Etnisyys ja ”rotu”

Valkoinen cisheteromies, mitäs sitten?

bceb251b27dc6fd41d14493108f1b306

Elina Halttunen-Riikonen

***

Usein törmää siihen, että luonnehditaan jotakuta valkoiseksi cisheteromieheksi tai käsketään tarkastamaan etuoikeudet. Tällaista kielenkäyttöä kritisoidaan sanomalla, että on epäreilua tarttua henkilön ominaisuuksiin.

Etuoikeutetusta asemasta huomauttaminen ei ole loukkaus, pikemminkin se on vallitsevan rakenteellisesti sortavan yhteiskunnallisen tilanteen toteamista.

Miksi se on tärkeää? Siksi että asema yhteiskunnassa vaikuttaa siihen, millaista tietoa saa ja kuinka tulee kuunnelluksi ja kohdelluksi sekä millaisia esteitä kohtaa. Hyvin usein miehet ovatkin vähemmän tietoisia seksismistä. Heterot eivät kiinnitä homofobiaan huomiota. Valkoinen ihminen voi väittää ettei rasismia ole. Varakas voi ajatella, ettei Suomessa ole köyhyyttä. Cissukupuoliset eivät huomaa transvihaa. Etuoikeutettu asema luo helposti intoa ajaa omia etuoikeuksia turvaavaa politiikkaa ilman, että joutuu kärsimään sen seurauksista.

Usein etuoikeuskimppuja luetteleva keskustelu tuntuu kuitenkin jäävän yksittäisten henkilöiden etuoikeuksien toteamisen tasolle. Siihen nähden kuinka paljon valkoisista heteromiehistä puhutaan, keskustellaan aika vähän siitä, kuinka sortavat rakenteet toimivat ja miten yhteiskunnan pitäisi muuttua.

Vain puoliksi leikillään: välillä voisi vaihtelun vuoksi olla hyvä puhua vaikkapa bell hooksia varioiden valkoisen ylivallan kapitalistisesta cisheteropatriarkaatista.

Kun sanotaan, että joku on valkoinen cisheteromies ei sanota ongelman piilevän satunnaisissa omaisuuksissa vaan yhteiskunnassa, jossa rodullistetut, transihmiset, seksuaalivähemmistöt ja naiset kokevat syrjintää. Tai ainakin näin olisi hyvä tehdä.

Keskittyminen etuoikeutettuihin yksilöihin ei tuo esiin sitä, että etuoikeudet ovat epäkohta koska etuoikeutetussa asemassa voi olla vain toisten kustannuksella. Koska toisia sorretaan ja syrjitään. Etuoikeudet eivät ole “oma asia”: ne ovat mahdollisia vain sortaviin rakenteisiin perustuvassa yhteiskunnassa. Omista etuoikeuksista on epämiellyttävää kuulla, koska tulee tietoiseksi niistä joiden kustannuksella ne ovat olemassa. Esimerkki: se että olen valkoinen antaa etuoikeuden, mikä taas on mahdollista vain koska rodullistetuilla ei ole tätä etuoikeutta, koska he kokevat rasismia, joka perustuu valkoisten, myös minun, etuoikeuteen.

Huomion siirtämisen yksilöistä rakenteisiin aina kun mahdollista on hyödyllistä myös siksi, että keskittymällä helposti identiteeteiksi hahmottuviin seikkoihin tulee esiin vain pieni osa etuoikeuksista ja sortavista rakenteista, jotka eivät kaikki toimi samalla tavoin tai pelkisty identiteeteiksi.

Etuoikeutettuun asemaan liittyy myös se, ettei sen negatiivisista seurauksista toisille tarvitse olla tietoinen että ne toteutuvat. Suunnattomia rikkauksia omistavien ei tarvitse olla tietoisia siitä, ettei toisilla ole mitään. Usein se että suojellaan toiminnan seurauksilta on keskeinen osa etuoikeutta.

Etuoikeus olla tietämättä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi etuoikeusluetteloista jää uupumaan rakenteet, jotka unohtuvat koska ne ovat niin itsestään selviä ettei niihin muista kiinnittää huomiota. Ne seikat mitä me mietimme eniten eivät aina ole niitä keskeisimpiä; esimerkiksi suomalaiselle joille kansalaisuus on itsestäänselvyys ei tule mieleen, kuinka paljon kansalaisuus ja oleskelulupaan liittyvät asiat antavat toisille etuoikeuksia vain siksi, että he ovat sattuneet syntymään vanhemmille tietyssä paikassa ja kieltää toisilta nämä oikeudet.

 

Kuva: tuolta.

 

Mielikuvat ihmiskaupasta johtavat harhaan

Niina Vuolajärvi & Elina Halttunen-Riikonen

***

Ihmisillä on harvoin kosketusta siirtolaisten arkeen tai seksityöhön. Mediakuvastoilla onkin suuri vaikutus lakien säätämiseen. Usein niissä korostuu raaka ja seksuaalinen väkivalta ja seksikauppaan huijatut ja kidnapatut ihmiskaupan uhrit. Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta ihmiskauppatarinat saavatkin usein aikaan politiikkaa, joka huonontaa kaupallisen seksin parissa toimivien asemaa ja oikeuksia. Kun vastuuseen vaaditaan ensisijaisesti yksittäisiä pahantekijöitä kuten ihmiskauppiaita, huomiotta jäävät rakenteelliset valtion kontrollitoimien aiheuttamat ongelmat, kuten siirtolaisten rajoitetut liikkumisen ja työmarkkinoille osallistumisen mahdollisuudet tai globaali eriarvoisuus.

Seksityö tarkoittaa mitä tahansa kaupallisen seksin alalla tapahtuvaa työtä.

Ihmiskauppa taas on oikeudellinen termi, joka tarkoittaa ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista tai harhaanjohtamista. Ihmiskauppaa voi tapahtua kaikenlaisen työn piirissä, ei vain kaupallisen seksin yhteydessä.

Nykyään ihmiskaupasta puhutaan kuitenkin seksityön synonyymina, eikä erottelua seksityön ja ihmiskaupan välillä usein haluta tehdä. ”Ihmiskauppapuhetta jo 1990-luvun lopulta lähtien pohtinut brittiläinen tutkija ja seksityöaktivisti Jo Doezema arvioi, että pakotetun prostituution kategorian painottaminen jättää seksityöntekijöiden oikeudet sivuosaan ja niihin liittyvät kysymykset ratkaisemattomiksi”, kirjoittavat Essi Thesslund & Vaula Tuomaala (2011).

Huomio ihmiskaupan ympärillä on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Se näkyy skandaalinomaisten väkivaltaan ja voimakkaaseen uhrikuvaan tukeutuvien voyerististen dokumenttien, lehtiartikkeleiden ja televisio-ohjelmien tulvana. Ihmiskauppakuvaston valta-asema on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Alan tutkijoiden mukaan vain pienessä osaa kaupallista seksiä on kyse ihmiskaupasta. Esimerkiksi Lontoossa tehdyssä sadan siirtolaistaustaisen seksityöntekijän haastatteluun perustuvassa tutkimuksessa 6 % haastatelluista koki, että heidät oli pakotettu seksin myyntiin (Mai 2009). Tutkimukseen haastatellut siirtolaiset raportoivat kuitenki erilaisista ongelmista ja hyväksikäytöstä, jotka liittyivät epävarmaan oleskelulupaan liittyvästä oikeuksien puutteesta. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö kaupallisen seksin piirissä tapahdu hyväksikäyttöä ja oikeuksien rikkomuksia, vaan sitä, etteivät ne täytä ihmiskaupan juridista määritelmää.

Toisaalta ihmiskauppa ei tyhjene kaupalliseen seksiin. Ihmiskauppaa esiintyy sekä Suomessa että muualla maailmassa monella siirtolaisvaltaisella alalla kuten kausittaisessa maataloustyössä, marjanpoiminnassa, hoiva- ja kauneusalalla ja rakennustyömailla. Arviot kaupallisen seksin osuudesta ihmiskaupassa liikkuvat 20 ja 50 prosentin välillä.

Mielikuvien ihmiskauppa

Miksi sitten sana “ihmiskauppa” toimii usein synonyymina seksityölle? Koska harvalla on kokemusta seksityön tai siirtolaisten arjesta, media muokkaa käsityksiä aihepiiristä. Mediakuvastoilla on keskeinen rooli prostituutio- ja ihmiskauppapolitiikan muotoutumisessa. Median ja poliittisten kampanjoiden tarjoamat kuvaukset seksityöstä ja ihmiskaupasta ovat kuitenkin usein kärjistyneitä ja tuottavat yksipuolista kuvaa erittäin moninaisesta ilmiöstä.

Esimerkiksi googlen kuvahaku englanninkielisellä termillä “human trafficking” (ihmiskauppa) tuottaa lähes identtisen tuloksen hakusanan “sex trafficking” kanssa. Nykyisessä ihmiskauppakuvastossa ihmiskauppa yhdistyy lähes puhtaasti kaupalliseen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Kuvissa esiintyy nuoria naisia ja tyttöjä. Usein naiset esitetään joko vähäpukeisina tai alastomina, tai sängyn läheisyydessä. Taustalla kuvattu kasvoton hyväksikäyttäjä on lähes aina mies. Tällaiset kuvastot eivät auta tunnistamaan vaikkapa marjoja poimivaa thaimaalaista tai ravintolassa toimivaa intialaista miestä ihmiskaupan uhreiksi.

Google-haun tuottamiin ja ihmiskauppaa vastustavissa kampanjoinnissa käytettyihin kuviin yhdistyy usein klassisen melodraaman muotoon rakennettu yksinkertaistettu ja stereotyyppinen tarina ihmiskaupasta, jossa nuori naiivi ja viaton, usein alaikäinen, nainen tai tyttö kidnapataan tai huijataan vieraaseen maahan lupaamalla töitä (ks. Vance 2012; Walkowitz 1992). Rajanylityksen jälkeen parittaja tai ihmiskauppias sitten pakottaa hänet prostituutioon.

Näin on myös parin vuoden takaisessa Ihmiskauppa ei ole satua-kampanjassa. Vaikka kampanjasivuilla toinen kahdesta esimerkkitapauksesta liittyy seksityöhön ja toinen siivousalan työhön, kampanjavideo “Satumaa” keskittyy nimenomaan kaupallisen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Videon tarinassa toistuu stereotyyppinen ihmiskauppakuvaus: se käyttää viattomiin naisiin kohdistettua seksuaalista vaaraa sekä erotisoitua väkivaltaa shokkikeinoina.

Stereotyyppinen ihmiskauppakuvasto ja siihen liittyvät narratiivit kuvaavat usein täysin orjamaisia tilanteita, joissa ihmisellä ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä ja hänet pakotetaan seksin myyntiin väkivalloin. Tämä näkyy kuvissa sitomisen ja kahleiden sekä väkivallan merkkien kautta. Tällainen orjamainen ihmiskauppa on äärimmäinen tapaus eikä vastaa valtaosaa ihmiskaupasta. Suurimmassa osassa tapauksia ihmiset ovat lähteneet tietoisesti siirtolaisuuteen ja myymään seksiä, usein jopa pitkällisen suunnittelun jälkeen (ks. esim. Andrijasevic 2010). Monilla on myös aikaisempaa kokemusta siirtolaisuudesta. Useimmiten seksityössä tapahtuva riisto ei ole orjamaista, vaan tarkoittaa sitä, että työolosuhteet (työtuntien määrä, ansiotaso, vapauden määrä, siirtolaisuudesta aiheutuneen velan määrä jne.) eivät vastaa sitä mistä on sovittu. Ihmiskaupassa hyväksikäyttö toteutetaan usein henkisellä painostuksella, lainan takaisinmaksulla, sukulaisia uhkaamalla, oleskeluluvan puutteella tai passin takavarikoinnilla. Tämä ei tietenkään vähennä hyväksikäytön vakavuutta ja itsemääräämisoikeuteen kohdistuvaa riistoa.

Äärimmäisten esimerkkien käyttöä puolustellaan sillä, että ne saavat ihmiset kiinnostumaan aiheesta. Kuvastot kuitenkin muokkaavat käsityksiä todellisuudesta: stereotyyppiset kuvastot vaikuttavat negatiivisesti myös yleisemmin siirtolaisten ja seksityöntekijöiden asemaan. Kaikenlaisen seksityön ajatellaan olevan väkivaltaa ja oman ruumiin toisen käyttöön antamista. Lisäksi raakaa väkivaltaa sisältävien tapausten esittäminen ihmiskaupan tyypillisenä esikuvana voi haitata henkisen painostuksen kautta kohteeksi joutuneiden oikeuksien toteutumista. Vaikka heidän tilanteensa täyttäisi ihmiskaupan juridisen määritelmän, eivät he välttämättä saa ihmiskaupan uhrin statusta, sillä myös tuomareiden, poliisien ja muiden oikeuskoneiston osasten käsityksiä ihmiskaupasta voivat dominoida äärimmäiset ihmiskaupan muodot. Esimerkiksi näin on käynyt Suomessa. Kansallisen ihmiskaupparaportoijan (2014, 8) selonteko kahden vuoden takaa toteaa, että Suomessa on korkea kynnys saada uhristatus ja henkisen painostamisen keinoja ei tunnisteta. Tällöin sensationalistinen kuvasto itse asiassa toimii suoraan uhrien oikeuksien toteutumista vastaan.

