Väkivalta

Turvakotipalvelu on vaarallinen säästökohde

Johanna Hiitola

Viime aikoina on uutisoitu hälyttävästi turvakotipalveluiden karsimisesta. Sekä Espoon että Porin turvakodit lopetetaan vuodenvaihteessa. Espoon kaupunki perustelee päätöstä vähäisellä tarpeella ja Porin kaupunki haalii säästöjä palveluiden kevyemmästä järjestämisestä. Molemmat kaupungit aikovat kokeilla ns. turva-asuntoja ainakin osana palveluita. Tämä tarkoittaa siis asuntoja, joihin väkivallan uhri lapsineen voi muuttaa väliaikaisesti entisen turvakodin sijaan. Malli on kuitenkin toimimaton, sillä se jättää yksin sekä väkivallan uhrin että hänen mahdolliset lapsensa.

Vanhempien tekemän väkivallan vaikutuksia lapsiin on tutkittu runsaasti. Väkivalta vaikuttaa lähes aina lapsiin, vaikka se tapahtuisi ns. ”aikuisten välillä” (Humphreys 2006; Holt at al. 2008; Hautanen 2010, 43). Omassa tutkimuksessani havaitsin, että sosiaalityön ja oikeuden huostaanottoasiakirjoissa kerrottiin väkivallasta vanhempien välisenä, vaikka se olisi kohdistunut ”siinä sivussa” myös lapsiin (Hiitola 2011). Lapsiin suoraan kohdistuneeseen väkivaltaan puututaan kyllä tehokkaasti sosiaalitoimessa, mutta väitän, että juuri vanhempien välinen väkivalta seurauksineen jää katveeseen. Käsitykset väkivallasta riitoina ja riidoista yksityisasiana hallitsevat keskustelua. On jopa esitetty puheenvuoroja, joissa tällaisen käsityksen väkivallasta nähdään kuvaavan lähes kaikkea väkivaltaa (Salmi 2009).

Jos väkivalta on Espoon ja Porin päättäjienkin toimesta ymmärretty ”riitelynä”, jossa ei esiinny valtasuhteita tai kummankaan henki ei ole uhattuna, ehkä päätökset sulkea turvakodit ovat olleet jollain tasolla tämän ajattelutavan mukaan loogisia. Näin tehtäessä ohitetaan kuitenkin vaarallisella tavalla tilanteita, joissa vanhemman ja lapsen henki voi olla uhattuna. Perheväkivallan seurauksena on Suomessa kuollut vuosina 2002–2009 yhteensä 184 naista ja 38 miestä nykyisen tai entisen eri sukupuolta olevan kumppanin toimesta. Lisäksi vuosina 2002–2009 surmattiin yhteensä 46 alle 15-vuotiasta lasta. Lapsiuhreista 29:n surmaaja oli äiti, kolmentoista isä, kahden veli ja kahden uhrille ennalta tuntematon mies. [1]. Vanhempien (toisilleen ja/tai lapsilleen) tekemä väkivalta on myös yksi yleisimmistä syistä lasten huostaanottojen taustalla (43 %, ks. Hiitola 2011). Nyt siis asiaan. Miksi turvakodit?

Turvakotien välttämättömyys

Eron hetki on usein vaarallisin uhrin kannalta ja silloin tapahtuu eniten henkeä uhkaavia väkivallantekoja (Humphreys & Thiara 2002). Väkivaltaa tapahtuu erityisesti lasten tapaamisten yhteydessä (Eriksson & Hester 2001; Keskinen 2005), joiden turvallinen sujuminen on osa turvakodeissa tehtävää työtä osassa yksiköistä. Tutkimuksissa on lisäksi todettu, että juuri kaikista väkivaltaisimpien väkivallantekijöiden väkivaltaisuus eskaloituu eniten erotilanteessa tai sen jälkeisenä aikana. Kansainvälisissä tutkimuksissa on selvitetty väkivallan jatkuvan eron jälkeen jopa 76 prosentissa tapauksista ja väkivallantekojen raaistuvan eron jälkeen jopa 36 prosentissa tapauksista. (Humphreys & Thiara 2002; Humphreys 2006, 24.)

Väkivallan uhriksi joutuminen on väistämättä traumaattinen kokemus. Tästä syystä lapsesta huolehtiminen välittömästi eron jälkeen voi olla väkivallan uhrille vaikeaa tai jopa mahdotonta. (mm. Oranen 2001.) Turvakotipalveluilla varmistetaan lapsen hyvinvointi ja annetaan vanhemmalle aikaa toipua kokemuksistaan. Tuolloin on tärkeää, että tarjolla on vahvaa tukea sekä lapsen että vanhemman selviytymiseen. Tutkimuksissa on havaittu, että pelkkä eroon kannustaminen ei riitä väkivallan uhrin tueksi, sillä varsinkin vakavissa väkivaltatapauksissa uhri voi olla todellisessa hengenvaarassa ja/tai kärsiä vakavistakin väkivallan seurauksena syntyneistä mielenterveysongelmista (Humphreys 1999) [2]. Myös alkoholinkäytön on todettu olevan hyvin yleistä sekä väkivallan uhrin että tekijän tai molempien kohdalla (Harvin & Forrester 2002). Julkisuudessa esitetyt ehdotukset turvakotipaikkojen korvaamisesta turva-asunnoilla tai vastaavilla sijoituspaikoilla (saati sitten kotikäynneillä) on siis täysin kestämätön ajatus. Kyseessä ei ole ongelma, johon voitaisiin vastata pelkällä asumistilanteen korjaamisella. Jotta uhreja voidaan tukea uuteen turvalliseen elämään, täytyy heille samalla tarjota vahvaa mielenterveystyön (ja ehkä päihdetyön) tukea ja ennen kaikkea turvallinen ympäristö, jossa tätä tukea on mahdollista ottaa vastaan. Jatkuvassa pelossa elävä väkivallan uhri ei yleensä pysty myöskään ratkaisemaan muita väkivaltaan liittyviä ongelmia.

Suurimman osan väkivallan uhreista on todettu toipuvan kokemuksistaan oikeanlaisen tuen avulla (Campbell et al. 1995; Humphreys 2006) ja siten kykenevän jälleen tarjoamaan lapselleen turvallisen kodin. Jos väkivallan uhriksi joutunutta vanhempaa ei tueta, jää ainoaksi vaihtoehdoksi lapsen huostaanotto. Vanhemman ja lapsen etu ovat käytännössä väkivallan uhrin kohdalla yksi ja sama asia.

Väkivalta vaikuttaa myös lapsiin traumatisoivasti osuivat iskut heihin tai eivät (Oranen 2001; Holt et al. 2008). Turvakotipalveluiden kautta lapset saavat turvallisia aikuisia ympärilleen sillä aikaa, kun väkivaltaa kohdannut vanhempi voi toipua kokemuksistaan. Turvakotien kautta lapsille tarjotaan myös erityistä terapeuttista tukea kokemuksistaan toipumiseen. Turvakotien henkilökunta on erityisesti koulutettu väkivaltatyöhön. Näitä osaavia työntekijöitä ei voi yksiselitteisesti korvata muilla sosiaalityön ammattilaisilla. On havaittu, että jopa väkivaltatyön ammattilaisten välillä on eroja siinä, miten he väkivaltaa käsittelevät ja tunnistavat (mm. Keskinen 2005; Keskinen 2008). Väkivaltatyön osaamisen kehittäminen onkin pitkään edennyt Ensi- ja turvakotien sekä kolmannen sektorin projektityön varassa. Käytännössä tämä näkyy siinä, että väkivaltaan liittyvät kysymykset näkyvät sattumanvaraisesti sosiaalityöntekijöiden tai psykologien koulutuksessa. Väkivaltakysymykset ovat ammatillista erityisosaamista, jota kaikki perheiden parissa työskentelevät ammattilaiset eivät välttämättä hallitse. Väkivallan uhrien, niin lasten kuin vanhempienkin, auttaminen vaatii erityistä sensitiivisyyttä ja tietoa väkivallan ilmenemismuodoista, seurauksista ja toipumisprosessista (Eriksson et al. 2005; Keskinen 2005). Niin sanotussa “turva-asunnossa” yksin asuva vanhempi ei ole pelkästään turvaton tekijän mahdollista hyökkäystä odotellessaan, vaan hänet jätetään konkreettisesti yksin tukea vaativassa toipumisprosessissa. Viikoittainen (osaava tai osaamaton) terapia tai lapsen leikityshetki ei näissä tilanteissa auta.

