Kirjoittaja: hzel

Kotihoidontuki, tuo ikuinen murheenkryyni

Anna Moring

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan lasten kotihoidon tuki köyhdyttää (yllätys yllätys) naisia. Ongelma ei ole se, että useimmat äidit jäävät vanhempainvapaiden jälkeen hetkeksi kotihoidontuelle ennen kuin lapsi menee päiväkotiin.

Ongelma on se, että noin 40% äideistä käyttää koko kotihoidontukijakson putkeen ja mahdollisesti vielä useampia jaksoja kun lapsia tulee lisää, ja näistä äideistä suuri osa jää kotihoidontukijaksolta työttömäksi. Työmarkkinoille on siis pyrkimässä takaisin suuri joukko naisia, joilla on työurissaan 3-6 vuoden täyskatkos, parhaassa tapauksessa vielä niin, että ennen lapsen kanssa kotiin jäämistä ei työkokemusta juuri ole kertynyt.

Eräässä organisaatiossa oli taannoin haettavana toimistosihteerin paikka. Hakemuksia tuli noin 100, niistä 98% naisilta. Näistä naisista valtaosa oli sellaisia, jotka pyrkivät takaisin työmarkkinoille kotona lapsen kanssa vietetyn jakson jälkeen. Nämä naiset joutuvat siis aloittamaan työuransa käytännössä alusta reilu kolmekymppisinä.

Entäpä jos kotihoidontukijakson aikana tulee avioero? Perheen elättäjä katoaa ja nykyjärjestyksessä lapset määrätään usein asumaan sen vanhemman kanssa, jonka kanssa he ovat kotona olleet (mikä on minun mielestäni ihan oikein siinä tilanteessa – on lapsen näkökulmasta ihan valtava muutos että toinen vanhempi muuttaa pois kotoa, saati sitten että lapsi joutuisi samassa hötäkässä eroon siitä ihmisestä, jonka kanssa on viettänyt valtaosan arjestaan siihen asti).

Ikävämpi puoli on, että yksinhuoltajaksi kotihoidontuen varaan jääneen osapuolen taloudellinen tilanne romahtaa ja seurauksena on enemmän tai vähemmän vakava köyhyysloukku. Ja vieläpä köyhyysloukku, josta on hirvittävän hankala pyristellä ulos kun pitäisi löytää samaan aikaan päivähoitopaikka ja sitten vielä työpaikka, joka joustaisi yksinhuoltajaperheen aikataulujen mukaan.

Onneksi on sentään subjektiivinen päivähoito-oikeus, muttei sekään paljon paina jos päiväkotipaikan saa nopeasti lähinnä kaupungin toiselta laidalta.

Jos minulta kysytään, kotihoidontuki on epäfeministinen keksintö, jolla porvarit* ovat houkutelleet pienten lasten äidit työmarkkinoiden puskuriksi – kun on lama niin äidit voi kätevästi varastoida koteihin 250 eurolla kuussa (+ kuntalisät), ja sitten kaivaa takaisin työmarkkinoille matalapalkka-aloja vahvistamaan kun lama on ohi ja työvoiman tarve nousussa.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Ei-niin-feministinen, mutta äitien tilannetta ehkä joiltain osin helpottava ratkaisu olisi mahdollistaa osa-aikainen työssäkäynti ja osa-aikainen kotihoidontuki. Näin saataisiin naiset paremmin kiinni työelämään, mutta saatettaisiin tulla tuottaneeksi Keski-Euroopan kaltainen tilanne, jossa noin 70% pienten lasten äideistä käy osa-aikatyössä.

Enemmän feministinen ratkaisu puolestaan olisi saada isät (tai muut vanhemmat) kotiin lastensa kanssa siinä missä äiditkin. Korvamerkitään 30% kotihoidontuesta isille. Uskoisin, että tällä olisi oheisvaikutuksena se, että kotihoidontuen minimimäärää hyvin nopeasti nostettaisiin.

