Miehet

Naisten seksuaalinen “valta”

Katariina Mäkinen

****

Vierailin Norjassa antifeminismiä, muukalaisvihaa ja maskuliinisuutta käsittelevässä seminaarissa. Seminaarin kimmokkeena oli havainto siitä, että antifeministiset tendenssit ovat viime aikoina voimistuneet Pohjoismaissa ja että ne usein liittyvät muukalaisvihaan ja äärioikeiston toimintaan. Konkreettisesti tämä feminismin vastaisten äänien voimistuminen on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että feministit ja profeministit ovat joutuneet uhkailujen ja häirinnän kohteeksi hyvin samalla tavalla kuin rasismia ja muukalaisvihaa vastustavat toimijat. Seminaarissa kartoitettiin erilaisia antifeminismin muotoja ja pohdittiin, mistä ne johtuvat ja millä tavoin niihin voisi puuttua.

Yksi seminaarin minulle tarjoamista oivalluksista koski sitä, kuinka samankaltaisia eri maiden antifeministiset (eli feminismin vastaiset) toimijat ja heidän retoriikkansa ovat. Samat teemat, väitteet, teoriat ja toimintatavat toistuvat maasta toiseen. Yhtäältä on varmasti kyse siitä, että eri toimijat lukevat samoja tekstejä ja ovat yhteyksissä keskenään. Toisaalta tiettyjen ajatusten toistuminen kertoo myös siitä, että noissa ajatuksissa on jotakin, joka vetoaa moniin ja tuntuu kenties intuitiivisesti todelta tai pätevältä selitysmallilta.

Tämä havainto sai minut miettimään uudelleen erästä tiettyä teoriaa/ideaa, jota Suomessa on markkinoinut erityisesti Henry Laasanen, mutta joka on tuttu myös mm. Anders Behring Breivikin manifestista: teoria naisten seksuaalisesta vallasta [1].

Blogimme kommenttiosiossa on moneen kertaan toivottu, että kirjoittaisimme markkina-arvoteoriasta tai muista tiettyjen miesaktivistien suosimista ajatusrakennelmista. Tehtävä on kuitenkin siinä mielessä hankala, että meillä on rajallinen määrä resursseja ja energiaa käytettävissämme. Miksi siis käyttäisimme aikaa näiden “teorioiden” pohtimiseen ja antaisimme niille tilaa blogissamme? Toisaalta on kuitenkin myös niin, että mikäli näitä ajatuksia ei kyseenalaisteta syntyy helposti vaikutelma siitä, että niitä ei kyetä kyseenalaistamaan. Antifeminismi-seminaarin innoittamana tartun nyt siis härkää sarvista ja yritän kirjoittaa jotakin siitä, mitä itse ajattelen “naisten seksuaalisesta vallasta”.

Naisten seksuaalista valtaa käsittelevä teoria väittää, että “miehiä ”sortaa” se pariutumismarkkinoiden rakenne, jossa vallitsee naisten seksuaalisen tarjonnan niukkuus. Miehillä on voimakas halu, mutta naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi.” [2] Toisin sanoen, naiset eivät anna miehille seksiä niin paljon kuin miehet haluaisivat, ja tästä syystä naisilla on paitsi seksuaalista myös yhteiskunnallista valtaa.

Teorian taustalla on käsitys naisista ja miehistä fundamentaalisesti erilaisina olentoina, joiden ero tiivistyy erityisesti siihen, kuinka paljon ja millaista seksiä nämä erilaiset olennot haluavat. Tässä tekstissä en halua nyt lähteä kiistelemään siitä, millaisia naisten ja miesten väliset biologiset erot kenties ovat (lopullista ja “varmaa” tietoa kun tästä aiheesta on huomattavan vähän). Huomautan kuitenkin, että teorialle on ominaista ihmisten jakaminen kahteen perustavanlaatuisesti hyvin erilaiseen leiriin (eli naisiin ja miehiin). Tällainen jako ei ole mahdollista, ellei heti alkuun tehdä jyrkkiä yleistyksiä eli oleteta, että suurin osa naisista on tietynlaisia ja suurin osa miehistä tietynlaisia (alkaen siitä, että miehet haluavat seksiä vain naisten kanssa ja naiset vain miesten kanssa). Tällöin jää helposti huomaamatta, että sukupuoliero ei kerro mitään totuutta yksilöistä:  yhtä jyrkkiä ja jyrkempiäkin eroja on erilaisten miesten välillä ja erilaisten naisten välillä.

Tätä teorian pohjalla lymyävää biologista determinismiä kiinnostavampaa minusta on kuitenkin kysyä, mitä on se valta jota naisilla oletetaan olevan, ja mitä on se sorto tai epätasa-arvoisuus, joka tähän valtaan liittyy.

“Miehillä on voimakas halu, mutta naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi” toteaa Laasanen. “Naisten tarjoama seksi”, mikäli asia ilmaistaan suoremmin, tarkoittaa sitä että nainen päättää harrastaa seksiä miehen kanssa. Miesten “voimakas halu” puolestaan tarkoittaa – tässä kontekstissa – halua harrastaa seksiä naisen kanssa. Se, että naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi, tarkoittaa siis sitä, että miehet haluaisivat harrastaa seksiä naisten kanssa, mutta naiset eivät riittävästi halua harrastaa seksiä miesten kanssa. Tässä on siis ko. teorian ydin, josta sorto ja epäoikeudenmukaisuus kumpuaa. Jos henkilöllä on seksuaalista valtaa, hän Laasasen mukaan voi mm.

