Vieraan vuoro: Islamia ja muotia käsittelevän paneelin antia

Liban Sheikh

***

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan järjestämillä Naiskulttuuripäivillä oli musliminaisten muotia käsittelevä paneeli. Puhumassa olivat Jaakko Hämeen-Anttila ja Naima, Suleqo Yusuf sekä Anna-Mari Almila (London College of Fashion).

Summausta keskustelusta:

1) On naurettavaa tyypitellä kaikki valtaosin islaminuskoiset kulttuurialueet vaatetukseltaan samanlaisiksi. Maantieteelliset tyylierot ovat valtavia. Kontekstia ”musliminaisten pukeutumisen” kategorian karikatyyrimaiseen luonteeseen tuo esim. se, että ruvettaisiin käymään julkista keskustelua ”ateistinaisten” pukeutumistyylistä ja sen taustoista. Kulttuuristen vaatetuserojen merkittävin selittäjä on pukeutumistapojen rutiininomaisuus, se on osa arkipäivän habitusta eikä jatkuvan tietoisen työn tulosta, kuten saatetaan tiedostamatta olettaa

2) On myös tarpeellista huomioida muodin ja pukeutumiskoodien käsitteellinen ero – se että puhutaan ”musliminaisten pukeutumistyylistä” viittaa usein pukeutumiskoodeihin, jotka nähdään yhtenäisinä kaikissa muslimikulttuureissa. Pukeutumiskoodien uskonnollinen merkityksellisyys kuitenkin vaihtelee paljon ja on sidoksissa historiallisiin/ideologisiin muutoksiin. Naisten pukeutumiselle tunnustuksenomaiseksi on noussut huivi, joka nähdään ominaiseksi alistavaksi määritellylle uskonnolle. Halu nähdä huivi merkkinä alistamisesta, josta ”länsimainen kulttuuri” voi pelastaa, rakentuu pitkälti orientalistiselle diskurssille, joka on voimistunut etenkin ”terrorismin vastaisen sodan” alettua vuonna 2001. Naiman ja Suleqon mukaan huivin symbolista merkitystä ei kuitenkaan anneta ulkoapäin. He korostivat hijabin merkitystä yksilöllisenä symbolina, tällöin ”huivi” (yleisessä muodossaan hiukset ja päälaen peittävästä turbaanista aina kasvot peittävään niqabiin) edustaa pyrkimystä islamilaiseen kanssaihmisiä kunnioittavaan käytökseen – ei pakkona vaan toimijuutta ilmentävänä valintana.

3) Vaatteista puhuttaessa on hyvä muistaa pukeutumista koskevan sosiaalisen kontrollin olevan kaikissa yhteisöissä läsnä (mikä usein unohtuu universaaliksi oletetussa eurosentrisessä kehyksessä). Suomessakaan ei julkisessa tilassa pukeuduta miten sattuu saati jätetä pukeutumatta. Lisäksi pukeutumistyylien sukupuolinormatiivinen koodisto on tarkka, eikä pidä unohtaa paradoksaalista keskustelua huivin kieltämisen tarpeesta, jossa itsessään harjoitetaan parhaillaan sosiaalista kontrollia.

4) Huiviin ulkoapäin liitetystä symboliikasta ja ”alistavan kulttuurin” merkitysyhteyksistä johtuen, siitä on tullut myös identiteetin haltuun ottamisen väline ja feministinen statementti. Vaatekappale, joka ei välttämättä aiemmin itsessään merkinnyt mitään, voi nykyään olla mm. `statement against racialization` eli kannanotto rodullistamista vastaan. Valkoisen feminismin ajattelutavassa tätä on kuitenkin vaikea nähdä, ja marginalisoitujen naisten ylitse puhutaan ikään kuin he eivät pystyisi itse asiaan ottamaan kantaa.

5) Lisäksi keskustelussa ”musliminaisten pukeutumisesta” on huomioitava estetiikan ja seksikkyyden ero – se mikä on muodikasta on aina suhteellista, eikä sen tarvitse noudattaa seksuaalistavan järjestyksen ehtoja. Kaunis ja trendikäs voi olla ilman itsensä paljastamisen vaatimusta. Anna-Mari Almilan mukaan monet isot vaateketjut ovatkin haistaneet tässä ”urbaanissa monikulttuurisuudessa” uuden markkina-alueen.

