Filosofia

Sukupuolen merkityksistä

Elina Halttunen-Riikonen

***

Mistä puhutaan silloin, kun puhutaan sukupuolten välisestä erilaisuudesta? Kaikesta oman kokemuksen, yleisesti tiedetyn ”totuuden” ja arvojen välillä. Usein muistetaan painottaa erilaisuutta, jonka tieteellinen tutkimus on löytänyt miehen ja naisen väliltä. Kromosomit ja hormonit ovat kuitenkin usein epämääräinen viittauskohde, jolla voidaan taustoittaa mitä merkillisempiä seikkoja. Sukupuolten määritysten historia on vallankäytön historiaa. Koska sukupuoli toimii yhtenä keskeisenä tapana jäsentää ihmisten välisiä suhteita, on esitettävä kysymys, millaisilla ehdoilla ja keiden kustannuksella tämä tapahtuu.

Sukupuolista kirjoittamisen haastavuutta kuvaa filosofi Hélène Cixous seuraavasti:

“On mahdotonta ennustaa mitä sukupuolierolle tapahtuu tulevaisuudessa (kahdessa- tai kolmessasadassa vuodessa?). Emme kuitenkaan saa ymmärtää asiaa väärin: miehet ja naiset ovat juuttuneet niin sekavaan tuhatvuotisten kulttuurisidonnaisten määritysten verkostoon, että sitä on oikeastaan mahdotonta analysoida. Emme voi puhua “naisesta” tai “miehestä” ilman että joudumme ideologiseen teatteriin, jossa representaatioiden, mielikuvien, heijastusten, myyttien ja identifikaatioiden moninkertaistuminen jatkuvasti vääristää, muuttaa ja muokkaa uudelleen jokaisen ihmisen kuvitteellista järjestystä ja jo etukäteen mitätöi kaikki uudet käsitykset.” (Cixous, Sorties. Suom. Jonina Altschuler. niin&näin 2/1995)

Sukelletaan sinne “ideologiseen teatteriin”!

Aloitetaan naisellisuudesta, johon tuntuu törmäävän usein. Esimerkki: voimme lukea lehdestä jutun naisista, jotka ovat valinneet perinteisesti miehiseksi ymmärretyn ammatin tai harrasteen. Kun tekstin kirjoittaja on päässyt kertomasta, kuinka luontevia ja osaavia kyseiset naiset ovat autojen/hävittäjälentäjien/amerikkalaisen jalkapallon/nyrkkeilyn kanssa, päästään yleensä toteamukseen, jonka ilmaisee joko joku naisista tai toimittaja; näinkään “miehisessä” puuhassa ei tarvitse menettää naisellisuuttaan, vaan kynsiä lakataan/hiuksia laitetaan/vaatteista ollaan kiinnostuneita. “Älkää huoliko lukijat, ei heidän naisellisuutensa ole kärsinyt!”

Kyse ei siis ole vain tietynlaisista ruumiillisista ominaisuuksista. Naiseus on jotain, minkä voi menettää. Tämä pelko on iätkaiket muotoiltu erilaisiksi kehotuksiksi välttää naisille sopimattomia aktiviteetteja, jotta naisellisuus ei kärsi. Jonain maailmanaikoina nämä varoitukset ovat olleet niinkin konkreettisia, että on pelätty että toiminta X vahingoittaa kykyä tulla raskaaksi; toisinaan kyse on vain olemuksesta, käytöksestä, tavoista,…

Kuka määrittelee naisellisuuden?

Historiallisesti katsottuna naisellisuudesta puhumisen ongelmallisuus liittyy siihen, että tätä puhetta ovat aina harrastaneet miehet. Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen “Myytit”-luvun katsaus naisellisuuteen uskonnoissa, kirjallisuudessa ja taiteissa ei ole menettänyt teräänsä, sillä suurten taiteilijoiden historia on naisista kirjoittamisen historiaa. Naiset ja miehet ovat lain edessä tasa-arvoisia, tasa-arvoisempia kuin 1940-luvun Ranskassa, jossa Beauvoir teoksensa kirjoitti, mutta käsitykset naisellisuudesta ovat yhä läsnä.

Naisellisuuden merkitystä ei voi palauttaa tiettyyn määreeseen vaan siihen on liitetty hyvin monia erilaisia piirteitä. Kuvaukset eivät missään nimessä kaikki ole sinällään negatiivisia; nainen on niin puhdas ja viaton, ettei häntä saa liata politiikan tai talouden maailmassa, tai äiti, joka tarvitsee suojelua – oma lukunsa palvonnan kohteissa. Erityisyydessä ihannoinninkin epäeettisyyttä ja vahingollisuutta voi olla hankala nähdä päällepäin. Eikö tämä kaikki merkitse suurta kunnioitusta? Beauvoir kuvaakin, miten naisten asemaa onkin usein paisuteltu, esim. kuvaten, miten naiset todellisuudessa käyttävät valtaa miehiinsä eli nykivät naruja kulisseissa. Sellaiset oikeudet, jotka eivät realisoidu käytännössä, jäävät kuitenkin sanahelinäksi.

Naisen käsittäminen salaperäisenä tai hauraana liittyy naisiin itseensä ja naisten omiin kokemuksiin miltei yhtä vähän kuin löytöretkeilijöiden kuvaukset “villeistä” alkuperäisasukkaisiin itseensä. Pikemminkin kuin naiselle annetun määritelmän sisältöön, “naisellisuuden” ongelmallisuus kiteytyy siihen, miten naisen määrittely tietynlaiseksi toteuttaa miehen itse-määrittelyä. Beauvoir kuvaa:

“Mies heijastaa naiseen kaiken, mitä haluaa, pelkää, rakastaa, vihaa. Ja naisesta on vaikea sanoa mitään täsmällistä siksi, että naisesta mies etsii itseään kokonaisuutena […].” (Beauvoir 2009, 351. suom. Koskinen, Lukkari & Ruonakoski.)

Naisen “suurempi ruumiillisuus” korostaa miehen henkisyyttä; naisen vähäinen tahdonlujuus tuo esiin miehen hallitsevan tahdon, jne… [1] Feministit ovatkin suhtautuneet kriittisesti naisellisuuteen ja naiseuden käsitteeseen. Jo Beauvoir huomautti, miten miehet ovat keksineet naisen. Miten “naisella” voisi olla jotain positiivista sisältöä? Tästä onkin tullut keskeinen feministisen ajattelun pohdinnan aihe, josta on päästy erilaisiin johtopäätöksiin, aina naiseuden dekonstruktiosta sen uudenlaiseen haltuunottoon ja määrittelyyn.

Kun monet tytöt kertovat olevansa enemmän poikatyttöjä, missä määrittyy tämä “todellinen tyttöys”? Mikseivät yksittäiset kokemukset muuta sitä? Beauvoir selventää:

“Myyttinen ajattelu asettaakin naisten vaihtelevaa, kontingenttia ja moninaista eksistenssiä vastaan Ikuisen Naisellisuuden, joka on yksi, ainoa ja järkkymätön. Kun lihaa ja verta olevien naisten käyttäytyminen on ristiriidassa Ikuisen Naisellisuuden määritelmien kanssa, täytyy tietenkin naisten itsensä olla väärässä. Naisellisuutta ei julisteta naisten olemukseksi, vaan sen sijaan naiset julistetaan epänaisellisiksi. Kokemukseen perustuva todistusaineisto ei voi mitenkään horjuttaa myyttiä.” (Beauvoir 2009, 427. suom. Koskinen, Lukkari & Ruonakoski.)

Naisilla ei ole oikeutta määritellä naiseuttaan uudelleen, vaan heitä kehotetaan palaamaan ruotuun. Kokemukset miesten ja naisten keskinäisestä moninaisuudesta eivät onnistu murtamaan näitä oletuksia, jotka nykyisin ehkä kulkevat useimmiten stereotypioiden nimillä. Poikkeus vahvistaa säännön ja niin edelleen.