  1. valita avioliiton, parisuhteen, prostituution, yhdenyön suhteen jne.
  2. avioitua ylöspäin
  3. valita, kenen kanssa ja milloin harrastaa seksiä
  4. saada seksuaalisuudella hyötyjä työelämässä yms.
  5. nauttia haluttuna olemisen tunteesta

Haluaisin kiinnittää huomiota erityisesti kohtiin 1 ja 3: naisten seksuaalinen valta siis tarkoittaa, että naiset voivat valita haluavatko esimerkiksi solmia avioliiton tai parisuhteen, ja he voivat myös valita kenen kanssa ja milloin harrastavat seksiä.

Eli koska naiset eivät riittävästi halua harrastaa seksiä miesten kanssa, he voivat valita kenen kanssa ja milloin harrastavat seksiä (valinnanvapaus ilmeisesti syntyy a) siitä että halukkaita miehiä on aina saatavilla ja b) siitä että kukaan ei pakota seksiin).

Naisten seksuaalinen valta tarkoittaa siis teorian mukaan ennen kaikkea valinnanmahdollisuuksia seksin suhteen, ja nämä naisille mahdolliset valinnat (esim. olla harrastamatta seksiä tietyllä hetkellä tietyn henkilön kanssa) puolestaan kaventavat miesten valinnanmahdollisuuksia radikaalisti: miehet eivät voi tehdä muuta kuin tyydyttää itseään.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta naisten seksuaalinen valta loppuisi? Tällöin naiset eivät voisi valita kenen kanssa harrastavat seksiä, ja miehet voisivat siis valita vapaasti mitä ja kenen kanssa harrastavat, eikä heidän tarvitsisi koskaan turvautua omaan käteen. Samalla teorian maalailemat yhteiskunnalliset eriarvoisuudet poistuisivat. Tällaiseen nurinkääntymiseen on kaksi mahdollista vaihtoehtoa. Mikäli oletamme naisten seksuaalisen vallan johtuvan siitä, että miehet haluavat seksiä naisia enemmän, voisi asetelma kääntyä, jos tämä “miesten halu” vähenisi tai naisten vastaavasti kasvaisi. Jos taas oletetaan, kuten ko. teoriassa tunnutaan olettavan, että naisten ja miesten halussa on kyse biologisesta ja muuttumattomasta tosiseikasta, jää jäljelle ainoastaan yksi vaihtoehto eli se että naisten valinnanvapautta säädellään niin että naisilla ei enää olisi samanlaista määräysoikeutta omaan seksuaalisuuteensa. Tämä tarkoittaisi käytännössä miesten valtaa naisten seksuaalisuuden yli. Toisin sanoen: naisten tämänhetkinen seksuaalinen “valta” ei ole miehiin kohdistuvaa valtaa, vaan vapautta miesten vallasta.

Naisten mahdollisuudelle valita kenen kanssa ja milloin harrastaa seksiä on toinenkin termi: seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Naisten seksuaalisen vallan teorian kuvaamassa tilanteessa sekä miehillä että naisilla on tämä oikeus, mutta sen nähdään hyödyttävän naisia enemmän kuin miehiä. Epätasa-arvo ei siis ole sitä, että naisilla ja miehillä olisi erilaiset oikeudet omaan ruumiiseensa tai että jommankumman valintoja säädeltäisiin ulkoapäin. Päinvastoin: miesten “sorto” on sitä, että naisten valintoja ei säädellä ulkoapäin. Pähkinänkuoressa: naisten seksuaalinen “valta” on itsemääräämisoikeutta ja siitä seuraava “sorto” ei ole miesten itsemääräämisoikeuden puutetta vaan naisten itsemääräämisoikeudesta seuraavaa valintojen kapeutumista.

Kun teorian naisten seksuaalisesta vallasta purkaa tällä tavoin, myös sen suosio asettuu tiettyyn historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kyse on siitä, että naiset ovat vasta hyvin hiljattain saavuttaneet seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, ja siksi se näyttäytyy monille (erityisesti monille miehille) vääryytenä tai epätasa-arvona sen sijaan, että oivallettaisiin naisten ainoastaan saavuttaneen jotakin, joka miehillä on ollut aina. Tämä kuvio näyttää sivumennen sanoen toistuvan monissa miesliikkeen puheenvuoroissa: epätasa-arvo on sitä, kun miehet joutuvat luopumaan etuoikeuksistaan. En toki ollenkaan halua vähätellä sitä kurjuutta tai kipua, joka usein liittyy etuoikeuksista luopumiseen – tärkeää olisi kuitenkin havaita, että vaikka kokemus on kurja kyse ei kuitenkaan ole epäoikeudenmukaisuudesta vaan päinvastoin oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Naisten seksuaalisen vallan teorian kannattamiseen liittyy usein feminismin vastustaminen eli ajatus siitä että “tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Yksi feministisen liikkeen kiistattomista saavutuksista on juuri naisten oikeus määrätä omasta seksuaalisuudestaan, sillä historiallisesti katsottuna juuri naisen seksuaalisuus on ollut kiivaan kontrolloinnin kohteena niin yhteiskunnallisella tasolla kuin yksilöiden välisissä vuorovaikutussuhteissakin. Konkreettinen esimerkki tapahtuneesta muutoksesta on aviopuolisoiden välillä tapahtuneen raiskauksen kriminalisointi. Totta kai miehillä on vähemmän mahdollisuuksia saada seksiä naisilta, kun väkivalta ja häirintä on kriminalisoitu. Joillekin miehille uuteen tilanteeseen sopeutuminen lienee vaikeaa. (Suurelle osalle miehistä tämä ei luullakseni kuitenkaan ole ongelma, koska monille seksi on nautittavaa ainoastaan silloin kun toinenkin sitä haluaa.) Tässä mielessä feminismi siis on tarkoittanut naisten itsemääräämisoikeuden kasvua.

