Rasismin ja muukalaisvastaisuuden tunnepolitiikkaa

Elina Halttunen-Riikonen

***

Viimeisin laivaturma Välimerellä sai taas aikaan järkyttyneitä reaktioita. Uskoa muutoksen mahdollisuuteen ei kuitenkaan juuri pidetä yllä. Ei ole epätavallista kuulla ”mitä muutakaan voi tehdä, ei niitä kaikkia tänne voi päästää”-järkeilyä, jossa Euroopan unioni, kaikessa vauraudessaan on jatkuvassa uhassa. Välimerellisten rajojen militarisointi ja rajavartiointiin käytettävät mittavat summat ovat Euroopan oikeutettua suojelemista. Haavoittuvia eivät ole veneissä Välimerta ylittävät ihmiset, jotka ovat henkensä kaupalla paossa sotaa, köyhyyttä… Ensisijainen suojelukohde on EU:n, ja samalla Suomen, koskemattomuus, jota ollaan valmiita puolustamaan hinnalla millä hyvänsä. Ihmisoikeusjärjestöjen vetoomukset turvallisen maareitin avaamisesta Eurooppaan eivät saa vastakaikua.

Australialaisbrittiläisen Sara Ahmedin tunteiden politiikan tutkimus tekee hieman ymmärrettävämmäksi sitä, kuinka EU:n epäinhimillinen siirtolaispolitiikka hyväksytään niin laajasti. Lisäksi se valaisee rasismin toimintalogiikkaa.

Tunteiden ja järjen hierarkia on ollut feministisen kritiikin kohteena jo kauan. Esimerkiksi tunteellisuudesta syyttäminen kyseenalaistaa keskustelukumppanin uskottavuuden. Kyse ei ole kuitenkaan vain tunteiden alisteisuudesta. Asetelma on monisyisempi. 90-luvulta lähtien on kiinnostuttu tarkastelemaan tunteiden roolia vallankäytössä[1]; miten tunteilla tehdään politiikkaa? Kenen tai keiden tunteilla on painoarvoa? Jos tunteiden usein arkijärkisesti ajatellaan olevan ”sisäsyntyisiä” ja ”väärentämättömintä”, Ahmed pyrkii näyttämään kuinka tunteet (emotion) eivät ole vain psykologisia tiloja vaan kulttuurisia käytänteitä.

Ahmed on havainnollistanut brittiläistä rasismin tunnepolitiikkaa tuomalla esiin, kuinka valtiolle annetaan julkisessa keskustelussa inhimillisiä ominaisuuksia. Näin tehdään esimerkiksi silloin, kun osaa ihmisistä kutsutaan pelkäämään Britannian puolesta. [2] Kertomusta Britanniasta ”liian helläkätisenä” ovat Ahmedin mukaan toistelleet 2000-luvulla kaikki uusfasistisista ryhmistä johtaviin konservatiivipoliitikkoihin. Helläkätisyydestä tulee kansallinen ominaisuus, valtiosta tulee mielikuvissa feminiininen ja haavoittuva. Valtio on hyväksikäytön kohteena, jatkuvassa vaarassa. Mikä sitä sitten uhkaa? Kertomuksen mukaan turvapaikanhakijat, jotka ovat käyttämässä Britannian oletettua höveliyttä ja heikkoutta hyväkseen.

”Helläkätinen valtio on liian tunteellinen, liian helposti vastaamassa toisten pyyntöihin, toisten vieteltävissä. […] Vaatimus kuuluu, että valtion pitää sulkeutua sen omien kansalaisten vuoksi.” (Ahmed 2004, 2.)

Ahmed kuvaakin, että Britannian hallitus oikeutti turvapaikkapolitiikan tiukennukset kritisoimalla kuviteltua helläkätisyyttä. Puntaroinnilla siitä, millaisia olivat Britannian lait ja säädökset, millaista oli maahan saapuneen elämä väitetyssä “helläkätisyyden tilassa”, ei ollut tässä keskustelussa jakoa, saati huomiolla siitä, kuinka tuottoisaksi bisnekseksi turvapaikanhakijat ovat muodostuneet yksityisille turvallisuusalan yhtiöille esimerkiksi Britanniassa viime vuosikymmenten aikana. [3]

Yksi maailman vaikutusvaltaisimmista valtioista onkin ”hädänalainen”, turvapaikanhakijat päätyivät tarinan roistoksi, tunkeutujiksi. Britannian ”haavoittuvuuden” tarinat saavat absurdilta vaikuttavan kuvion tuntumaan oikealta. Suomalaisessa keskustelussa taas toistellaan samaan tapaan sanaa “hyysäys” ja hoetaan (totuuden vastaisesti) Suomen avokätisyyden toimivan ”houkutustekijänä”. On vaadittu ovien laittamista lukkoon. Näiden väitteiden kritiikki taas tuomitaan yliempaattisena maailmanparantamisena, ja on näin vaivattomasti sivuutettavissa epärealistisena.

Vastakkainasettelua ei voida Ahmedin mukaan ymmärtää ottamatta huomioon sukupuolitettua kuvastoa: siinä missä suoranaisen rasistinen retoriikkaa vetoaa valkoisiin miehiin, ”järkevänä” politiikkana markkinoitu on ”miehisen suoraselkäistä eikä tunteilevaa”, edellyttää kumpikin feminisoidun ”damsel in distress”-valtion/kansan puolesta koetun emotionaalisen ahdistuksen logiikan hyväksymistä. Se vaatii feminiinisiksi koettujen ominaisuuksien näkemisen ei-toivottuina, virheellisinä; sellaisina jotka on karsittava pois.

Vaikka haavoittuvan valtion voi sivuuttaa mielikuvana, jolla tehdään politiikkaa, pelon ja vihan kohteiksi joutuvat erilaisuutta edustavat toiset, konkreettiset, lihaa ja verta olevat ihmiset – turvapaikanhakijat, “väärän väriset”, muslimit.. Heihin heijastetaan “maahantunkeutujuus”, epämiellyttävät tunteet. Näin kertomukset helläkätisestä valtiosta toimivat toiseuttamisena, tehden tietyistä ryhmistä muukalaisia. Jako niihin jotka kuuluvat tänne, “meihin” ja torjuttuihin ”toisiin” on jatkuvasti neuvottelun kohteena. Jos erityisenä uhkana nähdään usein tiettyihin väestöryhmiin kuuluvat miehet, erityisesti naisia haukutaan “hyysääjiksi” ja sosiaalityöntekijöitä häiriköidään.

Naisviha ja rasismi ovat tässäkin erottamattomat.

Tunnetta nurkan takana odottavasta valloitetuksi tulemisesta tuotetaan ja pidetään yllä kertomuksin, jotka toistuvat poliitikkojen puheissa, mediassa, keskusteluissa. Sillä mikä ei ole vakiintunut “yleiseen tietoisuuteen” ei voi tehdä politiikkaa. Ja vakiintumiseen tie käy toiston kautta. Britanniassa skandaalilehdistö on tehnyt tehtävänsä mallikkaasti demonisoiden “muukalaisia” ja muita “toisia”. Niissä luodaan sosiologi Imogen Tylerin sanoin kuvottavuuskertomuksia, joiden pääosissa esiintyvät taloudellisia etuja havittelevat huijariturvapaikanhakijoiden hahmot. Yhteiskunnan rajoja luodaan inhottavaksi ja kuvottavaksi leimatun kautta. Ulkopuolisiksi ja epäkelvoiksi määritetään väärällä tavalla yhteiskunnasta riippuvaiset: ei ainoastaan turvapaikanhakijat vaan myös kunnallisissa vuokrataloissa asuvat ja yksinhuoltajaäidit, joiden “loisinnasta” ja “laiskuudesta” lehdet raportoivat taajaan. Paheksujien joukkoon liittymällä taas voi todistaa oman kunnollisuutensa. (“Minä sentään…”) Rasismi ja muukalaisviha kietoutuu näin osaksi luokkapolitiikkaa ja eriarvoisuuden oikeuttamista. Millainen järjestelmä on sellainen, jonka elinehtona on joidenkin hyljeksintä, kysyy Tyler. Tylerin Revolting Subjects-kirjasta kirjoittamassaan arviossa Tiina Vaittinen pohtii, kuinka “Suomessa vastaava hahmo löytyy esimerkiksi sosiaalituilla leveästi elävästä Tatusta, joka nousi otsikoihin jokin aika sitten. Tällöinkin “inho” kanavoitui yhden hahmon kautta laajempaan ryhmään.” (Pia Kauma ja maahanmuuttajaäitien lastenvaunujen “kalleus” on toinen paljastava esimerkki.)

Ahmed huomauttaa, kuinka uhanalaisuutta, ja siihen kietoutuvia rasistisia diskursseja, ei usein pidetä yllä suoranaisella muukalaisvihalla tai rasismilla. Kyse on toistelluista avainsanoista, kuten ”hallitsemattomuus”, ”virta” tai ”tulva”, jotka kaikki liittyvät kontrollin menetyksen pelkoon. Suuri uhka on jatkuvasti tuloillaan. Avaamalla portit vyöry pyyhkäisee mennessään. Suoranaista muukalaisvastaisuutta ei tarvita, kun vihjaukset osataan lukea osaksi vahingoittumisen pelkoa. Suomessa Jussi Förbom kritisoinut toimittajia tavasta käyttää siirtolaisvastaisuuteen linkittyviä sanoja ikään kuin neutraaleina kuvauksina. Pertti Raittilan mukaan journalistinen kielenkäyttö muuttui nopeasti, kun tiedotusvälineet alkoivat lainata ja selostaa poliittisten toimijoiden puheita niitä kyseenalaistamatta.[4]

Ahmed valottaa, kuinka tietynlaiset tunteisiin vetoavat tarinat luodaan ja kuinka ne oikeuttavat ihmisoikeuksien yli kävelevää politiikkaa. Pelko haavoittuvuudesta syö kaiken tilan, saa järjettömät ratkaisut vaikuttamaan järjellisiltä ja tekee vaikeaksi elätellä toiveita minkäänlaisista, saati laajemmasta muutoksista tai päästä tarkastelemaan sitä uuskolonialististen valtasuhteiden verkkoa, jossa tämä ihmisten liikkuminen tapahtuu – onhan feminisoitu valtio niin hyvin juurrutettu yleistiedoksi. Yleistiedoksi on muodostunut myös kaiken mittaaminen rahassa; ei ole satunnaista että maahanmuuttajia tarkastellaan “kuluerinä” ja rasistisia näkökulmia oikeutetaan vetoamalla “talouden realiteetteihin”. (Sillä että faktat ja numerot eivät vastaa tutkimustietoa ei murreta tämän “realiteetin” totuutta.) Suvi Keskinen, Anna Rastas ja Salla Tuori kirjoittavat En ole rasisti, mutta…-kirjan (2010) johdannossa:

“Se, että maahanmuuton kustannuksia painotetaan, kertoneekin ennen kaikkea viime vuosikymmeninä vahvistuneesta uusliberalistisesta politiikasta ja taloudellisen retoriikan saamasta valta-asemasta.”

Rajat kiinni-vaatimusten esittäminen rationaalisena johtopäätöksenä vaikuttaa vaativan taustaoletuksen, jossa jokaisen arvo mitataan “tuottavuudessa” ja “hyödyssä”. Ks. myös. http://www.poliittinentalous.fi/ojs/index.php/poltal/article/view/2

Ahmedilla ei luonnollisesti ole tarjota mitään taikaratkaisua. Kuitenkin jo tunteiden politiikan tarkastelu auttaa muistamaan, ettei pelko ole satunnaista tai välttämätöntä, vaan tuotettua. Tunteiden ottaminen vakavasti auttaa Ahmedin mukaan tunnistamaan vallankäyttöä. Miksi pelätään mitä pelätään eikä jotain muuta? Miksei pelätä politiikkaa, jossa ihmisjoukkoja lietsotaan toisia vastaan? Tai sitä, joka uskottelee EU:n nykyisen siirtolaispolitiikan olevan ainoa mahdollinen? Se vasta pelottavaa on.