Katoavat rakenteet

Stereotyyppinen ihmiskauppanarratiivi peittää alleen ne rakenteelliset tekijät, kuten köyhyyden, globaalit elintasoerot tai riittämättömän sosiaaliturvan, jotka saavat ihmiset lähtemään siirtolaisiksi sekä myös myymään seksiä. Suurimmalle osalle seksin myynti on tapa ansaita rahaa – se on siis toimeentulon muoto oli se sitten miten mieluisa tahansa. Monet tekevät sitä lisärahan tarpeesta, täydentääkseen esimerkiksi työttömyyskorvausta, opintotukea tai osa-aikatyötä. Tai sitten ihmiset myyvät seksiä, koska se tarjoaa mahdollisuuden elintasoon, jota ei saa siivoamalla tai muilla vähän koulutusta vaativilla töillä. Toisille se taas mahdollistaa ansiot, jotka eivät ole kotimaassa mahdollisia.

Köyhyys ja vaihtoehtojen puute ovat suurin syy täällä seksiä myyvien siirtolaisten valintaan lähteä kotimaastaan. Yksi Vuolajärven haastattelemista nigerialaisista seksityöntekijöistä tiivisti tämän tulevaisuuden näköalattomuuden seuraavasti “Mikä tahansa on parempaa kuin se mitä oli tarjolla kotimaassani”. Eurooppa ei kuitenkaan usein ole se shangri la, joksi kotimaassa olevien siirtolaisten tarinat sen maalaavat.

Monet siirtolaiset on suljettu tavallisten työmarkkinoiden ulkopuolelle ulkomailla. Esimerkiksi suurimmalla osa Pohjoismaissa seksiä myyvistä nigerialaisista on oleskelulupa Italiassa tai Espanjassa ja siten he saavat liikkua vapaasti Schengen-alueella. Usein he haluaisivat tehdä mitä tahansa muita töitä, mutta heidän oleskelulupansa ei oikeuta työlupaan. Silloin ainoaksi toimeentulon keinoksi jää seksin myyminen. Ja Pohjoismaissa seksityö on paljon houkuttelevampi vaihtoehto kuin eteläisemmässä Euroopassa. Hinnat ovat jopa kymmenkertaiset ja työskentelyolosuhteet usein paremmat, vaikka se tarkoittaisikin madameen tai muuhun välikäteen turvautumista. Toisaalta poliisiin tai viranomaisiin ei ole seksin myyjänä ongelmatilanteissa turvautuminen. Suomessa seksin myyminen on peruste karkottamiselle. Eli tämä tarkoittaa paluuta lähtöruutuun – tilanteeseen, josta siirtolaiset ovat kamppailleet päästäkseen eteenpäin.

Keskittyminen yksinomaan pahoihin ihmiskauppiaisiin tekee valtiosta liittolaisen ihmiskaupan torjunnassa. Painotus kätkee alleen valtion tuottamat rakenteet, kuten työmarkkinoiden rajoitteet, tiukan siirtolaispolitiikan tai moralistisen seksityöntekijöiden karkotusperiaatteen, jotka mahdollistavat siirtolaisten hyväksikäytön seksikaupassa ja muilla aloilla. Siirtolaisia ajaa ahtaalle valtion lait ja niiden valvonta: laillisten liikkumisväylien puute tekee riippuvaiseksi salakuljettajista, siirtolaisten heikot perusoikeudet ja oleskelulupien puute taas tekevät heistä helposti hyväksikäytettäviä. Miten tässä tilanteessa näistä laeista voi etsiä apua? Ihmiskauppakäsitys, joka keskittyy yksittäisten ihmiskauppiaiden pahuuteen rakenteellisten ongelmien sijaan tuottaa lyhytnäköisiä poliittisia ratkaisuja. Se suuntaa voimavaroja ja rahoitusta projekteihin, jotka eivät lähde ihmiskaupan tai seksityössä hyväksikäytön kohteeksi joutuneiden ihmisten tarpeista.

Usein stereotyyppiset ihmiskaupan vastaiset kampanjat johtavatkin kohderyhmien oikeuksien takaamisen kannalta huonoimpiin ratkaisuihin: rikospoliittisia keinoja ja poliisin valvontaa lisätään sen sijaan, että varoja suunnattaisiin riskiryhmässä olevien ihmisten kanssa toimiville järjestöille tai näiden ihmisten aseman vahvistamiseen. Se tarkoittaisi sitä, että pitäisi luoda prostituutiopolitiikkaa, joka lähtee liikkeelle seksityöntekijöiden oikeuksien vahvistamisesta, ei kriminaalipolitiikasta. Viimeksi tähän suuntaan on kirittänyt ihmisoikeusjärjestö Amnesty International, joka kehottaa seksityöntekijöiden oikeuksien parantamiseksi siirtymään pois kaikenlaisesta kriminalisoinnista, myös seksin oston kriminalisoinnista. 

 

Kirjallisuus

Andrijasevic, Rutvica. 2010. Migration, Agency and Citizenship in Sex Trafficking. New York: Palgrave Macmillan.

Haynes, Dina Francesca. 2014. The Celebritization of Human Trafficking. The Annals of American Academy, AAPSS 653, May 2014, 25-45.

International Labour Organization. 2012. ILO Global Estimate of Forced Labour 2012: Results and Methodology. http://www.ilo.org/washington/areas/elimination-of-forced-labor/WCMS_182004/lang–en/index.htm.

Kansallinen ihmiskaupparaportoija. 2014. Kertomus 2014. Helsinki: Vähemmistövaltuutettu.

Mai, Nick 2009: Migrant Workers in the UK Sex Industry. Final Policy-Relevant Report. http://http://www.londonmet.ac.uk/research-units/iset/projects/esrc-migrant-workers.cfm

Sex Workers Project. 2009. The Use of Raids To Fight Trafficking of Persons.

  1. UNODC. 2014. Global Report on Trafficking in Persons 2014. http://www.unodc.org/documents/data-and-analysis/glotip/GLOTIP_2014_full_report.pdf

Thesslund, Essi & Tuomaala, Vaula, Syrjässä solidaarisuudelta – seksityöntekijät Vasemmistonaisten poliittisessa ohjelmassa Peruste 2/2011.

Vance, Carole. 2012. Innocence and Experience: Melodramatic Narratives of Sex Trafficking and Their Consequences for Law and Policy. History of the Present: A Journal of Critical History 2:2, 200-218.

Walkowitz, Judith. 1992. City of Dreadful Delight: Narratives of Sexual Danger in Late-Victorian London. Chicago: University of Chicago Press.

Vieraan vuoro: Islamia ja muotia käsittelevän paneelin antia

Liban Sheikh

***

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan järjestämillä Naiskulttuuripäivillä oli musliminaisten muotia käsittelevä paneeli. Puhumassa olivat Jaakko Hämeen-Anttila ja Naima, Suleqo Yusuf sekä Anna-Mari Almila (London College of Fashion).

Summausta keskustelusta:

1) On naurettavaa tyypitellä kaikki valtaosin islaminuskoiset kulttuurialueet vaatetukseltaan samanlaisiksi. Maantieteelliset tyylierot ovat valtavia. Kontekstia ”musliminaisten pukeutumisen” kategorian karikatyyrimaiseen luonteeseen tuo esim. se, että ruvettaisiin käymään julkista keskustelua ”ateistinaisten” pukeutumistyylistä ja sen taustoista. Kulttuuristen vaatetuserojen merkittävin selittäjä on pukeutumistapojen rutiininomaisuus, se on osa arkipäivän habitusta eikä jatkuvan tietoisen työn tulosta, kuten saatetaan tiedostamatta olettaa

2) On myös tarpeellista huomioida muodin ja pukeutumiskoodien käsitteellinen ero – se että puhutaan ”musliminaisten pukeutumistyylistä” viittaa usein pukeutumiskoodeihin, jotka nähdään yhtenäisinä kaikissa muslimikulttuureissa. Pukeutumiskoodien uskonnollinen merkityksellisyys kuitenkin vaihtelee paljon ja on sidoksissa historiallisiin/ideologisiin muutoksiin. Naisten pukeutumiselle tunnustuksenomaiseksi on noussut huivi, joka nähdään ominaiseksi alistavaksi määritellylle uskonnolle. Halu nähdä huivi merkkinä alistamisesta, josta ”länsimainen kulttuuri” voi pelastaa, rakentuu pitkälti orientalistiselle diskurssille, joka on voimistunut etenkin ”terrorismin vastaisen sodan” alettua vuonna 2001. Naiman ja Suleqon mukaan huivin symbolista merkitystä ei kuitenkaan anneta ulkoapäin. He korostivat hijabin merkitystä yksilöllisenä symbolina, tällöin ”huivi” (yleisessä muodossaan hiukset ja päälaen peittävästä turbaanista aina kasvot peittävään niqabiin) edustaa pyrkimystä islamilaiseen kanssaihmisiä kunnioittavaan käytökseen – ei pakkona vaan toimijuutta ilmentävänä valintana.

3) Vaatteista puhuttaessa on hyvä muistaa pukeutumista koskevan sosiaalisen kontrollin olevan kaikissa yhteisöissä läsnä (mikä usein unohtuu universaaliksi oletetussa eurosentrisessä kehyksessä). Suomessakaan ei julkisessa tilassa pukeuduta miten sattuu saati jätetä pukeutumatta. Lisäksi pukeutumistyylien sukupuolinormatiivinen koodisto on tarkka, eikä pidä unohtaa paradoksaalista keskustelua huivin kieltämisen tarpeesta, jossa itsessään harjoitetaan parhaillaan sosiaalista kontrollia.

4) Huiviin ulkoapäin liitetystä symboliikasta ja ”alistavan kulttuurin” merkitysyhteyksistä johtuen, siitä on tullut myös identiteetin haltuun ottamisen väline ja feministinen statementti. Vaatekappale, joka ei välttämättä aiemmin itsessään merkinnyt mitään, voi nykyään olla mm. `statement against racialization` eli kannanotto rodullistamista vastaan. Valkoisen feminismin ajattelutavassa tätä on kuitenkin vaikea nähdä, ja marginalisoitujen naisten ylitse puhutaan ikään kuin he eivät pystyisi itse asiaan ottamaan kantaa.

5) Lisäksi keskustelussa ”musliminaisten pukeutumisesta” on huomioitava estetiikan ja seksikkyyden ero – se mikä on muodikasta on aina suhteellista, eikä sen tarvitse noudattaa seksuaalistavan järjestyksen ehtoja. Kaunis ja trendikäs voi olla ilman itsensä paljastamisen vaatimusta. Anna-Mari Almilan mukaan monet isot vaateketjut ovatkin haistaneet tässä ”urbaanissa monikulttuurisuudessa” uuden markkina-alueen.

 

Suositeltavia tekstejä/kuuntelemista:

4 Ways Mainstream Feminism fails Muslim Women

Toiseus 101 – Näkökulmia toiseuteen

Muslimifeministi Sanna Thamer: Naisten asemaa puolustavat islaminvastustajat sylkevät huivia käyttävien päälle

 

Rajat ja sukupuolittunut pakolaispolitiikka

Johanna Hiitola ja Laura Mankki

12169805_10154356684698636_74792593_o
Jyväskylä: rasisminvastainen mielenosoitus 2015

(kuva: Juhana Inkeriläinen)

Mies, kutsutaan häntä vaikka Akramiksi, katsoo intensiivisesti suoraan silmiin kertoessaan tulkin kautta tarinaansa Suomeen matkustamisesta. Tarina on kenties tavanomainen irakilaiselle turvapaikanhakijalle Suomessa. Ensin Turkkiin lentokoneella ja sieltä salakuljettajien veneessä Kreikkaan. Kreikasta (muun muassa) Serbiaan, Unkariin, Itävaltaan ja Saksaan. Lopulta Tanskan kautta Ruotsiin ja sieltä Suomeen. Serbian rajalla on jouduttu jättämään taakse kaikki matkatavarat, sillä rajalla vain perheet ja naiset ja lapset on päästetty läpi. Miesten on kierrettävä metsän kautta. Ja juostava lujaa niin kauan, ettei kukaan enää seuraa. Serbian metsiin on eksytty ilman ruokaa. Kengätkin ovat kuluneet puhki ja jäljellä ovat enää sukat. Jalkapohjat tulehtuvat ja ovat täynnä haavoja. Vihdoin kohdataan joku, joka lupaa auttaa. Mutta maksu ”auttamisesta” on liian suuri. Lopulta kolmen miehen joukko päätyy seuraamaan maksua pyytäneen miehen joukkoa. Kuitenkin niin, ettei heitä välillä nähdä, koska ”niillä miehillä oli aseita. He ampuivat, jos heitä ei totellut”.