Feminismi on myös edesauttanut naisten taloudellista itsenäisyyttä, jonka seurauksena naiset ovat yhä harvemmin pakotettuja esimerkiksi avioitumaan taloudellisista syistä. Sen sijaan että seksuaalinen “valta” siis antaisi naisille mahdollisuuden avioitua ylöspäin, se antaa mahdollisuuden olla avioitumatta tai avioitua sellaisen henkilön kanssa, joka ei kykene elättämään koko perhettä. Yhtäältä miehen ei enää tarvitse olla varakas, koska naisella on mahdollisuus tulla toimeen itsenäisestikin [2]. Toisaalta varakkuus ei enää takaa miehelle avioliittoa, eikä avioliitto enää takaa seksiä.

Yleensä kun puhutaan sorrosta, vallasta ja epätasa-arvosta puhutaan myös siitä, miten yhteiskuntaa tai maailmaa tulisi muuttaa. Naisten seksuaalisen vallan teoriaa kannattavat henkilöt kuitenkin esittävät hyvin vähän ehdotuksia, joista kävisi selville miten tilanne heidän mielestään paranisi. Konkreettisimmat ehdotukset ovat liittyneet nimenomaan naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kyseenalaistamiseen eli tapoihin, joilla miehet voisivat saada seksiä vaikka naiset eivät sitä heille “halua antaa”. Näistä ehdotuksista mieleenjäävin taisi olla Panu Horsmalahden ajatus siitä, että maahanmuuttajanaisia tulisi työllistää bordelleihin.

*****

Kuten jo alussa totesin, naisten seksuaalisen vallan teoria toistuu eri muodoissaan erilaisissa antifeministissä teksteissä. Siksi on kiinnostavaa kysyä, miksi tämänkaltainen teoria, jossa naisten seksuaalisuus näyttäytyy sorron ja epäoikeudenmukaisuuden selittäjänä, saa vastakaikua juuri tässä historiallisessa tilanteessa. Edellä hahmottelin – pintapuolisesti, myönnetään – syyksi naisten seksuaalisuuden sääntelyssä ja naisten asemassa tapahtuneita muutoksia. Siinä missä naisille on tullut mm. feministisen liikkeen ansiosta mahdolliseksi määritellä omaa seksuaalisuuttaan vapaammin ja etsiä vaihtoehtoisia seksuaalisuuden toteuttamisen muotoja, heteromiesten kohdalla vastaavaa “vapautumista” eli seksuaalisuuden monimuotoistumista ei kenties ole samassa mittakaavassa tapahtunut. Sen sijaan että keskusteltaisiin naisten seksuaalisesta “vallasta” olisikin ehkä syytä keskustella siitä, millaisia muutoksia heterosuhteissa on viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut, ja miksi nämä muutokset näyttäytyvät niin monille niin suurena uhkana.

[1] Käytän tässä paremman puutteessa sanaa “teoria”, vaikka se ei ko. ajatusrakennelmaa kenties kovin hyvin kuvaakaan.
[2] http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/31675-naisten-seksuaalinen-valta-ja-tasa-arvo
[3] Mikäli ongelmana pidetään sitä, että naiset suosivat “ylemmän tason miehiä”, on “alemman tason miehiksi” itsensä mieltävillä itse asiassa syy tukea feministisiä pyrkimyksiä. Mitä itsenäisempiä naiset ovat, sitä helpompi on kyseenalaistaa maskuliinisuuden normeja kuten ajatusta miehestä elättäjänä tai “perheen päänä”.

Mainokset

Vieraan vuoro: Feminismi ja asevelvollisuus

Kirjoittaja: Michael Halila

Suomen maanpuolustus perustuu yleiseksi asevelvollisuudeksi nimettyyn käytäntöön. Käytännössä ”yleinen” tarkoittaa kuitenkin valikoivaa: asevelvollisia ovat kaikki miehet jotka eivät ole Jehovan todistajia tai asu Ahvenanmaalla. Tässä mielessä asevelvollisuus on harvinaisen selvä esimerkki sekä sukupuolisesta että uskonnollisesta syrjinnästä; olisi oikeampaa puhua yleisen asevelvollisuuden sijaan useimpien miesten asevelvollisuudesta.

Asevelvollisuuden feministinen analyysi vaatii kuitenkin paljon enemmän kuin asevelvollisuusjärjestelmän ilmeisten ominaisuuksien luettelua. Asevelvollisuusjärjestelmällä on keskeinen rooli sukupuolijärjestelmän uusintamisessa ja ylläpitämisessä, jopa niin pitkälle että asevelvollisuus on mielestäni nyky-yhteiskunnan tärkein yksittäinen sukupuolettava järjestelmä. Sen vaikutusten ymmärtäminen on olennaista sukupuolijärjestelmän ymmärtämiselle.
**

Miesten valikoiva asevelvollisuus on ollut voimassa koko Suomen itsenäisyyden ajan, ja sillä on aina ollut keskeinen sukupuolinen asema. Armeijahan on ”miesten koulu”, tärkein siirtymäriitti matkalla lapsuudesta miehuuteen. Armeijaa käymättömien miesten sukupuoli on suorastaan kyseenalainen; he rinnastuvat machodiskurssissa homoihin ja muihin ”vajaan miehuuden” omaaviin miehiin. Ei ole mitenkään tavatonta että vielä tänäkin päivänä on isiä jotka pitävät sitä henkilökohtaisena epäonnistumisena ja häpeänä että heidän poikansa suorittaa siviilipalveluksen eikä armeijaa. Yhdysvalloissa tällä hetkellä käytävä keskustelu homojen oikeudesta palvella avoimesti asevoimissa kertoo nimenomaan armeijan sukupuoliluonteesta. Mitään käytännön perusteluja homojen, tai liioin lesbojen tai muiden seksuaalivähemmistöjen, sulkemiseksi asepalveluksen ulkopuolelle ei Yhdysvalloissa olla pystytty esittämään; hiljattain tehty kysely kertoi, että edes asevoimissa palvelevat sotilaat eivät vastusta homojen asepalvelusta. Seksuaalivähemmistöjen oikeus palvella avoimesti on tästä kaikesta huolimatta syvästi kiistanalainen kysymys, koska vaakalaudalla on ikään kuin koko asevoimien sukupuoli. Aivan samoin perustein vastustettiin aikoinaan naisten asepalvelusta.

