Johanna Hiitola
Viime aikoina on uutisoitu hälyttävästi turvakotipalveluiden karsimisesta. Sekä Espoon että Porin turvakodit lopetetaan vuodenvaihteessa. Espoon kaupunki perustelee päätöstä vähäisellä tarpeella ja Porin kaupunki haalii säästöjä palveluiden kevyemmästä järjestämisestä. Molemmat kaupungit aikovat kokeilla ns. turva-asuntoja ainakin osana palveluita. Tämä tarkoittaa siis asuntoja, joihin väkivallan uhri lapsineen voi muuttaa väliaikaisesti entisen turvakodin sijaan. Malli on kuitenkin toimimaton, sillä se jättää yksin sekä väkivallan uhrin että hänen mahdolliset lapsensa.
Vanhempien tekemän väkivallan vaikutuksia lapsiin on tutkittu runsaasti. Väkivalta vaikuttaa lähes aina lapsiin, vaikka se tapahtuisi ns. ”aikuisten välillä” (Humphreys 2006; Holt at al. 2008; Hautanen 2010, 43). Omassa tutkimuksessani havaitsin, että sosiaalityön ja oikeuden huostaanottoasiakirjoissa kerrottiin väkivallasta vanhempien välisenä, vaikka se olisi kohdistunut ”siinä sivussa” myös lapsiin (Hiitola 2011). Lapsiin suoraan kohdistuneeseen väkivaltaan puututaan kyllä tehokkaasti sosiaalitoimessa, mutta väitän, että juuri vanhempien välinen väkivalta seurauksineen jää katveeseen. Käsitykset väkivallasta riitoina ja riidoista yksityisasiana hallitsevat keskustelua. On jopa esitetty puheenvuoroja, joissa tällaisen käsityksen väkivallasta nähdään kuvaavan lähes kaikkea väkivaltaa (Salmi 2009).
Jos väkivalta on Espoon ja Porin päättäjienkin toimesta ymmärretty ”riitelynä”, jossa ei esiinny valtasuhteita tai kummankaan henki ei ole uhattuna, ehkä päätökset sulkea turvakodit ovat olleet jollain tasolla tämän ajattelutavan mukaan loogisia. Näin tehtäessä ohitetaan kuitenkin vaarallisella tavalla tilanteita, joissa vanhemman ja lapsen henki voi olla uhattuna. Perheväkivallan seurauksena on Suomessa kuollut vuosina 2002–2009 yhteensä 184 naista ja 38 miestä nykyisen tai entisen eri sukupuolta olevan kumppanin toimesta. Lisäksi vuosina 2002–2009 surmattiin yhteensä 46 alle 15-vuotiasta lasta. Lapsiuhreista 29:n surmaaja oli äiti, kolmentoista isä, kahden veli ja kahden uhrille ennalta tuntematon mies. [1]. Vanhempien (toisilleen ja/tai lapsilleen) tekemä väkivalta on myös yksi yleisimmistä syistä lasten huostaanottojen taustalla (43 %, ks. Hiitola 2011). Nyt siis asiaan. Miksi turvakodit?
Turvakotien välttämättömyys
Eron hetki on usein vaarallisin uhrin kannalta ja silloin tapahtuu eniten henkeä uhkaavia väkivallantekoja (Humphreys & Thiara 2002). Väkivaltaa tapahtuu erityisesti lasten tapaamisten yhteydessä (Eriksson & Hester 2001; Keskinen 2005), joiden turvallinen sujuminen on osa turvakodeissa tehtävää työtä osassa yksiköistä. Tutkimuksissa on lisäksi todettu, että juuri kaikista väkivaltaisimpien väkivallantekijöiden väkivaltaisuus eskaloituu eniten erotilanteessa tai sen jälkeisenä aikana. Kansainvälisissä tutkimuksissa on selvitetty väkivallan jatkuvan eron jälkeen jopa 76 prosentissa tapauksista ja väkivallantekojen raaistuvan eron jälkeen jopa 36 prosentissa tapauksista. (Humphreys & Thiara 2002; Humphreys 2006, 24.)