On esimerkiksi yleistä, että väkivaltaisesta suhteesta irti pääsyä edeltää monta eroa ja yhteen paluuta. Väkivalta haavoittaa paitsi ulkoisesti, myös sisäisesti ja uhrin voi olla vaikea kuvitella itseään muunlaisessa tilanteessa. Väkivaltaa koetaan harvoin joka päivä ympäri vuoden. Usein suhteessa on pitkiäkin väkivallattomia – onnellisiakin – vaiheita, joita sitten seuraa (usein ajan myötä eskaloituiva) väkivaltainen vaihe. Väkivaltaisiin parisuhteisiin jäädään monista identiteettiin, valtaan tai toiveisiin liittyvistä syistä, joita ammattilaisenkin voi olla vaikea käsitellä. Lisäksi, vaikka sosiaalityön ammattilaiset olisivat osaavia väkivaltatyön alueella, on vaikea ymmärtää, kuinka jo nyt valtavan asiakasmäärän omaavat työntekijät ottaisivat lisäksi kaikki turvakodin erityispalvelut hoidettavakseen. Turvakotiin mennessään uhri tietää kohtaavansa väkivalta-aiheeseen perehtyneen ammattilaisen. Turvakodin ovatkin väkivallan uhreille usein ainoita paikkoja, joista varmasti saa asiantuntevaa apua, joka ei syyllistä uhria.

Julkisessa keskustelussa puidaan juuri nyt ennaltaehkäisyn ja tukipalveluiden helpomman saatavuuden kysymyksiä. Poliittista tahtoa näiden palveluiden järjestämiseen tuntuu löytyvän, mutta se ei konkretisoidu, jos samalla käytännössä lakkautetaan väkivallan ehkäisyyn keskittyneitä turvakoteja. Esimerkiksi vuodenvaihteessa lakkautettava Porin turvakoti  tarjoaa turvallisen asumisen lisäksi kriisiapua lapsille ja vanhemmille, apua käytännön asioiden järjestämisessä, yksilö- ja ryhmäkeskusteluja uhreille, verkostotyötä, perhe- ja paritapaamisia sekä yleistä ohjausta ja neuvontaa [3]. Siis nimenomaan toimia, jotka tukevat perhettä ennaltaehkäisevästi. Myös samaan aikaan lakkautettavassa Espoon turvakodissa tarjotaan samankaltaisia palveluita, jonka lisäksi Espoossa järjestetään myös lyhytkestoista kriisiapua avopalveluna. Uuden suunnitelman mukaan palveluita Espoossa vuodenvaihteen jälkeen ovat “ammatillisesti tuettu lyhytkestoinen turva-asumispalvelu sekä matalan kynnyksen palveluna toteutettava avopalvelutyö” [4]. Espoon turvakodin yhteydessä toimivaa, väkivaltaa tekeville miehille suunnattua, Lyömätöntä Linjaa ei lopeteta. Käytännössä siis karsitaan kohdistetusti uhrien palveluista.

Väkivallan muodot ja selviytyminen
On totta, että väkivaltaa on monenlaista ja vaikka kaikki väkivalta on tuomittavaa (myös rikoslaissa [5]), eivät kaikki teot ole samanlaisia. Minna Piispa (2008) eritteli kyselytutkimusaineiston perusteella väkivallan kokemukset neljään tyyppin. Lyhyt väkivallan historia (33 %) kuvasi väkivaltaa, joka oli jatkunut 3-4 vuotta parisuhteen alkuvaiheessa ja loppunut sittemmin. Väkivalta oli ollut seksuaalista väkivaltaa, kuristamista, lyömistä tai potkimista. Parisuhdeterrorismi (10 %) kertoi väkivallasta, joka oli henkeä uhkaavaa ja johon sisältyi voimakasta kontrollia (muun muassa taloudellista), alkoholinkäyttöä ja itsemurhalla uhkailua erosta puhuttaessa. Henkinen piina (17 %) kuvasi väkivaltaa, joka oli ennen ollut fyysistä (esimerkiksi teräaseella lyömistä, ampumista, pään seinään lyömistä ja seksuaalista väkivaltaa), mutta joka oli ajan myötä loppunut ja muuttunut uhrin tuntemaksi peloksi. Tämän ryhmän uhrit olivat yleisimmin iäkkäitä. Neljäs Piispan erittelemä väkivaltatyyppi, episodi menneisyydessä (40 %), taas kuvasi väkivaltaa joka oli tapahtunut vain kerran tai vain lyhyen ajanjakson sisällä ja joka ei ollut sisältänyt muuta kontrollia. Tämän ryhmän uhrit kärsivät väkivallan seurauksista muita vähemmän.

Kuten Piispan erittelyistä käy ilmi, kaikki väkivalta ei ole teoiltaan ja/tai seurauksiltaan samanlaista ja on naiivia olettaa, että turvakoti olisi kaikille väkivallan uhreille sopiva tukimuoto. Kaikki uhrit eivät esimerkiksi tarvitse tai halua käyttää turvakotipalveluja vaan asuvat omaisten tai ystävien luona paetessaan kotoaan. Jotkut eivät pakene vaan eroavat omin voimin. Jotkut taas jatkavat suhteitaan. Se, että väkivalta on moninaista ja keinot siitä selviämiseen vaihtelevat, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei apua tulisi olla tarjolla. Esimerkiksi Espoon turvakodin sulkemista perusteltiin sillä, että vain pieni osa asiakkaista tarvitsee turvakotia ja monelle riittävät muut tukitoimet, kuten kotikäynnit [6]. Väkivaltatutkimuksen valossa tämä perustelu ei pidä paikkaansa.

Väkivallan uhalta suojautumisessa ja pakenemisen mahdollisuuksissa on myös kyse siitä, millaiset sosiaaliset turvaverkostot vanhemmalla on asuinpaikkakunnallaan. Suomessa on yksi yksityinen turvatalo, jonka suojaa on mahdollista ostaa vuorokausimaksulla hotellin tapaan [7]. Rahalla ja verkostoilla siis saa apua, mutta tuolloin vaaraan jäävät jo valmiiksi heikoilla olevat. Jotta turvakotiin pääsee, neuvotellaan asiasta ensin sosiaalityön kanssa, joka sitten myöntää maksusitoumuksen. Käytännössä turvakotiin voi kuitenkin mennä hätätilanteessa ilman maksusitoumusta ja asia voidaan hoitaa myöhemmin. Jos turvakotiin menevällä väkivallan uhrilla ei ole lapsia, voi turvakotipaikka jäädä saamatta, sillä jotkut turvakodit ovat tarkoitettu ainoastaan lasten kanssa kodistaan lähteville [8]. Juuri lapsettoman uhrin kohdalla käy helposti niin, että raha ratkaisee kysymyksiä hengen uhan ja turvallisuuden välillä.

Olen tarkoituksella kirjoittanut tässä jutussa väkivallasta “sukupuolettomasti” tekijöiden ja uhrien kautta. Haluan korostaa, että väkivalta traumatisoi aina riippumatta sukupuolesta. Parisuhdeväkivalta on kuitenkin sukupuolistunut ilmiö, joka tarkoittaa sitä, että sukupuoli liittyy väkivallan ilmenemisen tapoihin sekä siihen liitettyihin merkityksiin, asenteisiin ja selitystapoihin. Tällaisia sukupuolistuneita väkivaltaan liittyviä ilmiöitä saattavat olla esimerkiksi naisuhrin syyllistäminen lapsen laiminlyönnistä (”ei suojele lasta väkivallalta”) tai miesuhrin kohtaama epäily uhriudesta. Lisäksi väkivalta on myös ilmiönä sukupuolittunut (ks. tilastot kirjoituksen lopussa). Naiset kokevat monien tutkimusten mukaan useammin lähisuhdeväkivaltaa kuin miehet ja naisiin kohdistunut väkivalta on luonteeltaan vakavampaa. Tämän kirjoituksen yhteydessä toivon kuitenkin keskustelua turvakodeissa tehtävästä työstä enkä väkivallan tekijöiden ja uhrien sukupuolesta. Turvakotityöhön kuuluu myös sensitiivisyys uhreja kohtaan sukupuolen, etnisyyden, seksuaalisuuden tai muiden eroavaisuuksien suhteen (ks. feministien vuoron aiempi kirjoitus samaa väkivallasta samaa sukupuolta olevien pariskuntien suhteissa [9]). Suomessa turvakoteihin otetaan sekä väkivaltaa kokeneita naisia että miehiä. Suomessa väkivaltatyötä ohjaa pitkälti perhekeskeisyys, jossa on omat ongelmansa, mutta päätin olla keskittymättä niihin tässä kirjoituksessa (ks. keskustelusta Keskinen 2005).

Turvakotipalveluilla voidaan pelastaa ihmishenkiä ja siksi se on palveluna niin korvaamaton, että keskustelu sen lopettamisesta on sekä ihmisoikeuskysymys että kysymys lapsen oikeuksista. Säästökohteet on valittava muualta. Tällaiset säästöoperaatiot ovat niitä ”ihan tavallisia asioita”, joiden vuoksi lapset itkevät sänkyjensä alla peloissaan samaan aikaan, kun tv:ssä käydään tuntikaupalla keskustelua syrjäytymisen ehkäisystä.

Euroopan neuvoston minimisuositusten mukaan Suomessa pitäisi olla 500 turvakotipaikkaa. Niitä on tällä hetkellä 123. Raiskauskriisikeskuksia on vain murto-osa Euroopan neuvoston suosittelemasta määrästä. Seksuaalisen väkivallan uhrien tukemiseen on Suomessa erikoistunut vain yksi järjestö, jolla on kaksi toimipistettä.