Suomessa asevelvollisuuden sukupuolittava vaikutus alkaa jo kutsunnoissa. Kahdeksantoista vuoden iässä jokainen Suomen kansalainen sukupuolitetaan valtion toimesta: pojille toimitetaan kutsuntakirje, tytöille ei. Tällä tavalla asevelvollisuus tekee sukupuolijärjestelmän viralliseksi ja eksplisiittiseksi: poikien velvollisuus on lunastaa mieheytensä palvelemalla valtion väkivaltakoneistossa. Pojat sukupuolitetaan aktiivisiksi väkivallan tekijöiksi, tytöt passiivisiksi suojeltaviksi. ”Joidenkin miesten asevelvollisuus” tekee jo olemassaolollaan kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä virallisen totuuden. Myös aseistakieltäytyminen, joko siviilipalveluksen tai totaalikieltäytymisen muodossa, tapahtuu sukupuolittuneesti. Asepalveluksesta kieltäytyvät miehet joutuvat pakkokeinojen kohteeksi sukupuolensa vuoksi; järjestelmä ei anna heidän ikään kuin paeta sukupuoltaan.

Muutenkin aseistakieltäytyminen on ongelmallinen valinta nuorelle miehelle asepalveluksen valtavan kulttuurisen merkityksen vuoksi. Jokaisena itsenäisyyspäivänä voi havaita, kuinka vankasti suomalainen kansallistunne perustuu sodan ja väkivallan glorifiointiin. Nationalismissa on usein nähty uskonnollisia piirteitä, ja Robert Bellah kehitti 1970-luvulla käsitteen kansalaisuskonto (<i>civil religion</i>). Jos nationalistisen kansalaisuskonnon jumala on kansakunta, niin Suomessa sen pyhimykset ovat sotaveteraaneja, jotka on nostettu vertaansa vailla olevaan sankariasemaan. Sotaveteraani on suomalaisen mieheyden korkein ilmenemismuoto, ja asepalvelus on tapa jolla nuori mies voi lunastaa paikkansa suomalaisen miehuuden jatkumossa. Siirtymäriitti, jota kautta tähän jatkumoon päästään, on nimenomaan asevelvollisuus.

Kun yhteiskunnan kaikki sukupuolettavat käytännöt ja sukupuolijärjestelmän uusintamisen keinot kuvaavat tämän dominantin heteromaskuliinisuuden kaikkein tavoiteltavimpana miehen sukupuoli-identiteettinä, niin ei ole vaikea ymmärtää miksi talvisodalla kasvatetut nuoret miehet valitsevat asepalveluksen. Samalla luodaan ei suinkaan ensimmäinen mutta ehkä vahvin linkki mieheyden ja väkivallan välille: mieheyden lunastaminen tapahtuu nimenomaan alistumalla väkivaltakoneistolle ja hyväksymällä oma sukupuolinen rooli väkivallan käyttäjänä. Tässä militaristisessa nationalismissa perimmäisin todiste mieheydestä on kyky käyttää väkivaltaa.

Asevelvollisuusjärjestelmän ensimmäinen sukupuolinen vaikutus on nimenomaan tämä kutsunnoissa tapahtuva sukupuolijärjestelmän virallistaminen, jota seuraa mieheyden ja väkivallan kytkeminen toisiinsa miesten asevelvollisuudella.

**

Millaisia asenteita nuoret miehet armeijassa oppivat? Sen jälkeen kun Nuorisobarometri -asennetutkimukset ulotettiin asepalvelusta suorittaviin nuoriin, tutkimuksista on toistuvasti käynyt ilmi että asepalveluksen aikana nuorten asenteet muuttuvat tavallista suvaitsemattomammiksi. Samojen ihmisten asenteet naisiin, seksuaalivähemmistöihin ja ulkomaalaisiin muuttuvat kuin taikaiskusta selvästi suvaitsemattomammiksi. Kenellekään jolla on omakohtaista kokemusta Suomen armeijasta tämä ei voi olla yllättävä tieto. Poikkeuksellisen suorapuheinen esimerkki on peräisin ystävältäni, joka palveli eräässä sotilaspoliisikomppaniassa. Komppanianpäällikkö halusi kohottaa perusyksikön henkeä korostamalla sen luonnetta ”eliittiyksikkönä”, seuraavalla perustelulla: ”Täällä ei ole mitään homoja, ulkomaalaisia tai naisia.” Nuorisobarometri tuntuisi tukevan ajatusta siitä, että tällainen asenne ei Puolustusvoimissa ole mitenkään poikkeuksellinen; naiset ja vähemmistöt ovat toisen luokan kansalaisia, ja vain armeijassa palvelevat valkoiset heteromiehet ovat todellisia miehiä.

Tämän ”asennekasvatuksen” lisäksi armeijassa annetaan myös käytännöllistä koulutusta: varusmiehiä opetetaan tappamaan. Tämän sanominen ääneen herättää lähes poikkeuksetta voimakkaan torjuntareaktion asevelvollisuusjärjestelmän puolustajissa, mikä on siinä mielessä kummallista että sotilaan tehtävä sodassa on nimenomaan tappaa vihollinen. Everstiluutnantti Dave Grossman on kronikoinut teoksessaan On Killing sotilaskoulutuksen laadullista kehitystä toisen maailmansodan jälkeen. Toisesta maailmansodasta tehdyissä tutkimuksissa havaittiin, että ylivoimainen enemmistö Yhdysvaltain armeijan jalkaväen sotilaista ei ampunut sodan aikana kertaakaan kohti vihollista vaikka he näkivät tämän selvästi, ja vihollisen ampuminen oli sodassa erittäin legitiimi toimi jota heiltä suorastaan odotettiin. Syyksi todettiin ihmisen havaittu luontainen haluttomuus tappaa tai tehdä väkivaltaa, jonka olemassaolosta on paljon muutakin vahvaa näyttöä. 30- ja 40-luvun sotilaskoulutus ei kumonnut tätä luontaista haluttomuutta tarpeeksi tehokkaasti. Koulutusta parannettiin, ja esimerkiksi Vietnamin sodassa paljon suurempi prosentti sotilaista ampui vihollista.

