Valkoinen cisheteromies, mitäs sitten?

bceb251b27dc6fd41d14493108f1b306

Elina Halttunen-Riikonen

***

Usein törmää siihen, että luonnehditaan jotakuta valkoiseksi cisheteromieheksi tai käsketään tarkastamaan etuoikeudet. Tällaista kielenkäyttöä kritisoidaan sanomalla, että on epäreilua tarttua henkilön ominaisuuksiin.

Etuoikeutetusta asemasta huomauttaminen ei ole loukkaus, pikemminkin se on vallitsevan rakenteellisesti sortavan yhteiskunnallisen tilanteen toteamista.

Miksi se on tärkeää? Siksi että asema yhteiskunnassa vaikuttaa siihen, millaista tietoa saa ja kuinka tulee kuunnelluksi ja kohdelluksi sekä millaisia esteitä kohtaa. Hyvin usein miehet ovatkin vähemmän tietoisia seksismistä. Heterot eivät kiinnitä homofobiaan huomiota. Valkoinen ihminen voi väittää ettei rasismia ole. Varakas voi ajatella, ettei Suomessa ole köyhyyttä. Cissukupuoliset eivät huomaa transvihaa. Etuoikeutettu asema luo helposti intoa ajaa omia etuoikeuksia turvaavaa politiikkaa ilman, että joutuu kärsimään sen seurauksista.

Usein etuoikeuskimppuja luetteleva keskustelu tuntuu kuitenkin jäävän yksittäisten henkilöiden etuoikeuksien toteamisen tasolle. Siihen nähden kuinka paljon valkoisista heteromiehistä puhutaan, keskustellaan aika vähän siitä, kuinka sortavat rakenteet toimivat ja miten yhteiskunnan pitäisi muuttua.

Vain puoliksi leikillään: välillä voisi vaihtelun vuoksi olla hyvä puhua vaikkapa bell hooksia varioiden valkoisen ylivallan kapitalistisesta cisheteropatriarkaatista.

Kun sanotaan, että joku on valkoinen cisheteromies ei sanota ongelman piilevän satunnaisissa omaisuuksissa vaan yhteiskunnassa, jossa rodullistetut, transihmiset, seksuaalivähemmistöt ja naiset kokevat syrjintää. Tai ainakin näin olisi hyvä tehdä.

Keskittyminen etuoikeutettuihin yksilöihin ei tuo esiin sitä, että etuoikeudet ovat epäkohta koska etuoikeutetussa asemassa voi olla vain toisten kustannuksella. Koska toisia sorretaan ja syrjitään. Etuoikeudet eivät ole “oma asia”: ne ovat mahdollisia vain sortaviin rakenteisiin perustuvassa yhteiskunnassa. Omista etuoikeuksista on epämiellyttävää kuulla, koska tulee tietoiseksi niistä joiden kustannuksella ne ovat olemassa. Esimerkki: se että olen valkoinen antaa etuoikeuden, mikä taas on mahdollista vain koska rodullistetuilla ei ole tätä etuoikeutta, koska he kokevat rasismia, joka perustuu valkoisten, myös minun, etuoikeuteen.

Huomion siirtämisen yksilöistä rakenteisiin aina kun mahdollista on hyödyllistä myös siksi, että keskittymällä helposti identiteeteiksi hahmottuviin seikkoihin tulee esiin vain pieni osa etuoikeuksista ja sortavista rakenteista, jotka eivät kaikki toimi samalla tavoin tai pelkisty identiteeteiksi.

Etuoikeutettuun asemaan liittyy myös se, ettei sen negatiivisista seurauksista toisille tarvitse olla tietoinen että ne toteutuvat. Suunnattomia rikkauksia omistavien ei tarvitse olla tietoisia siitä, ettei toisilla ole mitään. Usein se että suojellaan toiminnan seurauksilta on keskeinen osa etuoikeutta.

Etuoikeus olla tietämättä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi etuoikeusluetteloista jää uupumaan rakenteet, jotka unohtuvat koska ne ovat niin itsestään selviä ettei niihin muista kiinnittää huomiota. Ne seikat mitä me mietimme eniten eivät aina ole niitä keskeisimpiä; esimerkiksi suomalaiselle joille kansalaisuus on itsestäänselvyys ei tule mieleen, kuinka paljon kansalaisuus ja oleskelulupaan liittyvät asiat antavat toisille etuoikeuksia vain siksi, että he ovat sattuneet syntymään vanhemmille tietyssä paikassa ja kieltää toisilta nämä oikeudet.

 

Kuva: tuolta.

 

Mielikuvat ihmiskaupasta johtavat harhaan

Niina Vuolajärvi & Elina Halttunen-Riikonen

***

Ihmisillä on harvoin kosketusta siirtolaisten arkeen tai seksityöhön. Mediakuvastoilla onkin suuri vaikutus lakien säätämiseen. Usein niissä korostuu raaka ja seksuaalinen väkivalta ja seksikauppaan huijatut ja kidnapatut ihmiskaupan uhrit. Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta ihmiskauppatarinat saavatkin usein aikaan politiikkaa, joka huonontaa kaupallisen seksin parissa toimivien asemaa ja oikeuksia. Kun vastuuseen vaaditaan ensisijaisesti yksittäisiä pahantekijöitä kuten ihmiskauppiaita, huomiotta jäävät rakenteelliset valtion kontrollitoimien aiheuttamat ongelmat, kuten siirtolaisten rajoitetut liikkumisen ja työmarkkinoille osallistumisen mahdollisuudet tai globaali eriarvoisuus.

Seksityö tarkoittaa mitä tahansa kaupallisen seksin alalla tapahtuvaa työtä.

Ihmiskauppa taas on oikeudellinen termi, joka tarkoittaa ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista tai harhaanjohtamista. Ihmiskauppaa voi tapahtua kaikenlaisen työn piirissä, ei vain kaupallisen seksin yhteydessä.

Nykyään ihmiskaupasta puhutaan kuitenkin seksityön synonyymina, eikä erottelua seksityön ja ihmiskaupan välillä usein haluta tehdä. ”Ihmiskauppapuhetta jo 1990-luvun lopulta lähtien pohtinut brittiläinen tutkija ja seksityöaktivisti Jo Doezema arvioi, että pakotetun prostituution kategorian painottaminen jättää seksityöntekijöiden oikeudet sivuosaan ja niihin liittyvät kysymykset ratkaisemattomiksi”, kirjoittavat Essi Thesslund & Vaula Tuomaala (2011).

Huomio ihmiskaupan ympärillä on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Se näkyy skandaalinomaisten väkivaltaan ja voimakkaaseen uhrikuvaan tukeutuvien voyerististen dokumenttien, lehtiartikkeleiden ja televisio-ohjelmien tulvana. Ihmiskauppakuvaston valta-asema on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Alan tutkijoiden mukaan vain pienessä osaa kaupallista seksiä on kyse ihmiskaupasta. Esimerkiksi Lontoossa tehdyssä sadan siirtolaistaustaisen seksityöntekijän haastatteluun perustuvassa tutkimuksessa 6 % haastatelluista koki, että heidät oli pakotettu seksin myyntiin (Mai 2009). Tutkimukseen haastatellut siirtolaiset raportoivat kuitenki erilaisista ongelmista ja hyväksikäytöstä, jotka liittyivät epävarmaan oleskelulupaan liittyvästä oikeuksien puutteesta. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö kaupallisen seksin piirissä tapahdu hyväksikäyttöä ja oikeuksien rikkomuksia, vaan sitä, etteivät ne täytä ihmiskaupan juridista määritelmää.

Toisaalta ihmiskauppa ei tyhjene kaupalliseen seksiin. Ihmiskauppaa esiintyy sekä Suomessa että muualla maailmassa monella siirtolaisvaltaisella alalla kuten kausittaisessa maataloustyössä, marjanpoiminnassa, hoiva- ja kauneusalalla ja rakennustyömailla. Arviot kaupallisen seksin osuudesta ihmiskaupassa liikkuvat 20 ja 50 prosentin välillä.