Jossain vaiheessa poliisi löytää asemiesten ryhmän ja kaikki hajaantuvat. Myös Akram ja kaksi hänen ystäväänsä pakenevat metsiin. Ja eksyvät siellä. ”Tännekö sitten kuolen, kun en kuollut Irakissa?”, ajattelee Akram. Niin ei kuitenkaan käy, vaan kolmen miehen joukko pääsee lopulta Itävaltaan. Tosin ilman kenkiä, rahaa tai puhtaita vaatteita. ”Näytimme pakolaisilta. Kukaan ei halunnut auttaa meitä”, Akram toteaa.

Lopulta Wienissä miehiä kuitenkin lähestyy ystävällinen nainen. Hän kysyy, tarvitsevatko he apua ja päätyy vaatettamaan kaikki kolme miestä kenkiä myöten. “Hän oli hyvä nainen. Hän antoi meille miehensä vaatekaapista vaatteet, tulen aina muistamaan hänet”, Akram kertoo. Miesten selviämisen taustalla näyttävät vaikuttavan lähinnä sattumanvaraiset auttajat tai tapahtumat. Joka tapauksessa uusien vaatteiden avulla matka määränpäähän voi alkaa. Miehet matkustavat junalla Saksaan. Saksassa miehet kuulevat Suomesta muilta irakilaisilta. Saksan poliisi on hakannut heitä pampulla ja miehet eivät halua jäädä sinne. ”Emme tienneet mitään. Joku puhui Suomesta ja päätimme lähteä sinne” toteaa Akram.

Saksa on viime vuonna myöntänyt turvapaikan lähes kaikille sitä hakeneille irakilaisille. Nyt Suomessa ollaan parasta aikaa päättämässä siitä, määritelläänkö Akramin kotikaupunki Bagdad turvalliseksi vai ei. Ulkoministerimme on jopa ilmoittanut neuvottelevansa palautussopimuksesta Irakin ulkoministerin kanssa. Lisää Irakin tilanteesta voi kuunnella esimerkiksi Ab­dul­ka­rim & Saa­ri­kos­ki -oh­jel­mas­ta.

Akramin suurin huoli on kuitenkin Irakiin jäänyt raskaana oleva vaimo. Akram on lähtenyt matkalle suunnitelmissaan saada vaimonsa luokseen turvalliseen maahan. ”Saisin ehkä kerättyä sukulaisiltani rahaa lentolippuun. Voisiko vaimoni lentää tänne synnyttämään turvassa?”. On kuitenkin fakta, että Suomeen ei saa Irakista viisumia kuin poikkeustapauksissa ja perheenyhdistäminen on ylipäänsä hankalaa. Perheenyhdistämiseen ei edes ole mahdollisuuksia, jollei Akram ensin itse saa turvapaikkaa. Sekin vaikuttaa tämänhetkisten uutisten perusteella epävarmalta. Tällä hetkellä Ulkoministeriö varoittaa suomalaisia matkustamasta Irakiin vaarallisena maana, mutta samanaikaisesti pakolaisten käännyttämisestä keskustellaan määrittelemällä osa Irakin alueista turvalliseksi.

Kysyimme näkökulmia rajapolitiikkaan Akramin lisäksi myös muutamilta aktivisteilta ja tutkijoilta. Etunimellään tässä jutussa esiintyy Bosnian sodan keskellä varttunut Gorana, joka työskentelee sosiaalityön jatko-opiskelijana Suomessa. Näkökulmia juttuun on saatu myös väitöskirjatutkija ja aktivisti Mervi Leppäkorvelta, joka tutkii paperittomuutta sekä yliopistonlehtori Kati Turtiaiselta, joka on työskennellyt maahanmuuttajasosiaalityössä vuosikymmeniä ja jonka väitöskirja käsitteli pakolaisten ja viranomaisten välistä luottamusta.

Intersektionaalisuus ja turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema

Julkisuudessa on keskusteltu siitä, miksi Suomeen tulee miehiä eikä naisia, ja kysytty, eikö tämä syrji naisia. Sukupuoli ei ole kuitenkaan monessa olosuhteissa ainoa ihmisen asemaan vaikuttava tekijä. Nykyfeminismissä on keskeisessä asemassa intersektionaalisuuden käsite, jonka tavoitteena on ottaa huomioon miten erilaiset sorron, syrjinnän ja vallankäytön muodot vaikuttavat yhdessä. Intersektionaalisuutta kuvaa turvapaikanhakijoiden tilanteen analysoinnin yhteydessä parhaiten moniperustaisen tai risteävän syrjinnän käsite. Kaikkein haavoittuvimmassa asemassa yhteiskunnassamme ovat he, joilla ei ole oikeutta edes kaikkiin peruspalveluihin, eli käytännössä turvapaikanhakijat ja paperittomat. Siihen, kuinka tuo haavoittuvuus muotoutuu, vaikuttaa tietysti myös sukupuoli. Konkreettisimmin tällä hetkellä siten, ettei EU:n rajapolitiikka mahdollista naisille ja lapsille turvallista rajanylitystä (feministisestä pakolaispolitiikasta voi lukea myös uusimmasta Tulvasta). Naisten aseman konkreettinen parantaminen tapahtuisi perheenyhdistämisen mahdollisuuksia helpottamalla. Lainsäädäntöä ei kuitenkaan olla viemässä tähän suuntaan, vaan perheenyhdistämistä on päinvastoin jopa vaikeutettu.

Perheenyhdistäminen, eli se, että läheisille saadaan viisumit ja oleskeluluvat Suomeen, on lisäksi monimutkainen, rahaa ja aikaa vaativa prosessi. Perheenyhdistämisen perusteella Suomeen voivat muuttaa ainoastaan oleskeluluvan saaneen henkilön lapset tai lapsia huoltava puoliso. Siteet lapsiin ja puolisoon ovat vaikeita todistaa. Hakemus on tehtävä Suomeen pyrkivän sukulaisen lähtömaan Suomen suurlähetystössä. Esimerkiksi Irakissa ei ole Suomen suurlähetystöä, joten Suomeen haluavan on matkustettava asiaa selvittääkseen Irakin ulkopuolelle. Tämä on monille vähävaraisille mahdotonta.

Jos Suomessa asuvan sukulaisen oleskelulupa on saatu muulla kuin pakolaisstatuksella, täytyy perheenyhdistämistä varten täyttyä myös toimeentuloehto. Se tarkoittaa, että esimerkiksi kaksi alaikäistä lastaan sekä puolisonsa luokseen haluavan on tienattava nettona vähintään 2 600 € kuukaudessa. Tämä tarkoittaa Suomen verotuksella lähemmäs neljän tuhannen euron palkkaa. Käytännössä perheenyhdistämiseen on mahdollisuus vain erittäin hyvätuloisilla siirtolaisilla, kuten esimerkiksi asiantuntijatyössä työskentelevillä. Vastikään facebookiin perustetussa suomenkielisessä ryhmässä kutsutaan mukaan tykkääjiä, joiden kuukausipalkka on alle 2600 €. Tykkääjiä on tähän mennessä 110 402. He saisivat luokseen asumaan yhden aikuisen tai yhden lapsen, eivät molempia tai useampia lapsia.

Toinen turvapaikanhakijoiden asemaan vaikuttava tekijä on epävarmuus tulevasta. Turvapaikka voidaan jättää myöntämättä (tai myöntää) mitä erikoisemmin perustein. Kielitestissä hakija voi joutua esimerkiksi todistamaan ”oman murteensa” oikeellisuuden. Tämä on tietysti ongelmallista tilanteessa, jossa ihminen on asunut monilla eri kielialueilla. Turvapaikanhakija on usein myös vailla verkostoja. Monet vastaanottokeskuksissa tai matkalla solmitut ystävyydet päättyvät ystävien käännytyspäätöksiin tai ystävät päätyvät asumaan eri kaupungeissa. Uusi elämä alkaa hyvin yksin. Tätä yksinäisyyttä varjostaa usein myös huoli perheen tilanteesta.

Mitä “tulvan” ja “kriisin” sijaan?

Tutkija Mervi Leppäkorpi kritisoi suomalaista keskustelua pakolaistilanteesta. Ensinnäkin hänen mukaansa keskustelua leimaa numeroihin tuijottelu ja niillä pelottelu vaikka syytä olisi keskustella siitä, mitä maailmalla oikeastaan tapahtuu, mikä saa ihmiset jättämään kotinsa. Leppäkorven mukaan näitä syitä ei uutisoida riittävästi. Toisekseen käsitteet, joilla pakolaisista puhutaan ovat vahvasti leimautuneita, leimaavia ja antavat vääristyneen kuvan tilanteesta sekä luovat vastakkainasetteluja ihmisryhmien välille. Leppäkorpi korostaa, ettei ole olemassa laittomia ihmisiä vaan väylät joiden kautta ihmiset on pakotettu kulkemaan on tehty laittomiksi. Kolmanneksi Leppäkorven mukaan käsite “pakolaiskriisi” johtaa myös harhaan. Hänen mukaansa monenkaan suomalaisen arjessa pakolaiset eivät edes näy muuten kuin mediassa. Leppäkorpi toteaa, että pakolaisten määrä on Suomessa edelleen hyvin pieni ja erilaiset “tulva” ja “kriisi” -kuvastot kertovat pikemminkin hallinnollisesta kriisistä kuin mistään pakolaisiin liittyvästä. Hän kysyykin; onko meidän valtionhallintomme niin huonossa kunnossa, ettei se kestä suhteessa melko pientä määrää pakolaisia?

Kati Turtiaisen mukaan syitä ihmisten lähtöön ovat erilaiset vainot, sodat ja luonnonkatastrofit. Ihmiset jotka joutuvat jäämään vaarallisille alueille kohtaavat usein slummiutumista tai sitten heidät saatetaan sijoittaa erilaisilla pakolaisleireille. Suomen nykyisen hallituksen toimissa leikata kehitysapurahoja sekä halussa rajoittaa pakolaisten tuloa Suomeen on ristiriita. Turtiainen arvioi, että osa kehitysapurahojen leikkauksista osuu suuriin pakolaisleireihin, sillä kehitysapumäärärahat kohdistuvat myös järjestöihin, jotka auttavat pakolaisia leireillä.Tämä pahentaa vuosia tai vuosikymmeniä leireillä asuneiden pakolaisten asemaa ja saa heidät uudelleen liikkeelle etsimään turvallista kotia muualta.

Sosiaaliantropologi ja siirtolainen Shahram Khosravin omaelämänkerrallinen teos “‘Laiton’ matkaaja” kuvaa kirjoittajan oman pitkän matkan 1980-luvun sotivasta Iranista turvapaikanhakijaksi Ruotsiin. Teoksessa kuvataan kuinka salakuljettajatkaan eivät ole pahoja sinänsä vaan ovat osa kapitalismin synnyttämään järjestelmää, jossa salakuljettajillakin on maine: hyville salakuljettajilla riittää asiakkaita. Syyt matkoille ovat kirjassa osittain samat kun nykyisin; ei ole tarpeeksi laillisia väyliä liikkua ja ihmiset yrittävät löytää toimeentuloa sieltä, mistä sitä on mahdollista löytää.

Nykyistä Eurooppalaista vastaanottopolitiikkaa ehdollistaa myös vakava talouskriisi ja sen ratkaisuksi esitetty talouskuripoltiikka. Talouskriisillä oikeutetun kuripolitiikan harjoittaminen ulottuu myös Suomeen. Tämä tekee tilanteesta sietämätöntä erityisesti nykyisille pakolaisille. Suomessa hallituksen leikkaukset luovat maaperän rasismille ja pakolaistilannetta voidaan käyttää myös poliittisena keppihevosena. Hallituksen talouspolitiikkaa kritisoivat taloustutkijat toteavatkin: “Pakolaiskriisi tuli kuin taivaan lahjana, sillä turvapaikanhakijoilla voidaan perustella kaikki tulevat leikkaukset ja palkkojen polkemiset”.

Toisaalta Leppäkorpi sanoo,  että samalla olemme nähneet kuinka suomalaiset ovat heränneet auttamaan ja kohtaamaan ennakkoluulonsa erilaisissa vapaaehtoistyössä (pääosin muihinkin hoivavelvoitteisiin osallistuvat naiset, sekin olisi oma aiheensa). Hän näkeekin, että nämä vapaaehtoiset tekevät nyt työtä, joka kuuluisi valtiolle. Suomeen on aiemminkin tullut pakolaisia, mutta tämänhetkinen tilanne paljastaa että Suomesta puuttuu  järkevä vastaanottokeskusverkosto. Tämän vuoksi ihmisiä on jouduttu asuttamaan jopa teltoissa [1]. Kuten ennusteissa on todettu, muuttoliike ei tule loppumaan etenkään, jos emme saa ratkaistua globaalia ympäristökriisiä, mikä pakottaa ihmiset muuttamaan pois erityisesti eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Pakolaisen kuva

Leppäkorpi kritisoi nykyisen pakolaistilanteeseen liitettyjä “tulva” ja “vyöry” termien käyttöä dehumanisoinnista. Tällöin emme puhu enää ihmisistä vaan “luonnonvoimista”. Tämän vuoksi katsommekin, että on tärkeää nostaa esille myös ihmisten elämäntarinoita. Kuka on se pakolainen kenestä mediassa puhutaan? Haastattelemastamme Akramista, kohta tuoreesta isästä, jolla vielä muutama vuosi sitten oli oma kannattava parturiyritys, tulee mediassa osa tulvaa. Ihmisten ihmisarvon väheksymisestä on tullut arkipäivää sosiaalisessa mediassa. Feministiteoreetikko Judith Butlerin (2009) ajatuksia mukaillen, valta ilmenee siinä, että voimme ylipäänsä ajatella joidenkin ihmisten olevan lähtökohtaisesti vain lukuja tai “tulva”.

