Vieraan vuoro: Feminismi Rojavassa ja länsimaiset fantasiat

Gelawej Viyan

***

Iltalehti uutisoi, että ”Kurdien ’Angelina Jolie’ kuoli taistelussa Isisiä vastaan”. Pitääkö naisen muistuttaa Hollywood-julkkista että hänen kuolemansa ylittää uutiskynnyksen? Kuka määrittelee hänen kauneutensa ja millä perusteella?

Naississi Asya Ramazan Antar, taistelijanimeltään Viyan Antar, kuoli elokuussa Rojavan (Länsi-Kurdistanin) alueella Syyriassa taistelussa Manbijin kaupungin pohjoispuolella. Hän oli kurdi ja kuului naisista koostuviin YPJ-joukkoihin (Naisten itsepuolustusjoukot). YPJ ajaa yhdessä YPG:n (Kansan itsepuolustusjoukot) kanssa monietnistä itsehallintoaluetta Pohjois-Syyriaan sekä taistelee alueella ISIStä vastaan.

Uutisessa tehtävä naisten esineellistäminen ja sovittaminen länsimaisiin fantasioihin on todella ongelmallista. ISIS asettaa tietyt vaatimukset näille naisille ja länsi heittää oman viittansa heidän harteilleen. Tämä tekee näkymättömäksi sen, että he ovat todellisia ihmisiä, joilla on ihan omat sankarit ja omat ideaalit siitä, miten he haluavat olla ja elää. Demokratiaa ja vapautta julistavan lännen luulisi ymmärtävän ja kunnioittavan tätä.

Rojavassa on luotu yhteiskuntamalli, joka perustuu sukupuolten väliseen tasa-arvoon, ympäristön kunnioittamiseen, suoraan demokratiaan sekä kansojen ja uskontojen väliseen vuoropuheluun. YPJ taistelee alueellaan seksismiä ja patriarkaalista kulttuuria vastaan. Naisliikkeen ansiosta Rojavassa on kielletty moniavioisuus ja pakkoavioliitot, lisäksi alueelle on saatu mahdollisuus siviilivihkimiseen. Alueen suurin kansanryhmä on kurdit, mutta siellä asuu myös paljon arabeja, assyrialaisia, turkmeeneja, armenialaisia ja tšerkessejä. Rojavan hallintomalli perustuu sekularismiin ja kaikkien etnisten ja uskonnollisten ryhmien tasapuoliseen osallistumiseen. Kaikissa hallintoelimissä on edustus kaikista ryhmistä, lisäksi vähintään 40% paikoista kuuluu olla naisilla. Nuorisolla on oma kiintiönsä.

Viyan Antar on tietenkin kaunis, aivan kuten hänen kaikki muut toverinsa, jotka taistelevat maailmaan rumimpia miehiä vastaan. Kun puhun rumasta, tarkoitan ISISin aatetta enkä sen kannattajien ulkonäköä – jälkimmäinen on täysin toissijaista. Varmasti hänellä olisi ollut muitakin vaihtoehtoja kuin lähteä vapaaehtoisena sotaan. Mutta uutinen on hänen ulkonäkönsä, eikä se asia minkä eteen hän antoi henkensä?

 

Lue lisää:

Lisää Rojavan mallista Rojavan puolesta-ryhmän sivulla: http://rojavanpuolesta.tumblr.com/

Uutisia kurdialueilta: www.kurdishquestion.com

Democratic Confederalism http://www.freeocalan.org/…/Ocalan-Democratic-Confederalism…

Liberating Life: Woman’s Revolution http://www.freeocalan.org/…/2014/06/liberating-Lifefinal.pdf

The ’Rojava Revolution’ in Syrian Kurdistan: A Model of Development for the Middle East http://kurdishquestion.com/…/3277-the-039-rojava-revolution…

Rojava revolution: It’s raining women https://www.opendemocracy.net/…/rojava-revolution-it-s-rain…

Jin, jiyan, azadî
http://dilar91.blogspot.fi/

Dilar Dirik & Rojavan feministinen vallankumous / Dilar Dirik & Rojava’s feminist revolution
http://www.totuusradio.fi/dilar-dirik-rojavan-feministinen…/

The whole world is talking about us, Kurdish women
http://kurdishquestion.com/…/the-whole-world-is-talking-abo…

Vieraan vuoro: Islamia ja muotia käsittelevän paneelin antia

Liban Sheikh

***

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan järjestämillä Naiskulttuuripäivillä oli musliminaisten muotia käsittelevä paneeli. Puhumassa olivat Jaakko Hämeen-Anttila ja Naima, Suleqo Yusuf sekä Anna-Mari Almila (London College of Fashion).

Summausta keskustelusta:

1) On naurettavaa tyypitellä kaikki valtaosin islaminuskoiset kulttuurialueet vaatetukseltaan samanlaisiksi. Maantieteelliset tyylierot ovat valtavia. Kontekstia ”musliminaisten pukeutumisen” kategorian karikatyyrimaiseen luonteeseen tuo esim. se, että ruvettaisiin käymään julkista keskustelua ”ateistinaisten” pukeutumistyylistä ja sen taustoista. Kulttuuristen vaatetuserojen merkittävin selittäjä on pukeutumistapojen rutiininomaisuus, se on osa arkipäivän habitusta eikä jatkuvan tietoisen työn tulosta, kuten saatetaan tiedostamatta olettaa

2) On myös tarpeellista huomioida muodin ja pukeutumiskoodien käsitteellinen ero – se että puhutaan ”musliminaisten pukeutumistyylistä” viittaa usein pukeutumiskoodeihin, jotka nähdään yhtenäisinä kaikissa muslimikulttuureissa. Pukeutumiskoodien uskonnollinen merkityksellisyys kuitenkin vaihtelee paljon ja on sidoksissa historiallisiin/ideologisiin muutoksiin. Naisten pukeutumiselle tunnustuksenomaiseksi on noussut huivi, joka nähdään ominaiseksi alistavaksi määritellylle uskonnolle. Halu nähdä huivi merkkinä alistamisesta, josta ”länsimainen kulttuuri” voi pelastaa, rakentuu pitkälti orientalistiselle diskurssille, joka on voimistunut etenkin ”terrorismin vastaisen sodan” alettua vuonna 2001. Naiman ja Suleqon mukaan huivin symbolista merkitystä ei kuitenkaan anneta ulkoapäin. He korostivat hijabin merkitystä yksilöllisenä symbolina, tällöin ”huivi” (yleisessä muodossaan hiukset ja päälaen peittävästä turbaanista aina kasvot peittävään niqabiin) edustaa pyrkimystä islamilaiseen kanssaihmisiä kunnioittavaan käytökseen – ei pakkona vaan toimijuutta ilmentävänä valintana.

3) Vaatteista puhuttaessa on hyvä muistaa pukeutumista koskevan sosiaalisen kontrollin olevan kaikissa yhteisöissä läsnä (mikä usein unohtuu universaaliksi oletetussa eurosentrisessä kehyksessä). Suomessakaan ei julkisessa tilassa pukeuduta miten sattuu saati jätetä pukeutumatta. Lisäksi pukeutumistyylien sukupuolinormatiivinen koodisto on tarkka, eikä pidä unohtaa paradoksaalista keskustelua huivin kieltämisen tarpeesta, jossa itsessään harjoitetaan parhaillaan sosiaalista kontrollia.

4) Huiviin ulkoapäin liitetystä symboliikasta ja ”alistavan kulttuurin” merkitysyhteyksistä johtuen, siitä on tullut myös identiteetin haltuun ottamisen väline ja feministinen statementti. Vaatekappale, joka ei välttämättä aiemmin itsessään merkinnyt mitään, voi nykyään olla mm. `statement against racialization` eli kannanotto rodullistamista vastaan. Valkoisen feminismin ajattelutavassa tätä on kuitenkin vaikea nähdä, ja marginalisoitujen naisten ylitse puhutaan ikään kuin he eivät pystyisi itse asiaan ottamaan kantaa.

5) Lisäksi keskustelussa ”musliminaisten pukeutumisesta” on huomioitava estetiikan ja seksikkyyden ero – se mikä on muodikasta on aina suhteellista, eikä sen tarvitse noudattaa seksuaalistavan järjestyksen ehtoja. Kaunis ja trendikäs voi olla ilman itsensä paljastamisen vaatimusta. Anna-Mari Almilan mukaan monet isot vaateketjut ovatkin haistaneet tässä ”urbaanissa monikulttuurisuudessa” uuden markkina-alueen.

 

Suositeltavia tekstejä/kuuntelemista:

4 Ways Mainstream Feminism fails Muslim Women

Toiseus 101 – Näkökulmia toiseuteen

Muslimifeministi Sanna Thamer: Naisten asemaa puolustavat islaminvastustajat sylkevät huivia käyttävien päälle

 

Imetyskeskustelusta ja feminismistä

Katariina Mäkinen

****

Feministisen aikakauslehti Tulvan sivuilla käytiin hiljattain kiivasta keskustelua imetyksestä. Tarkemmin sanottuna aiheena on ollut uusimmassa Tulvassa julkaistu artikkeli, jossa otsikkonsa mukaisesti haastetaan ”imetyksen myyttejä”. Poikkeuksellisen ja provosoivankin artikkelista tekee se, että näkökulma on selkeästi imetyksen ylivertaisia hyötyjä kyseenalaistava. Myyttejä rikotaan muun muassa toteamalla, että alkoholin juominen ei merkittävästi vaikuta äidinmaidon alkoholipitoisuuteen. Samoin äidinmaidon selkeä paremmuus suhteessa korvikkeeseen kyseenalaistetaan. Kaikki artikkelissa esitetyt väitteet (liittyen erityisesti äidinmaidon terveysvaikutuksiin suhteessa korvikkeeseen) eivät ole aivan täsmällisesti paikkansa pitäviä, ja Tulva julkaisikin oikaisun jossa näitä väitteitä korjattiin ja täsmennettiin.

Imetystä käsitellyt artikkeli itsessään ei ollut erityisen hyvin kirjoitettu ja lähteitä olisi ehdottomasti tarvittu, mutta artikkelissa kiinnostavinta oli kuitenkin tekstin herättämä reaktio. Facebookin kommenttiketju täyttyi välittömästi erittäin jyrkistä ja pettyneistä kommenteista, joissa lytättiin artikkeli (kirjoittajineen) ja vaadittiin Tulvalta välitöntä asiavirheiden korjausta. Juttua pidettiin epäfeministisenä ja ketju postattiin täyteen erilaisia imetyksen paremmuudesta todistavia tutkimustuloksia. Tulvan laatiman vastineen ja oikaisun jälkeen ketjussa edelleen uhkailtiin mm. JSN-kantelulla ja lehtien polttamisella.