Mielikuvien ihmiskauppa

Miksi sitten sana “ihmiskauppa” toimii usein synonyymina seksityölle? Koska harvalla on kokemusta seksityön tai siirtolaisten arjesta, media muokkaa käsityksiä aihepiiristä. Mediakuvastoilla on keskeinen rooli prostituutio- ja ihmiskauppapolitiikan muotoutumisessa. Median ja poliittisten kampanjoiden tarjoamat kuvaukset seksityöstä ja ihmiskaupasta ovat kuitenkin usein kärjistyneitä ja tuottavat yksipuolista kuvaa erittäin moninaisesta ilmiöstä.

Esimerkiksi googlen kuvahaku englanninkielisellä termillä “human trafficking” (ihmiskauppa) tuottaa lähes identtisen tuloksen hakusanan “sex trafficking” kanssa. Nykyisessä ihmiskauppakuvastossa ihmiskauppa yhdistyy lähes puhtaasti kaupalliseen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Kuvissa esiintyy nuoria naisia ja tyttöjä. Usein naiset esitetään joko vähäpukeisina tai alastomina, tai sängyn läheisyydessä. Taustalla kuvattu kasvoton hyväksikäyttäjä on lähes aina mies. Tällaiset kuvastot eivät auta tunnistamaan vaikkapa marjoja poimivaa thaimaalaista tai ravintolassa toimivaa intialaista miestä ihmiskaupan uhreiksi.

Google-haun tuottamiin ja ihmiskauppaa vastustavissa kampanjoinnissa käytettyihin kuviin yhdistyy usein klassisen melodraaman muotoon rakennettu yksinkertaistettu ja stereotyyppinen tarina ihmiskaupasta, jossa nuori naiivi ja viaton, usein alaikäinen, nainen tai tyttö kidnapataan tai huijataan vieraaseen maahan lupaamalla töitä (ks. Vance 2012; Walkowitz 1992). Rajanylityksen jälkeen parittaja tai ihmiskauppias sitten pakottaa hänet prostituutioon.

Näin on myös parin vuoden takaisessa Ihmiskauppa ei ole satua-kampanjassa. Vaikka kampanjasivuilla toinen kahdesta esimerkkitapauksesta liittyy seksityöhön ja toinen siivousalan työhön, kampanjavideo “Satumaa” keskittyy nimenomaan kaupallisen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Videon tarinassa toistuu stereotyyppinen ihmiskauppakuvaus: se käyttää viattomiin naisiin kohdistettua seksuaalista vaaraa sekä erotisoitua väkivaltaa shokkikeinoina.

Stereotyyppinen ihmiskauppakuvasto ja siihen liittyvät narratiivit kuvaavat usein täysin orjamaisia tilanteita, joissa ihmisellä ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä ja hänet pakotetaan seksin myyntiin väkivalloin. Tämä näkyy kuvissa sitomisen ja kahleiden sekä väkivallan merkkien kautta. Tällainen orjamainen ihmiskauppa on äärimmäinen tapaus eikä vastaa valtaosaa ihmiskaupasta. Suurimmassa osassa tapauksia ihmiset ovat lähteneet tietoisesti siirtolaisuuteen ja myymään seksiä, usein jopa pitkällisen suunnittelun jälkeen (ks. esim. Andrijasevic 2010). Monilla on myös aikaisempaa kokemusta siirtolaisuudesta. Useimmiten seksityössä tapahtuva riisto ei ole orjamaista, vaan tarkoittaa sitä, että työolosuhteet (työtuntien määrä, ansiotaso, vapauden määrä, siirtolaisuudesta aiheutuneen velan määrä jne.) eivät vastaa sitä mistä on sovittu. Ihmiskaupassa hyväksikäyttö toteutetaan usein henkisellä painostuksella, lainan takaisinmaksulla, sukulaisia uhkaamalla, oleskeluluvan puutteella tai passin takavarikoinnilla. Tämä ei tietenkään vähennä hyväksikäytön vakavuutta ja itsemääräämisoikeuteen kohdistuvaa riistoa.

Äärimmäisten esimerkkien käyttöä puolustellaan sillä, että ne saavat ihmiset kiinnostumaan aiheesta. Kuvastot kuitenkin muokkaavat käsityksiä todellisuudesta: stereotyyppiset kuvastot vaikuttavat negatiivisesti myös yleisemmin siirtolaisten ja seksityöntekijöiden asemaan. Kaikenlaisen seksityön ajatellaan olevan väkivaltaa ja oman ruumiin toisen käyttöön antamista. Lisäksi raakaa väkivaltaa sisältävien tapausten esittäminen ihmiskaupan tyypillisenä esikuvana voi haitata henkisen painostuksen kautta kohteeksi joutuneiden oikeuksien toteutumista. Vaikka heidän tilanteensa täyttäisi ihmiskaupan juridisen määritelmän, eivät he välttämättä saa ihmiskaupan uhrin statusta, sillä myös tuomareiden, poliisien ja muiden oikeuskoneiston osasten käsityksiä ihmiskaupasta voivat dominoida äärimmäiset ihmiskaupan muodot. Esimerkiksi näin on käynyt Suomessa. Kansallisen ihmiskaupparaportoijan (2014, 8) selonteko kahden vuoden takaa toteaa, että Suomessa on korkea kynnys saada uhristatus ja henkisen painostamisen keinoja ei tunnisteta. Tällöin sensationalistinen kuvasto itse asiassa toimii suoraan uhrien oikeuksien toteutumista vastaan.

Katoavat rakenteet

Stereotyyppinen ihmiskauppanarratiivi peittää alleen ne rakenteelliset tekijät, kuten köyhyyden, globaalit elintasoerot tai riittämättömän sosiaaliturvan, jotka saavat ihmiset lähtemään siirtolaisiksi sekä myös myymään seksiä. Suurimmalle osalle seksin myynti on tapa ansaita rahaa – se on siis toimeentulon muoto oli se sitten miten mieluisa tahansa. Monet tekevät sitä lisärahan tarpeesta, täydentääkseen esimerkiksi työttömyyskorvausta, opintotukea tai osa-aikatyötä. Tai sitten ihmiset myyvät seksiä, koska se tarjoaa mahdollisuuden elintasoon, jota ei saa siivoamalla tai muilla vähän koulutusta vaativilla töillä. Toisille se taas mahdollistaa ansiot, jotka eivät ole kotimaassa mahdollisia.

Köyhyys ja vaihtoehtojen puute ovat suurin syy täällä seksiä myyvien siirtolaisten valintaan lähteä kotimaastaan. Yksi Vuolajärven haastattelemista nigerialaisista seksityöntekijöistä tiivisti tämän tulevaisuuden näköalattomuuden seuraavasti “Mikä tahansa on parempaa kuin se mitä oli tarjolla kotimaassani”. Eurooppa ei kuitenkaan usein ole se shangri la, joksi kotimaassa olevien siirtolaisten tarinat sen maalaavat.

Monet siirtolaiset on suljettu tavallisten työmarkkinoiden ulkopuolelle ulkomailla. Esimerkiksi suurimmalla osa Pohjoismaissa seksiä myyvistä nigerialaisista on oleskelulupa Italiassa tai Espanjassa ja siten he saavat liikkua vapaasti Schengen-alueella. Usein he haluaisivat tehdä mitä tahansa muita töitä, mutta heidän oleskelulupansa ei oikeuta työlupaan. Silloin ainoaksi toimeentulon keinoksi jää seksin myyminen. Ja Pohjoismaissa seksityö on paljon houkuttelevampi vaihtoehto kuin eteläisemmässä Euroopassa. Hinnat ovat jopa kymmenkertaiset ja työskentelyolosuhteet usein paremmat, vaikka se tarkoittaisikin madameen tai muuhun välikäteen turvautumista. Toisaalta poliisiin tai viranomaisiin ei ole seksin myyjänä ongelmatilanteissa turvautuminen. Suomessa seksin myyminen on peruste karkottamiselle. Eli tämä tarkoittaa paluuta lähtöruutuun – tilanteeseen, josta siirtolaiset ovat kamppailleet päästäkseen eteenpäin.