Mediassa esitetty kuva pakolaisista on kaksijakoinen. Yhtäältä esitellään kuvia hukkuneista lapsista (ei tosin valkoisista hukkuneista lapsista, koska se nähdään epäeettisenä, kuten toimittaja Koko Hubara ansiokkaasti esittää vastineessaan Journalisti -lehdelle), mutta toisaalta pakolainen on saanut nuoren ”parempaa elämää tavoittelevan” miehen hahmon. Nämä miehet on ylimaskulinisoitu joko siinä puhetavassa, jossa he vievät “meidän naiset” tai sitten heidät on leimattu väkivaltaisiksi pedoiksi, jotka raiskaavat “meidän nuoret tytöt” tai ja aiheuttavat konflikteja ja herättävät väkivaltaa paikallisissa [2]. Tämä kuva on rakennettu muun muassa median kautta. Sitä voidaan kuitenkin purkaa helpostikin intersektionaalisuuden käsitteen avulla.

Tapa jolla media esittää nämä nuoret miehet uhkana voidaan paikantaa seksuaalisuuden, rodun, iän ja sukupuolen perusteella tehdyksi ja tuotetuksi rasismin ja syrjinnän muodoksi. Leppäkorpi esittää, että monet nuoret miehet, jotka joutuvat pakenemaan kotimaistaan saattavat olla usein myös poliittisesti aktiivisia mikä toisaalta pakottaa heidät lähtemään pakoon vainon pelossa, mutta toisaalta saattaa mahdollistaa itseorganisoitumisen malleja maassa jonne he päätyvät. Heillä saattaa olla kykyjä ja valmiuksia vaatia itselleen parempia oikeuksia, kuten esimerkiksi irakilaisten vastikään järjestämä mielenilmaus voi osoittaa.

Mutta mitä seuraavaksi? Millaista politiikkaa?

Rajat eivät ole luonnollisia vaan poliittisia rakennelmia. Valtioiden, EU-alueen ja yksittäisten maiden sisäisistä rajoista neuvotellaan paraikaa sen suhteen kuka niitä saa ylittää ja millä ehdoilla. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että rajoja voidaan muuttaa inhimillisempään ja taloudellisestikin kestävämmän pakolaispolitiikan suuntaan. Tämän tulee tarkoittaa laillisten väylien lisäämistä ja peruspalveluiden univeraaliuden periaatteen totetutumista kaikkien maassa olevien kohdalla.

Yhtenä askeleena laillisten reittien lisäämiseksi on esitetty humanitaarisen viisumien käyttöönottoa. Viisumi ei olisi kokonaisratkaisu pakolaistilanteeseen, vaan yksi keino muiden joukossa. Yhtäältä viisumien myöntöperusteet eivät ole selkeitä, joten niiden myöntäminen voisi asettaa ihmiset eriarvoisiin asemiin rajoilla. Toisaalta humanitaarinen viisumi olisi ainakin parannus nykytilanteeseen . Suomen Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen kuitenkin korostaa Vihreässä langassa, että 96 prosenttia pakolaisista on muualla kuin Euroopassa ja heistä valtaosa kehitysmaissa. Ensisijaista onkin konfliktien ratkaiseminen ja pakolaisten olojen parantaminen siellä, missä he tällä hetkellä ovat. Samaa korostaa itsekin sodan läpi elänyt haastattelemamme Gorana: “We need open borders policies, and citizens in developed countries should demand this from their national governments and EU. But open border policies are only part of needed change. What can we do about these human made disasters – war and armed conflicts?”

Humanitaarinen viisumi kuitenkin poistaisi ainakin osan ihmissalakuljettajien asiakkaista ja mahdollistaisi myös naisten ja lasten hakeutumisen turvaan. Äänekkäät nuorten pakolaismiesten vastustajat harvemmin – jos koskaan – toimivat todella sen puolesta, että naisia ja lapsia saataisiin sodan jaloista pois. Pikemminkin päinvastoin. Kun naiset ja lapset saapuvat Suomeen, heitä heitellään raketeilla. Tai ajetaan vimmatusti rajoituksia perheenyhdistämistä koskevaan lainsäädäntöön.

Toiseksi, paikallisemmin, on toimittava aktiivisesti palvelujärjestelmän kehittämiseksi siten, että Suomeen jäävät ihmiset saavat tarvitsemansa tuen. Paras tapa ehkäistä uhkakuvina esitettyjä ääri-ilmiöitä on tarjota kattavat peruspalvelut kaikille. Neuvola, päivähoito, koulu, terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut tulee tarjota jokaiselle ja erityistä huomiota tulee kiinnittää ammattilaisten koulutukseen. Jos viranomaiskohtaamiset ovat syrjiviä, on muuttaneiden vaikea kokea itsensä osaksi yhteiskuntaa. Syrjäytymisen mekanismit ovat kaikille yhteisiä. Kuulumattomuus, palveluiden ulkopuolelle jääminen, näköalattomuus, yksinäisyys. Peruspalveluiden kautta ihmiset voivat tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ja rakentaa uutta elämäänsä toivolle näköalattomuuden sijasta. Kuten haastattelemamme Gorana toteaa:For me home is there wherever you can have dignity and decent life, not just place where you happen to be born. All people should be free to seek for a better place, society, future…”

Kolmanneksi, yhä useampaa uhkaa tilanne jäädä Eurooppaan paperittomaksi, ja vailla kotimaata. Kuten Vapaa liikkuvuus -verkosto toteaa: “paperittomien siirtolaisten kohdalla puhe ihmisoikeuksista on osoittautunut tyhjäksi. Karmeat historialliset ennakkotapaukset osoittavat, ettei ihmisoikeuksia kunnioiteta ilman kansalaisuuden tuomaa suojaa. Siksi kansalaisuuskäsitettä on välttämätöntä laajentaa. Euroopan kansalaisuus kuuluu jokaiselle unionin alueella elävälle ihmiselle.” Paperittomia ihmisiä ja oleskelulupajärjestelmän ehdoilla työskenteleviä (ks. Könönen 2015) on myös helpompi riistää esimerkiksi työvoimana, koska heillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia valittaa työoloistaan. Paperittomat eivät myöskään läheskään aina saa tarvitsemaansa terveydenhuoltoa, vaikka he ovat lain mukaan oikeutettuja kiireelliseen sairaanhoitoon. Monet eivät myöskään uskalla asioida terveyskeskuksissa, sillä he pelkäävät karkoitusta. Jokaisella lapsella on kuitenkin oikeus perusopetukseen olivat hänen vanhempansa paperittomia tai eivät. Opettajilla on lain mukaan vaitiolovelvollisuus, mutta Vapaa liikkuvuus -verkoston mukaan “opettajan vaitiolovelvollisuudesta huolimatta paperittomat voivat pelätä, että opettaja tai joku muu opetusviranomainen ilmoittaa luvattomasta oleskelusta poliisille”. Velvollisuutemme on siis etsiä keinoja, joilla kaikki lapset voivat käydä Suomessa koulua ilman pelkoa.

Paperittomien ihmisten aseman esiintuonti on erityisen tärkeää nyt, kun Suomi on päättämässä suhtautumisestaan suuriin määriin irakilaisia turvapaikanhakijoita. Maahanmuuttovirasto on linjannut, ettei esimerkiksi Akramin kotikaupunkia Bagdadia enää katsota automaattisesti vaaralliseksi. Jokainen turvapaikanhakija siis joutuu todistamaan, että vaino kohdistuu heihin yksilöllisesti. Edellisessä, huhtikuussa päivätyssä raportissa tilanne esitettiin vielä toisin. Nyt on epäselvää, kuinka mahdolliset kielteisen päätöksen saaneet ihmiset palautetaan lähtömaihinsa, vai palautetaanko. Esimerkiksi Ruotsi ei ole saanut palautussopimustaan Irakin kanssa toimivaksi. Vaarana on, että Suomeen syntyy kielteisten päätösten myötä suuri luokka ihmisiä vailla perusoikeuksia. Ihmisiä, joiden oleskelulupien jatkamisesta ei huolehdita tai, jotka pakenevat säilöönottokeskuksiin sulkemista [3].

Nähtäväksi siis jää, millaiseen tilanteeseen 12 329 (syyskuun lopussa) irakilaista turvapaikanhakijaa päätyvät. Asioiden etenemistä voi seurata esimerkiksi Vapaa liikkuvuus -verkoston sivuilta tai Maahanmuuttoviraston tiedotteista.

Linkkejä ja vinkkejä jokaiselle tasa-arvon toteutumisesta kiinnostuneelle feministille

Abdukarim & Saarikoski keskusteluohjelman sivut facebookissa.

Antirasistinen feministinen verkosto ARX-Antirasismi X.

The Black Female Experience –blogi.

Rasisminvastaisten tutkijoiden (RASTER) blogi.

Ruskeat tytöt –blogi.

Tarinoita vastaanottokeskuksesta -ryhmä facebookissa.

Vapaa liikkuvuus –verkosto.

Kirjallisuuslähteet tässä kirjoituksessa

Aden, Said (2009) Ikuisesti pakolaisina? Maahanmuuttokeskustelu Suomen somalialaisten näkökulmasta. Teoksessa: Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori (toim.) En ole rasisti, mutta… Tampere: Vastapaino, 25 – 32.

Butler, Judith. (2009) Frames of war. New York: Verso.

Khosrav, Shahram (2013) “Laiton” matkaaja. Helsinki: Gaudeamus. Alkuteos “Illegal” Traveller. An Auto-ethnography of Borders (2010), suomentanut Antti Sadinmaa

Könönen, Jukka (2015) Epävarma elämä. Epävirallinen maahanmuutto ja prekaari työvoima Suomessa”. Itä-Suomen yliopisto,2015 Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies.,93

Alaviitteet

  1. Toisaalta Suomessa on myös vastaanottokeskuksien valmiuksista ja olosuhteista puhuttu aiemminkin. Entisen Joutsenon kunnan, nykyisen Lappeenrannan vastaanotto- ja säilöönottokeskus perustettiin entiseen vankilaan keskelle peltoa. Keskukseen sijoitettujen pakolaisten mahdollisuudet päästä kaupunkiin ihmisten ja palveluiden ääreen ovat huonot. Aiemmin Joutsenon vastaanottokeskus sijaitsi entisen sairaalan tiloissa lähellä palveluita, jota nyt mietitään avattavaksi uudelleen uusien pakolaisten vastaanottamiseksi.
  1. Nämä leimaavat ja rasistiset puhetavat eivät ole uusia, vaan niitä on käytetty jo esimerkiksi 1990-luvulla saapuneista somalialaisista pakolaisista (Aden 2009).
  1. Jos turvapaikanhakija saa kielteisen päätöksen ja käännytys on mahdollinen, hänet suljetaan säilöönottokeskukseen, joka on käytännössä vankila. Muun muassa Amnesty on ottanut kantaa säilöönottokeskuksia vastaan erityisesti perheiden ja lasten kohdalla. Käännytykset eivät myöskään usein ole oikeudenmukaisia tai edes järkeviä. Ihmisiä lähetetään paikkoihin, joissa heillä ei ole mitään siteitä. Amnestyn haastattelema Jawneh esimerkiksi toteaa, ettei “ymmärrä miksi [käännytetään ] Gambiaan. Minä olen malilainen”. Hänellä on käsitys, että Gambia valikoitui käännytyskohteeksi hänen puhumansa mandinka-kielen vuoksi. ”Eihän mandinka mitään todista. Sitä puhutaan seitsemässä Afrikan maassa”.

Rasismin ja muukalaisvastaisuuden tunnepolitiikkaa

Elina Halttunen-Riikonen

***

Viimeisin laivaturma Välimerellä sai taas aikaan järkyttyneitä reaktioita. Uskoa muutoksen mahdollisuuteen ei kuitenkaan juuri pidetä yllä. Ei ole epätavallista kuulla ”mitä muutakaan voi tehdä, ei niitä kaikkia tänne voi päästää”-järkeilyä, jossa Euroopan unioni, kaikessa vauraudessaan on jatkuvassa uhassa. Välimerellisten rajojen militarisointi ja rajavartiointiin käytettävät mittavat summat ovat Euroopan oikeutettua suojelemista. Haavoittuvia eivät ole veneissä Välimerta ylittävät ihmiset, jotka ovat henkensä kaupalla paossa sotaa, köyhyyttä… Ensisijainen suojelukohde on EU:n, ja samalla Suomen, koskemattomuus, jota ollaan valmiita puolustamaan hinnalla millä hyvänsä. Ihmisoikeusjärjestöjen vetoomukset turvallisen maareitin avaamisesta Eurooppaan eivät saa vastakaikua.

