Prostituutio / seksityö

Mielikuvat ihmiskaupasta johtavat harhaan

Niina Vuolajärvi & Elina Halttunen-Riikonen

***

Ihmisillä on harvoin kosketusta siirtolaisten arkeen tai seksityöhön. Mediakuvastoilla onkin suuri vaikutus lakien säätämiseen. Usein niissä korostuu raaka ja seksuaalinen väkivalta ja seksikauppaan huijatut ja kidnapatut ihmiskaupan uhrit. Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta ihmiskauppatarinat saavatkin usein aikaan politiikkaa, joka huonontaa kaupallisen seksin parissa toimivien asemaa ja oikeuksia. Kun vastuuseen vaaditaan ensisijaisesti yksittäisiä pahantekijöitä kuten ihmiskauppiaita, huomiotta jäävät rakenteelliset valtion kontrollitoimien aiheuttamat ongelmat, kuten siirtolaisten rajoitetut liikkumisen ja työmarkkinoille osallistumisen mahdollisuudet tai globaali eriarvoisuus.

Seksityö tarkoittaa mitä tahansa kaupallisen seksin alalla tapahtuvaa työtä.

Ihmiskauppa taas on oikeudellinen termi, joka tarkoittaa ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista tai harhaanjohtamista. Ihmiskauppaa voi tapahtua kaikenlaisen työn piirissä, ei vain kaupallisen seksin yhteydessä.

Nykyään ihmiskaupasta puhutaan kuitenkin seksityön synonyymina, eikä erottelua seksityön ja ihmiskaupan välillä usein haluta tehdä. ”Ihmiskauppapuhetta jo 1990-luvun lopulta lähtien pohtinut brittiläinen tutkija ja seksityöaktivisti Jo Doezema arvioi, että pakotetun prostituution kategorian painottaminen jättää seksityöntekijöiden oikeudet sivuosaan ja niihin liittyvät kysymykset ratkaisemattomiksi”, kirjoittavat Essi Thesslund & Vaula Tuomaala (2011).

Huomio ihmiskaupan ympärillä on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Se näkyy skandaalinomaisten väkivaltaan ja voimakkaaseen uhrikuvaan tukeutuvien voyerististen dokumenttien, lehtiartikkeleiden ja televisio-ohjelmien tulvana. Ihmiskauppakuvaston valta-asema on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Alan tutkijoiden mukaan vain pienessä osaa kaupallista seksiä on kyse ihmiskaupasta. Esimerkiksi Lontoossa tehdyssä sadan siirtolaistaustaisen seksityöntekijän haastatteluun perustuvassa tutkimuksessa 6 % haastatelluista koki, että heidät oli pakotettu seksin myyntiin (Mai 2009). Tutkimukseen haastatellut siirtolaiset raportoivat kuitenki erilaisista ongelmista ja hyväksikäytöstä, jotka liittyivät epävarmaan oleskelulupaan liittyvästä oikeuksien puutteesta. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö kaupallisen seksin piirissä tapahdu hyväksikäyttöä ja oikeuksien rikkomuksia, vaan sitä, etteivät ne täytä ihmiskaupan juridista määritelmää.

Toisaalta ihmiskauppa ei tyhjene kaupalliseen seksiin. Ihmiskauppaa esiintyy sekä Suomessa että muualla maailmassa monella siirtolaisvaltaisella alalla kuten kausittaisessa maataloustyössä, marjanpoiminnassa, hoiva- ja kauneusalalla ja rakennustyömailla. Arviot kaupallisen seksin osuudesta ihmiskaupassa liikkuvat 20 ja 50 prosentin välillä.

Mielikuvien ihmiskauppa

Miksi sitten sana “ihmiskauppa” toimii usein synonyymina seksityölle? Koska harvalla on kokemusta seksityön tai siirtolaisten arjesta, media muokkaa käsityksiä aihepiiristä. Mediakuvastoilla on keskeinen rooli prostituutio- ja ihmiskauppapolitiikan muotoutumisessa. Median ja poliittisten kampanjoiden tarjoamat kuvaukset seksityöstä ja ihmiskaupasta ovat kuitenkin usein kärjistyneitä ja tuottavat yksipuolista kuvaa erittäin moninaisesta ilmiöstä.

