Seksuaalisuus / queer

Naisten seksuaalinen “valta”

Katariina Mäkinen

****

Vierailin Norjassa antifeminismiä, muukalaisvihaa ja maskuliinisuutta käsittelevässä seminaarissa. Seminaarin kimmokkeena oli havainto siitä, että antifeministiset tendenssit ovat viime aikoina voimistuneet Pohjoismaissa ja että ne usein liittyvät muukalaisvihaan ja äärioikeiston toimintaan. Konkreettisesti tämä feminismin vastaisten äänien voimistuminen on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että feministit ja profeministit ovat joutuneet uhkailujen ja häirinnän kohteeksi hyvin samalla tavalla kuin rasismia ja muukalaisvihaa vastustavat toimijat. Seminaarissa kartoitettiin erilaisia antifeminismin muotoja ja pohdittiin, mistä ne johtuvat ja millä tavoin niihin voisi puuttua.

Yksi seminaarin minulle tarjoamista oivalluksista koski sitä, kuinka samankaltaisia eri maiden antifeministiset (eli feminismin vastaiset) toimijat ja heidän retoriikkansa ovat. Samat teemat, väitteet, teoriat ja toimintatavat toistuvat maasta toiseen. Yhtäältä on varmasti kyse siitä, että eri toimijat lukevat samoja tekstejä ja ovat yhteyksissä keskenään. Toisaalta tiettyjen ajatusten toistuminen kertoo myös siitä, että noissa ajatuksissa on jotakin, joka vetoaa moniin ja tuntuu kenties intuitiivisesti todelta tai pätevältä selitysmallilta.

Tämä havainto sai minut miettimään uudelleen erästä tiettyä teoriaa/ideaa, jota Suomessa on markkinoinut erityisesti Henry Laasanen, mutta joka on tuttu myös mm. Anders Behring Breivikin manifestista: teoria naisten seksuaalisesta vallasta [1].

Blogimme kommenttiosiossa on moneen kertaan toivottu, että kirjoittaisimme markkina-arvoteoriasta tai muista tiettyjen miesaktivistien suosimista ajatusrakennelmista. Tehtävä on kuitenkin siinä mielessä hankala, että meillä on rajallinen määrä resursseja ja energiaa käytettävissämme. Miksi siis käyttäisimme aikaa näiden “teorioiden” pohtimiseen ja antaisimme niille tilaa blogissamme? Toisaalta on kuitenkin myös niin, että mikäli näitä ajatuksia ei kyseenalaisteta syntyy helposti vaikutelma siitä, että niitä ei kyetä kyseenalaistamaan. Antifeminismi-seminaarin innoittamana tartun nyt siis härkää sarvista ja yritän kirjoittaa jotakin siitä, mitä itse ajattelen “naisten seksuaalisesta vallasta”.

Naisten seksuaalista valtaa käsittelevä teoria väittää, että “miehiä ”sortaa” se pariutumismarkkinoiden rakenne, jossa vallitsee naisten seksuaalisen tarjonnan niukkuus. Miehillä on voimakas halu, mutta naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi.” [2] Toisin sanoen, naiset eivät anna miehille seksiä niin paljon kuin miehet haluaisivat, ja tästä syystä naisilla on paitsi seksuaalista myös yhteiskunnallista valtaa.

Teorian taustalla on käsitys naisista ja miehistä fundamentaalisesti erilaisina olentoina, joiden ero tiivistyy erityisesti siihen, kuinka paljon ja millaista seksiä nämä erilaiset olennot haluavat. Tässä tekstissä en halua nyt lähteä kiistelemään siitä, millaisia naisten ja miesten väliset biologiset erot kenties ovat (lopullista ja “varmaa” tietoa kun tästä aiheesta on huomattavan vähän). Huomautan kuitenkin, että teorialle on ominaista ihmisten jakaminen kahteen perustavanlaatuisesti hyvin erilaiseen leiriin (eli naisiin ja miehiin). Tällainen jako ei ole mahdollista, ellei heti alkuun tehdä jyrkkiä yleistyksiä eli oleteta, että suurin osa naisista on tietynlaisia ja suurin osa miehistä tietynlaisia (alkaen siitä, että miehet haluavat seksiä vain naisten kanssa ja naiset vain miesten kanssa). Tällöin jää helposti huomaamatta, että sukupuoliero ei kerro mitään totuutta yksilöistä:  yhtä jyrkkiä ja jyrkempiäkin eroja on erilaisten miesten välillä ja erilaisten naisten välillä.

Tätä teorian pohjalla lymyävää biologista determinismiä kiinnostavampaa minusta on kuitenkin kysyä, mitä on se valta jota naisilla oletetaan olevan, ja mitä on se sorto tai epätasa-arvoisuus, joka tähän valtaan liittyy.

“Miehillä on voimakas halu, mutta naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi” toteaa Laasanen. “Naisten tarjoama seksi”, mikäli asia ilmaistaan suoremmin, tarkoittaa sitä että nainen päättää harrastaa seksiä miehen kanssa. Miesten “voimakas halu” puolestaan tarkoittaa – tässä kontekstissa – halua harrastaa seksiä naisen kanssa. Se, että naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi, tarkoittaa siis sitä, että miehet haluaisivat harrastaa seksiä naisten kanssa, mutta naiset eivät riittävästi halua harrastaa seksiä miesten kanssa. Tässä on siis ko. teorian ydin, josta sorto ja epäoikeudenmukaisuus kumpuaa. Jos henkilöllä on seksuaalista valtaa, hän Laasasen mukaan voi mm.

  1. valita avioliiton, parisuhteen, prostituution, yhdenyön suhteen jne.
  2. avioitua ylöspäin
  3. valita, kenen kanssa ja milloin harrastaa seksiä
  4. saada seksuaalisuudella hyötyjä työelämässä yms.
  5. nauttia haluttuna olemisen tunteesta

Haluaisin kiinnittää huomiota erityisesti kohtiin 1 ja 3: naisten seksuaalinen valta siis tarkoittaa, että naiset voivat valita haluavatko esimerkiksi solmia avioliiton tai parisuhteen, ja he voivat myös valita kenen kanssa ja milloin harrastavat seksiä.