Pohjimmiltaan keskustelussa taisi olla kysymys siitä, voiko feministinen näkökulma olla sellainen, jossa imetyksen merkitystä ei korosteta vaan pikemminkin pyritään tukemaan niitä, jotka syystä tai toisesta eivät pysty imettämään tai halua imettää lastaan. Jos kyse olisi ollut vain ”asiavirheistä” kuten ketjussa jatkuvasti toisteltiin, ei tunnekuohu ja kommenttien määrä varmaankaan olisi ollut niin suuri. Kysymys feministisestä näkökulmasta nousi myös kommenteissa jatkuvasti esiin, ja monet toivoivat että Tulva olisi julkaissut erilaisen, imetykseen myönteisemmin suhtautuvan artikkelin jossa olisi haastateltu imettäviä äitejä ja ”imetyksen asiantuntijoita” (joihin eivät keskustelun perusteella lukeudu esimerkiksi professorit ja lääkärit vaan pikemmin tukihenkilöt ja aktivistit).

Keskustelua sivusta seuranneelle koko ketju oli hämmentävää luettavaa. Solidaarisuutta ja feministisyyttä peräänkuuluttavat keskustelijat onnistuivat samalla yhä uudelleen ja uudelleen toistamaan, kuinka imetys on parasta ja että vaikka jokainen toki saa tehdä omat ratkaisunsa, niin imetys on kuitenkin kiistämättä paras ratkaisu. Imetys on naisen etuoikeus. Ei-imettäminen on vähän niin kuin makoilisi sohvalla vaikka tietää että urheilu olisi paljon terveellisempää. Ei-imettäminen ei koskaan johdu siitä että imetys ei yksinkertaisesti onnistuisi, vaan aina siitä että tietoa tai apua ei ole tarpeeksi. Kun ottaa huomioon, miten käsittämättömän herkkä aihe omasta lapsesta huolehtiminen on, monet Tulvan sivulle postatuista kommenteista olivat suorastaan väkivaltaisia siinä miten ne mitätöivät ei-imettäneiden naisten sekä transihmisten ja muunsukupuolisten kokemusta.

****

Omassa äitiydessäni eräs hienoisen surun tai haikeuden aihe on ollut se, että äitiyteen liittyvä (feministinen) aktivismikeskustelu on niin kaukana omista kokemuksistani ja sellaisesta tuesta, jota olisin tarvinnut. En ole kaivannut medikalisaatiokritiikkiä tai tukea luomusynnytykseen. En kokenut että minua tai kipuani tai minun ja lapseni hyvinvointia olisi millään tavoin kyseenalaistettu tai vähätelty synnytyssairaalassa. En halunnut synnyttää ilman kipulääkkeitä tai kotona. Halusin kaikki mahdolliset lääkkeet (ja ne myös sain) ja halusin, että apu on lähellä, mikäli jotakin menisi pieleen. En kokenut että synnytyksen käynnistäminen olisi ollut huono juttu tai vastoin minun tai lapseni parasta.

En ole myöskään kokenut että imetykseen suhtauduttaisiin kielteisesti tai että tietoa ei olisi saatavilla. Päinvastoin, sairaalassa sain loputtomasti apua esimerkiksi imemisotteen löytymiseen. Tähän toki vaikutti sekin, että synnytyssairaala oli julkilausutusti vauvamyönteinen eli imetysmyönteinen. Ensimmäinen huono äiti -suru minulle tuli siitä, kun hoitaja antoi ymmärtää, etten ollut ensimmäisen vuorokauden aikana imettänyt vauvaa tarpeeksi monta kertaa (onneksi seuraavana vuorossa ollut hoitaja osasi kertoa, että vauva näytti voivan vallan mainiosti tästä laiminlyönnistäni huolimatta). Emme antaneet lapselle ensimmäisten viikkojen aikana tuttia, koska se kuulemma voi häiritä imemisotetta. Emme myöskään antaneet korviketta moniin kuukausiin, koska se kuulemma voi häiritä imetystä. Näin jälkiviisaana ajattelen, että korvike olisi noina kuukausina säästänyt minut ja puolisoni monelta stressiltä ja hädältä, ja mahdollistanut minulle puolta tuntia pidemmät poissaolot vauvan luota. En siis koe, että ongelma olisi ollut imetyksen vähättelyssä tai siinä että tietoa ei ollut saatavilla: tietoa oli saatavilla, imetystä tuettiin ja hyvä niin. Ehkä hieman joustavampi suhtautuminen imetyksen ja pulloruokinnan yhdistämiseen olisi ollut ainakin meidän perheen kohdalla hyvä juttu, mutta näinkin toki selvittiin.

Isoin ongelma imetyksen kohdalla minulle oli se, että liikkuminen kodin ulkopuolella oli vaikeaa. Vauva saattoi haluta ruokaa vartin välein, ja sopivan imetyspaikan löytäminen kaupungilta talvella oli hankalaa. Erityisesti alussa olin arka ja ujo, enkä halunnut imettää esimerkiksi kahvilassa keskellä ihmisvilinää. Myöhemmin vauva vääntelehti, itki ja kiukkusi syödessään, ja silloinkaan ei ollut mukavaa olla esimerkiksi ravintolassa tai kirjastossa imettämässä. Imettävänä äitinäkin koin, että kehoni on yksityinen ja että ruokailu on minun ja vauvan välinen asia, enkä halunnut olla katseiden kohteena. Imetys myös kesti vähintään puoli tuntia kerrallaan. Monesti kaipasin rauhallista, suojaisaa nojatuolia, ehkä verhon takana tai joka tapauksessa hieman sivummalla kaikesta hälinästä.

Oma ongelmani julkisen imetyksen suhteen ei siis ollut se, ettenkö olisi voinut ja saanut imettää missä vain. Ongelma oli ennemminkin se, että olisin kaivannut julkiseen tilaan imetykselle varattuja rauhallisia paikkoja. En halunnut imettää missä vain. Tätä näkökulmaa on kuitenkin vaikea tuoda esiin imetyskeskustelussa. Mieleeni jäi esimerkiksi jonkin keskustelun kommentti, jonka mukaan on surullista jos nainen ei halua imettää julkisesti.

Selvennykseksi täytyy heti todeta, että oikeus imettää julkisesti on ehdottoman tärkeä: ilman sitä on tosiaan vaikea päästä kotoa pois ollenkaan. Mutta toivoisin, että oma kokemuksenikin tulisi joskus esille keskusteluissa, sillä kyse on yhtä lailla poliittisesta vaatimuksesta: tarvitaan omaa, erityistä tilaa niille jotka sitä toivovat ja tarvitsevat.

Summa summarum: En kokenut aktiivista synnytystä omaksi jutukseni, eikä imetysaktivismikaan oikein puhu niistä asioista jotka itse koin ongelmiksi. En ole myöskään kovin kiinnostunut siitä, missä kenenkin vauva nukkuu tai miten kenenkin vauva syö, tai kannetaanko vauvaa liinassa vai käsivarsilla tai käyttääkö hän kestovaippoja vai ei. Nämä eivät olleet asioita, joiden ympärille muodostuneet yhteisöt olisivat tuntuneet minulle kutsuvilta tai luontevilta. Ne asiat joita itse kävin läpi ja joihin olisin kaivannut vertaistukea ja tietoa liittyivät ensisijaisesti vanhemmuuden jakamiseen ja omaan jaksamiseen. Imetysaktivismin parista nousevat näkökulmat itse asiassa vaikeuttivat kumpaakin.

***

Tutkimuskirjallisuudessa on puhuttu nykyvanhemmuudesta intensiivisenä vanhemmuutena. Se tarkoittaa, että vanhemmuus on jatkuvaa intensiivistä työtä, jossa vanhemman on tehtävä tietoisia valintoja ja selvitettävä itse valintojensa perustelut. Sen sijaan, että seuraisi kyseenalaistamatta asiantuntijoiden (esim. lääkärien) suosituksia, on itse jatkuvasti tutkittava ja pohdittava pienimpiäkin ratkaisuja. Kyse ei ole ainoastaan siitä, valitseeko seurata esimerkiksi kiintymysvanhemmuuden periaatteita. Vaikka niitä ei seuraisikaan, on kuitenkin tultava tietoiseksi niistä, ja tehtävä oma päätös siitä pitäisikö lapsen nukkua perhepedissä vai ei. On voitava perustella itselleen, miksi meillä näin vaikka noilla noin. On pohdittava, ketkä ovat luotettavia asiantuntijoita. Tähän kaikkeen kuluu energiaa ja aikaa.

Intensiivinen vanhemmuus on myös erittäin sukupuolittunutta. Kulttuurisesti näyttää käyvän niin, että nimenomaan äidit ovat niitä, jotka valintoja tekevät ja niistä kiistelevät. Samalla monet valinnoista (kuten imetykseen liittyvät) myös vaikuttavat vanhemmuuden jakamiseen ja äitien jaksamiseen. Kysymystä sukupuolesta ei kuitenkaan yleensä tuoda keskusteluissa esiin: ehkä se on liian vaikea. Miten keskustella siitä, että tämä minun valintani, jonka tein lapseni parhaaksi, tarkoittaa myös sitä, että minulle kasautuu suhteettoman suuri vastuu hoivasta.

Tulvan Facebook-sivujen keskustelussa moni hermostui kommentista, jossa annettiin ymmärtää että ei oikeastaan ole väliä miten lapsensa ruokkii, kunhan ruokkii. Tämäntapainen kannanotto koettiin imetystä ja siihen liittyviä ponnisteluja väheksyvänä ja mitätöivänä, mikä on ymmärrettävää. Väittäisin kuitenkin, että intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa juuri ajatus siitä, että jollakin lapseen liittyvällä yksittäisellä valinnalla ei elämän suuressa mittakaavassa ehkä olekaan niin isoa merkitystä kuin usein väitetään, on itse asiassa aika radikaali ja vapauttava. Se ei vapauta vanhemmuuden vastuusta, mutta vapauttaa ajattelemaan lapsen elämää ja omaa elämää kokonaisuutena, jossa tietynlaisen äitiyden virheetön suorittaminen ei ehkä olekaan se merkittävin tekijä.

Samalla avautuu oikeastaan myös tilaa kyseenalaistaa ajatus siitä, että esimerkiksi imetyksessä on kyse mahdollisimman hyvin informoiduista valinnoista, joita rationaalinen toimija suorittaa (tätä imetysaktivismissa usein pidetään päämääränä: että jokainen voisi tehdä valinnan mahdollisimman hyvin informoituna). Ehkä kyse onkin ihmisten välisistä suhteista, erilaisista sattumista ja ruumiillisuuden asettamista reunaehdoista, joiden seurauksena sitä joko imettää lastaan tai ei.

