksiä siitä, milloin voimme sanoa jonkun tai joidenkin tietävän jotakin, mistä tieto on peräisin ja mitkä ovat tiedon rajat (Steup 2005).

2. Goldman 2010; Schmitt 1994, 1.

3. Longino 2002, 37.

4. Biddle (2007) on väittänyt, ettei Longino onnistu tässä pyrkimyksessään.
5. Hess 1997, 1.
6. Labinger & Collins 2007, 14-15.
7. emt., 16.
8. Tieteelliseksi realismiksi kutsutaan kantaa, jonka mukaan tieteellisten teorioiden kuvaamat teoreettiset oliot, kuten kvarkit, sosiaalinen paine ja superego, ovat todella olemassa ihmismielestä riippumatta, mikäli niitä sisältävät teoriat ovat tosia.
9. Nickles 2004, 5–6.

10. Empiristien mukaan tietomme perustuvat pohjimmiltaan aistihavaintoon. Katso esim. Markie, P. 2012.

11. Niiniluoto 1999, 249, Sismondo 2004, 131.

12. Lisää standpoint-epistemologiasta katso esim. Anderson, E. 2012.

13. Objektiivisuuden käsite on huomattavan monimuotoinen. Sen lisäksi, että käsitteen merkitys on muuttunut vuosisatojen kuluessa (katso esimerkiksi Daston (1992); Daston & Galison (1992) ja Dear (1992), voi nykyisestäkin käytöstä erottaa ainakin kahdeksan eri tapaa, joilla jotain menetelmää voidaan kuvata objektiiviseksi (Douglas 2004). Tässä yhteydessä en valitettavasti voi syvällisemmin käsitellä objektiivisuuden käsitteeseen liittyvää keskustelua.
14. Katso esimerkiksi Smith 2004, 152 – 153.
15. Katso esim. Kiikeri & Ylikoski 2004, 35–37.
16. Longino 1990, 40–41.
17. emt., 43.
18. emt., 4-6.
29. emt., 106-109.
20. emt., 66–67, 74.
21. emt., 73.
22. Daniel Hicks on artikkelissaan Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist (2011) käsitellyt Longinon teoriaan kuuluvaan erilaisten näkökulmien vaalimiseen liittyvää ns. natsi-ongelmaa: voidaan argumentoida, että Longinon teoriasta seuraa, että esimerkiksi natsien ja misogyynien osallistumista tutkimukseen on edistettävä objektiivisuuden saavuttamiseksi.
23. Longino 1990., 76.

24. Kiitokset väitöskirjani ohjaajalle Petri Ylikoskelle tämän     huomion tekemisestä.

25. Ks. esim. Bekelman, Li & Gross (2003)

26. Tästä esimerkkinä voi mainita Daryl Bemin ihmisten yliluonnollisia kykyjä käsittelevän tutkimuksen ympärille kehkeytyneen tapauksen, ks. http://www.badscience.net/2011/04/i-foresee-that-nobody-will-do-anything-about-this-problem/

27. Longino 1990, 76–79; Longino 2002, 129–132.

28. Ks. Biddle 2007, Leuschner 2012 sekä Smith 2004.

29. Longino 1990, 190.

Lähteet
Anderson, E. (2012): Feminist Epistemology and Philosophy of Science. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.), Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/feminism-epistemology/
Bekelman, J., Li, J. & Gross, C. (2003).  Scope and Impact of Financial Conflicts of Interests in Biomedical Research. JAMA. Vol. 289. no. 4. s. 454-465.
Biddle, J. (2007). Lessons from the Vioxx Debacle: What the Privatization of Science Can Teach Us About Social Epistemology. Social Epistemology. Vol. 21. no. 1. pp. 21–39
Daston, L. (1992): Objectivity and the Escape from Perspective. Social Studies of Science. Vol 22. s. 597–618.
Daston, L. & Galison, P. (1992): The Image of Objectivity. Representations. 40. s. 81–128.
Dear, P. (1992): From Truth to Disinterestedness in the Seventeenth Century. Social Studies of Science. Vol. 22. s. 619–631
Douglas, H. (2004): The Irreducible Complexity of Objectivity. Synthese 138, 453 –473.
Goldman, A. (2010): Social Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2010 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2010/entries/epistemology-social/
Hess, D. J. (1997): Science Studies. An advanced introduction. New York: New York
Hicks, D. (2011): Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist? Hypatia. Vol. 26. Is. 2, 333-351.
Kiikeri, M. & Ylikoski, P. (2005): Tiede Tutkimuskohteena. Filosofinen Johdatus Tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.
Labinger, J. & Collins, H. (2007): Ainoa kulttuuri? Keskustelua luonnontieteestä. Helsinki: Terra Cognita. Suomentanut Kimmo Pietiläinen
Leuschner, A. (2012): Pluralism and Objectivity: Exposing and Breaking a Circle. Studies in History and Philosophy of Science. Vol. 43 pp. 191–198
Longino, H. (1990): Science as Social Knowledge. Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton: Princeton University Press.
Longino, H. (2002): The Fate of Knowledge. Princeton: Princeton University Press.
Markie, P. (2012): Rationalism vs. Empiricism. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2012/entries/rationalism-empiricism/
Nickles, T. (2003): Introduction. Teoksessa Nickles, Thomas (toim.): Thomas Kuhn. Cambridge: Cambridge University Press
Niiniluoto, I. (1999): Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford University Press Inc.
Schmitt, F. (1994): Socializing Epistemology: An Introduction Through Two Sample Issues. Teoksessa Schmitt, Frederick (toim.): Socializing Epistemology. The Social Dimensions of Knowledge. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers, inc, s 1–28.
Sismondo, Sergio (2004): Introduction to Science and Technology Studies. Malden: Blackwell Publishing.
Steup, M. (2005): Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/epistemology/
Smith, T. (2004): ”Social” Objectivity and the Objectivity of the Values. Teoksessa Machamer, Peter & Wolters, Gereon: Science, Values, and Objectivity. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press. s. 143–171.