Minkä tahansa tehokkaan sotilaskoulutuksen on väistämättä koostuttava nimenomaan näiden luontaisten estojen poistamisesta. Sotilas joka ei suostu ampumaan vihollista on tehoton sotilas! Tietyssä mielessä asepalveluksen tavoite on siis pikemminkin tehdä pojista psykopaatteja: kumota heidän luontaiset estonsa väkivallan käyttämistä kohtaan. Tähän käytetään useita keinoja, päällimmäisenä tiukan auktoriteettihierarkian luominen ja päätösvallan poistaminen yksittäisiltä sotilailta. Sotilas ei saa kysyä onko tappaminen, väkivallan käyttö, oikein tai väärin: hänen on vain tehtävä se ja erotettava etiikka ja väkivalta toisistaan. Toinen tärkeä menetelmä on vihollisen dehumanisointi. Eräs suomalaisen kirjallisuuden psykopaattisimmista lausunnoista on Tuntemattoman sotilaan Antti Rokan suusta: ei hän ole koskaan ihmistä tappanut, vain vihollisia. Menestyksekkäälle sodankäynnille tällainen psykopatia on välttämätöntä.

Kun Suomessa keskustellaan miesten asevelvollisuuden yhteiskunnallisista vaikutuksista, tästä harvemmin puhutaan. Tosiasia on kuitenkin se, että suurin osa jokaisesta miesikäluokasta käy tämän ”psykopaattikoulun” läpi, ja sen arvot ja asenteet toimivat tärkeimpänä sukupuolisena siirtymäriittinämme mieheyteen. Lähes jokainen suomalainen mies omaksuu asepalveluksen kautta sukupuoli-identiteettiinsä kyseenalaistamattoman auktoriteetin tottelemisen, psykopaattisen kyvyn tehdä väkivaltaa ja sodan glorifioinnin. Ihmiset eivät onneksi ole robotteja, joten hyvin harva mies toteuttaa näitä arvoja sellaisenaan. Suurin osa heistä on kuitenkin käynyt koulutuksen jonka tavoitteena on iskostaa nämä arvot heihin ja sukupuolittaa ne osaksi heidän identiteettiään.

**

Keskusteluissa suomalaisen asevelvollisuuden vaikutuksista puhutaan hyvin harvoin mistään tässä esiin nostetuista asioista. Puolustusvoimien tai muiden valtion instanssien teettämistä tutkimuksista asevelvollisuudesta, aina uusimpaan asevelvollisuustyöryhmän raporttiin asti, saa turhaan etsiä pienintäkään mainintaa asevelvollisuuden sukupuoliluonteesta. Asiasta käyty suhteellisen harvinainen julkinen keskustelu rajoittuu yksiulotteisiin lausuntoihin miesten asevelvollisuuden sukupuolisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo on kiistaton tosiasia, mutta olisi suunnattoman naiivia kuvitella että asevelvollisuuden sukupuolettavat vaikutukset rajoittuvat miesten tekemään pakkotyöhön. Koko asevelvollisuusinstituutio, yhdistettynä sotaa glorifioivaan nationalismiin, on valtavan vaikutusvaltainen sukupuolettava ja sukupuolirooleja uusintava käytäntö.

Vertailukelpoisen aineiston hankkiminen kokonaisesta kansakunnasta on lähes mahdotonta, mutta keskusteluissa asevelvollisuudesta olisi otettava huomioon myös tässä esiin nostetut asevelvollisuuden sukupuoliset ominaisuudet. On hyvin hankala sanoa kuinka suuri vaikutus tällä ”psykopaattikoululla” ja sen sukupuolettavilla sekä suvaitsemattomuutta lisäävillä käytännöillä on suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta on mahdotonta kuvitella että ne voisivat olla yksinomaan positiivisia. Väkivallan ja mieheyden linkki on selvästi olemassa ilman miesten asevelvollisuuttakin, mutta asevelvollisuus virallistaa ja nationalismin avulla pyhittää tämän yhteyden. Asevelvollisuuden ”miehiset” arvot uusintavat hallitsevaa heteromaskuliinisuutta; ne toisaalta heijastavat olemassaolevia sukupuolisia arvoja ja opettavat niitä eteenpäin seuraavilla sukupolville.

Suomalaisen varusmiehen rynnäkkökivääri ja taisteluvyö ovat tappamisen työkaluja, mutta ne ovat myös sukupuoliteknologiaa. Asepalveluksella on niin keskeinen asema sukupuolijärjestelmässä että asevelvollisuuden sukupuolisten vaikutusten unohtaminen keskustelusta on anteeksiantamatonta.

****************************************************************************************

Mickael Halila kirjoittaa myös omaa blogiaan osoitteessa: http://jalkijupinaa.blogspot.com

Feministien vuoro kiittää vierailevaa kirjoittajaa!

Mistä puhumme kun puhumme tasa-arvosta?

Anna Moring

*

”En ole feministi, mutta kannatan kyllä sukupuolten tasa-arvoa.” Vanha tuttu lause, johon feministit ovat saaneet tottua kautta aikojen. Sen rinnalla on viime aikoina alkanut ilahduttavasti näkyä myös tätä:

”Olen feministi, kannatan sukupuolten tasa-arvoa.”