Australialaisbrittiläisen Sara Ahmedin tunteiden politiikan tutkimus tekee hieman ymmärrettävämmäksi sitä, kuinka EU:n epäinhimillinen siirtolaispolitiikka hyväksytään niin laajasti. Lisäksi se valaisee rasismin toimintalogiikkaa.

Tunteiden ja järjen hierarkia on ollut feministisen kritiikin kohteena jo kauan. Esimerkiksi tunteellisuudesta syyttäminen kyseenalaistaa keskustelukumppanin uskottavuuden. Kyse ei ole kuitenkaan vain tunteiden alisteisuudesta. Asetelma on monisyisempi. 90-luvulta lähtien on kiinnostuttu tarkastelemaan tunteiden roolia vallankäytössä[1]; miten tunteilla tehdään politiikkaa? Kenen tai keiden tunteilla on painoarvoa? Jos tunteiden usein arkijärkisesti ajatellaan olevan ”sisäsyntyisiä” ja ”väärentämättömintä”, Ahmed pyrkii näyttämään kuinka tunteet (emotion) eivät ole vain psykologisia tiloja vaan kulttuurisia käytänteitä.

Ahmed on havainnollistanut brittiläistä rasismin tunnepolitiikkaa tuomalla esiin, kuinka valtiolle annetaan julkisessa keskustelussa inhimillisiä ominaisuuksia. Näin tehdään esimerkiksi silloin, kun osaa ihmisistä kutsutaan pelkäämään Britannian puolesta. [2] Kertomusta Britanniasta ”liian helläkätisenä” ovat Ahmedin mukaan toistelleet 2000-luvulla kaikki uusfasistisista ryhmistä johtaviin konservatiivipoliitikkoihin. Helläkätisyydestä tulee kansallinen ominaisuus, valtiosta tulee mielikuvissa feminiininen ja haavoittuva. Valtio on hyväksikäytön kohteena, jatkuvassa vaarassa. Mikä sitä sitten uhkaa? Kertomuksen mukaan turvapaikanhakijat, jotka ovat käyttämässä Britannian oletettua höveliyttä ja heikkoutta hyväkseen.

”Helläkätinen valtio on liian tunteellinen, liian helposti vastaamassa toisten pyyntöihin, toisten vieteltävissä. […] Vaatimus kuuluu, että valtion pitää sulkeutua sen omien kansalaisten vuoksi.” (Ahmed 2004, 2.)

Ahmed kuvaakin, että Britannian hallitus oikeutti turvapaikkapolitiikan tiukennukset kritisoimalla kuviteltua helläkätisyyttä. Puntaroinnilla siitä, millaisia olivat Britannian lait ja säädökset, millaista oli maahan saapuneen elämä väitetyssä “helläkätisyyden tilassa”, ei ollut tässä keskustelussa jakoa, saati huomiolla siitä, kuinka tuottoisaksi bisnekseksi turvapaikanhakijat ovat muodostuneet yksityisille turvallisuusalan yhtiöille esimerkiksi Britanniassa viime vuosikymmenten aikana. [3]

Yksi maailman vaikutusvaltaisimmista valtioista onkin ”hädänalainen”, turvapaikanhakijat päätyivät tarinan roistoksi, tunkeutujiksi. Britannian ”haavoittuvuuden” tarinat saavat absurdilta vaikuttavan kuvion tuntumaan oikealta. Suomalaisessa keskustelussa taas toistellaan samaan tapaan sanaa “hyysäys” ja hoetaan (totuuden vastaisesti) Suomen avokätisyyden toimivan ”houkutustekijänä”. On vaadittu ovien laittamista lukkoon. Näiden väitteiden kritiikki taas tuomitaan yliempaattisena maailmanparantamisena, ja on näin vaivattomasti sivuutettavissa epärealistisena.

Vastakkainasettelua ei voida Ahmedin mukaan ymmärtää ottamatta huomioon sukupuolitettua kuvastoa: siinä missä suoranaisen rasistinen retoriikkaa vetoaa valkoisiin miehiin, ”järkevänä” politiikkana markkinoitu on ”miehisen suoraselkäistä eikä tunteilevaa”, edellyttää kumpikin feminisoidun ”damsel in distress”-valtion/kansan puolesta koetun emotionaalisen ahdistuksen logiikan hyväksymistä. Se vaatii feminiinisiksi koettujen ominaisuuksien näkemisen ei-toivottuina, virheellisinä; sellaisina jotka on karsittava pois.

Vaikka haavoittuvan valtion voi sivuuttaa mielikuvana, jolla tehdään politiikkaa, pelon ja vihan kohteiksi joutuvat erilaisuutta edustavat toiset, konkreettiset, lihaa ja verta olevat ihmiset – turvapaikanhakijat, “väärän väriset”, muslimit.. Heihin heijastetaan “maahantunkeutujuus”, epämiellyttävät tunteet. Näin kertomukset helläkätisestä valtiosta toimivat toiseuttamisena, tehden tietyistä ryhmistä muukalaisia. Jako niihin jotka kuuluvat tänne, “meihin” ja torjuttuihin ”toisiin” on jatkuvasti neuvottelun kohteena. Jos erityisenä uhkana nähdään usein tiettyihin väestöryhmiin kuuluvat miehet, erityisesti naisia haukutaan “hyysääjiksi” ja sosiaalityöntekijöitä häiriköidään.

Naisviha ja rasismi ovat tässäkin erottamattomat.

Tunnetta nurkan takana odottavasta valloitetuksi tulemisesta tuotetaan ja pidetään yllä kertomuksin, jotka toistuvat poliitikkojen puheissa, mediassa, keskusteluissa. Sillä mikä ei ole vakiintunut “yleiseen tietoisuuteen” ei voi tehdä politiikkaa. Ja vakiintumiseen tie käy toiston kautta. Britanniassa skandaalilehdistö on tehnyt tehtävänsä mallikkaasti demonisoiden “muukalaisia” ja muita “toisia”. Niissä luodaan sosiologi Imogen Tylerin sanoin kuvottavuuskertomuksia, joiden pääosissa esiintyvät taloudellisia etuja havittelevat huijariturvapaikanhakijoiden hahmot. Yhteiskunnan rajoja luodaan inhottavaksi ja kuvottavaksi leimatun kautta. Ulkopuolisiksi ja epäkelvoiksi määritetään väärällä tavalla yhteiskunnasta riippuvaiset: ei ainoastaan turvapaikanhakijat vaan myös kunnallisissa vuokrataloissa asuvat ja yksinhuoltajaäidit, joiden “loisinnasta” ja “laiskuudesta” lehdet raportoivat taajaan. Paheksujien joukkoon liittymällä taas voi todistaa oman kunnollisuutensa. (“Minä sentään…”) Rasismi ja muukalaisviha kietoutuu näin osaksi luokkapolitiikkaa ja eriarvoisuuden oikeuttamista. Millainen järjestelmä on sellainen, jonka elinehtona on joidenkin hyljeksintä, kysyy Tyler. Tylerin Revolting Subjects-kirjasta kirjoittamassaan arviossa Tiina Vaittinen pohtii, kuinka “Suomessa vastaava hahmo löytyy esimerkiksi sosiaalituilla leveästi elävästä Tatusta, joka nousi otsikoihin jokin aika sitten. Tällöinkin “inho” kanavoitui yhden hahmon kautta laajempaan ryhmään.” (Pia Kauma ja maahanmuuttajaäitien lastenvaunujen “kalleus” on toinen paljastava esimerkki.)

Ahmed huomauttaa, kuinka uhanalaisuutta, ja siihen kietoutuvia rasistisia diskursseja, ei usein pidetä yllä suoranaisella muukalaisvihalla tai rasismilla. Kyse on toistelluista avainsanoista, kuten ”hallitsemattomuus”, ”virta” tai ”tulva”, jotka kaikki liittyvät kontrollin menetyksen pelkoon. Suuri uhka on jatkuvasti tuloillaan. Avaamalla portit vyöry pyyhkäisee mennessään. Suoranaista muukalaisvastaisuutta ei tarvita, kun vihjaukset osataan lukea osaksi vahingoittumisen pelkoa. Suomessa Jussi Förbom kritisoinut toimittajia tavasta käyttää siirtolaisvastaisuuteen linkittyviä sanoja ikään kuin neutraaleina kuvauksina. Pertti Raittilan mukaan journalistinen kielenkäyttö muuttui nopeasti, kun tiedotusvälineet alkoivat lainata ja selostaa poliittisten toimijoiden puheita niitä kyseenalaistamatta.[4]

Ahmed valottaa, kuinka tietynlaiset tunteisiin vetoavat tarinat luodaan ja kuinka ne oikeuttavat ihmisoikeuksien yli kävelevää politiikkaa. Pelko haavoittuvuudesta syö kaiken tilan, saa järjettömät ratkaisut vaikuttamaan järjellisiltä ja tekee vaikeaksi elätellä toiveita minkäänlaisista, saati laajemmasta muutoksista tai päästä tarkastelemaan sitä uuskolonialististen valtasuhteiden verkkoa, jossa tämä ihmisten liikkuminen tapahtuu – onhan feminisoitu valtio niin hyvin juurrutettu yleistiedoksi. Yleistiedoksi on muodostunut myös kaiken mittaaminen rahassa; ei ole satunnaista että maahanmuuttajia tarkastellaan “kuluerinä” ja rasistisia näkökulmia oikeutetaan vetoamalla “talouden realiteetteihin”. (Sillä että faktat ja numerot eivät vastaa tutkimustietoa ei murreta tämän “realiteetin” totuutta.) Suvi Keskinen, Anna Rastas ja Salla Tuori kirjoittavat En ole rasisti, mutta…-kirjan (2010) johdannossa:

“Se, että maahanmuuton kustannuksia painotetaan, kertoneekin ennen kaikkea viime vuosikymmeninä vahvistuneesta uusliberalistisesta politiikasta ja taloudellisen retoriikan saamasta valta-asemasta.”

Rajat kiinni-vaatimusten esittäminen rationaalisena johtopäätöksenä vaikuttaa vaativan taustaoletuksen, jossa jokaisen arvo mitataan “tuottavuudessa” ja “hyödyssä”. Ks. myös. http://www.poliittinentalous.fi/ojs/index.php/poltal/article/view/2

Ahmedilla ei luonnollisesti ole tarjota mitään taikaratkaisua. Kuitenkin jo tunteiden politiikan tarkastelu auttaa muistamaan, ettei pelko ole satunnaista tai välttämätöntä, vaan tuotettua. Tunteiden ottaminen vakavasti auttaa Ahmedin mukaan tunnistamaan vallankäyttöä. Miksi pelätään mitä pelätään eikä jotain muuta? Miksei pelätä politiikkaa, jossa ihmisjoukkoja lietsotaan toisia vastaan? Tai sitä, joka uskottelee EU:n nykyisen siirtolaispolitiikan olevan ainoa mahdollinen? Se vasta pelottavaa on.

Viitteet:

  1. Käynnissä on luonnehdittu olevan muutoinkin “affektiivinen käänne” kulttuurintutkimuksessa, joten feministisesti orientoituneet tutkijat eivät ole ainoita tällä saralla. Ks. http://netn.fi/artikkeli/affekti-kasitteen-saikeet-keskustelun-lonkerot
  2. On hyvä huomata, että Ahmed ei esitä tunteita itsessään ongelmallisiksi, ja miksi esittäisikään; ovathan ne keskeinen osa ihmisyyttä. Tunteisiin vetoamista käytetään vallankäytön oikeuttamisena, muukalaisvastaisen politiikan keinona, mutta ne eivät itsessään ole alkusyy. Epäinhimillistä politiikkaa on oikeutettu vetoamalla myös järkeen. Empatialla, kyvyllä asettua toisten asemaan, on välttämätön rooli politiikassa, jossa pyritään kohtelemaan kutakin ainutkertaisena yksilönä.
  3. Imogen Tyler huomauttaa, että turvapaikanhakijoita yksinkertaisesti tarvitaan: “Neoliberal policies such as privatization, deregulation, unrestricted foreign investment and the contracting-out of state-run services, are dependent upon the porosity of borders to flows of capital including the availability of precarious migrant labour. Thus there is a major discrepancy between policies aimed at curbing immigration and the sustained demand for cheap migrant labour. It is in the context of this ”double agenda” of state-formation and economic management, securing the borders and opening the borders, that refugees became scapegoats. The manufacture of ”the asylum problem” was an attempt to manage and assuage public opinion.”
  4. Raittilan mukaan: “Sama sävyn muutos on näkynyt myös pääkirjoituksissa, kolumneissa ja muissa mielipidekirjoituksissa, juttujen otsikoinnissa sekä siinä, millaisia haastateltavia valitaan juttuihin ja millaisia keskustelijoita television keskusteluohjelmiin.” Hän ajoittaa muutoksen siten, että ”Syksy 2008 ja alkutalvi 2009 toivat selvän muutoksen sekä suomalaisten poliitikkojen että journalismin tapaan keskustella maahanmuutosta.” https://enolerasisti.wordpress.com/2009/12/30/pentti-raittila-journalismin-maahanmuuttokeskustelu-hymistelya-kriittisyytta-vai-rasismin-tukemista/ Ks. myös. http://blogit.kansanuutiset.fi/kaasuputki/hyva-maahanmuuttaja/

Lähteet:

Sara Ahmed, Cultural Politics of Emotion. 2004.