Vieraan vuoro: TAPAUS ANITA SARKEESIAN – feministi vaiennettakoon verkossa

Elina Halttunen-Riikonen

****

Pop-kulttuuria feministisestä näkökulmasta käsittelevään videobloggaaja Anita Sarkeesianiin kohdistuva nettihäiriköinti on nostanut laajempaan keskusteluun nettimaailman misogyynisen kiusaamiskulttuurin. Tapauksesta on kirjoitettu paljon, ja ainakin yksi uutinen on ilmestynyt myös suomeksi. [1] Tarkoitukseni on ensiksi esitellä Sarkeesianin projektia yleisemmin ja sitten paneutua erilaisten verkkolähteiden kautta siihen, mistä tässä tapauksessa lopulta voi katsoa olevan kyse. Tässä yksittäisessä tapauksessa vaikuttaa kiteytyvän netin ja (netti-)yhteisöllisyyden loistavat mahdollisuudet sekä sen ”välttämättömäksi” julistettu todellinen luonne, jossa ennakkoluulot ja naisviha eskaloituvat mielettömiin mittoihin.

Feministinen frekvenssi

Itse törmäsin Sarkeesianin FeministFrequency-videoblogiin suhteellisen sattumalta. Tämä tapahtui joitakin kuukausia ennen varsinaista paskamyrskyä, eli ennen ”Tropes vs Women in Video Games”-sarjan rahoituksen keräyksen alkua. Muistan miettineeni, että vau, upeaa! Juuri tällaista pop-kulttuurikritiikin kuuluu olla: videot ovat helppo tapa saavuttaa ihmisiä, jotka eivät jaksa lukea pitkää tekstiä. Aiheet ovat helposti lähestyttävässä muodossa – kyse ei ole mistään kaukaisesta ja vaikeasta, vaan suosituista elokuvista ja leikkikalusarjoista. Asioista joiden kanssa ihmiset ovat tekemisissä päivittäin, ja joiden sukupuolisidonnaisuutta ei helposti tule ajatelleeksi. [2] Eräänlainen pop-kulttuurikritiikkiä for dummies, ja tämä sanon ehdottomasti kehuna. Liian usein tärkeät näkökulmat jäävät vain pienen (akateemisen) piirin keskuuteen. Popularisointi on ehdottoman vaativa, joskin aliarvostettu taito. Sarkeesianin videot säilyvät huolellisen ja vitsikkään toteutuksen vuoksi mielenkiintoisina esimerkiksi sukupuolen- ja/tai kulttuurintutkimusta opiskeleville. (Wikipedian mukaan niitä on käytetty college-tason kurssien oheismateriaalina ja Sarkeesian itse rohkaisee sivuillaan niiden käyttämistä opetuskäyttöön. [3])

Blogin kuvaus kuuluu: Conversations with Pop Culture. An ongoing series of video blog commentaries from a fangirl/feminist perspective.

Itse koen juuri tämän fanityttöys-luonnehdinnan onnistuneeksi ja tärkeäksi. Sarkeesian ei siis halua väittää, että kaikki pop-kulttuuri on moskaa, vaan kyse on siitä, että hän kokee monet pop-kulttuurituotteet itselleen tärkeiksi. Eikö ole oikeutettua kysyä, voitaisiinko elokuvia/musiikkivideoita/tietokonepelejä tehdä niin, että myös naiset voisivat nauttia niistä törmäämättä stereotyyppeihin? Jos joku haluaa nyt huutaa vastaväitteen, että ”ei ne   stereotyypit merkitse oikeasti mitään, miksi kiinnittää huomiota?”, vastakysymys kuuluu: jos esimerkiksi typerät ja pinnalliset sivuosissa näyttelevät naishahmot vaikkapa tv:ssä ovat niin merkityksettömiä, miksi niitä sitten luodaan. Ei ole olemassa normaalia tai neutraalia tapaa tehdä tv-sarjaa tai elokuvaa, vaan kyse on erilaisista normeista ja tottumuksista, jotka ovat aikansa tuotteita. Viihdeteollisuus ei luonnollisesti kuin taikaiskusta yksinään luo ihmiskuvauksiaan, vaan kierrättää ja muokkaa ja toistaa jo toistettua. Kyse on tekijöiden taholta tottumuksesta ja älyllisestä laiskuudesta, useimmiten myös uskomuksesta, että ”tällaista ihmiset haluaa katsoa” (ja siten luonnollisesti taloudellisesta maksimoinnista).

Pop-kulttuurin todellisuus on toinen, helposti oikeaa todellisuutta merkityksellisempi todellisuus. Stereotyypittelyjen vahvuus ja turhauttavuus ilmenee esimerkiksi siinä, miten ihminen voi kirkkain silmin toistaa, että ”naiset on pinnallisia tyhjäpäitä”. Törmäys todellisuuteen, eli kysymys ”kuinka ne tuntemasi todelliset naiset vastaavat tätä kuvaa?”, ei juurikaan haavoita tätä ”totuutta naiseudesta”. [4] Viestini on siis: tehkää parempaa! Kyseenalaistakaa enemmän! Älkää päästäkö itseänne helpolla! Tämä jälkimmäinen koskee yhtä lailla ja erityisesti myös meitä kaikkia, joiden mielet amerikkalainen popkulttuuri on kolonisoinut. [5]

Tähän väliin sellainen huomio, että stereotyyppisissä hahmoissa ei ole kyse vain naisista. Ainoastaan naiset eivät kärsi kapeista kulttuurisista representaatioista. Myöskään Sarkeesian ei ole kiinnostunut pelkästään naisiin kohdistuvasta stereotyypittelystä, vaan blogissa on mukana laajemmin etnisyyteen, seksuaalisuuteen ja luokkaan liittyviä kysymyksiä. Tässä tekstissä keskityn itse vain ja ainoastaan naisiin kohdistettuun häirintään ja seksismiin.