Eli koska naiset eivät riittävästi halua harrastaa seksiä miesten kanssa, he voivat valita kenen kanssa ja milloin harrastavat seksiä (valinnanvapaus ilmeisesti syntyy a) siitä että halukkaita miehiä on aina saatavilla ja b) siitä että kukaan ei pakota seksiin).

Naisten seksuaalinen valta tarkoittaa siis teorian mukaan ennen kaikkea valinnanmahdollisuuksia seksin suhteen, ja nämä naisille mahdolliset valinnat (esim. olla harrastamatta seksiä tietyllä hetkellä tietyn henkilön kanssa) puolestaan kaventavat miesten valinnanmahdollisuuksia radikaalisti: miehet eivät voi tehdä muuta kuin tyydyttää itseään.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta naisten seksuaalinen valta loppuisi? Tällöin naiset eivät voisi valita kenen kanssa harrastavat seksiä, ja miehet voisivat siis valita vapaasti mitä ja kenen kanssa harrastavat, eikä heidän tarvitsisi koskaan turvautua omaan käteen. Samalla teorian maalailemat yhteiskunnalliset eriarvoisuudet poistuisivat. Tällaiseen nurinkääntymiseen on kaksi mahdollista vaihtoehtoa. Mikäli oletamme naisten seksuaalisen vallan johtuvan siitä, että miehet haluavat seksiä naisia enemmän, voisi asetelma kääntyä, jos tämä “miesten halu” vähenisi tai naisten vastaavasti kasvaisi. Jos taas oletetaan, kuten ko. teoriassa tunnutaan olettavan, että naisten ja miesten halussa on kyse biologisesta ja muuttumattomasta tosiseikasta, jää jäljelle ainoastaan yksi vaihtoehto eli se että naisten valinnanvapautta säädellään niin että naisilla ei enää olisi samanlaista määräysoikeutta omaan seksuaalisuuteensa. Tämä tarkoittaisi käytännössä miesten valtaa naisten seksuaalisuuden yli. Toisin sanoen: naisten tämänhetkinen seksuaalinen “valta” ei ole miehiin kohdistuvaa valtaa, vaan vapautta miesten vallasta.

Naisten mahdollisuudelle valita kenen kanssa ja milloin harrastaa seksiä on toinenkin termi: seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Naisten seksuaalisen vallan teorian kuvaamassa tilanteessa sekä miehillä että naisilla on tämä oikeus, mutta sen nähdään hyödyttävän naisia enemmän kuin miehiä. Epätasa-arvo ei siis ole sitä, että naisilla ja miehillä olisi erilaiset oikeudet omaan ruumiiseensa tai että jommankumman valintoja säädeltäisiin ulkoapäin. Päinvastoin: miesten “sorto” on sitä, että naisten valintoja ei säädellä ulkoapäin. Pähkinänkuoressa: naisten seksuaalinen “valta” on itsemääräämisoikeutta ja siitä seuraava “sorto” ei ole miesten itsemääräämisoikeuden puutetta vaan naisten itsemääräämisoikeudesta seuraavaa valintojen kapeutumista.

Kun teorian naisten seksuaalisesta vallasta purkaa tällä tavoin, myös sen suosio asettuu tiettyyn historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kyse on siitä, että naiset ovat vasta hyvin hiljattain saavuttaneet seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, ja siksi se näyttäytyy monille (erityisesti monille miehille) vääryytenä tai epätasa-arvona sen sijaan, että oivallettaisiin naisten ainoastaan saavuttaneen jotakin, joka miehillä on ollut aina. Tämä kuvio näyttää sivumennen sanoen toistuvan monissa miesliikkeen puheenvuoroissa: epätasa-arvo on sitä, kun miehet joutuvat luopumaan etuoikeuksistaan. En toki ollenkaan halua vähätellä sitä kurjuutta tai kipua, joka usein liittyy etuoikeuksista luopumiseen – tärkeää olisi kuitenkin havaita, että vaikka kokemus on kurja kyse ei kuitenkaan ole epäoikeudenmukaisuudesta vaan päinvastoin oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Naisten seksuaalisen vallan teorian kannattamiseen liittyy usein feminismin vastustaminen eli ajatus siitä että “tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Yksi feministisen liikkeen kiistattomista saavutuksista on juuri naisten oikeus määrätä omasta seksuaalisuudestaan, sillä historiallisesti katsottuna juuri naisen seksuaalisuus on ollut kiivaan kontrolloinnin kohteena niin yhteiskunnallisella tasolla kuin yksilöiden välisissä vuorovaikutussuhteissakin. Konkreettinen esimerkki tapahtuneesta muutoksesta on aviopuolisoiden välillä tapahtuneen raiskauksen kriminalisointi. Totta kai miehillä on vähemmän mahdollisuuksia saada seksiä naisilta, kun väkivalta ja häirintä on kriminalisoitu. Joillekin miehille uuteen tilanteeseen sopeutuminen lienee vaikeaa. (Suurelle osalle miehistä tämä ei luullakseni kuitenkaan ole ongelma, koska monille seksi on nautittavaa ainoastaan silloin kun toinenkin sitä haluaa.) Tässä mielessä feminismi siis on tarkoittanut naisten itsemääräämisoikeuden kasvua.

Feminismi on myös edesauttanut naisten taloudellista itsenäisyyttä, jonka seurauksena naiset ovat yhä harvemmin pakotettuja esimerkiksi avioitumaan taloudellisista syistä. Sen sijaan että seksuaalinen “valta” siis antaisi naisille mahdollisuuden avioitua ylöspäin, se antaa mahdollisuuden olla avioitumatta tai avioitua sellaisen henkilön kanssa, joka ei kykene elättämään koko perhettä. Yhtäältä miehen ei enää tarvitse olla varakas, koska naisella on mahdollisuus tulla toimeen itsenäisestikin [2]. Toisaalta varakkuus ei enää takaa miehelle avioliittoa, eikä avioliitto enää takaa seksiä.