Muuta Ahmedilta: Ahmed, Valkoisuuden fenomenologia. Suom. Kaisa Sivenius. (Alku suomennoksesta verkossa.) http://www.issuex.fi/valkoisuuden-fenomenologia-2/

Ahmedin tutkimusblogi: http://feministkilljoys.com/

En ole rasisti, mutta…-kirja verkossa: https://enolerasisti.wordpress.com/

Audre Lorden ja bell hooksin intersektionaalinen feminismi

Elina Halttunen-Riikonen

***

 

”Minun feminismini on intersektionaalista tai se on hevonpaskaa”.

Näillä sanoilla Etelä-Amerikasta Alankomaihin muuttanut bloggaaja Flavia Dzohan kritisoi feminististä liikettä ja vaati ottamaan huomioon, kuinka seksismiin keskittyminen ei yksinkertaisesti riitä, “My feminism HAS to be about racism by virtue of being a significant layer in my very own shit puff pastry.” Ei riitä, että juhlii kun kolme ei-länsimaalaista naista saa Nobelin rauhanpalkinnon, muistuttaa bloggaaja, käydessään läpi erilaisia esimerkkejä arkipäivän rakenteellisesta rasismista ja eriarvoisuudesta joita riittää aina nettikeskusteluista valtioiden rajoillaan harjoittamaan laillistettuun väkivaltaan.

Mitä intersektionaalisuus sitten tarkoittaa? Kimberle Crenshaw’n ensi kertaa vuonna 1989 käyttämä termi viittaa liikenneristeykseen, mutta sitä havainnollistetaan nykyisin useimmiten kahden janan leikkauspisteellä. Lakiin ja syrjintään erikoistunut tutkija Crenshaw käytti käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka mustien naisten yhdysvaltalaisissa oikeudenkäynneissä kokema syrjintä ei selittynyt sukupuolisyrjinnällä eikä rasismilla, vaan vaati näiden risteytymisen ottamisen huomioon. Intersektionaalisuus auttaa tekemään näkyväksi muutoin piiloon jääneitä positioita. Crenshaw korosti seuraavansa vanhempaa perinnettä. Kaisa Ilmonen (2011) muistuttaa, että “Intersektionaalisuutta ei ole ikään kuin ”keksitty” silloin, kun se on nimetty intersektionaalisuudeksi vaan kyseessä oleva kietoutumisen logiikka on ollut olemassa jo paljon aikaisemmin.”

Vähimmillään intersektionaalisuus tarkoittaa sorron ja syrjinnän toisiinsa vaikuttavia luonteita.

Intersektionaalisuudella viitataan vaihtelevasti tutkimusotteesta aina aktivismin muotoihin. Jossain päin maailmaa intersektionaalisuus on elänyt ensisijassa tutkimuskäsitteenä ja kiistelyn kohteena on ollut sen turhanaikainen ja etäännyttävä akateemisuus. Toisaalla taas siitä on inspiroiduttu vahvasti akatemioiden ulkopuolella: käytännön aktivismissa mutta myös puoluepolitiikan kentillä. Myös Suomessa moniperustaisen syrjinnän tarkastelu on otettu laajalti tutkimusten ja tasa-arvotyön lähtökohdaksi. Tätä blogia perustamassa ollut Johanna Hiitola toi väitöstutkimuksessaan Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa (2015) esiin, kuinka vanhemmuuden arviointiin hallinto-oikeudessa huostaanottotilanteissa vaikuttaa eriarvoistavasti sukupuoli, luokkatausta ja maahanmuuttajuus.

Intersektionaalisuuden suosio on toisaalta herättänyt myös kritiikkiä käsitteen sovellettavuuteen; mitä tehdään yleistyneillä “sukupuoli, rotu, luokka, seksuaalisuus..”-luetteloilla? Eritoten loikka teoriasta käytäntöön pohdituttaa. Jennifer Nash on nimittänyt tätä kritiikkiä “entäs sitten?”-kysymykseksi. Sen voi nähdä vaatimukseksi tiedostaa, ettei intersektionaalisuuden käsitteeseen itsessään sisälly patenttiratkaisua intersektionaalisen feminismin harjoittamiseen eli feministisen kritiikin harjoittamiseen ja tavoitteiden muotoiluun. Intersektionaaliseksi luonnehdittavissa oleva feministinen toiminta merkitsee kaikkea bloggaamisesta ja twitter-kampanjoista mielenosoituksiin – joissain käytetään termiä intersektionaalisuus, toisissa antirasismi, joissain jotain muuta. Käsite ei ole tärkein. Päinvastoin, keskittyminen siihen pyyhkii piiloon pitkän historian erilaisia vastarinnan muotoja vain siksi että niissä ei ole käytetty i-sanaa.

Brittiläinen tutkija Lola Okolosie pohtii, että “erojen tiedostaminen luettelemalla erilaisia marginaalisia yhteiskunnallisia kategorioita epäonnistuu usein ajattelemaan intersektionaalisesti.” Okolosie jatkaa:

“Erojen luettelu ei itsessään ja itsestään luo mahdollisuutta järjestelmälliseen muutokseen, se ei takaa ettemme itse uusintaisi kulttuurin tuhoisia arvoja. Erojen luettelointi voi tosin nostaa esiin ne äänet, jotka ovat poissa, auttaa huomioimaan he, joihin “imperialistinen valkoisen ylivallan kapitalistinen patriarkaatti” iskee koko voimallaan. Ja juuri tähän liittyy intersektionaalisuuden potentiaali”.

“Imperialist white supremacist capitalist patriarchy” on bell hooksin termi, jolla hän viittaa siihen, mitä vastaan hän feministinä asemoituu. Ei ole sattumaa, että Okolosie viittaa juuri hooksiin. hooks ja häntä vanhempaa ikäpolvea edustanut Audre Lorde ovat kiinnostavia intersektionaalisia feministejä. Jos intersektionaalisella menetelmällä viitataan usein marginaalisten tietämisen positioiden tutkintaan, Lordelle ja hooksille marginaalinen näkökulma toimii lähtökohtana feministisen teorian ja politiikan uudistamiseen. Heidän tavoitteenaan on osoittaa, kuinka muut syrjinnän muodot eivät ole feminismin kannalta ulkoisia kysymyksiä.

 

Ulkopuolinen sisko

Audre Lorde (1934-1992) oli yhdysvaltalainen runoilija ja kirjailija, joka mainitaan usein intersektionaalisuuden edelläkävijänä. Lorde painotti ettei ollut teoreetikko vaan runoilija. Kuitenkin hänen puheensa ja erilaiset tekstinsä, joita on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen kokoelmina “Sister Outsider” ja “I am Your Sister” ovat rikkaita myös teoreettisilta oivalluksiltaan.

Naisena, mustana, lesbona ja yksinhuoltajaäitinä Lorde kuului moneen erilaiseen yhteiskunnallisesti marginalisoituun ryhmään. Hänelle kävi selväksi, että sekä naisasialiikkeen että kansalaisoikeusliikkeen agendat olivat liian kapeita ottamaan huomioon mustien naisten oikeudet. Mustien naisten keskuudessa Lorde taas herätti epäluuloa seksuaalisuutensa vuoksi.

Lorde näki ongelmalliseksi feminismin, joka nosti sukupuolen ensisijaiseksi kysymykseksi.

“Kaikkiin näihin ryhmiin kuuluminen on opettanut minulle, että sortoa ja suvaitsemattomuutta erilaisuutta kohtaan on monenlaisia. Me, jotka jaamme samat tavoitteet vapautumisesta ja hyvästä tulevaisuudesta lapsillemme, me emme voi laittaa sortoja keskinäiseen hierarkiaan.”

Lordelle tämä ei ollut vain henkilökohtainen ongelma, vaan hän näki kapea-alaisuuden ja ulossulkevuuden todellisena vaarana liikkeiden tavoitteille. Vallankäytön ja alistuksen muodot toimivat kimpassa, tukien toinen toistaan. Lordelle, joka törmäsi seksismin lisäksi rasismiin, luokkasortoon ja homofobiaan oli selvää, että feminismi tulisi sulkeneeksi suuria joukkoja ulkopuolelleen ellei haastaisi myös niitä. Lorden tunnetun näkemyksen mukaan: ”There is no such thing as single-issue struggle because we do not live single-issue lives.”

Yhtä sorron muotoa ei voi nostaa esiin ensisijaisena, mutta myöskään yhden syrjivän rakenteen huomioiminen ei automaattisesti avaa silmiä muille. Lorde kritisoi feminististä liikettä siitä, ettei sen piirissä otettu riittävästi huomioon rasismin aktiivisen vastustamisen tärkeyttä feminismille. Irtautumatta rasismista feminismi pysyisi Lorden mukaan sidoksissa patriarkaaliseen vallankäyttöön. Lorde ei niinkään väittänyt feministien olevan yhtään sen rasistisempia kuin muukaan 70- ja 80-lukujen Yhdysvallat. Rasismin näkeminen ongelmana ei kuitenkaan vielä merkitse sitoutumista rasismin vastaiseen kamppailuun ja sen näkemistä olemuksellisesti feminismiin kuuluvaksi. Näitä jälkimmäisiä toimia Lorde vaati feministeiltä.

Pureva kriittisyys, jota Lorde useissa puheissaan ja teksteissään harjoittaa, ei tarkoita etteikö Lorde olisi kokenut yhteyttä laajempaan feministien liikkeeseen arvokkaana. Päinvastoin, hän näki yhteyksien ja yhteisten, jaettujen tavoitteiden luomisen ensiarvoisen tärkeänä. Se ei kuitenkaan olisi mahdollista niin kauan, kuin feminismin piirissä toimivat tunnistaisivat moniperustaisen syrjinnän vastustamisen feminismin keskeiseksi tavoitteeksi. Lorde arvosti korkealle ajatusta sisaruudesta, mutta yhteisyyteen ei olisi oikotietä. Eroja ja kipeitä ristiriitoja piilottavaan yhtenäisyyteen ei olisi varaa. Se olisi välttämättä valheille perustuvaa yhtenäisyyttä.

Lordelle esimerkki valheellisesta yhtenäisyydestä oli Betty Friedanin kirjan Naisellisuuden harhojen (1963) nostaminen kaikkien naisten kohtaamien ongelmien kuvaajaksi mustien naisten vaikeuksien pysyessä marginaalisina. Moniperustaisen sorron ottaminen vakavasti merkitsi Lorden mukaan siis feminismin tavoitteiden ja päämäärien rukkaamista. Rasismin vastustamista ei voi vain lisätä feminismiin, vaan olisi pohdittava miksi tietyt tavoitteet on (myös lehdistön vaikutuksesta) nostettu ensisijaisiksi – ja kuinka keskittyminen ainoastaan näihin päätyy uusintamaan vallitsevaa hierarkiaa sitä kyseenalaistamatta. Lorde muistuttaa, miten kaikille yhteiset tavoitteet määritellään pitkälti etuoikeutetusta näkökulmasta. Ristiriitojen sivuuttaminen vähäisinä on mahdollista vain omaksumalla yleinen perspektiivi, jonka muotoiluun ei marginaalista ole asiaa. (Kyse on kaikkea muuta kuin feminismin sisäisestä ongelmasta; samalla tavoin määritellään vaikkapa “suomalaisten/Suomen yhteinen hyvä”.) Ongelmallisina painotuksina Lorde ja moni muu on nimennyt esimerkiksi aborttioikeuden ensisijaisuuden. Tavoite on tärkeä, mutta muodostaa vain osan laajemmista reproduktiivisista oikeuksista (oikeus terveydenhuoltoon äidille ja lapselle, oikeus turvalliseen ehkäisyyn ja synnytykseen…), joihin suhtaudutaan perinteisesti vähemmän intohimoisesti, mutta joiden puute on vakava ongelma Yhdysvalloissa ja suuressa osassa maailmaa.

Lorde haluaa haastaa syvälle juurrutetun ajatuksen, jonka mukaan samuus/samankaltaisuus toimii yhdenvertaisuuden ainoana mahdollistajana. Tavoitellessa tasa-arvoa erilaisuus olisi siten piilotettava. Sen sijaan on tiedostettava, kuinka erot ja erilaisuudet eivät ole itsessään ongelmallisia, epätasa-arvoa aiheuttavia.

”Erot ovat todellisia […] Kuitenkaan erot välillämme eivät revi meitä erillemme, tuhoa jakamaamme yhteisyyttä. Pikemminkin kyse on siitä, että kieltäydymme tutkimasta niitä vääristymiä, jotka nousevat erojen nimeämisestä väärin ja erilaisuuksien sopimattomasta käytöstä, mikä voi tapahtua jos emme vaadi eroja omiksemme ja määrittele niitä itsellemme.”