Missio: videopelien naiskuvasto syyniin

Sitten päästäänkin itse ongelman alkupisteeseen, eli  toukokuuhun, jolloin Sarkeesian lisäsi blogiinsa päivityksen tulevasta projektistaan, videoblogisarjasta nimeltä ”Tropes vs. Women in Video Games” (Troopit –eli kuvaukset- vastaan naiset videopeleissä),  jonka tarkoitus on tutkia viittä yleistä ja toistuvaa naishahmojen stereotyyppiä videopeleissä. [http://www.feministfrequency.com/2012/05/help-fund-tropes-vs-women-in-video-games/] Sarjan on tarkoitus olla jatkoa edellisen vuoden ”Tropes vs. Women”-sarjalle, joka on käsitellyt mm. ”raskauden mystifiointia” sekä ”olkiukko-feministiä”, eli väittämiä, joita naiset saavat kuulla elämänsä aikana ”totuuksina”, ja joiden ylläpitoon naisetkin usein menevät mukaan ajattelematta asiaa sen enempää. [http://www.feministfrequency.com/tag/tropes-vs-women/] Suosittelen katsomaan.

Sarkeesian kertoi samalla avanneensa kickstarter-sivustolle mahdollisuuden lahjoittaa tulevaa sarjaa varten. (Sarkeesian on toistuvasti tuonut ilmi, miten videoiden tekeminen, jonka hän kokee mielekkääksi ja tärkeäksi, väistämättä vaatii taloudellista panostusta.) [http://www.kickstarter.com/projects/566429325/tropes-vs-women-in-video-games] Kyseisen sivuston tarkoitus on mahdollistaa varainhankinta ”alkupääomaksi” luovien projektien aloittamista varten. Jatko onkin sitten kylmäävää, ja edelleen jatkuvaa, kyytiä internetin ihmemaassa.

1. kierros: mene nainen takaisin keittiöön/raiskaan sut ja tapan sun perheen!

7. kesäkuuta 2012 Sarkeesian kirjoitti sivuilleen ensimmäisen kerran netissä tapahtuvasta jatkuvasta ja systemaattisesta häirinnästä liittyen uusimpaan projektiinsa.    [http://www.feministfrequency.com/2012/06/harassment-misogyny-and-silencing-on-youtube/] Nettihäiriköintiä Sarkeesian on kohdannut koko bloggaajauransa ajan[6], mutta mittasuhteet olivat tällä kertaa selkeästi toiset. Tekstissä Sarkeesianin kertoo, miten hänestä kertovaa wikipedia-sivua vandalisoitiin järjestäytyneesti niin että lopulta moderaattorit joutuivat estämään sen muokkaamisen sekä miten Sarkeesianin blogin youtube-tiliä on yritetty saada poistettavaksi tekemällä ilmiantoja, jonka mukaan sen sisältö liittyy terrorismiin, minkä lisäksi hänelle on tietenkin tulvinut erilaisia viestejä ja kommentteja aina ”perinteisistä” naiset kuuluvat keittiöön-vitseistä aina väkivallalla, kuolemalla ja seksuaalisella väkivallalla uhkailuun asti. Tämän lisäksi hänen rahankeräystään kickstarter-sivustolla pyrittiin estämään erilaisin keinoin. Normipäivä interwebseissä, siis.

Kaiken kaikkiaan vihan muodot ja pyrkimykset loukata ovat keskittyneet siihen tosiasiaan, että Sarkeesian sattuu olemaan nainen, joka puhuu pelien naisstereotyypeistä (Meiltähän ei puutu ilmauksia kertoa, kuinka joku on vain nainen, jonka ongelmat johtuvat siitä, että ”häntä ei ole pantu kunnolla”.) Siis uhkaa tiettyjen pelaajien miehistä maailmaa. ”Minä haluan pelata juuri tällaisia pelejä kuin pelaan, nyt toi ämmä yrittää estää!”, on suhteellisen yleinen kommentti. Ilmeisesti asiasta puhuminen on jo niin iso häväistys, että on vähintään pakko yrittää estää Sarkeesianin touhut.

Yksinkertaisesti: Sarkeesian on haluttu vaientaa.

2. kierros: rahankeräys onnistuu loistavasti, mutta miksi on pakko puhua niistä naishahmoista?

Hyökkäykset Sarkeesiania kohtaan aiheuttivat ainakin suuren näkyvyyden erilaisilla sivustoilla, mikä väistämättä edesauttoi rahankeräystä. Toisaalta tärkeää on huomata, että ilmeisesti monet ihmiset saivat inspiraation lahjoittaa juuri siksi, että tapaus osoittaa ongelmien olemassaolon. Pelisivusto RockPaperShotgunillaoleva John Walkerin teksti aiheesta (taisi olla yksi ensimmäisistä) kysyy, miten on mahdollista, että pelien stereotyyppinen naiskuva on aihe, jonka kriittinen käsittely (tai lupaus tulevasta kritiikistä) saa miehet lähettelemään raivopäisiä viestejä, joissa luvataan raiskata/tappaa, ja toivotaan että projektiin lahjoittaneet saavat syövän?  [http://www.rockpapershotgun.com/2012/06/13/tropes-vs-women-in-video-games-vs-the-internet/] Tämän lisäksi Walker nostaa esiin seikan, jolla jotkut Sarkeesiania kritisoineet ovat oikeuttaneet raivoaan:

”I feel compelled to react to one particular theme: That men are poorly represented in gaming too. They are. Men in games are often represented as huge, muscled heroes, essentially weapons of war with biceps, gruff and focused and all-powerful. It’s not an accurate representation of men at large, indeed not. (…)

But to say that the topic of female representation in gaming is deserving of investigation is not at all to suggest that the representation of men is not. In fact, were someone to do the research into this, perhaps start a Kickstarter to fund a video series about it, I’d absolutely be a backer. I’m fascinated to learn more about how my sex being portrayed in this way affects my understanding of myself, and other men. I’m sure there are consequences, both in terms of a negative sense of self in the comparison, and in skewed expectations of being a man based on what I’m being told I should aspire to. Perhaps even, studying the subject from this angle could reveal even more about the portrayal of women, and even address some root causes of it. Sarkeesian’s project in no way precludes this being studied. And I’d be willing to bet a fair amount that a man launching such a study wouldn’t be on the receiving end of hundreds and hundreds of calls for him to be raped or killed.”

