Huoltoriidat

Mitä huoltoriidoista ja sosiaalityöntekijöiden roolista tiedetään?

Johanna Hiitola

Huoltoriidat puhuttavat niin Suomessa kuin ulkomailla. Pääasiallinen väite on, että äitejä suositaan huoltoriidoissa isien kustannuksella. Lisäksi keskusteluissa on usein nimenomaan sosiaalityöntekijöitä syyllistävä sävy. Aiheesta ei kuitenkaan ole tarpeeksi tutkimustietoa näiden väitteiden tukemiseksi. Erittelen tässä blokkauksessa hieman Tasa-arvotiedon keskus Minnan 25.2.2011 julkaiseman tiedotteen [1] sisältöä. Lisäksi pohdin usein nettikeskusteluissa “syyllisten asemaan” asetettujen sosiaalityöntekijöiden roolia huoltoriidoissa.

Teija Hautanen kirjoittaa Tasa-arvotiedon keskuksen tiedotteessa, että ”olisi tarpeellista pystyä erittelemään, mikä eron jälkeisen vanhemmuuden järjestelyissä voi olla seurausta syrjinnästä ja mikä kenties on peräisin isyyden ja äitiyden erilaisista merkityksistä ja perhe-elämässä omaksutuista toimintatavoista.”  Juuri tätä tietoa on erittäin vaikea saada ilman laajaa tutkimustietoa aiheesta. Hautasen (2010) oma väitöstutkimus osoitti, että isille myönnettiin huoltajuus myös silloin, kun he olivat tehneet väkivaltaa äitiä ja/tai lapsia kohtaan [2]. Tämä yksityiskohta puhuu vahvasti sitä yleistä käsitystä vastaan, että isien olisi erityisen vaikea saada lasten huoltajuutta. Tämä ei yksin tietenkään riitä todistamaan isien yleistä asemaa huoltoriidoissa.

Hautanen erittelee kirjoituksessaan myös, että yli 90 prosenttia vanhemmista sopii lastensa asioista sosiaalitoimessa tai toimittaa oikeuteen vain vahvistamispyynnön. Näissä tapauksissa on kyse vanhempien yhteisestä sopimuksesta ja niiden osalta siis erot huoltajuuden tai asumisjärjestelyjen jakautumisessa eivät liity varsinaisiin oikeudellisiin päätöksiin. Tuolloin voi toki keskustella siitä, että vanhemmuuden vastuut jakautuvat epätasaisesti miehille ja naisille, mutta syrjintäargumentti ei noihin tapauksiin sovi. Hautanen toteaa: ”isien vähyyttä lähivanhempina on usein pidetty merkkinä erotilanteissa vallitsevasta epätasa-arvosta.  Vuoden 2009 perhetilaston mukaan Suomessa noin 150 000 perhettä muodostuu äidistä ja lapsista. Noin 30 000 on isästä ja lapsista koostuvia. Valtaosa vanhemmista on kuitenkin itse päätynyt kyseiseen ratkaisuun – näiden kahden perhetyypin lukumäärien suuri ero ei ole suoraan tulosta viranomaisten päätöksenteosta.”

Varsinaisia päätöksiä tehdään siis käräjäoikeuksissa, joissa on viimeisimpien laajojen vertailutietojen (2005 loppuvuosi ja 2006 alkuvuosi) mukaan määrätty asuminen äidin luo 65 prosentissa ja isän luo 27 prosentissa tapauksista. Yhteisasuminen määrättiin kahdessa prosentissa tapauksista. Tässä on myös oleellista erottaa asumisen määräytyminen ja huoltajuus. Huoltajuus määrättiin molemmille vanhemmille 48 prosentissa, äidille 35 prosentissa ja isälle 9 prosentissa tapauksista. [3]

Entä sitten sosiaalityöntekijöiden paljon puhuttu valta? Ensinnäkin, sosiaalityön rooli ei koske päätöksentekoa. Sosiaalityöntekijöillä on roolinsa neuvotteluissa ja he laativat myös olosuhdeselvityksen perheen tilanteesta. He toimivat asiantuntijoina, eivät päätöksentekijöinä. Ja vaikka sosiaalityöntekijöillä on paljon valtaa prosessissa, ei heitä voi asettaa syypäiksi mahdollisiin tasa-arvo-ongelmiin. Jos ongelmia on, täytyy suunnata katse kohti oikeusjärjestelmää.