Viitteet:

  1. Käynnissä on luonnehdittu olevan muutoinkin “affektiivinen käänne” kulttuurintutkimuksessa, joten feministisesti orientoituneet tutkijat eivät ole ainoita tällä saralla. Ks. http://netn.fi/artikkeli/affekti-kasitteen-saikeet-keskustelun-lonkerot
  2. On hyvä huomata, että Ahmed ei esitä tunteita itsessään ongelmallisiksi, ja miksi esittäisikään; ovathan ne keskeinen osa ihmisyyttä. Tunteisiin vetoamista käytetään vallankäytön oikeuttamisena, muukalaisvastaisen politiikan keinona, mutta ne eivät itsessään ole alkusyy. Epäinhimillistä politiikkaa on oikeutettu vetoamalla myös järkeen. Empatialla, kyvyllä asettua toisten asemaan, on välttämätön rooli politiikassa, jossa pyritään kohtelemaan kutakin ainutkertaisena yksilönä.
  3. Imogen Tyler huomauttaa, että turvapaikanhakijoita yksinkertaisesti tarvitaan: “Neoliberal policies such as privatization, deregulation, unrestricted foreign investment and the contracting-out of state-run services, are dependent upon the porosity of borders to flows of capital including the availability of precarious migrant labour. Thus there is a major discrepancy between policies aimed at curbing immigration and the sustained demand for cheap migrant labour. It is in the context of this ”double agenda” of state-formation and economic management, securing the borders and opening the borders, that refugees became scapegoats. The manufacture of ”the asylum problem” was an attempt to manage and assuage public opinion.”
  4. Raittilan mukaan: “Sama sävyn muutos on näkynyt myös pääkirjoituksissa, kolumneissa ja muissa mielipidekirjoituksissa, juttujen otsikoinnissa sekä siinä, millaisia haastateltavia valitaan juttuihin ja millaisia keskustelijoita television keskusteluohjelmiin.” Hän ajoittaa muutoksen siten, että ”Syksy 2008 ja alkutalvi 2009 toivat selvän muutoksen sekä suomalaisten poliitikkojen että journalismin tapaan keskustella maahanmuutosta.” https://enolerasisti.wordpress.com/2009/12/30/pentti-raittila-journalismin-maahanmuuttokeskustelu-hymistelya-kriittisyytta-vai-rasismin-tukemista/ Ks. myös. http://blogit.kansanuutiset.fi/kaasuputki/hyva-maahanmuuttaja/

Lähteet:

Sara Ahmed, Cultural Politics of Emotion. 2004.

Muuta Ahmedilta: Ahmed, Valkoisuuden fenomenologia. Suom. Kaisa Sivenius. (Alku suomennoksesta verkossa.) http://www.issuex.fi/valkoisuuden-fenomenologia-2/

Ahmedin tutkimusblogi: http://feministkilljoys.com/

En ole rasisti, mutta…-kirja verkossa: https://enolerasisti.wordpress.com/

Vieraan vuoro: Pilitiikka purkaa naisystävällisen hyvinvointivaltion

Maria Ohisalo

***

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on sanottu olevan parasta, mitä moderni yhteiskunta on erityisesti naisille tarjonnut: se on mahdollistanut naisille omaehtoisia elämänmalleja ja se tukee naisten näkyvyyttä ja kuuluvuutta julkisilla elämänalueilla. Pohjoismaissa naisten palkkatyöstä ja erityisesti palkkatyöstä julkisen sektorin hoivatöissä on tullut tietynlainen rakenteellinen pakko.

Kun maamme hallitusta kasaavan perusporvarihallituksen yhteinen sanoma Smolnasta kuuluu, että ”Suomi on jäänyt hyvinvointi­yhteiskunnan vangiksi”, alkaa pientä ihmistä kylmätä. Sopeutustarpeeksi ilmoitetut luvut ovat kovempia, kuin mitä hallituspuolueiden vaaliohjelmat lupasivat ja aiemmasta tiedämme, että leikkausten on tapana kohdentua rajuimmin niille, joilla menee jo ennestään huonommin.

Viime vuodet suomalaisiin on istutettu järjestelmällisesti leikkaustalkoiden henkeä. Meille on uskoteltu, että velan ja troikan pelko ovat peloista suurimpia, vaikka samaan aikaan tikittää köyhyyspommi, jonka annetaan räjähtää heikoimpia haavoittaen. Esimerkiksi Euroopan neuvoston esittämään kritiikkiin maamme perusturvan tason riittämättömyydestä ei ole suhtauduttu lainkaan yhtä suurella tunteella.

Miksi ei? Yhdeksi vastaukseksi voi tarjota sitä, että perusturvan varassa elävien ääni ei nykypolitiikassa kuulu, harva pitkäaikaistyötön pääsee eduskuntaan päättämään näistä asioista. Monella kansanedustajalla ei ole mitään omakohtaista kokemusta niukkuudesta. Sosiaalinen etäisyys päättäjien ja huono-osaisten välillä on kasvanut. Sosiaalipoliittinen retoriikka taas jää helposti talouden lainalaisuuksina esitetyn argumentaation taakse ja talouspoliittisissa puheenvuoroissa kuuluu lähinnä miesten ääni.

Keskustan Juha Sipilä on jo pidemmän aikaa kertonut, kuinka julkinen sektori on täynnä turhia töitä. Samoin on tehnyt Kokoomus verhoten puhetta normitalkoiksi. Sipilä ja puolueensa puhuvat myös muun muassa siitä, kuinka kotihoidontuki täytyy säilyttää ja kuinka perheiden pitää voida päättää itse, kuinka lapsiaan hoivaavat. Perheet päättävät kuitenkin usein, että paremmin palkattu puoliso (mies) menee töihin ja usein rakenteellisista syistä huonommin palkattu nainen jää kotiin. Tuesta 97 prosenttia käyttävät naiset. [1] Kyse ei ole enää yksilön valinnoista, vaan rakenteellisesta eriarvoisuudesta.

Sukupuolikriisi ja talouskriisin sukupuolivaikutukset

Jo 1990-luvulla vallitsi puhe ”paisuneesta julkisesta sektorista”, jonka saattoi eräiden teoreetikkojen (mm. Julkunen, Hirdman) mukaan nähdä hyvinvointivaltion kriisinä, ja samalla oireena kasvavasta sukupuolikriisistä: valtiosta oli jo tuolloin tullut monen mielestä liian naisystävällinen jopa pohjoismaisen yhteiskunnan toimintatavalle. Jo tuolloin puhuttiin, kuinka ison osan julkisen sektorin töistä voisi tehdä kotona, halvemmalla ja vähemmän ammattimaisesti. Todellisuudessa Suomen julkinen talous ei ole niin suuri tai ”paisunut” kuin meille on viimeisten vuosien aikana uskoteltu. Suomen nettososiaalimenot ovat OECD-maiden keskitasoa.

Talouskriisi ja sen hoitokeinojen vaikutukset kohdistuvat eri tavoin eri sukupuolten edustajiin. Suomalaiset työmarkkinat ovat EU:n neljänneksi sukupuolittuneimmat, miesten ja naisten asema työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa on erilainen. Miehet ja naiset työskentelevät eri aloilla ja erilaisissa työsuhteissa (mm. osa- ja määräaikaisuudet kasautuvat naisille), käyttävät yhteiskunnan palveluita eri tavoin ja jakavat vastuun lasten hoidosta epätasa-arvoisesti. Naisista työskentelee julkisella sektorilla yli kaksi viidesosaa (41 %), kun miesten osuus on 16 prosenttia. Vastaavasti yksityinen sektori työllistää miehiä enemmän kuin naisia. Miehistä on yksityisellä sektorilla palkansaajina seitsemän kymmenestä, naisista puolet. [2] Miehistä toimii yrittäjinä 14 prosenttia ja naisista seitsemän prosenttia. Julkisen sektorin leikkaukset tuntuvat isosti esimerkiksi kunnissa, joiden työntekijöistä lähes neljä viidestä on naisia.

Kirjoitin joulukuussa 2014 Sipilän, Soinin ja Stubbin tulevan Suomelle kalliiksi.Tällä viittasin siihen, että jatkuva kasvua ja työllisyyttä tavoitteleva politiikka ei ole pystynyt turvaamaan kaikkien hyvinvointia [3]. OECD on vastikään painottanut, kuinka eriarvoistuminen haittaa talouskasvua, se maksaa ja sosiologi Göran Therbornia lainaten, se tappaa.

Saatamme paraikaa seurata naisystävälliseksikin kutsutun hyvinvointivaltion purkutalkoita. Hallitusneuvottelujen pöydissä istuu vain muutamia naisia, naisvaltainen julkinen sektori on leimattu velkaantumisen keskeiseksi tekijäksi ja esimerkiksi työelämän epätasa-arvon kitkemisen keinot eivät tunnu hallitusneuvottelijoita kiinnostavan. Yhteiskuntamme on täynnä sukupuolittuneita rakenteita, joiden korjaaminen auttaisi kaikkia sukupuolesta riippumatta. Ratkaisut, kuten vanhempainvapaiden 6+6+6-malli ja vanhemmuuden kustannusten jakaminen olisivat muun muassa työllisyysastetta parantavia keinoja, mutta tahto niiden toteuttamiseen puuttuu.

Politiikasta on tullut pilitiikkaa ja ylipäätään työn alla oleva porvarihallituksen ohjelma lupaa kylmää kyytiä muille kuin keski-ikäisille valkoisille kokopäivätyötä tekeville hyvätuloisille heteromiehille.

Kirjoittaja on köyhyystutkija, VTM

Viitteet

1. https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/perhevapaatutkimus/tilastotietoa-perhevapaiden-kaytosta

2. http://www.tilastokeskus.fi/til/tyokay/2009/04/tyokay_2009_04_2011-11-28_kat_001_fi.html

3. Vaikka valtaosalla suomalaisista menee paremmin kuin koskaan aiemmin, on samalla osa pudonnut tai pudotettu täysin ”yhteiseksi” kuvatusta veneestä: Hyvinvointivaltio-Suomessa köyhyys- ja syrjäytymisuhan alaisia on määritelmistä riippuen satoja tuhansia, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 900 000. Noin 15 prosenttia lapsista elää köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vaarassa. Yli 20 000 ihmistä jonottaa leipäjonoissa ja yli 30 000 nuorta on rekisterien ulkopuolella, ei siis edes työttöminä työnhakijoina. Maassamme on yli 7 500 yksin elävää asunnotonta ja 420 asunnotonta perhettä.

Audre Lorden ja bell hooksin intersektionaalinen feminismi

Elina Halttunen-Riikonen

***

 

”Minun feminismini on intersektionaalista tai se on hevonpaskaa”.

Näillä sanoilla Etelä-Amerikasta Alankomaihin muuttanut bloggaaja Flavia Dzohan kritisoi feminististä liikettä ja vaati ottamaan huomioon, kuinka seksismiin keskittyminen ei yksinkertaisesti riitä, “My feminism HAS to be about racism by virtue of being a significant layer in my very own shit puff pastry.” Ei riitä, että juhlii kun kolme ei-länsimaalaista naista saa Nobelin rauhanpalkinnon, muistuttaa bloggaaja, käydessään läpi erilaisia esimerkkejä arkipäivän rakenteellisesta rasismista ja eriarvoisuudesta joita riittää aina nettikeskusteluista valtioiden rajoillaan harjoittamaan laillistettuun väkivaltaan.

Mitä intersektionaalisuus sitten tarkoittaa? Kimberle Crenshaw’n ensi kertaa vuonna 1989 käyttämä termi viittaa liikenneristeykseen, mutta sitä havainnollistetaan nykyisin useimmiten kahden janan leikkauspisteellä. Lakiin ja syrjintään erikoistunut tutkija Crenshaw käytti käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka mustien naisten yhdysvaltalaisissa oikeudenkäynneissä kokema syrjintä ei selittynyt sukupuolisyrjinnällä eikä rasismilla, vaan vaati näiden risteytymisen ottamisen huomioon. Intersektionaalisuus auttaa tekemään näkyväksi muutoin piiloon jääneitä positioita. Crenshaw korosti seuraavansa vanhempaa perinnettä. Kaisa Ilmonen (2011) muistuttaa, että “Intersektionaalisuutta ei ole ikään kuin ”keksitty” silloin, kun se on nimetty intersektionaalisuudeksi vaan kyseessä oleva kietoutumisen logiikka on ollut olemassa jo paljon aikaisemmin.”

Vähimmillään intersektionaalisuus tarkoittaa sorron ja syrjinnän toisiinsa vaikuttavia luonteita.

Intersektionaalisuudella viitataan vaihtelevasti tutkimusotteesta aina aktivismin muotoihin. Jossain päin maailmaa intersektionaalisuus on elänyt ensisijassa tutkimuskäsitteenä ja kiistelyn kohteena on ollut sen turhanaikainen ja etäännyttävä akateemisuus. Toisaalla taas siitä on inspiroiduttu vahvasti akatemioiden ulkopuolella: käytännön aktivismissa mutta myös puoluepolitiikan kentillä. Myös Suomessa moniperustaisen syrjinnän tarkastelu on otettu laajalti tutkimusten ja tasa-arvotyön lähtökohdaksi. Tätä blogia perustamassa ollut Johanna Hiitola toi väitöstutkimuksessaan Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa (2015) esiin, kuinka vanhemmuuden arviointiin hallinto-oikeudessa huostaanottotilanteissa vaikuttaa eriarvoistavasti sukupuoli, luokkatausta ja maahanmuuttajuus.