Yleensä kun puhutaan sorrosta, vallasta ja epätasa-arvosta puhutaan myös siitä, miten yhteiskuntaa tai maailmaa tulisi muuttaa. Naisten seksuaalisen vallan teoriaa kannattavat henkilöt kuitenkin esittävät hyvin vähän ehdotuksia, joista kävisi selville miten tilanne heidän mielestään paranisi. Konkreettisimmat ehdotukset ovat liittyneet nimenomaan naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kyseenalaistamiseen eli tapoihin, joilla miehet voisivat saada seksiä vaikka naiset eivät sitä heille “halua antaa”. Näistä ehdotuksista mieleenjäävin taisi olla Panu Horsmalahden ajatus siitä, että maahanmuuttajanaisia tulisi työllistää bordelleihin.

*****

Kuten jo alussa totesin, naisten seksuaalisen vallan teoria toistuu eri muodoissaan erilaisissa antifeministissä teksteissä. Siksi on kiinnostavaa kysyä, miksi tämänkaltainen teoria, jossa naisten seksuaalisuus näyttäytyy sorron ja epäoikeudenmukaisuuden selittäjänä, saa vastakaikua juuri tässä historiallisessa tilanteessa. Edellä hahmottelin – pintapuolisesti, myönnetään – syyksi naisten seksuaalisuuden sääntelyssä ja naisten asemassa tapahtuneita muutoksia. Siinä missä naisille on tullut mm. feministisen liikkeen ansiosta mahdolliseksi määritellä omaa seksuaalisuuttaan vapaammin ja etsiä vaihtoehtoisia seksuaalisuuden toteuttamisen muotoja, heteromiesten kohdalla vastaavaa “vapautumista” eli seksuaalisuuden monimuotoistumista ei kenties ole samassa mittakaavassa tapahtunut. Sen sijaan että keskusteltaisiin naisten seksuaalisesta “vallasta” olisikin ehkä syytä keskustella siitä, millaisia muutoksia heterosuhteissa on viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut, ja miksi nämä muutokset näyttäytyvät niin monille niin suurena uhkana.

[1] Käytän tässä paremman puutteessa sanaa “teoria”, vaikka se ei ko. ajatusrakennelmaa kenties kovin hyvin kuvaakaan.
[2] http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/31675-naisten-seksuaalinen-valta-ja-tasa-arvo
[3] Mikäli ongelmana pidetään sitä, että naiset suosivat “ylemmän tason miehiä”, on “alemman tason miehiksi” itsensä mieltävillä itse asiassa syy tukea feministisiä pyrkimyksiä. Mitä itsenäisempiä naiset ovat, sitä helpompi on kyseenalaistaa maskuliinisuuden normeja kuten ajatusta miehestä elättäjänä tai “perheen päänä”.

Uskontoa tutkiva feministi

Maria Vihlman

(Pohjautuu Marian 12.5.2011 pitämään esitelmään,
blogitekstiksi muokannut Katariina)

****

Vuoden 2010 lopulla valmistuneessa lisensiaatintutkimuksessani Siunattu heterous tutkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käytäntöjä. Tarkastelin sitä, miten sukupuolesta ja seksuaalisuudesta neuvotellaan kirkon virallisluonteisissa teksteissä.

Tutkimuksellani pyrin osallistumaan ainakin kahdella kentällä käytäviin keskusteluihin. Yhtäältä työni konteksti oli tutkimuksellinen: tavoitteenani oli soveltaa feministisen tutkimuksen työkaluja kirkon ja uskonnnollisuuden tarkasteluun ja tuoda uskontoon liittyviä teemoja feministisen tutkimuskeskustelun kentälle. Toisaalta työtäni voi ajatella puheenvuorona kirkosta, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta käytävään aikalaiskeskusteluun.

Kahtalaisen asemoitumiseni kautta aloin yhä enemmän kiinnostua neuvotteluista, joita tutkimusta tehdessään käy yliopiston ulkopuolelle, tässä tapauksessa tutkittavan kentän (eli kirkon) ja sitä koskevan aikalaiskeskustelun suuntaan. Näen eri kenttien välisten välimatkojen pohtimisen olennaisena osana feminististä tutkimusta. Koska feministinen tutkimus on lähtökohtaisesti poliittista ja muutokseen pyrkivää, voi tutkimuksen erityisenä vahvuutena pitää tapaa, jolla se tarjoaa merkittäviä näkökulmia paitsi tutkimuskeskusteluihin, myös yhteiskunnassa käytäviin aikalaiskeskusteluihin. Eri kenttien välisten välimatkojen neuvottelu ei kuitenkaan suju itsestään, vaan vaati ja vaatii ainakin omalla kohdallani aktiivista työstämistä.

Lisensiaatintutkimusta tehdessäni kirkko ja seksuaalisuus eivät juurikaan olleet esillä julkisessa keskustelussa. Tilanne oli tämä vielä syyskuussa 2010, kun työni tarkastettiin. Juuri siinä vaiheessa, kun itse olin jo irrottautumassa tehdystä tutkimuksesta, tapahtui jotakin ennakoimatonta. 12.10.2010 TV2:lla esitettiin Homoilta, joka nosti kirkko ja seksuaalisuus -tematiikan keskusteluun miltei kaikilla kuviteltavissa olevilla foorumeilla.

Homoillan jälkeen pyrin mahdollisuuksieni mukaan osallistumaan erilaisilla areenoilla kirkkoa ja seksuaalisuutta koskeviin keskusteluihin. Törmäsin hyvin nopeasti siihen, että käymissäni keskusteluissa minua, uskontoa tutkivaa feministiä, asemoitiin erityisellä tavalla suhteessa uskontoon ja uskonnollisuuteen. Eräässä konferenssissa esitelmöidessäni ryhmään osallistunut teologi näki feministisen tulkintakehykseni uskontovihamielisenä ja esitti, että minulla ei ole pyrkimystä ymmärtää, vaan ainoastaan lyödä kirkossa tehtävää työtä feminististen työkalujen avulla. Toisaalla, kertoessani tutkimuksesta henkilöille jotka itsekin tekevät feminististä tutkimusta, sain usein kannustavia kommentteja, koska minun nähtiin tutkivan erityisen patriarkaalista ja vanhoillista instituutiota. Vastaavat kommentit ja tilanteet toistuivat lukemattomia kertoja.