Sarkeesianin projekti tutkia pelien naishahmojen stereotyyppisyyttä ei missään nimessä kiellä, etteikö pelien mieshahmojen representaatioissa olisi paljon parantamisen varaa. Tämä ei kuitenkaan ole syy väittää, että Sarkeesianin projekti olisi turha, tai epäoikeudenmukainen. Lause ”haluan tutkia videopelien naishahmojen stereotypioita” ei kiellä tai ota kantaa siihen, onko vaiko ei pelien mieshahmo kovinkaan paljon edustavampi otos miehistä (veikkaan että ei). Miesten kokemat ongelmat suhteessa stereotyyppeihin eivät myöskään millään tavalla mystisesti neutraloi naisten kokemia ongelmia, tai tee niistä vähemmän todellisia.

Hyvin usein halutaan vedota siihen, että feminismi on turhaa, koska on olemassa muitakin epäoikeudenmukaisuuksia ja tasa-arvo-ongelmia. Tämänkaltainen päättelyketju ikävä kyllä johtaa vain siihen, että MITÄÄN ei voisi tehdä. Aina löytyy joku muu, jonka asiat ovat huonommin. Kenen oikeus on määritellä riittävä ongelma?

Jostain hämmentävästä syystä johtuen jotkut (etupäässä, ei pelkästään) miehet kokevat sukupuolten tasa-arvon ongelmien tarkastelun yleisellä tasolla henkilökohtaisena loukkauksena ja syytöksenä. Jostain syystä suuri määrä ihmisiä on katsonut oikeudekseen määritellä sen, onko vaiko ei Sarkeesianin projektin aihe merkityksellinen, ja saako sitä ylipäätään käsitellä. Tämä kaikki siis etukäteen, ennen kuin ensimmäistäkään osaa ”Tropes vs. Women in Video Games”-sarjasta on ulkona.

3. kierros: itkupillit pysyköön poissa netistä/älä ruoki trollia

Nyt on sitten päästy siihen vaiheeseen, että voidaan todeta Sarkeesian suurimman synnin olevan se, että hän ei vaiennut, vaan toi kokemansa häirinnän esiin.

Alkuperäinen synti: Puhua pelien naisstereotyypeistä. (Tai itse asiassa luvata puhua pelien naisstereotypioista.)

Raskauttava toinen synti: Tuoda häirintä esiin. Tulos: viimeisetkin padot aukeavat.

Nettihäiriköintiä, ahaa, sehän on netin arkipäivää. Haluaa vaan sympatiaa, ja lisää rahaa. Puhuuko se edes totta? Varmasti keksinyt omasta päästään kaikki kauheudet. Tietääkö se mitä seksismi edes on?

Esillä ovat olleet:

Sananvapaus-kortti: Sarkeesian selvästi yrittää sanoa, että häntä ja projektiaan ei saisi kritisoida. Vai yrittääkö se kertoa mitä saa pelata? Ja millaisia pelejä saa tehdä? Ihmeen hienotunteista. Kuka se luulee olevansa kritisoimaan sitä, miten ja koska minä saan pelata naisia esineellistäviä pelejä?

On hämmentävää huomata, että miten monet ovat kokeneet omaksi oikeudekseen määritellä, saavatko muut ihmiset lahjoittaa rahaa Sarkeesianin projektia varten. Monet kommentoijat – jotka eivät itse ole lahjoittaneet- ovat jopa vaatineet Sarkeesiania palauttamaan rahat, koska hän on heidän mielestään ilmiselvästi huijari, ja hänen kritiikkinsä on niin turhaa.

Älä ruoki trollia-kortti: Öhöö, vaan tyhmät provosoituu. Trollit kuuluu nettiin. Get used to it! Miksi ottaa vakavasti?

Totta kai netin syövereissä joutuu hyväksymään erilaiset lainalaisuudet kuin lukiessa lehteä tai kävellessä kadulla. Anonyymi kiusanteko jäämättä kiinni on helpompaa kuin tosielämässä. Silti usein törmätessä kaltoinkohteluun tai häirintään, tapahtuneen mitätöinti toistaa sitä tuttua kaavaa, johon törmää arkielämän ongelmallisissa tilanteissa. Vika löytyy uhrista, ja provosoituminen on syy siihen, että muut käyttäytyvät huonosti. Pitää osata ottaa vitsillä. Yhden ison ongelman asiassa kuin asiassa muodostaa se ihmisryhmä, joka jostain syystä olettaa, että asiat (esim. asenteet) kuin salamaniskusta muuttuvat paremmiksi ”kunhan vaan kukaan ei nosta meteliä”. Itse asiassa juuri esille nostaminen ja provosoituminen vain pahentaa tilannetta. Pitää olla hissun kissun, niin eiköhän se siitä. Tästä päästään lopulta siihen päätelmään, että Sarkeesian nyt itse vain aiheutti ongelmansa, mitäs meni sorkkimaan asioita.

Tämän lisäksi yksi selkeä argumentti sille, miksi Sarkeesianin kohtaamaan nettihäirintään ei kannata kiinnittää huomiota on ollut, että ”joukko lapsia pelleilee”. Mikäli naisvihaa ja/tai seksismiä ilmenee ja jos sitä ei tulkita vitsiksi,  se on joko satunnaista tai tulee lasten/teinien taholta. Ongelmien ulkoistaminen on toimiva keino, mikäli ei tahdo kohdata sitä tosiasiaa, että aikuiset miehet käyttäytyvät törkeästi ja seksistisesti, olettaen, että se on oikeutettua…

…koska Sarkeesian meni käsittelemään aihetta, jota ei heidän mielestään kuulu käsitellä.

…koska heitä on suututtanut se, että monet ihmiset ovat kiinnostuneet tukemaan Sarkeesianin projektia ja kokeneet sen tärkeäksi.

Entä sitten naiset jotka haluavat pelata?