Tästä näkökulmasta ajattelen, että Tulvan keskustelua hallinnut näkemys imetysmyönteisyydestä ainoana mahdollisena feministisenä lähestymistapana on surkean kapea. Feministinen näkökulma voi myös olla sellainen, jossa tuodaan esiin, että imetyksen hyötyjä koskeva tutkimustieto ei ole ihan niin kiistatonta ja selvää kuin yleensä ajatellaan, ja että keskittyminen siihen kuka täysimettää ja kuinka pitkään ei välttämättä ole se hedelmällisin lähtökohta solidaarisuudelle ja kunkin oman vanhemmuuden tukemiselle.

 

Lisää keskustelua:

http://matkustavavalo.tumblr.com/post/58083002976/syntynyt-synnytt%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n

http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/mina-en-imettanyt

 

Tutkimuskirjallisuus:

Ellie Lee ym. 2014: Parenting Culture Studies

Charlotte Faircloth 2013: Militant Lactivism? Attachment Parenting and Intensive Motherhood in the UK and France

 

****

Kiitos Liinalle, Johannalle ja Elinalle kommenteista ja kannustuksesta!

Kenet työ vapauttaa?

Elina Halttunen-Riikonen

***

Työkeskeisessä yhteiskunnassa feministinen keskustelu ja politiikka painottaa työtä. Oikeus tehdä työtä nähdään suurimpana saavutuksena – heti äänioikeuden jälkeen. Mutta kuinka pitkälle tämä kantaa tilanteessa, jossa työ ei aina ole toimeentulon tae, työttömyydestä halutaan rankaista työtöntä ja työ määrittää ihmisen arvon? Työnormin ja työkeskeisten kamppailujen kriittisellä ruodinnalla voidaan tehdä lisää tilaa kipeästi kaivatuille vaihtoehdoille.

Vinkkiä työkeskeisyyden haastamiseen voi etsiä Silvia Federicilta, joka näyttää kuinka työfiksaatiota horjutetaan parhaiten pureutumalla siihen, mitä ei lueta palkkatyön alueeseen. Federici on omistanut monikymmenvuotisen uransa aktivistina ja tutkijana kotitöiden ja laajemmin (palkattoman tai huonosti palkatun) hoivatyön politisoimiseen.

Federici on tunnetuin kansainvälisestä Wages for Housework -kampanjasta, jonka hän lanseerasi 70-luvulla muiden marxilaisten feministien kanssa. Se vaati nimensä mukaisesti palkkaa kotitöistä. Monet feministit huolestuivat: ei kai kampanja halunnut sementoida kotirouvien alisteista asemaa? Sulkea ikuisiksi ajoiksi kotiin? Ei suinkaan.

Vuonna 1975 kirjoittamassaan tekstissä Federici selventää: ”For we are not struggling for more equal redistribution of the same work. We are struggling to put an end to this work and the first step is to put a price tag on it.” (37).

Voi kuulostaa ristiriitaiselta, että Federicin mukaan palkan vaatiminen kotitöistä on askel palkattoman ja aliarvostetun työn aseman muuttamiseen. Kampanjan mukaan se ei vahvistanut vallalla olevaa järjestystä vaan laittoi sen selän seinää vasten. Feministit olivat jo aiemmin kritisoineet kotirouva-identiteettiä ja paljastaneet kutsumustyön olevan koodinimi kaikelle, mitä oletetaan tehtäväksi ilmaiseksi tai pienellä palkalla. Federici ja kumppanit halusivat lisäksi tuoda esiin kotityön yhteiskunnallisena, materiaalisena suhteena: mitä tarkoitusta palkaton työ palvelee, mitä tahoja ”naisellisen luontaisen pyyteettömän huolenpidon” glorifiointi pohjimmiltaan hyödyttää? Pariskunnan keskinäisen hierarkian tarkkaaminen ei kerro riittävästi.

”To say that we want wages for housework is to expose the fact that housework is already money for capital.” (19)

Palkatta tehty työ on rahanarvoista, mutta ei hänelle joka työtä tekee. Kampanja käänsi pelilaudan ja teki näkyväksi, kuinka riippuvaista pääoman kasaaminen ja siinä sivussa kaikki yhteiskunnan osa-alueet ovat riippuvaisia näkymättömästä, vähäarvoisesta, sivuseikaksi julistetusta.[1] Se teki näkyväksi näkymättömän mutta välttämättömän työn ja kieltäytyi näkemästä sitä yksilöllisenä vastuuna tai (heteroseksuaalisen) perheen yksityisasiana.

”Wages for housework meant opening a struggle directly on a question of reproduction, and establishing that raising children and taking care of people is a social responsibility”. (Federici 57.)

Federici jatkaa monen muun marxilaisen feministin kanssa Marxin kritiikin syventämistä: ei riitä, että kapitalisti riistää lisäarvon, maksaa vähemmän palkkaa kuin saa työpanoksesta itselleen hyötyä, vaan palkkatyö tulee mahdolliseksi palkattoman työn avulla. Kärjistäen: että työläinen voi astua tehtaan porteista riistettäväksi, pakotettuna myymään ainoa asia joka hänellä on eli työvoima, on hänet pitänyt hoivata lapsena, syöttää, vaatettaa monta vuotta. Myöhemmin ruoan, siivouksen, hoivan tarve jatkuu läpi iän ja lisääntyy vanhuutta kohden.

Vallitsevan kapitalistisen talousjärjestelmän ja siitä hyötyvien tahojen lisäksi kampanja kritisoi myös erilaisten emansipaatioliikkeiden strategioita. Työväenliike ja laajemmin vasemmisto ovat olleet kaikkein kiinnostuneimpia palkkatyöstä ja jättäneet sen ulkopuolelle ison osan muuta työtä, palkattomasta kotityöstä aina seksityöhön. Ne olisi otettava kamppailun keskiöön.

Feministisen liikkeen suhteen Federicin kritiikki oli samansuuntaista: töihin pääseminen ei toimi emansipaation reittinä, koska palkkatyö perustuu joidenkin toisten palkattomalle työlle ja saa arvostuksensa vähäpätöisinä pidetyn hoivan kustannuksella sen sijaan, että se purkaisi tätä hierarkiaa.

(Sanottakoon ettei Federici tyrmää kamppailua palkkatasa-arvon tai korkeampien palkkojen puolesta tai näe niitä merkityksettöminä. Hän muistuttaa niiden rajallisuudesta.)

xxx

Monet seikat ovat muuttuneet sitten 70-luvun. Kuitenkin Federicin mukaan viime vuosikymmenten kehitys osoittaa, että lupaukset palkkatyön vapauttavista vaikutuksista ovat osoittautuneet pettymyksiksi. Työ on vähemmän ja vähemmän tae toimeentulosta. Toisaalla suuria joukkoja kiusaa työttömyyden kirous. Reproduktion alue on jatkuvan kriisin kourissa, uhanalainen. Esimerkkejä löytää niin läheltä kuin kauempaa: talouskuripolitiikka ajaa muutoinkin rapautettua julkista sektoria leikkuriin. Hoivatyöt palaavat pala palalta kotiin palkatta tehtäviksi. Saavutetut edistysaskeleet alkavat olla muisto vain. Tuet ovat jääneet kroonisesti hintojen noususta jälkeen. Palkaton työ on saanut uusia muotoja: palkattomat harjoittelut ja tukityöllistämiset ovat arkipäivää. 

Federici näkeekin palkkatyön ja kotityön (ja siinä samalla koko yhteiskunnan) radikaalin uudelleenjärjestelyn ajankohtaisena kysymyksenä muutoksista huolimatta – ja osin niiden vuoksi. Esimerkiksi monia ennen kodin piirissä tehtäviä töitä on muutettu hoivan markkinaistuessa matalapalkkatyöksi. Vuonna 2008 Federici kirjoittaa:

“Neither the reorganization of reproductive work on a market basis, nor the “globalization of care”, much less the technologization of reproductive work, have “liberated women” or eliminated the exploitation inherent to reproductive work in its present form.” (108)

Jos hoivataakka on helpottanut etuoikeutettujen aka. maksukykyisten naisjoukkojen elämässä erityisesti länsimaissa, on se tapahtunut pääosin rodullistettujen (pitkälti nais)työntekijöiden ja heidän perheidensä kustannuksella. Pisimmän korren vetävät ylikansalliset yhtiöt, jotka piilottavat voitot verokarhun käpälän ulottumattomiin veroparatiiseihin.

xxx

Federicin lukeminen muistuttaa, kuinka epäkohdat, jotka halutaan määrittää satunnaisiksi virheiksi tai sivuseikoiksi, yksilöiden epäonnistumisiksi, ovatkin sisäänrakennettuja yhteiskuntajärjestykseen. 

On tärkeää miettiä missä määrin muutostoiveiden ja kamppailujen keskittäminen ensisijassa työhön päätyy ylläpitämään yhteiskunnallista todellisuutta, jossa vain palkkatyössä oleva on arvokas ja jossa työttömyys on häpeä. (Palkka)työkeskeinen politiikka edistää ja normalisoi nykyistä tilannetta, jossa palkatonta tukityötä, moralistista ”aktivointia” tukien leikkaamisen uhalla pidetään normaalina, ja jossa lupauksilla ”työpaikkojen luomisesta” voidaan oikeuttaa mitä tahansa aina Talvivaarasta lähtien. Jopa perustulokeskustelussa perustulon puolesta argumentoidaan esittämällä se mahdollisuutena lisätä työllisyysastetta; puhutaan siitä kuinka perustulo kannustaisi ottamaan matalapalkkaisia ja/tai pätkätöitä vastaan. Toimeentulon takaamisen sijaan kiinnostaa työntekijöiden muokkaus työnantajien tarpeisiin. Palkkatyön ulkopuolella ei todellakaan ajatella tapahtuvan mitään merkityksellistä. Mutta juuri sinne pitäisi kurkata päästäksemme eroon työfiksaatiosta.

Kuinka puhua työhön ja palkkaukseen liittyvistä tavoitteista heittämättä samalla työttömiä, köyhyydestä kärsiviä ja/tai työn ulkopuolella syystä tai toisesta olevia bussin alle? Kuinka paljastaa työpuheen ahmaisema palkaton työ? Miten pitää mielessä palkkatyöhön liittyvien tavoitteiden ilmeinen kyvyttömyys ratkaista hoivan altavastaaja-asemaa? Entä pitäisikö ”naisen euro”-puheilla heittää vesilintua kun sen määrä tuntuu moninaisia syrjinnän muotoja kokeville ja/tai epätyypillisissä työsuhteissa oleville huonolta vitsiltä? (Kysymyslistaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.) Yksinkertaisia tai valmiita vastauksia ei ole.