Kuten Hautanenkin kirjoituksessaan mainitsee, sosiaalityöntekijät pikemminkin tutkimusten mukaan kutsuvat isiä mukaan perheeseen kuin sulkevat heitä ulos [4]. Tämä ilmiö on havaittu muuallakin perheasiantuntijatyössä (ja jopa tutkittaessa mediaa) kuin pelkästään sosiaalityöntekijöiden keskuudessa [5]. Isät on osittain nostettu korokkeelle lasten hyvinvoinnin suhteen. Omassa lasten huostaanottoja koskevassa tutkimuksessani havaitsin, että väkivaltaa tehneistä isistäkin pyrittiin puhumaan positiivisesti ja ohittamaan monia lapsen henkeä uhkaavia ongelmia ”isän tärkeän roolin” vuoksi. Äideiltä sen sijaan odotettiin paljon vahvempaa sitoutumista ja arjen hoivaa.[6]   

Oma tutkimustietoon sekä tutkimusaineistooni perustuva käsitykseni on, että sosiaalityössä pyritään ehdottomasti noudattamaan tasa-arvon vaatimusta. Ammatillisissa keskusteluissa otetaan huomioon uusia tutkimustuloksia, kritiikkiä ja keskusteluja. Sosiaalityö ei ole kukkahattutätien salaliitto eikä todellakaan liittoutuma miehiä vastaan. Toisaalta sosiaalityötä tekevät inhimilliset olennot, jotka tekevät myös vääjäämättä virheitä ja virhearviointeja. Myöskään yleiset käsityksen vanhempien ”tehtävistä” eivät voi olla vaikuttamatta ihmisten toimintaan. On turha syyttää yhtä ammattiryhmää siitä, että se toimii sellaisen kulttuurin sisällä, jossa naiset edelleen jäävät huomattavasti miehiä useammin kotiin hoitamaan lapsia. Muutoksen sukupuolittuneeseen työnjakoon on tultava monelta eri alueelta yhtä aikaa. Yksikään erillinen ammattiryhmä ei pysty pitämään sukupuolirakenteita yksinään yllä tai yksinään murtamaan niitä.

Lopuksi totean, että muuttuvat perheet myös asettavat uusia haasteita sosiaalityöntekijöille. Miten tukea esimerkiksi homo- ja lesboperheitä? Miten lapsen etu määrittyy monikulttuurisissa perheissä, joissa arvopohja voi olla työntekijälle hyvinkin vieras? Missä kulkevat onnistuneen vanhemmuuden rajat ja kenellä on valta määrittää tuota vanhemmuutta? Näen nämä kysymykset tämänhetkisen lastensuojelun sosiaalityön suurina kysymyksinä. Keskustelua (myös kriittistä sellaista) on äärettömän tärkeä pitää yllä. Huoltoriitoihin liittyvä sosiaalityöntekijöiden syyllistäminen on kuitenkin täysin tuottamaton tapa keskustella sosiaalityön haasteista.

[1] http://www.minna.fi/web/guest/huoltoriidat
[2] Sama oli totta myös äitien kohdalla. Väkivallan tekeminen ei johtanut automaattisesti huoltajuuden menettämiseen (ks. Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampere University Press.)
[3] Valkama, Elisa & Litmala, Marjukka (2006) Lasten huoltoriidat käräjäoikeuksissa. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.
[4] Aiheesta muun muassa: Vuori, Jaana (2001) Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampere University Press; Vuori, Jaana & Nätkin, Ritva (2007) Perhetyön tieto. Tampere: Vastapaino; Berg, Kristiina (2008) Äitiys kulttuurisina odotuksina. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 48/2008. Helsinki: Väestöliitto; Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.
[5] Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus vol. 19 (1) 2011 (tulossa).

Mainokset