On tullut aika nostaa kissa pöydälle ja kysyä, mikä on se feminismi, johon niin monet eivät halua sitoutua? Ja mikä on se tasa-arvo, jota niin monet haluavat kuitenkin tunnustaa kannattavansa?

Vihreät Naiset ry otti toissa viikolla kantaa miesten kokemaan väkivaltaan otsikolla ”Miehiin kohdistuvasta väkivallasta on puhuttava”. Reaktio ei antanut odottaa itseään: kansanedustajatasolta asti tuli kiitosta, Vihreän miesliikkeen piiristä tuli kehuja ja innostusta ja avaukselle saatiin huomattavasti enemmän huomiota kuin kannanotolle yleensä.

Toisella puolella keskustelukenttää:

Nettilehti Uusi Suomi uutisoi kannanoton, otsikolla ”Naiset yllättyivät: ’Miehiä hakataan’”. Kommenteissa kannanottoa pidettiin populistisena ja se lytättiin takin kääntämisenä. Blogisti Henry Laasanenkin tarttui aiheeseen otsikolla ”Suomen kovimmat ihmettelijät”. Monessa reaktiossa nostettiin esiin Naisjärjestöt yhteistyössä ry:n vuonna 2004 tekemä kannanotto, jossa kummasteltiin naisten tekemää väkivaltaa tutkivan hankkeen saamaa suurta rahoitusta.*

Yhden naisjärjestön tekemä miesten kokemaa väkivaltaa vastustava kannanotto siis linkitettiin välittömästi aivan eri naisjärjestön 6 vuotta aiemmin tekemään kannanottoon. (Vihreät Naiset ry on toki osa Nytkis ry:tä, mutta ei sama asia.)

Mistä nämä reaktiot kertovat?

Nähdäkseni ne kertovat siitä, että miesjärjestöissä ja joidenkin, ei kaikkien, tasa-arvosta kiinnostuneiden miestoimijoiden sydämissä on suuri epäluulo naisjärjestöjä ja feministejä kohtaan. Tämä on ilmeistä, kun naisjärjestön huoli miehiin kohdistuvasta väkivallasta nähdään parhaimmillaankin positiivinena yllätyksenä, pahimmillaan se kohdataan provokaationa ja ikävässä mielessä takinkääntönä. Ja takinkääntöhän se jollakin tasolla olikin – joskus vain takin nurjalla puolella on hienompi kuvio kuin oikealla.

Pelko ja epäluulo ovat tuhoisia tunteita. Ja vastaavia tunteita lienee monien feministienkin sydämessä miesjärjestöjen suuntaan. Toivon, että niin miehet kuin naisetkin, miesjärjestöt ja naisjärjestöt, voisivat tunnistaa nämä tunteet ja nähdä niiden ylitse. Huomata, että toisella puolella rintamalinjaa on hyviä tyyppejä siinä missä tälläkin, että tasa-arvo ei ole nollasummapeliä ja että yhteistyössä voisi olla voimaa.

Täältä feminismin laidalta asiaa katsellen toivoisin kovin, että tasa-arvosta ja feminismistä keskusteltaessa huomattaisiin ainakin seuraavat seikat:

  • feministit, joista suurin osa toimii jossakin aivan muualla kuin naisjärjestöissä, ovat jo pitkään toitottaneet sitä, että nykyinen järjestelmä on huono sekä naisille että miehille että kaikille muille sukupuolille
  • feministinen tutkimus ja teoretisointi on raivannut tietä sellaiselle ajattelulle, joka mahdollistaa sukupuolinäkökulman huomioon ottamisen – myös miesten osalta
  • feministit ovat viimeiset 40 vuotta olleet etunenässä tuomassa esiin isien aseman vahvistamista ja tarvetta isien suuremmalle läsnäololle lastensa arjessa. Lisäksi, tämän blogin edelliseen kirjoitukseen viitaten, feministit ovat myös tehneet mahdolliseksi sen, että väkivallasta parisuhteessa ylipäänsä puhutaan ja että sitä ei hyväksytä, oli tekijä sitten nainen tai mies.
  • feministit ovat kautta feminismin historian puhuneet rauhan puolesta ja sotia vastaan, ajaneet ehkä naivistikin demilitarisointia ja aseiden takomista auroiksi
  • feministisen ajattelun synti, jonka myös feministit itse ovat huomanneet, on se, että feminismissäkin on paikoin sorruttu vallitsevan käsityksen uusintamiseen – siihen, että Mies nähdään universaalina ja yhtenäisenä kategoriana, johon Naista verrataan. Tämä normi on monesti jättänyt miesten tasa-arvo-ongelmat pimentoon.
  • Nyt kun miehet – ja etenkin miehet – ovat heränneet jälleen nostamaan miesten tasa-arvo-ongelmia näkyväksi naisten tasa-arvo-ongelmien rinnalle (“jälleen” siksi, että aikanaan 1970-luvulla, yhdistys 9:n aikoihin, tasa-arvosta puhuttiin sekä naisten että miesten suulla, myös miesten ongelmista), feministit ovat avanneet tälle keskustelulle oven.
  • Tämä ovi ei ehkä ole avautunut kivuttomasti ja helposti, mutta auki se kuitenkin on. Tästä on hyvänä esimerkkinä Tasa-arvoyksikössä 10.11.2010 järjestetty ”Miehet ja Tasa-arvo” -seminaari, jossa oli läsnä ja aktiivisesti keskustelemassa yli sata henkilöä, heistä valtaosa feministejä. Myös allekirjoittanut ja muita näitä paljon parjattuja ”valtionfeministejä”, tasa-arvovaltuutettua myöten.
  • Tässä tilanteessa ovesta kannattaa ehdottomasti astua sisään, ei pysähtyä kritisoimaan ovenpieliä tai kynnyksen yksityiskohtia.