Intersektionaalisuuden suosio on toisaalta herättänyt myös kritiikkiä käsitteen sovellettavuuteen; mitä tehdään yleistyneillä “sukupuoli, rotu, luokka, seksuaalisuus..”-luetteloilla? Eritoten loikka teoriasta käytäntöön pohdituttaa. Jennifer Nash on nimittänyt tätä kritiikkiä “entäs sitten?”-kysymykseksi. Sen voi nähdä vaatimukseksi tiedostaa, ettei intersektionaalisuuden käsitteeseen itsessään sisälly patenttiratkaisua intersektionaalisen feminismin harjoittamiseen eli feministisen kritiikin harjoittamiseen ja tavoitteiden muotoiluun. Intersektionaaliseksi luonnehdittavissa oleva feministinen toiminta merkitsee kaikkea bloggaamisesta ja twitter-kampanjoista mielenosoituksiin – joissain käytetään termiä intersektionaalisuus, toisissa antirasismi, joissain jotain muuta. Käsite ei ole tärkein. Päinvastoin, keskittyminen siihen pyyhkii piiloon pitkän historian erilaisia vastarinnan muotoja vain siksi että niissä ei ole käytetty i-sanaa.

Brittiläinen tutkija Lola Okolosie pohtii, että “erojen tiedostaminen luettelemalla erilaisia marginaalisia yhteiskunnallisia kategorioita epäonnistuu usein ajattelemaan intersektionaalisesti.” Okolosie jatkaa:

“Erojen luettelu ei itsessään ja itsestään luo mahdollisuutta järjestelmälliseen muutokseen, se ei takaa ettemme itse uusintaisi kulttuurin tuhoisia arvoja. Erojen luettelointi voi tosin nostaa esiin ne äänet, jotka ovat poissa, auttaa huomioimaan he, joihin “imperialistinen valkoisen ylivallan kapitalistinen patriarkaatti” iskee koko voimallaan. Ja juuri tähän liittyy intersektionaalisuuden potentiaali”.

“Imperialist white supremacist capitalist patriarchy” on bell hooksin termi, jolla hän viittaa siihen, mitä vastaan hän feministinä asemoituu. Ei ole sattumaa, että Okolosie viittaa juuri hooksiin. hooks ja häntä vanhempaa ikäpolvea edustanut Audre Lorde ovat kiinnostavia intersektionaalisia feministejä. Jos intersektionaalisella menetelmällä viitataan usein marginaalisten tietämisen positioiden tutkintaan, Lordelle ja hooksille marginaalinen näkökulma toimii lähtökohtana feministisen teorian ja politiikan uudistamiseen. Heidän tavoitteenaan on osoittaa, kuinka muut syrjinnän muodot eivät ole feminismin kannalta ulkoisia kysymyksiä.

 

Ulkopuolinen sisko

Audre Lorde (1934-1992) oli yhdysvaltalainen runoilija ja kirjailija, joka mainitaan usein intersektionaalisuuden edelläkävijänä. Lorde painotti ettei ollut teoreetikko vaan runoilija. Kuitenkin hänen puheensa ja erilaiset tekstinsä, joita on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen kokoelmina “Sister Outsider” ja “I am Your Sister” ovat rikkaita myös teoreettisilta oivalluksiltaan.

Naisena, mustana, lesbona ja yksinhuoltajaäitinä Lorde kuului moneen erilaiseen yhteiskunnallisesti marginalisoituun ryhmään. Hänelle kävi selväksi, että sekä naisasialiikkeen että kansalaisoikeusliikkeen agendat olivat liian kapeita ottamaan huomioon mustien naisten oikeudet. Mustien naisten keskuudessa Lorde taas herätti epäluuloa seksuaalisuutensa vuoksi.

Lorde näki ongelmalliseksi feminismin, joka nosti sukupuolen ensisijaiseksi kysymykseksi.

“Kaikkiin näihin ryhmiin kuuluminen on opettanut minulle, että sortoa ja suvaitsemattomuutta erilaisuutta kohtaan on monenlaisia. Me, jotka jaamme samat tavoitteet vapautumisesta ja hyvästä tulevaisuudesta lapsillemme, me emme voi laittaa sortoja keskinäiseen hierarkiaan.”

Lordelle tämä ei ollut vain henkilökohtainen ongelma, vaan hän näki kapea-alaisuuden ja ulossulkevuuden todellisena vaarana liikkeiden tavoitteille. Vallankäytön ja alistuksen muodot toimivat kimpassa, tukien toinen toistaan. Lordelle, joka törmäsi seksismin lisäksi rasismiin, luokkasortoon ja homofobiaan oli selvää, että feminismi tulisi sulkeneeksi suuria joukkoja ulkopuolelleen ellei haastaisi myös niitä. Lorden tunnetun näkemyksen mukaan: ”There is no such thing as single-issue struggle because we do not live single-issue lives.”

Yhtä sorron muotoa ei voi nostaa esiin ensisijaisena, mutta myöskään yhden syrjivän rakenteen huomioiminen ei automaattisesti avaa silmiä muille. Lorde kritisoi feminististä liikettä siitä, ettei sen piirissä otettu riittävästi huomioon rasismin aktiivisen vastustamisen tärkeyttä feminismille. Irtautumatta rasismista feminismi pysyisi Lorden mukaan sidoksissa patriarkaaliseen vallankäyttöön. Lorde ei niinkään väittänyt feministien olevan yhtään sen rasistisempia kuin muukaan 70- ja 80-lukujen Yhdysvallat. Rasismin näkeminen ongelmana ei kuitenkaan vielä merkitse sitoutumista rasismin vastaiseen kamppailuun ja sen näkemistä olemuksellisesti feminismiin kuuluvaksi. Näitä jälkimmäisiä toimia Lorde vaati feministeiltä.

Pureva kriittisyys, jota Lorde useissa puheissaan ja teksteissään harjoittaa, ei tarkoita etteikö Lorde olisi kokenut yhteyttä laajempaan feministien liikkeeseen arvokkaana. Päinvastoin, hän näki yhteyksien ja yhteisten, jaettujen tavoitteiden luomisen ensiarvoisen tärkeänä. Se ei kuitenkaan olisi mahdollista niin kauan, kuin feminismin piirissä toimivat tunnistaisivat moniperustaisen syrjinnän vastustamisen feminismin keskeiseksi tavoitteeksi. Lorde arvosti korkealle ajatusta sisaruudesta, mutta yhteisyyteen ei olisi oikotietä. Eroja ja kipeitä ristiriitoja piilottavaan yhtenäisyyteen ei olisi varaa. Se olisi välttämättä valheille perustuvaa yhtenäisyyttä.

Lordelle esimerkki valheellisesta yhtenäisyydestä oli Betty Friedanin kirjan Naisellisuuden harhojen (1963) nostaminen kaikkien naisten kohtaamien ongelmien kuvaajaksi mustien naisten vaikeuksien pysyessä marginaalisina. Moniperustaisen sorron ottaminen vakavasti merkitsi Lorden mukaan siis feminismin tavoitteiden ja päämäärien rukkaamista. Rasismin vastustamista ei voi vain lisätä feminismiin, vaan olisi pohdittava miksi tietyt tavoitteet on (myös lehdistön vaikutuksesta) nostettu ensisijaisiksi – ja kuinka keskittyminen ainoastaan näihin päätyy uusintamaan vallitsevaa hierarkiaa sitä kyseenalaistamatta. Lorde muistuttaa, miten kaikille yhteiset tavoitteet määritellään pitkälti etuoikeutetusta näkökulmasta. Ristiriitojen sivuuttaminen vähäisinä on mahdollista vain omaksumalla yleinen perspektiivi, jonka muotoiluun ei marginaalista ole asiaa. (Kyse on kaikkea muuta kuin feminismin sisäisestä ongelmasta; samalla tavoin määritellään vaikkapa “suomalaisten/Suomen yhteinen hyvä”.) Ongelmallisina painotuksina Lorde ja moni muu on nimennyt esimerkiksi aborttioikeuden ensisijaisuuden. Tavoite on tärkeä, mutta muodostaa vain osan laajemmista reproduktiivisista oikeuksista (oikeus terveydenhuoltoon äidille ja lapselle, oikeus turvalliseen ehkäisyyn ja synnytykseen…), joihin suhtaudutaan perinteisesti vähemmän intohimoisesti, mutta joiden puute on vakava ongelma Yhdysvalloissa ja suuressa osassa maailmaa.

Lorde haluaa haastaa syvälle juurrutetun ajatuksen, jonka mukaan samuus/samankaltaisuus toimii yhdenvertaisuuden ainoana mahdollistajana. Tavoitellessa tasa-arvoa erilaisuus olisi siten piilotettava. Sen sijaan on tiedostettava, kuinka erot ja erilaisuudet eivät ole itsessään ongelmallisia, epätasa-arvoa aiheuttavia.

”Erot ovat todellisia […] Kuitenkaan erot välillämme eivät revi meitä erillemme, tuhoa jakamaamme yhteisyyttä. Pikemminkin kyse on siitä, että kieltäydymme tutkimasta niitä vääristymiä, jotka nousevat erojen nimeämisestä väärin ja erilaisuuksien sopimattomasta käytöstä, mikä voi tapahtua jos emme vaadi eroja omiksemme ja määrittele niitä itsellemme.”

Erojen käsittäminen ja eläminen uudella tavoin on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Niihin on sosiaalistunut syvästi. Lorden mukaan ”meillä on vain harvoja tapoja luoda suhteita erilaisiin toisiin yhtäläisinä. Eroja on käytetty meitä vastaan aiheuttaen eriytymistä ja hämmennystä, koska näemme ne ainoastaan vastakohtina toisilleen,  hallitseva/alisteinen, hyvä/huono, ylempi/alempi.”

Eroista, jotka ovat palvelleet ihmisten eriarvoistamisen välineinä on tultava mahdollisuus muutokseen. Lorden mukaan tämä ei ole vain mahdollista vaan välttämätöntä: erilaisuuksien näkeminen erottavina tekijöinä johtaa usein kääntymiseen toisia marginalisoituja ryhmiä vastaan voimien yhdistämisen sijaan. Lorde oli todistanut tätä läheltä 60- ja 70-lukujen radikaaliliikkeissä. Näin ollen: ”In our world, divide and conquer must become define and empower.”

Ikä on niistä jakolinjoista, joita Lorde korosti vahingollisena. Sen kriittiseen tarkasteluun ei usein törmää nykyisessä feministisessä keskustelussa. Lorde ei viittaa suoranaisesti ikäsyrjintään, vaan tapoihin joilla poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa vaikkapa opiskelijoiden ja eläkeläisten asiat laitetaan vastakkain ja vaaditaan heittämään toinen yli laidan sen sijaan, että pohdittaisiin ryhmiä yhdistäviä, yhteisiä intressejä ja kysyttäisi, mistä tämä vastakkainasettelu nousee ja mitä tahoja se hyödyttää?

 

bell hooksin vapauttava feminismi

bell hooks (s. 1952-) on yhdysvaltalainen feministi, kirjailija, opettaja ja kulttuurikriitikko, joka kirjoittaa kirjailijanimensä pienillä alkukirjaimilla painottaakseen kiitollisuudenvelkaansa kaikille edeltäjilleen, sukulaisilleen ja vaikuttajilleen. Kukaan ei luo mitään yksin ja tyhjästä. hooks on ollut erityisen kiinnostunut opettamiseen ja kasvatukseen liittyvistä kysymyksistä. Hänen esikuvansa on Paolo Freire, jota seuraten hooks pohtii mahdollisuuksia opettaa siten, että vallitsevien sortavien käytäntöjen uusintamisen sijaan kasvatus toimisi inspiroiden kyseenalaistamiseen.

hooks on tietoinen, että rasismin suhteen on otettu jonkinlaisia askeleita eteenpäin. Muutos on kuitenkin vasta alkutekijöissään. Rakenteellista rasismia ei voi kitkeä vain “suvaitsevaisuudella”. Puheissa mainittu syrjimättömyys tai tasa-arvo ei vielä merkitse sitoutumista tavoitteisiin saati minkäänasteista toteuttamista: hooks kritisoi erityisesti sitä, että rasismista tai “rodullisista identiteeteistä” keskusteltaessa ei usein ruodita valkoisuutta normina ja kyseenalaisteta sen hegemonista asemaa seurauksineen. (Usein “naiseus” nähdään ainoana sukupuolena miehen ollessa normi, ja tasa-arvo “naisten asiana”, myös vain ei-valkoisuus tunnistetaan “rodulliseksi identiteetiksi”.) Tilanne on pitkälti sama Suomessa, jossa ei ainakaan ole vielä lyönyt läpi ruotsalaisen valkoisuusnormin (vithetsnorm) kaltaista kriittiseen tutkailuun yllyttävää sanaa. Toisaalta taas rasismia tarkastellaan ainakin julkisessa keskustelussa uutena asiana ja unohdetaan autuaasti romanivähemmistön ja saamelaisten kohtaaman syrjinnän pitkä historia.

hooks pyrkii kirjoituksissaan yleistajuisuuteen. Hän varoittaa pitämästä käsitteiden tuntemista ja käyttämistä oikotienä onneen ja muistuttaa:

“Jonkin käsitteen tietäminen ei johda prosesseihin ja käytännön toteutuksiin. Toisaalta joku voi antautua teoreettisiin pohdintoihin tuntematta jotakin tiettyä termiä, niin kuin voimme elää ja toimia feministisen vastarinnan oppien mukaan, vaikka emme koskaan käyttäisikään sanaa feminismi.” (Vapauttava kasvatus, suom. Jyrki Vainonen.)