Väkivallan uhriksi joutuminen on väistämättä traumaattinen kokemus. Tästä syystä lapsesta huolehtiminen välittömästi eron jälkeen voi olla väkivallan uhrille vaikeaa tai jopa mahdotonta. (mm. Oranen 2001.) Turvakotipalveluilla varmistetaan lapsen hyvinvointi ja annetaan vanhemmalle aikaa toipua kokemuksistaan. Tuolloin on tärkeää, että tarjolla on vahvaa tukea sekä lapsen että vanhemman selviytymiseen. Tutkimuksissa on havaittu, että pelkkä eroon kannustaminen ei riitä väkivallan uhrin tueksi, sillä varsinkin vakavissa väkivaltatapauksissa uhri voi olla todellisessa hengenvaarassa ja/tai kärsiä vakavistakin väkivallan seurauksena syntyneistä mielenterveysongelmista (Humphreys 1999) [2]. Myös alkoholinkäytön on todettu olevan hyvin yleistä sekä väkivallan uhrin että tekijän tai molempien kohdalla (Harvin & Forrester 2002). Julkisuudessa esitetyt ehdotukset turvakotipaikkojen korvaamisesta turva-asunnoilla tai vastaavilla sijoituspaikoilla (saati sitten kotikäynneillä) on siis täysin kestämätön ajatus. Kyseessä ei ole ongelma, johon voitaisiin vastata pelkällä asumistilanteen korjaamisella. Jotta uhreja voidaan tukea uuteen turvalliseen elämään, täytyy heille samalla tarjota vahvaa mielenterveystyön (ja ehkä päihdetyön) tukea ja ennen kaikkea turvallinen ympäristö, jossa tätä tukea on mahdollista ottaa vastaan. Jatkuvassa pelossa elävä väkivallan uhri ei yleensä pysty myöskään ratkaisemaan muita väkivaltaan liittyviä ongelmia.
Suurimman osan väkivallan uhreista on todettu toipuvan kokemuksistaan oikeanlaisen tuen avulla (Campbell et al. 1995; Humphreys 2006) ja siten kykenevän jälleen tarjoamaan lapselleen turvallisen kodin. Jos väkivallan uhriksi joutunutta vanhempaa ei tueta, jää ainoaksi vaihtoehdoksi lapsen huostaanotto. Vanhemman ja lapsen etu ovat käytännössä väkivallan uhrin kohdalla yksi ja sama asia.
Väkivalta vaikuttaa myös lapsiin traumatisoivasti osuivat iskut heihin tai eivät (Oranen 2001; Holt et al. 2008). Turvakotipalveluiden kautta lapset saavat turvallisia aikuisia ympärilleen sillä aikaa, kun väkivaltaa kohdannut vanhempi voi toipua kokemuksistaan. Turvakotien kautta lapsille tarjotaan myös erityistä terapeuttista tukea kokemuksistaan toipumiseen. Turvakotien henkilökunta on erityisesti koulutettu väkivaltatyöhön. Näitä osaavia työntekijöitä ei voi yksiselitteisesti korvata muilla sosiaalityön ammattilaisilla. On havaittu, että jopa väkivaltatyön ammattilaisten välillä on eroja siinä, miten he väkivaltaa käsittelevät ja tunnistavat (mm. Keskinen 2005; Keskinen 2008). Väkivaltatyön osaamisen kehittäminen onkin pitkään edennyt Ensi- ja turvakotien sekä kolmannen sektorin projektityön varassa. Käytännössä tämä näkyy siinä, että väkivaltaan liittyvät kysymykset näkyvät sattumanvaraisesti sosiaalityöntekijöiden tai psykologien koulutuksessa. Väkivaltakysymykset ovat ammatillista erityisosaamista, jota kaikki perheiden parissa työskentelevät ammattilaiset eivät välttämättä hallitse. Väkivallan uhrien, niin lasten kuin vanhempienkin, auttaminen vaatii erityistä sensitiivisyyttä ja tietoa väkivallan ilmenemismuodoista, seurauksista ja toipumisprosessista (Eriksson et al. 2005; Keskinen 2005). Niin sanotussa “turva-asunnossa” yksin asuva vanhempi ei ole pelkästään turvaton tekijän mahdollista hyökkäystä odotellessaan, vaan hänet jätetään konkreettisesti yksin tukea vaativassa toipumisprosessissa. Viikoittainen (osaava tai osaamaton) terapia tai lapsen leikityshetki ei näissä tilanteissa auta.