Esimerkiksi googlen kuvahaku englanninkielisellä termillä “human trafficking” (ihmiskauppa) tuottaa lähes identtisen tuloksen hakusanan “sex trafficking” kanssa. Nykyisessä ihmiskauppakuvastossa ihmiskauppa yhdistyy lähes puhtaasti kaupalliseen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Kuvissa esiintyy nuoria naisia ja tyttöjä. Usein naiset esitetään joko vähäpukeisina tai alastomina, tai sängyn läheisyydessä. Taustalla kuvattu kasvoton hyväksikäyttäjä on lähes aina mies. Tällaiset kuvastot eivät auta tunnistamaan vaikkapa marjoja poimivaa thaimaalaista tai ravintolassa toimivaa intialaista miestä ihmiskaupan uhreiksi.

Google-haun tuottamiin ja ihmiskauppaa vastustavissa kampanjoinnissa käytettyihin kuviin yhdistyy usein klassisen melodraaman muotoon rakennettu yksinkertaistettu ja stereotyyppinen tarina ihmiskaupasta, jossa nuori naiivi ja viaton, usein alaikäinen, nainen tai tyttö kidnapataan tai huijataan vieraaseen maahan lupaamalla töitä (ks. Vance 2012; Walkowitz 1992). Rajanylityksen jälkeen parittaja tai ihmiskauppias sitten pakottaa hänet prostituutioon.

Näin on myös parin vuoden takaisessa Ihmiskauppa ei ole satua-kampanjassa. Vaikka kampanjasivuilla toinen kahdesta esimerkkitapauksesta liittyy seksityöhön ja toinen siivousalan työhön, kampanjavideo “Satumaa” keskittyy nimenomaan kaupallisen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Videon tarinassa toistuu stereotyyppinen ihmiskauppakuvaus: se käyttää viattomiin naisiin kohdistettua seksuaalista vaaraa sekä erotisoitua väkivaltaa shokkikeinoina.

Stereotyyppinen ihmiskauppakuvasto ja siihen liittyvät narratiivit kuvaavat usein täysin orjamaisia tilanteita, joissa ihmisellä ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä ja hänet pakotetaan seksin myyntiin väkivalloin. Tämä näkyy kuvissa sitomisen ja kahleiden sekä väkivallan merkkien kautta. Tällainen orjamainen ihmiskauppa on äärimmäinen tapaus eikä vastaa valtaosaa ihmiskaupasta. Suurimmassa osassa tapauksia ihmiset ovat lähteneet tietoisesti siirtolaisuuteen ja myymään seksiä, usein jopa pitkällisen suunnittelun jälkeen (ks. esim. Andrijasevic 2010). Monilla on myös aikaisempaa kokemusta siirtolaisuudesta. Useimmiten seksityössä tapahtuva riisto ei ole orjamaista, vaan tarkoittaa sitä, että työolosuhteet (työtuntien määrä, ansiotaso, vapauden määrä, siirtolaisuudesta aiheutuneen velan määrä jne.) eivät vastaa sitä mistä on sovittu. Ihmiskaupassa hyväksikäyttö toteutetaan usein henkisellä painostuksella, lainan takaisinmaksulla, sukulaisia uhkaamalla, oleskeluluvan puutteella tai passin takavarikoinnilla. Tämä ei tietenkään vähennä hyväksikäytön vakavuutta ja itsemääräämisoikeuteen kohdistuvaa riistoa.

Äärimmäisten esimerkkien käyttöä puolustellaan sillä, että ne saavat ihmiset kiinnostumaan aiheesta. Kuvastot kuitenkin muokkaavat käsityksiä todellisuudesta: stereotyyppiset kuvastot vaikuttavat negatiivisesti myös yleisemmin siirtolaisten ja seksityöntekijöiden asemaan. Kaikenlaisen seksityön ajatellaan olevan väkivaltaa ja oman ruumiin toisen käyttöön antamista. Lisäksi raakaa väkivaltaa sisältävien tapausten esittäminen ihmiskaupan tyypillisenä esikuvana voi haitata henkisen painostuksen kautta kohteeksi joutuneiden oikeuksien toteutumista. Vaikka heidän tilanteensa täyttäisi ihmiskaupan juridisen määritelmän, eivät he välttämättä saa ihmiskaupan uhrin statusta, sillä myös tuomareiden, poliisien ja muiden oikeuskoneiston osasten käsityksiä ihmiskaupasta voivat dominoida äärimmäiset ihmiskaupan muodot. Esimerkiksi näin on käynyt Suomessa. Kansallisen ihmiskaupparaportoijan (2014, 8) selonteko kahden vuoden takaa toteaa, että Suomessa on korkea kynnys saada uhristatus ja henkisen painostamisen keinoja ei tunnisteta. Tällöin sensationalistinen kuvasto itse asiassa toimii suoraan uhrien oikeuksien toteutumista vastaan.