Mitä on “se luonnollinen erilaisuus”?

Erityisyyden korostuksen ongelmallisuus tulee esiin heti, mikäli laitamme sukupuolen paikalle minkä tahansa muun ominaisuuden. Voimme tuomita kastijaon, synnynnäiset luokkaominaisuudet tai etnisyyteen perustuvan erilaisuuden barbaarisena jäänteenä, mutta kun kysymykseen tulee sukupuoli, vedotaan luonnollisuuteen. Sukupuoli on eri asia. Onhan?

Sukupuolten tutkimuksen historia on tietynlaisen yhteiskunnallisen järjestyksen oikeuttamisen historiaa. Keskeisimmin perinteemme käsitykseen sukupuolten luonnollisesta erilaisuudesta on vaikuttanut Aristoteles, joka sorvaili oman “todistuksensa” naisten ja miesten luonnollisesta erilaisuudesta ja eriarvoisuudesta vastavetona opettajansa Platonin kreikkalaisen kaupunkivaltion mieskeskeisen kansalaisuuden kontekstiin nähden hyvinkin radikaaliin näkemykseen, jonka mukaan myös naiset olivat kykeneviä Platonin ihannevaltion kaikkiin, myös korkeimpiin, tehtäviin. (Platon kylläkin painotti vahvasti ihmisten välisiä kyvyllisiä eroja, eli miehessä ja miehessä ja naisessa ja naisessa oli eroa). Aristoteleelle tämä ei todellakaan ollut ok, vaan hän esitteli oppinsa, jonka mukaan sekä orjat että naiset ovat epätäydellisiä suhteessa vapaisiin miehiin. Perusteet tällä eivät olleet aivan aukottomia, vaan myös naisella on järki, mutta erilainen kuin miehen. Keskeinen peruste naisen ja miehen kategoriselle erolle oli “miten asiat ovat”, eli luonnollinen tila aka. kaupunkivaltio, jossa vapaat miehet käyttivät valtaa. Teleologista maailmanselitystä kannattavalle, tämä tietenkin on vallan viehättävä selitys. [2] Jostain kumman syystä vallan kahvassa ollaan aina oltu kovin mieltyneitä teorioihin, joilla tuetaan tuon vallan oikeutusta…

Samankaltainen naisen ja miehen olemuksellista eroa kannattava näkemys on vaikuttanut vahvasti kristilliseen käsitykseen sekä erilaisiin moderneihin käsityksiin valtiosta, keskeisimpänä Hegelin jäsennys valtion ja perheen suhteesta. Hegelkin tietysti muistaa painottaa, miten nainen on periaatteessa tasa-arvoinen ja hänellä on omat, naiselliset hyveet, mutta nainen on kuitenkin perheessä ja valtiossa miehen alamainen, olkoonkin viimeisellä tuomiolla yhtäläisen arvoinen. [3]

Erilaisuudet ja vastakkaisuudet

Naisen ja miehen välillä on erilaisuutta; sen sijaan se, että näiden erojen näkee muodostavan vastakkaiset olemisen tavat, vaatii kuitenkin mielikuvituksellista tulkintaa aristoteelis-hegeliläisessä hengessä. Tiettyjen inhimillisen elämän kannalta keskeisten piirteiden näkeminen keskenään poissulkevina ja vastakkaisina, siten että vain toinen, esimerkiksi vain joko tunne tai järki, voi ilmetä tai esiintyä vallitsevana vaikuttaa vaativan sitoutumista tietynlaisiin ennakko-oletuksiin. Tältä perustalta kuitenkin toimitaan silloin, kun tunteellisuus ja hellyys nähdään tyttömäisinä, ja pikkupoikaa vaaditaan “kovettamaan luontonsa” ja olemaan “kuin mies”. (Tähän liittyy myös naiselliseksi miellettyjen piirteiden vähäinen arvostus.) Naisessa ja miehessä on paljon enemmän samaa kuin erilaista. Kyllä, odotan edelleen aivokuvaa, jossa esitellään ”järjen alue”, joka tukkii tunnetiehyet, tms.

Perinteisesti naisen ja miehen erilaisuus on nähty kategorisena, kahden erilaisen olennon erilaisuutta. Sukupuolien kuvauksiin liittyy keskinäisen poissulkevuuden logiikka: mikäli jokin piirre on “miehistä”, tulee se merkitsemään ei-naisellista ja päinvastoin. Juuri tällainen vastakkaisuus saa lauseen “pojat ovat hyviä matematiikassa” merkitsemään sitä, etteivät tytöt ole, vaan tytöillä on ikään kuin jonkinlaisen harmonisuuden vuoksi oltava muunlaisia kykyjä!

Sukupuolten välisen keskinäisen erilaisuuden jäsennystä vastakkaisina ei voi erottaa perheen muodostumisen kuvauksista; perheyksikön tueksi on esitetty erilaisia perusteluja tästä luonnollisesta erilaisuudesta. Esimerkiksi suomalainen filosofi Erik Ahlman muotoili vuonna 1920 artikkelissaan aristoteelista perinnettä noudattaen ja romanttisessa hengessä, että miehen pyrkimyksenä on oman persoonan korostaminen ja arvojen luominen, naisen taas mukautua tähän ja tukea miestä. Nainen ei voi eikä halua luoda arvoja, vaan hän elää miehen kautta. Näin nainen ja mies muodostavat ihanteellisen hierarkkisen perheyksikön, jossa on yksi tahto, miehen. [4] Sanomattakin on selvää, että romantiikan ajan kuvaukset perheestä ovat varma tie epäonneen, sillä oletus, että toinen täydentää minun epätäydellisyyteni ja muodostamme keskenämme “kollektiivipersoonallisuuden”, ei vastaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Eipä sillä, ettei tällainen näkemys olisi suosittu edelleen…

Luontaisen erilaisuuden perusteella yhteen liittyvä perheyksikkö on edelleen suosittu argumentti sukupuolten erilaisuuden puolesta. Yhteiskunta romahtaa, ellei… Voidaan esittää väitteitä, että ihmisistä tulee kasvattaa erilaisia, jotta yhteiskunta toimii. Tällaiset perustelut ovat kuitenkin normatiivisia, eivätkä kuvaavia. Tämä puoli on syytä tunnistaa, mikäli haluaa vedota siihen, että naisten ja miesten erilaisuus nyt vain tukee perheen olemassaoloa, sen sijaan että pyrkii verhoamaan väitteet sukupuolten erilaisista luonnoista tieteellisen neutraaliuden kaapuun. Vastaavasti on syytä vastata siihen, miksi juuri erilaiset sukupuolielimet ovat tämä piirre, jonka mukaan yhteiskunnalla on oikeus suorittaa valikointia? “Naiset voivat tulla raskaiksi ja synnyttää!” Sukupuolten erilaisuuden perustelu valmistumisena äitiyteen on tietenkin oma lukunsa. Jokseenkin kaksinaismoralistisesti naisen potentiaalisen äitiyden oletaan ulottuvan myös muille elämänalueille, kun taas harvoin miehen mahdollisen isyyden oletetaan vaikuttavan hänen toimintaansa – hyvänä esimerkkinä tästä se, miten kysymystä työn ja perheen yhteensovittamisesta ei juuri koskaan esitetä korkeassa asemassa oleville miehille. [5] Kun tiedämme, kuinka tärkeää vuorovaikutustaitojen ja empatian kehittyminen on, voisi tehdä päätelmän, että poikien kasvattaminen “potentiaaliseen isyyteen” voisi olla niin yksilöiden kuin yhteiskuntarauhan kannalta järjellistä. Maailmanrauhasta puhumattakaan.

Erot katoavat!