Kaikkein feministisin ratkaisu sen sijaan olisi lopettaa kotihoidontuki kokonaan ja lisätä vanhempainvapaiden määrää 6+6+6 -mallin mukaiseksi, sekä mahdollistaa siihen vielä ylimäärinen 6kk Ruotsin mallin mukaista joustoa, jossa vanhempainvapaita voi pitää osa-aikaisesti tai vaikkapa pari päivää viikossa ja vapaita voi itsenäisesti ryhmitellä aina kouluikään asti (esim. olla 3kk töissä 2 päivää viikossa kun lapsi on pieni, ja sitten pienen ekaluokkalaisen kohdalla iltapäivätunteja poissa töistä että ehtii vastaanottamaan lapsen koulusta). Työnantajapuoli saattaisi olla nyreissään tästä, mutta eipä se ole Ruotsinkaan elinkeinoelämää kaatanut, tällainen järjestelmä.

Kotihoidontuki on suurin yksittäinen epäkohta suomalaisessa perhepolitiikassa ja sille pitäisi tehdä jotakin. Sen sanominen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin sysäämässä kaikkia lapsia varhaiskasvatuksen piiriin heti 1-vuotispäivän jälkeen, vaan ratkaisun pitäisi olla joustava, perheiden tarpeista lähtevä ja sellainen, jossa naiset eivät jäisi yksin taloudelliseen vastuuseen lasten kotona hoitamisesta.

* Kotihoidontukea ovat historiallisesti aina kannattaneet porvaripuolueet kun työväenliike on sitä vastustanut.

Mainokset

Vieraan vuoro: Miksi nainen ei uskalla puhua väkivallasta?

Teksti julkaistaan poikkeuksellisesti nimettömänä.

Olen tehnyt työtä perheiden kanssa, joissa väkivalta on ollut jokapäiväistä. Nykyisin osallistun muun työn ohella vapaaehtoisena väkivallan naisuhrien tukemiseen. Kirjoitan tämän kirjoituksen toisaalta yksityishenkilönä, toisaalta väkivaltatyön kentältä katsoen.

Olen seurannut viimeaikaisia väkivaltakeskusteluja hämmentynein mielin. Erityisen kummalliselta tuntuu, että tavoitteet, joista järjestökentällä ja käytännön väkivaltatyössä on pitkään taisteltu, ollaan nyt sivuuttamassa keskustelusta. Tarkoitan tällä sitä, että monet naiset elävät todellisuudessa, jossa he eivät uskalla puhua väkivaltakokemuksistaan syytösten pelossa. Väkivaltaa kokeneita naisia syyttävät pahimmillaan ystävät, sukulaiset, ammattilaiset ja virkavallan edustajat.  Syytökset ovat niinkin kekseliäitä kuin ”tahallinen ärsyttäminen” tai ”kykenemättömyys estää väkivalta” tai vaikkapa naisen oma juopumus tilanteessa. Nainen saa syytöksiä myös lapsen suojelematta jättämisestä, vaikka todellinen vaaranaiheuttaja olisikin ollut väkivaltainen mies. Usein kuulee myös syytöksiä siitä, ettei nainen lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta ajoissa. ”Mitäs jäi, itse kerjäsi”. Uusin (tai ainakin uudelleen yleistynyt) tapa väkivaltaa kokeneiden naisten syyllistämisessä on kysellä naisen omasta ”väkivaltaisuudesta”. Jälleen naiselle yksi syy lisää olla hiljaa.

En tarkoita, etteivätkö naiset kykenisi tekemään väkivaltaa, vaan nimenomaan haluan kohdistaa kirjoitukseni väkivaltaa kokeneisiin naisiin – uhreihin. Heidän unohtamisensa ja/tai syyttämisensä on moraalisesti kestämätöntä.  Käsittämätöntä on myös se, ettei naisten uhriutumisesta puhumiselle tunnu tänä päivänä löytyvän minkäänlaista paikkaa. Heti suunsa avattuaan saa niskaansa argumentit siitä, että ”naisetkin tekevät väkivaltaa”. Mieleni tekee huutaa: mitä sitten, minä puhun uhreista! Mihin hukkuivat vallan ja kontrollin käsitteet? Nykykeskustelu ei auta ainakaan niitä naisia, joiden tilanteissa itse olen mukana. Poliisi saattaa todeta, että naisen ei kannata vuosienkaan pahoinpitelyjen jälkeen tehdä rikosilmoitusta, sillä hän ”tappeli vastaan”. Hengenvaarassa ja jatkuvan kontrolloinnin kohteena oleva nainen saatetaan kannustaa miehen kanssa sovitteluun, sillä ”väkivalta on ongelma parisuhteessa”. Mies-nais -taistelussa unohtuu arki, jossa liian monet naiset elävät.