Keskittyminen yksinomaan pahoihin ihmiskauppiaisiin tekee valtiosta liittolaisen ihmiskaupan torjunnassa. Painotus kätkee alleen valtion tuottamat rakenteet, kuten työmarkkinoiden rajoitteet, tiukan siirtolaispolitiikan tai moralistisen seksityöntekijöiden karkotusperiaatteen, jotka mahdollistavat siirtolaisten hyväksikäytön seksikaupassa ja muilla aloilla. Siirtolaisia ajaa ahtaalle valtion lait ja niiden valvonta: laillisten liikkumisväylien puute tekee riippuvaiseksi salakuljettajista, siirtolaisten heikot perusoikeudet ja oleskelulupien puute taas tekevät heistä helposti hyväksikäytettäviä. Miten tässä tilanteessa näistä laeista voi etsiä apua? Ihmiskauppakäsitys, joka keskittyy yksittäisten ihmiskauppiaiden pahuuteen rakenteellisten ongelmien sijaan tuottaa lyhytnäköisiä poliittisia ratkaisuja. Se suuntaa voimavaroja ja rahoitusta projekteihin, jotka eivät lähde ihmiskaupan tai seksityössä hyväksikäytön kohteeksi joutuneiden ihmisten tarpeista.

Usein stereotyyppiset ihmiskaupan vastaiset kampanjat johtavatkin kohderyhmien oikeuksien takaamisen kannalta huonoimpiin ratkaisuihin: rikospoliittisia keinoja ja poliisin valvontaa lisätään sen sijaan, että varoja suunnattaisiin riskiryhmässä olevien ihmisten kanssa toimiville järjestöille tai näiden ihmisten aseman vahvistamiseen. Se tarkoittaisi sitä, että pitäisi luoda prostituutiopolitiikkaa, joka lähtee liikkeelle seksityöntekijöiden oikeuksien vahvistamisesta, ei kriminaalipolitiikasta. Viimeksi tähän suuntaan on kirittänyt ihmisoikeusjärjestö Amnesty International, joka kehottaa seksityöntekijöiden oikeuksien parantamiseksi siirtymään pois kaikenlaisesta kriminalisoinnista, myös seksin oston kriminalisoinnista. 

 

Kirjallisuus

Andrijasevic, Rutvica. 2010. Migration, Agency and Citizenship in Sex Trafficking. New York: Palgrave Macmillan.

Haynes, Dina Francesca. 2014. The Celebritization of Human Trafficking. The Annals of American Academy, AAPSS 653, May 2014, 25-45.

International Labour Organization. 2012. ILO Global Estimate of Forced Labour 2012: Results and Methodology. http://www.ilo.org/washington/areas/elimination-of-forced-labor/WCMS_182004/lang–en/index.htm.

Kansallinen ihmiskaupparaportoija. 2014. Kertomus 2014. Helsinki: Vähemmistövaltuutettu.

Mai, Nick 2009: Migrant Workers in the UK Sex Industry. Final Policy-Relevant Report. http://http://www.londonmet.ac.uk/research-units/iset/projects/esrc-migrant-workers.cfm

Sex Workers Project. 2009. The Use of Raids To Fight Trafficking of Persons.

  1. UNODC. 2014. Global Report on Trafficking in Persons 2014. http://www.unodc.org/documents/data-and-analysis/glotip/GLOTIP_2014_full_report.pdf

Thesslund, Essi & Tuomaala, Vaula, Syrjässä solidaarisuudelta – seksityöntekijät Vasemmistonaisten poliittisessa ohjelmassa Peruste 2/2011.

Vance, Carole. 2012. Innocence and Experience: Melodramatic Narratives of Sex Trafficking and Their Consequences for Law and Policy. History of the Present: A Journal of Critical History 2:2, 200-218.

Walkowitz, Judith. 1992. City of Dreadful Delight: Narratives of Sexual Danger in Late-Victorian London. Chicago: University of Chicago Press.

Vieraan vuoro: Feminismi Rojavassa ja länsimaiset fantasiat

Gelawej Viyan

***

Iltalehti uutisoi, että ”Kurdien ’Angelina Jolie’ kuoli taistelussa Isisiä vastaan”. Pitääkö naisen muistuttaa Hollywood-julkkista että hänen kuolemansa ylittää uutiskynnyksen? Kuka määrittelee hänen kauneutensa ja millä perusteella?

Naississi Asya Ramazan Antar, taistelijanimeltään Viyan Antar, kuoli elokuussa Rojavan (Länsi-Kurdistanin) alueella Syyriassa taistelussa Manbijin kaupungin pohjoispuolella. Hän oli kurdi ja kuului naisista koostuviin YPJ-joukkoihin (Naisten itsepuolustusjoukot). YPJ ajaa yhdessä YPG:n (Kansan itsepuolustusjoukot) kanssa monietnistä itsehallintoaluetta Pohjois-Syyriaan sekä taistelee alueella ISIStä vastaan.

Uutisessa tehtävä naisten esineellistäminen ja sovittaminen länsimaisiin fantasioihin on todella ongelmallista. ISIS asettaa tietyt vaatimukset näille naisille ja länsi heittää oman viittansa heidän harteilleen. Tämä tekee näkymättömäksi sen, että he ovat todellisia ihmisiä, joilla on ihan omat sankarit ja omat ideaalit siitä, miten he haluavat olla ja elää. Demokratiaa ja vapautta julistavan lännen luulisi ymmärtävän ja kunnioittavan tätä.

Rojavassa on luotu yhteiskuntamalli, joka perustuu sukupuolten väliseen tasa-arvoon, ympäristön kunnioittamiseen, suoraan demokratiaan sekä kansojen ja uskontojen väliseen vuoropuheluun. YPJ taistelee alueellaan seksismiä ja patriarkaalista kulttuuria vastaan. Naisliikkeen ansiosta Rojavassa on kielletty moniavioisuus ja pakkoavioliitot, lisäksi alueelle on saatu mahdollisuus siviilivihkimiseen. Alueen suurin kansanryhmä on kurdit, mutta siellä asuu myös paljon arabeja, assyrialaisia, turkmeeneja, armenialaisia ja tšerkessejä. Rojavan hallintomalli perustuu sekularismiin ja kaikkien etnisten ja uskonnollisten ryhmien tasapuoliseen osallistumiseen. Kaikissa hallintoelimissä on edustus kaikista ryhmistä, lisäksi vähintään 40% paikoista kuuluu olla naisilla. Nuorisolla on oma kiintiönsä.

Viyan Antar on tietenkin kaunis, aivan kuten hänen kaikki muut toverinsa, jotka taistelevat maailmaan rumimpia miehiä vastaan. Kun puhun rumasta, tarkoitan ISISin aatetta enkä sen kannattajien ulkonäköä – jälkimmäinen on täysin toissijaista. Varmasti hänellä olisi ollut muitakin vaihtoehtoja kuin lähteä vapaaehtoisena sotaan. Mutta uutinen on hänen ulkonäkönsä, eikä se asia minkä eteen hän antoi henkensä?