On esimerkiksi yleistä, että väkivaltaisesta suhteesta irti pääsyä edeltää monta eroa ja yhteen paluuta. Väkivalta haavoittaa paitsi ulkoisesti, myös sisäisesti ja uhrin voi olla vaikea kuvitella itseään muunlaisessa tilanteessa. Väkivaltaa koetaan harvoin joka päivä ympäri vuoden. Usein suhteessa on pitkiäkin väkivallattomia – onnellisiakin – vaiheita, joita sitten seuraa (usein ajan myötä eskaloituiva) väkivaltainen vaihe. Väkivaltaisiin parisuhteisiin jäädään monista identiteettiin, valtaan tai toiveisiin liittyvistä syistä, joita ammattilaisenkin voi olla vaikea käsitellä. Lisäksi, vaikka sosiaalityön ammattilaiset olisivat osaavia väkivaltatyön alueella, on vaikea ymmärtää, kuinka jo nyt valtavan asiakasmäärän omaavat työntekijät ottaisivat lisäksi kaikki turvakodin erityispalvelut hoidettavakseen. Turvakotiin mennessään uhri tietää kohtaavansa väkivalta-aiheeseen perehtyneen ammattilaisen. Turvakodin ovatkin väkivallan uhreille usein ainoita paikkoja, joista varmasti saa asiantuntevaa apua, joka ei syyllistä uhria.
Julkisessa keskustelussa puidaan juuri nyt ennaltaehkäisyn ja tukipalveluiden helpomman saatavuuden kysymyksiä. Poliittista tahtoa näiden palveluiden järjestämiseen tuntuu löytyvän, mutta se ei konkretisoidu, jos samalla käytännössä lakkautetaan väkivallan ehkäisyyn keskittyneitä turvakoteja. Esimerkiksi vuodenvaihteessa lakkautettava Porin turvakoti tarjoaa turvallisen asumisen lisäksi kriisiapua lapsille ja vanhemmille, apua käytännön asioiden järjestämisessä, yksilö- ja ryhmäkeskusteluja uhreille, verkostotyötä, perhe- ja paritapaamisia sekä yleistä ohjausta ja neuvontaa [3]. Siis nimenomaan toimia, jotka tukevat perhettä ennaltaehkäisevästi. Myös samaan aikaan lakkautettavassa Espoon turvakodissa tarjotaan samankaltaisia palveluita, jonka lisäksi Espoossa järjestetään myös lyhytkestoista kriisiapua avopalveluna. Uuden suunnitelman mukaan palveluita Espoossa vuodenvaihteen jälkeen ovat “ammatillisesti tuettu lyhytkestoinen turva-asumispalvelu sekä matalan kynnyksen palveluna toteutettava avopalvelutyö” [4]. Espoon turvakodin yhteydessä toimivaa, väkivaltaa tekeville miehille suunnattua, Lyömätöntä Linjaa ei lopeteta. Käytännössä siis karsitaan kohdistetusti uhrien palveluista.
Väkivallan muodot ja selviytyminen
On totta, että väkivaltaa on monenlaista ja vaikka kaikki väkivalta on tuomittavaa (myös rikoslaissa [5]), eivät kaikki teot ole samanlaisia. Minna Piispa (2008) eritteli kyselytutkimusaineiston perusteella väkivallan kokemukset neljään tyyppin. Lyhyt väkivallan historia (33 %) kuvasi väkivaltaa, joka oli jatkunut 3-4 vuotta parisuhteen alkuvaiheessa ja loppunut sittemmin. Väkivalta oli ollut seksuaalista väkivaltaa, kuristamista, lyömistä tai potkimista. Parisuhdeterrorismi (10 %) kertoi väkivallasta, joka oli henkeä uhkaavaa ja johon sisältyi voimakasta kontrollia (muun muassa taloudellista), alkoholinkäyttöä ja itsemurhalla uhkailua erosta puhuttaessa. Henkinen piina (17 %) kuvasi väkivaltaa, joka oli ennen ollut fyysistä (esimerkiksi teräaseella lyömistä, ampumista, pään seinään lyömistä ja seksuaalista väkivaltaa), mutta joka oli ajan myötä loppunut ja muuttunut uhrin tuntemaksi peloksi. Tämän ryhmän uhrit olivat yleisimmin iäkkäitä. Neljäs Piispan erittelemä väkivaltatyyppi, episodi menneisyydessä (40 %), taas kuvasi väkivaltaa joka oli tapahtunut vain kerran tai vain lyhyen ajanjakson sisällä ja joka ei ollut sisältänyt muuta kontrollia. Tämän ryhmän uhrit kärsivät väkivallan seurauksista muita vähemmän.