 

Suositeltavia tekstejä/kuuntelemista:

4 Ways Mainstream Feminism fails Muslim Women

Toiseus 101 – Näkökulmia toiseuteen

Muslimifeministi Sanna Thamer: Naisten asemaa puolustavat islaminvastustajat sylkevät huivia käyttävien päälle

 

Uskontoa tutkiva feministi

Maria Vihlman

(Pohjautuu Marian 12.5.2011 pitämään esitelmään,
blogitekstiksi muokannut Katariina)

****

Vuoden 2010 lopulla valmistuneessa lisensiaatintutkimuksessani Siunattu heterous tutkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käytäntöjä. Tarkastelin sitä, miten sukupuolesta ja seksuaalisuudesta neuvotellaan kirkon virallisluonteisissa teksteissä.

Tutkimuksellani pyrin osallistumaan ainakin kahdella kentällä käytäviin keskusteluihin. Yhtäältä työni konteksti oli tutkimuksellinen: tavoitteenani oli soveltaa feministisen tutkimuksen työkaluja kirkon ja uskonnnollisuuden tarkasteluun ja tuoda uskontoon liittyviä teemoja feministisen tutkimuskeskustelun kentälle. Toisaalta työtäni voi ajatella puheenvuorona kirkosta, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta käytävään aikalaiskeskusteluun.

Kahtalaisen asemoitumiseni kautta aloin yhä enemmän kiinnostua neuvotteluista, joita tutkimusta tehdessään käy yliopiston ulkopuolelle, tässä tapauksessa tutkittavan kentän (eli kirkon) ja sitä koskevan aikalaiskeskustelun suuntaan. Näen eri kenttien välisten välimatkojen pohtimisen olennaisena osana feminististä tutkimusta. Koska feministinen tutkimus on lähtökohtaisesti poliittista ja muutokseen pyrkivää, voi tutkimuksen erityisenä vahvuutena pitää tapaa, jolla se tarjoaa merkittäviä näkökulmia paitsi tutkimuskeskusteluihin, myös yhteiskunnassa käytäviin aikalaiskeskusteluihin. Eri kenttien välisten välimatkojen neuvottelu ei kuitenkaan suju itsestään, vaan vaati ja vaatii ainakin omalla kohdallani aktiivista työstämistä.

Lisensiaatintutkimusta tehdessäni kirkko ja seksuaalisuus eivät juurikaan olleet esillä julkisessa keskustelussa. Tilanne oli tämä vielä syyskuussa 2010, kun työni tarkastettiin. Juuri siinä vaiheessa, kun itse olin jo irrottautumassa tehdystä tutkimuksesta, tapahtui jotakin ennakoimatonta. 12.10.2010 TV2:lla esitettiin Homoilta, joka nosti kirkko ja seksuaalisuus -tematiikan keskusteluun miltei kaikilla kuviteltavissa olevilla foorumeilla.

Homoillan jälkeen pyrin mahdollisuuksieni mukaan osallistumaan erilaisilla areenoilla kirkkoa ja seksuaalisuutta koskeviin keskusteluihin. Törmäsin hyvin nopeasti siihen, että käymissäni keskusteluissa minua, uskontoa tutkivaa feministiä, asemoitiin erityisellä tavalla suhteessa uskontoon ja uskonnollisuuteen. Eräässä konferenssissa esitelmöidessäni ryhmään osallistunut teologi näki feministisen tulkintakehykseni uskontovihamielisenä ja esitti, että minulla ei ole pyrkimystä ymmärtää, vaan ainoastaan lyödä kirkossa tehtävää työtä feminististen työkalujen avulla. Toisaalla, kertoessani tutkimuksesta henkilöille jotka itsekin tekevät feminististä tutkimusta, sain usein kannustavia kommentteja, koska minun nähtiin tutkivan erityisen patriarkaalista ja vanhoillista instituutiota. Vastaavat kommentit ja tilanteet toistuivat lukemattomia kertoja.