 

Lue lisää:

Lisää Rojavan mallista Rojavan puolesta-ryhmän sivulla: http://rojavanpuolesta.tumblr.com/

Uutisia kurdialueilta: www.kurdishquestion.com

Democratic Confederalism http://www.freeocalan.org/…/Ocalan-Democratic-Confederalism…

Liberating Life: Woman’s Revolution http://www.freeocalan.org/…/2014/06/liberating-Lifefinal.pdf

The ’Rojava Revolution’ in Syrian Kurdistan: A Model of Development for the Middle East http://kurdishquestion.com/…/3277-the-039-rojava-revolution…

Rojava revolution: It’s raining women https://www.opendemocracy.net/…/rojava-revolution-it-s-rain…

Jin, jiyan, azadî
http://dilar91.blogspot.fi/

Dilar Dirik & Rojavan feministinen vallankumous / Dilar Dirik & Rojava’s feminist revolution
http://www.totuusradio.fi/dilar-dirik-rojavan-feministinen…/

The whole world is talking about us, Kurdish women
http://kurdishquestion.com/…/the-whole-world-is-talking-abo…

Vieraan vuoro: Islamia ja muotia käsittelevän paneelin antia

Liban Sheikh

***

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan järjestämillä Naiskulttuuripäivillä oli musliminaisten muotia käsittelevä paneeli. Puhumassa olivat Jaakko Hämeen-Anttila ja Naima, Suleqo Yusuf sekä Anna-Mari Almila (London College of Fashion).

Summausta keskustelusta:

1) On naurettavaa tyypitellä kaikki valtaosin islaminuskoiset kulttuurialueet vaatetukseltaan samanlaisiksi. Maantieteelliset tyylierot ovat valtavia. Kontekstia ”musliminaisten pukeutumisen” kategorian karikatyyrimaiseen luonteeseen tuo esim. se, että ruvettaisiin käymään julkista keskustelua ”ateistinaisten” pukeutumistyylistä ja sen taustoista. Kulttuuristen vaatetuserojen merkittävin selittäjä on pukeutumistapojen rutiininomaisuus, se on osa arkipäivän habitusta eikä jatkuvan tietoisen työn tulosta, kuten saatetaan tiedostamatta olettaa

2) On myös tarpeellista huomioida muodin ja pukeutumiskoodien käsitteellinen ero – se että puhutaan ”musliminaisten pukeutumistyylistä” viittaa usein pukeutumiskoodeihin, jotka nähdään yhtenäisinä kaikissa muslimikulttuureissa. Pukeutumiskoodien uskonnollinen merkityksellisyys kuitenkin vaihtelee paljon ja on sidoksissa historiallisiin/ideologisiin muutoksiin. Naisten pukeutumiselle tunnustuksenomaiseksi on noussut huivi, joka nähdään ominaiseksi alistavaksi määritellylle uskonnolle. Halu nähdä huivi merkkinä alistamisesta, josta ”länsimainen kulttuuri” voi pelastaa, rakentuu pitkälti orientalistiselle diskurssille, joka on voimistunut etenkin ”terrorismin vastaisen sodan” alettua vuonna 2001. Naiman ja Suleqon mukaan huivin symbolista merkitystä ei kuitenkaan anneta ulkoapäin. He korostivat hijabin merkitystä yksilöllisenä symbolina, tällöin ”huivi” (yleisessä muodossaan hiukset ja päälaen peittävästä turbaanista aina kasvot peittävään niqabiin) edustaa pyrkimystä islamilaiseen kanssaihmisiä kunnioittavaan käytökseen – ei pakkona vaan toimijuutta ilmentävänä valintana.

3) Vaatteista puhuttaessa on hyvä muistaa pukeutumista koskevan sosiaalisen kontrollin olevan kaikissa yhteisöissä läsnä (mikä usein unohtuu universaaliksi oletetussa eurosentrisessä kehyksessä). Suomessakaan ei julkisessa tilassa pukeuduta miten sattuu saati jätetä pukeutumatta. Lisäksi pukeutumistyylien sukupuolinormatiivinen koodisto on tarkka, eikä pidä unohtaa paradoksaalista keskustelua huivin kieltämisen tarpeesta, jossa itsessään harjoitetaan parhaillaan sosiaalista kontrollia.

4) Huiviin ulkoapäin liitetystä symboliikasta ja ”alistavan kulttuurin” merkitysyhteyksistä johtuen, siitä on tullut myös identiteetin haltuun ottamisen väline ja feministinen statementti. Vaatekappale, joka ei välttämättä aiemmin itsessään merkinnyt mitään, voi nykyään olla mm. `statement against racialization` eli kannanotto rodullistamista vastaan. Valkoisen feminismin ajattelutavassa tätä on kuitenkin vaikea nähdä, ja marginalisoitujen naisten ylitse puhutaan ikään kuin he eivät pystyisi itse asiaan ottamaan kantaa.

5) Lisäksi keskustelussa ”musliminaisten pukeutumisesta” on huomioitava estetiikan ja seksikkyyden ero – se mikä on muodikasta on aina suhteellista, eikä sen tarvitse noudattaa seksuaalistavan järjestyksen ehtoja. Kaunis ja trendikäs voi olla ilman itsensä paljastamisen vaatimusta. Anna-Mari Almilan mukaan monet isot vaateketjut ovatkin haistaneet tässä ”urbaanissa monikulttuurisuudessa” uuden markkina-alueen.

 

Suositeltavia tekstejä/kuuntelemista:

4 Ways Mainstream Feminism fails Muslim Women

Toiseus 101 – Näkökulmia toiseuteen

Muslimifeministi Sanna Thamer: Naisten asemaa puolustavat islaminvastustajat sylkevät huivia käyttävien päälle

 

Imetyskeskustelusta ja feminismistä

Katariina Mäkinen

****

Feministisen aikakauslehti Tulvan sivuilla käytiin hiljattain kiivasta keskustelua imetyksestä. Tarkemmin sanottuna aiheena on ollut uusimmassa Tulvassa julkaistu artikkeli, jossa otsikkonsa mukaisesti haastetaan ”imetyksen myyttejä”. Poikkeuksellisen ja provosoivankin artikkelista tekee se, että näkökulma on selkeästi imetyksen ylivertaisia hyötyjä kyseenalaistava. Myyttejä rikotaan muun muassa toteamalla, että alkoholin juominen ei merkittävästi vaikuta äidinmaidon alkoholipitoisuuteen. Samoin äidinmaidon selkeä paremmuus suhteessa korvikkeeseen kyseenalaistetaan. Kaikki artikkelissa esitetyt väitteet (liittyen erityisesti äidinmaidon terveysvaikutuksiin suhteessa korvikkeeseen) eivät ole aivan täsmällisesti paikkansa pitäviä, ja Tulva julkaisikin oikaisun jossa näitä väitteitä korjattiin ja täsmennettiin.

Imetystä käsitellyt artikkeli itsessään ei ollut erityisen hyvin kirjoitettu ja lähteitä olisi ehdottomasti tarvittu, mutta artikkelissa kiinnostavinta oli kuitenkin tekstin herättämä reaktio. Facebookin kommenttiketju täyttyi välittömästi erittäin jyrkistä ja pettyneistä kommenteista, joissa lytättiin artikkeli (kirjoittajineen) ja vaadittiin Tulvalta välitöntä asiavirheiden korjausta. Juttua pidettiin epäfeministisenä ja ketju postattiin täyteen erilaisia imetyksen paremmuudesta todistavia tutkimustuloksia. Tulvan laatiman vastineen ja oikaisun jälkeen ketjussa edelleen uhkailtiin mm. JSN-kantelulla ja lehtien polttamisella.