Tähän asti on puhuttu vain pelien naishahmoista. Entä sitten ne todelliset naiset, jotka pelaavat? Aiheet eivät ole toisistaan irrallisia. Itse olen jossain määrin ollut siinä uskossa, lähinnä erilaisten blogien lukemisen kautta, että seksismi voi paksusti. Esittelen muutamia linkkejä aiheesta. Esimerkiksi Geek Feminism-sivulle on koottu ”Seksismi peleissä”-bingo, jossa esitellään yleisimmät kommentit, joita pelaavat naiset tai pelien naiskuvastoista puhuttaessa kohdataan. [http://geekfeminism.org/2011/11/03/quick-hit-sexism-in-games-bingo/] Tässä BBC:n jutussa ”Sexual harassment in the world of video gaming” tuodaan esiin, miten pelikulttuurin naisvihamielisyys ja seksismi eivät ole ole poikkeuksia vaan sääntöjä. Siihen on parasta tottua, jos naisena mielii pelata. [http://www.bbc.co.uk/news/magazine-18280000]

Tästä päästään mielenkiintoiseen kysymykseen siitä, että onko netin/pelimaailman seksismi jokin oma saarekkeensa? Kertooko Sarkeesianin kohtaama häirintä siitä, että satunnaisilla ihmisillä nyt vaan on ollut tylsää, ja on tullut lähetettyä vitsillä herjaavia kommentteja ja uhkauksia ja satuttu vähän muokkailemaan kuvia? Vastaus kumpaankin kysymykseen tuntuu oleva ei. Nettimaailmaa ei ole syytä pitää erillisenä ”todellisen elämän” ennakkoluuloista ja ongelmista – nähdäkseni tämänkaltaista näkemystä esitettiin 90-luvulla, jolloin verkko nähtiin vapauttavana ja vapaana alueena. Päinvastoin. Siellä on kehittynyt aivan uudenlaisia tapoja ”palauttaa naiset paikalleen”.

Kokevatko naiset vähättelyä ja hyökkäyksiä erityisen herkkyytensä vuoksi? Eivätkö naiset vain osaa ottaa huumorilla? Kyse tuntuu olevan ainakin jossain määrin siitä, miten kaiken kaikkiaan geek-kulttuuri ja pelaaminen mielletään stereotyyppisesti miehiseksi, miesten alueeksi. Tästä oletuksesta, tunnetusta tosiseikasta, jonka mukaan ”miehet pelaa” muodostuu käytäntö, jossa tuotetaan ja ylläpidetään naisten poissaoloa: kuka haluaa kuunnella seksistisiä kommentteja ehdoin tahdoin? Saara Toivosen pro gradu-tutkielma (vuodelta 2010), jossa on tutkittu pelaamista suomalaisten naisten arjessa, summaa, että siinä missä pelaamisella on tärkeä paikka arjessa, niin samalla ”(…) pelaavan naisen kulttuurinen ja sosiaalinen paikka näyttää olevan vaiettu ja näkymätön. Useat vastaajat olivat tavalla tai toisella törmänneet siihen, että pelaavia naisia ei oleteta olevan olemassa, mikä johtaa siihen, että useat vaikenevat joko pelaamisestaan tai naiseudestaan peliyhteisöissä.” [http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.php?id=20395]

Klassinen ennakkoasenteet törmäävät todellisuuteen-tilanne: Kun pelaava mies kokee naisen läsnäolon pelatessa häiritseväksi siinä määrin, että alkaa heitellä sovinistisia kommentteja yrittäen ”palauttaa naisen paikalleen”, on kyse siitä, miten kyseisen miehen on selvästikin mahdoton kohdata tätä naista yksilönä ja persoonana, joka on kiinnostunut pelaamisesta, vaan tämä nähdään vain Naisena, sukupuolensa edustajana, jonka kuuluisi käyttäytyä siten kuin mies olettaa, eli tehdä jotain muuta kuin pelata. Genitaalialue on kohtalo ironisesti juuri siellä, missä fyysisellä ruumiilla ja olemuksella on hyvin vähän merkitystä.

Epilogi: Kenen vapaus puhua ja mitä?

New Statesman-lehden blogissaan Helen Lewis tuo tärkeän aiheen: sananvapaudesta jaksetaan kantaa huolta, kun joku esittää ”poliittisesti epäkorrekteiksi” miellettyjä kommentteja. Mutta entä niiden naisten sananvapaus, jotka haluavat ottaa feministisiä kysymyksiä esiin? Tässäkin tapauksessa se jota on yritetty vaientaa kaikin mahdollisin tavoin on Sarkeesian. Sarkeesian on vahva ja on saanut myös paljon tukea tapauksen tiimoilta, mutta kuinka moni haluaa tulla omalla nimellään ja kasvoillaan esiin feministinä, jos mahdollisuus on, että joku neropatti tekee pelin, jossa voi hakata kasvot mustelmille?  (ks. linkki) Ja tämähän on vain pisara meressä kaikessa siinä moskassa, jota Sarkesiaaniin on kohdistettu.On täydellisen epärehellistä sanoa, että ”sana on vapaa netissä”, kun se tarkoittaa, että ”sana on vapaa, kunhan kestät seuraukset, ja tällöinkin asia on vain omaa vikaasi, eli turha valittaa”.    [http://www.newstatesman.com/blogs/internet/2012/07/what-online-harassment-looks]

Tämän lisäksi kysymyksiä herättää, miksi seksistisiä kommentteja esittävän sananvapaus vaatii enemmän suojelua kuin naisen, joka haluaa kritisoida peleissä esiintyvää seksismiä? Suurin osa sananvapauden määrittelystä ei tapahdu oikeusistuimissa vaan ihan arkipäiväisessä toiminnassa, jossa määritellään rajat sille, mistä voi puhua ilman että saa täydellisen asiatonta ”kritiikkiä” osakseen. Esimerkiksi Sarkeesianin tapauksessa katson täydellisen asiattomaksi hänen sukupuoleensa ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa liittyvän kritiikin sekä varsinaisen uhkailun. Tämän lisäksi yritykset estää blogin pitäminen ja rahankerääminen ovat kaiken oikeutuksen ulkopuolella – niitä on mahdotonta puolustella ”rakentavaan kritiikkiin” tai ilmaisunvapauteen vedoten.