Kuten Piispan erittelyistä käy ilmi, kaikki väkivalta ei ole teoiltaan ja/tai seurauksiltaan samanlaista ja on naiivia olettaa, että turvakoti olisi kaikille väkivallan uhreille sopiva tukimuoto. Kaikki uhrit eivät esimerkiksi tarvitse tai halua käyttää turvakotipalveluja vaan asuvat omaisten tai ystävien luona paetessaan kotoaan. Jotkut eivät pakene vaan eroavat omin voimin. Jotkut taas jatkavat suhteitaan. Se, että väkivalta on moninaista ja keinot siitä selviämiseen vaihtelevat, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei apua tulisi olla tarjolla. Esimerkiksi Espoon turvakodin sulkemista perusteltiin sillä, että vain pieni osa asiakkaista tarvitsee turvakotia ja monelle riittävät muut tukitoimet, kuten kotikäynnit [6]. Väkivaltatutkimuksen valossa tämä perustelu ei pidä paikkaansa.
Väkivallan uhalta suojautumisessa ja pakenemisen mahdollisuuksissa on myös kyse siitä, millaiset sosiaaliset turvaverkostot vanhemmalla on asuinpaikkakunnallaan. Suomessa on yksi yksityinen turvatalo, jonka suojaa on mahdollista ostaa vuorokausimaksulla hotellin tapaan [7]. Rahalla ja verkostoilla siis saa apua, mutta tuolloin vaaraan jäävät jo valmiiksi heikoilla olevat. Jotta turvakotiin pääsee, neuvotellaan asiasta ensin sosiaalityön kanssa, joka sitten myöntää maksusitoumuksen. Käytännössä turvakotiin voi kuitenkin mennä hätätilanteessa ilman maksusitoumusta ja asia voidaan hoitaa myöhemmin. Jos turvakotiin menevällä väkivallan uhrilla ei ole lapsia, voi turvakotipaikka jäädä saamatta, sillä jotkut turvakodit ovat tarkoitettu ainoastaan lasten kanssa kodistaan lähteville [8]. Juuri lapsettoman uhrin kohdalla käy helposti niin, että raha ratkaisee kysymyksiä hengen uhan ja turvallisuuden välillä.
Olen tarkoituksella kirjoittanut tässä jutussa väkivallasta “sukupuolettomasti” tekijöiden ja uhrien kautta. Haluan korostaa, että väkivalta traumatisoi aina riippumatta sukupuolesta. Parisuhdeväkivalta on kuitenkin sukupuolistunut ilmiö, joka tarkoittaa sitä, että sukupuoli liittyy väkivallan ilmenemisen tapoihin sekä siihen liitettyihin merkityksiin, asenteisiin ja selitystapoihin. Tällaisia sukupuolistuneita väkivaltaan liittyviä ilmiöitä saattavat olla esimerkiksi naisuhrin syyllistäminen lapsen laiminlyönnistä (”ei suojele lasta väkivallalta”) tai miesuhrin kohtaama epäily uhriudesta. Lisäksi väkivalta on myös ilmiönä sukupuolittunut (ks. tilastot kirjoituksen lopussa). Naiset kokevat monien tutkimusten mukaan useammin lähisuhdeväkivaltaa kuin miehet ja naisiin kohdistunut väkivalta on luonteeltaan vakavampaa. Tämän kirjoituksen yhteydessä toivon kuitenkin keskustelua turvakodeissa tehtävästä työstä enkä väkivallan tekijöiden ja uhrien sukupuolesta. Turvakotityöhön kuuluu myös sensitiivisyys uhreja kohtaan sukupuolen, etnisyyden, seksuaalisuuden tai muiden eroavaisuuksien suhteen (ks. feministien vuoron aiempi kirjoitus samaa väkivallasta samaa sukupuolta olevien pariskuntien suhteissa [9]). Suomessa turvakoteihin otetaan sekä väkivaltaa kokeneita naisia että miehiä. Suomessa väkivaltatyötä ohjaa pitkälti perhekeskeisyys, jossa on omat ongelmansa, mutta päätin olla keskittymättä niihin tässä kirjoituksessa (ks. keskustelusta Keskinen 2005).