Toimintaan ja käytäntöön suuntautuminen on muutoinkin hooksille ominaista. Teoria ei ole turhaa, mutta teorian pitää hänen mukaansa sitouttaa käytäntöön. Feministiksi julistautumisen sijaan hooks näkee toimivampaa sanoa, että kannattaa tai puolustaa feministisiä tavoitteita. Näin painotus on oman olemisen määrittelyn ja identifioitumisen (“olen feministi”) sijaan itsensä tunnistamisessa osana laajempaa muutosta, liittymisessä siihen. Feminismi ei ole asuste vaan kriittinen näkökulma maailmaan. Tämä on hooksin mukaan tärkeää aikana, jolloin vallalla on yksilöllisen muutoksen suhteeton ylivalta kollektiivisen, yhteiskunnan muutoksen kustannuksella.

Lorden tavoin hooksin näkökulma feminismiin on osin ulkopuolisen. Näistä kokemuksista hän kirjoitti kirjan Ain’t I a Woman? Black Women and Feminism (1981). Esikoisteoksen jälkeen hän on kirjoittanut useita kirjoja feminismistä, kuten Feminist Theory, Margin to the  Center (1984) ja Feminism is for everybody (2000). hooksin visiota voi kuvata siten, että hän pyrkii tekemään marginaalisina, sivuutettavina ja turhan radikaaleina nähtävistä feministisistä teemoista feminismille keskeisiä. Tai oikeammin voisi sanoa, että hän pyrkii osoittamaan, Lorden ja monen muun jalanjäljissä, että feminismi tulisi ymmärtää kaikenlaisen sorron ja syrjinnän vastustamisena. hooks ei määrittelekään feminismiään “intersektionaaliseksi” tai muuksi feminismin alalajiksi, vaan kirjoittaa feminismistä.

hooksin näkökulmasta feminismi on ensinnäkin seksistisen sorron haastamista. Toiseksi tähän näkökulmaan on hänen mukaansa syytä lisätä, että feminismi on “kamppailua sen vallankäytön lopettamiseksi, joka kyllästää länsimaisen kulttuurin niin yksilön kuin yhteiskunnan rakenteiden tasolla. Se tarkoittaa, että rotuun ja luokkaan liittyvä sorto täytyy tunnistaa aivan yhtä feministiseksi kysymykseksi kuin seksismikin.”

hooksin mukaan on tartuttava kaikkeen, mikä ylläpitää ja vahvistaa vallankäytön ja hierarkioiden näkemistä normaaleina, välttämättöminä ja luonnollisina. Uskomukset ihmisten välisistä perustavista erilaisuuksista pönkittävät oletusta, että jotkut kuuluvat hallitsemaan, toiset taas hallittaviksi. Sukupuolisyrjintä ja oletukset sukupuolten eroista ovat vain osa, joskin keskeinen osa sitä, mitä hooks vastustaa, eli “imperialistista valkoisen ylivallan kapitalistista patriarkaattia”. Hierarkia toimii myös kun määritellään tietynlainen seksuaalisuus normaaliksi ja ensisijaiseksi, tietynlaiset sukupuolen ilmaukset ja ruumiit “luonnollisiksi”.

Käsite “patriarkaatti” viittaa järjestelmään, jossa jotkut miehiksi määriteltävät ovat toisia korkeammassa asemassa. Toisin kuin puhuttaessa sukupuolten epätasa-arvosta, patriarkaatti-käsite tekee selväksi, etteivät kaikki miehiksi identifioituvat ole korkeassa asemassa. Se auttaa myös irti intersektionaalisuudelle vieraasta ajatuksesta, että “miehiä” ja “naisia” voisi käsitellä vastakkaisina kokonaisjoukkoina, joiden edut olisivat yksinkertaisesti vastakkaisia. Joko-tai. (Puhumattakaan siitä, että tämä binaarisuus tekee väkivaltaa sukupuolen moninaisuudelle.) Järjestelmänä tarkasteleminen auttaa lisäksi ymmärtämään, miksi yksittäisten naisten onnistumiset eivät romahduta koko järjestelmää eikä Yhdysvaltoihin syntynyt pieni mustien eliitti taianomaisesti poista rakenteellista rasismia.

Kapitalismin hooks näkee ongelmalliseksi siksi, että se erottamaton osa järjestelmää, joka ylläpitää ja vahvistaa eriarvoisuutta ja hierarkioita. Siten se pelaa yhteen etuoikeutettujen miesten valta-aseman kanssa, ja on vaikea hahmottaa kuinka muita sorron ja syrjinnän muotoja voisi hahmottaa jättämällä taloudellisen vallankäytön ulkopuolelle. Vaikka sen haluaisi sulkea ulkopuolelle, siihen törmää väistämättä siinä vaiheessa kun tasa-arvoon tai vaadittuihin uudistuksiin ei ole varaa. hooks näkee oleelliseksi kysyä, miksi näin on; mikä on järjestelmässä vialla kun se arvostaa ihmisiä korkeimmalle “talouskasvua” ja “menestymistä”? Tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia arvostetaan paperilla, mutta nämä jätetään toissijaisiksi “taloudellisten realiteettien” hallitessa päätöksentekoa. (Humanitaarista työtä tekevät järjestöt muistuttivat maaliskuussa, että ”Securing a just and sustainable world means challenging the power of the one percent.”) Haastattelussa vuonna 2012 hooks kuvaa näkemyksiään seuraavasti:

“Mitä tulee kysymykseen kapitalismista kannatan demokraattista sosialismia kapitalismin tilalle, sillä mikä tahansa lähestymistapa…tai osallisuustalous […] mikä tahansa järjestelmä, joka kannustaa meitä ajattelemaan keskinäistä riippuvaisuuttamme ja auttaa käyttämään maailman resursseja viisaammin, kaikkien hyväksi, olisi kapitalismia parempi vaihtoehto maailmalle.”

Kysymys luokasta on monin tavoin yhtenevä rasismia koskevan kysymyksen kanssa: siihen törmäävät he, jotka eivät ole etuoikeutetussa asemassa, kun taas etuoikeutetummassa asemassa oleville se jää näkymättämiin. hooks painottaa köyhyyden, eriarvoisuuden ja luokan olevan ja olleen pitkälti äärimmäisen vaikea ja karteltu aihe kotimaassaan. Rasismistakin puhutaan mielummin. Juuri tästä syystä hooks on itse enenevässä määrin keskittynyt taloudellisen epätasa-arvon syiden ja seurausten ruotimiseen.

hooks on kuvannut intersektionaalisen näkökulman eduksi sen, että on mahdollista ottaa huomioon kuinka erilaisissa tilanteissa tietyt ongelmat nousevat muita polttavimmiksi. “Olisi hullua ajatella, että ihmiset eivät huomaisi mikä muodostuu keskeisimmäksi kunakin aikana heidän elämissään. Kuten tällä hetkellä, monille amerikkalaisille kysymys luokasta nousee vahvemmin kuin koskaan taloudellisen tilanteen takia. Se ei merkitse etteikö rotu tai sukupuoli enää vaikuttaisi, vaan että työpaikan ja vakuutuksen menetyksestä tulee keskeisin ongelma”.

Mitä hooksin kritiikki luokasta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta välteltynä kysymyksenä voi antaa suomalaisille feministeille? Suomessa luokka ei ole paljonkaan sen helpompi puheenaihe; monet karttavat aihetta viitaten oletukseen, että “Suomessa kaikki ovat keskiluokkaa”, tai “Suomessa köyhyys merkitsee sitä, ettei ole taulutelevisioita.” Väitteet eivät saa tukea tilastoista, joiden mukaan eriarvoisuus on lisääntynyt – tutkimusten mukaan joka kymmenes lapsi kokee perheensä köyhäksi. Puheet sosiaaliturvalla herroiksi elämisestä joutuvat outoon valoon, kun huomioidaan Suomen vähän aikaa sitten EU:lta saama nuhtelu sosiaaliturvan heikosta tasosta. Jos ongelmaa lähestyy Lorden eväin, tulee helpommaksi ymmärtää mielettömyys vähätellä eriarvoisuutta Suomessa siksi, että maailmalla on vielä huonommin – vastaväite, joka on jokaiselle feministille aivan liian tuttu.

hooksin mukaan moniperustaisen syrjinnän tunnistaminen auttaa irti uuskolonialistisesta asenteesta, jossa “länsi” (tai länsimainen feminismi) menee pelastamaan “muun maailman naisia”. Eikö tämä oletus ole mahdollinen vain, jos julistaa tasa-arvon saavutetuksi, ja jättää huomioimatta syvän eriarvoisuuden länsimaisten valtioiden sisällä (puhumattakaan valtasuhteista globaalin pohjoisen ja etelän välillä.) (Kaksinaamaisuus on tietenkin räikeintä Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, jossa feminismiin vedotaan oikeuttaen antifeminististä ja epäinhimillistä politiikkaa maailmalla, mutta Suomessakaan tämä asenne ei ole vieras.) Intersektionaalisen näkökulman omaksuminen auttaa irti oletuksista, joiden mukaan feminismi olisi ensisijassa “etuoikeutettujen luksustuote”, ja auttaa tunnistamaan feminismin vapauttavan potentiaalin.

Feminism is for everybody-kirjan loppukaneettiin on hyvä lopettaa (tai siitä on hyvä aloittaa yhä uudelleen):

“Feministinen politiikka tähtää vallankäytön lopettamiseen vapauttaakseen meidät olemaan keitä olemme – elämään elämiämme rakastaen oikeudenmukaisuutta, eläen rauhanomaisesti. Feminismi on kaikille.”

 

Suomennokset kirjoittajan ellei toisin mainita.

 

Lähteet:

Flavia Dzohan, MY FEMINISM WILL BE INTERSECTIONAL OR IT WILL BE BULLSHIT! http://tigerbeatdown.com/2011/10/10/my-feminism-will-be-intersectional-or-it-will-be-bullshit/

Johanna Hiitola, Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa. Väitöskirja, Tay 2015. http://tampub.uta.fi/handle/10024/96664

bell hooks, Feminist Theory, Margin to the Center (1984), Vapauttava kasvatus, (1994; suom. 2007) Feminism is for everybody (2000)

Kaisa Ilmonen, Intersektionaalisen queer-tutkimuksen kytkentöjä: Pohdintoja postkoloniaalisen ja intersektionaalisen seksuaalisuudentutkimuksen lähtökohdista ja keskeisistä kysymyksistä. SQS 2/2011.

Audre Lorde, Sister Outsider (Essays and Speeches by Audre Lorde.) 2007. I Am Your Sister.

Lola Okolosie, beyond ‘talking’ and ‘owning’ intersectionality Feminist Review (2014) 108, 90–96.

http://commonstruggle.org/bellhooks

 

Kotimaista kirjallisuutta:

Complying With Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Toim. Suvi Keskinen, Salla Tuori, Sari Inri & Diana Muliari. Ashgate, 2009.

Monikulttuurisuuden sukupuoli. Toim. Suvi Keskinen, Jaana Vuori & Anu Keskiaho. Granum 2012.

Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. Toim. Tarja Tolonen. Vastapaino 2008.