Ensi näkemältä nämä tilanteet vaikuttavat toistensa vastakohdilta: teologi syyttää minua uskontovihamielisyydestä ja kanssafeministi tukee matkaani patriarkaatin sydänmaille. Suhteessa siihen, miten minut uskontoa tutkivana feministinä asemoidaan, tapaukset ovat kuitenkin häkellyttävän yhteneväisiä. Kummassakin tehdään oletus siitä, että feministinä minä itse asemoidun uskonnon – tässä tapauksessa kirkon – ulkopuolelle. Tämän ajattelutavan voi esittää kahtena väittämänä:

1. (Akateeminen) feministi on sekulaari, uskonnoton, ei-uskova, mahdollisesti uskontovihamielinen, jolloin
2. Uskova tai uskonnollinen ei voi olla (akateeminen) feministi, mahdollisesti on antifeministi

Suhde uskontoon piirtää esiin jotakin olennaista feministisestä subjektista ja sen rajoista, mahdollisuuksista ja paikoista. Feminismi – ja etenkin akateeminen feminismi – näyttää toistuvasti rakentuvan sekulaarihumanistisen subjektikäsityksen varaan. Tällöin feministinen toimija on ikään kuin itsestään selvästi uskonnoton.

Oman tutkimukseni  pohjalta puhun nimenomaan akateemisen feminismin ja institutionaalisen uskonnon suhteesta. Ajatusmalli on kuitenkin myös kytköksissä laajempiin asiayhteyksiin, kuten ajatuksiin konservatiivisuudesta ja liberaaliudesta taikka modernista ja vanhoillisesta, joita usein rakennetaan sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien mielikuvien kautta.

Homoillan ja hieman myöhemmin otsikoihin nousseen Älä alistu -kampanjan myötä julkisessa keskustelussa on korostunut jyrkkä kahtiajako tai vastakkainasettelu paitsi feminismin ja uskonnon myös ei-heteroseksuaalisuuden ja uskonnon välillä. Monin paikoin – mm. alkuperäiseen Älä alistu -kampanjavideoon tehdyssä kriittisessä vastavideossa – queer*  ja uskonnollisuus on nähty toisensa ulossulkevina asemina. Tämänkaltaiset vastakkainasettelut ovat kokemukseni mukaan hankaloittaneet merkittävästi etenkin uskovien queer-ihmisten kuulemista ja näkemistä.

Niin akateemisen feminismin kuin queer-subjektinkin taustalla vaikuttava käsitys modernista sekulaarisesta subjektista ei ole viaton rakennelma, vaan juurtuu vallan historioihin. Sen avulla tehdään erotteluja esimerkiksi primitiiviseen ja kehittyneeseen ajatteluun, joista ensin mainittua määrittää uskomuksellisuus ja jälkimmäistä tieto ja totuus. Jako tiivistyy myös maantieteellisesti esimerkiksi jaotteluissa rationaalisena ja demokraattisena pidettyyn länteen ja uskonnollisesti ja poliittisesti irrationaalisena pidettyyn “kolmanteen maailmaan”. Keskustelusta toiseen toistuvat jaottelut lukitsevat paikalleen toiminnan ja ajattelun tapoja, ja samalla ne rajaavat konkreettisia toiminnan ja toimijuuden mahdollisuuksia.

Onkin tärkeää pohtia, että mikäli feminismin subjekti oletetaan ennakolta sekulaariksi, kenet rajataan ulos – niin paikallisesti kuin globaalistikin.

Kysymys uskonnon ja feminismin suhteesta on erityisen akuutti nykyisessä poliittisessa tilanteessa, jossa oikeistopopulismin ja äärioikeiston suosio on ollut jo jonkin aikaa selvässä kasvussa. Populistisen oikeiston islamofobisissa puhetavoissa “feminismiä” ja ajatusta naisten oikeuksista käytetään toistuvasti perustelemaan esimerkiksi maahanmuuton rajaamista tai valtiollisia huivikieltoja. Naisten oikeuksien varjolla on maailmanlaajuisesti pyritty oikeuttamaan erityisesti islamilaisiin maihin tehtyjä sotilaallisia interventioita.

Uskonnon ja feminismin suhteen uudelleenajattelu ei merkitse perustellusta uskontoon ja erilaisiin uskonnollisiin instituutioihin kohdistuvasta kritiikistä luopumista. Se merkitsee luopumista ajatuksesta, jonka mukaan feministinen toimijuus ja uskonnollisuus sulkevat automaattisesti toisensa pois. Uskonnottomuuden näkeminen feminismin ennakkoehtona voi hankaloittaa yhteyksien havaitsemista ja poliittisten liittoutumien muodostamista siellä, missä niitä kipeästi tarvitaan.

 

 

* Queer toimii tässä sateenvarjokäsitteenä moninaisille “normiheteroudesta” eroaville sukupuolen ja seksuaalisuuden kokemisen tavoille.