Ensi näkemältä nämä tilanteet vaikuttavat toistensa vastakohdilta: teologi syyttää minua uskontovihamielisyydestä ja kanssafeministi tukee matkaani patriarkaatin sydänmaille. Suhteessa siihen, miten minut uskontoa tutkivana feministinä asemoidaan, tapaukset ovat kuitenkin häkellyttävän yhteneväisiä. Kummassakin tehdään oletus siitä, että feministinä minä itse asemoidun uskonnon – tässä tapauksessa kirkon – ulkopuolelle. Tämän ajattelutavan voi esittää kahtena väittämänä:

1. (Akateeminen) feministi on sekulaari, uskonnoton, ei-uskova, mahdollisesti uskontovihamielinen, jolloin
2. Uskova tai uskonnollinen ei voi olla (akateeminen) feministi, mahdollisesti on antifeministi

Suhde uskontoon piirtää esiin jotakin olennaista feministisestä subjektista ja sen rajoista, mahdollisuuksista ja paikoista. Feminismi – ja etenkin akateeminen feminismi – näyttää toistuvasti rakentuvan sekulaarihumanistisen subjektikäsityksen varaan. Tällöin feministinen toimija on ikään kuin itsestään selvästi uskonnoton.

Oman tutkimukseni  pohjalta puhun nimenomaan akateemisen feminismin ja institutionaalisen uskonnon suhteesta. Ajatusmalli on kuitenkin myös kytköksissä laajempiin asiayhteyksiin, kuten ajatuksiin konservatiivisuudesta ja liberaaliudesta taikka modernista ja vanhoillisesta, joita usein rakennetaan sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien mielikuvien kautta.

Homoillan ja hieman myöhemmin otsikoihin nousseen Älä alistu -kampanjan myötä julkisessa keskustelussa on korostunut jyrkkä kahtiajako tai vastakkainasettelu paitsi feminismin ja uskonnon myös ei-heteroseksuaalisuuden ja uskonnon välillä. Monin paikoin – mm. alkuperäiseen Älä alistu -kampanjavideoon tehdyssä kriittisessä vastavideossa – queer*  ja uskonnollisuus on nähty toisensa ulossulkevina asemina. Tämänkaltaiset vastakkainasettelut ovat kokemukseni mukaan hankaloittaneet merkittävästi etenkin uskovien queer-ihmisten kuulemista ja näkemistä.

Niin akateemisen feminismin kuin queer-subjektinkin taustalla vaikuttava käsitys modernista sekulaarisesta subjektista ei ole viaton rakennelma, vaan juurtuu vallan historioihin. Sen avulla tehdään erotteluja esimerkiksi primitiiviseen ja kehittyneeseen ajatteluun, joista ensin mainittua määrittää uskomuksellisuus ja jälkimmäistä tieto ja totuus. Jako tiivistyy myös maantieteellisesti esimerkiksi jaotteluissa rationaalisena ja demokraattisena pidettyyn länteen ja uskonnollisesti ja poliittisesti irrationaalisena pidettyyn “kolmanteen maailmaan”. Keskustelusta toiseen toistuvat jaottelut lukitsevat paikalleen toiminnan ja ajattelun tapoja, ja samalla ne rajaavat konkreettisia toiminnan ja toimijuuden mahdollisuuksia.

Onkin tärkeää pohtia, että mikäli feminismin subjekti oletetaan ennakolta sekulaariksi, kenet rajataan ulos – niin paikallisesti kuin globaalistikin.

Kysymys uskonnon ja feminismin suhteesta on erityisen akuutti nykyisessä poliittisessa tilanteessa, jossa oikeistopopulismin ja äärioikeiston suosio on ollut jo jonkin aikaa selvässä kasvussa. Populistisen oikeiston islamofobisissa puhetavoissa “feminismiä” ja ajatusta naisten oikeuksista käytetään toistuvasti perustelemaan esimerkiksi maahanmuuton rajaamista tai valtiollisia huivikieltoja. Naisten oikeuksien varjolla on maailmanlaajuisesti pyritty oikeuttamaan erityisesti islamilaisiin maihin tehtyjä sotilaallisia interventioita.

Uskonnon ja feminismin suhteen uudelleenajattelu ei merkitse perustellusta uskontoon ja erilaisiin uskonnollisiin instituutioihin kohdistuvasta kritiikistä luopumista. Se merkitsee luopumista ajatuksesta, jonka mukaan feministinen toimijuus ja uskonnollisuus sulkevat automaattisesti toisensa pois. Uskonnottomuuden näkeminen feminismin ennakkoehtona voi hankaloittaa yhteyksien havaitsemista ja poliittisten liittoutumien muodostamista siellä, missä niitä kipeästi tarvitaan.

 

 

* Queer toimii tässä sateenvarjokäsitteenä moninaisille “normiheteroudesta” eroaville sukupuolen ja seksuaalisuuden kokemisen tavoille.

Prostituutio/seksityö

Katariina Mäkinen ja Johanna Hiitola

Suhtautuminen seksin myymiseen ja ostamiseen jakaa feministejä. Tässä blogauksessa keskitymme kartoittamaan prostituutioon/seksityöhön liittyvää feminististä keskustelua. Tavoitteemme on lähestyä aihetta siten, että jyrkiltä vaikuttavien jakolinjojen ylittäminenkin tulisi mahdolliseksi.

Suomen tämänhetkinen laki määrittelee laittomaksi ainoastaan seksin ostamisen parituksen tai ihmiskaupan uhrilta sekä seksin myymisen tai ostamisen julkisella paikalla. Lisäksi seksin ostaminen alaikäiseltä on laitonta. Säännöllisin väliajoin keskusteluun nousee kaiken seksin ostamisen kriminalisoiminen. Suhtautuminen kriminalisoimiseen vaikuttaisi olevan yksi eri toimijoita hyvyinkin jyrkästi jakava kysymys, tai pikemminkin kysymys jossa eri näkökulmien erot kärjistyvät. Prostituutioon erittäin kielteisesti suhtautuvat feministit kannattavat kriminalisointia, kun taas seksityöstä ja seksityöläisten oikeuksista puhuvat aktivistit vastustavat sitä voimakkaasti. Näiden kahden linjauksen edustajien tuntuu olevan mahdotonta keskustella keskenään, ja eriävät tavoitteet näyttävät johtaneen siihen, että pienetkin myönnytykset toisen osapuolen näkemyksille näyttäytyvät poliittisesti vaarallisina. Se on huolestuttavaa, sillä kumpaankin ajattelutapaan sisältyy ongelmia ja sokeita pisteitä, joiden työstäminen ilman dialogia ja avoimuutta on mahdotonta.