Lopuksi.

Minun feminismini ei ole vihamielinen miesten tasa-arvopyrkimyksille. Eikä muuten miehillekään. Minun feminismini on ajatussuunta, joka pyrkii rakentamaan paremman sukupuolijärjestelmän, jossa on hyvä olla niin miehillä, naisilla, pojilla, tytöillä, sukupuolensa mieluummin määrittelemättä jättävillä, sukupuolensa toisesta toiseksi korjaavilla kuin keski-ikäisillä valkoisilla lihaasyövillä heteromiehilläkin.

Minun feminismini on radikaali ajatus, jonka mukaan me kaikki olemme ihmisiä.

* * *

* Nopeana huomiona NYTKIS ry:n kannanottoon: se lähti käytännön väkivaltatyötä tekevien naisjärjestöjen huolesta siitä, että silloisellaankin riittämättömät resurssit jaetaan vielä pienempiin palikoihin. Tämä huoli on sittemmin osoittautunut monilta osin aiheelliseksi, mutta HUOM! se ei millään tavalla ole väkivaltaisia naisia tutkivan hankkeen syytä. Lienemme kaikki tasa-arvokeskustelun pyöreän pöydän ääressä samaa mieltä siitä, että väkivaltatyöhön pitäisi saada lisää resursseja kautta linjan – niin miesten kuin naistenkin väkivaltaisen käytöksen tutkimukseen ja niin mies- kuin naisuhrienkin tukipalveluihin. Transsukupuolisista ja muista sukupuoli-identiteetiltään epänormatiivisista uhreista puhumattakaan.

Feministit väärässä?

Johanna Hiitola

Aamulehti uutisoi 23.11.2010 ”Feministit väärässä? Parisuhteessa nainen aloittaa väkivallan useammin kuin mies” [1]. Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa –raportti aktivoi nettikirjoittelijat sekä blogistit ja sähköinen media alkoi täyttyä puheista, joissa pitkä naisiin kohdistuvan väkivallan tutkimus mitätöitiin ja sivuutettiin.  Muun muassa Aamulehden mukaan Feministit olivat väärässä “feministisessä väkivaltaopissa”. Aamulehdessä väitettiin muun muassa, että “(feministisessä väkivaltaopissa) mies ei voi olla uhri, tai on ainakin jotenkin ansainnut kohtalonsa”. Mutta mikäs se sellainen väkivaltaoppi onkaan?

Palataanpa suomalaisen perheväkivaltakeskustelun alkujuurille. Teuvo Peltosen (1984) kirjaa ”Perheväkivalta” pidetään ensimmäisenä kattavana perheväkivaltaa esittelevänä suomalaisena teoksena. Esittääkö Teuvo että naiset eivät voi tehdä väkivaltaa? Ei. Teuvon mukaan perheväkivaltaa tekevät yhtälailla niin miehet kuin naisetkin. Esimerkkejäkin löytyy monenlaisista miesten ja naisten tekemästä väkivallasta. Miten tämä Aamulehdessäkin mainittu “väärä käsitys” sitten on syntynyt Suomeen? Tämä suuri juoni, jossa kaikki päättäjät presidenttiä myöten kuuluvat olevan mukana?

Käsityksen syntyyn ei ainakaan ole vaikuttanut väkivaltaongelmaa Suomessa vahvasti määritellyt Ensi- ja turvakotien liitto, jonka ymmärrykseen on toiminnan alkuvaiheista saakka kuulunut käsitys väkivallasta sekä ”perheen sisäisinä vuorovaikutusongelmina” että ”naisiin kohdistuvana väkivaltana”. Näistä on esitetty, että ajatus vuorovaikutusongelmista on määrittänyt työtä jopa laajemmin kuin varsinainen feministinen käsitys. (mm. Pehkonen 2003; Keskinen 2008.) Suomi onkin turvakotien osalta poikennut monista muista maista, joissa turvakodit ovat alusta asti olleet selkeästi feministisiä toimijoita. Tämä on alkuvaiheessa (1970-luvulla) tarkoittanut sitä, että näiden maiden (mm. lähes koko Länsi-Eurooppa, Yhdysvallat ja Australia) turvakotitoiminta on tosiaan organisoitu pääasiassa radikaalifeminististen käsitysten kautta (eli ymmärryksessä, että väkivalta koskettaa pääosin vain naisia). Suomessa sen sijaan on pitkään pitäydytty ”vuorovaikutusongelma”-käsityksissä, jotka ovat osaltaan vaikeuttaneet varsinkin perheellisten naisuhrien asemaa (uhrius on ohitettu vetoamalla vuorovaikutusongelmiin parisuhteessa). Edelleen ajatus väkivallasta vuorovaikutusongelmina (tai konfliktiväkivaltana, kuten mm. Salmi 2009 esittää) elää vahvana muun muassa lasten huoltajuudesta päätettäessä (Hautanen 2010). Suomessa pääasiallinen feministinen väkivaltatyö on keskittynyt järjestötasoille eikä suinkaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon. (mm: Ronkainen 1998; Hautanen 2005; Keskinen 2005; Keskinen 2010.)    

Se, että väkivaltaa on Suomessa ryhdytty tutkimaan sukupuolistuneena ilmiönä 90-luvulla (ks. Ronkainen 1998; Piispa 2004; Keskinen 2005; Ronkainen & Näre 2008), tarkoittaa ennen kaikkea, että sukupuolen nähdään vaikuttavan siihen millaista väkivaltaa tehdään, miten väkivalta ymmärretään, millaisia palveluja väkivallan uhreille tarjotaan ja miten heidät auttavissa palveluissa kohdataan, miten väkivalta selitetään, millaisia seurauksia väkivallasta on ja millaisia valtasuhteita väkivalta tuottaa. Näihin asioihin vaikuttavat myös (erityisesti nykyisessä väkivaltatutkimuksessa) monet muut valtaa jakavat yhteiskunnalliset erot, kuten etnisyys, fyysinen ja psyykkinen toimintakyky, ikä, seksuaalinen suuntautuminen (kyllä, homo- ja lesbosuhteissakin tapahtuu väkivaltaa!) ja yhteiskuntaluokka.