Ja millä oikeudella sitten puhun näistä asioista? Enkö syytä samalla miehiä? En kaikkia miehiä! En miehiä ryhmänä! Mutta väkivaltaa tekeviä miehiä kyllä! Myös ystäväpiirissäni ja sukulaisteni keskuudessa on useampi nainen joutunut väkivallan kohteeksi menneisyydessään tai nykyisessä elämässään. Ennen ja nyt, nuoret ja vanhat. Erityisen surullista on kuulla naisista, jotka ovat myös äitejä. Pahimmillaan olen sekä työssäni, että läheisteni elämänkokemusten kautta tutustunut maailmaan, jossa nainen ei pelkää vain oman henkensä vaan myös lapsensa hengen puolesta. Varsinkin pientä vauvaa hoitava äiti on hyvin turvaton. Usein äidillä ei ole edes taloudellisia resursseja lähteä suhteesta. Sosiaaliset kontaktit saattavat vauvanhoidon vuoksi supistua olemattomiin. Lisäksi pelko siitä, että vauvaa satutetaan, kasvaa niin suureksi, ettei nainen uskalla lähteä. Häpeä omasta epäonnistumisesta naisena, äitinä ja kumppanina on valtava. Minun kokemusmaailmassani väitteet siitä, että naiset ”pelaisivat väkivaltakortilla”, ovat täysin absurdeja.

Joskus naisen keino säilyttää viimeiset omanarvontunteen rippeensä on aktiivisesti vastustaa miehen kontrollointiyrityksiä – ja tulla sen myötä lyödyksi. Ulkopuolinen ihmettelee, miksi nainen toimii ”tahallisesti” tavalla, joka ärsyttää miestä. Se kuitenkin saattaa tuntua ainoalta keinolta selviytyä tilanteesta täysjärkisenä. Lopulta oman identiteetin ja minuuden menetys voi vaikuttaa pienemmältä haitalta kuin mustelmat. Tosin joku toinen saattaa elää alisteisessa tilanteessa niin pitkään, että uskoo lopulta väkivallan tekijän sanoihin omasta arvottomuudestaan. Väkivallan uhan alla eläminen voi muuttua normaaliksi olotilaksi. Uhri voi uskoa, ettei ansaitse parempaa eikä selviäisi ilman väkivallan tekijää. Nämä tilanteet ovat sellaisia, joita olen työssäni kohdannut. Kukaan ei kuitenkaan aktiivisesti halua tulla lyödyksi. Väkivalta ei ole uhrin syytä.

Mitä minä sitten toivoisin? Toivoisin, että keskusteluissa ei sivuuteta valtaa ja kontrollia. Esimerkiksi taloudellinen riippuvuus väkivallan tekijästä on valtavan merkityksellistä. On aina myös syytä kysyä, kuka pelkää henkensä tai lastensa hengen puolesta? Naisiin kohdistuvasta väkivallasta tuotettua käytännön kentällä erittäin hyödyllistä tietoa ei saa sivuuttaa poliittisten päämäärien vuoksi. Turvakotipaikkoja on lisättävä. Väkivallan uhrin kokemuksia ei pidä vähätellä.

Toivoisin myös, että täällä Feministien vuorossakin aggressiivisin sävyin kommentoineet tuntisivat vastuunsa. Ei voi olla lähtökohtaisesti oikein, että väkivaltaa kokenut nainen kohtaa syytöksiä uhrina. Tutkikaa ihmeessä miesten kokemaa väkivaltaa, mutta älkää samalla vaikeuttako naisuhrien elämää. Nuo kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Niitä voi tutkia ja väkivaltaa vähentää yhtäaikaisesti. Nämä keskustelut nimittäin vaikuttavat kaikkialle poliittisesta päätöksenteosta auttamistyöhön. Lopulta on kyse sellaisten ihmisten elämän vaikeuttamisesta, jotka ovat jo lähtökohtaisesti heikossa asemassa.