Katoavat rakenteet

Stereotyyppinen ihmiskauppanarratiivi peittää alleen ne rakenteelliset tekijät, kuten köyhyyden, globaalit elintasoerot tai riittämättömän sosiaaliturvan, jotka saavat ihmiset lähtemään siirtolaisiksi sekä myös myymään seksiä. Suurimmalle osalle seksin myynti on tapa ansaita rahaa – se on siis toimeentulon muoto oli se sitten miten mieluisa tahansa. Monet tekevät sitä lisärahan tarpeesta, täydentääkseen esimerkiksi työttömyyskorvausta, opintotukea tai osa-aikatyötä. Tai sitten ihmiset myyvät seksiä, koska se tarjoaa mahdollisuuden elintasoon, jota ei saa siivoamalla tai muilla vähän koulutusta vaativilla töillä. Toisille se taas mahdollistaa ansiot, jotka eivät ole kotimaassa mahdollisia.

Köyhyys ja vaihtoehtojen puute ovat suurin syy täällä seksiä myyvien siirtolaisten valintaan lähteä kotimaastaan. Yksi Vuolajärven haastattelemista nigerialaisista seksityöntekijöistä tiivisti tämän tulevaisuuden näköalattomuuden seuraavasti “Mikä tahansa on parempaa kuin se mitä oli tarjolla kotimaassani”. Eurooppa ei kuitenkaan usein ole se shangri la, joksi kotimaassa olevien siirtolaisten tarinat sen maalaavat.

Monet siirtolaiset on suljettu tavallisten työmarkkinoiden ulkopuolelle ulkomailla. Esimerkiksi suurimmalla osa Pohjoismaissa seksiä myyvistä nigerialaisista on oleskelulupa Italiassa tai Espanjassa ja siten he saavat liikkua vapaasti Schengen-alueella. Usein he haluaisivat tehdä mitä tahansa muita töitä, mutta heidän oleskelulupansa ei oikeuta työlupaan. Silloin ainoaksi toimeentulon keinoksi jää seksin myyminen. Ja Pohjoismaissa seksityö on paljon houkuttelevampi vaihtoehto kuin eteläisemmässä Euroopassa. Hinnat ovat jopa kymmenkertaiset ja työskentelyolosuhteet usein paremmat, vaikka se tarkoittaisikin madameen tai muuhun välikäteen turvautumista. Toisaalta poliisiin tai viranomaisiin ei ole seksin myyjänä ongelmatilanteissa turvautuminen. Suomessa seksin myyminen on peruste karkottamiselle. Eli tämä tarkoittaa paluuta lähtöruutuun – tilanteeseen, josta siirtolaiset ovat kamppailleet päästäkseen eteenpäin.

Keskittyminen yksinomaan pahoihin ihmiskauppiaisiin tekee valtiosta liittolaisen ihmiskaupan torjunnassa. Painotus kätkee alleen valtion tuottamat rakenteet, kuten työmarkkinoiden rajoitteet, tiukan siirtolaispolitiikan tai moralistisen seksityöntekijöiden karkotusperiaatteen, jotka mahdollistavat siirtolaisten hyväksikäytön seksikaupassa ja muilla aloilla. Siirtolaisia ajaa ahtaalle valtion lait ja niiden valvonta: laillisten liikkumisväylien puute tekee riippuvaiseksi salakuljettajista, siirtolaisten heikot perusoikeudet ja oleskelulupien puute taas tekevät heistä helposti hyväksikäytettäviä. Miten tässä tilanteessa näistä laeista voi etsiä apua? Ihmiskauppakäsitys, joka keskittyy yksittäisten ihmiskauppiaiden pahuuteen rakenteellisten ongelmien sijaan tuottaa lyhytnäköisiä poliittisia ratkaisuja. Se suuntaa voimavaroja ja rahoitusta projekteihin, jotka eivät lähde ihmiskaupan tai seksityössä hyväksikäytön kohteeksi joutuneiden ihmisten tarpeista.