Turvakodit Suomessa: http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/vakivaltatyo/turvakodit/

TILASTOJA (lähde: minna.fi)
Poliisin tietoon tuli vuonna 2007 parisuhteissa tapahtuneita lieviä pahoinpitelyitä, pahoinpitelyitä ja törkeitä pahoinpitelyitä yhteensä 2740. Niistä 86 prosenttia (2360 tapausta) kohdistui naisiin.

Helsinkiläiseen Malmin sairaalaan vuonna 2003 hakeutuneista parisuhdeväkivallan uhreista 84 % oli naisia. Uhreista koottiin tarkat tiedot. Pahoinpitely kurkusta kuristamalla, nyrkillä tai muulla siihen verrattavalla esineellä lyömällä, päätä kovaa pintaa vasten hakkaamalla, maahan kaataminen tai hiuksista raahaaminen olivat naisiin kohdistuvassa parisuhdeväkivallassa yleisempiä kuin miehiin kohdistuvassa. Teräaseella lyöminen oli puolestaan miehiin kohdistuvassa parisuhdeväkivallassa yleisempää.

Kansallisten uhritutkimusten mukaan naiset kokevat edelleen miehiä useammin perheväkivaltaa. Vuonna 2009 perheväkivaltaa oli kokenut naisista 1,7 prosenttia ja miehistä 0,7 prosenttia. Fyysistä perheväkivaltaa kokeneiden osuudet olivat pienempiä: naisista sen kohteeksi oli joutunut 0,9 prosenttia ja miehistä 0,4 prosenttia.

Miesuhritutkimuksessa, joka toteutettiin vuosina 2009–2010, oli aineistona 1900 miehen ja 1300 naisen lomakevastaukset. Miehistä ja naisista yhtä suuri osa – miehistä 16 ja naisista 17 prosenttia – on kokenut nykyisen kumppanin tekemää fyysistä väkivaltaa tai uhkailua. Fyysisen väkivallan kohteeksi nykyisessä suhteessaan oli joutunut sekä miehistä että naisista 14 prosenttia (viimeisen vuoden aikana 4 %).

Naiset ovat kokeneet miehiä enemmän entisen kumppanin tekemää väkivaltaa. Tiedot entisen kumppanin väkivallasta voivat koskea sekä suhteen aikana että sen jälkeen tapahtunut väkivaltaa. Naisista (niistä, joilla oli entinen kumppani)  42 prosenttia oli kokenut entisen kumppanin tekemää väkivaltaa tai uhkailua. Fyysistä väkivaltaa oli entisen kumppanin taholta oli kokenut 37 prosenttia naisista. Miehistä entisen kumppanin tekemää väkivaltaa tai uhkailua oli kokenut 22 prosenttia ja fyysistä väkivaltaa 20 prosenttia miehistä.

Miesuhritutkimuksen mukaan miesten ja naisten kokema parisuhdeväkivalta ei ole samanlaista. Naiset ovat kokeneet miehiä useampia väkivallan tapahtumakertoja. Naisten kohtaama parisuhdeväkivalta oli myös seurauksiltaan vakavampaa. Naisille aiheutui siitä yli kaksi kertaa useammin fyysisiä vammoja kuin miehille ja yli kolme kertaa enemmän psyykkisiä seurauksia.

———————————————————————————————————————

VIITTEET

1. http://www.minna.fi/web/guest/vakivaltatilastot
2. Toisaalta osa väkivaltaa kokeneista äideistä saattaa suhtautua lasten tarpeisiin tavallista sensitiivisemmin ja pyrkiä siten suojelemaan lapsiaan väkivallan kielteisiltä vaikutuksilta. Lapset saattavat olla myös syy, jonka vuoksi naiset irrottautuvat väkivaltaisista suhteista ja ylipäätään selviävät traumaattisista kokemuksista (Ojuri 2004).
3. http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/jasenyhdistykset/porin-ensi-ja-turvakotiyhdistys-/turvakoti/
4.http://www.espoo.fi/fi-FI/Sosiaali_ja_terveyspalvelut/Espoo_uudistaa_turvakotipalveluaan%2821834%29
5.https://www.poliisi.fi/poliisi/home.nsf/pages/9BE0EDB148FCC343C2256FBF003DE031?opendocument
6. http://yle.fi/uutiset/espoon_paatos_sulkea_turvakoti_huolestuttaa_lastensuojeluvakea/6314639; http://yle.fi/uutiset/naapuriapu_paikkaa_espoon_turvakodin_lakkauttamista/6319079
7. http://www.barbwire.fi/turvatalopalvelut-turvatalo-turvatapaaminen.html
8. https://www.naistenlinja.fi/fi/julkinen/omat+oikeutesi/asuminen/
9.https://feministienvuoro.wordpress.com/2011/06/29/vakivalta-samaa-sukupuolta-olevien-parisuhteissa/

LÄHTEET

Campbell, R, Sullivan, C & Davidson, D (1995) Women who use domestic violence shelters: Changes in depression over time. Psychological Women’s Quarterly 19, 237 – 55.

Eriksson, Maria, Hester, Marianne,i Keskinen, Suvi & Pringle, Keith (2005) (toim.) Tackling men’s violence in families. Nordic issues and dilemmas. Bristol: Policy Press.

Eriksson, Maria & Hester, Marianne (2001) Violent men as good-enough fathers – a look at England and Sweden. Violence Against Women 7 (7), 779 – 798.

Harvin, J & Forrester, D (2002). Parental Substance Misuse and Child Welfare. London: Nuffield Foundation.

Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy.

Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus vol. 19. 1/2011, 4 – 19.

Humphreys, Catherine (2006) Relevan Evidence for Practice. Teoksessa: Catherine Humphreys & Nicky Stanley (toim.) Domestic Violence and Child Protection: Directions for Good Practice. London: Jessica Kingsley Publishers, 19 – 35.

Humphreys, C & Thiara, R (2002) Routes to Safety: Protection Issues facing Abused Women and Children and the Role of Outreach Services. Bristol: Women’s Aid Publications.

Holt, Stephanie, Buckley, Helen & Whelan, Sadhbh (2008) The impact of exposure to domestic violence on children and young people: A review of the literature. Child Abuse and Neclect 32 (8), 797 – 810.

Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.

Keskinen, Suvi (2008) Näkyvissä ja näkymättömissä. Väkivalta perheammattilaisten työskentelyssä. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 311–343.

Oranen, Mikko (2001) (toim.) Perheväkivallan varjossa. Raportti lapsikeskeisen työn kehittämisestä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 30.

Piispa, Minna (2008) Väkivallan muodot heteroseksuaalisissa parisuhteissa. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 106 – 128.

Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta.
Oikeus 38 (2), 119–137.

Mainokset

Väkivalta samaa sukupuolta olevien parisuhteissa

Netti on pullollaan keskustelua väkivaltatutkimuksen “vääristymisestä” ja/tai sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksen ”turhuudesta”. Harvoin kuitenkaan ajatellaan väkivaltatutkimusta laajemmin, jolloin kertyneestä teoreettisesta tiedosta voidaan saada työkaluja moninaisten ”miestekijä ja naisuhri” -asetelman rikkovien tilanteiden tarkasteluun. Yksi tällainen tutkimuskohde on samaa sukupuolta olevien parisuhteissa tapahtuva väkivalta (kohde voisi yhtä lailla olla vaikkapa teini-ikäisten lasten vanhempiinsa kohdistama väkivalta tai naisten miehiin kohdistama väkivalta, ja niin edelleen…).

Oma kiinnostukseni naissuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan alkoi jo 2000-luvun alussa ja olen kerännyt vuosien varrella aineistoa ensin pro-seminaarityöhön, sitten graduun (jonka aihetta kuitenkin vaihdoin) ja lopulta olen päätynyt tarkastelemaan aihetta muun tutkimustyön ohella (eli siis silloin, kun on aikaa – varsin harvoin)… Kyseessä on siis osaltani jonkinlainen ikuisuusprojekti, joka aika ajoin muistuttaa minua siitä, että Suomessa ei ole aiheesta tutkimustietoa (tässä muuten oiva tutkimuskohde jollekin!). Uskon, että  sukupuolistuneen väkivallan viitekehystä voi todella laajentaa tarkastelemalla heterosuhteiden lisäksi muissakin suhteissa ja perhetilanteissa tapahtuvaa väkivaltaa.

Suomessa ei ole olemassa tilastotietoa samaa sukupuolta olevien parien väkivallasta, mutta mm. Englannissa on tehty aiheesta laaja kyselytutkimus (Donovan et al. 2006). Kyselyyn vastasi 800 miestä ja naista (miehiä n. 40 % ja naisia n. 60 %), joista 38 % kertoi kokeneensa väkivaltaa suhteessaan samaa sukupuolta olevaan kumppaniin. Ongelmana tutkittaessa homo-, lesbo, bi- ja transsuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa on kuitenkin, että edustavaa otosta on lähes mahdotonta saavuttaa, sillä ylipäänsä ei-heteroseksuaalisissa suhteissa elävien/jossain vaiheessa eläneiden henkilöiden määrää ei voida tarkasti määrittää. Kyselytutkimus kuitenkin osoitti ongelman olevan HLBTQ-yhteisössä [1] laaja. Naissuhteissa koettiin hieman miessuhteita useammin fyysistä väkivaltaa, kun taas miessuhteissa seksuaalinen väkivalta oli yleisempää. Väkivaltaa koettiin usein ensimmäisessä suhteessa samaa sukupuolta olevaan kumppaniin (myös Donovan & Hester 2008).