**********************************************

Apua väkivaltaa kokeneille naisille (naiserityinen työ):

Naisten Linja on valtakunnallinen, maksuton tukipuhelin väkivaltaa kokeneille naisille ja tytöille sekä heidän läheisilleen. Naisten linja järjestää myös tukiryhmiä väkivaltaa kokeneille naisille. https://www.naistenlinja.fi

Naisasialiitto Unionin juristipäivystys tarjoaa maksutonta lakineuvontaa naisille Helsingissä. http://www.naisunioni.fi/index.php?k=13613

Monika-Naiset tarjoaa palveluja väkivaltaa kokeneille maahanmuuttajataustaisille naisille ja lapsille. http://www.monikanaiset.fi/

Apua väkivaltaa kokeneille miehille (mieserityinen työ):

Väestöliiton Poikien puhelin on auttava puhelin alle 20-vuotiaille pojille ja nuorille miehille. http://www.vaestoliitto.fi/vaestoliitto/mita_vaestoliitto_tekee/palvelut/puhelinneuvonta/poikien_puhelin

Miessakit Ry järjestää tukiryhmiä ja terapiapalveluja muun muassa erotilanteessa oleville miehille ja auttaa huoltajuuskysymyksissä. http://www.miessakit.fi/fi/erosta_elossa

Jussi-työ antaa tukea ja apua myös lähisuhdeväkivallan kohteena oleville miehille. http://www.jussityo.fi

Apua väkivaltaa kokeneille miehille ja naisille:

Raiskauskriisikeskus Tukinainen antaa tukea ja ohjausta seksuaalisen väkivallan tai hyväksikäytön kohteeksi joutuneille naisille ja miehille sekä heidän läheisilleen. http://www.tukinainen.fi

Tukinaisen juristipäivystys Helsingissä on tarkoitettu seksuaalista väkivaltaa sekä parisuhdeväkivaltaa kokeneille. http://www.tukinainen.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=61&Itemid=77

Turvakodit auttavat kaikkia väkivallan kohteeksi joutuneita. http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/turvakodit

Nettiturvakoti antaa tietoa lähisuhdeväkivallan uhrina oleville. http://www.turvakoti.net/fi/etusivu

Suomen mielenterveysseuran kriisikeskukset tarjoavat keskusteluapua ja tukea äkillisiin sekä pitkittyneisiin kriisitilanteisiin. http://www.mielenterveysseura.fi/tukea_ja_apua/alueelliset_kriisikeskukset

Rikosuhripäivystys tarjoaa neuvontaa ja tukihenkilöitä rikoksenuhreille sekä todistajille. http://www.riku.fi/fi/etusivu/

Apua väkivaltaa tekevälle miehelle (linkkilista):
https://www.turvakoti.net/fi/mista+apua/mista+apua+miehelle/vakivallan+tekijana/

Apua väkivaltaa tekevälle naiselle (linkkilista):
https://www.turvakoti.net/fi/mista+apua/mista+apua+naiselle/vakivallan+tekijana1/

Lisäksi perheet voivat hakea apua oman kuntansa lastensuojeluviranomaisilta ja perheneuvoloista.

RAUHALLISTA JA VÄKIVALLATONTA JOULUA!

*********************************************************

Kommentointimahdollisuus on poikkeuksellisesti suljettu kirjoittajan anonymiteetin vuoksi.

Mistä puhumme kun puhumme tasa-arvosta?

Anna Moring

*

”En ole feministi, mutta kannatan kyllä sukupuolten tasa-arvoa.” Vanha tuttu lause, johon feministit ovat saaneet tottua kautta aikojen. Sen rinnalla on viime aikoina alkanut ilahduttavasti näkyä myös tätä:

”Olen feministi, kannatan sukupuolten tasa-arvoa.”

On tullut aika nostaa kissa pöydälle ja kysyä, mikä on se feminismi, johon niin monet eivät halua sitoutua? Ja mikä on se tasa-arvo, jota niin monet haluavat kuitenkin tunnustaa kannattavansa?

Vihreät Naiset ry otti toissa viikolla kantaa miesten kokemaan väkivaltaan otsikolla ”Miehiin kohdistuvasta väkivallasta on puhuttava”. Reaktio ei antanut odottaa itseään: kansanedustajatasolta asti tuli kiitosta, Vihreän miesliikkeen piiristä tuli kehuja ja innostusta ja avaukselle saatiin huomattavasti enemmän huomiota kuin kannanotolle yleensä.