Kuulee valiteltavan, että sukupuolinormistoa vastustavat yrittävät tehdä kaikista samanlaisia. Tällainen väite perustuu oletukseen, jonka mukaan ihmisten erilaisuus kulminoituisi sukupuoliin. Tällaisen näkökulman mukaan satunnainen mies ja toinen satunnainen mies olisivat  samankaltaisia. Ehkä ovat, ehkä eivät. Erot temperamenteissa ja luonteissa ja kyvykkyyksissä eivät palaudu sukupuoliin, vaikka tiettyjä eroja onkin. Samaan tapaan kuin vaikkapa vasen- ja oikeakätisten välillä. Kuilu aivoista löydettyjen erojen ja näiden erojen vaikutuksen välillä on edelleen hämärän peitossa. Toisaalta tietyt, vääriksi osoitetut väitteet elävät tiukassa, kuten vaikkapa uskomus siitä, että miehet käyttävät vain toista aivopuoliskoa kuuntelemiseen. [6] Heti kun minkäänlaista viitettä sukupuolten erilaisuudesta löytyy, tarraudutaan tähän kuin hukkuva oljenkorteen. Kyse ei useinkaan ole vääristelystä vaan pikemminkin ylitulkinnasta ja yksinkertaistuksista. “Tiede ensin, ei faktoista voi kukaan loukkaantua.” Sen sijaan oireellista on, ettei tätä tieteellistä intohimoa löydy kaikkeen: miten sukupuolistereotyyppejä noudattavia tuloksia ei epäillä, vaan naisten alempi matemaattinen kyvykkyys sekä tilallinen hahmotus otettiin kyseenalaistamattomana selviönä kovin kauan. [7] Tiede ensin – kunhan se tukee ennakko-odotuksia?

“Luonnollisten erojen” tutkiminen tapahtuukin aina tietynlaisessa kontekstissa, jossa odotukset ohjaavat tulkintoja; edelleen on tosiseikka, että naisen aivot painavat miehen aivoja vähemmän. Enää tätä ei tosin käytetä todisteena naisten vähäisemmästä aivokapasiteetista. Kallonmittauksiakaan ei enää harrastella, vaikka tiedämme ihmisryhmien kallojen kokojen keskinäisestä vaihtelusta. Toisaalta on varottava tekemästä “faktoista” eettisiä päätelmiä, mihin tuntuu nykyisin olevan houkutus vaikkapa aivokemian ja rikollisuuden välisestä yhteydestä puhuessa. Ennakko-oletukset ohjaavat sitä, mitä tutkitaan; vasta nyt aletaan todella tutkia ja hahmottaa eläinten älykkyyttä sen todellisessa mitassa – seikka, mikä ei sopinut pitkään hellittyyn ajatukseen ihmisestä luomakunnan kruununa. [8]

Väitänkin, että ihmisten sullominen kahteen suljettuun kategoriaan on nimenomaan sitä ihmisten välisten erojen poistamista. Usein väkivaltaisella ja yksilöä kohtaan epäeettisellä tavalla; ihmiskuvan hienoinen avautuminen seksuaalisuuden ja sukupuolen moneudelle ei -vielä- ole päästänyt irti joko-tai -jäsennyksestä. Homoseksuaalisten miesten oletetaan muistuttavan naisia ja päinvastoin ja homous on uhka juuri mieheyden menettämisessä – homomiesten aivojen oletettua naismaisuutta on etsitty neurotieteessäkin, mutta jokseenkin tuloksetta. [9] Mikäli ihminen ei koe biologista sukupuoltaan omakseen, korjausleikkaukseen pääsyn edellytyksenä on vaatimus siitä, että täyttää, ts. kertoo täyttävänsä, keskimääräisen sukupuoliroolin. [10]

Olen tarkoituksella kirjoittanut miehistä ja naisista, sillä tämänlainen jako ei käytännössä mahdollista muuta kuin miehiä ja naisia ja näiden enemmän tai vähemmän päteviä jäljitelmiä. Sukupuolten jäsennys vastakkaisina ohjaa vahvasti edelleen käsitystämme ihmisistä, siten että poikkeavuudet “palautetaan” tai normalisoidaan vastaamaan ja tukemaan sukupuolijärjestelmää. Selkeitä tilanteita pakottamisesta kaksinapaisuuteen on intersukupuolisten vastasyntyneiden “luonnollistaminen” ei-lääketieteellisten perustein, eli “koska ympäristö ei hyväksy”. [11]

Summauksena

Käsitykset sukupuolten välisestä erilaisuudesta ovat vaihdelleet ajan saatossa radikaalisti; voimakkaat tunteet on koettu ajoittain maskuliinisiksi, sillä naisten ei ole “luontaisen passiivisuutensa” vuoksi uskottu niitä voivan tuntea. Pyöräily (!) ja ratsastus on nähty naisten naiseutta turmelevina. Vauhti ja ruumiillinen rasitus eivät yksinkertaisesti sovi naiselle! Samaan tapaan nykyään puhutaan vaikkapa naisten nyrkkeilystä. Naisten erilaisuutta on perusteltu erilaisin väittein, mutta yksi asia on pysynyt: erilaisin tavoin on pyritty pitämään vallitseva järjestys yllä. Ei naisia teatterilavalle! Yliopistoon! Maalauskursseille! Pörssiklubeille! Mäkihyppytorniin!

Mitä tulee sukupuolten väliseen erilaisuuteen, niin J. S. Mill on 1800-luvulla muotoillut vahvan argumentin sukupuolisen erilaisuuden luonnollisuuden korostuksen vaaroista. Positivistina Mill halusi eroon uskomuksista ja taikauskosta. Kun tuolloin naisten kasvatus ja yhteiskunnallinen asema poikkesi vahvasti miesten asemasta, ja kun tiedettiin, miten vahvasti kasvatus vaikuttaa siihen, millaiseksi kehittyy, oli syytä tehdä päätelmä siitä, ettei naisten ja miesten välisestä erilaisuudesta voi vielä sanoa juuri mitään. Toisaalta Mill päätteli, että mikäli joskus ilmenisi, että naiset poikkeavat perustavasti miehistä, tämäkään ei voi merkitä perustetta naisten kansalaisoikeuksia vastaan. [12] Kasvatus poikkeaa tyttöjen ja poikien osalta edelleen huomattavasti enemmän kuin mitä ihmiset haluavat myöntää. [13] On syytä olla hakkaamatta kiveen minkäänlaista pysyvää määritystä, etenkin kun tiedetään, miten ihmistä ei voi tutkia samoin kuin ei-itsetietoista olentoa, vaan ihmiset peilaavat heistä kertovia käsityksiä. Ketään ei ole syytä pakottaa luopumaan uskomasta naisten ja miesten erilaisuuteen, mutta tällainen vakaumus ei pyyhi pois niitä ongelmia, joita kireät sukupuoliroolit ovat vahingollisia – kaikille.

Voi olla henkilökohtaisesti tyydyttävää tai helppoa kohdella ihmisiä ensisijassa tietynlaisten ryhmien edustajina. Tottumuksesta tulee helposti toinen luonto. Historia voi opettaa sen verran, että joka kerta, kun kokee tarvetta määritellä tarkkaan millainen toinen yksilö on, kannattaa miettiä kaksi kertaa. Juuri oletukseen siitä, että naiset ovat lajia X, selkeästi määriteltävissä suhteessa mieheen, kiteytyy naisellisuuden alisteisuuden olemus; uskomukseen siitä, että naisesta voi kertoa jonkinlaisen yleisen totuuden. Naisista on yhtä monta totuutta kuin naisia on; sama koskee miehiä. Kenelläkään ei voi olla etuosto-oikeutta naisellisuuteen (tai mieheyteen); kukaan yksittäinen nainen ei voi kumota sukupuolirooleihin liittyviä epäoikeudenmukaisuuksia omaan kokemukseensa vedoten, vaikka voi tietenkin puhua itsestään.

edit 5.4.2013. pilkkujen poistoa

Viitteet:

1. Tätä aihetta ovat laajemmin käsitelleet mm. Luce Irigaray sekä Jacques Derrida. Naiset eivät tietenkään ole olleet ainoita tässä roolissa, sillä kyse on ollut hallitsevan luokan, etuoikeutettujen miesten tavasta asettaa “kaikki muut” näyttelemään tietynlaista, omaa erityistä asemaansa tukevaa roolia.