Usein stereotyyppiset ihmiskaupan vastaiset kampanjat johtavatkin kohderyhmien oikeuksien takaamisen kannalta huonoimpiin ratkaisuihin: rikospoliittisia keinoja ja poliisin valvontaa lisätään sen sijaan, että varoja suunnattaisiin riskiryhmässä olevien ihmisten kanssa toimiville järjestöille tai näiden ihmisten aseman vahvistamiseen. Se tarkoittaisi sitä, että pitäisi luoda prostituutiopolitiikkaa, joka lähtee liikkeelle seksityöntekijöiden oikeuksien vahvistamisesta, ei kriminaalipolitiikasta. Viimeksi tähän suuntaan on kirittänyt ihmisoikeusjärjestö Amnesty International, joka kehottaa seksityöntekijöiden oikeuksien parantamiseksi siirtymään pois kaikenlaisesta kriminalisoinnista, myös seksin oston kriminalisoinnista. 

 

Kirjallisuus

Andrijasevic, Rutvica. 2010. Migration, Agency and Citizenship in Sex Trafficking. New York: Palgrave Macmillan.

Haynes, Dina Francesca. 2014. The Celebritization of Human Trafficking. The Annals of American Academy, AAPSS 653, May 2014, 25-45.

International Labour Organization. 2012. ILO Global Estimate of Forced Labour 2012: Results and Methodology. http://www.ilo.org/washington/areas/elimination-of-forced-labor/WCMS_182004/lang–en/index.htm.

Kansallinen ihmiskaupparaportoija. 2014. Kertomus 2014. Helsinki: Vähemmistövaltuutettu.

Mai, Nick 2009: Migrant Workers in the UK Sex Industry. Final Policy-Relevant Report. http://http://www.londonmet.ac.uk/research-units/iset/projects/esrc-migrant-workers.cfm

Sex Workers Project. 2009. The Use of Raids To Fight Trafficking of Persons.

  1. UNODC. 2014. Global Report on Trafficking in Persons 2014. http://www.unodc.org/documents/data-and-analysis/glotip/GLOTIP_2014_full_report.pdf

Thesslund, Essi & Tuomaala, Vaula, Syrjässä solidaarisuudelta – seksityöntekijät Vasemmistonaisten poliittisessa ohjelmassa Peruste 2/2011.

Vance, Carole. 2012. Innocence and Experience: Melodramatic Narratives of Sex Trafficking and Their Consequences for Law and Policy. History of the Present: A Journal of Critical History 2:2, 200-218.

Walkowitz, Judith. 1992. City of Dreadful Delight: Narratives of Sexual Danger in Late-Victorian London. Chicago: University of Chicago Press.

Mainokset

Prostituutio/seksityö

Katariina Mäkinen ja Johanna Hiitola

Suhtautuminen seksin myymiseen ja ostamiseen jakaa feministejä. Tässä blogauksessa keskitymme kartoittamaan prostituutioon/seksityöhön liittyvää feminististä keskustelua. Tavoitteemme on lähestyä aihetta siten, että jyrkiltä vaikuttavien jakolinjojen ylittäminenkin tulisi mahdolliseksi.