Erojen käsittäminen ja eläminen uudella tavoin on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Niihin on sosiaalistunut syvästi. Lorden mukaan ”meillä on vain harvoja tapoja luoda suhteita erilaisiin toisiin yhtäläisinä. Eroja on käytetty meitä vastaan aiheuttaen eriytymistä ja hämmennystä, koska näemme ne ainoastaan vastakohtina toisilleen,  hallitseva/alisteinen, hyvä/huono, ylempi/alempi.”

Eroista, jotka ovat palvelleet ihmisten eriarvoistamisen välineinä on tultava mahdollisuus muutokseen. Lorden mukaan tämä ei ole vain mahdollista vaan välttämätöntä: erilaisuuksien näkeminen erottavina tekijöinä johtaa usein kääntymiseen toisia marginalisoituja ryhmiä vastaan voimien yhdistämisen sijaan. Lorde oli todistanut tätä läheltä 60- ja 70-lukujen radikaaliliikkeissä. Näin ollen: ”In our world, divide and conquer must become define and empower.”

Ikä on niistä jakolinjoista, joita Lorde korosti vahingollisena. Sen kriittiseen tarkasteluun ei usein törmää nykyisessä feministisessä keskustelussa. Lorde ei viittaa suoranaisesti ikäsyrjintään, vaan tapoihin joilla poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa vaikkapa opiskelijoiden ja eläkeläisten asiat laitetaan vastakkain ja vaaditaan heittämään toinen yli laidan sen sijaan, että pohdittaisiin ryhmiä yhdistäviä, yhteisiä intressejä ja kysyttäisi, mistä tämä vastakkainasettelu nousee ja mitä tahoja se hyödyttää?

 

bell hooksin vapauttava feminismi

bell hooks (s. 1952-) on yhdysvaltalainen feministi, kirjailija, opettaja ja kulttuurikriitikko, joka kirjoittaa kirjailijanimensä pienillä alkukirjaimilla painottaakseen kiitollisuudenvelkaansa kaikille edeltäjilleen, sukulaisilleen ja vaikuttajilleen. Kukaan ei luo mitään yksin ja tyhjästä. hooks on ollut erityisen kiinnostunut opettamiseen ja kasvatukseen liittyvistä kysymyksistä. Hänen esikuvansa on Paolo Freire, jota seuraten hooks pohtii mahdollisuuksia opettaa siten, että vallitsevien sortavien käytäntöjen uusintamisen sijaan kasvatus toimisi inspiroiden kyseenalaistamiseen.

hooks on tietoinen, että rasismin suhteen on otettu jonkinlaisia askeleita eteenpäin. Muutos on kuitenkin vasta alkutekijöissään. Rakenteellista rasismia ei voi kitkeä vain “suvaitsevaisuudella”. Puheissa mainittu syrjimättömyys tai tasa-arvo ei vielä merkitse sitoutumista tavoitteisiin saati minkäänasteista toteuttamista: hooks kritisoi erityisesti sitä, että rasismista tai “rodullisista identiteeteistä” keskusteltaessa ei usein ruodita valkoisuutta normina ja kyseenalaisteta sen hegemonista asemaa seurauksineen. (Usein “naiseus” nähdään ainoana sukupuolena miehen ollessa normi, ja tasa-arvo “naisten asiana”, myös vain ei-valkoisuus tunnistetaan “rodulliseksi identiteetiksi”.) Tilanne on pitkälti sama Suomessa, jossa ei ainakaan ole vielä lyönyt läpi ruotsalaisen valkoisuusnormin (vithetsnorm) kaltaista kriittiseen tutkailuun yllyttävää sanaa. Toisaalta taas rasismia tarkastellaan ainakin julkisessa keskustelussa uutena asiana ja unohdetaan autuaasti romanivähemmistön ja saamelaisten kohtaaman syrjinnän pitkä historia.

hooks pyrkii kirjoituksissaan yleistajuisuuteen. Hän varoittaa pitämästä käsitteiden tuntemista ja käyttämistä oikotienä onneen ja muistuttaa:

“Jonkin käsitteen tietäminen ei johda prosesseihin ja käytännön toteutuksiin. Toisaalta joku voi antautua teoreettisiin pohdintoihin tuntematta jotakin tiettyä termiä, niin kuin voimme elää ja toimia feministisen vastarinnan oppien mukaan, vaikka emme koskaan käyttäisikään sanaa feminismi.” (Vapauttava kasvatus, suom. Jyrki Vainonen.)

Toimintaan ja käytäntöön suuntautuminen on muutoinkin hooksille ominaista. Teoria ei ole turhaa, mutta teorian pitää hänen mukaansa sitouttaa käytäntöön. Feministiksi julistautumisen sijaan hooks näkee toimivampaa sanoa, että kannattaa tai puolustaa feministisiä tavoitteita. Näin painotus on oman olemisen määrittelyn ja identifioitumisen (“olen feministi”) sijaan itsensä tunnistamisessa osana laajempaa muutosta, liittymisessä siihen. Feminismi ei ole asuste vaan kriittinen näkökulma maailmaan. Tämä on hooksin mukaan tärkeää aikana, jolloin vallalla on yksilöllisen muutoksen suhteeton ylivalta kollektiivisen, yhteiskunnan muutoksen kustannuksella.

Lorden tavoin hooksin näkökulma feminismiin on osin ulkopuolisen. Näistä kokemuksista hän kirjoitti kirjan Ain’t I a Woman? Black Women and Feminism (1981). Esikoisteoksen jälkeen hän on kirjoittanut useita kirjoja feminismistä, kuten Feminist Theory, Margin to the  Center (1984) ja Feminism is for everybody (2000). hooksin visiota voi kuvata siten, että hän pyrkii tekemään marginaalisina, sivuutettavina ja turhan radikaaleina nähtävistä feministisistä teemoista feminismille keskeisiä. Tai oikeammin voisi sanoa, että hän pyrkii osoittamaan, Lorden ja monen muun jalanjäljissä, että feminismi tulisi ymmärtää kaikenlaisen sorron ja syrjinnän vastustamisena. hooks ei määrittelekään feminismiään “intersektionaaliseksi” tai muuksi feminismin alalajiksi, vaan kirjoittaa feminismistä.

hooksin näkökulmasta feminismi on ensinnäkin seksistisen sorron haastamista. Toiseksi tähän näkökulmaan on hänen mukaansa syytä lisätä, että feminismi on “kamppailua sen vallankäytön lopettamiseksi, joka kyllästää länsimaisen kulttuurin niin yksilön kuin yhteiskunnan rakenteiden tasolla. Se tarkoittaa, että rotuun ja luokkaan liittyvä sorto täytyy tunnistaa aivan yhtä feministiseksi kysymykseksi kuin seksismikin.”

hooksin mukaan on tartuttava kaikkeen, mikä ylläpitää ja vahvistaa vallankäytön ja hierarkioiden näkemistä normaaleina, välttämättöminä ja luonnollisina. Uskomukset ihmisten välisistä perustavista erilaisuuksista pönkittävät oletusta, että jotkut kuuluvat hallitsemaan, toiset taas hallittaviksi. Sukupuolisyrjintä ja oletukset sukupuolten eroista ovat vain osa, joskin keskeinen osa sitä, mitä hooks vastustaa, eli “imperialistista valkoisen ylivallan kapitalistista patriarkaattia”. Hierarkia toimii myös kun määritellään tietynlainen seksuaalisuus normaaliksi ja ensisijaiseksi, tietynlaiset sukupuolen ilmaukset ja ruumiit “luonnollisiksi”.

Käsite “patriarkaatti” viittaa järjestelmään, jossa jotkut miehiksi määriteltävät ovat toisia korkeammassa asemassa. Toisin kuin puhuttaessa sukupuolten epätasa-arvosta, patriarkaatti-käsite tekee selväksi, etteivät kaikki miehiksi identifioituvat ole korkeassa asemassa. Se auttaa myös irti intersektionaalisuudelle vieraasta ajatuksesta, että “miehiä” ja “naisia” voisi käsitellä vastakkaisina kokonaisjoukkoina, joiden edut olisivat yksinkertaisesti vastakkaisia. Joko-tai. (Puhumattakaan siitä, että tämä binaarisuus tekee väkivaltaa sukupuolen moninaisuudelle.) Järjestelmänä tarkasteleminen auttaa lisäksi ymmärtämään, miksi yksittäisten naisten onnistumiset eivät romahduta koko järjestelmää eikä Yhdysvaltoihin syntynyt pieni mustien eliitti taianomaisesti poista rakenteellista rasismia.

Kapitalismin hooks näkee ongelmalliseksi siksi, että se erottamaton osa järjestelmää, joka ylläpitää ja vahvistaa eriarvoisuutta ja hierarkioita. Siten se pelaa yhteen etuoikeutettujen miesten valta-aseman kanssa, ja on vaikea hahmottaa kuinka muita sorron ja syrjinnän muotoja voisi hahmottaa jättämällä taloudellisen vallankäytön ulkopuolelle. Vaikka sen haluaisi sulkea ulkopuolelle, siihen törmää väistämättä siinä vaiheessa kun tasa-arvoon tai vaadittuihin uudistuksiin ei ole varaa. hooks näkee oleelliseksi kysyä, miksi näin on; mikä on järjestelmässä vialla kun se arvostaa ihmisiä korkeimmalle “talouskasvua” ja “menestymistä”? Tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia arvostetaan paperilla, mutta nämä jätetään toissijaisiksi “taloudellisten realiteettien” hallitessa päätöksentekoa. (Humanitaarista työtä tekevät järjestöt muistuttivat maaliskuussa, että ”Securing a just and sustainable world means challenging the power of the one percent.”) Haastattelussa vuonna 2012 hooks kuvaa näkemyksiään seuraavasti:

“Mitä tulee kysymykseen kapitalismista kannatan demokraattista sosialismia kapitalismin tilalle, sillä mikä tahansa lähestymistapa…tai osallisuustalous […] mikä tahansa järjestelmä, joka kannustaa meitä ajattelemaan keskinäistä riippuvaisuuttamme ja auttaa käyttämään maailman resursseja viisaammin, kaikkien hyväksi, olisi kapitalismia parempi vaihtoehto maailmalle.”

Kysymys luokasta on monin tavoin yhtenevä rasismia koskevan kysymyksen kanssa: siihen törmäävät he, jotka eivät ole etuoikeutetussa asemassa, kun taas etuoikeutetummassa asemassa oleville se jää näkymättämiin. hooks painottaa köyhyyden, eriarvoisuuden ja luokan olevan ja olleen pitkälti äärimmäisen vaikea ja karteltu aihe kotimaassaan. Rasismistakin puhutaan mielummin. Juuri tästä syystä hooks on itse enenevässä määrin keskittynyt taloudellisen epätasa-arvon syiden ja seurausten ruotimiseen.

hooks on kuvannut intersektionaalisen näkökulman eduksi sen, että on mahdollista ottaa huomioon kuinka erilaisissa tilanteissa tietyt ongelmat nousevat muita polttavimmiksi. “Olisi hullua ajatella, että ihmiset eivät huomaisi mikä muodostuu keskeisimmäksi kunakin aikana heidän elämissään. Kuten tällä hetkellä, monille amerikkalaisille kysymys luokasta nousee vahvemmin kuin koskaan taloudellisen tilanteen takia. Se ei merkitse etteikö rotu tai sukupuoli enää vaikuttaisi, vaan että työpaikan ja vakuutuksen menetyksestä tulee keskeisin ongelma”.

Mitä hooksin kritiikki luokasta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta välteltynä kysymyksenä voi antaa suomalaisille feministeille? Suomessa luokka ei ole paljonkaan sen helpompi puheenaihe; monet karttavat aihetta viitaten oletukseen, että “Suomessa kaikki ovat keskiluokkaa”, tai “Suomessa köyhyys merkitsee sitä, ettei ole taulutelevisioita.” Väitteet eivät saa tukea tilastoista, joiden mukaan eriarvoisuus on lisääntynyt – tutkimusten mukaan joka kymmenes lapsi kokee perheensä köyhäksi. Puheet sosiaaliturvalla herroiksi elämisestä joutuvat outoon valoon, kun huomioidaan Suomen vähän aikaa sitten EU:lta saama nuhtelu sosiaaliturvan heikosta tasosta. Jos ongelmaa lähestyy Lorden eväin, tulee helpommaksi ymmärtää mielettömyys vähätellä eriarvoisuutta Suomessa siksi, että maailmalla on vielä huonommin – vastaväite, joka on jokaiselle feministille aivan liian tuttu.

hooksin mukaan moniperustaisen syrjinnän tunnistaminen auttaa irti uuskolonialistisesta asenteesta, jossa “länsi” (tai länsimainen feminismi) menee pelastamaan “muun maailman naisia”. Eikö tämä oletus ole mahdollinen vain, jos julistaa tasa-arvon saavutetuksi, ja jättää huomioimatta syvän eriarvoisuuden länsimaisten valtioiden sisällä (puhumattakaan valtasuhteista globaalin pohjoisen ja etelän välillä.) (Kaksinaamaisuus on tietenkin räikeintä Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, jossa feminismiin vedotaan oikeuttaen antifeminististä ja epäinhimillistä politiikkaa maailmalla, mutta Suomessakaan tämä asenne ei ole vieras.) Intersektionaalisen näkökulman omaksuminen auttaa irti oletuksista, joiden mukaan feminismi olisi ensisijassa “etuoikeutettujen luksustuote”, ja auttaa tunnistamaan feminismin vapauttavan potentiaalin.