2. Alanen 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.) Huom. Luonnehdintani Aristoteleestä kuten muistakin ajattelijoista on tarkoituksellisen yksinkertaistava.

3. Patoluoto 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.)

4. Alanen, Haaparanta & Lumme 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.)

5. ks. esim. “Työn ja perheen sovittelua ja erottelua”. Minna.fi. http://www.minna.fi/web/guest/tyon_ja_perheen_sovittelua_ja_erottelua

6. Christian Jarrett: “Two Myths and Three Facts About the Differences in Men and Women’s Brains”, Brain Myths/Psychology Today. http://www.psychologytoday.com/blog/brain-myths/201207/two-myths-and-three-facts-about-the-differences-in-men-and-womens-brains

7. ks. esim. uutinen: “Math Scores Show No Gap for Girls, Study Finds”, The New York Times/2008. http://www.nytimes.com/2008/07/25/education/25math.html?_r=0 sekä

“Koulu voi selittää sukupuolierot avaruudellisessa hahmottamisessa”. Tiede-lehden verkkosivut. http://www.tiede.fi/uutiset/4400/koulu_voi_selittaa_sukupuolierot_avaruudellisessa_

8. Yksi pitkään vähällä tutkimuksella ollut alue on naisten homoseksuaalisuus ja sen kehitys, jonka on oletettu olevan tietynlainen versio miehen homoseksuaalisen identiteetin kehityksestä. ks. Diamond 2008.

9. Diamond 2008, 43-.

10. ks. esim. Venla Pystynen: “Sukupuoltaan korjaava Lauri Punamäki: Väljemmät sukupuoliroolit säästäisivät ihmishenkiä” HS 28.3.2013. “Psy­kiat­ri kir­ja­si pa­pe­rei­hin, et­tä hä­nel­lä oli jy­ke­vät ken­gät. Se oli il­mei­ses­ti psy­kiat­rin mie­les­tä merk­ki mie­si­den­ti­tee­tis­tä. En­tä jos hän oli­si­kin pi­tä­nyt si­rois­ta jal­ki­neis­ta? Hän ta­ju­si, et­tä mi­tä pe­rin­tei­sem­män su­ku­puo­li­roo­lin omak­sui, si­tä var­mem­min psy­kiat­ri an­tai­si diag­noo­sin. He­taa är­syt­ti. Nor­mien mu­kai­ses­sa mie­hey­des­sä oli pal­jon sel­lais­ta, jos­ta hän ei pi­tä­nyt. Mies­ten ei esi­mer­kik­si so­pi­nut ol­la herk­kiä ja huo­leh­ti­vai­sia. Hä­nen em­paat­ti­suu­ten­sa uh­ka­si hä­nen us­kot­ta­vuut­taan. ”On ab­sur­dia, et­tä yk­sit­täi­set psy­kiat­rit mää­rit­tä­vät, mil­lai­sia mies­ten ja nais­ten pi­tää ol­la”, hän sa­noo nyt.”

11. Lotta Peltonen: “Saanko näyttää sellaiselta kuin olen? Sukupuolen moninaisuus ja voimauttava valokuva.” Paatos 3/2011. http://jarjestot.uta.fi/aatos/paatos/arkisto/311/paatos31102.html

12. Kilpi & Sintonen 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.)

13. Tästä on olemassa erilaisia tutkimuksia, uusimpana Suomessa Elina Pajun sosiologian väitöskirja päiväkodin arjesta. Yhdysvalloista taas: “Tutkimus: Vanhemmat tekevät tietämättään tytöistä alisuoriutujia” Yle-uutiset. http://yle.fi/uutiset/tutkimus_vanhemmat_tekevat_tietamattaan_tytoista_alisuoriutujia/6492295

Kirjallisuus/taustatieto:

Beauvoir, Simone de, Toinen sukupuoli I. Tosiasiat ja myytit. Suom. Koskinen, Lukkari & Ruonakoski. WSOY, 2009.

Diamond, Lisa M., Sexual Fluidity. Understanding Women’s Love and Desire. Harward University Press, 2008.

Keller, Evelyn Fox, Tieteen sisarpuoli – pohdintoja sukupuolesta ja tieteestä. Vastapaino, 1988.

Nainen, järki ja ihmisarvo. Filosofian klassikoiden naiskäsityksiä. Lilli Alanen, Leila Haaparanta & Terhi Lumme (toim.) WSOY, 1986.

Catherine Vidalin esitelmä ”Le cerveau a-t-il un sexe?” ks. http://www.tedxparis.com/talks/catherine-vidal-le-cerveau-a-t-il-un-sexe/

Vieraan vuoro: Tieteen objektiivisuus ja arvovapaus. Helen Longinon kritiikki

Saana Jukola

Tässä kirjoituksessa käsittelen yhdysvaltalaisen tieteenfilosofi Helen Longinon teoriaa tieteellisen tiedon luonteesta ja tieteen arvovapauden kritiikistä. Vuonna 1944 syntynyt Longino on julkaissut kaksi monografiaa (Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry vuonna 1990 ja The Fate of Knowledge vuonna 2002) ja hänen kolmannen teoksensa Studying Human Behavior: How Scientists Investigate Aggression and Sexuality on määrä ilmestyä vuoden 2013 alussa.

Longinon tarkastelussa tiede näyttäytyy prosessina, joka on oleellisella tavalla yhteydessä yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Hän yhdistää työssään feministisen näkökulman perinteisiin tieteenfilosofisiin kysymyksenasetteluihin ja nostaa aiemmin lähinnä feministien kiinnostuksenkohteena olleita ongelmia yleiseen filosofiseen keskusteluun.

Kirjoituksessa keskityn käsittelemään perinteistä, monien tahojen ongelmallisena pitämää, käsitystä tieteen arvovapaudesta ja Loginon vaihtoehtoista tapaa ymmärtää tieteen objektiivisuus. Esittelen ensiksi tieteenfilosofian perinteisiä näkemyksiä aiheesta, ja taustoitan muutoinkin keskustelua tieteen objektiivisuudesta. Perinteisesti on uskottu, että tieteen arvovapaus voidaan turvata vaatimalla tutkijoita olemaan puolueettomia ja seuraamaan logiikkaa. Seuraavaksi siirryn Longinon tarjoamaan ratkaisuun, eli kontekstuaaliseen empirismiin: tarkastelen alimääräytyneisyyden ongelmaa, taustaoletusten roolia tieteellisessä päättelyssä ja objektiivisuuden sosiaalista luonnetta. Lopuksi kirjoitan muutaman sanan siitä, mitä feministinen tiede Longinolle tarkoittaa.

Longinon ajattelun taustaa

Longino on työssään keskittynyt sosiaaliseen epistemologiaan[1] eli tarkastelemaan kysymystä siitä, millaisia ovat tiedon tuotannon sosiaaliset aspektit ja kuinka sosiaaliset suhteet, intressit ja institutionaaliset rakenteet vaikuttavat siihen, mitä kutsumme tiedoksi [2]. Erityisesti hän on tutkinut sitä, kuinka kulttuuriset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tieteeseen. Longinon mukaan tiedettä tutkivien on huomioitava se, että tiedettä tehdään tutkijayhteisössä, joka kuuluu laajempaan rahoittajien, kuluttajien ja kansalaisten muodostamaan yhteisöön [3]. Hänen tarkoituksenaan on siis harjoittaa filosofiaa, joka huomioi sosiaalitieteellisen, sekä tutkijayhteisöjen toimintaa että laajemmin ihmisten käyttäytymistä tarkastelevan, tutkimuksen tulokset  eikä perustu idealisoituihin ja käytännössä mahdottomiin käsityksiin siitä, miten tutkijoiden tulisi tiedettä harjoittaa [4].