Toisella puolella keskustelukenttää:

Nettilehti Uusi Suomi uutisoi kannanoton, otsikolla ”Naiset yllättyivät: ’Miehiä hakataan’”. Kommenteissa kannanottoa pidettiin populistisena ja se lytättiin takin kääntämisenä. Blogisti Henry Laasanenkin tarttui aiheeseen otsikolla ”Suomen kovimmat ihmettelijät”. Monessa reaktiossa nostettiin esiin Naisjärjestöt yhteistyössä ry:n vuonna 2004 tekemä kannanotto, jossa kummasteltiin naisten tekemää väkivaltaa tutkivan hankkeen saamaa suurta rahoitusta.*

Yhden naisjärjestön tekemä miesten kokemaa väkivaltaa vastustava kannanotto siis linkitettiin välittömästi aivan eri naisjärjestön 6 vuotta aiemmin tekemään kannanottoon. (Vihreät Naiset ry on toki osa Nytkis ry:tä, mutta ei sama asia.)

Mistä nämä reaktiot kertovat?

Nähdäkseni ne kertovat siitä, että miesjärjestöissä ja joidenkin, ei kaikkien, tasa-arvosta kiinnostuneiden miestoimijoiden sydämissä on suuri epäluulo naisjärjestöjä ja feministejä kohtaan. Tämä on ilmeistä, kun naisjärjestön huoli miehiin kohdistuvasta väkivallasta nähdään parhaimmillaankin positiivinena yllätyksenä, pahimmillaan se kohdataan provokaationa ja ikävässä mielessä takinkääntönä. Ja takinkääntöhän se jollakin tasolla olikin – joskus vain takin nurjalla puolella on hienompi kuvio kuin oikealla.

Pelko ja epäluulo ovat tuhoisia tunteita. Ja vastaavia tunteita lienee monien feministienkin sydämessä miesjärjestöjen suuntaan. Toivon, että niin miehet kuin naisetkin, miesjärjestöt ja naisjärjestöt, voisivat tunnistaa nämä tunteet ja nähdä niiden ylitse. Huomata, että toisella puolella rintamalinjaa on hyviä tyyppejä siinä missä tälläkin, että tasa-arvo ei ole nollasummapeliä ja että yhteistyössä voisi olla voimaa.

Täältä feminismin laidalta asiaa katsellen toivoisin kovin, että tasa-arvosta ja feminismistä keskusteltaessa huomattaisiin ainakin seuraavat seikat:

  • feministit, joista suurin osa toimii jossakin aivan muualla kuin naisjärjestöissä, ovat jo pitkään toitottaneet sitä, että nykyinen järjestelmä on huono sekä naisille että miehille että kaikille muille sukupuolille
  • feministinen tutkimus ja teoretisointi on raivannut tietä sellaiselle ajattelulle, joka mahdollistaa sukupuolinäkökulman huomioon ottamisen – myös miesten osalta
  • feministit ovat viimeiset 40 vuotta olleet etunenässä tuomassa esiin isien aseman vahvistamista ja tarvetta isien suuremmalle läsnäololle lastensa arjessa. Lisäksi, tämän blogin edelliseen kirjoitukseen viitaten, feministit ovat myös tehneet mahdolliseksi sen, että väkivallasta parisuhteessa ylipäänsä puhutaan ja että sitä ei hyväksytä, oli tekijä sitten nainen tai mies.
  • feministit ovat kautta feminismin historian puhuneet rauhan puolesta ja sotia vastaan, ajaneet ehkä naivistikin demilitarisointia ja aseiden takomista auroiksi
  • feministisen ajattelun synti, jonka myös feministit itse ovat huomanneet, on se, että feminismissäkin on paikoin sorruttu vallitsevan käsityksen uusintamiseen – siihen, että Mies nähdään universaalina ja yhtenäisenä kategoriana, johon Naista verrataan. Tämä normi on monesti jättänyt miesten tasa-arvo-ongelmat pimentoon.
  • Nyt kun miehet – ja etenkin miehet – ovat heränneet jälleen nostamaan miesten tasa-arvo-ongelmia näkyväksi naisten tasa-arvo-ongelmien rinnalle (“jälleen” siksi, että aikanaan 1970-luvulla, yhdistys 9:n aikoihin, tasa-arvosta puhuttiin sekä naisten että miesten suulla, myös miesten ongelmista), feministit ovat avanneet tälle keskustelulle oven.
  • Tämä ovi ei ehkä ole avautunut kivuttomasti ja helposti, mutta auki se kuitenkin on. Tästä on hyvänä esimerkkinä Tasa-arvoyksikössä 10.11.2010 järjestetty ”Miehet ja Tasa-arvo” -seminaari, jossa oli läsnä ja aktiivisesti keskustelemassa yli sata henkilöä, heistä valtaosa feministejä. Myös allekirjoittanut ja muita näitä paljon parjattuja ”valtionfeministejä”, tasa-arvovaltuutettua myöten.
  • Tässä tilanteessa ovesta kannattaa ehdottomasti astua sisään, ei pysähtyä kritisoimaan ovenpieliä tai kynnyksen yksityiskohtia.