Suomen tämänhetkinen laki määrittelee laittomaksi ainoastaan seksin ostamisen parituksen tai ihmiskaupan uhrilta sekä seksin myymisen tai ostamisen julkisella paikalla. Lisäksi seksin ostaminen alaikäiseltä on laitonta. Säännöllisin väliajoin keskusteluun nousee kaiken seksin ostamisen kriminalisoiminen. Suhtautuminen kriminalisoimiseen vaikuttaisi olevan yksi eri toimijoita hyvyinkin jyrkästi jakava kysymys, tai pikemminkin kysymys jossa eri näkökulmien erot kärjistyvät. Prostituutioon erittäin kielteisesti suhtautuvat feministit kannattavat kriminalisointia, kun taas seksityöstä ja seksityöläisten oikeuksista puhuvat aktivistit vastustavat sitä voimakkaasti. Näiden kahden linjauksen edustajien tuntuu olevan mahdotonta keskustella keskenään, ja eriävät tavoitteet näyttävät johtaneen siihen, että pienetkin myönnytykset toisen osapuolen näkemyksille näyttäytyvät poliittisesti vaarallisina. Se on huolestuttavaa, sillä kumpaankin ajattelutapaan sisältyy ongelmia ja sokeita pisteitä, joiden työstäminen ilman dialogia ja avoimuutta on mahdotonta.

“Perinteisempi” (tai ainakin ajallisesti vanhempi) kanta prostituutioon perustuu ajatukselle, jonka mukaan seksin myyminen ja ostaminen on jo itsessään väkivaltaista ja vahingollista, koska se merkitsee naisen ruumiin esineellistämistä ja välineellistymistä. Prostituution ajatellaan olevan eräänlainen kulminoituma siinä ketjussa, jossa naisen ruumis muuttuu kauppatavaraksi ja jossa naisen arvo määräytyy ainoastaan ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kautta. Samalla prostituutio nähdään osana miesten naisiin kohdistaman väkivallan jatkumoa. Tästä näkökulmasta katsottuna seksin ostaminen vaikuttaa paitsi prostituoitujen myös muidenkin naisten elämään, sillä se normalisoi ajatusta siitä että nainen on miehen ostettavissa (tai laajemmin: että kenen tahansa ruumis on kaupan).

Ongelmaksi yllä kuvatussa ajattelussa on muodostunut se, että samalla kun tuomitaan prostituutio tullaan pahimmillaan tuominneeksi myös seksiteollisuuden tai seksityön parissa työskentelevät naiset. He näyttäytyvät helposti ainoastaan psyykkisesti vahingoittuneina uhreina, jotka kaipaavat parempiosaisten tarjoamaa pelastusta – tai jopa moraalisesti paheksuttavina perheenrikkojina. Tällainen näkökulma ei ole kestävä, sillä se vaientaa ennalta annettuun kehikkoon sopimattomat kertomukset ja kieltää toisilta mahdollisuuden osallistua oman elämänsä määrittelyyn. Prostituution tuomitseminen lisää prostituoituina tai seksiteollisuudessa työskenteleviin kohdistuvaa häpeän leimaa, joka pakottaa seksityötä tekevät vaikenemaan. Prostituutio nähdään häpeällisenä ja siihen ”ajautuneet” ihmiset moraalittomina, mikä vaikuttaa paitsi yhteiskunnallisiin asenteisiin, myös helposti viranomaisten suhtautumiseen tilanteessa, jossa seksityön parissa työskentelevä hakee apua jouduttuaan esimerkiksi väkivallan tai ryöstön uhriksi.

Seksityöläisten oikeuksia ajavassa liikkeessä prostituutio ymmärretään työnä muiden töiden joukossa. Tavoitteena on saada seksityötä tekeville paremmat ja turvallisemmat olosuhteet sekä oikeudenmukaisemmat työehdot. Lisäksi tavoitteena on päästä eroon seksityöhön liittyvästä häpeällisyyden leimasta. Seksityöläisten oikeuksista puhuvat korostavat, että seksityössä myydään seksiä tai seksuaalisia palveluja, ei ruumista tai omaa itseä, ja että monelle naiselle päätös seksityön tekemisestä on oma valinta jota tulisi kunnioittaa.

Seksityöläisten oikeuksia tavoittelevassa liikkeessä ovat olleet aktiivisia seksityöläiset itse. Tämän takia onkin ongelmallista, että perinteisempää prostituutiokantaa edustavat naisjärjestöt ovat pyrkineet vaientamaan tämän liikkeen ja tällä tavoin kieltämään toisilta naisilta oikeuden puhua omista asioistaan ja tavoitella parempaa arkea omista lähtökohdistaan. Ei ole koskaan hyvä merkki, kun naisten puolesta toimivat sulkevat korvansa toisten naisten ääniltä. Samalla on määritelty myös sitä, kuka voi ja saa olla feministi, ja suljettu seksityötä tekevät tai aiemmin tehneet pois feminismin kentältä.