 

Muutamia nettivinkkejä:

https://www.facebook.com/antirasismix [Antirasistinen feministinen verkosto]

http://everydayfeminism.com/ [Yleistajuisia & asiantuntevia tekstejä englanniksi aiheesta kuin aiheesta. Kuvaus: “Our unique focus on helping people apply intersectional feminism to their real lives has deeply resonated with people around world”.]

http://livestream.com/TheNewSchool/bell-hooks-Laverne-Cox [bell hooksin ja näyttelijä ja trans-aktivisti Laverne Coxin keskustelu syksyltä 2014.]

http://feministisktinitiativ.se/om/intersektionalitet/ [Feministiskt initiativ-puolueen sivuilla infoa intersektionaalisuudesta ruotsiksi]

http://warda.sarjakuvablogit.com/ [Warda Ahmedin sarjakuvablogi.]

http://takingsteps.blogspot.fi/2007/05/intersectionality-and-false.html [Taking Steps-blogissa siitä, kuinka erilaiset marginaaliset identiteetit nähdään usein poissulkevina ja intersektionaalinen ajattelu kariutuu.]

http://rummets.se/gastbloggare/fem-olika-satt-att-gora-din-feminism-mer-inkluderande-och-intersektionell/ [5 muistettavaa asiaa intersektionaalisuudesta ruotsiksi]
http://strugglingtobeheard.tumblr.com/post/66215290586/like-being-very-clear-when-i-asked-patricia-hill [problematisoi “intersektionaalinen feministi”-käsitteen käyttöä valkoisen feministin kuvatessa itseään]

 

Miksi feministien huonosta imagosta puhuminen toimii feminismiä vastaan?

Elina Halttunen-Riikonen

***

“Ärsyttävät kiihkoilijat, ilman heitä minäkin kannattaisin luonnonsuojelua/tasa-arvoa/eläinten oikeuksia/[keksi oma valintasi tähän]”.

Jos uskomme jaanausta, jota kuulee välillä tämänkin blogin kommenteissa, suunnilleen kaikki kannattaisivat feminismiä, mikäli [ja nyt ollaan jännän äärellä] feministit eivät olisi itse niin—ärsyttäviä. Feministejä.

Asiat pitäisi kertoa… kauniimmin. Toisella tavoin.

Feministit ovat ihan itse pilanneet asiansa. Hyvä asia on tahrattu.

Aihe palasi mieleen, kun luin Suomen Kuvalehdestä Marko Hamilon kirjoittaman pienen tiedeuutisen “Aktivisti ärsyttää” (SK 43. 2013, s. 16). Uutinen koski sitä, miten stereotyyppiset käsitykset aiheen parissa puuhaavista saavat tutkimuksen mukaan ihmiset vähemmän kiinnostuneeksi ympäristökysymyksistä ja feminismistä. Aihe muuttui koetilanteessa sitä kannatettavammaksi, mitä “vähemmän stereotyyppiset” ihmiset sitä esittivät. [1] Juttu luonnollisesti alkoi kaikkien huulilla olevalla aiheella, Greenpeacella ja merirosvoussyytteillä – tempaus voi herättää “vastareaktion”, jossa “hyvä asia leimaantuu”.

Onko nyt siis syytä epäillä jotain sen suuntaista, että arktis olisi jo rauhoitettu, jos eivät provosoisi kiipeilemällä niillä tankkereilla? Jos olisivat vaikka aivan hiljaa ja poissa näkyvistä, jotteivät varmasti aiheuta vastareaktiota? Hmmm, hetkinen. Jokin tässä ajatuksessa nyt mättää…

Pohdin seuraavaksi sitä, miten näennäisen hyvää tarkoittavat ohjeet stereotyyppisyyden ja “ärsyttävyyden” välttämiseen tuppaavat tarkemmalla kaivelulla paljastumaan liudaksi erilaisia verukkeita ja syyllistyksiä – tahattomia tai tarkoituksellisia. Brändistä tai imagosta puhuminen on paitsi tylsää, myös edullista lähes ainoastaan feminismin vastaisille tavoitteille.

Huonoa imagonhallintaa?

Noniin, nyt sitten tiedämme miten edetä. Tästä eteenpäin –panostakaamme stereotyyppisyyden vähentämiseen?

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Mikä ensinnäkään on stereotyyppi? Totunnainen käsitys, jonka vahvuutena on se, että sitä vastaan toimiva todistusaineisto, kaikki ne ei-hamppuvaatteiset luonnonsuojelijat, eivät romuta sen tehoa. Poikkeukset vahvistavat sääntöä, joka syntyy vähemmän siitä, millaisia feministejä tai ympäristöaktivisteja kohtaa – enemmän siitä, mitä merkityksiä kulttuurimme meille tarjoilee. Stereotypiat eivät tipahtele eteemme taivaista valmiina – ne ovat aktiivisesti tuotettuja ja välitettyjä. Kaikkein yleisimmällä tasolla kyse on siitä, että maailman luokittelu on inhimillistä ja välttämätöntä. Luokittelut ja kuvaukset ovat kuitenkin vallankäyttöä; erilaiset vähättelevät kuvaukset toimivat antamalla tiettyjä näkemyksiä esittävästä epäluotettavan kuva. Lapselliseksi ja “tietämättömäksi” leimaaminen toimii loistavasti estäen “suurta yleisöä” ryhtymästä sympatiseeraamaan “toimijoiden X” tavoitteita. Tavat nähdä tietynlaiset ihmiset “uskottavimpina” ovat kulttuurisidonnaisia ja opittuja. Ihmisten ennakkoluuloja käytetään estämään tiettyjen ihmisten kuuleminen “vakavasti otettavina” – yksi hyvin kyseenalainen mutta suosittu keino on tytöttely, jossa yhdistyy naisten ja nuorten leimaaminen “epäuskottaviksi”. [2]

Feministit eivät ole eivätkä ole olleet vallankahvassa määrittelemässä itseään (eivätkä varmasti ole olleet myöskään ympäristöaktivistit.) Tämän takia minua jäikin mietityttämään Hamilon artikkelin kohta, jossa viitataan luonnonsuojelun ja feminismin “imago-ongelman” palautuvan ympäristöaktivistien ja feministien “itse itsestään tuottamiin stereotyyppisiin käsityksiin”. [3] Miten vaikkapa feministit ovat itse tuottaneet itsestään stereotyyppistä kuvaa? (Seuraavat huomiot sopivat nähdäkseni pitkälti myös ympäristöliikkeisiin ja moniin muihin.) Vastatakseen kysymykseen, pitää ensiksi miettiä, millainen suhde vallitsee poliittisen toiminnan ja niistä “yleiseen tietoon” tuotetun kuvan välillä. Yksinkertaisen viestin lähetyksen ja vastaanottamisen sijaan kyse on tulkinnasta. Samasta mielenosoituksesta on mahdollista puhua “häiriköivinä riehujina” tai “rauhanomaisena mielenilmauksena”. Mahdollisuudet saada oma puoli tarinasta esiin vaihtelevat vaikutusvallan (rahan, aseman, kontaktien) mukaan – nettiaika on tehnyt mahdolliseksi tiedon välittämisen jonkinasteisen monimuotoistumisen. Vielä 90-luvulla harvat tahot toimivat portinvartijoina. Feministien tapauksessa kuvaavaa on, että tunnetuin anekdootti feministeistä rintaliivejä polttavina, on antifeministisen tahon aikaansaannosta. Meni jo, feministien maine nimittäin…

Miten mielekästä sitten on puhua feministeistä jonkinlaisena imagohaittana asialleen? Palataanpa Hamilon siteeraamaan tutkimukseen, jonka asetelmassa vaikuttaa kiteytyvän jotain perin… asenteellista. Ana Mardon tiivistää blogitekstissään olennaisimman avatessaan kyseisestä tutkimustuloksesta kirjoittaneiden kaksinaamaisuutta (joista useat kokivat sen antaneen jonkinlaisen “oikeutuksen” antifeminismilleen). Mardon kirjoittaa:

“Ennen kuin päätät, että ongelma stereotyyppien kanssa on, että noiden stereotyyppien uhrien täytyisi lakata olemasta niin kirotun stereotyyppisiä, olisi ehkä suotavaa opiskella kuinka stereotyypittely todella toimii, ja ehkä lukea jotain asiasta jota kutsutaan vahvistusvinoumaksi (confirmation bias). [4] Siinä miten Rush Limbaugh on vuosikymmeniä käyttänyt mediakanavaansa nuijiakseen “feminatsin” kaltaisia käsitteitä yleiseen tietoisuuteen, ei ole kyse siitä, että hän olisi kohteliaasti osoittanut jonkinlaista vakiintunutta tosiseikkaa, jonka mukaan Feministit Vihaavat Miehiä, ja nyt meidän kaikkien täytyy hyväksyä hänen ankara mutta oikeutettu kritiikkinsä ja uudelleenarvioida meidän miesvihamme näyttämöä, koska se on ainut seikka, joka karkottaa ihmiset feministien brändin luota. Ei todellakaan!” [5]

Stereotyyppejä käsitellään usein jonkinlaisena luonnonlakina, väistämättömyytenä. Niiden rakentumista ei valaista tai avata. Usein – kuten myös Hamilon tekstissä – stereotyypit todellakin kuvataan niiden ongelmaksi, joita niillä yritetään hiljentää. Tässä on kyseessä uhrin syyttelyn mentaliteetti – järjettömien syytöksien [6] osoittaminen vääräksi onkin niiden kontolla, joita kohtaan niitä esitetään. Toimittajat, jotka taivastelevat, että “voi voi, mitenkäs te nyt olette leimaantuneet näin pahoin, mitähän olette tehneet väärin” pitävät toisella kädellä yllä tätä leimaamista määrittäessään yhä uudelleen ongelmaksi ennakkoluulojen uhrit sen sijaan, että katse suunnattaisiin siihen, miten näitä pidetään yllä – ja keiden etu se on. [7]

Viesti vai viestintuoja?

Hamilon tekstissä (ja monissa muissa) uusinnetaan tapaa puhua ympäristökysymyksistä ja tasa-arvosta ongelmana, joka palautuu jonkinlaiseen huonoon julkisuudenhallintaan. Todellisiin ristiriitoihin ei päästä käsiksi. Sen sijaan pysytään feministien ärsyttävyyden toistelussa.

Yksi piirre, johon “ärsyttävistä aktivisteista” puhuttaessa törmää, ovat tietenkin he, joita “äärimmäisyyksien” uskotaan häiritsevän, ja jotka tästä syystä eivät anna tukeaan muutoin “kannatettavalle asialle”. Hamilo viittaa heihin tekstissään “tavallisina ihmisinä”. Tavallisten ihmisten joukkoon eivät ilmeisesti pääse naiset, jotka kohtaavat seksismiä, tai he jotka ovat -syystäkin- huolissaan ympäristöstä. Tavallisiin ihmisiin, oletettuun yleiseen mielipiteeseen vetoaminen on retorinen kikka, joka tuottaa ja oikeuttaa ajatusta “suuresta massasta”, jota ei kiinnosta, ja mahdollisesti hyvästä syystä.

Tällaisessa sumuverho-retoriikassa keskeinen ongelma on koko kuvan hämärtäminen keskittymällä ongelman X esiin tuomisen tyyleihin itse ongelman sijaan. “Viesti menisi paremmin perille, jos” ja jos. Ja jos. Lista on loputon. Siksi on niin helppoa keskittyä siihen, miten joku puhuu liian kovalla äänellä. Näyttää vihaiselta. Näyttää liian nuorelta. Päässä on rastat. Kyse on pohjimmiltaan perin inhimillisestä tuntemuksesta, johon jokainen törmää välillä. Eri asia sitten on, haluaako irrottautua tästä, ja lopettaa toisen näkemysten arvioimisen perin ad hominem -tyylisesti.

Hyvinkin usein keskustelu lillukanvarseutuu siihen, millaisilla sanoilla ja tavoilla pitää puhua tai pahimmassa tapauksessa suurin vääryys onkin yhtäkkiä vääryyden esiinnostaja. [8] Miten mistäkin asiasta keskustellaan on relevantti ja oleellinen näkökulma – sen sijaan pelkästään siihen keskittyminen on hyvin rajallinen ja vinoutunut lähestymistapa. Ainoastaan aktivistien (potentiaaliseen) ärsyttävyyteen keskittyminen esteenä “tavallisten ihmisten” laajempaan kiinnostukseen parantaa maailmaa ei ota huomioon niitä vahvoja tottumuksia ja normeja sekä erilaisten valtaakäyttävien etuja, jotka aktiivisesti toimivat näitä tavoitteita vastaan. Estääkö naisten aseman parannukset tosiaan feministien ärsyttävyys, vaiko erilaiset “taloudelliset välttämättömyydet juoksupoikineen”, minkä vuoksi on ok, että “naisammateissa” maksetaan pienempää palkkaa? Tuhotaanko ympäristöä siksi, että Greenpeace vastustaa sitä, vaiko siksi, että on tahoja, joille kilahtaa tästä rahaa ja paljon? Feministit ja ympäristöaktivistit ovat mukavan turvallisia syyttelykohteita – eipä ainakaan astuta kenenkään varpaille, jolla on sitä todellista valtaa.