Samaa sukupuolta olevien suhteissa tapahtuvaa väkivaltaa on tutkittu laajemmin myös Yhdysvalloissa (mm. Island & Letellier 1990; Renzetti 1992; Ristock 2002; Girschick 2002; Girschick 2010). Erityispiirteinä väkivallassa on nähty muun muassa yhteiskunnan homofobia ja sen myötä pelko leimatuksi tulemisesta niin homoyhteisön sisällä kuin sen ulkopuolellakin sekä halu ”suojella” yhteisön mainetta (esimerkiksi sateenkaariperheessä elävä voi kokea joutuvansa jatkuvasti todistamaan perheensä ”kunnollisuutta”, jolloin perheessä tapahtuvasta väkivallasta voi olla vaikea puhua). HLBTQ-ihmisten välit sukulaisiin voivat myös katketa ennakkoluulojen vuoksi ja ystäväpiiri voi koostua korostetusti ”yhteisön” muista HLBTQ-ihmisistä, jolloin lähipiirin puoleen kääntyminen voi vaikeutua entisestään. Joskus HLBTQ-henkilö ei myöskään puhu ulkopuolisille suuntautumisestaan ja väkivallasta kertominen tarkoittaisi tuolloin myös ”kaapista ulostuloa”. Jotkut myös kokevat erityisesti seksuaalisesta väkivallasta puhumisen vaikeana, sillä naisen naiselle tai miehen miehelle tekemää seksuaalista väkivaltaa ei välttämättä automaattisesti nimetä (tai uhri itse ei nimeä) raiskaukseksi. Tämä kävi ilmi myös Suomessa tekemissäni haastatteluissa, joissa seksuaalinen väkivalta oli käsitetty sellaiseksi vasta monien päivien kuluttua tapahtumasta.

Entä kuinka samaa sukupuolta olevien välinen väkivalta on analysoitavissa sukupuolistuneen väkivallan viitekehyksestä käsin? Vai onko se? Varsinkin haastattelututkimusten perusteella voi todeta, ettei väkivalta ainakaan pelkisty parisuhteiden sukupuoliasetelmiin (ainakaan automaattisesti – joskus väkivaltaa voi tapahtua toki myös ”butch – femme” –tyyppisessä suhteessa). Samoin kuin heterosuhteissa, valta näyttää kuitenkin olevan osa väkivaltaa myös HLBTQ-suhteissa. Näitä vallan ja kontrollin asetelmia voi tuottaa muun muassa asema ”uutena lesbona” (ensimmäinen suhde), taloudellinen riippuvuus kumppanista, etninen tausta, ikä, ja niin edelleen… Kaikkiaan samaa sukupuolta olevien parien välisestä väkivallasta piirtyy hyvin samansuuntainen kuva kuin heterosuhteissa tapahtuvastakin – joskin sukupuolen merkitys valta-asetelmaan on erilainen. Englantilaisessa tutkimuksessa haastateltavat totesivatkin, että he kokevat väkivallan homosuhteissa pitkälti samanlaiseksi kuin heterosuhteissakin. Ainoastaan väkivallan tunnistaminen, nimeäminen ja avunsaanti näyttäytyivät erilaisina.

Sen lisäksi, että aihe tarjoaa uusia näkökulmia sukupuolistuneen väkivallan tutkimukseen, on väkivallasta tärkeä puhua myös uhrien kannalta. Väkivallan uhriksi joutuminen on aina iso kriisi ja se voi olla erityisen vaikeaa HLBTQ-henkilölle, jos kokemukselta puuttuu kieli.

[1] HLBTQ viittaa henkilöihin, jotka identifioituvat homoiksi, lesboiksi tai bi- tai transseksuaaleiksi taikka queer-identiteetin kautta ei-heteroseksuaaleiksi

Kirjallisuutta

Donovan, Catherine & Hester, Marianne (2008) ‘Because she was my first girlfriend, I didn’t know any different’: making the case for mainstreaming same-sex sex/relationship education. Sex Education, Vol. 8, No. 3, August 2008, 277 – 287.

Donovan, Catherine, Hester, Marianne, Holmes, Jonathan & McCarry, Melanie (2006) Comparing Domestic Abuse in Same Sex and Heterosexual Relationships. University of Sunderland/University of Bristol. [http://www.broken-rainbow.org.uk/cohsar_report.pdf]

Girschick, Lori (2010) Same-Sex Interpersonal Violence: An Activist Researcher’s Commentary. Sexual Assault Report, 13 (5), 67-68, 74-78, 80

Girschick, Lori (2002) Woman-to-woman sexual violence: Does she call it rape? Boston: Northwestern University.

Hiitola, Johanna, Jyränki, Juulia, Karma, Helena & Sorainen, Antu (2005) Mitä ei voi ajatella? Puhetta seksuaaliseen väkivaltaan liittyvistä hiljaisuuksista. Naistutkimus – Kvinnoforskning 18: 4, 61 – 66.

Island, David & Letellier, Patrick (1991) Men who beat the men who love them. New York: harrington Park Press.

Renzetti, Claire (1992) Violent betrayal: Partner abuse in lesbian relationships. Newbury Park: Sage.

Ristock, Janice  (2005). Relationship Violence in Lesbian/Gay/Bisexual/Transgender/Queer [LGBTQ] Communities:  Moving Beyond a Gender-Based Framework. Violence Against Women Online Resources
[http://www.mincava.umn.edu/documents/lgbtqviolence/lgbtqviolence.html]

Ristock, Janice (2002) No No More Secrets:Violence in Lesbian Relationships. New York: Routledge.

Vikman, Mari (2002) Väkivaltaa rakkauden varjolla. Pro gradu -tutkielma: [http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.php?id=10446]

Muita tietolähteitä:

Väkivalta samaa sukupuolta olevien parisuhteissa: https://www.naistenlinja.fi/fi/julkinen/tietoa+vakivallasta/pari-+ja+lahisuhdevakivalta/naisparit/

Lähisuhdeväkivalta homo- ja lesbosuhteissa: http://yhdistyslovery.kotisivukone.com/23

Feminismi, tasa-arvo ja suomalainen keskustelu

Johanna Hiitola

Feministien vuoron kommenttipalstalla on käyty kiivasta keskustelua ”sukupuolten tasa-arvosta”. Pohditaan esimerkiksi, mitä tasa-arvo tarkoittaa, onko Suomi tasa-arvoinen maa ja mikä on esteenä toteutuvalle tasa-arvolle. Samalla feministit nähdään täällä blogikeskusteluissamme jonkinlaisina antiteeseinä tasa-arvolle. Epäillään, että meidän tarkoituksemme on syrjäyttää kaikki miehet yhteiskunnasta(mme).

Feministien käsittäminen yhteiskunnan (ja erityisesti tasa-arvon) vihollisina ei ole Suomessa uutta. Eeva Raevaara (2008) on verrannut suomalaisen eduskunnan ja ranskalaisen parlamentin keskusteluja sukupuolikiintiöstä. Raevaaralle selvisi, että ranskalaisten tapa kertoa toteutumattomasta tasa-arvosta oli mainita ”anglo-amerikkalaisesta mallista”, kun taas suomessa tasa-arvon vastakohtana nähtiin ”feminismi”. Suomalaista tasa-arvoideaalia muodostettiin lähinnä viittaamalla miesten ja naisten ”harmoniseen” yhteiseloon, jonka rikkojana feminismi käsitettiin. Sen lisäksi, että feminismistä rakennettiin mörköä, sukupuolten tasa-arvon kysymykset myös liukuivat kokonaan pois sukupuolen ja vallan kysymyksistä. Sen sijaan tasa-arvosta tuli (hyvän) poliittisen järjestelmän luomiseen liittyvä kysymys.

Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, sukupuolten välinen tasa-arvo nähdään usein jo toteutuneena tai ainakin sitä pidetään tärkeänä kansakuntaa määrittävänä tekijänä (Magnusson et al. 2008; Mulinari et al. 2009). Toki Pohjoismaat ovat kunnostautuneet juuri sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksissä, mutta ajatus täysin toteutuneesta tasa-arvosta peittää helposti alleen mahdolliset ongelmat. Myös sukupuolittuneista ilmiöistä keskustelu hankaloituu, sillä sen nähdään helposti olevan tasa-arvopyrkimysten vastaista. Oli kyse sitten naisiin tai miehiin liittyvistä kysymyksistä, sukupuolen esiintuonti näyttäytyy helposti ”riidan haastamisena” tai jonkinlaisena kansakunnan vastaisena toimintana.