Pohjimmiltaan keskustelussa taisi olla kysymys siitä, voiko feministinen näkökulma olla sellainen, jossa imetyksen merkitystä ei korosteta vaan pikemminkin pyritään tukemaan niitä, jotka syystä tai toisesta eivät pysty imettämään tai halua imettää lastaan. Jos kyse olisi ollut vain ”asiavirheistä” kuten ketjussa jatkuvasti toisteltiin, ei tunnekuohu ja kommenttien määrä varmaankaan olisi ollut niin suuri. Kysymys feministisestä näkökulmasta nousi myös kommenteissa jatkuvasti esiin, ja monet toivoivat että Tulva olisi julkaissut erilaisen, imetykseen myönteisemmin suhtautuvan artikkelin jossa olisi haastateltu imettäviä äitejä ja ”imetyksen asiantuntijoita” (joihin eivät keskustelun perusteella lukeudu esimerkiksi professorit ja lääkärit vaan pikemmin tukihenkilöt ja aktivistit).

Keskustelua sivusta seuranneelle koko ketju oli hämmentävää luettavaa. Solidaarisuutta ja feministisyyttä peräänkuuluttavat keskustelijat onnistuivat samalla yhä uudelleen ja uudelleen toistamaan, kuinka imetys on parasta ja että vaikka jokainen toki saa tehdä omat ratkaisunsa, niin imetys on kuitenkin kiistämättä paras ratkaisu. Imetys on naisen etuoikeus. Ei-imettäminen on vähän niin kuin makoilisi sohvalla vaikka tietää että urheilu olisi paljon terveellisempää. Ei-imettäminen ei koskaan johdu siitä että imetys ei yksinkertaisesti onnistuisi, vaan aina siitä että tietoa tai apua ei ole tarpeeksi. Kun ottaa huomioon, miten käsittämättömän herkkä aihe omasta lapsesta huolehtiminen on, monet Tulvan sivulle postatuista kommenteista olivat suorastaan väkivaltaisia siinä miten ne mitätöivät ei-imettäneiden naisten sekä transihmisten ja muunsukupuolisten kokemusta.

****

Omassa äitiydessäni eräs hienoisen surun tai haikeuden aihe on ollut se, että äitiyteen liittyvä (feministinen) aktivismikeskustelu on niin kaukana omista kokemuksistani ja sellaisesta tuesta, jota olisin tarvinnut. En ole kaivannut medikalisaatiokritiikkiä tai tukea luomusynnytykseen. En kokenut että minua tai kipuani tai minun ja lapseni hyvinvointia olisi millään tavoin kyseenalaistettu tai vähätelty synnytyssairaalassa. En halunnut synnyttää ilman kipulääkkeitä tai kotona. Halusin kaikki mahdolliset lääkkeet (ja ne myös sain) ja halusin, että apu on lähellä, mikäli jotakin menisi pieleen. En kokenut että synnytyksen käynnistäminen olisi ollut huono juttu tai vastoin minun tai lapseni parasta.

En ole myöskään kokenut että imetykseen suhtauduttaisiin kielteisesti tai että tietoa ei olisi saatavilla. Päinvastoin, sairaalassa sain loputtomasti apua esimerkiksi imemisotteen löytymiseen. Tähän toki vaikutti sekin, että synnytyssairaala oli julkilausutusti vauvamyönteinen eli imetysmyönteinen. Ensimmäinen huono äiti -suru minulle tuli siitä, kun hoitaja antoi ymmärtää, etten ollut ensimmäisen vuorokauden aikana imettänyt vauvaa tarpeeksi monta kertaa (onneksi seuraavana vuorossa ollut hoitaja osasi kertoa, että vauva näytti voivan vallan mainiosti tästä laiminlyönnistäni huolimatta). Emme antaneet lapselle ensimmäisten viikkojen aikana tuttia, koska se kuulemma voi häiritä imemisotetta. Emme myöskään antaneet korviketta moniin kuukausiin, koska se kuulemma voi häiritä imetystä. Näin jälkiviisaana ajattelen, että korvike olisi noina kuukausina säästänyt minut ja puolisoni monelta stressiltä ja hädältä, ja mahdollistanut minulle puolta tuntia pidemmät poissaolot vauvan luota. En siis koe, että ongelma olisi ollut imetyksen vähättelyssä tai siinä että tietoa ei ollut saatavilla: tietoa oli saatavilla, imetystä tuettiin ja hyvä niin. Ehkä hieman joustavampi suhtautuminen imetyksen ja pulloruokinnan yhdistämiseen olisi ollut ainakin meidän perheen kohdalla hyvä juttu, mutta näinkin toki selvittiin.

Isoin ongelma imetyksen kohdalla minulle oli se, että liikkuminen kodin ulkopuolella oli vaikeaa. Vauva saattoi haluta ruokaa vartin välein, ja sopivan imetyspaikan löytäminen kaupungilta talvella oli hankalaa. Erityisesti alussa olin arka ja ujo, enkä halunnut imettää esimerkiksi kahvilassa keskellä ihmisvilinää. Myöhemmin vauva vääntelehti, itki ja kiukkusi syödessään, ja silloinkaan ei ollut mukavaa olla esimerkiksi ravintolassa tai kirjastossa imettämässä. Imettävänä äitinäkin koin, että kehoni on yksityinen ja että ruokailu on minun ja vauvan välinen asia, enkä halunnut olla katseiden kohteena. Imetys myös kesti vähintään puoli tuntia kerrallaan. Monesti kaipasin rauhallista, suojaisaa nojatuolia, ehkä verhon takana tai joka tapauksessa hieman sivummalla kaikesta hälinästä.

Oma ongelmani julkisen imetyksen suhteen ei siis ollut se, ettenkö olisi voinut ja saanut imettää missä vain. Ongelma oli ennemminkin se, että olisin kaivannut julkiseen tilaan imetykselle varattuja rauhallisia paikkoja. En halunnut imettää missä vain. Tätä näkökulmaa on kuitenkin vaikea tuoda esiin imetyskeskustelussa. Mieleeni jäi esimerkiksi jonkin keskustelun kommentti, jonka mukaan on surullista jos nainen ei halua imettää julkisesti.

Selvennykseksi täytyy heti todeta, että oikeus imettää julkisesti on ehdottoman tärkeä: ilman sitä on tosiaan vaikea päästä kotoa pois ollenkaan. Mutta toivoisin, että oma kokemuksenikin tulisi joskus esille keskusteluissa, sillä kyse on yhtä lailla poliittisesta vaatimuksesta: tarvitaan omaa, erityistä tilaa niille jotka sitä toivovat ja tarvitsevat.

Summa summarum: En kokenut aktiivista synnytystä omaksi jutukseni, eikä imetysaktivismikaan oikein puhu niistä asioista jotka itse koin ongelmiksi. En ole myöskään kovin kiinnostunut siitä, missä kenenkin vauva nukkuu tai miten kenenkin vauva syö, tai kannetaanko vauvaa liinassa vai käsivarsilla tai käyttääkö hän kestovaippoja vai ei. Nämä eivät olleet asioita, joiden ympärille muodostuneet yhteisöt olisivat tuntuneet minulle kutsuvilta tai luontevilta. Ne asiat joita itse kävin läpi ja joihin olisin kaivannut vertaistukea ja tietoa liittyivät ensisijaisesti vanhemmuuden jakamiseen ja omaan jaksamiseen. Imetysaktivismin parista nousevat näkökulmat itse asiassa vaikeuttivat kumpaakin.

***

Tutkimuskirjallisuudessa on puhuttu nykyvanhemmuudesta intensiivisenä vanhemmuutena. Se tarkoittaa, että vanhemmuus on jatkuvaa intensiivistä työtä, jossa vanhemman on tehtävä tietoisia valintoja ja selvitettävä itse valintojensa perustelut. Sen sijaan, että seuraisi kyseenalaistamatta asiantuntijoiden (esim. lääkärien) suosituksia, on itse jatkuvasti tutkittava ja pohdittava pienimpiäkin ratkaisuja. Kyse ei ole ainoastaan siitä, valitseeko seurata esimerkiksi kiintymysvanhemmuuden periaatteita. Vaikka niitä ei seuraisikaan, on kuitenkin tultava tietoiseksi niistä, ja tehtävä oma päätös siitä pitäisikö lapsen nukkua perhepedissä vai ei. On voitava perustella itselleen, miksi meillä näin vaikka noilla noin. On pohdittava, ketkä ovat luotettavia asiantuntijoita. Tähän kaikkeen kuluu energiaa ja aikaa.