Longinon projekti on osa pitkää keskustelua siitä, millä tavalla tiedettä tutkiessa tulisi ottaa huomioon tutkimuksen sosiaalinen konteksti. Tämä keskustelu kulminoitui 1990-luvun puolivälissä niin kutsuttuun tieteiden sotaan, jossa joukko luonnontieteilijöitä ja filosofeja hyökkäsi sosiologisesti suuntautuneiden tieteentutkijoiden ajatuksia vastaan syyttäen heitä tieteen arvon vähättelemisestä. Kriitikot kokivat, että esittäessään kysymyksiä tutkijoiden aatteiden ja arvostusten vaikutuksesta tiedeyhteisössä vallalla oleviin teorioihin tieteentutkijat pyrkivät heikentämään tieteen arvovaltaa. Kriitikot kohdistivat tarkemmat syytöksensä lähinnä muutamaan feministiin sekä radikaaliin konstruktionistiin (esimerkiksi Bruno Latouriin), mutta tuomitsivat tällä perusteella koko tieteentutkimuksen irrationalismiksi [5].

Sosiaalisten tekijöiden roolia koskevan kiistan juuret ulottuvat kauas historiaan, mutta syvällisemmän keskustelun aloittajana voi pitää C.P. Snown alunperin vuonna 1963 julkaistua teosta Kaksi Kulttuuria, jossa Snow tuomitsee humanistisen kulttuurin ja luonnontieteellisen kulttuurin eriytymisen toisistaan: hänen mukaansa humanistit ja luonnontieteilijät eivät osaa keskustella keskenään, vaikka he yhdessä tuottavat suurimman osan maailmaa koskevasta ymmärryksestä. [6]

Ennen 1960-lukua sosiaalisten ja kulttuuristen arvojen ja aatteiden vaikutuksesta tieteen sisältöön ei juuri keskusteltu akateemisessa maailmassa: luonnontieteiden tutkijat kirjoittivat itse suuren osan tieteenhistoriasta joko ollessaan eläkkeellä tai vapaa-aikanaan. Suurin osa tieteenfilosofiaa taas pyrki selittämään luonnontieteiden menestystä, eikä haastamaan kuvaa tieteistä arvovapaina. Tieteensosiologiassa tutkittiin ennen 1970-lukua lähinnä tieteen sosiaalisia instituutioita, tutkijoiden motivaatiota ja hyväksyttävän tieteellisen käyttäytymisen normeja. [7] Merkittävä käänne tieteentutkimuksen alalla oli Thomas Kuhnin ensimmäisen kerran vuonna 1962 julkaistu teos The Structure of Scientific Revolutions, joka kyseenalaisti hallitsevan populaarin ja filosofisen kuvan tieteestä. Kuhnin ajattelu haastoi perinteisen epistemologian usealla tavalla. Hän hylkäsi vahvan realismin [8] ja perinteiset käsitykset tiedosta, tieteellisestä oikeuttamisesta (eli siitä, millä perusteella tutkijoiden tulisi hyväksyä jokin väite tai teoria) ja rationaalisuudesta. Hän myös keskittyi tarkastelemaan yhteisöä tiedon tuottajana ja haltijana yksittäisen tutkijan sijaan. [9] Longino on yksi Kuhnin projektia jatkaneista nykyajattelijoista.

Longino luokitellaan yleisesti feminististen empiristien[10] joukkoon. Feministiseksi empirismiksi kutsutaan usein näkemystä, jonka mukaan tieteeseen saattaa liittyä monia seksistisiä piirteitä, mutta systemaattisesti sovelletun tieteellisen metodin avulla asenteellisista töistä voidaan hankkiutua eroon. Siitä, millainen tuon metodin tulisi olla, toki käydään keskustelua. Feminististen empiristien mukaan tutkimuksen itseään korjaavat metodit ovat paras keino seksististen vääristymien poistamiseksi tieteen sisällöstä. Asenteisiin ja instituutioihin pesiytyneiden ennakkoluulojen poistamiseksi voidaan joutua tarkastelemaan myös eettisiä normeja ja suorittamaan tiedepoliittisia toimenpiteitä. [11] Feministiset empiristit eivät siis kannata niin kutsuttuun standpoint-epistemologiaan kuuluvaa näkemystä siitä, että naisten ja miesten tavat tarkastella maailmaa tai tehdä tiedettä poikkeaisivat perustavanlaatuisella tavalla toisistaan [12]: naiset eivät ole taipuvaisia pehmeämpään tieteen tekemisen tapaan, vuorovaikutukseen ja pyrkimykseen ymmärtää luonnon prosesseja niiden hallitsemisen sijaan.

Perinteinen näkemys tieteen arvovapaudesta

Ennen kuin siirryn Longinon teorian tarkasteluun, hahmottelen pääpiirteissään niin sanotun perinteisen näkemyksen tieteen arvovapaudesta, jota Longino on kritisoinut. Perinteisesti vallalla on ollut näkemys, jonka mukaan ainakin luonnontieteiden tutkimuksen on mahdollista olla arvovapaata. Tällä ei suinkaan ole tarkoitettu sitä, etteivät arvot, kuten pyrkimys teorioiden totuuteen tai tarkkuuteen, ohjaisi tutkimustoimintaa, vaan vapautta henkilökohtaisista, kulttuurisista ja sosiaalisista arvoista. Eettisten ja sosiaalisten arvojen vaikutusta tutkimusongelmien (Millaisiin tutkimuksiin Suomen Akatemian tai muiden rahoittajien tulisi kohdentaa rahoitusta?) ja -menetelmien valintaan (Saako tutkimuksessa käyttää menetelmiä, jotka tuottavat koehenkilöille suurta kipua?) on pidetty sopivana, mutta henkilökohtaiset mieltymykset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tämän näkemyksen mukaan tieteen sisältöön vain, jos tutkija on epäonnistunut tieteellisen metodin noudattamisessa – esimerkiksi jättänyt osan aineistostaan sivuun tilastoanalyysiä tehdessään saadakseen haluamansa tuloksen.

Perinteisen näkemyksen kannattajien mukaan tutkijoiden tulee tehdä päätelmiä neutraalisti relevantin (l. olennaisen) datan perusteella: Voimme saavuttaa luotettavaa, arvovapaata ja objektiivista[13] tietoa tekemällä tietoisen päätöksen pitää omat (poliittiset, eettiset ja sosiaaliset) arvomme sivussa tutkimustoiminnastamme. Näin voimme taata tieteen riippumattomuuden politiikasta ja uskonnosta.[14] Perinteisen näkemyksen mukainen kuva tieteellisestä toiminnasta on siis hyvin yksilökeskeinen, vaikka esimerkiksi kokeiden toistettavuuden vaatimus toki tunnistetaan. Tutkimuksen luotettavuus ja puolueettomuus palautuu kuitenkin siihen, kuinka hyvin yksittäiset tutkijat onnistuvat noudattamaan metodia.