Kirjoittaja opiskelee filosofiaa yliopistossa, ja katsoo (liikaa) televisiota ja viettää (liikaa) aikaa netissä.

Anita Sarkeesianin FeministFrequency-sivut: [http://www.feministfrequency.com/] Löytyy paljon linkkejä myös häirintää käsitteleviin juttuihin.

Sivuja joissa käsitellään naisten asemaan netti/pelaamiskulttuurissa:

Geek Feminism-wiki-sivusto: [http://geekfeminism.wikia.com/wiki/Geek_Feminism_Wiki] (Myös seksismiin ja sen torjuntaan keskittyviä artikkeleita.)

Naisten aliedustus wikipedian muokkaajina-  tavoitteena muutos: [http://blog.wikimedia.org/2011/07/15/shedding-light-on-women-who-edit-wikipedia/]

Miksi naiset muokkaavat miehiä vähemmän wikipediaa?[http://suegardner.org/2011/02/19/nine-reasons-why-women-dont-edit-wikipedia-in-their-own-words/]

Viitteet:

  1. Tilt-pelisivustolla pieni uutinen aiheesta: [http://www.tilt.tv/videopelien-naisstereotyyppien-kasittely-videossa-saa-ihmiset-sekaisin/]
  2. Ainakin yksi mainitsemisen arvoinen sivusto on Sociological Images. Erilaisia aiheita, ja myös suhteellisen interaktiivinen, eli lukijat voivat lähettää vinkkejä/kuvia. [http://thesocietypages.org/socimages/]
  3. Sarkeesian kertoo akateemisesta pätevyydestään kerrotaan FemFreq-sivustolla seuraavasti: ”She has earned her bachelor’s degree in Communication Studies and her Master’s degree in Social and Political Thought.” Sivuston About-osiossa löytyy paljon muutakin tietoa hänestä, sekä paljon haastatteluita. [http://www.feministfrequency.com/about/]
  4. Stereotyypeistä ja ylipäätään totunnaisista ja normittavista kuvauksista puhuttaessa  on luonnollisesti huomioitava, miten stereotyyppisyys on liukuva ja vaikeasti määriteltävissä oleva käsite. Myöskään kaikki stereotyyppiset oletukset eivät ole negatiivisia. Miksi siis pitää melua stereotyypeistä? Kyse on siitä, että on syytä pyrkiä tunnistamaan ja kritisoimaan vähintäänkin sellaisia kulttuurisia käytänteitä, jotka estävät ihmisiä kohtaamasta ja kunnioittamasta toisia ihmisiä sellaisina kuin he ovat.
  5. Tässä on tietenkin otattava huomioon se seikka, että ihmiset suhtautuvat moniin kulttuurituotteisiin myös kriittisesti (nykyään kai sanotaan, että jostain voi ”tykätä ironisesti.”) En nyt kovin tosissani silti kulttuurikritiikkiä olisi julistamassa tarpeettomaksi siksi, että ”mitä tahansa voi katsoa mistä tahansa näkökulmasta”. Asiat eivät ole aivan niin yksinkertaisia: esimerkiksi vaikka ihmiset tietävät, että mainoksien mallit ovat muokattuja, ne vaikuttavat jollain tavalla silti näkemyksiin siitä, miltä kuuluunäyttää. Enkä suostu antamaan Sinkkuelämälle tunnustusta feministisenä sarjana, vaikka tähänkin väitteeseen välillä törmää.
  6. Esimerkiksi tässä vuonna 2011 tehdyssä haastattelussa Feministing.com-sivustolla Sarkeesian kertoo, että suurimmat haasteet hänelle ovat tuottaneet rahoituksen hankkiminen sekä häirintä, jonka laajuus laajuus tuli hänelle osittain yllätyksenä:    ”I had anticipated online harassment when I first began FemFreq because I made the choice to publicly use my face and identity but I don’t think I was adequately prepared for the torrent of hate that I get on a regular basis. This is a wide scale problem that far, far too many women videobloggers and feminist bloggers have to deal with regardless of the topics they are blogging about, as I’m sure Feministing readers are intimately familiar with. My commentaries are intended to push the status quo and to invigorate feminist pop culture criticism, and I’ve found that mix encourages men to remind me of my “place as a woman.”” [http://feministing.com/2011/03/12/the-feministing-five-anita-sarkeesian/]

Vieraan vuoro: Mitä tasa-arvo on?

Hanna Ylöstalo

****

Tasa-arvo herättää sanana monenlaisia tunteita ja siitä käydään monenlaisia kiistoja. Kiistat koskevat esimerkiksi sitä, mikä on tasa-arvon tila suomalaisessa yhteiskunnassa ja mitä tasa-arvo ylipäätään tarkoittaa. Joidenkin mielestä tasa-arvo on jo saavutettu, joidenkin mielestä se on mennyt liian pitkälle, joidenkin mielestä tekemistä riittää tulevillekin sukupolville. Yhden mielestä tasa-arvo on sitä, että naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Toisen mielestä tasa-arvoa on se, että nainen voi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Kolmannen mielestä tasa-arvoista on, että tupakoitsijat eivät saa työpaikalla pitää tupakkataukoja, koska tupakoimattomatkaan eivät ylimääräisiä taukoja saa. Määritelmiä tuntuu olevan yhtä paljon kuin määrittelijöitä.