Intensiivinen vanhemmuus on myös erittäin sukupuolittunutta. Kulttuurisesti näyttää käyvän niin, että nimenomaan äidit ovat niitä, jotka valintoja tekevät ja niistä kiistelevät. Samalla monet valinnoista (kuten imetykseen liittyvät) myös vaikuttavat vanhemmuuden jakamiseen ja äitien jaksamiseen. Kysymystä sukupuolesta ei kuitenkaan yleensä tuoda keskusteluissa esiin: ehkä se on liian vaikea. Miten keskustella siitä, että tämä minun valintani, jonka tein lapseni parhaaksi, tarkoittaa myös sitä, että minulle kasautuu suhteettoman suuri vastuu hoivasta.

Tulvan Facebook-sivujen keskustelussa moni hermostui kommentista, jossa annettiin ymmärtää että ei oikeastaan ole väliä miten lapsensa ruokkii, kunhan ruokkii. Tämäntapainen kannanotto koettiin imetystä ja siihen liittyviä ponnisteluja väheksyvänä ja mitätöivänä, mikä on ymmärrettävää. Väittäisin kuitenkin, että intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa juuri ajatus siitä, että jollakin lapseen liittyvällä yksittäisellä valinnalla ei elämän suuressa mittakaavassa ehkä olekaan niin isoa merkitystä kuin usein väitetään, on itse asiassa aika radikaali ja vapauttava. Se ei vapauta vanhemmuuden vastuusta, mutta vapauttaa ajattelemaan lapsen elämää ja omaa elämää kokonaisuutena, jossa tietynlaisen äitiyden virheetön suorittaminen ei ehkä olekaan se merkittävin tekijä.

Samalla avautuu oikeastaan myös tilaa kyseenalaistaa ajatus siitä, että esimerkiksi imetyksessä on kyse mahdollisimman hyvin informoiduista valinnoista, joita rationaalinen toimija suorittaa (tätä imetysaktivismissa usein pidetään päämääränä: että jokainen voisi tehdä valinnan mahdollisimman hyvin informoituna). Ehkä kyse onkin ihmisten välisistä suhteista, erilaisista sattumista ja ruumiillisuuden asettamista reunaehdoista, joiden seurauksena sitä joko imettää lastaan tai ei.

Tästä näkökulmasta ajattelen, että Tulvan keskustelua hallinnut näkemys imetysmyönteisyydestä ainoana mahdollisena feministisenä lähestymistapana on surkean kapea. Feministinen näkökulma voi myös olla sellainen, jossa tuodaan esiin, että imetyksen hyötyjä koskeva tutkimustieto ei ole ihan niin kiistatonta ja selvää kuin yleensä ajatellaan, ja että keskittyminen siihen kuka täysimettää ja kuinka pitkään ei välttämättä ole se hedelmällisin lähtökohta solidaarisuudelle ja kunkin oman vanhemmuuden tukemiselle.

 

Lisää keskustelua:

http://matkustavavalo.tumblr.com/post/58083002976/syntynyt-synnytt%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n

http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/mina-en-imettanyt

 

Tutkimuskirjallisuus:

Ellie Lee ym. 2014: Parenting Culture Studies

Charlotte Faircloth 2013: Militant Lactivism? Attachment Parenting and Intensive Motherhood in the UK and France

 

****

Kiitos Liinalle, Johannalle ja Elinalle kommenteista ja kannustuksesta!

Kenet työ vapauttaa?

Elina Halttunen-Riikonen

***

Työkeskeisessä yhteiskunnassa feministinen keskustelu ja politiikka painottaa työtä. Oikeus tehdä työtä nähdään suurimpana saavutuksena – heti äänioikeuden jälkeen. Mutta kuinka pitkälle tämä kantaa tilanteessa, jossa työ ei aina ole toimeentulon tae, työttömyydestä halutaan rankaista työtöntä ja työ määrittää ihmisen arvon? Työnormin ja työkeskeisten kamppailujen kriittisellä ruodinnalla voidaan tehdä lisää tilaa kipeästi kaivatuille vaihtoehdoille.

Vinkkiä työkeskeisyyden haastamiseen voi etsiä Silvia Federicilta, joka näyttää kuinka työfiksaatiota horjutetaan parhaiten pureutumalla siihen, mitä ei lueta palkkatyön alueeseen. Federici on omistanut monikymmenvuotisen uransa aktivistina ja tutkijana kotitöiden ja laajemmin (palkattoman tai huonosti palkatun) hoivatyön politisoimiseen.

Federici on tunnetuin kansainvälisestä Wages for Housework -kampanjasta, jonka hän lanseerasi 70-luvulla muiden marxilaisten feministien kanssa. Se vaati nimensä mukaisesti palkkaa kotitöistä. Monet feministit huolestuivat: ei kai kampanja halunnut sementoida kotirouvien alisteista asemaa? Sulkea ikuisiksi ajoiksi kotiin? Ei suinkaan.

Vuonna 1975 kirjoittamassaan tekstissä Federici selventää: ”For we are not struggling for more equal redistribution of the same work. We are struggling to put an end to this work and the first step is to put a price tag on it.” (37).

Voi kuulostaa ristiriitaiselta, että Federicin mukaan palkan vaatiminen kotitöistä on askel palkattoman ja aliarvostetun työn aseman muuttamiseen. Kampanjan mukaan se ei vahvistanut vallalla olevaa järjestystä vaan laittoi sen selän seinää vasten. Feministit olivat jo aiemmin kritisoineet kotirouva-identiteettiä ja paljastaneet kutsumustyön olevan koodinimi kaikelle, mitä oletetaan tehtäväksi ilmaiseksi tai pienellä palkalla. Federici ja kumppanit halusivat lisäksi tuoda esiin kotityön yhteiskunnallisena, materiaalisena suhteena: mitä tarkoitusta palkaton työ palvelee, mitä tahoja ”naisellisen luontaisen pyyteettömän huolenpidon” glorifiointi pohjimmiltaan hyödyttää? Pariskunnan keskinäisen hierarkian tarkkaaminen ei kerro riittävästi.

”To say that we want wages for housework is to expose the fact that housework is already money for capital.” (19)

Palkatta tehty työ on rahanarvoista, mutta ei hänelle joka työtä tekee. Kampanja käänsi pelilaudan ja teki näkyväksi, kuinka riippuvaista pääoman kasaaminen ja siinä sivussa kaikki yhteiskunnan osa-alueet ovat riippuvaisia näkymättömästä, vähäarvoisesta, sivuseikaksi julistetusta.[1] Se teki näkyväksi näkymättömän mutta välttämättömän työn ja kieltäytyi näkemästä sitä yksilöllisenä vastuuna tai (heteroseksuaalisen) perheen yksityisasiana.

”Wages for housework meant opening a struggle directly on a question of reproduction, and establishing that raising children and taking care of people is a social responsibility”. (Federici 57.)

Federici jatkaa monen muun marxilaisen feministin kanssa Marxin kritiikin syventämistä: ei riitä, että kapitalisti riistää lisäarvon, maksaa vähemmän palkkaa kuin saa työpanoksesta itselleen hyötyä, vaan palkkatyö tulee mahdolliseksi palkattoman työn avulla. Kärjistäen: että työläinen voi astua tehtaan porteista riistettäväksi, pakotettuna myymään ainoa asia joka hänellä on eli työvoima, on hänet pitänyt hoivata lapsena, syöttää, vaatettaa monta vuotta. Myöhemmin ruoan, siivouksen, hoivan tarve jatkuu läpi iän ja lisääntyy vanhuutta kohden.