Tätä ilmiötä voi kutsua vaikkapa sukupuolisokeudeksi (tai ”sukupuolettomaksi sukupuoleksi” kuten mm. Ronkainen 2008) ja siihen liittyy ainakin välillisesti useita ilmiöitä. Esimerkiksi perhe- ja parisuhdeväkivallasta puhutaan korostuneesti ilman tekijöiden ja uhrien määrittelyä (mm. Keskinen 2005; Hautanen 2010; Hiitola 2011), jonka lisäksi vielä peräänkuulutetaan ENEMMÄN kyseisenkaltaista sukupuolineutraalia väkivaltakeskustelua (Salmi 2009; Flinck 2009). Ymmärrys kuitenkin on ongelmallinen niin nais- kuin miesuhreillekin ja erittäin vakava silloin, kun väkivallan uhrin alisteinen asema ohitetaan vaikkapa huoltajuudesta päätettäessä tai väkivallan uhrin lapsi otetaan huostaan tuen tarjoamisen sijasta. Sukupuolisokeus monimutkaistaa myös perhepolitiikkaa, sillä ajateltaessa sukupuolten välisen tasa-arvon olevan jo toteutunut, on erittäin vaikeaa argumentoida toimenpiteitä, joilla vaikkapa perheiden työnjako saataisiin tasattua. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin esim. naisten ja miesten olevan erilaisissa ”neuvotteluasemissa” ja erilaisten paineiden alaisuudessa (mm. ”naisen tulee olla hyvä äiti” ja ”miehen tulee tienata leipä pöytään”) vanhempainvapaiden osalta, lähdetään keskusteluun ikään kuin minkäänlaista eroa asemissa ei olisi. Tuolloinhan muun muassa vapaasti päätettävissä olevat vapaat (nykyinen järjestelmä) olisikin järkevämpi ja joustavampi kuin esimerkiksi isille ja äideille suunnatut vapaajaksot (kuten mm. 6+6+6 –malli).

Yllä olevien lisäksi käsitystä toteutuneesta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käytetään myös rakentamaan suomalaisuutta ja kansakuntaa (mm. Vuori 2009) tyyliin: ”me suomalaiset olemme tasa-arvoisia, kun taas te muut sorratte naisia ja elätte patriarkaalisissa perheissä”. Tuolloin Suomessa toteutuneesta tasa-arvosta tulee väline, joka määrittää erilaista ja ”meihin” kuulumatonta. Näillä oletuksilla toimivat esimerkiksi jotkut ”maahanmuuttajien kotouttamiseen” keskittyvät opaskirjaset. Lisäksi erilaisuutta määrittää helposti käsitys siitä, että ”suomalainen perhe” on lähtökohtaisesti hyvä ja tarjoaa jäsenilleen tukea, kun taas ”maahanmuuttajaperhe” (joka on jo määritelmänä kestämätön, sillä se sisältää valtavan määrän erilaisia perheitä taustoineen!) näyttäytyy pahana ja usein väkivaltaisena sortomekanismina, josta (ainakin naisten) on parasta vapautua (mm. Tuori 2009). Tämä keskustelu taas osaltaan rakentaa edelleen vain yhtenäisempää kuvaa ”suomalaisista” perheistä tasa-arvoisina, väkivallattomina ja ongelmattomina peittäen alleen moninaiset sukupuolittuneesti määrittyvät ongelmat.

Suomalaisen keskustelun erityispiirteenä on myös, että koemme olevamme kolonialismista ulkopuolisia, sillä Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita. Lisäksi ajatellaan usein, että Suomi on ollut homogeeninen maa, jossa ei siksi ole ollut minkäänlaista tarvetta monikulttuurisuuskeskustelulle ja nyt tuo tarve on vasta 90-luvun aikana/jälkeen saapunut maahamme maahanmuuttajien myötä (ja tämähän jaksaa kauhistuttaa!). Mutta näissä molemmissa uskomuksissa on suuria aukkoja. Ensinnäkin, Suomi ei ole historiallisesti ollut mitenkään erityisen ulkopuolinen vaikkapa kolonialismin “länsi vastaan muut” erotteluista. Pikemminkin nuo erottelut ovat määränneet paljolti kultturimme kehittymistä. Esimerkkejä tästä löytyy muun muassa Suomessa käytetystä visuaalisesta kuvastosta, jossa edelleen hyödynnetään kyseisiä erontekoja (mm. Rossi 2009). Vielä muutama vuosi sitten suuri määrä suomalaisia (14 000) allekirjoitti vetoomuksen laku-Pekka -kuvan säilyttämisestä Fazerin lakritsipatukassa vedoten ”suomalaiseen kulttuuriperintöön” (joka oli muuten kaikkea muuta kuin suomalaista kulttuuriperintöä – kyseinen kuva kuului pikemminkin eurooppalaiseen kuvastoon). Samaten Suomessa myytiin ”neekerinsuukko” –suklaita aina vuoteen 2001 saakka. Itse olen lapsena leikkinyt ”kuka pelkää mustaa miestä” -hippaa ja vielä 2000-luvun puolivälissä toimiessani kerho-ohjaajana, huomasin kauhukseni, että lapset leikkivät edelleen tuota samaista leikkiä. Nämä monissa maissa kertakaikkisen rasistisina pidetyt kuvastot, makeiset tai leikit mahdollistuvat juuri Suomessa, sillä koemme olevamme niiden sanoman ulkopuolella. Mehän emme ole rasisteja. Vai olemmeko? Ainakaan emme voi väittää olevamme “länsi vastaan muu maailma” -erottelusta irrallisia. Samaten käsitys Suomen homogeenisyydestä on täyttä myyttiä. Romaniväestö on asunut Suomessa jo 500 vuoden ajan, mutta heidät on systemaattisesti vaiennettu (jopa vainottu) ja heidän olemassaolostaan vaiettu. Puhumattakaan Suomen saamelaisista, joiden alkuperäiskansa-asemaan liittyvä maanomistusoikeus on edelleen selvittämättä ja kieli katoamassa. Me suomalaiset olemme hoitaneet vähemmistöjemme asioita surkean huonosti.

No miten tämä kaikki sitten liittyy feministeihin, miesaktivisteihin ja tämän blogin keskusteluun? Täällä blogikirjoituksissa toistetaan uudelleen ja uudelleen feministien olevan jonkinlainen valtaapitävä ryhmittymä tai liike. Feministien tai feministisen liikkeen valta Suomessa on kuitenkin varsin marginaalista verrattuna todellisiin valtaapitäviin eturyhmiin (mm. ay-liike, EK, EVA, jne.). Lisäksi feministisen liikkeen laajaan vastustukseen saattaa olla syynsä myös sillä, että feminismi nostaa jatkuvasti esille kysymyksiä, jotka korostavat vallan epätasaista jakautumista ja eroja. Tämä taas rikkoo Suomessa aktiivisesti viljeltyä ajatusta homogeenisestä yhtenäiskulttuurista. Nähdään, että “asiat ovat jo hyvin” eikä haluta feministejä pilaamaan näitä utopioita.

On myös mielenkiintoista, kuinka feministejä toisaalta pidetään suomalaisen tasa-arvopolitiikan vastustajina (mm. mainitsemissani Raevaaran tutkimissa eduskuntakeskusteluissa), mutta samalla syytetään kaikkien tasa-arvoprojektien määrittelystä naisten etujen mukaisiksi. Logiikka on hyvin rikkonainen ja lähes mahdoton Suomen keskusteluilmapiirissä. Pikemminkin feministit Suomessa kyllä kamppailevat tasa-arvon puolesta, mutta kaikki tasa-arvopolitiikka ei lainkaan yksiselitteisesti ole feminististä (esim. monetkaan eivät pidä feminismin pääkysymyksenä kamppailua vaikkapa siitä, että pörssiyhtiöissä olisi tarpeeksi naisjohtajia). Lopuksi mainittakoon vielä, ettei “meidän” feministien kamppailuja suinkaan voi ajatella vain Suomen rajojen sisäisinä, vaikka tämä blokkaus Suomeen liittyikin. Pikemminkin tavoitteena on kitkeä yhdessä rasismia, seksismiä ja syrjintää koko maailmasta.

Lähteet
(toimitetut teokset on merkitty vain teosten, ei yksittäisten artikkelien, osalta)

Flinck, Aune (2009) Uusia lähestymistapoja parisuhdeväkivallan tutkimukseen. Oikeus 38:4, 445–453.
Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampere University Press.
Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus 19 (1) 2011, 4 – 19.
Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi, Tuori, Salla, Irni, Sari & Mulinari, Diana (2009) Complying with colonialism: gender, race and ethnicity in the Nordic region. Farnham, UK: Ashgate.
Magnusson, Eva, Rönnblom, Malin & Silius, Harriet (2008) Critical studies of gender equalities. Göteborg/Stockholm: Makadam Publishers.
Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73:4. 388–401.
Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Oikeus 38:2, 119–137.

HUOM! Kirjoittaja on tällä hetkellä Yhdysvalloissa, joten kommentit tulevat osittain viiveellä ja Suomen yöaikaan.

Vieraan vuoro: Miksi nainen ei uskalla puhua väkivallasta?

Teksti julkaistaan poikkeuksellisesti nimettömänä.

Olen tehnyt työtä perheiden kanssa, joissa väkivalta on ollut jokapäiväistä. Nykyisin osallistun muun työn ohella vapaaehtoisena väkivallan naisuhrien tukemiseen. Kirjoitan tämän kirjoituksen toisaalta yksityishenkilönä, toisaalta väkivaltatyön kentältä katsoen.