Seuraa vaivaannuttavan itsestäänselvä diagnoosi: kielenkäyttö, poliittinen mielikuvitus on jumissa ja lamaannuksissa. Tästä kärsivät myös feministit. Yksi keino inklusiivisemman liikkeen luomiseksi voi olla perustulon omaksuminen feministiseksi tavoitteeksi. Se ei ole taikakeino; ollaanhan perustulo-sanan siivellä ujuttamassa hallituksen taholta sosiaaliturvan huononnuksia. Toisaalta tämä tarkoittaa myös polttavaa tarvetta feministiseen perustulon haltuunottoon.

 

Seuraavaksi bloggaan saksalaisen Frigga Haugin “konkreettisesta utopiasta”, eli 4:1 perspektiivistä, joka on inspiroiva tapa lähestyä uudella tavalla palkkatyön, reproduktion, toimeentulon ja vapaa-ajan suhdetta. Myöhemmin on tarkoitus kirjoittaa perustulosta ja feminismistä laajemmin.

 

Viite

  1. Osin erityyppinen feministinen näkökulma palkattomuudesta taloudessa ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Marilyn_Waring

 

Lainaukset kokoelmasta Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle, Brooklyn/Oakland: Common Notions/PM Press. 2012.

 

Lukuvinkkejä:

Federicin suomennettu haastattelu: Kapitalistisen patriarkaatin synty. Revalvaatio.org.

Federici kritikoi prekarisaatiokeskustelun sokeita pisteitä: Precarious Labor: A Feminist Viewpoint

Feministien vuorossa Mona Mannevuon haastattelu: Tunnepuhe on uusi ja vanha pakko.

 

Vieraan vuoro: Epätasa-arvo parisuhteissa synnyttää tyytymättömyyttä

Keskiviikon 13.1.2016 HS:ssa Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen otti painokkaasti kantaa miesten ja naisten välisiin parisuhteisiin sekä naisten välisiin ystävyyssuhteisiin. Vaarasen mukaan parisuhteissa mies tulee usein väheksytyksi, ja kohdelluksi naispuolisia ystäviä vähemmän tärkeänä. Parisuhteiden ongelmien taustalla vaikuttavat kuitenkin sukupuolittuneet valtasuhteet ja ratkaisut niiden aiheuttamiin ongelmiin ovat vaativampia kuin Vaarasen esittämä ajatus siitä, että naisten pitäisi kollektiivisesti hellittää täydellisyyden tavoittelustaan.

Parisuhde ei ole vain kahden ihmisen välinen suhde. Siihen liittyy paljon kulttuurisesti jaettuja käsityksiä ja uskomuksia esimerkiksi siitä, millaisia naiset ja miehet ovat. Luonnollisiksi väitettyjen sukupuolten välisten erojen avulla on helppo perustella epätasa-arvoa heteroseksuaalisten parisuhteiden käytännöissä. Naiset nähdään esimerkiksi yhä usein kotien ja parisuhteiden luonnollisina hoivaajina. Tutkimukset osoittavat myös, että vastuu kotityöstä ja sen koordinoinnista (nk. metatyöstä) sekä kodin piirissä annettavasta hoivasta jakautuu epätasaisesti sukupuolten kesken (esim. Van Hooff 2013, Jokinen 2004, Miettinen 2008). Tästä syystä ei riitä, että miehet ottavat osaa kotitöihin, vaan heidän tulisi ottaa vastuu myös metatyöstä ja opetella kommunikoimaan tämän organisointityön jaosta naisen kanssa. Muuten nainen joutuu edelleen kantamaan lopullisen vastuun kotitöistä. Tämä tilanne sinällään synnyttää äiti-lapsi/työnjohtaja-työntekijä -mallisen parisuhteen ja ajaa miehet Vaarasen mainitsemaan tilaan, apureiksi ja pahimmillaan sivullisiksi omissa kodeissaan, parisuhteissaan ja perheissään. Tällainen parisuhde ei ole tasa-arvoinen eikä voi olla kummallekaan osapuolelle tyydyttävä. Vaaranen tunnistaa tämän dynamiikan, mutta hänen näkemyksensä siitä on yksipuolinen.

Naisten vastuulle parisuhteessa jää tutkimusten mukaan usein myös tunnetyö (Duncombe & Marsden 1993,1998; Strazdins & Broom, 2004), eli omien ja muiden ihmisten tunteiden muokkaaminen ja käsittely, kuten nk. parisuhteen hoitaminen. Tutkimustiedon perusteella naiset yleensä ottavat parisuhteissa oman näkökulmansa lisäksi huomioon myös miehen näkökulman (Magnusson 2008). Molemmat osapuolet vähättelevät naisen näkökulmaa ja pitävät sitä liian vaativana. Miehen näkökulman ensisijaistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että naisten toiveita ja tarpeita esimerkiksi emotionaalisesta läheisyydestä tai tasaisemmasta lapsen kasvatusvastuun jakamisesta ei nähdä pyrkimyksenä oikeudenmukaisuuteen ja tasavertaisuuteen parisuhteessa, vaan ne nähdään esimerkiksi naisen liiallisena tunneherkkyytenä tai turhana valittamisena. Vastaavasti miesten ajankäytön suuntaamista uran rakentamiseen ja omiin harrastuksiin kotitöiden ja lastenhoidon kustannuksella ei aseteta samalla tavalla kyseenalaiseksi, vaan nämä miesten toiveet oikeutetaan ja luonnollistetaan esimerkiksi kulttuurisella käsityksellä miesten tarpeella päästä kotoa pois tuulettumaan tai kyseessä olevan miehen kunnianhimoisella luonteella (Magnusson, 2008). Naisen näkökulman vähättelyyn vaikuttaa syyllistyvän nyt myös Vaaranen.

Tutkija Lauren Berlant (2008) puhuu naisvalituksen käsitteellä siitä, miten naiset keskinäisellä valituksella käsittelevät romanttiseen heterosuhteeseen liittyviä kulttuurisia lupauksia läheisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Kun nämä odotukset eivät toteudukaan, kun miehet esimerkiksi tekevät liian vähän kotitöitä, se kanavoidaan naisvalitukseen. Berlantin mielestä se on romanttisen, sentimentaalisen kulttuurin toinen puoli, joka ei kyseenalaista sukupuolten valtasuhteita romanttisissa suhteissa, vaan pitää niitä yllä. Vaaranen tuntuu ymmärtävän naisvalituksen miesten syrjintään johtavana rakenteena. Kyseessä on kuitenkin naisten keskinäinen selviytymiskeino epätasa-arvoisessa ja epätyydyttävässä parisuhteessa. Naisvalitus ei ratkaise ongelmia, mutta ongelmat eivät myöskään ratkea sillä, että naisia vaaditaan lopettamaan valitus. Ongelmia ei myöskään ratkaise naisten välisten ystävyyssuhteiden näkeminen parisuhdetta uhkaavana tekijänä, kuten Vaaranen tekee: yhtäältä ne hänen mukaansa syrjäyttävät miehen merkityksen naisen elämässä, toisaalta taas naisten keskinäinen kilpailu hänen mukaansa usuttaa naisia kotityöperfektionismiin. Tulkinta ei vastaa käsityksiämme ystävyyssuhteiden merkityksestä naisten elämässä. Ystävyyssuhteet – naisten keskinäiset ja muut – ovat tärkeitä, sillä ne mahdollistavat keskinäisen tuen, jakamisen ja kasvamisen. Vaarasen asenne ilmentääkin uusfamilismia (kts. Jallinoja 2006): siinä parisuhteella ja ydinperheellä on ylittämätön itseisarvo ja esim. naisten väliset ystävyyssuhteet ja itsellinen elämä näyttäytyvät uhkana parisuhteelle

Julkisessa parisuhteita koskevassa puheessa, suhteiden sisällä ja pariterapiassa pitäisi tunnistaa ja olla tilaa käsitellä sukupuolten epätasa-arvoon liittyviä ärsytyksiä, turhautumisia ja pettymyksiä, jotta muutos parempaan mahdollistuu. Vain naisten vastuuttaminen miesten ulkopuolisuudesta on lyhytnäköistä, sillä kaikki tilanteen syntyyn vaikuttavat tekijät eivät tule sen kautta näkyviksi.

Heidi Elmgren
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Raisa Jurva
Tutkija, Tampereen yliopisto

Annukka Lahti,
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Tiina Sihto
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

 

Lähteet:

Berlant, L. (2008). The female complaint: The unfinished business of sentimentality in American culture. Durham: Duke University Press.

Duncombe, J., & Marsden, D. (1993). Love and intimacy: The gender division of emotion and `Emotion work’: A neglected aspect of sociological discussion of heterosexual relationships. Sociology, 27(2), 221-241.

Van Hooff, J. 2013. Modern couples? : Continuity and change in heterosexual relationships. Farnham: Ashgate.

Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.

Jokinen, E. 2004. Kodin työt, tavat, tasa-arvo ja rento refleksiivisyys. In E. Jokinen, M. Kaskisaari & M. Husso (toim.) Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö.Tampere, Finland: Vastapaino., 285-304.
Magnusson, Eva (2008) The rhetoric of inequality: Nordic women and men argue against sharing house-work. NORA–Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 16(2), 79–95.
Miettinen, Anneli (2008) Kotityöt, sukupuoli ja tasa-arvo. Palkattoman työn jakamiseen liittyvät asenteet ja käytännöt Suomessa. E 32. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos, Helsinki. Linkki upotettavaksi blogitekstiin: http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/50ed44830da28d939e6c5dfbb4801ab3/1453222541/application/pdf/237612/Kotity%C3%B6t%20ja%20tasaarvo_ebook.pdf

Miettinen, A. Kotitöiden tasa-arvoon on vielä matkaa, vaikka vaipanvaihto ja ruuanlaitto onnistuukin jo nyky-isiltä. Online-luento [viitattu 18.1.2016]:
https://www.perheaikaa.fi/nettiluennot/lapsi-toiveissa/luento:1444/

Strazdins, L., & Broom, D. H. (2004). Acts of love (and work): Gender imbalance in emotional work and women’s psychological distress. Journal of Family Issues, 25(3), 356-378. doi:10.1177/0192513X03257413

Rajat ja sukupuolittunut pakolaispolitiikka

Johanna Hiitola ja Laura Mankki

12169805_10154356684698636_74792593_o
Jyväskylä: rasisminvastainen mielenosoitus 2015

(kuva: Juhana Inkeriläinen)

Mies, kutsutaan häntä vaikka Akramiksi, katsoo intensiivisesti suoraan silmiin kertoessaan tulkin kautta tarinaansa Suomeen matkustamisesta. Tarina on kenties tavanomainen irakilaiselle turvapaikanhakijalle Suomessa. Ensin Turkkiin lentokoneella ja sieltä salakuljettajien veneessä Kreikkaan. Kreikasta (muun muassa) Serbiaan, Unkariin, Itävaltaan ja Saksaan. Lopulta Tanskan kautta Ruotsiin ja sieltä Suomeen. Serbian rajalla on jouduttu jättämään taakse kaikki matkatavarat, sillä rajalla vain perheet ja naiset ja lapset on päästetty läpi. Miesten on kierrettävä metsän kautta. Ja juostava lujaa niin kauan, ettei kukaan enää seuraa. Serbian metsiin on eksytty ilman ruokaa. Kengätkin ovat kuluneet puhki ja jäljellä ovat enää sukat. Jalkapohjat tulehtuvat ja ovat täynnä haavoja. Vihdoin kohdataan joku, joka lupaa auttaa. Mutta maksu ”auttamisesta” on liian suuri. Lopulta kolmen miehen joukko päätyy seuraamaan maksua pyytäneen miehen joukkoa. Kuitenkin niin, ettei heitä välillä nähdä, koska ”niillä miehillä oli aseita. He ampuivat, jos heitä ei totellut”.