Feminism is for everybody-kirjan loppukaneettiin on hyvä lopettaa (tai siitä on hyvä aloittaa yhä uudelleen):

“Feministinen politiikka tähtää vallankäytön lopettamiseen vapauttaakseen meidät olemaan keitä olemme – elämään elämiämme rakastaen oikeudenmukaisuutta, eläen rauhanomaisesti. Feminismi on kaikille.”

 

Suomennokset kirjoittajan ellei toisin mainita.

 

Lähteet:

Flavia Dzohan, MY FEMINISM WILL BE INTERSECTIONAL OR IT WILL BE BULLSHIT! http://tigerbeatdown.com/2011/10/10/my-feminism-will-be-intersectional-or-it-will-be-bullshit/

Johanna Hiitola, Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa. Väitöskirja, Tay 2015. http://tampub.uta.fi/handle/10024/96664

bell hooks, Feminist Theory, Margin to the Center (1984), Vapauttava kasvatus, (1994; suom. 2007) Feminism is for everybody (2000)

Kaisa Ilmonen, Intersektionaalisen queer-tutkimuksen kytkentöjä: Pohdintoja postkoloniaalisen ja intersektionaalisen seksuaalisuudentutkimuksen lähtökohdista ja keskeisistä kysymyksistä. SQS 2/2011.

Audre Lorde, Sister Outsider (Essays and Speeches by Audre Lorde.) 2007. I Am Your Sister.

Lola Okolosie, beyond ‘talking’ and ‘owning’ intersectionality Feminist Review (2014) 108, 90–96.

http://commonstruggle.org/bellhooks

 

Kotimaista kirjallisuutta:

Complying With Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Toim. Suvi Keskinen, Salla Tuori, Sari Inri & Diana Muliari. Ashgate, 2009.

Monikulttuurisuuden sukupuoli. Toim. Suvi Keskinen, Jaana Vuori & Anu Keskiaho. Granum 2012.

Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. Toim. Tarja Tolonen. Vastapaino 2008.

 

Muutamia nettivinkkejä:

https://www.facebook.com/antirasismix [Antirasistinen feministinen verkosto]

http://everydayfeminism.com/ [Yleistajuisia & asiantuntevia tekstejä englanniksi aiheesta kuin aiheesta. Kuvaus: “Our unique focus on helping people apply intersectional feminism to their real lives has deeply resonated with people around world”.]

http://livestream.com/TheNewSchool/bell-hooks-Laverne-Cox [bell hooksin ja näyttelijä ja trans-aktivisti Laverne Coxin keskustelu syksyltä 2014.]

http://feministisktinitiativ.se/om/intersektionalitet/ [Feministiskt initiativ-puolueen sivuilla infoa intersektionaalisuudesta ruotsiksi]

http://warda.sarjakuvablogit.com/ [Warda Ahmedin sarjakuvablogi.]

http://takingsteps.blogspot.fi/2007/05/intersectionality-and-false.html [Taking Steps-blogissa siitä, kuinka erilaiset marginaaliset identiteetit nähdään usein poissulkevina ja intersektionaalinen ajattelu kariutuu.]

http://rummets.se/gastbloggare/fem-olika-satt-att-gora-din-feminism-mer-inkluderande-och-intersektionell/ [5 muistettavaa asiaa intersektionaalisuudesta ruotsiksi]
http://strugglingtobeheard.tumblr.com/post/66215290586/like-being-very-clear-when-i-asked-patricia-hill [problematisoi “intersektionaalinen feministi”-käsitteen käyttöä valkoisen feministin kuvatessa itseään]

 

Kulttuurit ja erottelut

Yllä oleva kuva on maahanmuuttajaperheiden kanssa työskentelyyn kehitetty “vanhemmuuden roolikartta maahanmuuttajille” [1]. Kutsun lukijakuntaamme pohtimaan siitä välittyviä käsityksiä: liputtavia kulttuureja (Suomi ja aurinkomaa), valkoista heteroydinperhettä ja ateriaa, joka koostuu puurosta, ruisleivästä ja maidosta. Suomalainen kulttuuri?

Idea tähän kirjoitukseen tuli taannoin pitämässäni sosiaalialan ammattilaisille suunnatussa koulutuksessa. Keskusteluista perhetyön ammattilaisten kanssa ymmärsin kentällä olevan suuren tarpeen ymmärtää, miten eri kulttuureista Suomeen tulevien asiakkaiden kanssa työskentelyä voisi parantaa. Minulta kysyttiin, kuinka kohdata perheet parhaalla mahdollisella tavalla, kun yhteinen kieli ja kokemus puuttuu. Tämä tarve vuorovaikutuksen parantamiseen ja muualta Suomeen muuttaneiden ymmärtämiseen ei kuitenkaan liity pelkästään sosiaalityöntekijöihin tai muihin perheiden ja/tai yksilöiden kanssa työskenteleviin ammattilaisiin. Monet pohtivat, kuinka voisivat kohdata naapurinsa, ystävänsä tai työtoverinsa ”oikein”. Ikäväksenne en anna tässä tekstissä mitään kaavaa sille, kuinka oikein kohtaaminen tapahtuu. Sen sijaan tarkoitukseni on herätellä ihmisiä toisenlaisen polun kautta: kyseenalaistamalla hieman käsityksiämme kulttuurista.

Kuvitellaan, että joukko suomalaisia muuttaa Intiaan. On saamelainen poronhoitajaperhe Lapista, helsinkiläinen Amman seuraaja hippiäiti, itäsuomalainen maanviljelijäperhe ja lesbopari lapsineen Oulusta (pahoittelen jo ennalta näitä yleistyksiä). Sitten Intiassa päivähoidon järjestäjät haluavat kuulla, mitä se suomalainen kulttuuri oikein on ja ihmettelevät, kun nämä suomalaiset eivät kerro yhtenäisestä kulttuuristaan ja vaadi kulttuurisensitiivisiä päivähoitojärjestelyitä. Vastaava tilanne on esimerkiksi Turun Varissuolla irakilaisyhteisön suhteen. Marko Juntunen (2012) kuvaa artikkelissa etnografista tutkimustyötään Varissuon irakilaisyhteisössä, jonne muuttaneissa irakilaisissa on yhtä lailla poliittisia, uskonnollisia ja luokkaperustaisia eroja kuin hippiäidin ja poronhoitajan välillä. Absurdiksi tilanteen tekee se, että (hyvää tarkoittavat) päiväkodin työntekijät toivovat yhteisön opastavan heitä tähän ”vieraaseen kulttuuriin”.  On me ja muut. Suomi ja ne yhtenäiset toiset.

Sinänsä voi joskus olla poliittisesti järkeenkäypää käyttää yhtenäistä kulttuurin määritelmää esimerkiksi argumentoitaessa pääsyä palveluihin tai oikeuksia ylipäätään jollekin tietylle ryhmälle. Mutta samalla kulttuuriin viittaaminen myös typistää kantajansa asemaan, jonka kautta ihmisen ominaisuudet määrittyvät tietyn kulttuurin mukaisesti. Toisin sanoen kuvitteellisesti. Tällainen kulttuuristaminen toimii monin tavoin luokitellessamme ja olettaessamme ihmisistä erilaisia asioita (ks. Keskinen 2012). Muistan episodin menneisyydestäni, jolloin asuin Yhdysvalloissa. Olin kuuraamassa kasvisravintolan lattiaa, kun johtohenkilö tuli torumaan minua huonosta työstä ja tokaisi minulle: ”te eurooppalaiset tulette tänne vain paremman elämän toivossa”. Minulle ei olisi millään muotoa tullut mieleeni, että minuun oli liitetty moisia oletuksia motiiveistani päätyä tuohon maahan. Olin vihoissani. Lausuja ei tuntenut taustojani ja sitä epämääräisten sattumien summaa, jonka vuoksi kyseiseen maahan päädyin. En toki ollut Yhdysvalloissa erityisen syrjinnän kohteena, mutta tuo tapahtuma palaa mieleeni aika ajoin seuratessani maahanmuuttokeskustelua puolesta ja vastaan. Molemmilla puolilla typistetään ihmiset helposti jonkinlaisiksi maansa tai maanosansa kulttuurituotteiksi, joilla on samanmieliset ajatukset sukupuolesta (lähinnä miehiltä ja naisilta odotetuista rooleista), seksuaalisuudesta, uskonnosta, politiikasta ja lasten kasvatuksesta. Elämä ja ihmiset eivät kuitenkaan ole noin yksinkertaisia. ”Kulttuuri” elää koko ajan, muuntuu ja joskus jopa pirstoutuu täysin. Osa ihmisistä viettää erilaisia osasia elämästään nojaten ja uskoen eri asioihin eri aikoina. Usein kotimaa (ja kaikki eivät tunnista yhtäkään maata kodikseen) ei ole yksi tietty synnyinmaa vaan henkilöllä voi olla siteitä ja muistoja – elämää – useassa eri maassa.

Toisaalta kulttuuristaminen voi toimia yksilötasolla myös voimaannuttavana identiteetin rakentumisen perustana. Itse muistan kokeneeni suomalaisuuden (jota myös kulttuuriksi kutsuin) tärkeänä olemistani määrittävänä tekijänä, kun asuin kaukana kotimaastani. Halusin tavata muita suomalaisia, leipoa kutsuille karjalanpiirakoita ja selittää käytöstäni suomalaisuudella. En usko, että yhtenäiskulttuurin vaaliminen henkilökohtaisena identiteettiprojektina on pelkästään negatiivinen asia – varsinkaan, jos elää tavalla tai toisella marginaalissa (poislukien viharyhmät). Ongelmaksi se muodostuu silloin, kun ”kulttuuri” päätyy pääasialliseksi henkilöä määrittäväksi tekijäksi vaikkapa hyvinvointipalveluissa tai ihmisten kohtaamisissa yleensä.

Se kulttuuristamisesta. Mitä sitten pitäisi tehdä? Yksi tapa silotella kulttuuristamisen aiheuttamia erotteluja on hypätä täysin yli kaikkien eroavaisuuksien ja uskotella ettei niitä olekaan. Tämä tosiaan helpottaa vähän ennakkoluuloja, joita tietyn ”kulttuurin” edustajuus joskus tuo tullessaan, mutta samalla katoaa myös yksilö kokemuksineen ja elämänhistorioineen. Tällöin voidaan puhua ”universaalista kohtelusta” (Keskinen 2012), jonka kautta pyritään ohittamaan kaikki eroavaisuudet ja siten kohtelemaan ihmisiä tasavertaisesti. Silloin astutaan kuitenkin jo liian pitkälle. Ohitetaan ihmiset yksilöinä, joiden asemien välillä on todellisia eroja. Henkilö, joka pelkää ruokakauppaan menoa mahdollisen rasistisen hyökkäyksen vuoksi on todellakin konkreettisesti eri tilanteessa kuin pelotta asioiva. Samoin eriarvoisessa asemassa on nuori, joka ei saa töitä ihonvärinsä ja/tai uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Kulttuuristamisessa ja universaalissa kohtelussa onkin kyse kahdesta ilmiöstä: joko ”nähdään liikaa” tai ”ei nähdä lainkaan”. Kummassakin tapauksessa yksilö kokemuksineen katoaa tuottamamme tiedon tai käsitysten taakse.

Mikä avuksi? Salla Tuori (2012) esittää erinomaisen ja helpon keinon selättää tämä ongelma: kuunnellaan. Siis todella kuunnellaan ihmistä ilman turhia ennakko-oletuksia. Tämä taas vaatii omien lähtökohtien aktiivista kyseenalaistamista ja sitä kautta myös pyrkimystä purkaa hierarkioita, joiden keskellä elämme. Sillä tavoin ymmärrämme ja kohtaamme ihmisen emmekä mitään pirstaleisista tiedoista muodostunutta ”kulttuuria”, jota ei edes lopulta ole olemassa. Kuunteleminen on muuten hyvä idea ihan kaikissa ihmisten välisissä kohtaamisissa – täällä blogimaailmassakin.

Inspiraation lähteet
Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat. Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden vuorovaikutus ja tulkinnat. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47. Helsinki: Väestöliitto.
Keskinen, Suvi, Vuori, Jaana ja Hirsiaho, Anu (toim.)  Monikulttuurisuuden sukupuoli. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi (2011) Τroublesome Differences—Dealing with Gendered Violence, Εthnicity, and ‘Race’ in the Finnish Welfare State. Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention, Vol. 12, pp. 153–172.
Magnusson, Eva, Rönnblom, Malin & Silius, Harriet (toim.) (2008) Critical Studies of Gender Equalities. Nordic Dislocations, Dilemmas and Contradictions. Göteborg/Stockholm: Makadam Publishers.

[1] Vanhemmuuden roolikartta maahanmuuttajille: http://www.sosiaaliportti.fi/File/df0ae8d9-46c6-4e63-9627-d26b4ae24a94/Suomeksi%20kuvilla.pdf