Olen seurannut viimeaikaisia väkivaltakeskusteluja hämmentynein mielin. Erityisen kummalliselta tuntuu, että tavoitteet, joista järjestökentällä ja käytännön väkivaltatyössä on pitkään taisteltu, ollaan nyt sivuuttamassa keskustelusta. Tarkoitan tällä sitä, että monet naiset elävät todellisuudessa, jossa he eivät uskalla puhua väkivaltakokemuksistaan syytösten pelossa. Väkivaltaa kokeneita naisia syyttävät pahimmillaan ystävät, sukulaiset, ammattilaiset ja virkavallan edustajat.  Syytökset ovat niinkin kekseliäitä kuin ”tahallinen ärsyttäminen” tai ”kykenemättömyys estää väkivalta” tai vaikkapa naisen oma juopumus tilanteessa. Nainen saa syytöksiä myös lapsen suojelematta jättämisestä, vaikka todellinen vaaranaiheuttaja olisikin ollut väkivaltainen mies. Usein kuulee myös syytöksiä siitä, ettei nainen lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta ajoissa. ”Mitäs jäi, itse kerjäsi”. Uusin (tai ainakin uudelleen yleistynyt) tapa väkivaltaa kokeneiden naisten syyllistämisessä on kysellä naisen omasta ”väkivaltaisuudesta”. Jälleen naiselle yksi syy lisää olla hiljaa.

En tarkoita, etteivätkö naiset kykenisi tekemään väkivaltaa, vaan nimenomaan haluan kohdistaa kirjoitukseni väkivaltaa kokeneisiin naisiin – uhreihin. Heidän unohtamisensa ja/tai syyttämisensä on moraalisesti kestämätöntä.  Käsittämätöntä on myös se, ettei naisten uhriutumisesta puhumiselle tunnu tänä päivänä löytyvän minkäänlaista paikkaa. Heti suunsa avattuaan saa niskaansa argumentit siitä, että ”naisetkin tekevät väkivaltaa”. Mieleni tekee huutaa: mitä sitten, minä puhun uhreista! Mihin hukkuivat vallan ja kontrollin käsitteet? Nykykeskustelu ei auta ainakaan niitä naisia, joiden tilanteissa itse olen mukana. Poliisi saattaa todeta, että naisen ei kannata vuosienkaan pahoinpitelyjen jälkeen tehdä rikosilmoitusta, sillä hän ”tappeli vastaan”. Hengenvaarassa ja jatkuvan kontrolloinnin kohteena oleva nainen saatetaan kannustaa miehen kanssa sovitteluun, sillä ”väkivalta on ongelma parisuhteessa”. Mies-nais -taistelussa unohtuu arki, jossa liian monet naiset elävät.

Ja millä oikeudella sitten puhun näistä asioista? Enkö syytä samalla miehiä? En kaikkia miehiä! En miehiä ryhmänä! Mutta väkivaltaa tekeviä miehiä kyllä! Myös ystäväpiirissäni ja sukulaisteni keskuudessa on useampi nainen joutunut väkivallan kohteeksi menneisyydessään tai nykyisessä elämässään. Ennen ja nyt, nuoret ja vanhat. Erityisen surullista on kuulla naisista, jotka ovat myös äitejä. Pahimmillaan olen sekä työssäni, että läheisteni elämänkokemusten kautta tutustunut maailmaan, jossa nainen ei pelkää vain oman henkensä vaan myös lapsensa hengen puolesta. Varsinkin pientä vauvaa hoitava äiti on hyvin turvaton. Usein äidillä ei ole edes taloudellisia resursseja lähteä suhteesta. Sosiaaliset kontaktit saattavat vauvanhoidon vuoksi supistua olemattomiin. Lisäksi pelko siitä, että vauvaa satutetaan, kasvaa niin suureksi, ettei nainen uskalla lähteä. Häpeä omasta epäonnistumisesta naisena, äitinä ja kumppanina on valtava. Minun kokemusmaailmassani väitteet siitä, että naiset ”pelaisivat väkivaltakortilla”, ovat täysin absurdeja.

Joskus naisen keino säilyttää viimeiset omanarvontunteen rippeensä on aktiivisesti vastustaa miehen kontrollointiyrityksiä – ja tulla sen myötä lyödyksi. Ulkopuolinen ihmettelee, miksi nainen toimii ”tahallisesti” tavalla, joka ärsyttää miestä. Se kuitenkin saattaa tuntua ainoalta keinolta selviytyä tilanteesta täysjärkisenä. Lopulta oman identiteetin ja minuuden menetys voi vaikuttaa pienemmältä haitalta kuin mustelmat. Tosin joku toinen saattaa elää alisteisessa tilanteessa niin pitkään, että uskoo lopulta väkivallan tekijän sanoihin omasta arvottomuudestaan. Väkivallan uhan alla eläminen voi muuttua normaaliksi olotilaksi. Uhri voi uskoa, ettei ansaitse parempaa eikä selviäisi ilman väkivallan tekijää. Nämä tilanteet ovat sellaisia, joita olen työssäni kohdannut. Kukaan ei kuitenkaan aktiivisesti halua tulla lyödyksi. Väkivalta ei ole uhrin syytä.

Mitä minä sitten toivoisin? Toivoisin, että keskusteluissa ei sivuuteta valtaa ja kontrollia. Esimerkiksi taloudellinen riippuvuus väkivallan tekijästä on valtavan merkityksellistä. On aina myös syytä kysyä, kuka pelkää henkensä tai lastensa hengen puolesta? Naisiin kohdistuvasta väkivallasta tuotettua käytännön kentällä erittäin hyödyllistä tietoa ei saa sivuuttaa poliittisten päämäärien vuoksi. Turvakotipaikkoja on lisättävä. Väkivallan uhrin kokemuksia ei pidä vähätellä.

Toivoisin myös, että täällä Feministien vuorossakin aggressiivisin sävyin kommentoineet tuntisivat vastuunsa. Ei voi olla lähtökohtaisesti oikein, että väkivaltaa kokenut nainen kohtaa syytöksiä uhrina. Tutkikaa ihmeessä miesten kokemaa väkivaltaa, mutta älkää samalla vaikeuttako naisuhrien elämää. Nuo kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Niitä voi tutkia ja väkivaltaa vähentää yhtäaikaisesti. Nämä keskustelut nimittäin vaikuttavat kaikkialle poliittisesta päätöksenteosta auttamistyöhön. Lopulta on kyse sellaisten ihmisten elämän vaikeuttamisesta, jotka ovat jo lähtökohtaisesti heikossa asemassa.

**********************************************

Apua väkivaltaa kokeneille naisille (naiserityinen työ):

Naisten Linja on valtakunnallinen, maksuton tukipuhelin väkivaltaa kokeneille naisille ja tytöille sekä heidän läheisilleen. Naisten linja järjestää myös tukiryhmiä väkivaltaa kokeneille naisille. https://www.naistenlinja.fi

Naisasialiitto Unionin juristipäivystys tarjoaa maksutonta lakineuvontaa naisille Helsingissä. http://www.naisunioni.fi/index.php?k=13613

Monika-Naiset tarjoaa palveluja väkivaltaa kokeneille maahanmuuttajataustaisille naisille ja lapsille. http://www.monikanaiset.fi/

Apua väkivaltaa kokeneille miehille (mieserityinen työ):

Väestöliiton Poikien puhelin on auttava puhelin alle 20-vuotiaille pojille ja nuorille miehille. http://www.vaestoliitto.fi/vaestoliitto/mita_vaestoliitto_tekee/palvelut/puhelinneuvonta/poikien_puhelin

Miessakit Ry järjestää tukiryhmiä ja terapiapalveluja muun muassa erotilanteessa oleville miehille ja auttaa huoltajuuskysymyksissä. http://www.miessakit.fi/fi/erosta_elossa

Jussi-työ antaa tukea ja apua myös lähisuhdeväkivallan kohteena oleville miehille. http://www.jussityo.fi

Apua väkivaltaa kokeneille miehille ja naisille:

Raiskauskriisikeskus Tukinainen antaa tukea ja ohjausta seksuaalisen väkivallan tai hyväksikäytön kohteeksi joutuneille naisille ja miehille sekä heidän läheisilleen. http://www.tukinainen.fi

Tukinaisen juristipäivystys Helsingissä on tarkoitettu seksuaalista väkivaltaa sekä parisuhdeväkivaltaa kokeneille. http://www.tukinainen.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=61&Itemid=77

Turvakodit auttavat kaikkia väkivallan kohteeksi joutuneita. http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/turvakodit

Nettiturvakoti antaa tietoa lähisuhdeväkivallan uhrina oleville. http://www.turvakoti.net/fi/etusivu

Suomen mielenterveysseuran kriisikeskukset tarjoavat keskusteluapua ja tukea äkillisiin sekä pitkittyneisiin kriisitilanteisiin. http://www.mielenterveysseura.fi/tukea_ja_apua/alueelliset_kriisikeskukset

Rikosuhripäivystys tarjoaa neuvontaa ja tukihenkilöitä rikoksenuhreille sekä todistajille. http://www.riku.fi/fi/etusivu/

Apua väkivaltaa tekevälle miehelle (linkkilista):
https://www.turvakoti.net/fi/mista+apua/mista+apua+miehelle/vakivallan+tekijana/

Apua väkivaltaa tekevälle naiselle (linkkilista):
https://www.turvakoti.net/fi/mista+apua/mista+apua+naiselle/vakivallan+tekijana1/

Lisäksi perheet voivat hakea apua oman kuntansa lastensuojeluviranomaisilta ja perheneuvoloista.