Empiirinen alimääräytyneisyys ja taustaoletusten rooli päättelyssä

Perinteisen näkemyksen mukainen ajatus tieteen arvovapaudesta on kyseenalaistettu viime vuosikymmeninä, ja Longinon kontekstuaaliseksi empirismiksi kutsuttu teoria on ollut yksi sen vaikutusvaltaisimmista kritiikeistä. Kuten edellä mainittiin, perinteisen näkemyksen mukaan tutkijat voivat tehdä arvovapaita päätelmiä kerätyn aineiston pohjalta. Longinon mukaan tämä on mahdotonta. Perusteena tälle on hänen tulkintansa niin kutsutusta alimääräytyneisyyden ongelmasta. Tieteenfilosofiassa kutsutaan teorioiden empiiriseksi alimääräytyneisyydeksi sitä, että useampi keskenään ristiriitainen teoria saattaa samanaikaisesti olla yhteensopiva saman havaintoaineiston kanssa, jolloin pelkästään havainnon avulla ei voida ratkaista, mikä teorioista on tosi. [15]

Arkipäiväisenä esimerkkinä alimääräytyneisyydestä toimii kuvaus tilanteesta, jossa olen kävelyllä metsäautotiellä ystäväni kanssa. Yllättäen vastaamme ravaa hevonen. Pollella on selässään satula, päässään suitset ja jaloissaan suojat: on ilmiselvää, että se on tavalla tai toisella hankkiutunut eroon ratsastajastaan ja lähtenyt karkumatkalle. Leivällä houkuttelemalla saamme hevosen kiinni ja päätämme palauttaa sen tallilleen. Mutta mille tallille? Tiedämme, että lähistöllä on kaksi tallia, Kopukkila ja Uljaala. Meidän on pääteltävä, kummalta tilalta hevonen on kotoisin. Ratsastusta harrastava ystäväni on sitä mieltä, että hevosen on pakko olla peräisin kilparatsastukseen keskittyvältä Uljaalan tilalta, sillä hän tunnistaa satulan ja suitsien olevan erästä kallista esteratsastajien suosimaa merkkiä. Itse taas olen vakuuttunut karkulaisen olevan peräisin Kopukkilan harrastetallilta: kyseessä on nimittäin suomenhevonen, eikä omien näkemysteni mukaan ole mitenkään mahdollista, että sen rotuinen hevonen asuisi kilpatallilla arvokkaiden ulkomailta peräisin olevien hevosten seassa. Tässä tilanteessa sekä minulla että ystävällämme on käytössämme sama evidenssi eli hevonen, mutta teemme sen perusteella kaksi keskenään ristiriitaista päätelmää.

Longinolle alimääräytyneisyydessä on kyse siitä, millä perusteella katsomme jonkin asiaintilan tukevan jotain hypoteesiamme: miksi esimerkiksi tulkitsemme lasiputkessa olevan elohopeapatsaan korkeuden kertovan jotain lämpötilasta? Pelkkä elohopeapatsas ei viittaa mihinkään ilman oletusta siitä, että elohopealla on tapana käyttäytyä tietyllä tavalla eri lämpötiloissa ja että tuo käyttäytyminen on säännönmukaista. [16] Evidenssin ja hypoteesien välillä on siis kuilu: jotta voimme pitää asiaintilaa hypoteesiamme tukevana, on meillä oltava joitain oletuksia siitä, mitkä ovat asioiden väliset yhteydet. Longinon mukaan se, pitääkö henkilö jotain asiaintilaa relevanttina tietyn hypoteesin kannalta, riippuu hänen muista uskomuksistaan – niin sanotuista taustaoletuksista. Erilaisten taustaoletusten valossa huomio kiinnittyy ilmiön eri puoliin, jolloin sen voi nähdä tarjoavan vahvistusta joko yhdelle hypoteesille eri syistä tai jopa kahdelle toisensa poissulkevalle hypoteesille. [17] Edellisessä hevosesimerkissä omat taustaoletukseni koskivat sekä suomenhevosten rotuominaisuuksia ja soveltuvuutta kilpahevosiksi että kilparatsastajien taipumusta hankkia käyttöönsä tietyntyyppisiä ratsuja. Ystäväni taustaoletus oli, ettei harrasteratsastaja panostaisi tietyntyyppisiin varusteisiin.

Longinon keskeinen väite on, että osa päättelyyn vaikuttavista taustaoletuksista saattaa olla arvosidonnaisia. Tieteen sisältö sekä tieteellinen toiminta ovat aina vuorovaikutuksessa sosiaalisten tarpeiden ja arvojen kanssa, ja yhteiskunnallisten arvojen vaikutus ulottuu myös havaintojen tekemiseen, teorioiden rakentamiseen ja päättelyyn. [18] Esimerkkinä siitä, kuinka tutkijoiden arvolatautuneet oletukset voivat vaikuttaa aineiston tulkintaan, voi mainita naiskeräilijä- ja miesmetsästäjäteoriat ihmisen lajikehityksen selittäjänä. Molemmissa teorioissa vastausta ihmislajin kehitystä koskeviin kysymyksiin haettiin tarkastelemalla varhaisten ihmisapinoiden muuttuneita tapoja ja esimerkiksi fossiileista, jalanjäljistä ja työkaluista koostuvaa empiiristä aineistoa. Miesmetsästäjäteoriassa huomio kiinnitettiin muuttuneisiin metsästystapoihin ja urosten kiviaseiden käyttöön. Naiskeräilijäteorian kannattajat puolestaan selittävät työkalujen alkaneen kehittyä naaraiden ryhdyttyä hankkimaan ravintoa tikkuja ja keppejä käyttäen. Kumpikin teoria tarjoaa selityksen yhdelle ja samalle aineistolle, eikä valintaa teorioiden välillä voi tehdä pelkästään empiiriseen aineistoon turvautumalla. Naiskeräilijäteorian merkitys on siinä, että sen kehittäjät onnistuivat nostamaan esiin miesmetsästäjäteorian taustalla vaikuttavat androsentriset taustaoletukset, jotka olivat aiemmin jääneet näkymättömiksi. Toisaalta molemmat teoriat heijastavat varsin stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolirooleista. [19]

Evidenssi ei siis kaikissa tilanteissa määrää sitä, millaisia päätelmiä tutkijan tulisi sen perusteella tehdä. Eikö tällöin sitten ajauduta relativismiin eli siihen, että kaikkia näkemyksiä olisi tieteessä pidettävä yhtä pätevinä? Onko meidän hyväksyttävä kreationistien teoria maapallosta kuusi tuhatta vuotta vanhana tai todettava, että sydänsairauksia voidaan hoitaa yhtä tehokkaasti moderneilla koululääketieteen keinoilla ja homeopatialla? Miten tieteen objektiivisuus voidaan turvata, jos tutkijoiden yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset saattavat vaikuttaa heidän päättelyynsä? Longinon ratkaisu on tehdä ero tieteen objektiivisuuden ja arvovapauden välille. Toisin kuin perinteisen näkemyksen kannattajat ajattelevat, voi tiede Longinon mielestä olla objektiivista vaikkei se olekaan arvovapaata. Arvovapauteen pyrkiminen ei ole realistinen vaihtoehto, mutta tästä ei seuraa, että mitä hyvänsä teoriaa tulisi pitää pätevänä.

Yhteisön rooli tutkimuksen luotettavuuden turvaamisessa

Taustaoletusten vaikutus tieteelliseen päättelyyn näyttäytyy uhkana vain, jos pidetään kiinni perinteisen näkemyksen kannasta, jonka mukaan tutkimuksen luotettavuus riippuu yksittäisten tutkijoiden toiminnasta. Longinon kontekstuaalisessa empirismissä pyritään arvojen poissulkemisen sijaan niiden näkyviksi tekemiseen ja niiden roolin kontrollointiin: Tieteellinen toimintaan kuuluu hypoteesien rakentamisen ja kokeellisen testauksen lisäksi erottamattomasti hypoteesien ja taustaoletusten alistaminen käsitteelliselle kritiikille. Toisin sanoen tieteessä on tärkeää esittää kysymyksiä siitä, miksi jonkin havaittavan seikan uskotaan tukevan jotain tiettyä teoriaa – sen lisäksi, että tehtyjen kokeiden suoritustapoihin, aineiston keräykseen ja käytettyjen analyysimenetelmien käyttöön kiinnitetään huomiota.  Kritiikin esittäminen ja siihen vastaaminen taas on luonteeltaan sosiaalista toimintaa. [20]

Koska tutkijoiden taustaoletukset vaikuttavat heidän päättelyynsä, vaikka he eivät usein sitä tunnistaisikaan, on tärkeää että yhteisön muut jäsenet pääsevät tarkastamaan aineiston, siitä tehdyt päätelmät ja kyseenalaistamaan päättelyyn vaikuttaneet oletukset. Longinon mukaan tutkijoiden käymä kriittinen keskustelu mahdollistaa sen, etteivät tutkimukset perusteetta heijastele tekijöidensä henkilökohtaisia tai kulttuurisia arvoja. Kritiikki voi tehdä piilossa olleet taustaoletukset näkyviksi ja mahdollistaa niiden muokkaamisen. Kontekstuaalisen empirismin näkökulmasta perinteisen näkemyksen mukainen menetelmä, ts. yksittäisten tutkijoiden pyrkimys päätellä puolueettomasti evidenssin perusteella, ei riitä takaamaan tieteen luotettavuutta. Tarvitaan myös käsitteellistä, metafyysistä ja eettistä pohdintaa; joskus metafyysisen pohdinnan täytyy edeltää sellaisten kysymysten muotoilua, jotka voidaan empiirisesti ratkaista.  [21].