Hamilon kirjoittaessa siitä, että ympäristöaktivistien tai feministien toimet ovat omiaan synnyttämään “vastareaktion” tavallisissa ihmisissä, oletetaan vaikkapa feministien toimivan jonkinlaisessa tyhjiössä, jossa epätasa-arvo ei ole ongelma. Ajatus, että feminismi luo vastavoimansa ei ole mielekäs; niin uskoakseen täytyy jättää täydellisesti huomiotta vahvasti seksistinen maaperä ja historia. Oletus, että feministien “ärsyttävyys” saa kääntymään tasa-arvoa vastaan rationalisoi ja oikeuttaa omaa asenteellisuutta. “Vika ei ole minun, se on noiden toisten!” [9] Kautta aikain erilaisiin ryhmiin kohdistettu ennakkoluuloisuus on oikeutettu “niiden” huonolla käytöksellä. [10]

Ärsytys – uhka vai mahdollisuus?

Jos keskeinen ongelma on “tavallisten ihmisten” oletettu ärsyyntynyt olotila, jätetään sivuun vaikkapa huomio koskien sitä, miten ärtymys voi olla merkki siitä, että joutuu kyseenalaistamaan omaa elämäntapaansa. Entä jos ärsyyntyneisyys on askel ympäristön tilan tai epäoikeudenmukaisuudet tiedostavampaan näkökulmaan? Siltä ei pidäkään suojella itseään. Ongelma ei olekaan feministien tai ympäristöaktivistien viestinnässä, vaan riitasoinnussa tiedon ja oman toiminnan välillä. Henkilökohtaisesti en ole varma, onko vaikkapa ympäristökatastrofia tai parisuhdeväkivaltaa mahdollista tai mitään mieltä yrittää pakata helposti lähestyttävään, ei-järkyttävään muotoon. Jos feministi tai ympäristöaktivisti on vihainen – niin no, vihaisuus on ok tunne silloin, kun kohtaa järkyttäviä asioita ja ihmisten välinpitämättömyyttä niitä kohtaan. [11]

Tavoissa pelkistää poliittiset tavoitteet imagopeliksi risoo itseäni eniten se, miten siinä vastuu muutoksesta langetetaan vain jollekin tietylle ryhmälle. Kysymyksenasettelu, jossa pohditaan sitä, mikseivät feministit saa “viestiään läpi” on jo jossain määrin ulkoistanut kysymyksen tasa-arvosta täydellisesti feministeille. Kyse ei ole siitä, etteikö helposti lähestyttävän informaation tarjoaminen olisi ensiarvoisen tärkeää, vaan siitä, että nojaaminen jakoon tavallisten ihmisten ja feministien välillä, joista jälkimmäisten tehtävä olla ärsyttämättä, viestiä vetoavasti, vähättelee ihmisten kykyä kiinnostua asioista, ottaa itse selvää.

Välillä feministit mietiskelevät pitäisikö nimi vaihtaa tai brändäytyä paremmin. Vastaus on, että ei maksa vaivaa, ennen kuin feminismiä vastustavat tahot lupaavat lupaavat muuttua – ei vasta sitten, kun “feministit ovat kivempia”, vaan heti. Jottei tarvitse epäillä, ovatko vetoamiset feministien nimen tahriintuneisuuteen suurimpana esteenä tasa-arvolle vain sitä, miltä vaikuttaa, eli puhdas veruke.

Vähemmän leikillään: uskottavuuden määrittely -kuka ja millaisissa asemissa on automaattisesti vakavastiotettava- on keskeinen osa vallankäyttöä. Eli: jos ympäristön uskottavuusstandardit ovat sellaiset, että feministit, naiset (ja monet muut ryhmät) ovat jo valmiiksi vähintään hitusen “epäuskottavia” ja joutuvat tekemään enemmän töitä ollakseen uskottavia [12] on tätä oletusta syytä kyseenalaistaa, sen sijaan, että yrittää muuntaa itseään sen vaatimuksiin, jotka ovat itsessään osa ongelmaa. Ja joita ei koskaan pysty täyttämään.

Jos olet lukenut tähän asti, ja haluat kysyä, josko mahdollisesti kuvittelen olevani “parempi ihminen”, vastaan valmiiksi: Ei, en kuvittele. Juuri siitä onkin kysymys; en halua, että feministeiltä vaaditaan täydellisyyttä edellytyksenä tutustumiselle feministien väitteisiin – etenkään mikäli samaa ei vaadita itseltä, kaikilta ihmisiltä, kaikissa kysymyksissä.

Viitteet:

1. En tässä tarkastele syvällisemmin esim. tutkimusten koeasetelmia. Tai sitä, missä suhteessa kanadalaista tutkimusta asiasta voi suoraa siirtää suomalaiseen kontekstiin.

2. Muistelkaamme vaikkapa tapoja, joilla “kettutytöistä” puhuttiin 90-luvulla, uusin keissi koskee tietenkin Greenpeacea ja Sini Saarelaa, “kiipeilijätyttöä”. “Tytöttelyä” luodaan mm. kiinnittämällä huomiota ulkonäköön – tavalla, jonka absurdius paljastuu heti, kun kuvailu suunnataan vaikkapa keski-ikäisiin miehiin: http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2013/12/kolumnit/65-vuotias-blondipoika/

3. Hamilo siteeraa: “Toronton yliopiston psykologin Nadia Bashirin tutkimuksessa kävi ilmi, että sekä ympäristöaktivisteilla että feministeillä on “ironinen vaikutus” omaan agendaansa.” Tutkimuksen, jossa on Bashirin lisäksi mukana useita muita tutkijoita, ala on psykologia. Onkin tavallaan turhaa sanoa, ettei se ota riittävästi, jos ollenkaan, huomioon yhteiskunnallista kontekstia, jossa näkemysten muodostaminen tapahtuu, vaan palauttaa kaiken yksilöpsykologisiin prosesseihin. Vaikea kysymys tulee vastaan siinä, että stereotyypit eivät ole yksittäisten ihmisten hallittavissa. Mistä negatiiviset käsitykset opitaan, on keskeinen kysymys? Ihmiset ovat kuulleet keskimäärin monta kertaa feminismin haukkumasanana ennen kuin tapaavat feministin. Jos Bashirin tutkimusta ei ole syytä syyttää siitä, että se on psykologiaa, on kysyttävä, kuinka laajasti näitä kysymyksiä voi tutkia psykologian sisällä – ja ennen kaikkea on mielekästä tutkia? Aihe tuntuu huutavan monitieteisempää lähestymistapaa. Toivottavasti he tulevaisuudessa laajentavat näkökulmaa. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/ejsp.1983/abstract Yksi varteenotettava voisi olla siinä, kuinka ihmisillä todella on ehtymättömät kyvyt perustella itselleen, miksi on oikeutettua ettei kiinnosta “asia X”. Vikahan on aina “toisissa”…

4. http://fi.wikipedia.org/wiki/Vahvistusvinouma

5. http://www.shakesville.com/2013/10/welp-i-guess-its-time-to-rebrand.html

6. http://en.wikiquote.org/wiki/Rush_Limbaugh Limbaughin höpinöitä voi mielestäni aiheellisesti kutsua tällä termillä, ja stereotyyppien sijaan voi puhua osuvammin mustamaalauksesta tai propagandasta. Myöskään “epäsiisti” ja “haiseva” -kuvaukset, joita Hamilon siteeraamassa tutkimuksessa oli tullut esiin, eivät ole asiallisia, pikemminkin halventamaan pyrkiviä. Ja millä tavoin toisen mahdollinen haisevuus jotenkin edes olisi oikeutettu syy olla kuuntelematta häntä? Olisiko mielekästä kysyä tällaisen näkemyksen esittäjältä, että kuinka pitkälle olet miettinyt tätä päättelytapaa? Miten hän itse reagoisi, jos joku kieltäytyisi kuuntelemasta häntä itseään, vedoten vaikkapa johonkin ulkoiseen seikkaan?

7. Tätä tendenssiä on usein voimakkaasti tv-ohjelmissa tai lehtijutuissa, joissa ns. pyritään käsittelemään “vähemmistöä X” ennakkoluuloja poistavasti – usein sitten päädytään lähinnä piehtaroimaan näissä ennakkoluuloissa ja vahvistetaan niitä -tahallisesti tai tahattomasti, lopputulos on sama. Voisin mainita erään monoteistista uskoa käsittelevän illan tästä esimerkkinä, mutta empä mainitse.

8. Tällaisesta tavasta on paljon tuoreita esimerkkejä; vastahan hetki sitten Chelsea Manning leimattiin kovin hanakasti juoruilijaksi. Ongelma ei ollutkaan niissä toimissa, joita Manning paljasti, vaan huomio suunnattiin Manningin pilkkaamiseen.

9. On hyvä muistaa, että feminismin on käytännössä aina nähty menevän “liian pitkälle”. Silloinkin kun kyse oli naisten äänioikeudesta tai oikeudesta hallita omaisuutta. Se, että nyt konservatiivisimmatkin tahot (Suomessa) ne hyväksyvät, ei merkitse muuta kuin sitä, että muutosta on tapahtunut.

10. Tällaista retoriikkaa kuulee nykyään ns. maahanmuutto”keskustelussa” – ei mulla muuten ole niitä vastaan mitään, mutta kun puhuvat niin kovalla äänellä outoa kieltä, jne.

11. Tästä ajatuksesta kiitos kuuluu Sami Hultille. Jos vaikkapa tämä ei tee vihaiseksi, niin epäilen, että empatiakyvyssä on puutetta: http://www.rantapallo.fi/myexploration/2013/09/24/rotupetturi/ Toinen kysymys, jota tässä tekstissä en käsittele, on sitten se, miten omituista – joskin tavallista – on asettaa tunteet ja järki hierarkiseen suhteeseen keskenään, ja argumentoida, että tunteet jotenkin vähentävät seikan merkitystä, eli käytetään toisen oletettua “vihaisuutta” mitätöimään toisen sanoma. (Usein, jos ei aina, kyse on asiattomasta väittelytyylistä: olet niin vihainen, etten usko sinua.) Ihminen on kuitenkin aina yhtä aikaa tunteva ja tunteellinen, järkeillessäänkin.

12. Ks esim. uusin keissi; kenen virheet ovat isompia? http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194850881020/artikkeli/puheenaihe+miehet+pitavat+yha+yhta.html

Mitä on sukupuolisensitiivinen varhaiskasvatus?

Elina Halttunen-Riikonen

***

Puhe sukupuolisensitiivisyydestä herättää erilaisia intohimoja. Usein epäillään, että ollaan “neutralisoimassa” sukupuolet ja tekemässä pojista tyttöjä tai toisin päin. Toisin kuin Ruotsissa ja Islannissa, Suomessa sukupuolioletuksia purkavan pedagogiikan perinne on suhteellisen nuorta ja sitä on tehty lähinnä erilaisten projektien kautta. Tällä hetkellä on käynnissä Naisasialiitto Unionin Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa – tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa -hanke, jonka “[t]avoitteena on edistää suomenkielisten päiväkotien kasvatustyössä sukupuolten välistä tasa-arvoa ja valinnanvapautta. Onnistuessaan tasa-arvotyö tuo kasvattajille keinoja ehkäistä kiusaamista, tukee sukupuolten välisiä ystävyyssuhteita ja vähentää niin lasten kuin aikuisten kokemaa stressiä.” [1]

Herkkyyttä sukupuolten määrittämälle todellisuudelle

Sukupuolisensitiivisyys on jo itsessään sanana haastava. Se ei merkitse “sukupuolineutraalia”, vaan sukupuolen huomioivaa. Toisaalta on selvää, ettei mikä tahansa sukupuolen huomioon ottava kasvatus ole sukupuolisensitiivistä; sukupuoli voidaan huomioida ja usein huomioidaankin tavoilla, jotka olettavat sukupuolen olevan helposti ja yksiselitteisesti määriteltävä ominaisuus. “Pojat ovat poikia” -toteamus ei tarkoita sukupuolisensitiivisyyden omaksumista. Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa -hankkeen projektityöntekijä Reija Katainen kuvaa:

“Meidän hankkeessamme tavoitteena ei siis ole muuttaa lapsia tai heidän tapaansa ilmaista omaa sukupuoltaan, vaan keskittyä aikuisiin ja heidän mahdollisiin ennakko-oletuksiinsa (joita meillä kaikilla väistämättä on). Uskomme, että jokainen on oman sukupuolensa paras asiantuntija, ja sukupuolen ilmaisu lähtee lapsesta itsestään. Tavoitteena ei siis ole häivyttää sukupuolta, vaan purkaa käsitystä, jossa sukupuolet nähdään toisilleen vastakkaisina. Usein arjessa oletamme lapsen kyvyt, taidot, persoonallisuuden sekä kiinnostuksen kohteet tietynlaisiksi vain hänen sukupuolensa perusteella.”