“Perinteisempi” (tai ainakin ajallisesti vanhempi) kanta prostituutioon perustuu ajatukselle, jonka mukaan seksin myyminen ja ostaminen on jo itsessään väkivaltaista ja vahingollista, koska se merkitsee naisen ruumiin esineellistämistä ja välineellistymistä. Prostituution ajatellaan olevan eräänlainen kulminoituma siinä ketjussa, jossa naisen ruumis muuttuu kauppatavaraksi ja jossa naisen arvo määräytyy ainoastaan ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kautta. Samalla prostituutio nähdään osana miesten naisiin kohdistaman väkivallan jatkumoa. Tästä näkökulmasta katsottuna seksin ostaminen vaikuttaa paitsi prostituoitujen myös muidenkin naisten elämään, sillä se normalisoi ajatusta siitä että nainen on miehen ostettavissa (tai laajemmin: että kenen tahansa ruumis on kaupan).

Ongelmaksi yllä kuvatussa ajattelussa on muodostunut se, että samalla kun tuomitaan prostituutio tullaan pahimmillaan tuominneeksi myös seksiteollisuuden tai seksityön parissa työskentelevät naiset. He näyttäytyvät helposti ainoastaan psyykkisesti vahingoittuneina uhreina, jotka kaipaavat parempiosaisten tarjoamaa pelastusta – tai jopa moraalisesti paheksuttavina perheenrikkojina. Tällainen näkökulma ei ole kestävä, sillä se vaientaa ennalta annettuun kehikkoon sopimattomat kertomukset ja kieltää toisilta mahdollisuuden osallistua oman elämänsä määrittelyyn. Prostituution tuomitseminen lisää prostituoituina tai seksiteollisuudessa työskenteleviin kohdistuvaa häpeän leimaa, joka pakottaa seksityötä tekevät vaikenemaan. Prostituutio nähdään häpeällisenä ja siihen ”ajautuneet” ihmiset moraalittomina, mikä vaikuttaa paitsi yhteiskunnallisiin asenteisiin, myös helposti viranomaisten suhtautumiseen tilanteessa, jossa seksityön parissa työskentelevä hakee apua jouduttuaan esimerkiksi väkivallan tai ryöstön uhriksi.

Seksityöläisten oikeuksia ajavassa liikkeessä prostituutio ymmärretään työnä muiden töiden joukossa. Tavoitteena on saada seksityötä tekeville paremmat ja turvallisemmat olosuhteet sekä oikeudenmukaisemmat työehdot. Lisäksi tavoitteena on päästä eroon seksityöhön liittyvästä häpeällisyyden leimasta. Seksityöläisten oikeuksista puhuvat korostavat, että seksityössä myydään seksiä tai seksuaalisia palveluja, ei ruumista tai omaa itseä, ja että monelle naiselle päätös seksityön tekemisestä on oma valinta jota tulisi kunnioittaa.

Seksityöläisten oikeuksia tavoittelevassa liikkeessä ovat olleet aktiivisia seksityöläiset itse. Tämän takia onkin ongelmallista, että perinteisempää prostituutiokantaa edustavat naisjärjestöt ovat pyrkineet vaientamaan tämän liikkeen ja tällä tavoin kieltämään toisilta naisilta oikeuden puhua omista asioistaan ja tavoitella parempaa arkea omista lähtökohdistaan. Ei ole koskaan hyvä merkki, kun naisten puolesta toimivat sulkevat korvansa toisten naisten ääniltä. Samalla on määritelty myös sitä, kuka voi ja saa olla feministi, ja suljettu seksityötä tekevät tai aiemmin tehneet pois feminismin kentältä.

Asialla on kuitenkin myös toinen puoli, sillä siinä missä prostituutiota vastustavat ovat halunneet niputtaa kaikki prostituoidut samaan uhriasemaan, tulee seksityöläisten liikekin helposti puhuneeksi kaikkien seksityötä tekevien äänellä. Kaikkien ääni tämä liike ei kuitenkaan ole, sillä seksityöläisten (ja seksiteollisuudessa työskentelevien) mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ja tehdä valintoja ovat hyvin erilaiset. Opiskelunsa ohella seksipuhelimessa työskentelevän naisen näkökulma on eri kuin laittomana siirtolaisena seksiä myyvän naisen, ja selvää on että aktiivinen toiminta on paremmin mahdollista heille, joilla muutenkin on enemmän resursseja. Vaarana siis on, että seksityöläisten liikkeen näkökulma jää kapeaksi ja johtaa (samaan tapaan kuin vastakkainenkin näkökulma) toisten naisten ja eriävien kokemusten vaientamiseen.

Toinen seksityö-keskusteluun liittyvä ongelma koskee vapaan valinnan ajatusta. Yksilöiden omaehtoisten valintojen korostaminen piilottaa näkyvistä ne puitteet, joiden sisällä meistä jokainen arjessaan toimii (tätä kysymystä on aiempien blogimerkintöjen kommenteissa jo moneen kertaan pyöriteltykin). Seksityö on monille seksityöläisille valinta, mutta kukaan ei tee valintaansa tyhjiössä – merkitystä on esimerkiksi sillä, minkälaisia muita ansainta- tai koulutusmahdollisuuksia on tarjolla, miten yhteisö tukee eri tilanteissa olevia yksilöitä ja minkä kukin kokee itselleen mahdolliseksi. Se, missä määrin tämänkaltaiset puitteet vaikuttavat kenenkin valintaan on tietenkin yksilö- ja tilannesidonnaista. Jos palaa edelliseen esimerkkiin, voisi kuvitella että opiskelijalla on enemmän todellista valinnanvaraa kuin laittomalla siirtolaisella. Yksilön vapaan valinnan kunnioittaminen ei tarkoita, etteikö näiden valintojen puitteisiin voisi vaikuttaa.