Longinon teoriassa tutkimuksen luotettavuus ja objektiivisuus perustuu siis yhteisön toiminnalle. Keskeiselle sijalle nousee vaatimus erilaisten kantojen esittämisestä. Yksimielisessä yhteisössä kritiikkiä ei ole, eikä taustaoletuksia päästä kyseenalaistamaan – jos niiden olemassaolo ylipäätään tunnistetaan. Toisin kuin perinteisessä näkemyksessä ajatellaan, tutkijoiden vahva sitoutuminen omiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin arvoihinsa voi olla tiedeyhteisön kannalta hyödyllistä, sillä se auttaa tekemään vastakkaisia taustaoletuksia näkyviksi [22]. Objektiivisuuden saavuttamiseksi on siis tärkeää huolehtia siitä, että yhteisö on avoin erilaisille mielipiteille ja erilaisista taustoista tuleville tutkijoille. [23] Vaadittaessa diversiteettiä (l. monimuotoisuutta, moninaisuutta) on hyvä kuitenkin pohtia, mitä tarpeellisella diversiteetillä oikeastaan tarkoitetaan [24]. On erotettava toisistaan tilanteet, joissa tietyn ryhmän sulkeminen tutkijayhteisön ulkopuolelle loukkaisi tasa-arvoa tilanteista, joissa ulossulkemisella olisi tieteen sisällön kannalta haitallisia seurauksia. Esimerkiksi naisten tai romanien sulkeminen matemaatikkojen yhteisön ulkopuolelle selvästi loukkaisi heidän oikeuksiaan, mutta vahvempi väite tieteenalan kehityksen estymisestä vaatisi tuekseen lisäargumentteja. Vaikka yhteisö olisi avoin kaikille sukupuolille, kansallisuuksille ja vähemmistöille, ei silti voida taata, että omaksuttuja taustaoletuksia haastavia kriittisiä näkökantoja kehittyisi. Tämän vuoksi on hyvä pitää mielessä erottelu sosiaalisen monimuotoisuuden (yhteisön jäsenet tulevat eri kulttuuripiireistä ja kansalaisuuksista jne.) ja tiedollisen diversiteetin (eri taustaoletukset ja näkemykset) välillä.

Objektiivisuus on ominaisuus, jonka suhteen yhteisöt ovat eritasoisia. Objektiivisuus edellyttää sitä, että yhteisössä on voitava käydä kriittistä keskustelua. Keskeinen osa Longinon teoriaa ovat kriteerit, jotka tutkimusyhteisön on täytettävä, jotta kriittinen keskustelu olisi mahdollista:

  1. Yhteisöllä on oltava julkisesti tunnustettuja foorumeita, joilla keskustelua voidaan käydä ja kritiikkiä esittää – esimerkiksi tieteellisiä aikakauslehtiä ja konferensseja. Lisäksi kritiikin esittämisellä ja kriittiseen keskusteluun osallistumisella tulisi olla samanlainen painoarvo tutkijan urakehitykselle kuin alkuperäisten tulosten julkaisemisella. Eräät nykyisen tieteen piirteet haittaavat kriittistä keskustelua ja toimivat tätä kriteeriä vastaan: Esimerkiksi on viitteitä siitä, että tutkimusta rahoittaneet yksityiset yritykset ovat pyrkineet estämään itselleen epämieluisten tulosten julkaisun [25]. Toisaalta myös tieteellisten aikakauslehtien toimittajat saattavat olla haluttomia julkaisemaan tutkimuksia, jotka keskittyvät kumoamaan aikaisemmin julkaistujen tutkimusten tuloksia [26].

  1. Yhteisössä täytyy olla joitain jaettuja standardeja, joihin kritiikkiä esitettäessä voidaan vedota. Jotta kritiikki olisi asiaankuuluvaa, on sen perustuttava jollekin, jonka myös kritisoitavan kannan esittänyt henkilö voi hyväksyä. Standardit voivat olla    sisällöllisiä periaatteita, mutta myös tiedollisia tai sosiaalisia arvoja. Totuus, teorian yksinkertaisuus, ymmärrettävyys ja joidenkin sosiaalisten tarpeiden täyttäminen ovat esimerkkejä tällaisista standardeista.
  1. Yhteisön omaksumien uskomusten on muututtava ajan kuluessa käydyn keskustelun myötä. Yksilöiden ei kuitenkaan tarvitse luopua omista näkemyksistään – oleellista on, että he ottavat aktiivisesti osaa kriittiseen keskusteluun.
  1. Objektiivisessa yhteisössä oletusten joukko ei voi olla hallitsevassa asemassa sen     kannattajien poliittisen tai taloudellisen vallan vuoksi. Yhteisössä vallitsevan yksimielisyyden tulee olla seurausta kriittisestä vuoropuhelusta, jossa kaikki asiaankuuluvat näkökulmat on otettu huomioon. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kaikilla oikeanlaisen    koulutuksen hankkineilla tulee olla oikeus osallistua keskusteluun. [27]

Mikäli yhteisö täyttää ylläolevat kriteerit, on sitä Longinon mukaan pidettävä objektiivisena ja sen tuottamaa tietoa yksilöiden puolueellisista, vinoutuneista käsityksistä vapaana. Tämän kirjoituksen puitteissa en voi tarkemmin käsitellä kriteereitä ja niihin liittyviä ongelmia. Totean kuitenkin, että kriteeristöä ovat kritisoineet mm. Justin Biddle, Anna Leuschner ja Tara Smith. [28] Longinon esittämät kriteerit ovat suhteellisen ympäripyöreitä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että kaikki ”asiaankuuluvat” näkökulmat on otettu huomioon? Ketkä kaikki lasketaan yhteisön jäseniksi ja kuka päättää, millaiset pätevyysvaatimukset jäsenille asetetaan? Longinon näkemykselle keskeistä on kuitenkin se, että tieteen objektiivisuuden turvaamiseksi tutkimuksen avoimuudesta on huolehdittava. Tutkijat eivät voi kriittisesti tarkastella toistensa työtä, jos aineistoa salataan tai epämieluisia tuloksia jätetään julkaisematta. On myös varmistettava, ettei mielipiteiden kirjoa tarpeettomasti rajoiteta tutkimusyhteisöissä.

Lopuksi

Longinon kontekstuaalisessa empirismissä yhdistyvät sosiologisesti suuntautuneille tieteentutkijoille tyypillinen tapa korostaa tutkimuksen sosiaalisten piirteiden merkitystä tiedon muodostukselle ja filosofeille ominainen tiedon rationaalisen perustan etsintä: sosiaalinen vuorovaikutus on osa prosessia, joka johtaa rationaaliseen, hyvinperusteltuun tietoon. Longinon mukaan yhteiskunnalliset ja kulttuuriset arvot vaikuttavat taustaoletusten kautta siihen, mitä pidämme tietona. Emme voi päästä arvoista eroon kokonaan, mutta voimme keskustella siitä, millaisten arvojen varassa tutkimustoimintaa harjoitamme. Tiede ei ole yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan tiedettä ja yhteiskuntaa koskevat kysymykset ovat yhteenkietoutuneita. Tutkimustuloksiin vedotaan tehtäessä poliittisia päätöksiä, jotka vaikuttavat yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin toimia sen jäseninä. Toisaalta taas yhteiskunnassa omaksutut arvot ja päämäärät muokkaavat tieteellistä toimintaa. Samoin poliittiset, erityisesti koulutus- ja tiedepoliittiset, päätökset vaikuttavat siihen, millaiseksi tulevaisuuden tiedeyhteisö muodostuu ja millaista tieteellistä tietoa tulevaisuudessa on saatavilla.