Tästä huolimatta tasa-arvon käsitteestä käydään harvoin perusteellista keskustelua silloin, kun pyritään edistämään tasa-arvoa työelämässä. Tasa-arvolaki velvoittaa kaikki työpaikat tasa-arvon tavoitteelliseen ja suunnitelmalliseen edistämiseen. Lisäksi vähintään 30 henkilön työpaikoilla tulee toteuttaa tasa-arvoa edistävät toimet vuosittain yhteistyössä henkilöstön edustajien kanssa laadittavan, erityisesti palkkausta ja muita palvelussuhteen ehtoja koskevan tasa-arvosuunnitelman mukaisesti. Väitöskirjatutkimuksessani ”Tasa-arvotyön tasa-arvot” (Tampere University Press 2012) tarkastelin tasa-arvon määrittelyjä kahden työpaikan, kaupungin ja kemiantehtaan tasa-arvon kehittämistyössä, jonka tavoitteena oli tasa-arvosuunnitelmien tekeminen. Koska kaikki ”tietävät” mitä tasa-arvo tarkoittaa, otettiin tasa-arvo työpaikoilla kehittämistyön lähtökohdaksi ilman yhteistä ymmärrystä siitä, mitä tasa-arvolla tarkoitetaan. Tasa-arvo saikin kehittämistyössä hyvin erilaisia määritelmiä.

Erilaisilla tavoilla määritellä tasa-arvo on erilaisia seurauksia tasa-arvon kehittämistyön kannalta. Osa tasa-arvomääritelmistä on suunnattu sukupuolten tasa-arvon kehittämistyön vastustamiseen. Työpaikoilla saatettiin sanoa, että he eivät halua osallistua sukupuolten tasa-arvon edistämiseen, koska on paljon tärkeämpiäkin tasa-arvokysymyksiä, kuten vaikkapa ikätasa-arvo, uskonnollinen tasa-arvo, tupakoitsijoiden ja tupakoimattomien tasa-arvo. Sukupuolten tasa-arvo on vain yksi näkökulma, eikä ollenkaan tärkein, minulle kerrottiin. Näin vaivaannuttava sukupuolten eriarvoisuus voitiin selittää pois.

Vastustaminen saattoi tapahtua myös puhumalla toteutuneesta tasa-arvosta. Moni mieltää Suomen tasa-arvon mallimaaksi, jossa sukupuolten tasa-arvoon liittyviä, ainakaan merkittäviä ongelmia ei ole. Tasa-arvon toteutumiseen uskotaan silloinkin, kun on ilmeisiä todisteita siitä, että asiat eivät ole ihan tasapainossa. Haastattelin vastikään erään yrityksen johtajaa, jonka mukaan henkilöstön sukupuolijakauma hänen työpaikallaan on täysin tasapuolinen, vaikkakin eräällä osastolla saattoi hänen mukaansa olla hieman enemmän miehiä. Tällä osastolla oli 48 miestä ja 2 naista. Uskoa tasa-arvoon, esimerkiksi siihen, että naiset ja miehet voivat toimia missä tahansa työtehtävissä, on vaikea kyseenalaistaa, vaikka todisteet sanoisivat muuta. Epätasa-arvo on uhkaavaa, koska se kyseenalaistaa ajatuksen oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja saa kysymään: olenko minä sortaja? Olenko minä uhri? Siksi tasa-arvon halutaan uskoa toteutuneen. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, ettei epätasa-arvo ole pääsääntöisesti kenenkään syy. Avaamalla silmämme eriarvoisuudelle annamme samalla mahdollisuuden tasa-arvon edistämiselle.

Tämän takia tasa-arvon määrittelyllä on väliä. Tasa-arvon käsite on keskeisessä asemassa, kun yhteiskunnassamme määritellään sukupuolten välisiä suhteita. Tasa-arvon erilaisilla määrittelyillä on myös erilaisia seurauksia. Viime kädessä tasa-arvon määrittelyssä on kyse vallankäytöstä: kenet määritellään oikeutetuksi tasa-arvoon, kenet suljetaan sen ulkopuolelle. Tasa-arvopolitiikan tapa puhua tasa-arvosta naisten ja miesten kautta sulkee ulkopuolelleen esimerkiksi homojen ja lesbojen lisääntymisoikeudet tasa-arvokysymyksenä. Työpaikoilla tasa-arvon määrittely ihmisten tasa-arvoksi sukupuolten tasa-arvon sijaan puolestaan tekee vaikeaksi sukupuoleen liittyvästä eriarvoisuudesta puhumisen. Näin tasa-arvon määrittelyllä on konkreettisia seurauksia.

Tutkimukseni kohteena olevilla työpaikoilla oli kolme keskeistä tapaa ymmärtää tasa-arvo. Olen nimennyt ne tasa-arvoksi yhtäläisinä oikeuksina, sukupuolieroon perustuvaksi tasa-arvoksi sekä moninaiseksi tasa-arvoksi. Tasa-arvo yhtäläisinä oikeuksina perustuu ajatukseen siitä, että naisille ja miehille kuuluvat samat oikeudet ja velvollisuudet. Tasa-arvossa yhtäläisinä oikeuksina naiset ja miehet ymmärretään ennen kaikkea yksilöinä, jotka voivat rakentaa oman elämänsä sellaiseksi kuin haluavat ja kykenevät, kunhan säännöt ovat kaikille samat. Moni ajattelee, että on naisten tehtävä tulla miesten kanssa tasa-arvoisiksi kouluttautumalla oikealle alalle, pyytämällä enemmän palkkaa ja hakeutumalla johtotehtäviin. Tällainen yksilöitä vastuuttava puhetapa peittää alleen sen tosiasian, että työelämän ehdot ovat naisille ja miehille erilaiset. Eräs nainen kertoi työhaastattelusta, jossa hänelle oli todettu hänen lastensa olevan vielä niin pieniä, että he tarvitsevat äitiään enemmän kuin työpaikka tämän naisen työpanosta. Työpaikoilla siis ajatellaan, että naisten pitäisi itse pyrkiä aktiivisesti etenemään urallaan jotta tasa-arvo toteutuisi, mutta samalla näin toimimista paheksutaan tai se estetään. Tasa-arvon edistämiseksi tulisikin ensisijaisesti muuttaa työelämää, ei naisia ja miehiä.

Sukupuolieroon perustuva tasa-arvo pohjautuu ajatukseen siitä, että naiset ja miehet ovat erilaisia mutta samanarvoisia. Naisilla ja miehillä ajatellaan olevan sukupuolieron takia erilaisia ominaisuuksia ja taitoja, joiden perusteella heille määritellään erilaisia rooleja ja tehtäviä työelämässä. Usein nämä roolit ylläpitävät sukupuolen mukaisia hierarkioita. Eräässä keskustelussa naisten erityiskyvyksi katsottiin tarkkuutta vaativa näpertäminen. Kuulostaako ominaisuudelta, jota johtajalta vaaditaan?