RAUHALLISTA JA VÄKIVALLATONTA JOULUA!

*********************************************************

Kommentointimahdollisuus on poikkeuksellisesti suljettu kirjoittajan anonymiteetin vuoksi.

Mistä puhumme kun puhumme tasa-arvosta?

Anna Moring

*

”En ole feministi, mutta kannatan kyllä sukupuolten tasa-arvoa.” Vanha tuttu lause, johon feministit ovat saaneet tottua kautta aikojen. Sen rinnalla on viime aikoina alkanut ilahduttavasti näkyä myös tätä:

”Olen feministi, kannatan sukupuolten tasa-arvoa.”

On tullut aika nostaa kissa pöydälle ja kysyä, mikä on se feminismi, johon niin monet eivät halua sitoutua? Ja mikä on se tasa-arvo, jota niin monet haluavat kuitenkin tunnustaa kannattavansa?

Vihreät Naiset ry otti toissa viikolla kantaa miesten kokemaan väkivaltaan otsikolla ”Miehiin kohdistuvasta väkivallasta on puhuttava”. Reaktio ei antanut odottaa itseään: kansanedustajatasolta asti tuli kiitosta, Vihreän miesliikkeen piiristä tuli kehuja ja innostusta ja avaukselle saatiin huomattavasti enemmän huomiota kuin kannanotolle yleensä.

Toisella puolella keskustelukenttää:

Nettilehti Uusi Suomi uutisoi kannanoton, otsikolla ”Naiset yllättyivät: ’Miehiä hakataan’”. Kommenteissa kannanottoa pidettiin populistisena ja se lytättiin takin kääntämisenä. Blogisti Henry Laasanenkin tarttui aiheeseen otsikolla ”Suomen kovimmat ihmettelijät”. Monessa reaktiossa nostettiin esiin Naisjärjestöt yhteistyössä ry:n vuonna 2004 tekemä kannanotto, jossa kummasteltiin naisten tekemää väkivaltaa tutkivan hankkeen saamaa suurta rahoitusta.*

Yhden naisjärjestön tekemä miesten kokemaa väkivaltaa vastustava kannanotto siis linkitettiin välittömästi aivan eri naisjärjestön 6 vuotta aiemmin tekemään kannanottoon. (Vihreät Naiset ry on toki osa Nytkis ry:tä, mutta ei sama asia.)

Mistä nämä reaktiot kertovat?

Nähdäkseni ne kertovat siitä, että miesjärjestöissä ja joidenkin, ei kaikkien, tasa-arvosta kiinnostuneiden miestoimijoiden sydämissä on suuri epäluulo naisjärjestöjä ja feministejä kohtaan. Tämä on ilmeistä, kun naisjärjestön huoli miehiin kohdistuvasta väkivallasta nähdään parhaimmillaankin positiivinena yllätyksenä, pahimmillaan se kohdataan provokaationa ja ikävässä mielessä takinkääntönä. Ja takinkääntöhän se jollakin tasolla olikin – joskus vain takin nurjalla puolella on hienompi kuvio kuin oikealla.

Pelko ja epäluulo ovat tuhoisia tunteita. Ja vastaavia tunteita lienee monien feministienkin sydämessä miesjärjestöjen suuntaan. Toivon, että niin miehet kuin naisetkin, miesjärjestöt ja naisjärjestöt, voisivat tunnistaa nämä tunteet ja nähdä niiden ylitse. Huomata, että toisella puolella rintamalinjaa on hyviä tyyppejä siinä missä tälläkin, että tasa-arvo ei ole nollasummapeliä ja että yhteistyössä voisi olla voimaa.

Täältä feminismin laidalta asiaa katsellen toivoisin kovin, että tasa-arvosta ja feminismistä keskusteltaessa huomattaisiin ainakin seuraavat seikat:

  • feministit, joista suurin osa toimii jossakin aivan muualla kuin naisjärjestöissä, ovat jo pitkään toitottaneet sitä, että nykyinen järjestelmä on huono sekä naisille että miehille että kaikille muille sukupuolille
  • feministinen tutkimus ja teoretisointi on raivannut tietä sellaiselle ajattelulle, joka mahdollistaa sukupuolinäkökulman huomioon ottamisen – myös miesten osalta
  • feministit ovat viimeiset 40 vuotta olleet etunenässä tuomassa esiin isien aseman vahvistamista ja tarvetta isien suuremmalle läsnäololle lastensa arjessa. Lisäksi, tämän blogin edelliseen kirjoitukseen viitaten, feministit ovat myös tehneet mahdolliseksi sen, että väkivallasta parisuhteessa ylipäänsä puhutaan ja että sitä ei hyväksytä, oli tekijä sitten nainen tai mies.
  • feministit ovat kautta feminismin historian puhuneet rauhan puolesta ja sotia vastaan, ajaneet ehkä naivistikin demilitarisointia ja aseiden takomista auroiksi
  • feministisen ajattelun synti, jonka myös feministit itse ovat huomanneet, on se, että feminismissäkin on paikoin sorruttu vallitsevan käsityksen uusintamiseen – siihen, että Mies nähdään universaalina ja yhtenäisenä kategoriana, johon Naista verrataan. Tämä normi on monesti jättänyt miesten tasa-arvo-ongelmat pimentoon.
  • Nyt kun miehet – ja etenkin miehet – ovat heränneet jälleen nostamaan miesten tasa-arvo-ongelmia näkyväksi naisten tasa-arvo-ongelmien rinnalle (“jälleen” siksi, että aikanaan 1970-luvulla, yhdistys 9:n aikoihin, tasa-arvosta puhuttiin sekä naisten että miesten suulla, myös miesten ongelmista), feministit ovat avanneet tälle keskustelulle oven.
  • Tämä ovi ei ehkä ole avautunut kivuttomasti ja helposti, mutta auki se kuitenkin on. Tästä on hyvänä esimerkkinä Tasa-arvoyksikössä 10.11.2010 järjestetty ”Miehet ja Tasa-arvo” -seminaari, jossa oli läsnä ja aktiivisesti keskustelemassa yli sata henkilöä, heistä valtaosa feministejä. Myös allekirjoittanut ja muita näitä paljon parjattuja ”valtionfeministejä”, tasa-arvovaltuutettua myöten.
  • Tässä tilanteessa ovesta kannattaa ehdottomasti astua sisään, ei pysähtyä kritisoimaan ovenpieliä tai kynnyksen yksityiskohtia.

Lopuksi.

Minun feminismini ei ole vihamielinen miesten tasa-arvopyrkimyksille. Eikä muuten miehillekään. Minun feminismini on ajatussuunta, joka pyrkii rakentamaan paremman sukupuolijärjestelmän, jossa on hyvä olla niin miehillä, naisilla, pojilla, tytöillä, sukupuolensa mieluummin määrittelemättä jättävillä, sukupuolensa toisesta toiseksi korjaavilla kuin keski-ikäisillä valkoisilla lihaasyövillä heteromiehilläkin.

Minun feminismini on radikaali ajatus, jonka mukaan me kaikki olemme ihmisiä.

* * *

* Nopeana huomiona NYTKIS ry:n kannanottoon: se lähti käytännön väkivaltatyötä tekevien naisjärjestöjen huolesta siitä, että silloisellaankin riittämättömät resurssit jaetaan vielä pienempiin palikoihin. Tämä huoli on sittemmin osoittautunut monilta osin aiheelliseksi, mutta HUOM! se ei millään tavalla ole väkivaltaisia naisia tutkivan hankkeen syytä. Lienemme kaikki tasa-arvokeskustelun pyöreän pöydän ääressä samaa mieltä siitä, että väkivaltatyöhön pitäisi saada lisää resursseja kautta linjan – niin miesten kuin naistenkin väkivaltaisen käytöksen tutkimukseen ja niin mies- kuin naisuhrienkin tukipalveluihin. Transsukupuolisista ja muista sukupuoli-identiteetiltään epänormatiivisista uhreista puhumattakaan.

Feministit väärässä?

Johanna Hiitola

Aamulehti uutisoi 23.11.2010 ”Feministit väärässä? Parisuhteessa nainen aloittaa väkivallan useammin kuin mies” [1]. Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa –raportti aktivoi nettikirjoittelijat sekä blogistit ja sähköinen media alkoi täyttyä puheista, joissa pitkä naisiin kohdistuvan väkivallan tutkimus mitätöitiin ja sivuutettiin.  Muun muassa Aamulehden mukaan Feministit olivat väärässä “feministisessä väkivaltaopissa”. Aamulehdessä väitettiin muun muassa, että “(feministisessä väkivaltaopissa) mies ei voi olla uhri, tai on ainakin jotenkin ansainnut kohtalonsa”. Mutta mikäs se sellainen väkivaltaoppi onkaan?