Erityisen olennainen kysymys yksilön valintojen kohdalla liittyy sukupuoleen: miksi suurin osa seksityöläisistä on naisia, ja miksi suurin osa seksin ostajista on miehiä? Vastausta voi tietenkin etsiä yksilöllisistä tai sukupuolen mukaan jakautuneista preferensseistä, kuten miesten oletetusta suuremmasta tarpeesta saada seksiä. Tällä oletuksella ei kuitenkaan ole pitäviä tutkimuksellisia perusteita*, joten sen sijaan että tukeutuisi hatariin ja ennakko-oletuksiin perustuviin väitteisiin muuttumattomasta biologiasta (ks. edellinen blogimerkintä) onkin syytä tarkastella laajemmin sitä minkälainen naisten asema on sekä yhteiskunnassa yleensä että työmarkkinoilla erikseen. Erityisen merkittävää on huomioida naisten köyhyys ja prostituution yhteydet esimerkiksi siirtolaisuuteen. Lisäksi on syytä tarkastella seksiteollisuutta laajempana ilmiönä ja kysyä, minkälaista heteromiehen seksuaalisuutta yhteiskunnassa tuotetaan – mitä pidetään normaalina ja miehekkäänä – ja missä suhteessa tämä on siihen millaiseksi naisen seksuaalisuus oletetaan.

Valintakysymykset liittyvät ajatukseen yhteiskunnan ja yksilön suhteesta. Kärjistettynä voisi väittää, että prostituutiokielteisen näkemyksen ongelmana on ollut tekevän, toimivan ja kokevan yksilön unohtaminen, kun taas seksityöhön myönteisesti suhtautuvat usein keskittyvät ainoastaan yksilöön ja unohtavat laajemman yhteiskunnallisen kehyksen. Kumpikin näkökulma siis sulkee jotakin olennaista pois.

Yksilön oikeuksien ja laajemman yhteiskunnallisen kehyksen tarkasteleminen yhtä aikaa on siis välttämätöntä, eikä ole mitään syytä miksi se ei olisi myös mahdollista. Eihän esimerkiksi ay-liikkeessä toimimisen ja oikeudenmukaisten työehtojen puolesta taistelemisen tarvitse tarkoittaa sitä, että palkkatyö ilmiönä tai esimerkiksi nykyisenkaltainen työelämä nähtäisiin jotenkin automaattisesti hyvänä tai puolustamisen arvoisena järjestyksenä. Samaan tapaan on tarpeen puolustaa seksityötä tekevien oikeuksia ja pyrkiä heidän tilanteensa parantamiseen tässä ja nyt, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa, etteikö lopullisena tavoitteena voisi olla maailma, jossa kukaan ei osta tai myy seksiä.

Seksityöläisten liikkeellä on yhteyksiä muihin epävarmuudessa ja huonojen työehtojen armoilla elävien (prekaarien) oikeuksia puolustaviin liikkeisiin, mikä onkin luontevaa. Ehkä vähemmälle huomiolle on jäänyt, että mikäli seksin myyminen ymmärretään työnä saadaan myös välineitä kritisoida seksin kaupallistumista osana muuta tavaramuotoistumiseen liiittyvää kritiikkiä. Tavaramuotoistumisella tarkoitetaan ilmiötä, jossa esineen (tai ihmisen) arvo ei määräydy tämän ominaisuuksien perusteella (käyttöarvo) vaan suhteessa markkinoihin eli vaihtoarvona. Sen sijaan, että esimerkiksi naisruumiilla olisi arvoa vaikkapa mielihyvän tuottajana naiselle itselleen, sillä onkin arvoa koska joku on valmis maksamaan siitä tai sen tekemästä työstä.

Kapitalismin luonteeseen kuuluu, että ostamisen ja myymisen – tavaramuotoistumisen –  logiikka, ulottuu yhä syvemmälle yhteiskuntaan ja vääristää sekä ihmisen käsitystä itsestään että ihmisten välisiä suhteita. Alamme suhtautua toisiin ihmisiin laskelmoiden, pidämme toisia välineinä ja mittaamme sosiaalisten suhteiden hyötyjä. Seksityössä tämänkaltaista vääristymistä ei voi välttää, ja tällä perusteella kapitalismikriittinen näkökulma sisältää jo itsessään seksityön ja seksin kaupallistumisen kritiikin. Tämä ei tarkoita, että prostituutio ilmiönä olisi syynä kaikkeen pahuuteen maailmassa. Sen sijaan tämän kritiikin pohjalta voidaan ajatella, että parhaassa mahdollisessa maailmassa seksuaalisuus tai seksi ei ole työtä tai kaupankäyntiä.

Palkkatyö on myös sillä tavoin kummallista, että ihminen myy jotakin – työvoimaa – jota hän ei kuitenkaan voi millään tavoin erottaa itsestään (minun on pakko mennä töihin itse, en voi ainoastaan lähettää työvoimaani työnantajan käytettäväksi). Tämän takia erottelu seksin myymisen ja itsen myymisen välillä on hankalaa: en voi myydä seksiä olematta itsekin jollain tavalla läsnä. Sen sijaan että kiistellään siitä onko seksin myyminen yhtä kuin palvelujen myyminen, voitaisiin siis keskustella myös siitä, kuinka työntekijän minuus on aina jollakin tavalla osa työntekoa, ja erityisesti silloin kun myytävänä ja ostettavana on jotakin niin syvästi ruumiillista kuin seksi.

Kolmas näkökulma, joka usein puuttuu kokonaan seksityöhön/prostituutioon liittyvistä keskusteluista, on ostajien ja ostamisen näkökulma. Mikäli ajatellaan, että seksityö on työtä siinä missä muukin, ajatellaanko myös että seksin ostaminen on ostamista samalla tavalla kuin minkä tahansa muunkin hyödykkeen tai palvelun ostaminen? Ja mikäli seksin ostaminen ei ole sama kuin hiustenleikkuun tai pumpulipuikkojen ostaminen, missä on ero?

Feministinen kritiikki onkin kohdistunut myös siihen, että seksityö asettaa seksin myyjän alempaan asemaan ostajan toiveiden toteuttajana. Näin on ainakin tilanteissa, joissa nainen on päätynyt seksityöhön kokonaan tai osittain vastoin omaa tahtoaan (joko ihmiskaupan uhrina tai taloudellisen pakon edessä). Yhtenä ongelmana seksityössä onkin juuri näiden alisteisten tilanteiden erottaminen – milloin voi puhua yksilön valinnasta? Entä missä määrin seksin ostaja käyttää (tietoisesti tai tiedostamattaan) myyjän alisteista asemaa hyväkseen? Nykylainsäädäntö siirtää nämä kysymykset ostajan vastuulle, jolloin ostajan tehtäväksi jää määritellä myykö henkilö seksipalveluita omasta tahdostaan vai pakotettuna. Tulisiko puhua myös seksin ostajan vastuusta ja ostopäätösten puitteista ja perusteluista?