Vallitsevan kapitalistisen talousjärjestelmän ja siitä hyötyvien tahojen lisäksi kampanja kritisoi myös erilaisten emansipaatioliikkeiden strategioita. Työväenliike ja laajemmin vasemmisto ovat olleet kaikkein kiinnostuneimpia palkkatyöstä ja jättäneet sen ulkopuolelle ison osan muuta työtä, palkattomasta kotityöstä aina seksityöhön. Ne olisi otettava kamppailun keskiöön.

Feministisen liikkeen suhteen Federicin kritiikki oli samansuuntaista: töihin pääseminen ei toimi emansipaation reittinä, koska palkkatyö perustuu joidenkin toisten palkattomalle työlle ja saa arvostuksensa vähäpätöisinä pidetyn hoivan kustannuksella sen sijaan, että se purkaisi tätä hierarkiaa.

(Sanottakoon ettei Federici tyrmää kamppailua palkkatasa-arvon tai korkeampien palkkojen puolesta tai näe niitä merkityksettöminä. Hän muistuttaa niiden rajallisuudesta.)

xxx

Monet seikat ovat muuttuneet sitten 70-luvun. Kuitenkin Federicin mukaan viime vuosikymmenten kehitys osoittaa, että lupaukset palkkatyön vapauttavista vaikutuksista ovat osoittautuneet pettymyksiksi. Työ on vähemmän ja vähemmän tae toimeentulosta. Toisaalla suuria joukkoja kiusaa työttömyyden kirous. Reproduktion alue on jatkuvan kriisin kourissa, uhanalainen. Esimerkkejä löytää niin läheltä kuin kauempaa: talouskuripolitiikka ajaa muutoinkin rapautettua julkista sektoria leikkuriin. Hoivatyöt palaavat pala palalta kotiin palkatta tehtäviksi. Saavutetut edistysaskeleet alkavat olla muisto vain. Tuet ovat jääneet kroonisesti hintojen noususta jälkeen. Palkaton työ on saanut uusia muotoja: palkattomat harjoittelut ja tukityöllistämiset ovat arkipäivää. 

Federici näkeekin palkkatyön ja kotityön (ja siinä samalla koko yhteiskunnan) radikaalin uudelleenjärjestelyn ajankohtaisena kysymyksenä muutoksista huolimatta – ja osin niiden vuoksi. Esimerkiksi monia ennen kodin piirissä tehtäviä töitä on muutettu hoivan markkinaistuessa matalapalkkatyöksi. Vuonna 2008 Federici kirjoittaa:

“Neither the reorganization of reproductive work on a market basis, nor the “globalization of care”, much less the technologization of reproductive work, have “liberated women” or eliminated the exploitation inherent to reproductive work in its present form.” (108)

Jos hoivataakka on helpottanut etuoikeutettujen aka. maksukykyisten naisjoukkojen elämässä erityisesti länsimaissa, on se tapahtunut pääosin rodullistettujen (pitkälti nais)työntekijöiden ja heidän perheidensä kustannuksella. Pisimmän korren vetävät ylikansalliset yhtiöt, jotka piilottavat voitot verokarhun käpälän ulottumattomiin veroparatiiseihin.

xxx

Federicin lukeminen muistuttaa, kuinka epäkohdat, jotka halutaan määrittää satunnaisiksi virheiksi tai sivuseikoiksi, yksilöiden epäonnistumisiksi, ovatkin sisäänrakennettuja yhteiskuntajärjestykseen. 

On tärkeää miettiä missä määrin muutostoiveiden ja kamppailujen keskittäminen ensisijassa työhön päätyy ylläpitämään yhteiskunnallista todellisuutta, jossa vain palkkatyössä oleva on arvokas ja jossa työttömyys on häpeä. (Palkka)työkeskeinen politiikka edistää ja normalisoi nykyistä tilannetta, jossa palkatonta tukityötä, moralistista ”aktivointia” tukien leikkaamisen uhalla pidetään normaalina, ja jossa lupauksilla ”työpaikkojen luomisesta” voidaan oikeuttaa mitä tahansa aina Talvivaarasta lähtien. Jopa perustulokeskustelussa perustulon puolesta argumentoidaan esittämällä se mahdollisuutena lisätä työllisyysastetta; puhutaan siitä kuinka perustulo kannustaisi ottamaan matalapalkkaisia ja/tai pätkätöitä vastaan. Toimeentulon takaamisen sijaan kiinnostaa työntekijöiden muokkaus työnantajien tarpeisiin. Palkkatyön ulkopuolella ei todellakaan ajatella tapahtuvan mitään merkityksellistä. Mutta juuri sinne pitäisi kurkata päästäksemme eroon työfiksaatiosta.

Kuinka puhua työhön ja palkkaukseen liittyvistä tavoitteista heittämättä samalla työttömiä, köyhyydestä kärsiviä ja/tai työn ulkopuolella syystä tai toisesta olevia bussin alle? Kuinka paljastaa työpuheen ahmaisema palkaton työ? Miten pitää mielessä palkkatyöhön liittyvien tavoitteiden ilmeinen kyvyttömyys ratkaista hoivan altavastaaja-asemaa? Entä pitäisikö ”naisen euro”-puheilla heittää vesilintua kun sen määrä tuntuu moninaisia syrjinnän muotoja kokeville ja/tai epätyypillisissä työsuhteissa oleville huonolta vitsiltä? (Kysymyslistaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.) Yksinkertaisia tai valmiita vastauksia ei ole.

Seuraa vaivaannuttavan itsestäänselvä diagnoosi: kielenkäyttö, poliittinen mielikuvitus on jumissa ja lamaannuksissa. Tästä kärsivät myös feministit. Yksi keino inklusiivisemman liikkeen luomiseksi voi olla perustulon omaksuminen feministiseksi tavoitteeksi. Se ei ole taikakeino; ollaanhan perustulo-sanan siivellä ujuttamassa hallituksen taholta sosiaaliturvan huononnuksia. Toisaalta tämä tarkoittaa myös polttavaa tarvetta feministiseen perustulon haltuunottoon.

 

Seuraavaksi bloggaan saksalaisen Frigga Haugin “konkreettisesta utopiasta”, eli 4:1 perspektiivistä, joka on inspiroiva tapa lähestyä uudella tavalla palkkatyön, reproduktion, toimeentulon ja vapaa-ajan suhdetta. Myöhemmin on tarkoitus kirjoittaa perustulosta ja feminismistä laajemmin.

 

Viite

  1. Osin erityyppinen feministinen näkökulma palkattomuudesta taloudessa ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Marilyn_Waring

 

Lainaukset kokoelmasta Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle, Brooklyn/Oakland: Common Notions/PM Press. 2012.

 

Lukuvinkkejä:

Federicin suomennettu haastattelu: Kapitalistisen patriarkaatin synty. Revalvaatio.org.

Federici kritikoi prekarisaatiokeskustelun sokeita pisteitä: Precarious Labor: A Feminist Viewpoint

Feministien vuorossa Mona Mannevuon haastattelu: Tunnepuhe on uusi ja vanha pakko.

 

Vieraan vuoro: Epätasa-arvo parisuhteissa synnyttää tyytymättömyyttä

Keskiviikon 13.1.2016 HS:ssa Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen otti painokkaasti kantaa miesten ja naisten välisiin parisuhteisiin sekä naisten välisiin ystävyyssuhteisiin. Vaarasen mukaan parisuhteissa mies tulee usein väheksytyksi, ja kohdelluksi naispuolisia ystäviä vähemmän tärkeänä. Parisuhteiden ongelmien taustalla vaikuttavat kuitenkin sukupuolittuneet valtasuhteet ja ratkaisut niiden aiheuttamiin ongelmiin ovat vaativampia kuin Vaarasen esittämä ajatus siitä, että naisten pitäisi kollektiivisesti hellittää täydellisyyden tavoittelustaan.