Ja palatakseni Heiskasen ja Ruuskasen (2010) kyselytutkimukseen, josta muun muassa Aamulehden keskustelu kumpusi… Tutkimus osoitti, että myös miehet kokevat suhteellisen usein väkivaltaa parisuhteissaan. Tutkimuksesta kävi myös selkeästi ilmi, että miesten ja naisten tekemä ja kokema väkivalta on erilaista. Miesten kokema parisuhdeväkivalta on tulosten mukaan useimmiten läimäisyjä, liikkumisen estämistä ja kovalla esineellä heittämistä. Naisten kokema parisuhdeväkivalta oli myös usein samaisia läimäisyjä ja liikkumisen estämistä, mutta myös lyömistä, potkimista, kuristamista ja pakottamista seksuaaliseen kanssakäymiseen. Naiset kokivat myös miehiä useammin tekoja useita kertoja toistuvasti. Miehet taas kokivat huomattavan paljon tuntemattomien heihin kohdistamaa väkivaltaa (42 % miehistä oli joutunut tuntemattoman tekijän väkivallan kohteeksi)  (Heiskanen & Ruuskanen 2010, 22, 25).

Väkivaltakokemusten määrän eroavaisuudet kävivät ilmi vain aiemmissa suhteissa tapahtuneen väkivallan osalta. Vuonna 2005 tehdyssä naisuhritutkimuksessa (Piispa & al. 2006) saatiin samansuuntaisia tuloksia, joista kävi ilmi, että naiset olivat menneisyydessään kokeneet enemmän väkivaltaa kuin kuluneen vuoden aikana. Uudessa tutkimusraportissa todetaan, ettei ilmiö pidä samalla tavoin paikkaansa miesten osalta. Miehet eivät raportoi selvästi suurempia lukuja aiemmin parisuhteissa tapahtuneen väkivallan osalta ja tämä aiheuttaakin tuntuvan eron miesten ja naisten kokeman väkivallan yleisyydessä. Kyseessä voi olla sukupuolistunut ilmiö, jota on onnistuttu kuvaamaan tai yhtä lailla sukupuolistunut tapa vastata kysymyksiin. Sukupuoli on läsnä joka tapauksessa.    

Voidaanko lopettaa prosenttisota ja paneutua todella väkivallan rakenteisiin ja sukupuolistuneeseen dynamiikkaan? Tätä dynamiikkaa kuvaa muun muassa se, että lähipiirissäni elävä 17-vuotias poika osti uuden paksumman takin, koska ”ikinä ei tiedä, jos illalla kadulla tulee puukosta”. Siinä sukupuolta kerrakseen. Lähdetään siis ennemmin yhteisiin väkivallan torjuntatalkoisiin kuin taistellaan tekijöiden ja uhrien sukupuolesta. Meillä on takanamme runsas määrä tutkimusta väkivallan dynamiikasta. Ryhdytään soveltamaan sitä eikä tapella. Puukot tunkiolle.

Linkki
[1.]Aamulehti 23.11.2010. Feministit väärässä? Parisuhteessa nainen aloittaa väkivallan useammin kuin mies. http://www.aamulehti.fi/teema/puheenaihe/feministit-vaarassa-parisuhteessa-nainen-aloittaa-vakivallan-useammin-kuin-mies/198636

Kirjallisuutta
Hautanen, Teija (2005) Bypassing the raltionship between fatherhood and violence in Finnish policy and research. Teoksessa: Eriksson, Maria, Hester, Marianne, Keskinen, Suvi & Pringle, Keith. Tackling men’s violence in familien. Nordic issues and dilemmas. Bristol: Policy Press, 67 – 83.
Heiskanen, Markku & Ruuskanen, Elina (2010) Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa. HEUNI Report series 66. Helsinki: Verkkojulkaisu (vierailtu 28.11.2010): [http://www.heuni.fi/1284990374295]
Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi (2008) Näkyvissä ja näkymättömissä. Väkivalta perheammattilaisten työskentelyssä. Teoksessa Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.). Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. 311–343.
Keskinen, Suvi (2010) Sukupuolistunut väkivalta. Teoksessa Saresma, Tuija, Rossi, Leena-Maija & Juvonen, Tuula (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 243–256.
Peltoniemi, Teuvo (1984) Perheväkivalta. Helsinki: Otava.
Pehkonen, Pirjo (2003) Naisen puolesta, ei miestä vastaan. Suomalainen naisliike väkivaltaa vastustamassa. Pro gradu –tutkielma, Joensuun yliopisto, Sosiologian laitos. Sosiologian laitoksen raportteja, No. 2.
Piispa, Minna, Heiskanen, Markku, Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino (2006). Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. HEUNI Publication series No. 51. Helsinki: Verkkojulkaisu (vierailtu 28.11.2010):  [http://www.optula.om.fi/37928.htm]
Ristock, Janice (2002) No More Secrets. Violence in lesbian relationships. New York: Routledge.
Ronkainen, Suvi & Näre, Sari (2008) Intiimin haavoittava valta. Teoksessa: Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikka. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 7 – 42.
Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4. 388 – 401.
Ronkainen, Suvi (1998) Sukupuolistunut väkivalta ja sen tutkimus Suomessa – Tutkimuksen katveet valokeilassa. Naistutkimusraportteja 2/98. Helsinki: Hakapaino Oy
Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Oikeus 2009 (38); 2, 119 – 137.