Tällainen kaavamainen käsitys naiseudesta ja mieheydestä on hyvin kapea, ja se sulkee ulkopuolelleen määritelmistä poikkeavan naiseuden ja mieheyden. Jos meitä arvioidaan työssä sukupuoleemme kohdistuneiden odotusten kautta, meidän pitää olla päteviä paitsi ammattilaisina, myös naisina ja miehinä. Esimerkiksi miesten toivominen kouluihin miehen malleiksi luo opettajina toimiville miehille kohtuuttomia ja epärealistisia odotuksia – ehkä he haluaisivat tehdä sitä työtä, mihin ovat kouluttautuneet, eivätkä edustaa työssään koko miessukupuolta. Tasa-arvotyössä tarvitaankin sukupuoleen liittyvien odotusten ja ennakkoluulojen purkamista.

Moninainen tasa-arvo puolestaan liitetään muihinkin eroihin ja erotteluihin kuin sukupuoleen. Moninainen tasa-arvo otettiin työpaikoilla kuitenkin huomioon lähinnä periaatetasolla, eikä työpaikoilla pohdittu syvällisemmin, minkälaisia tasa-arvo-ongelmia esimerkiksi ikään liittyy ja miten ongelmia voitaisiin poistaa. Monissa tilanteissa moninaista tasa-arvoa käytettiinkin lähinnä sukupuolten tasa-arvon kritisoimiseen: ”Kyllä meillä varmaan on enemmänkin ikä- kuin sukupuolikysymykset, joissa tasa-arvo-ongelmia esiintyy”, kuten eräs haastateltava asian tiivisti. Moninaisen tasa-arvon edistäminen edellyttää tasa-arvotyön kannalta riittävää ymmärrystä siitä, mitä moninainen tasa-arvo ja sen edistäminen käytännössä tarkoittavat. Muuten moninainen tasa-arvo ei pysty tavoittamaan niitä eriarvoisuuden kokemuksia, jotka ihmisten arjessa ovat läsnä.

Sukupuolten tasa-arvo tarkoittaa eri ihmisille eri tilanteissa eri asioita – jaettua, tilanteesta toiseen toimivaa määritelmää ei ole. Kaikilla määritelmillä on paikkansa tasa-arvotyössä, mikään niistä ei sinänsä ole oikea tai väärä. Ne antavat kuitenkin erilaisia mahdollisuuksia kehittämistyöhön, minkä vuoksi tasa-arvoista tulisi käydä keskustelua ja kanavoida tuo keskustelu osaksi tasa-arvon edistämistä. Samalla työpaikkojen tasa-arvotyössä ja myös tasa-arvopolitiikassa tulisi olla tietoinen niistä seurauksista, mitä erilaisten käsitteiden valinnalla on.

Keskustelu tasa-arvotyön tavoitteista auttaa tasa-arvotyöhön osallistuvia ymmärtämään toiminnan tavoitteet ja mahdollisesti pohtimaan sukupuolen merkitystä uudella tavalla myös omassa elämässään. Työpaikoilla on olemassa aitoa halua tasa-arvon edistämiseen, ja vastustus tuntuu kumpuavan ennen kaikkea epävarmuudesta koskien sitä, mitä tasa-arvo on ja mihin sillä pyritään. Kun kehittämistyöstä ja sen tavoitteista käydään avointa keskustelua johon jokaisella on mahdollisuus osallistua, on henkilöstön myös helpompi sitoutua yhteisiin päätöksiin ja niiden noudattamiseen. Samalla moniäänisyys ei kuitenkaan tarkoita, että tasa-arvo voitaisiin määritellä millä tavalla tahansa. Erilaisiin tasa-arvokäsityksiin liittyy erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, mutta tietoisuus ja keskustelu niistä voi auttaa välttämään joitakin tasa-arvon kehittämistyön sudenkuoppia.

Tasa-arvotyö on pitkäjänteinen prosessi, jossa yhä uudelleen tehdään näkyväksi sukupuolta ja sen merkitystä työn arjessa ja etsitään tapoja toimia ja nähdä asiat toisin. Asiat, joihin tasa-arvotyöllä pyritään vaikuttamaan, ovat syvällä kulttuurissamme ja siksi vaikeita muuttaa. Siksi tasa-arvotyö tuottaa parhaimmillaankin pieniä, paikallisia kohennuksia. Ajan oloon muutosta kuitenkin tapahtuu, jos sen eteen tehdään työtä. Tämä työ ei ole mahdollista ilman sukupuolentutkimusta ja sen tuottamaa kriittistä tietoa tasa-arvon tilasta ja merkityksistä työelämässä. Jotta muutos olisi mahdollista, tarvitaan siis sekä muutokseen pyrkivää feminististä teoriaa että tasa-arvotyötä, jossa tasa-arvon määrittely ja erilaisiin tasa-arvokäsityksiin liittyvät sitoumukset ovat tietoisesti osa tasa-arvon kehittämistä.

Tasa-arvon edistymisestä hyötyvät naiset, miehet ja työpaikat. Työilmapiiri ja työhyvinvointi paranevat ja työmotivaatio lisääntyy tasa-arvoisessa työyhteisössä. Osaamista voidaan hyödyntää tehokkaammin, kun ei jumiuduta sukupuoleen liittyviin odotuksiin. Tasa-arvo on työpaikalle myös imagoetu ja voi auttaa kilpailemaan ammattitaitoisesta työvoimasta. Tasa-arvo ei kuitenkaan ole ensisijaisesti hyöty- vaan oikeudenmukaisuuskysymys. Me kaikki ansaitsemme tulla kohdelluiksi tasa-arvoisesti.

YTT Hanna Ylöstalo toimii tutkijana Työelämän tutkimuskeskuksessa Tampereen yliopistossa