Jossain vaiheessa poliisi löytää asemiesten ryhmän ja kaikki hajaantuvat. Myös Akram ja kaksi hänen ystäväänsä pakenevat metsiin. Ja eksyvät siellä. ”Tännekö sitten kuolen, kun en kuollut Irakissa?”, ajattelee Akram. Niin ei kuitenkaan käy, vaan kolmen miehen joukko pääsee lopulta Itävaltaan. Tosin ilman kenkiä, rahaa tai puhtaita vaatteita. ”Näytimme pakolaisilta. Kukaan ei halunnut auttaa meitä”, Akram toteaa.

Lopulta Wienissä miehiä kuitenkin lähestyy ystävällinen nainen. Hän kysyy, tarvitsevatko he apua ja päätyy vaatettamaan kaikki kolme miestä kenkiä myöten. “Hän oli hyvä nainen. Hän antoi meille miehensä vaatekaapista vaatteet, tulen aina muistamaan hänet”, Akram kertoo. Miesten selviämisen taustalla näyttävät vaikuttavan lähinnä sattumanvaraiset auttajat tai tapahtumat. Joka tapauksessa uusien vaatteiden avulla matka määränpäähän voi alkaa. Miehet matkustavat junalla Saksaan. Saksassa miehet kuulevat Suomesta muilta irakilaisilta. Saksan poliisi on hakannut heitä pampulla ja miehet eivät halua jäädä sinne. ”Emme tienneet mitään. Joku puhui Suomesta ja päätimme lähteä sinne” toteaa Akram.

Saksa on viime vuonna myöntänyt turvapaikan lähes kaikille sitä hakeneille irakilaisille. Nyt Suomessa ollaan parasta aikaa päättämässä siitä, määritelläänkö Akramin kotikaupunki Bagdad turvalliseksi vai ei. Ulkoministerimme on jopa ilmoittanut neuvottelevansa palautussopimuksesta Irakin ulkoministerin kanssa. Lisää Irakin tilanteesta voi kuunnella esimerkiksi Ab­dul­ka­rim & Saa­ri­kos­ki -oh­jel­mas­ta.

Akramin suurin huoli on kuitenkin Irakiin jäänyt raskaana oleva vaimo. Akram on lähtenyt matkalle suunnitelmissaan saada vaimonsa luokseen turvalliseen maahan. ”Saisin ehkä kerättyä sukulaisiltani rahaa lentolippuun. Voisiko vaimoni lentää tänne synnyttämään turvassa?”. On kuitenkin fakta, että Suomeen ei saa Irakista viisumia kuin poikkeustapauksissa ja perheenyhdistäminen on ylipäänsä hankalaa. Perheenyhdistämiseen ei edes ole mahdollisuuksia, jollei Akram ensin itse saa turvapaikkaa. Sekin vaikuttaa tämänhetkisten uutisten perusteella epävarmalta. Tällä hetkellä Ulkoministeriö varoittaa suomalaisia matkustamasta Irakiin vaarallisena maana, mutta samanaikaisesti pakolaisten käännyttämisestä keskustellaan määrittelemällä osa Irakin alueista turvalliseksi.

Kysyimme näkökulmia rajapolitiikkaan Akramin lisäksi myös muutamilta aktivisteilta ja tutkijoilta. Etunimellään tässä jutussa esiintyy Bosnian sodan keskellä varttunut Gorana, joka työskentelee sosiaalityön jatko-opiskelijana Suomessa. Näkökulmia juttuun on saatu myös väitöskirjatutkija ja aktivisti Mervi Leppäkorvelta, joka tutkii paperittomuutta sekä yliopistonlehtori Kati Turtiaiselta, joka on työskennellyt maahanmuuttajasosiaalityössä vuosikymmeniä ja jonka väitöskirja käsitteli pakolaisten ja viranomaisten välistä luottamusta.

Intersektionaalisuus ja turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema

Julkisuudessa on keskusteltu siitä, miksi Suomeen tulee miehiä eikä naisia, ja kysytty, eikö tämä syrji naisia. Sukupuoli ei ole kuitenkaan monessa olosuhteissa ainoa ihmisen asemaan vaikuttava tekijä. Nykyfeminismissä on keskeisessä asemassa intersektionaalisuuden käsite, jonka tavoitteena on ottaa huomioon miten erilaiset sorron, syrjinnän ja vallankäytön muodot vaikuttavat yhdessä. Intersektionaalisuutta kuvaa turvapaikanhakijoiden tilanteen analysoinnin yhteydessä parhaiten moniperustaisen tai risteävän syrjinnän käsite. Kaikkein haavoittuvimmassa asemassa yhteiskunnassamme ovat he, joilla ei ole oikeutta edes kaikkiin peruspalveluihin, eli käytännössä turvapaikanhakijat ja paperittomat. Siihen, kuinka tuo haavoittuvuus muotoutuu, vaikuttaa tietysti myös sukupuoli. Konkreettisimmin tällä hetkellä siten, ettei EU:n rajapolitiikka mahdollista naisille ja lapsille turvallista rajanylitystä (feministisestä pakolaispolitiikasta voi lukea myös uusimmasta Tulvasta). Naisten aseman konkreettinen parantaminen tapahtuisi perheenyhdistämisen mahdollisuuksia helpottamalla. Lainsäädäntöä ei kuitenkaan olla viemässä tähän suuntaan, vaan perheenyhdistämistä on päinvastoin jopa vaikeutettu.

Perheenyhdistäminen, eli se, että läheisille saadaan viisumit ja oleskeluluvat Suomeen, on lisäksi monimutkainen, rahaa ja aikaa vaativa prosessi. Perheenyhdistämisen perusteella Suomeen voivat muuttaa ainoastaan oleskeluluvan saaneen henkilön lapset tai lapsia huoltava puoliso. Siteet lapsiin ja puolisoon ovat vaikeita todistaa. Hakemus on tehtävä Suomeen pyrkivän sukulaisen lähtömaan Suomen suurlähetystössä. Esimerkiksi Irakissa ei ole Suomen suurlähetystöä, joten Suomeen haluavan on matkustettava asiaa selvittääkseen Irakin ulkopuolelle. Tämä on monille vähävaraisille mahdotonta.

Jos Suomessa asuvan sukulaisen oleskelulupa on saatu muulla kuin pakolaisstatuksella, täytyy perheenyhdistämistä varten täyttyä myös toimeentuloehto. Se tarkoittaa, että esimerkiksi kaksi alaikäistä lastaan sekä puolisonsa luokseen haluavan on tienattava nettona vähintään 2 600 € kuukaudessa. Tämä tarkoittaa Suomen verotuksella lähemmäs neljän tuhannen euron palkkaa. Käytännössä perheenyhdistämiseen on mahdollisuus vain erittäin hyvätuloisilla siirtolaisilla, kuten esimerkiksi asiantuntijatyössä työskentelevillä. Vastikään facebookiin perustetussa suomenkielisessä ryhmässä kutsutaan mukaan tykkääjiä, joiden kuukausipalkka on alle 2600 €. Tykkääjiä on tähän mennessä 110 402. He saisivat luokseen asumaan yhden aikuisen tai yhden lapsen, eivät molempia tai useampia lapsia.

Toinen turvapaikanhakijoiden asemaan vaikuttava tekijä on epävarmuus tulevasta. Turvapaikka voidaan jättää myöntämättä (tai myöntää) mitä erikoisemmin perustein. Kielitestissä hakija voi joutua esimerkiksi todistamaan ”oman murteensa” oikeellisuuden. Tämä on tietysti ongelmallista tilanteessa, jossa ihminen on asunut monilla eri kielialueilla. Turvapaikanhakija on usein myös vailla verkostoja. Monet vastaanottokeskuksissa tai matkalla solmitut ystävyydet päättyvät ystävien käännytyspäätöksiin tai ystävät päätyvät asumaan eri kaupungeissa. Uusi elämä alkaa hyvin yksin. Tätä yksinäisyyttä varjostaa usein myös huoli perheen tilanteesta.

Mitä “tulvan” ja “kriisin” sijaan?

Tutkija Mervi Leppäkorpi kritisoi suomalaista keskustelua pakolaistilanteesta. Ensinnäkin hänen mukaansa keskustelua leimaa numeroihin tuijottelu ja niillä pelottelu vaikka syytä olisi keskustella siitä, mitä maailmalla oikeastaan tapahtuu, mikä saa ihmiset jättämään kotinsa. Leppäkorven mukaan näitä syitä ei uutisoida riittävästi. Toisekseen käsitteet, joilla pakolaisista puhutaan ovat vahvasti leimautuneita, leimaavia ja antavat vääristyneen kuvan tilanteesta sekä luovat vastakkainasetteluja ihmisryhmien välille. Leppäkorpi korostaa, ettei ole olemassa laittomia ihmisiä vaan väylät joiden kautta ihmiset on pakotettu kulkemaan on tehty laittomiksi. Kolmanneksi Leppäkorven mukaan käsite “pakolaiskriisi” johtaa myös harhaan. Hänen mukaansa monenkaan suomalaisen arjessa pakolaiset eivät edes näy muuten kuin mediassa. Leppäkorpi toteaa, että pakolaisten määrä on Suomessa edelleen hyvin pieni ja erilaiset “tulva” ja “kriisi” -kuvastot kertovat pikemminkin hallinnollisesta kriisistä kuin mistään pakolaisiin liittyvästä. Hän kysyykin; onko meidän valtionhallintomme niin huonossa kunnossa, ettei se kestä suhteessa melko pientä määrää pakolaisia?

Kati Turtiaisen mukaan syitä ihmisten lähtöön ovat erilaiset vainot, sodat ja luonnonkatastrofit. Ihmiset jotka joutuvat jäämään vaarallisille alueille kohtaavat usein slummiutumista tai sitten heidät saatetaan sijoittaa erilaisilla pakolaisleireille. Suomen nykyisen hallituksen toimissa leikata kehitysapurahoja sekä halussa rajoittaa pakolaisten tuloa Suomeen on ristiriita. Turtiainen arvioi, että osa kehitysapurahojen leikkauksista osuu suuriin pakolaisleireihin, sillä kehitysapumäärärahat kohdistuvat myös järjestöihin, jotka auttavat pakolaisia leireillä.Tämä pahentaa vuosia tai vuosikymmeniä leireillä asuneiden pakolaisten asemaa ja saa heidät uudelleen liikkeelle etsimään turvallista kotia muualta.