Lopuksi.

Minun feminismini ei ole vihamielinen miesten tasa-arvopyrkimyksille. Eikä muuten miehillekään. Minun feminismini on ajatussuunta, joka pyrkii rakentamaan paremman sukupuolijärjestelmän, jossa on hyvä olla niin miehillä, naisilla, pojilla, tytöillä, sukupuolensa mieluummin määrittelemättä jättävillä, sukupuolensa toisesta toiseksi korjaavilla kuin keski-ikäisillä valkoisilla lihaasyövillä heteromiehilläkin.

Minun feminismini on radikaali ajatus, jonka mukaan me kaikki olemme ihmisiä.

* * *

* Nopeana huomiona NYTKIS ry:n kannanottoon: se lähti käytännön väkivaltatyötä tekevien naisjärjestöjen huolesta siitä, että silloisellaankin riittämättömät resurssit jaetaan vielä pienempiin palikoihin. Tämä huoli on sittemmin osoittautunut monilta osin aiheelliseksi, mutta HUOM! se ei millään tavalla ole väkivaltaisia naisia tutkivan hankkeen syytä. Lienemme kaikki tasa-arvokeskustelun pyöreän pöydän ääressä samaa mieltä siitä, että väkivaltatyöhön pitäisi saada lisää resursseja kautta linjan – niin miesten kuin naistenkin väkivaltaisen käytöksen tutkimukseen ja niin mies- kuin naisuhrienkin tukipalveluihin. Transsukupuolisista ja muista sukupuoli-identiteetiltään epänormatiivisista uhreista puhumattakaan.

Feministien vuoro!

Tämän blogin on käynnistänyt joukko feministejä. Olemme kyllästyneet siihen, että blogosfääri on pullollaan kirjoituksia, joissa ahkerasti määritellään feminismiä tavoillla, jotka eivät vastaa ollenkaan käsitystämme siitä, mitä feminismi on. Meidän mielestämme on korkea aika, että feministit tuovat julki myös oman käsityksensä feminismistä – niin teoriassa kuin käytännössäkin.

Tulemme käsittelemään kirjoituksissamme feminismiä monilta eri kanteilta – telaketjujen tältä ja tuolta puolen. Nostamme esiin ajankohtaisia aiheita ja joskus hankaliakin kysymyksiä, kuten sukupuolistunutta väkivaltaa, huoltajuuskiistoja, kirkkoa ja uskontoa, seksuaalisuutta, luokkaa, etnisyyttä ja sukupuolta, puhetta patriarkaatista ja siitä, että naisen euro on 81 senttiä.

Emme kaihda keskusteluja, mutta toivomme, että kommentit pysyvät asiallisina.

Blogiin kirjoittavat ensisijaisesti sen käynnistäjät, mutta myös vierailevat kirjoittajat ovat tervetulleita. Tarjoa tekstiäsi meille osoitteeseen feministienvuoro[at]gmail.com. Muista liittää mukaan nimesi ja yhteystietosi (emme julkaise yhteystietoja). Emme julkaise nimettömiä tekstejä kuin aivan poikkeustapauksissa.

Keskustelunavauksia muualla blogosfäärissä:

http://www.megafoni.org/miesliike-nyt/

http://palikat.blogspot.com/2010/11/mita-se-feminismi-on-eli-mita.html