Turvakotipalveluilla voidaan pelastaa ihmishenkiä ja siksi se on palveluna niin korvaamaton, että keskustelu sen lopettamisesta on sekä ihmisoikeuskysymys että kysymys lapsen oikeuksista. Säästökohteet on valittava muualta. Tällaiset säästöoperaatiot ovat niitä ”ihan tavallisia asioita”, joiden vuoksi lapset itkevät sänkyjensä alla peloissaan samaan aikaan, kun tv:ssä käydään tuntikaupalla keskustelua syrjäytymisen ehkäisystä.
Euroopan neuvoston minimisuositusten mukaan Suomessa pitäisi olla 500 turvakotipaikkaa. Niitä on tällä hetkellä 123. Raiskauskriisikeskuksia on vain murto-osa Euroopan neuvoston suosittelemasta määrästä. Seksuaalisen väkivallan uhrien tukemiseen on Suomessa erikoistunut vain yksi järjestö, jolla on kaksi toimipistettä.
Turvakodit Suomessa: http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/vakivaltatyo/turvakodit/
TILASTOJA (lähde: minna.fi)
Poliisin tietoon tuli vuonna 2007 parisuhteissa tapahtuneita lieviä pahoinpitelyitä, pahoinpitelyitä ja törkeitä pahoinpitelyitä yhteensä 2740. Niistä 86 prosenttia (2360 tapausta) kohdistui naisiin.
Helsinkiläiseen Malmin sairaalaan vuonna 2003 hakeutuneista parisuhdeväkivallan uhreista 84 % oli naisia. Uhreista koottiin tarkat tiedot. Pahoinpitely kurkusta kuristamalla, nyrkillä tai muulla siihen verrattavalla esineellä lyömällä, päätä kovaa pintaa vasten hakkaamalla, maahan kaataminen tai hiuksista raahaaminen olivat naisiin kohdistuvassa parisuhdeväkivallassa yleisempiä kuin miehiin kohdistuvassa. Teräaseella lyöminen oli puolestaan miehiin kohdistuvassa parisuhdeväkivallassa yleisempää.
Kansallisten uhritutkimusten mukaan naiset kokevat edelleen miehiä useammin perheväkivaltaa. Vuonna 2009 perheväkivaltaa oli kokenut naisista 1,7 prosenttia ja miehistä 0,7 prosenttia. Fyysistä perheväkivaltaa kokeneiden osuudet olivat pienempiä: naisista sen kohteeksi oli joutunut 0,9 prosenttia ja miehistä 0,4 prosenttia.
Miesuhritutkimuksessa, joka toteutettiin vuosina 2009–2010, oli aineistona 1900 miehen ja 1300 naisen lomakevastaukset. Miehistä ja naisista yhtä suuri osa – miehistä 16 ja naisista 17 prosenttia – on kokenut nykyisen kumppanin tekemää fyysistä väkivaltaa tai uhkailua. Fyysisen väkivallan kohteeksi nykyisessä suhteessaan oli joutunut sekä miehistä että naisista 14 prosenttia (viimeisen vuoden aikana 4 %).
Naiset ovat kokeneet miehiä enemmän entisen kumppanin tekemää väkivaltaa. Tiedot entisen kumppanin väkivallasta voivat koskea sekä suhteen aikana että sen jälkeen tapahtunut väkivaltaa. Naisista (niistä, joilla oli entinen kumppani) 42 prosenttia oli kokenut entisen kumppanin tekemää väkivaltaa tai uhkailua. Fyysistä väkivaltaa oli entisen kumppanin taholta oli kokenut 37 prosenttia naisista. Miehistä entisen kumppanin tekemää väkivaltaa tai uhkailua oli kokenut 22 prosenttia ja fyysistä väkivaltaa 20 prosenttia miehistä.