Seksin ostaminen on sukupuolittunutta, sillä kuten jo edellä todettiin suurin osa ostajista on miehiä. Samalla seksin ostaminen on – esimerkiksi Suomessa – myös osa tiettyä miehistä kulttuuria, jota enemmän tai vähemmän myös salaillaan naisilta. Voi olla “normaalia” ostaa tulevalle sulhaselle seksiä polttareiden viihdykkeeksi, mutta tästä ei ole “normaalia” puhua hääjuhlissa. Olisikin ehkä syytä pohtia, miksi ilmiöstä vaietaan ja millaisiin erilaisiin asemiin vaikeneminen asettaa ostajat ja myyjät – ja toisaalta naiset ja miehet. Vaikenemisesta ja leimaamisesta kertoo myös se, että seksiä myyvää henkilöä – ja erityisesti seksiä myyvää naista – tarkoittavia alentavia sanoja on useita ja ne ovat kaikille tuttuja, mutta seksin ostajista moisia halventavia nimityksiä ei juuri ole. Seksityö siis linkittyy vääjäämättä myös kulttuurisiin kysymyksiin jotka koskettavat meitä kaikkia.

Kaiken kaikkiaan prostituutio ilmiönä, seksin myyminen työnä ja seksin ostaminen toimintana ovat kysymyksiä, joiden kohdalla on nähdäksemme mahdotonta löytää yksiselitteisiä tai helppoja ratkaisuja. Juuri siksi on tarpeen luoda tilaa moninaisemmalle keskustelulle, jossa eri äänet tulisivat kuulluiksi.

Kysymyksiä keskusteluun:

– Suomen tämän hetkinen seksin oston osittain kriminalisoiva laki – onko se hyvä yritys huomioida hankala tilanne, vai onko se vesitetty kompromissi, jossa vastuu on heitetty yksittäisille ostajille ilman minkäänlaisia ohjeita siitä, kuinka ostajan tulisi seksityöläisen “vapaaehtoisuutta” tai asemaa arvioida? Ja jos se ei nykyisellään ole hyvä, kuinka sitä / seksityöläisten juridista asemaa pitäisi parantaa?

– Millainen on seksin ostajan vastuu? Millainen käsitys seksistä vaaditaan, jotta ostaminen ylipäätään näyttäytyy eettisesti perusteltuna vaihtoehtona? Onko seksin ostajalla mahdollisuuksia vaikuttaa seksityöhön liittyvään väkivallan uhkaan?

– Onko seksillä ja seksuaalisuudella jokin erityislaatuinen luonne suhteessa muihin elämänalueisiin? Ja jos on, niin mitä tämä erityislaatuisuus tarkoittaa seksityön/prostituution yhteydessä?

– Onko seksin myyminen vain yksi työ muiden joukossa, miksi?

 

 

*Katso tähän kysymykseen liittyen esim. http://www.guardian.co.uk/lifeandstyle/2011/aug/19/catherine-hakim-interview

Lisää keskustelua aiheesta:
http://www.nswp.org/sites/nswp.org/files/aint%20I%20a%20woman.pdf
http://pennyred.blogspot.com/2010/03/sex-work-shibboleth.html

Pro-tukipiste:http://www.pro-tukipiste.fi/

Väkivalta samaa sukupuolta olevien parisuhteissa

Netti on pullollaan keskustelua väkivaltatutkimuksen “vääristymisestä” ja/tai sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksen ”turhuudesta”. Harvoin kuitenkaan ajatellaan väkivaltatutkimusta laajemmin, jolloin kertyneestä teoreettisesta tiedosta voidaan saada työkaluja moninaisten ”miestekijä ja naisuhri” -asetelman rikkovien tilanteiden tarkasteluun. Yksi tällainen tutkimuskohde on samaa sukupuolta olevien parisuhteissa tapahtuva väkivalta (kohde voisi yhtä lailla olla vaikkapa teini-ikäisten lasten vanhempiinsa kohdistama väkivalta tai naisten miehiin kohdistama väkivalta, ja niin edelleen…).

Oma kiinnostukseni naissuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan alkoi jo 2000-luvun alussa ja olen kerännyt vuosien varrella aineistoa ensin pro-seminaarityöhön, sitten graduun (jonka aihetta kuitenkin vaihdoin) ja lopulta olen päätynyt tarkastelemaan aihetta muun tutkimustyön ohella (eli siis silloin, kun on aikaa – varsin harvoin)… Kyseessä on siis osaltani jonkinlainen ikuisuusprojekti, joka aika ajoin muistuttaa minua siitä, että Suomessa ei ole aiheesta tutkimustietoa (tässä muuten oiva tutkimuskohde jollekin!). Uskon, että  sukupuolistuneen väkivallan viitekehystä voi todella laajentaa tarkastelemalla heterosuhteiden lisäksi muissakin suhteissa ja perhetilanteissa tapahtuvaa väkivaltaa.

Suomessa ei ole olemassa tilastotietoa samaa sukupuolta olevien parien väkivallasta, mutta mm. Englannissa on tehty aiheesta laaja kyselytutkimus (Donovan et al. 2006). Kyselyyn vastasi 800 miestä ja naista (miehiä n. 40 % ja naisia n. 60 %), joista 38 % kertoi kokeneensa väkivaltaa suhteessaan samaa sukupuolta olevaan kumppaniin. Ongelmana tutkittaessa homo-, lesbo, bi- ja transsuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa on kuitenkin, että edustavaa otosta on lähes mahdotonta saavuttaa, sillä ylipäänsä ei-heteroseksuaalisissa suhteissa elävien/jossain vaiheessa eläneiden henkilöiden määrää ei voida tarkasti määrittää. Kyselytutkimus kuitenkin osoitti ongelman olevan HLBTQ-yhteisössä [1] laaja. Naissuhteissa koettiin hieman miessuhteita useammin fyysistä väkivaltaa, kun taas miessuhteissa seksuaalinen väkivalta oli yleisempää. Väkivaltaa koettiin usein ensimmäisessä suhteessa samaa sukupuolta olevaan kumppaniin (myös Donovan & Hester 2008).