Sosiaaliantropologi ja siirtolainen Shahram Khosravin omaelämänkerrallinen teos “‘Laiton’ matkaaja” kuvaa kirjoittajan oman pitkän matkan 1980-luvun sotivasta Iranista turvapaikanhakijaksi Ruotsiin. Teoksessa kuvataan kuinka salakuljettajatkaan eivät ole pahoja sinänsä vaan ovat osa kapitalismin synnyttämään järjestelmää, jossa salakuljettajillakin on maine: hyville salakuljettajilla riittää asiakkaita. Syyt matkoille ovat kirjassa osittain samat kun nykyisin; ei ole tarpeeksi laillisia väyliä liikkua ja ihmiset yrittävät löytää toimeentuloa sieltä, mistä sitä on mahdollista löytää.

Nykyistä Eurooppalaista vastaanottopolitiikkaa ehdollistaa myös vakava talouskriisi ja sen ratkaisuksi esitetty talouskuripoltiikka. Talouskriisillä oikeutetun kuripolitiikan harjoittaminen ulottuu myös Suomeen. Tämä tekee tilanteesta sietämätöntä erityisesti nykyisille pakolaisille. Suomessa hallituksen leikkaukset luovat maaperän rasismille ja pakolaistilannetta voidaan käyttää myös poliittisena keppihevosena. Hallituksen talouspolitiikkaa kritisoivat taloustutkijat toteavatkin: “Pakolaiskriisi tuli kuin taivaan lahjana, sillä turvapaikanhakijoilla voidaan perustella kaikki tulevat leikkaukset ja palkkojen polkemiset”.

Toisaalta Leppäkorpi sanoo,  että samalla olemme nähneet kuinka suomalaiset ovat heränneet auttamaan ja kohtaamaan ennakkoluulonsa erilaisissa vapaaehtoistyössä (pääosin muihinkin hoivavelvoitteisiin osallistuvat naiset, sekin olisi oma aiheensa). Hän näkeekin, että nämä vapaaehtoiset tekevät nyt työtä, joka kuuluisi valtiolle. Suomeen on aiemminkin tullut pakolaisia, mutta tämänhetkinen tilanne paljastaa että Suomesta puuttuu  järkevä vastaanottokeskusverkosto. Tämän vuoksi ihmisiä on jouduttu asuttamaan jopa teltoissa [1]. Kuten ennusteissa on todettu, muuttoliike ei tule loppumaan etenkään, jos emme saa ratkaistua globaalia ympäristökriisiä, mikä pakottaa ihmiset muuttamaan pois erityisesti eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Pakolaisen kuva

Leppäkorpi kritisoi nykyisen pakolaistilanteeseen liitettyjä “tulva” ja “vyöry” termien käyttöä dehumanisoinnista. Tällöin emme puhu enää ihmisistä vaan “luonnonvoimista”. Tämän vuoksi katsommekin, että on tärkeää nostaa esille myös ihmisten elämäntarinoita. Kuka on se pakolainen kenestä mediassa puhutaan? Haastattelemastamme Akramista, kohta tuoreesta isästä, jolla vielä muutama vuosi sitten oli oma kannattava parturiyritys, tulee mediassa osa tulvaa. Ihmisten ihmisarvon väheksymisestä on tullut arkipäivää sosiaalisessa mediassa. Feministiteoreetikko Judith Butlerin (2009) ajatuksia mukaillen, valta ilmenee siinä, että voimme ylipäänsä ajatella joidenkin ihmisten olevan lähtökohtaisesti vain lukuja tai “tulva”.

Mediassa esitetty kuva pakolaisista on kaksijakoinen. Yhtäältä esitellään kuvia hukkuneista lapsista (ei tosin valkoisista hukkuneista lapsista, koska se nähdään epäeettisenä, kuten toimittaja Koko Hubara ansiokkaasti esittää vastineessaan Journalisti -lehdelle), mutta toisaalta pakolainen on saanut nuoren ”parempaa elämää tavoittelevan” miehen hahmon. Nämä miehet on ylimaskulinisoitu joko siinä puhetavassa, jossa he vievät “meidän naiset” tai sitten heidät on leimattu väkivaltaisiksi pedoiksi, jotka raiskaavat “meidän nuoret tytöt” tai ja aiheuttavat konflikteja ja herättävät väkivaltaa paikallisissa [2]. Tämä kuva on rakennettu muun muassa median kautta. Sitä voidaan kuitenkin purkaa helpostikin intersektionaalisuuden käsitteen avulla.

Tapa jolla media esittää nämä nuoret miehet uhkana voidaan paikantaa seksuaalisuuden, rodun, iän ja sukupuolen perusteella tehdyksi ja tuotetuksi rasismin ja syrjinnän muodoksi. Leppäkorpi esittää, että monet nuoret miehet, jotka joutuvat pakenemaan kotimaistaan saattavat olla usein myös poliittisesti aktiivisia mikä toisaalta pakottaa heidät lähtemään pakoon vainon pelossa, mutta toisaalta saattaa mahdollistaa itseorganisoitumisen malleja maassa jonne he päätyvät. Heillä saattaa olla kykyjä ja valmiuksia vaatia itselleen parempia oikeuksia, kuten esimerkiksi irakilaisten vastikään järjestämä mielenilmaus voi osoittaa.

Mutta mitä seuraavaksi? Millaista politiikkaa?

Rajat eivät ole luonnollisia vaan poliittisia rakennelmia. Valtioiden, EU-alueen ja yksittäisten maiden sisäisistä rajoista neuvotellaan paraikaa sen suhteen kuka niitä saa ylittää ja millä ehdoilla. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että rajoja voidaan muuttaa inhimillisempään ja taloudellisestikin kestävämmän pakolaispolitiikan suuntaan. Tämän tulee tarkoittaa laillisten väylien lisäämistä ja peruspalveluiden univeraaliuden periaatteen totetutumista kaikkien maassa olevien kohdalla.

Yhtenä askeleena laillisten reittien lisäämiseksi on esitetty humanitaarisen viisumien käyttöönottoa. Viisumi ei olisi kokonaisratkaisu pakolaistilanteeseen, vaan yksi keino muiden joukossa. Yhtäältä viisumien myöntöperusteet eivät ole selkeitä, joten niiden myöntäminen voisi asettaa ihmiset eriarvoisiin asemiin rajoilla. Toisaalta humanitaarinen viisumi olisi ainakin parannus nykytilanteeseen . Suomen Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen kuitenkin korostaa Vihreässä langassa, että 96 prosenttia pakolaisista on muualla kuin Euroopassa ja heistä valtaosa kehitysmaissa. Ensisijaista onkin konfliktien ratkaiseminen ja pakolaisten olojen parantaminen siellä, missä he tällä hetkellä ovat. Samaa korostaa itsekin sodan läpi elänyt haastattelemamme Gorana: “We need open borders policies, and citizens in developed countries should demand this from their national governments and EU. But open border policies are only part of needed change. What can we do about these human made disasters – war and armed conflicts?”

Humanitaarinen viisumi kuitenkin poistaisi ainakin osan ihmissalakuljettajien asiakkaista ja mahdollistaisi myös naisten ja lasten hakeutumisen turvaan. Äänekkäät nuorten pakolaismiesten vastustajat harvemmin – jos koskaan – toimivat todella sen puolesta, että naisia ja lapsia saataisiin sodan jaloista pois. Pikemminkin päinvastoin. Kun naiset ja lapset saapuvat Suomeen, heitä heitellään raketeilla. Tai ajetaan vimmatusti rajoituksia perheenyhdistämistä koskevaan lainsäädäntöön.

Toiseksi, paikallisemmin, on toimittava aktiivisesti palvelujärjestelmän kehittämiseksi siten, että Suomeen jäävät ihmiset saavat tarvitsemansa tuen. Paras tapa ehkäistä uhkakuvina esitettyjä ääri-ilmiöitä on tarjota kattavat peruspalvelut kaikille. Neuvola, päivähoito, koulu, terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut tulee tarjota jokaiselle ja erityistä huomiota tulee kiinnittää ammattilaisten koulutukseen. Jos viranomaiskohtaamiset ovat syrjiviä, on muuttaneiden vaikea kokea itsensä osaksi yhteiskuntaa. Syrjäytymisen mekanismit ovat kaikille yhteisiä. Kuulumattomuus, palveluiden ulkopuolelle jääminen, näköalattomuus, yksinäisyys. Peruspalveluiden kautta ihmiset voivat tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ja rakentaa uutta elämäänsä toivolle näköalattomuuden sijasta. Kuten haastattelemamme Gorana toteaa:For me home is there wherever you can have dignity and decent life, not just place where you happen to be born. All people should be free to seek for a better place, society, future…”

Kolmanneksi, yhä useampaa uhkaa tilanne jäädä Eurooppaan paperittomaksi, ja vailla kotimaata. Kuten Vapaa liikkuvuus -verkosto toteaa: “paperittomien siirtolaisten kohdalla puhe ihmisoikeuksista on osoittautunut tyhjäksi. Karmeat historialliset ennakkotapaukset osoittavat, ettei ihmisoikeuksia kunnioiteta ilman kansalaisuuden tuomaa suojaa. Siksi kansalaisuuskäsitettä on välttämätöntä laajentaa. Euroopan kansalaisuus kuuluu jokaiselle unionin alueella elävälle ihmiselle.” Paperittomia ihmisiä ja oleskelulupajärjestelmän ehdoilla työskenteleviä (ks. Könönen 2015) on myös helpompi riistää esimerkiksi työvoimana, koska heillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia valittaa työoloistaan. Paperittomat eivät myöskään läheskään aina saa tarvitsemaansa terveydenhuoltoa, vaikka he ovat lain mukaan oikeutettuja kiireelliseen sairaanhoitoon. Monet eivät myöskään uskalla asioida terveyskeskuksissa, sillä he pelkäävät karkoitusta. Jokaisella lapsella on kuitenkin oikeus perusopetukseen olivat hänen vanhempansa paperittomia tai eivät. Opettajilla on lain mukaan vaitiolovelvollisuus, mutta Vapaa liikkuvuus -verkoston mukaan “opettajan vaitiolovelvollisuudesta huolimatta paperittomat voivat pelätä, että opettaja tai joku muu opetusviranomainen ilmoittaa luvattomasta oleskelusta poliisille”. Velvollisuutemme on siis etsiä keinoja, joilla kaikki lapset voivat käydä Suomessa koulua ilman pelkoa.