Miesuhritutkimuksen mukaan miesten ja naisten kokema parisuhdeväkivalta ei ole samanlaista. Naiset ovat kokeneet miehiä useampia väkivallan tapahtumakertoja. Naisten kohtaama parisuhdeväkivalta oli myös seurauksiltaan vakavampaa. Naisille aiheutui siitä yli kaksi kertaa useammin fyysisiä vammoja kuin miehille ja yli kolme kertaa enemmän psyykkisiä seurauksia.
———————————————————————————————————————
VIITTEET
1. http://www.minna.fi/web/guest/vakivaltatilastot
2. Toisaalta osa väkivaltaa kokeneista äideistä saattaa suhtautua lasten tarpeisiin tavallista sensitiivisemmin ja pyrkiä siten suojelemaan lapsiaan väkivallan kielteisiltä vaikutuksilta. Lapset saattavat olla myös syy, jonka vuoksi naiset irrottautuvat väkivaltaisista suhteista ja ylipäätään selviävät traumaattisista kokemuksista (Ojuri 2004).
3. http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/jasenyhdistykset/porin-ensi-ja-turvakotiyhdistys-/turvakoti/
4.http://www.espoo.fi/fi-FI/Sosiaali_ja_terveyspalvelut/Espoo_uudistaa_turvakotipalveluaan%2821834%29
5.https://www.poliisi.fi/poliisi/home.nsf/pages/9BE0EDB148FCC343C2256FBF003DE031?opendocument
6. http://yle.fi/uutiset/espoon_paatos_sulkea_turvakoti_huolestuttaa_lastensuojeluvakea/6314639; http://yle.fi/uutiset/naapuriapu_paikkaa_espoon_turvakodin_lakkauttamista/6319079
7. http://www.barbwire.fi/turvatalopalvelut-turvatalo-turvatapaaminen.html
8. https://www.naistenlinja.fi/fi/julkinen/omat+oikeutesi/asuminen/
9.https://feministienvuoro.wordpress.com/2011/06/29/vakivalta-samaa-sukupuolta-olevien-parisuhteissa/
LÄHTEET
Campbell, R, Sullivan, C & Davidson, D (1995) Women who use domestic violence shelters: Changes in depression over time. Psychological Women’s Quarterly 19, 237 – 55.
Eriksson, Maria, Hester, Marianne,i Keskinen, Suvi & Pringle, Keith (2005) (toim.) Tackling men’s violence in families. Nordic issues and dilemmas. Bristol: Policy Press.
Eriksson, Maria & Hester, Marianne (2001) Violent men as good-enough fathers – a look at England and Sweden. Violence Against Women 7 (7), 779 – 798.
Harvin, J & Forrester, D (2002). Parental Substance Misuse and Child Welfare. London: Nuffield Foundation.
Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy.
Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus vol. 19. 1/2011, 4 – 19.
Humphreys, Catherine (2006) Relevan Evidence for Practice. Teoksessa: Catherine Humphreys & Nicky Stanley (toim.) Domestic Violence and Child Protection: Directions for Good Practice. London: Jessica Kingsley Publishers, 19 – 35.
Humphreys, C & Thiara, R (2002) Routes to Safety: Protection Issues facing Abused Women and Children and the Role of Outreach Services. Bristol: Women’s Aid Publications.
Holt, Stephanie, Buckley, Helen & Whelan, Sadhbh (2008) The impact of exposure to domestic violence on children and young people: A review of the literature. Child Abuse and Neclect 32 (8), 797 – 810.
Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi (2008) Näkyvissä ja näkymättömissä. Väkivalta perheammattilaisten työskentelyssä. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 311–343.
Oranen, Mikko (2001) (toim.) Perheväkivallan varjossa. Raportti lapsikeskeisen työn kehittämisestä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 30.
Piispa, Minna (2008) Väkivallan muodot heteroseksuaalisissa parisuhteissa. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 106 – 128.
Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta.
Oikeus 38 (2), 119–137.
Feministien vuoro 