Asialla on kuitenkin myös toinen puoli, sillä siinä missä prostituutiota vastustavat ovat halunneet niputtaa kaikki prostituoidut samaan uhriasemaan, tulee seksityöläisten liikekin helposti puhuneeksi kaikkien seksityötä tekevien äänellä. Kaikkien ääni tämä liike ei kuitenkaan ole, sillä seksityöläisten (ja seksiteollisuudessa työskentelevien) mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ja tehdä valintoja ovat hyvin erilaiset. Opiskelunsa ohella seksipuhelimessa työskentelevän naisen näkökulma on eri kuin laittomana siirtolaisena seksiä myyvän naisen, ja selvää on että aktiivinen toiminta on paremmin mahdollista heille, joilla muutenkin on enemmän resursseja. Vaarana siis on, että seksityöläisten liikkeen näkökulma jää kapeaksi ja johtaa (samaan tapaan kuin vastakkainenkin näkökulma) toisten naisten ja eriävien kokemusten vaientamiseen.

Toinen seksityö-keskusteluun liittyvä ongelma koskee vapaan valinnan ajatusta. Yksilöiden omaehtoisten valintojen korostaminen piilottaa näkyvistä ne puitteet, joiden sisällä meistä jokainen arjessaan toimii (tätä kysymystä on aiempien blogimerkintöjen kommenteissa jo moneen kertaan pyöriteltykin). Seksityö on monille seksityöläisille valinta, mutta kukaan ei tee valintaansa tyhjiössä – merkitystä on esimerkiksi sillä, minkälaisia muita ansainta- tai koulutusmahdollisuuksia on tarjolla, miten yhteisö tukee eri tilanteissa olevia yksilöitä ja minkä kukin kokee itselleen mahdolliseksi. Se, missä määrin tämänkaltaiset puitteet vaikuttavat kenenkin valintaan on tietenkin yksilö- ja tilannesidonnaista. Jos palaa edelliseen esimerkkiin, voisi kuvitella että opiskelijalla on enemmän todellista valinnanvaraa kuin laittomalla siirtolaisella. Yksilön vapaan valinnan kunnioittaminen ei tarkoita, etteikö näiden valintojen puitteisiin voisi vaikuttaa.

Erityisen olennainen kysymys yksilön valintojen kohdalla liittyy sukupuoleen: miksi suurin osa seksityöläisistä on naisia, ja miksi suurin osa seksin ostajista on miehiä? Vastausta voi tietenkin etsiä yksilöllisistä tai sukupuolen mukaan jakautuneista preferensseistä, kuten miesten oletetusta suuremmasta tarpeesta saada seksiä. Tällä oletuksella ei kuitenkaan ole pitäviä tutkimuksellisia perusteita*, joten sen sijaan että tukeutuisi hatariin ja ennakko-oletuksiin perustuviin väitteisiin muuttumattomasta biologiasta (ks. edellinen blogimerkintä) onkin syytä tarkastella laajemmin sitä minkälainen naisten asema on sekä yhteiskunnassa yleensä että työmarkkinoilla erikseen. Erityisen merkittävää on huomioida naisten köyhyys ja prostituution yhteydet esimerkiksi siirtolaisuuteen. Lisäksi on syytä tarkastella seksiteollisuutta laajempana ilmiönä ja kysyä, minkälaista heteromiehen seksuaalisuutta yhteiskunnassa tuotetaan – mitä pidetään normaalina ja miehekkäänä – ja missä suhteessa tämä on siihen millaiseksi naisen seksuaalisuus oletetaan.

Valintakysymykset liittyvät ajatukseen yhteiskunnan ja yksilön suhteesta. Kärjistettynä voisi väittää, että prostituutiokielteisen näkemyksen ongelmana on ollut tekevän, toimivan ja kokevan yksilön unohtaminen, kun taas seksityöhön myönteisesti suhtautuvat usein keskittyvät ainoastaan yksilöön ja unohtavat laajemman yhteiskunnallisen kehyksen. Kumpikin näkökulma siis sulkee jotakin olennaista pois.