Samaa sukupuolta olevien suhteissa tapahtuvaa väkivaltaa on tutkittu laajemmin myös Yhdysvalloissa (mm. Island & Letellier 1990; Renzetti 1992; Ristock 2002; Girschick 2002; Girschick 2010). Erityispiirteinä väkivallassa on nähty muun muassa yhteiskunnan homofobia ja sen myötä pelko leimatuksi tulemisesta niin homoyhteisön sisällä kuin sen ulkopuolellakin sekä halu ”suojella” yhteisön mainetta (esimerkiksi sateenkaariperheessä elävä voi kokea joutuvansa jatkuvasti todistamaan perheensä ”kunnollisuutta”, jolloin perheessä tapahtuvasta väkivallasta voi olla vaikea puhua). HLBTQ-ihmisten välit sukulaisiin voivat myös katketa ennakkoluulojen vuoksi ja ystäväpiiri voi koostua korostetusti ”yhteisön” muista HLBTQ-ihmisistä, jolloin lähipiirin puoleen kääntyminen voi vaikeutua entisestään. Joskus HLBTQ-henkilö ei myöskään puhu ulkopuolisille suuntautumisestaan ja väkivallasta kertominen tarkoittaisi tuolloin myös ”kaapista ulostuloa”. Jotkut myös kokevat erityisesti seksuaalisesta väkivallasta puhumisen vaikeana, sillä naisen naiselle tai miehen miehelle tekemää seksuaalista väkivaltaa ei välttämättä automaattisesti nimetä (tai uhri itse ei nimeä) raiskaukseksi. Tämä kävi ilmi myös Suomessa tekemissäni haastatteluissa, joissa seksuaalinen väkivalta oli käsitetty sellaiseksi vasta monien päivien kuluttua tapahtumasta.

Entä kuinka samaa sukupuolta olevien välinen väkivalta on analysoitavissa sukupuolistuneen väkivallan viitekehyksestä käsin? Vai onko se? Varsinkin haastattelututkimusten perusteella voi todeta, ettei väkivalta ainakaan pelkisty parisuhteiden sukupuoliasetelmiin (ainakaan automaattisesti – joskus väkivaltaa voi tapahtua toki myös ”butch – femme” –tyyppisessä suhteessa). Samoin kuin heterosuhteissa, valta näyttää kuitenkin olevan osa väkivaltaa myös HLBTQ-suhteissa. Näitä vallan ja kontrollin asetelmia voi tuottaa muun muassa asema ”uutena lesbona” (ensimmäinen suhde), taloudellinen riippuvuus kumppanista, etninen tausta, ikä, ja niin edelleen… Kaikkiaan samaa sukupuolta olevien parien välisestä väkivallasta piirtyy hyvin samansuuntainen kuva kuin heterosuhteissa tapahtuvastakin – joskin sukupuolen merkitys valta-asetelmaan on erilainen. Englantilaisessa tutkimuksessa haastateltavat totesivatkin, että he kokevat väkivallan homosuhteissa pitkälti samanlaiseksi kuin heterosuhteissakin. Ainoastaan väkivallan tunnistaminen, nimeäminen ja avunsaanti näyttäytyivät erilaisina.

Sen lisäksi, että aihe tarjoaa uusia näkökulmia sukupuolistuneen väkivallan tutkimukseen, on väkivallasta tärkeä puhua myös uhrien kannalta. Väkivallan uhriksi joutuminen on aina iso kriisi ja se voi olla erityisen vaikeaa HLBTQ-henkilölle, jos kokemukselta puuttuu kieli.

[1] HLBTQ viittaa henkilöihin, jotka identifioituvat homoiksi, lesboiksi tai bi- tai transseksuaaleiksi taikka queer-identiteetin kautta ei-heteroseksuaaleiksi

Kirjallisuutta

Donovan, Catherine & Hester, Marianne (2008) ‘Because she was my first girlfriend, I didn’t know any different’: making the case for mainstreaming same-sex sex/relationship education. Sex Education, Vol. 8, No. 3, August 2008, 277 – 287.

Donovan, Catherine, Hester, Marianne, Holmes, Jonathan & McCarry, Melanie (2006) Comparing Domestic Abuse in Same Sex and Heterosexual Relationships. University of Sunderland/University of Bristol. [http://www.broken-rainbow.org.uk/cohsar_report.pdf]

Girschick, Lori (2010) Same-Sex Interpersonal Violence: An Activist Researcher’s Commentary. Sexual Assault Report, 13 (5), 67-68, 74-78, 80

Girschick, Lori (2002) Woman-to-woman sexual violence: Does she call it rape? Boston: Northwestern University.

Hiitola, Johanna, Jyränki, Juulia, Karma, Helena & Sorainen, Antu (2005) Mitä ei voi ajatella? Puhetta seksuaaliseen väkivaltaan liittyvistä hiljaisuuksista. Naistutkimus – Kvinnoforskning 18: 4, 61 – 66.

Island, David & Letellier, Patrick (1991) Men who beat the men who love them. New York: harrington Park Press.

Renzetti, Claire (1992) Violent betrayal: Partner abuse in lesbian relationships. Newbury Park: Sage.

Ristock, Janice  (2005). Relationship Violence in Lesbian/Gay/Bisexual/Transgender/Queer [LGBTQ] Communities:  Moving Beyond a Gender-Based Framework. Violence Against Women Online Resources
[http://www.mincava.umn.edu/documents/lgbtqviolence/lgbtqviolence.html]

Ristock, Janice (2002) No No More Secrets:Violence in Lesbian Relationships. New York: Routledge.

Vikman, Mari (2002) Väkivaltaa rakkauden varjolla. Pro gradu -tutkielma: [http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.php?id=10446]

Muita tietolähteitä:

Väkivalta samaa sukupuolta olevien parisuhteissa: https://www.naistenlinja.fi/fi/julkinen/tietoa+vakivallasta/pari-+ja+lahisuhdevakivalta/naisparit/

Lähisuhdeväkivalta homo- ja lesbosuhteissa: http://yhdistyslovery.kotisivukone.com/23