Keskeiseen rooliin nousee siis pyrkimys olla lyömättä lukkoon sukupuolen merkitystä. Neutraaliuden ongelmallisuuden puolesta puhuu se, miten näennäisen neutraali kasvatus kuitenkin usein tarjoaa lapsille suhteellisen rajattuja rooleja. Tässä on luonnollisesti jotain syvästi paradoksaalista; yhtäältä sukupuoli(roolit) nähdään normaaleina ja niiden kritisointi koetaan uhkaavaksi, toisaalta taas sukupuolen merkitys yksilöiden kohtelussa pyritään kieltämään, ja keskustelu syrjinnästä ja erilaisista ongelmista on vaikeaa. Katainen tunnistaa tämän vaikeuden, ja korostaa ongelmien tiedostamisen tärkeyttä.

“Tasa-arvotyön tavoitteena on enemmänkin purkaa tätä oletettua neutraalia kohtelua ja kiinnittää huomiota siihen, kuinka oletus sukupuolesta ja sille ajatellusta tyypillisestä tavasta toimia itse asiassa ohjaakin vahvasti sitä kuinka lapset (ja toiset aikuiset) arjessa kohtaamme.”

Mikäli ongelmia ei tiedosta, niitä on vaikea muuttaa. Miksi sukupuolen merkityksen huomioiminen on sitten niin haastavaa?

Neutraaliuden harha

Millä tavoin oletus tämänhetkisen kasvatuksen neutraaliudesta on perusteltavissa? Psykologi ja tietokirjailija Cordelia Fine on selittänyt valaisevasti tätä uskoa “puoliksi muutetun mielen” käsitteen avulla. Ihmiset, niin vanhemmat kuin kasvatuksen ammattilaisetkin, tietävät paljon sukupuolistereotypioista ja siitä, että ei olisi hyvä kieltää poikaa leikkimästä nukella; toisaalta niin vanhemmat kuin muut kasvattajat eivät välttämättä ole emotionaalisesti sinut näiden asioiden kanssa. Fine kuvaa, että:

“[Lapset] oppivat myös siitä, mitä ei ole sanottu, mitä on ilmaistu toisilla, hienovaraisemmilla tavoilla, ja jopa silloin, kun tämä on ristiriidassa puhutun viestin kanssa.” [2]

Suuri osa siitä, mitä lapset oppivat ei tule suorista opetuksista (“tytöt ovat tällaisia”), vaan erilaisista epäsuorista tavoista. Fine kuitenkin huomauttaa, että aikuisten lisääntynyt tieto ei suoraan merkitse sitä, että lapset kokisivat rohkaisua yhtä lailla toimintaan, jota vanhemmat pitävät sukupuolelle epätavallisempina. On tärkeää tulla tietoiseksi niistä oletuksista, jotka -usein tiedostamatta- ohjaavat toimintaa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että jopa pienen vauvan itkun tulkintaan vaikuttaa se, kerrotaanko kuulijalle, että itkevä lapsi on tyttö vai poika. Lasten tarkkaavaisuus ei ole sattumaa, huomauttaa tutkija Outi Ylitapio-Mäntylä, sillä:

“Aikuinen on pienille lapsille malli ja ihailun kohde. Aikuinen on myös auktoriteetti, ja siksi lapset havainnoivat kasvattajan toimintaa pyrkien miellyttämään häntä.” [3]

Näin ei ole satunnaista, että lapset tekevät sitä, mitä olettavat aikuisten odottavan. Ajatus neutraaliudesta on utopistinen, kun sukupuoli edelleen vaikuttaa paljon siihen, miten toiset kohtaamme. Keskeisempää on lähestyä kysymyksiä siitä, miten voidaan ehkäistä, etteivät sukupuoleen liitetyt rajoitteet rajoittaisi lapsia.

Normien tiedostaminen ja niistä irtautuminen

Sukupuolisensitiivinen näkökulma ottaa huomioon, miten kasvattaminen tapahtuu aina tietynlaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Katainen muistuttaa, miten: “[k]aikki kasvatus perustuu aina arvoihin ja normeihin, myös sellainen kasvatus, joka nähdään ”tavallisena” tai ”normaalina” ja jota ei kyseenalaisteta ennen kuin joku tekee toisin ja rikkoo normia.”

Ylitapio-Mäntylä kertoo sukupuolisensitiivisen varhaiskasvatuksen pyrkivän tuomaan näkyviin sosiaalisen ja yhteiskunnallisen näkökulman kehityspsykologisen lähestymistavan rinnalle. Kasvatukselliset ympäristöt eivät ole neutraaleja, irrallisia yhteiskunnan hierarkioista ja normeista. Koulussa – ja myös päiväkodissa- opitaan paljon muutakin kuin mitä koulukirjoissa lukee. Kasvatustieteessä onkin käytössä tästä ilmiöstä termi “piilo-opetussuunnitelma”. Varhaiskasvatuksessa painotetaan “arjen valtarakenteiden” tunnistamista.

Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa -hankkeessa tarkastellaan sukupuoleen liitettyjä normeja kriittisesti. Sukupuoli ei tietenkään ole ainoa tekijä, joka luo erilaisia toimintamahdollisuuksia yksilöille. Normeihin kohdistuva kriittisyys ottaa tarkastelun kohteeksi oletukset; miksi pojan pitää olla tietynlainen? Ylitapio-Mäntylä esittää ongelmalliseksi tavat, joilla leikit, lelut, vaatteet ja värit yhä enenevässä määrin sukupuolitetaan. Tämä liittyy tiiviisti lasten maailman kaupallistumiseen. Tapahtuuko vaaleanpunaisen prinsessamaailman tyrkytys pikkutyttöjen vaiko rahan ehdoilla?

Ylitapio-Mäntylä painottaa, että yhä enenevä lapsen maailman sukupuolittaminen kaventaa lasten mahdollisuuksia kehittää itseään. Lapsiin kohdistetut käytös- ja osaamisodotukset vaihtelevat sukupuolten mukaan; tytöiltä odotetaan tunnollisuutta ja rauhallisuutta, pojilta liikunnallisuutta ja rohkeutta. Miksi on “normaalimpaa” että poika pelaa jalkapalloa sen sijaan, että leikkii nukeilla? Mistä nämä normit tulevat, ja miksi ne helposti asetetaan elävien ja ainutkertaisten yksilöiden edelle, vaaditaan ahtautumaan niihin? Palveleeko normien noudattaminen sittenkin ensisijassa aikuisia, jotka eivät halua kyseenalaistaa tottumuksiaan, ja mahdollisesti hämmentyvät kohdatessaan jotain, mikä sekoittaa pasmat? Odotukset eivät ole rajoittavia ainoastaan niiden kannalta, jotka eivät sovi odotuksiin, vaan ne rajoittavat kaikkia. Osaamisoletuksia pitää tutkia kriittisesti, siinä missä koko pedagogiikan merkitystä.

Kun puhutaan varhaiskasvatuksesta yhteiskunnallisessa kontekstissa, puhutaan väistämättä naisvaltaisesta alasta. Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa -hankkeen projektipäällikkö Milla Paumo selventää, että laajemminkin keskustelussa oleva tavoite miesten saamisesta varhaiskasvatuksen alalle ei itsessään merkitse kumousta arvoissa, mikäli tekemisen käytäntöjä ei tarkemmin tutkita.

“Varhaiskasvatuksen tasa-arvoisuus ei ole kasvattajan sukupuolesta, vaan asenteista ja arvoista kiinni. Ilman asian tietoista ja yhteistä pohdintaa on vaarana, kun työyhteisöön tulee vähemmistössä olevan sukupuolen edustaja työntekijäksi, että työyhteisö liukuu toteuttamaan perinteisiä sukupuolirooleja. Esimerkiksi: mieskasvattaja pelaa jalkapalloa lasten kanssa ja naiskasvattaja askartelee. Lähtiessään mukaan tasa-arvotyöhön kasvattajan on oltava valmis ylittämään myös omia mukavuusalueitaan.”

Sukupuolisensitiivisyys edellyttääkin siis kasvattajalta omien ennakkoluulojen ja tottumusten tarkkailua. Jos kerran lapset havainnoivat tarkasti, kyse voi olla hyvin yksinkertaisista ja arkipäiväisistä seikoista; millaisia satuja luetaan ja millaiset leikkitilat ovat. Sukupuolisensitiivisyys merkitsee ainakin käytettyjen lähestymistapojen saralla eri asiaa eri ikäryhmien kohdalla. Siinä missä murros- tai teini-ikäiset voivat pohtia sukupuoliin ja omaan olemiseen liittyviä kysymyksiä, varhaiskasvatuksessa suuri huomio on ohjaajassa. Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa -projektin työskentelytapoihin kuuluu erilaisia itse-oppimisen tyylien tukeminen; valmiin mallin antamisen sijaan oivallus syntyy kasvattajasta itsestään. Sukupuolisensitiivinen kasvatus päivähoito-instituutioissa tuleekin tässä suhteessa lähelle erilaisia osallistamista painottavia kasvatuksen ja opetuksen suuntauksia, kuten kriittistä pedagogiikkaa ja sen feministisiä muunnoksia. [4]

Viitteet:

1. Projektin sivut.

2. Fine 2010, 201.

3. Ylitapio-Mäntylä 2012a, 91.

4. Yhdysvaltalaisen bell hooksin suomennettu kirja Vapauttava kasvatus (1996, suom. Jyrki Vainonen. Kansanvalistusseura 2007) on suositeltava teos aloittaa tutustuminen feministiseen kriittiseen pedagogiikkaan.

Lähteet:

Fine, Cordelia, Delusions of Gender. The Real Science Behind Sex Differences. Icon Books. 2010.

Paumo, Milla, “Totuttujen toimintamallien tiedostaminen”. Teoksessa Outi Ylitapio-Mäntylä (toim.) Villit ja kiltit. PS-kustannus. 2012.

Ylitapio-Mäntylä, Outi, “Hoivan ja vastuun jakautuminen päiväkodissa ja kotona”. Teoksessa Outi Ylitapio-Mäntylä (toim.) Villit ja kiltit. PS-kustannus. 2012. [Ylitapio-Mäntylä 2012a]

Ylitapio-Mäntylä, Outi, “Leikillä ja toiminnalla ei ole sukupuolta”. Teoksessa Outi Ylitapio-Mäntylä (toim.) Villit ja kiltit. PS-kustannus. 2012. [Ylitapio-Mäntylä 2012b.]

Muut lähteet:

Reija Kataisen ja Milla Paumon haastattelu, 2013.

Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa-projektin sivut, joilta löytyy paljon linkkejä erilaisiin materiaaleihin. http://www.naisunioni.fi/index.php?k=15959

Beauvoirin moniselitteinen ihmisyys eli feminismin vaikeudesta

Elina Halttunen-Riikonen

***

Miksi feminististen tavoitteiden määrittely ja itse feminismin määrittely on niin monimutkaista? Onko oltava feminismejä monikossa ja jatkuvaa itsereflektiota? Eikö voi vain lyödä lukkoon yhtä ja lopullista tavoitetta ja sillä hyvä? Simone de Beauvoirin työ tarjoaa yhdenlaisen mahdollisuuden ymmärtää näitä vaikeuksia. Eksistentialistina Beauvoirille on selvää, että ihmisyys on väistämättä moniselitteistä ja poliittiset toiminnat ja tavoitteet määritellään erityisissä tilanteissa, toisin sanoen tilanne kerrallaan eikä mitään lopullista yksinkertaisesti voi sanoa. Tarkastelen tätä väistämättömyyttä muutaman, suhteellisen ajankohtaisen esimerkin avulla.

Beauvoirin ajattelussa moniselitteisyys on olemassaoloa määrittävä ominaisuus. Yksiselitteisyyden sijaan ihminen on sekä-ettäisyys: ihminen on subjekti (toimija) mutta myös ruumiillisuudessaan objektiivinen, objekti (muille toiminnan kohde); henkeä ja ruumista; kuolevainen mutta kaipaa jotain kuolematonta jne. Beauvoirin mukaan tämän perustavan moniselitteisyyden ja jatkuvan “epävalmiuden”, täydellistymättömyyden, hyväksyminen on avain eettiseen ja täyteen elämään.