Yksilön oikeuksien ja laajemman yhteiskunnallisen kehyksen tarkasteleminen yhtä aikaa on siis välttämätöntä, eikä ole mitään syytä miksi se ei olisi myös mahdollista. Eihän esimerkiksi ay-liikkeessä toimimisen ja oikeudenmukaisten työehtojen puolesta taistelemisen tarvitse tarkoittaa sitä, että palkkatyö ilmiönä tai esimerkiksi nykyisenkaltainen työelämä nähtäisiin jotenkin automaattisesti hyvänä tai puolustamisen arvoisena järjestyksenä. Samaan tapaan on tarpeen puolustaa seksityötä tekevien oikeuksia ja pyrkiä heidän tilanteensa parantamiseen tässä ja nyt, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa, etteikö lopullisena tavoitteena voisi olla maailma, jossa kukaan ei osta tai myy seksiä.

Seksityöläisten liikkeellä on yhteyksiä muihin epävarmuudessa ja huonojen työehtojen armoilla elävien (prekaarien) oikeuksia puolustaviin liikkeisiin, mikä onkin luontevaa. Ehkä vähemmälle huomiolle on jäänyt, että mikäli seksin myyminen ymmärretään työnä saadaan myös välineitä kritisoida seksin kaupallistumista osana muuta tavaramuotoistumiseen liiittyvää kritiikkiä. Tavaramuotoistumisella tarkoitetaan ilmiötä, jossa esineen (tai ihmisen) arvo ei määräydy tämän ominaisuuksien perusteella (käyttöarvo) vaan suhteessa markkinoihin eli vaihtoarvona. Sen sijaan, että esimerkiksi naisruumiilla olisi arvoa vaikkapa mielihyvän tuottajana naiselle itselleen, sillä onkin arvoa koska joku on valmis maksamaan siitä tai sen tekemästä työstä.

Kapitalismin luonteeseen kuuluu, että ostamisen ja myymisen – tavaramuotoistumisen –  logiikka, ulottuu yhä syvemmälle yhteiskuntaan ja vääristää sekä ihmisen käsitystä itsestään että ihmisten välisiä suhteita. Alamme suhtautua toisiin ihmisiin laskelmoiden, pidämme toisia välineinä ja mittaamme sosiaalisten suhteiden hyötyjä. Seksityössä tämänkaltaista vääristymistä ei voi välttää, ja tällä perusteella kapitalismikriittinen näkökulma sisältää jo itsessään seksityön ja seksin kaupallistumisen kritiikin. Tämä ei tarkoita, että prostituutio ilmiönä olisi syynä kaikkeen pahuuteen maailmassa. Sen sijaan tämän kritiikin pohjalta voidaan ajatella, että parhaassa mahdollisessa maailmassa seksuaalisuus tai seksi ei ole työtä tai kaupankäyntiä.

Palkkatyö on myös sillä tavoin kummallista, että ihminen myy jotakin – työvoimaa – jota hän ei kuitenkaan voi millään tavoin erottaa itsestään (minun on pakko mennä töihin itse, en voi ainoastaan lähettää työvoimaani työnantajan käytettäväksi). Tämän takia erottelu seksin myymisen ja itsen myymisen välillä on hankalaa: en voi myydä seksiä olematta itsekin jollain tavalla läsnä. Sen sijaan että kiistellään siitä onko seksin myyminen yhtä kuin palvelujen myyminen, voitaisiin siis keskustella myös siitä, kuinka työntekijän minuus on aina jollakin tavalla osa työntekoa, ja erityisesti silloin kun myytävänä ja ostettavana on jotakin niin syvästi ruumiillista kuin seksi.

Kolmas näkökulma, joka usein puuttuu kokonaan seksityöhön/prostituutioon liittyvistä keskusteluista, on ostajien ja ostamisen näkökulma. Mikäli ajatellaan, että seksityö on työtä siinä missä muukin, ajatellaanko myös että seksin ostaminen on ostamista samalla tavalla kuin minkä tahansa muunkin hyödykkeen tai palvelun ostaminen? Ja mikäli seksin ostaminen ei ole sama kuin hiustenleikkuun tai pumpulipuikkojen ostaminen, missä on ero?