Palataanpa suomalaisen perheväkivaltakeskustelun alkujuurille. Teuvo Peltosen (1984) kirjaa ”Perheväkivalta” pidetään ensimmäisenä kattavana perheväkivaltaa esittelevänä suomalaisena teoksena. Esittääkö Teuvo että naiset eivät voi tehdä väkivaltaa? Ei. Teuvon mukaan perheväkivaltaa tekevät yhtälailla niin miehet kuin naisetkin. Esimerkkejäkin löytyy monenlaisista miesten ja naisten tekemästä väkivallasta. Miten tämä Aamulehdessäkin mainittu “väärä käsitys” sitten on syntynyt Suomeen? Tämä suuri juoni, jossa kaikki päättäjät presidenttiä myöten kuuluvat olevan mukana?

Käsityksen syntyyn ei ainakaan ole vaikuttanut väkivaltaongelmaa Suomessa vahvasti määritellyt Ensi- ja turvakotien liitto, jonka ymmärrykseen on toiminnan alkuvaiheista saakka kuulunut käsitys väkivallasta sekä ”perheen sisäisinä vuorovaikutusongelmina” että ”naisiin kohdistuvana väkivaltana”. Näistä on esitetty, että ajatus vuorovaikutusongelmista on määrittänyt työtä jopa laajemmin kuin varsinainen feministinen käsitys. (mm. Pehkonen 2003; Keskinen 2008.) Suomi onkin turvakotien osalta poikennut monista muista maista, joissa turvakodit ovat alusta asti olleet selkeästi feministisiä toimijoita. Tämä on alkuvaiheessa (1970-luvulla) tarkoittanut sitä, että näiden maiden (mm. lähes koko Länsi-Eurooppa, Yhdysvallat ja Australia) turvakotitoiminta on tosiaan organisoitu pääasiassa radikaalifeminististen käsitysten kautta (eli ymmärryksessä, että väkivalta koskettaa pääosin vain naisia). Suomessa sen sijaan on pitkään pitäydytty ”vuorovaikutusongelma”-käsityksissä, jotka ovat osaltaan vaikeuttaneet varsinkin perheellisten naisuhrien asemaa (uhrius on ohitettu vetoamalla vuorovaikutusongelmiin parisuhteessa). Edelleen ajatus väkivallasta vuorovaikutusongelmina (tai konfliktiväkivaltana, kuten mm. Salmi 2009 esittää) elää vahvana muun muassa lasten huoltajuudesta päätettäessä (Hautanen 2010). Suomessa pääasiallinen feministinen väkivaltatyö on keskittynyt järjestötasoille eikä suinkaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon. (mm: Ronkainen 1998; Hautanen 2005; Keskinen 2005; Keskinen 2010.)    

Se, että väkivaltaa on Suomessa ryhdytty tutkimaan sukupuolistuneena ilmiönä 90-luvulla (ks. Ronkainen 1998; Piispa 2004; Keskinen 2005; Ronkainen & Näre 2008), tarkoittaa ennen kaikkea, että sukupuolen nähdään vaikuttavan siihen millaista väkivaltaa tehdään, miten väkivalta ymmärretään, millaisia palveluja väkivallan uhreille tarjotaan ja miten heidät auttavissa palveluissa kohdataan, miten väkivalta selitetään, millaisia seurauksia väkivallasta on ja millaisia valtasuhteita väkivalta tuottaa. Näihin asioihin vaikuttavat myös (erityisesti nykyisessä väkivaltatutkimuksessa) monet muut valtaa jakavat yhteiskunnalliset erot, kuten etnisyys, fyysinen ja psyykkinen toimintakyky, ikä, seksuaalinen suuntautuminen (kyllä, homo- ja lesbosuhteissakin tapahtuu väkivaltaa!) ja yhteiskuntaluokka.

Ja palatakseni Heiskasen ja Ruuskasen (2010) kyselytutkimukseen, josta muun muassa Aamulehden keskustelu kumpusi… Tutkimus osoitti, että myös miehet kokevat suhteellisen usein väkivaltaa parisuhteissaan. Tutkimuksesta kävi myös selkeästi ilmi, että miesten ja naisten tekemä ja kokema väkivalta on erilaista. Miesten kokema parisuhdeväkivalta on tulosten mukaan useimmiten läimäisyjä, liikkumisen estämistä ja kovalla esineellä heittämistä. Naisten kokema parisuhdeväkivalta oli myös usein samaisia läimäisyjä ja liikkumisen estämistä, mutta myös lyömistä, potkimista, kuristamista ja pakottamista seksuaaliseen kanssakäymiseen. Naiset kokivat myös miehiä useammin tekoja useita kertoja toistuvasti. Miehet taas kokivat huomattavan paljon tuntemattomien heihin kohdistamaa väkivaltaa (42 % miehistä oli joutunut tuntemattoman tekijän väkivallan kohteeksi)  (Heiskanen & Ruuskanen 2010, 22, 25).

Väkivaltakokemusten määrän eroavaisuudet kävivät ilmi vain aiemmissa suhteissa tapahtuneen väkivallan osalta. Vuonna 2005 tehdyssä naisuhritutkimuksessa (Piispa & al. 2006) saatiin samansuuntaisia tuloksia, joista kävi ilmi, että naiset olivat menneisyydessään kokeneet enemmän väkivaltaa kuin kuluneen vuoden aikana. Uudessa tutkimusraportissa todetaan, ettei ilmiö pidä samalla tavoin paikkaansa miesten osalta. Miehet eivät raportoi selvästi suurempia lukuja aiemmin parisuhteissa tapahtuneen väkivallan osalta ja tämä aiheuttaakin tuntuvan eron miesten ja naisten kokeman väkivallan yleisyydessä. Kyseessä voi olla sukupuolistunut ilmiö, jota on onnistuttu kuvaamaan tai yhtä lailla sukupuolistunut tapa vastata kysymyksiin. Sukupuoli on läsnä joka tapauksessa.    

Voidaanko lopettaa prosenttisota ja paneutua todella väkivallan rakenteisiin ja sukupuolistuneeseen dynamiikkaan? Tätä dynamiikkaa kuvaa muun muassa se, että lähipiirissäni elävä 17-vuotias poika osti uuden paksumman takin, koska ”ikinä ei tiedä, jos illalla kadulla tulee puukosta”. Siinä sukupuolta kerrakseen. Lähdetään siis ennemmin yhteisiin väkivallan torjuntatalkoisiin kuin taistellaan tekijöiden ja uhrien sukupuolesta. Meillä on takanamme runsas määrä tutkimusta väkivallan dynamiikasta. Ryhdytään soveltamaan sitä eikä tapella. Puukot tunkiolle.

Linkki
[1.]Aamulehti 23.11.2010. Feministit väärässä? Parisuhteessa nainen aloittaa väkivallan useammin kuin mies. http://www.aamulehti.fi/teema/puheenaihe/feministit-vaarassa-parisuhteessa-nainen-aloittaa-vakivallan-useammin-kuin-mies/198636

Kirjallisuutta
Hautanen, Teija (2005) Bypassing the raltionship between fatherhood and violence in Finnish policy and research. Teoksessa: Eriksson, Maria, Hester, Marianne, Keskinen, Suvi & Pringle, Keith. Tackling men’s violence in familien. Nordic issues and dilemmas. Bristol: Policy Press, 67 – 83.
Heiskanen, Markku & Ruuskanen, Elina (2010) Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa. HEUNI Report series 66. Helsinki: Verkkojulkaisu (vierailtu 28.11.2010): [http://www.heuni.fi/1284990374295]
Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi (2008) Näkyvissä ja näkymättömissä. Väkivalta perheammattilaisten työskentelyssä. Teoksessa Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.). Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. 311–343.
Keskinen, Suvi (2010) Sukupuolistunut väkivalta. Teoksessa Saresma, Tuija, Rossi, Leena-Maija & Juvonen, Tuula (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 243–256.
Peltoniemi, Teuvo (1984) Perheväkivalta. Helsinki: Otava.
Pehkonen, Pirjo (2003) Naisen puolesta, ei miestä vastaan. Suomalainen naisliike väkivaltaa vastustamassa. Pro gradu –tutkielma, Joensuun yliopisto, Sosiologian laitos. Sosiologian laitoksen raportteja, No. 2.
Piispa, Minna, Heiskanen, Markku, Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino (2006). Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. HEUNI Publication series No. 51. Helsinki: Verkkojulkaisu (vierailtu 28.11.2010):  [http://www.optula.om.fi/37928.htm]
Ristock, Janice (2002) No More Secrets. Violence in lesbian relationships. New York: Routledge.
Ronkainen, Suvi & Näre, Sari (2008) Intiimin haavoittava valta. Teoksessa: Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikka. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 7 – 42.
Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4. 388 – 401.
Ronkainen, Suvi (1998) Sukupuolistunut väkivalta ja sen tutkimus Suomessa – Tutkimuksen katveet valokeilassa. Naistutkimusraportteja 2/98. Helsinki: Hakapaino Oy
Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Oikeus 2009 (38); 2, 119 – 137.