Longinon teorian esiinnostamat kysymykset eivät ole pelkästään tieteenfilosofisia, vaan koskevat laajemmin yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme. Se avaa myös mahdollisuuden feministiselle tieteelle. Longinon mukaan seksististä tiedettä vastaan ei voi taistella pyrkimällä tarjoamaan kilpailevia arvovapaita teorioita, sillä tutkimuksen arvovapaus ei ole mahdollista. Feminismi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mutta Longino näkee aatteen keskeiseksi viestiksi ihmisten potentiaalin laajentamisen: Longinolle feminismi on sitä, että sekä miehet että naiset voivat tarkastella omia roolejaan ja yhteiskunnan toimintaa sekä toiminnallaan muuttaa yhteiskuntaa ja omaa paikkaansa siinä [29]. Feminististä tutkimusta harjoittava pyrkii tunnistamaan valtavirtatieteen taustalla vaikuttavia oletuksia ja tarjoamaan vaihtoehtoisia tapoja tulkita ilmiöitä.

YTM Saana Jukola tekee väitöskirjaa tieteen objektiivisuuden ehdoista Jyväskylän yliopiston filosofian oppiaineessa. Teksti perustuu hänen vuonna 2009 valmistuneeseen pro gradu -työhönsä.

Viitteet:
1. Epistemologia eli tieto-oppi on filosofian osa-alue, jossa käsitellään mm. kysymyksiä siitä, milloin voimme sanoa jonkun tai joidenkin tietävän jotakin, mistä tieto on peräisin ja mitkä ovat tiedon rajat (Steup 2005).

2. Goldman 2010; Schmitt 1994, 1.

3. Longino 2002, 37.

4. Biddle (2007) on väittänyt, ettei Longino onnistu tässä pyrkimyksessään.
5. Hess 1997, 1.
6. Labinger & Collins 2007, 14-15.
7. emt., 16.
8. Tieteelliseksi realismiksi kutsutaan kantaa, jonka mukaan tieteellisten teorioiden kuvaamat teoreettiset oliot, kuten kvarkit, sosiaalinen paine ja superego, ovat todella olemassa ihmismielestä riippumatta, mikäli niitä sisältävät teoriat ovat tosia.
9. Nickles 2004, 5–6.

10. Empiristien mukaan tietomme perustuvat pohjimmiltaan aistihavaintoon. Katso esim. Markie, P. 2012.

11. Niiniluoto 1999, 249, Sismondo 2004, 131.

12. Lisää standpoint-epistemologiasta katso esim. Anderson, E. 2012.

13. Objektiivisuuden käsite on huomattavan monimuotoinen. Sen lisäksi, että käsitteen merkitys on muuttunut vuosisatojen kuluessa (katso esimerkiksi Daston (1992); Daston & Galison (1992) ja Dear (1992), voi nykyisestäkin käytöstä erottaa ainakin kahdeksan eri tapaa, joilla jotain menetelmää voidaan kuvata objektiiviseksi (Douglas 2004). Tässä yhteydessä en valitettavasti voi syvällisemmin käsitellä objektiivisuuden käsitteeseen liittyvää keskustelua.
14. Katso esimerkiksi Smith 2004, 152 – 153.
15. Katso esim. Kiikeri & Ylikoski 2004, 35–37.
16. Longino 1990, 40–41.
17. emt., 43.
18. emt., 4-6.
29. emt., 106-109.
20. emt., 66–67, 74.
21. emt., 73.
22. Daniel Hicks on artikkelissaan Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist (2011) käsitellyt Longinon teoriaan kuuluvaan erilaisten näkökulmien vaalimiseen liittyvää ns. natsi-ongelmaa: voidaan argumentoida, että Longinon teoriasta seuraa, että esimerkiksi natsien ja misogyynien osallistumista tutkimukseen on edistettävä objektiivisuuden saavuttamiseksi.
23. Longino 1990., 76.

24. Kiitokset väitöskirjani ohjaajalle Petri Ylikoskelle tämän     huomion tekemisestä.

25. Ks. esim. Bekelman, Li & Gross (2003)

26. Tästä esimerkkinä voi mainita Daryl Bemin ihmisten yliluonnollisia kykyjä käsittelevän tutkimuksen ympärille kehkeytyneen tapauksen, ks. http://www.badscience.net/2011/04/i-foresee-that-nobody-will-do-anything-about-this-problem/

27. Longino 1990, 76–79; Longino 2002, 129–132.

28. Ks. Biddle 2007, Leuschner 2012 sekä Smith 2004.

29. Longino 1990, 190.

Lähteet
Anderson, E. (2012): Feminist Epistemology and Philosophy of Science. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.), Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/feminism-epistemology/
Bekelman, J., Li, J. & Gross, C. (2003).  Scope and Impact of Financial Conflicts of Interests in Biomedical Research. JAMA. Vol. 289. no. 4. s. 454-465.
Biddle, J. (2007). Lessons from the Vioxx Debacle: What the Privatization of Science Can Teach Us About Social Epistemology. Social Epistemology. Vol. 21. no. 1. pp. 21–39
Daston, L. (1992): Objectivity and the Escape from Perspective. Social Studies of Science. Vol 22. s. 597–618.
Daston, L. & Galison, P. (1992): The Image of Objectivity. Representations. 40. s. 81–128.
Dear, P. (1992): From Truth to Disinterestedness in the Seventeenth Century. Social Studies of Science. Vol. 22. s. 619–631
Douglas, H. (2004): The Irreducible Complexity of Objectivity. Synthese 138, 453 –473.
Goldman, A. (2010): Social Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2010 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2010/entries/epistemology-social/
Hess, D. J. (1997): Science Studies. An advanced introduction. New York: New York
Hicks, D. (2011): Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist? Hypatia. Vol. 26. Is. 2, 333-351.
Kiikeri, M. & Ylikoski, P. (2005): Tiede Tutkimuskohteena. Filosofinen Johdatus Tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.
Labinger, J. & Collins, H. (2007): Ainoa kulttuuri? Keskustelua luonnontieteestä. Helsinki: Terra Cognita. Suomentanut Kimmo Pietiläinen
Leuschner, A. (2012): Pluralism and Objectivity: Exposing and Breaking a Circle. Studies in History and Philosophy of Science. Vol. 43 pp. 191–198
Longino, H. (1990): Science as Social Knowledge. Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton: Princeton University Press.
Longino, H. (2002): The Fate of Knowledge. Princeton: Princeton University Press.
Markie, P. (2012): Rationalism vs. Empiricism. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2012/entries/rationalism-empiricism/
Nickles, T. (2003): Introduction. Teoksessa Nickles, Thomas (toim.): Thomas Kuhn. Cambridge: Cambridge University Press
Niiniluoto, I. (1999): Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford University Press Inc.
Schmitt, F. (1994): Socializing Epistemology: An Introduction Through Two Sample Issues. Teoksessa Schmitt, Frederick (toim.): Socializing Epistemology. The Social Dimensions of Knowledge. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers, inc, s 1–28.
Sismondo, Sergio (2004): Introduction to Science and Technology Studies. Malden: Blackwell Publishing.
Steup, M. (2005): Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/epistemology/
Smith, T. (2004): ”Social” Objectivity and the Objectivity of the Values. Teoksessa Machamer, Peter & Wolters, Gereon: Science, Values, and Objectivity. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press. s. 143–171.