Moniselitteisyys ei kuitenkaan koske vain yksilöllistä olemassaoloa, vaan vaikuttaa myös Beauvoirin poliittisissa näkemyksissä. Beauvoir, joka ei Toisen sukupuolen (1949) lisäksi kirjoittanut erityisesti naisliikkeestä, vaan sosialistina kiinnitti huomiota luokkakysymyksiin [1], varoitti 1960-luvulla pitämässä puheessaan feministejä sitoutumasta liian tiiviisti yhteen tavoitteeseen, kuten lakien takaamiin oikeuksiin, jotka alkoivat 60-luvulla olla monissa maissa yhä enemmän saavutetut. Beauvoir ei väittänyt lakiin kirjattuja oikeuksia turhiksi tai hyödyttömiksi, vaan hänen puheensa konteksti oli niin sanotun takaiskun tai tuulen kääntymisen jälkeinen hämmennys; naisasialiike oli pitkään ajanut äänioikeutta ja muita keskeisiä kansalaisoikeuksia – sitten tuli 1950-luku ja konservatiivisten arvojen paluu. Entä jos naiset eivät haluakaan valtaa, vaan olla kotirouvia? Miten feministit voivat väittää tietävänsä paremmin, mitä naiset haluavat? Beauvoir toi esiin, miten pelkkiin poliittisiin oikeuksiin keskittyminen ei ole riittävää, vaan ne voivat myös toimia piilottaen todelliset ongelmat; feministisiä tavoitteita vastustavat käyttivät – ja käyttävät edelleen – oikeuksiin vetoamista, pyrkiessään tekemään vaatimukset mielettömiksi: “mutta onhan naisilla jo oikeudet, he eivät vain halua käyttää niitä!”

Mikä sitten on Beauvoirin suositus tilanteessa, jossa keskeisten tavoitteiden saavuttaminen voikin merkitä vain uusia keinoja vastustaa feministisiä tavoitteita? Hän painottaa vaatimusta ottaa huomioon tilannesidonnaisuus; ei ole olemassa yhtä ja lopullista ratkaisua yhtään mihinkään. Ei ole olemassa täydellistä poliittista ohjelmaa, eikä missään tilanteessa voi ottaa huomioon kaikkia tekijöitä; kun ollaan kiinnostuneita naisten palkasta ja pätkätöistä, suljetaan samalla ulkopuolelle ne, joilla töitä ei ole. Keskityttäessä Suomeen jää muu maailma ja sen inhimilliset kärsimykset ulkopuolelle. Ihminen ei ole jumala, vaan rajallinen olento. On olemassa pieniä ja vähämerkityksisiä kysymyksiä ja tärkeitä, jopa elintärkeitä kysymyksiä. Tästä huolimatta vaatimus kaikkivoivasta ja kaiken huomioivasta näkökulmasta on mahdoton. Hyväksymättä epätäydellisyyttä ja osittaisuutta on mahdoton tehdä yhtään mitään.

Laillisten oikeuksien moniselitteisyydestä ajankohtainen esimerkki on tietenkin tasa-arvoinen avioliittolaki. Sen saavuttamisen tärkeyden voi ja on syytä ymmärtää, mutta toisaalta on väistämätöntä tiedostaa, ettei syrjintä tai diskriminaatio yksiselitteisesti lopu sen säätämiseen. Toisaalta voi ja on syytä keskustella siitä, miten perheinstituutio ja naisen ja miehen perhe muodostama on olemassa etuoikeutettuna yksikkönä. Tarvitsemmeko me avioliittoa instituutiona? Ja jos kyllä, niin millä edellytyksin?

 

Kenen yksilölliset oikeudet ja millä ehdoilla?

Feminismillä on vähintäänkin moniselitteinen suhde yksilöistä ja yksilöllisyydestä puhumiseen sekä yksilön vapauteen vetoaviin retorisiin temppuihin. Ensinnäkään tarkoitus ei ole nähdä ihmisiä vain ja ainoastaan sukupuolensa edustajina. Ihmiset ovat olemassa vain yksilöinä, ja feministien on puolustettava ja edistettävä yksilön oikeutta määritellä itsensä (sukupuolensa ja seksuaalisuutensa) kuten haluaa – sellaisissa rajoissa, ettei vahingoita toisia. Kaiken toiminnan epätäydellisyyteen liittyy myös feministisen politiikan sisäinen ristiriita; jotta voimme edetä kohti tulevaisuutta, jossa sukupuolella ei ole merkitystä, on ensiksi huomioitava se, miten sukupuolella on ollut ja on edelleen merkitystä. On mahdotonta harpata nykyhetkestä utopiatilaan, jossa nykyiset käsitykset ja stereotypiat eivät päde. On kovin helppoa sanoa kohtaavansa kaikki ihmiset sukupuolesta huolimatta ja heittää “eihän sillä ole mitään väliä, mitä sieltä housuista löytyy”, yrittäen näin mitätöidä feministien huolen niistä tavoista, jolla ihmisiä sullotaan erilaisiin lokeroihin. On eri asia sanoa, ettei anna sukupuolen vaikuttaa tapaan kohdata ja kohdella toisia kuin todella toteuttaa tätä. Jälkimmäinen on kuitenkin se, millä todella on merkitystä. [2]

Toisaalta yksilöiden puolustamiseen vetoaminen voi toimia savuverhona toimille, jotka todellisuudessa ovat kaikkea muuta kuin yksilöiden oikeuksia huomioivia; ajankohtaisena esimerkkinä toimii taas esille noussut puhe burka- ja niqab-kiellosta. Kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala (ps) on (toistamiseen) ehdottamassa kieltoa, koska ”burkien ja niqabien salliminen on valtiovallan selkeä kannanotto siihen, että erityisryhmien uskonnolliset traditiot asetetaan ihmisoikeuksien edelle.” [3] Vahvasti sukupuolen mukaan eriytetty pukeutumiskoodi on varmasti monen feministin mukaan epäilyttävä,[4] mutta mikäli olemme huolissamme ihmisten oikeuksista on syytä kiinnostua siitä, mitä tällaiset kiellot ja sanktiot todella tekevät niille, joita ne tulisivat koskemaan. Saarakkala vetoaa yksilön oikeuden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaan, mutta haluaa valtion puuttuvan henkilökohtaisiin valintoihin. Mikäli ajatusleikimme, että kaikki tavalla X pukeutuvat ovat pakotettuja tilanteeseensa tietyn tahon toimesta, mitä tapahtuu, jos heidän pukeutumisestaan tehdään laitonta? Tällöin yhteiskunta rankaisisi sorron uhria ja asettaisi hänet vaaralliseen tilanteeseen. Huom. Saarakkalan oletus on ongelmallinen, mutta vaikka se pitäisi paikkansa, hänen ehdottamansa toimintatapa on väärä. Jussi Förbom kirjoittaa Amnesty-lehden kolumnissaan, että mikäli “todella halutaan vahvistaa musliminaisten oikeusasemaa, olisi vaadittava matalan kynnyksen palveluja, joihin myös turvapaikanhakijoilla olisi pääsy heti maahan saavuttuaan”. [5] Patenttiratkaisuja ei ole.

Puolustettaessa yksilöllisiä valintoja on toisaalta huomioitava, miten yksilöllisyys ja yksilön oikeudet ja vapaudet on aktiivisesti valjastettu markkinakieleen ja erilaisten ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömien elämäntyylien edistämiseen. Itselleni tulee ristiriitainen olo silmäillessä naistenlehtien “sisko, usko itseesi ja vaadi palkkaa jota ansaitset”-juttuja. On ihan kiva, jos joku nuori tyttö niistä voimaantuu. Ei siinä mitään. Kuitenkin yhteiskunnassa, jossa korkein arvo on kilpaileminen muita vastaan ja “itsensä toteuttaminen”, yksilön oikeudet toteuttaa itseään eivät ole kovin kumouksellisia, etenkin kun kaikki tapahtuu selkeästi normitetussa tilassa, jossa repäisevää on ostaa uusi, rohkeakuosinen paita.

Ei ole välttämätöntä harrastaa paheksuntaa ja moralisointia yksilötasolla, mutta laajemman näkökulman tavoittelu on paikallaan, sen sijaan, että minkä tahansa valinnan kääntää voimauttavaksi, mikä ainakin itselleni näyttäytyy ajoittain feministisen tai queer-kritiikin helmasyntinä. Vaikkapa kosmeettisen kirurgian voi ymmärtää oman elämänsä haltuunottona, ja burleski voi todellakin voimaannuttaa, mutta yhtä lailla on kysyttävä, mitkä ovat ne ehdot, jotka näitä valintoja säätelevät; miksi tietynlaiset päämäärät näyttäytyvät mielekkäinä ja järkevinä?

Nykyisin kyseenalaistamattomina ja “normaaleina” päämäärinä näyttäytyvät taloudelliset, mutta myös esimerkiksi ulkoiseen olemukseen liittyvät tavoitteet (joiden perustellaan edistävän kokonaisvaltaista hyvinvointia.) Vaatimus siitä, että ihmisten pitää saada itse valita on usein harhautus, jonka on tarkoitus tehdä tyhjäksi feministinen kritiikki; “mestaroivatko feministit naisia?!”. Kysymyksen vilpillisyys liittyy siihen, miten yksilöiden valinnanvapautta ei puolusteta muita yksilöitä määrittäviä voimia vastaan (uskomukset, normit, populaarikulttuuri,..) Jos moniselitteisessä todellisuudessa on kiinnostunut yksilöistä, on kysyttävä, millaisten ehtojen alaisuudessa nämä yksilöt toimivat.

Ja juuri tässä sukupuoli astuu kuvaan…

Viitteet:

1. Sosialismi ja feminismi eivät tietenkään ole vastakkaisia, mistä kertoo vahva sosialistisen feminismin perinne. Beauvoir ei sen sijaan itse Toisen sukupuolen lisäksi kirjoita eksplisiittisesti sukupuolesta.

2. Tämä tietenkin koskee kaikkia erilaisuuden muotoja.

3.http://yle.fi/uutiset/kansanedustaja_sakottaisi_burkista_ja_niqabeista_-_suomessa_kayttajia_vain_muutamia_kymmenia/6617903

4. Ns. länsimaissahan ei ole sukupuolen mukaan eriytynyttä pukeutumiskulttuuria, eihän? Normit ja pakko eivät ole sama asia eikä niitä pidä vetää samalle viivalle, mutta hurskastelu siitä, että “kyllähän mies voi pukeutua vaikka mekkoon päivästä toiseen” on sumutusta. Normeista poikkeaminen ei ole laitonta, muttei myöskään sovitettavissa helposti yhteen normaalien toimien kanssa (mm. työpaikan hankkiminen.)

5. Jussi Förbom, “Hunnutetuista tarkoitusperistä”. Amnesty-lehti 2/2013. s. 34. Tässä ei ole tarkoitus pohtia tarkemmin musliminaisten asemaa ja sen suhdetta tiettyihin käytäntöihin, mutta Saarakkalan vetoaminen huntukieltoon kannanottona “universaalien ihmisoikeuksien puolesta” asettuu kontekstiinsa, kun huomioidaan, miten sama kansanedustaja on esittänyt aikaisemmin huntukieltoa vedoten naamioitumiskieltoon julkisilla paikoilla. On olemassa maita, joissa on diktatuuri ja naisten oikeudet erittäin huonot (Saudi-Arabia), mutta ajatus siitä, että yksiöiden itsemääräämisoikeuteen puuttuminen Suomessa antaisi “signaalin” tätä järjestelmää vastaan on absurdi. Ylipäätään puhuessa naisten pukeutumisesta on huomioitava, mite paljon normeja kaikkeen pukeutumiseen liittyy. En myöskään ole varma, onko syytä tehdä vahvaa erottelua uskonnollisten ja muiden asusteiden välillä. (Pään peittävä vaatetus on monissa maissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus.) Pakkoa en tällä yritä oikeuttaa tai puolustaa, mutta vain tiettyjen asusteiden näkeminen merkkinä asiasta X ja päättäminen ihmisten puolesta siitä, mitä ne edustavat, on omiaan lietsomaan ennakkoluuloja; “muiden” “oudot tavat” huomaa herkemmin kuin ne, mihin on tottunut.

 

Lähteet:

de Beauvoir, Simone Moniselitteisyyden etiikka. suom. Erika Ruonakoski. Tutkijaliitto 2011.

Lukkari, Hanna: “Beauvoir and the Politics of Rights and Liberation”. Esitelmä seminaarissa The Legacy of Simone de Beauvoir: Ambiguity and Embodied Subjectivity. Helsinki, 15.4.2013.