Paperittomien ihmisten aseman esiintuonti on erityisen tärkeää nyt, kun Suomi on päättämässä suhtautumisestaan suuriin määriin irakilaisia turvapaikanhakijoita. Maahanmuuttovirasto on linjannut, ettei esimerkiksi Akramin kotikaupunkia Bagdadia enää katsota automaattisesti vaaralliseksi. Jokainen turvapaikanhakija siis joutuu todistamaan, että vaino kohdistuu heihin yksilöllisesti. Edellisessä, huhtikuussa päivätyssä raportissa tilanne esitettiin vielä toisin. Nyt on epäselvää, kuinka mahdolliset kielteisen päätöksen saaneet ihmiset palautetaan lähtömaihinsa, vai palautetaanko. Esimerkiksi Ruotsi ei ole saanut palautussopimustaan Irakin kanssa toimivaksi. Vaarana on, että Suomeen syntyy kielteisten päätösten myötä suuri luokka ihmisiä vailla perusoikeuksia. Ihmisiä, joiden oleskelulupien jatkamisesta ei huolehdita tai, jotka pakenevat säilöönottokeskuksiin sulkemista [3].

Nähtäväksi siis jää, millaiseen tilanteeseen 12 329 (syyskuun lopussa) irakilaista turvapaikanhakijaa päätyvät. Asioiden etenemistä voi seurata esimerkiksi Vapaa liikkuvuus -verkoston sivuilta tai Maahanmuuttoviraston tiedotteista.

Linkkejä ja vinkkejä jokaiselle tasa-arvon toteutumisesta kiinnostuneelle feministille

Abdukarim & Saarikoski keskusteluohjelman sivut facebookissa.

Antirasistinen feministinen verkosto ARX-Antirasismi X.

The Black Female Experience –blogi.

Rasisminvastaisten tutkijoiden (RASTER) blogi.

Ruskeat tytöt –blogi.

Tarinoita vastaanottokeskuksesta -ryhmä facebookissa.

Vapaa liikkuvuus –verkosto.

Kirjallisuuslähteet tässä kirjoituksessa

Aden, Said (2009) Ikuisesti pakolaisina? Maahanmuuttokeskustelu Suomen somalialaisten näkökulmasta. Teoksessa: Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori (toim.) En ole rasisti, mutta… Tampere: Vastapaino, 25 – 32.

Butler, Judith. (2009) Frames of war. New York: Verso.

Khosrav, Shahram (2013) “Laiton” matkaaja. Helsinki: Gaudeamus. Alkuteos “Illegal” Traveller. An Auto-ethnography of Borders (2010), suomentanut Antti Sadinmaa

Könönen, Jukka (2015) Epävarma elämä. Epävirallinen maahanmuutto ja prekaari työvoima Suomessa”. Itä-Suomen yliopisto,2015 Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies.,93

Alaviitteet

  1. Toisaalta Suomessa on myös vastaanottokeskuksien valmiuksista ja olosuhteista puhuttu aiemminkin. Entisen Joutsenon kunnan, nykyisen Lappeenrannan vastaanotto- ja säilöönottokeskus perustettiin entiseen vankilaan keskelle peltoa. Keskukseen sijoitettujen pakolaisten mahdollisuudet päästä kaupunkiin ihmisten ja palveluiden ääreen ovat huonot. Aiemmin Joutsenon vastaanottokeskus sijaitsi entisen sairaalan tiloissa lähellä palveluita, jota nyt mietitään avattavaksi uudelleen uusien pakolaisten vastaanottamiseksi.
  1. Nämä leimaavat ja rasistiset puhetavat eivät ole uusia, vaan niitä on käytetty jo esimerkiksi 1990-luvulla saapuneista somalialaisista pakolaisista (Aden 2009).
  1. Jos turvapaikanhakija saa kielteisen päätöksen ja käännytys on mahdollinen, hänet suljetaan säilöönottokeskukseen, joka on käytännössä vankila. Muun muassa Amnesty on ottanut kantaa säilöönottokeskuksia vastaan erityisesti perheiden ja lasten kohdalla. Käännytykset eivät myöskään usein ole oikeudenmukaisia tai edes järkeviä. Ihmisiä lähetetään paikkoihin, joissa heillä ei ole mitään siteitä. Amnestyn haastattelema Jawneh esimerkiksi toteaa, ettei “ymmärrä miksi [käännytetään ] Gambiaan. Minä olen malilainen”. Hänellä on käsitys, että Gambia valikoitui käännytyskohteeksi hänen puhumansa mandinka-kielen vuoksi. ”Eihän mandinka mitään todista. Sitä puhutaan seitsemässä Afrikan maassa”.

Tunnepuhe on uusi (ja vanha) pakko

Elina Halttunen-Riikonen, Mona Mannevuo et al.

***

Mona Mannevuo väitteli syyskuussa Turun yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Mannevuo on kiinnostunut työstä, tunteista, yhteiskuntaluokista ja sukupuolista ja esitimmekin hänelle muutaman kysymyksen näistä aiheista. Haastattelussa Mannevuo kertoo, miksi samapalkkaisuustavoitteet eivät enää riitä ja kuinka innovaatioretoriikka ja talkoopuhe toistavat vanhoja vallankäytön tapoja.

Väitöskirjasi otsikko on Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita. Miten päädyit pohtimaan, mitä tekoa tunteilla ja työllä on keskenään?

Alkuun tein väitöskirjaa akateemisesta työstä ja siitä, millä tavoin yliopiston kaltaisissa organisaatioissa työntekijöitä sidottiin uuden yliopistolain jälkeen innovaatio- ja yrittäjyyspuheesta tuttuihin affektiivisiin käytäntöihin. Tarkastellessani keskustelua uudesta yliopistolaista huomasin nopeasti, ettei yliopistotyön muutoksissa ole kyse vain ”uudesta” innovaatioretoriikasta, vaan työn rationalisoinnista, järkeistämisestä. Halusin ymmärtää työn rationalisointia paremmin ja päädyin tarkastelemaan sen historiaa aina Henry Fordista ja Fredrick Taylorista alkaen.

Historiallistaminen vahvisti työssäni affektin käsitteen merkitystä. Yleensä affektiteorioita käytetään jälkifordistisen ”uuden” työn tarkastelussa. Tällöin affektin kautta teoretisoidaan muun muassa hoiva- ja tunnetyön uusia muotoja sekä palkkatyön muuttumista yrittäjämäiseksi. Fordin ja Taylorin teoksia analysoidessani huomasin kuitenkin, että affekti on jo alkujaan ollut myös liukuhihnamaisen tehdastyön organisoinnin keskeinen käsite. Päädyin lopulta kehittelemään käsitettä affektiivinen rationalisointi, jonka kautta voi hahmottaa työn tieteiden jatkumoita.

Teoksessa Elämäni ja työni (1922, suom.1923) Ford kuvaa, kuinka hän halveksii sellaista työläistä, joka on niin heikko ja veltto, että kaipaa ympärilleen hyvää henkeä toimiakseen tehokkaasti. Ford ei voinut sietää lörpöttelyä, viheltelyä ja vitsailua töissä, joten hän loi tehtaaseen keskijohdon tarkoin vahtimaan sitä, että työläisten olemus kohtaa Fordin vaatimukset. Työntekijänsä Ford rekrytoi toimeenottokonttorin kautta, jossa hakijan työhalu ja työmoraali varmistettiin toisinaan jopa kotikäynneillä. Taylorille työteho ei ollut vastaavalla tavalla työntekijän henkilökohtainen ominaisuus, vaan Taylorille vitkuttelu ja lorvailu olivat osoitus työläisten kulttuuriin sosiaalistumisesta. Sen kitkemiseksi Taylor loi tieteellisen liikkeenjohdon järjestelmän ja tehokkaan työnjohdon.

Fordin ja Taylorin jälkeen työntekijän olemuksesta, affekteista ja niiden rationalisoinnista ovat olleet kiinnostuneita lukuisat tehostajat, insinöörit, työpsykologit, filosofit ja sosiologit. Väitöskirjassani tarkastelen useita tiedon tuottamiseen liittyviä luokittuneita ja sukupuolittuneita oletuksia, joiden kautta sekä tehostajat että marxilaiset tehostamista vastustavat ajattelijat ”tiesivät” työläisen affekteista. Väitöskirjani yhteenveto on se, että affektiivinen rationalisointi on yhdistelmä 1900-luvun kuluessa normalisoitunutta keskiluokkaista tunnekulttuuria, työn ”tieteellistymistä” sekä kehitystä, jossa julkinen ja yksityinen on yhdistynyt affektiivis-rationaalisen laskukaavan alle. Työn tehostamisen retoriikassa on 1950-luvulta eteenpäin siirrytty fordistisesta imperatiivista ”älä!” kohti kehotusta ”tunne!” Rationalisoinnin peruskysymykset ovat kuitenkin pysyneet samana: mitä tuotetaan, miksi tuotetaan, kuinka paljon ja millä ehdoilla.

Feministiseen liikkeeseen liitetään vahvasti samapalkkaisuustavoitteet. Puhutaan paljon ”naisen eurosta”. Pitäisikö tavoitetta päivittää ja/tai laajentaa, jotta se voisi saada kunnolla otteen nykypäivän epätasa-arvon muodoista?

Samapalkkaisuustavoitteet eivät ylipäätään kohtaa niitä työn henkilökohtaisen sopimisen visioita, joihin työmarkkinoita tällä hetkellä suunnataan. Analysoin väitöskirjassani esimerkiksi ajatushautomo Liberan pamflettia, jossa kysymys yhteisesti sovituista työehdoista määritellään vanhanaikaiseksi ja kansantaloudelliseksi rasitteeksi. Liberan mukaan kollektiivinen sopiminen sairastuttaa terveet työmarkkinat, joissa yksilöillä tulisi olla oikeus itse lisätä omaa markkina-arvoaan.

Liberan pamfletin tavoite on kritisoida ammattiyhdistysliikettä, mutta heidän näkemyksensä työehdoista on siirtynyt laajempaan keskusteluun. Nuoria naisia ei esimerkiksi kehoteta purnaamaan työelämän vaikeuksista ja lasikatoista joillekin etujärjestöille tai asettamaan painetta ammattiyhdistyksille. Sen sijaan heitä kehotetaan korostamaan omaa pätevyyttään ja löytämään itsestään se maskuliininen yritysjohtaja, joka aina vaatii itselleen rohkeasti korvauksen tehdystä työstä. Muun muassa Facebookin operatiivinen johtaja Sheryl Sandberg esiteltiin Helsingin Sanomissa uutena feministi-ikonina, sillä Sandberg opettaa nuoria naisia luopumaan kiltteydestä ja ottamaan tilaa itselleen.