Parisuhde ei ole vain kahden ihmisen välinen suhde. Siihen liittyy paljon kulttuurisesti jaettuja käsityksiä ja uskomuksia esimerkiksi siitä, millaisia naiset ja miehet ovat. Luonnollisiksi väitettyjen sukupuolten välisten erojen avulla on helppo perustella epätasa-arvoa heteroseksuaalisten parisuhteiden käytännöissä. Naiset nähdään esimerkiksi yhä usein kotien ja parisuhteiden luonnollisina hoivaajina. Tutkimukset osoittavat myös, että vastuu kotityöstä ja sen koordinoinnista (nk. metatyöstä) sekä kodin piirissä annettavasta hoivasta jakautuu epätasaisesti sukupuolten kesken (esim. Van Hooff 2013, Jokinen 2004, Miettinen 2008). Tästä syystä ei riitä, että miehet ottavat osaa kotitöihin, vaan heidän tulisi ottaa vastuu myös metatyöstä ja opetella kommunikoimaan tämän organisointityön jaosta naisen kanssa. Muuten nainen joutuu edelleen kantamaan lopullisen vastuun kotitöistä. Tämä tilanne sinällään synnyttää äiti-lapsi/työnjohtaja-työntekijä -mallisen parisuhteen ja ajaa miehet Vaarasen mainitsemaan tilaan, apureiksi ja pahimmillaan sivullisiksi omissa kodeissaan, parisuhteissaan ja perheissään. Tällainen parisuhde ei ole tasa-arvoinen eikä voi olla kummallekaan osapuolelle tyydyttävä. Vaaranen tunnistaa tämän dynamiikan, mutta hänen näkemyksensä siitä on yksipuolinen.

Naisten vastuulle parisuhteessa jää tutkimusten mukaan usein myös tunnetyö (Duncombe & Marsden 1993,1998; Strazdins & Broom, 2004), eli omien ja muiden ihmisten tunteiden muokkaaminen ja käsittely, kuten nk. parisuhteen hoitaminen. Tutkimustiedon perusteella naiset yleensä ottavat parisuhteissa oman näkökulmansa lisäksi huomioon myös miehen näkökulman (Magnusson 2008). Molemmat osapuolet vähättelevät naisen näkökulmaa ja pitävät sitä liian vaativana. Miehen näkökulman ensisijaistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että naisten toiveita ja tarpeita esimerkiksi emotionaalisesta läheisyydestä tai tasaisemmasta lapsen kasvatusvastuun jakamisesta ei nähdä pyrkimyksenä oikeudenmukaisuuteen ja tasavertaisuuteen parisuhteessa, vaan ne nähdään esimerkiksi naisen liiallisena tunneherkkyytenä tai turhana valittamisena. Vastaavasti miesten ajankäytön suuntaamista uran rakentamiseen ja omiin harrastuksiin kotitöiden ja lastenhoidon kustannuksella ei aseteta samalla tavalla kyseenalaiseksi, vaan nämä miesten toiveet oikeutetaan ja luonnollistetaan esimerkiksi kulttuurisella käsityksellä miesten tarpeella päästä kotoa pois tuulettumaan tai kyseessä olevan miehen kunnianhimoisella luonteella (Magnusson, 2008). Naisen näkökulman vähättelyyn vaikuttaa syyllistyvän nyt myös Vaaranen.

Tutkija Lauren Berlant (2008) puhuu naisvalituksen käsitteellä siitä, miten naiset keskinäisellä valituksella käsittelevät romanttiseen heterosuhteeseen liittyviä kulttuurisia lupauksia läheisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Kun nämä odotukset eivät toteudukaan, kun miehet esimerkiksi tekevät liian vähän kotitöitä, se kanavoidaan naisvalitukseen. Berlantin mielestä se on romanttisen, sentimentaalisen kulttuurin toinen puoli, joka ei kyseenalaista sukupuolten valtasuhteita romanttisissa suhteissa, vaan pitää niitä yllä. Vaaranen tuntuu ymmärtävän naisvalituksen miesten syrjintään johtavana rakenteena. Kyseessä on kuitenkin naisten keskinäinen selviytymiskeino epätasa-arvoisessa ja epätyydyttävässä parisuhteessa. Naisvalitus ei ratkaise ongelmia, mutta ongelmat eivät myöskään ratkea sillä, että naisia vaaditaan lopettamaan valitus. Ongelmia ei myöskään ratkaise naisten välisten ystävyyssuhteiden näkeminen parisuhdetta uhkaavana tekijänä, kuten Vaaranen tekee: yhtäältä ne hänen mukaansa syrjäyttävät miehen merkityksen naisen elämässä, toisaalta taas naisten keskinäinen kilpailu hänen mukaansa usuttaa naisia kotityöperfektionismiin. Tulkinta ei vastaa käsityksiämme ystävyyssuhteiden merkityksestä naisten elämässä. Ystävyyssuhteet – naisten keskinäiset ja muut – ovat tärkeitä, sillä ne mahdollistavat keskinäisen tuen, jakamisen ja kasvamisen. Vaarasen asenne ilmentääkin uusfamilismia (kts. Jallinoja 2006): siinä parisuhteella ja ydinperheellä on ylittämätön itseisarvo ja esim. naisten väliset ystävyyssuhteet ja itsellinen elämä näyttäytyvät uhkana parisuhteelle

Julkisessa parisuhteita koskevassa puheessa, suhteiden sisällä ja pariterapiassa pitäisi tunnistaa ja olla tilaa käsitellä sukupuolten epätasa-arvoon liittyviä ärsytyksiä, turhautumisia ja pettymyksiä, jotta muutos parempaan mahdollistuu. Vain naisten vastuuttaminen miesten ulkopuolisuudesta on lyhytnäköistä, sillä kaikki tilanteen syntyyn vaikuttavat tekijät eivät tule sen kautta näkyviksi.

Heidi Elmgren
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Raisa Jurva
Tutkija, Tampereen yliopisto

Annukka Lahti,
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

Tiina Sihto
Tutkija, Jyväskylän yliopisto

 

Lähteet:

Berlant, L. (2008). The female complaint: The unfinished business of sentimentality in American culture. Durham: Duke University Press.

Duncombe, J., & Marsden, D. (1993). Love and intimacy: The gender division of emotion and `Emotion work’: A neglected aspect of sociological discussion of heterosexual relationships. Sociology, 27(2), 221-241.

Van Hooff, J. 2013. Modern couples? : Continuity and change in heterosexual relationships. Farnham: Ashgate.

Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.

Jokinen, E. 2004. Kodin työt, tavat, tasa-arvo ja rento refleksiivisyys. In E. Jokinen, M. Kaskisaari & M. Husso (toim.) Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö.Tampere, Finland: Vastapaino., 285-304.
Magnusson, Eva (2008) The rhetoric of inequality: Nordic women and men argue against sharing house-work. NORA–Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 16(2), 79–95.
Miettinen, Anneli (2008) Kotityöt, sukupuoli ja tasa-arvo. Palkattoman työn jakamiseen liittyvät asenteet ja käytännöt Suomessa. E 32. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos, Helsinki. Linkki upotettavaksi blogitekstiin: http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/50ed44830da28d939e6c5dfbb4801ab3/1453222541/application/pdf/237612/Kotity%C3%B6t%20ja%20tasaarvo_ebook.pdf

Miettinen, A. Kotitöiden tasa-arvoon on vielä matkaa, vaikka vaipanvaihto ja ruuanlaitto onnistuukin jo nyky-isiltä. Online-luento [viitattu 18.1.2016]:
https://www.perheaikaa.fi/nettiluennot/lapsi-toiveissa/luento:1444/

Strazdins, L., & Broom, D. H. (2004). Acts of love (and work): Gender imbalance in emotional work and women’s psychological distress. Journal of Family Issues, 25(3), 356-378. doi:10.1177/0192513X03257413