Feministinen kritiikki onkin kohdistunut myös siihen, että seksityö asettaa seksin myyjän alempaan asemaan ostajan toiveiden toteuttajana. Näin on ainakin tilanteissa, joissa nainen on päätynyt seksityöhön kokonaan tai osittain vastoin omaa tahtoaan (joko ihmiskaupan uhrina tai taloudellisen pakon edessä). Yhtenä ongelmana seksityössä onkin juuri näiden alisteisten tilanteiden erottaminen – milloin voi puhua yksilön valinnasta? Entä missä määrin seksin ostaja käyttää (tietoisesti tai tiedostamattaan) myyjän alisteista asemaa hyväkseen? Nykylainsäädäntö siirtää nämä kysymykset ostajan vastuulle, jolloin ostajan tehtäväksi jää määritellä myykö henkilö seksipalveluita omasta tahdostaan vai pakotettuna. Tulisiko puhua myös seksin ostajan vastuusta ja ostopäätösten puitteista ja perusteluista?

Seksin ostaminen on sukupuolittunutta, sillä kuten jo edellä todettiin suurin osa ostajista on miehiä. Samalla seksin ostaminen on – esimerkiksi Suomessa – myös osa tiettyä miehistä kulttuuria, jota enemmän tai vähemmän myös salaillaan naisilta. Voi olla “normaalia” ostaa tulevalle sulhaselle seksiä polttareiden viihdykkeeksi, mutta tästä ei ole “normaalia” puhua hääjuhlissa. Olisikin ehkä syytä pohtia, miksi ilmiöstä vaietaan ja millaisiin erilaisiin asemiin vaikeneminen asettaa ostajat ja myyjät – ja toisaalta naiset ja miehet. Vaikenemisesta ja leimaamisesta kertoo myös se, että seksiä myyvää henkilöä – ja erityisesti seksiä myyvää naista – tarkoittavia alentavia sanoja on useita ja ne ovat kaikille tuttuja, mutta seksin ostajista moisia halventavia nimityksiä ei juuri ole. Seksityö siis linkittyy vääjäämättä myös kulttuurisiin kysymyksiin jotka koskettavat meitä kaikkia.

Kaiken kaikkiaan prostituutio ilmiönä, seksin myyminen työnä ja seksin ostaminen toimintana ovat kysymyksiä, joiden kohdalla on nähdäksemme mahdotonta löytää yksiselitteisiä tai helppoja ratkaisuja. Juuri siksi on tarpeen luoda tilaa moninaisemmalle keskustelulle, jossa eri äänet tulisivat kuulluiksi.

Kysymyksiä keskusteluun:

– Suomen tämän hetkinen seksin oston osittain kriminalisoiva laki – onko se hyvä yritys huomioida hankala tilanne, vai onko se vesitetty kompromissi, jossa vastuu on heitetty yksittäisille ostajille ilman minkäänlaisia ohjeita siitä, kuinka ostajan tulisi seksityöläisen “vapaaehtoisuutta” tai asemaa arvioida? Ja jos se ei nykyisellään ole hyvä, kuinka sitä / seksityöläisten juridista asemaa pitäisi parantaa?

– Millainen on seksin ostajan vastuu? Millainen käsitys seksistä vaaditaan, jotta ostaminen ylipäätään näyttäytyy eettisesti perusteltuna vaihtoehtona? Onko seksin ostajalla mahdollisuuksia vaikuttaa seksityöhön liittyvään väkivallan uhkaan?

– Onko seksillä ja seksuaalisuudella jokin erityislaatuinen luonne suhteessa muihin elämänalueisiin? Ja jos on, niin mitä tämä erityislaatuisuus tarkoittaa seksityön/prostituution yhteydessä?

– Onko seksin myyminen vain yksi työ muiden joukossa, miksi?

 

 

*Katso tähän kysymykseen liittyen esim. http://www.guardian.co.uk/lifeandstyle/2011/aug/19/catherine-hakim-interview

Lisää keskustelua aiheesta:
http://www.nswp.org/sites/nswp.org/files/aint%20I%20a%20woman.pdf
http://pennyred.blogspot.com/2010/03/sex-work-shibboleth.html

Pro-tukipiste:http://www.pro-tukipiste.fi/