Osaltaan kannustaminen itsen korostamiseen saattaa olla hyödyllistä pätkätyömarkkinoilla kilpaileville nuorille naisille, mutta sen yksilökeskeinen puoli on laajemmassa mittakaavassa ongelmallista. Esimerkiksi julkisessa keskustelussa on korostunut viime vuosina se, että ”huippujen” esittämät palkkavaatimukset ovat osoitus heidän hyvästä itsetunnostaan ja ylivertaisista kyvyistä. Sen sijaan kollektiivisesti esitetyt palkkavaatimukset tuomitaan osoitukseksi ahneudesta, kriisitietoisuuden puutteesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää taloustieteellisiä reunaehtoja.

Yhteisesti sovitut työehdot eivät ole nekään ongelmattomia, mutta niiden hyvä puoli on se, että vallankäyttö on niissä näkyvämpää. Esimerkiksi yliopistojen yksilökohtaisemmista palkkausjärjestelmistä ei ole erityisen positiivisia kokemuksia ja niissä on nähty myös sukupuolittuneita ongelmia. Yliopiston palkat ovat enemmän sidoksissa budjettiin kuin ”tuloksiin”, mutta niissä tutkijoita arvioidaan henkilökohtaisesti suhteessa ”huippututkijaan” tarkemmin määrittelemättä mikä tai kuka sellainen oikeastaan on. Epämääräiset henkilökohtaisen palkkauksen alueet siirtävät kysymykset työnkuvasta yksilöllisempiin ominaisuuksiin, joten edunvalvonnan on vaikea puuttua näissä ilmeneviin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Viime vuosikymmeninä on puhuttu paljon työn prekarisaatiosta eli epätyypillistymisestä ja epävarmuuden lisääntymisestä. Tässä keskustelussa puhutaan usein työn feminisaatiosta, mutta harvemmin siitä, millä ehdoilla naiset tekevät työtä. Mitä prekarisaatiokeskustelusta unohtuu jos feministinen kritiikki sivuutetaan?

Prekarisaatiokeskustelussa työn feminisaation käsitettä käytetään yleensä viittaamaan jälkifordistiseen ajanjaksoon. Sen mukaan työ on ”naisistunut” viimeisten vuosikymmenien aikana työn muuttuessa tarkkaan rajatusta teollisuustyöstä epämääräisempään uuteen työhön. Naisistuminen viittaa tässä yhteydessä usein työn muuttumiseksi kohti luovempaa, joustavampaa ja tunteellisempaa prekaaria työtä. Fordistisen ja jälkifordistisen yhteiskunnan vastakkainasetteluun sisältyy usein oletus siitä, että fordistinen ajanjakso oli pitkien työsuhteiden ajanjakso jälkifordistisen yhteiskunnan ollessa ”epävarma”.

Fordismi ei kuitenkaan ollut monoliittinen järjestelmä, jonka tavoite oli jakaa vaurautta tai pitkiä työsuhteita. Sen sijaan fordismi oli järjestelmä, joka hyödynsi vähävaraisten työläisten potentiaalia liittämällä tarkoin valitut työläiset osaksi tehdasta. Vakautta työsuhteisiin toi ammattiyhdistysliike sen jälkeen, kun sille sallittiin toimintamahdollisuuksia Fordin tehtailla 1940-luvun alussa. Euroopassa pitkien työsuhteiden ajanjakso oli myös sidoksissa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jonka yhteydessä jokaisen kansalaisen työpanos oli uudella tavalla resurssi. Historiallistamisen ja paikantamisen tulisi olla prekarisaatiosta käytävässä keskustelussa tärkeää, sillä väitteet työstä ”ennen” ja ”nyt” jäävät usein liian abstraktille tasolle.

Väite työn muutoksesta ”naisistuneeksi” unohtaa toisinaan myös sen seikan, että työ ei tule naiseksi vaan uuden kapitalismin kulttuurissa työ tehdään naiseksi. Kyse ei ole vain tehdastyön muuttumisesta länsimaissa ”uudeksi työksi”, vaan myös globaalista työvoiman muuttumisesta maskuliinisesta fordistisesta työläisestä naiseksi. Nämä muutokset eivät silti kerro siitä, millainen nainen ”on”, vaan oletuksia naiseudesta käytetään perusteena organisaatioiden tehostamisessa ja järjestelyissä. Leslie Salzinger kuvaa teoksessaan Genders in Production: Making Workers in Mexico’s Global Factories (2003) tapoja, joilla ylikansalliset yritykset siirtävät tuotantoaan paikkoihin, jossa on reservi vähävaraisia naisia. Oletus tällöin on se, että köyhät naiset ovat tehdastyöhön kuuliaisia ja sopivia. Naiseus on kuitenkin vain trooppi, sillä tuotannon järjestäminen vaatii huomattavan paljon painostusta ja panostusta 1900-luvun alun fordistis-tayloristisiin johtajuuskäytäntöihin.

Julkisessa keskustelussa kannetaan paljon huolta poikien koulumenestyksestä. Koulujen nähdään olevan suunniteltu tyttöjen tarpeisiin, ja ”kilttien kympin tyttöjen” nähdään oikeudettomasti vievän poikien jatko-opiskelupaikat. Näetkö, että tällä on jotain yhteyksiä työelämästä ja työstä käytävään keskusteluun?

Väitöskirjassani tutkimani aineiston perusteella kysymys poikien koulumenestyksestä liittyy työelämästä käytävään keskusteluun. Helsingin Sanomat julkaisi jo 2000-luvun alussa artikkeleja, joissa tyttöjen kirjoitettiin jyräävän pojat, valtaavan lukiot ja rynnivän yliopistoihin. Ongelmaksi tässä sukupuolijakaumassa nähtiin paitsi koulutuksen epätasa-arvo, myös kansantaloudelliset kysymykset. Tyttöjen väitettiin tuolloin, ja väitetään edelleen, olevan kuuliaisia yleissuorittajia, jotka ovat vieraantuneet elämästä. Tyttöjen yleissuorittavuuden pelätään johtavan innovaatiotoiminnan pysähtymiseen, koska miesten impulsiivinen riskinottokyky jää etenkin korkeakouluissa käyttämättä.

Sukupuolitetut oletukset tunnollisuudesta, ”aitoudesta” ja riskinottokyvystä laittavat naiset työmarkkinoilla asemaan, jossa heidät mielletään työteliäiksi, mutta ei työllistettäviksi. Työn tieteiden uusissa visioissa tytöt kannattaa palkata sellaiseen suorittavaan työhön, jossa kaivataan tunnollisuutta ja sitoutumista. Sen sijaan luonnontiede, innovaatiotoiminta ja yritysjohto kuvaillaan maskuliiniseksi maailmaksi, jossa tarvitaan enemmän pöhinää ja ajatuksia takapulpetista kuin kympin tytöiltä. Uuden työn raporteissa jopa korostetaan, että tavallisia naapurinpoikia ja -tyttöjä ei kannata palkata yritysten vaativiin työtehtäviin.

Ahkeruus ja tunnollisuus eivät toisin sanoen ole startup-retoriikasta mielikuvat lainaavan työelämän menestystekijöitä, vaan ”uutta pöhinää” kailottavassa uudessa kulttuurissa työnhakijan tulisi olla miellyttävä ja verkostoitunut tiimityöntekijä. Tällainen ajattelu esitetään usein ”uutena”, mutta nämä ominaisuudet esitellään jo yhdysvaltalaisen Dale Carnegien yrityskulttuurin klassikkoteoksessa How to Win Friends & Influence People (1936). Ihmisten käsittelyyn vedotaan myös uudemmilla käsitteillä kuten tunneäly, jonka kympin tytöiltä väitetään puuttuvan.

Tyttöjen koulumenestyksen nähdään myös johtavan ongelmiin parinvalinnassa, sillä koulutettujen naisten väitetään valitsevan vain samantasoisesti koulutetun tai koulutetumman puolison. Väitteen perustelu jää epäselväksi, mutta väite on yksi argumentti siitä, että poikien korkea koulutustaso on väestön uusiutumiseen tarvittava tekijä. Oletus siitä, että koulutetut naiset maksavat koulutuksestaan hinnan kylmyydestä läheisissä ihmissuhteissa on klassinen freudilainen klisee. Sen mukaan kouluttamattomat porvarillisen moraalin ulkopuoliset naiset osoittavat ”aitoja” tunteita kun taas keskiluokkaiset neuroottiset naiset ovat menettäneet kosketuksen todelliseen itseensä.

Kommentoit mm. Helsingin Sanomien haastattelussa, että Sipilän talkoo-puheet ovat kaikuja fordismista ja taylorismista 100 vuoden takaa. Voitko selventää tätä sellaiselle lukijalle, joka ajattelee että hallituksen linja on uudenaikainen?

Pyrin haastattelussa osoittamaan, että hallituksen tämänhetkinen retoriikka talkoista ja yhteistyöstä on samantapaista retoriikkaa, jota yritysjohto 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa käytti. Johdon retoriikan historiallistaminen on tärkeää siksi, että kuulijat hahmottaisivat työn tehostamisen jatkumot. Fordismi ja taylorismi mielletään usein käskyttävän johtajuuskulttuurin ja tehostamisen ”vanhoiksi” suuntauksiksi, jotka eivät liity tämän hetken työelämään.

Sain tuohtunutta palautetta siitä, että kehtaan verrata lempeää Sipilää julmaan Tayloriin. En kuitenkaan verrannut heitä henkilöinä, vaan puhuin tehostamisen retoriikasta. Tehostamista kuvataan työntekijöille usein välttämättömänä kehityksenä, jonka (talous)tieteelliset perusteet korvaavat työntekijöiden henkilökohtaiset käsitykset.

Fordin ja Taylorin ideologioiden toteuttamiset olivat tunnetusti tehdastyössä julmia ja kurinpidollisia, mutta molempien teoksissa niitä perustellaan välttämättömyydellä ja pidemmällä aikavälillä muodostuvalla yhteisellä edulla. Taylor esitteli tieteellisen liikkeenhoidon järjestelmää nimeämällä sen ”työläisen parhaaksi ystäväksi”, sillä se auttaa korjaamaan vanhan järjestelmän paremmaksi. Ford taas korostaa teoksessaan toistuvasti tulevaisuuteen katsomisen merkityksiä, sillä ihmiset eivät saa takertua menneisyyteen, vaan heidän täytyy keskittyä tekemään huonosta ja tuottamattomasta järjestelmästä hyvä. Myös Fordin näkemys työehtojen sopimisesta kuulostaa yllättävän tutulta:

”Me emme kanna kaunaa ammattiyhdistyksiä vastaan, mutta me tahdomme olla riippumattomia kaikista sopimuksista sekä työnantajain että työväen järjestöjen puolelta. Me annamme ammattiyhdistyksille arvoa, suosimme niiden hyviä pyrinnöitä, mutta paheksumme huonoja.”

Mannevuon väitöskirja on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6134-4