Mitä huoltoriidoista ja sosiaalityöntekijöiden roolista tiedetään?

Johanna Hiitola

Huoltoriidat puhuttavat niin Suomessa kuin ulkomailla. Pääasiallinen väite on, että äitejä suositaan huoltoriidoissa isien kustannuksella. Lisäksi keskusteluissa on usein nimenomaan sosiaalityöntekijöitä syyllistävä sävy. Aiheesta ei kuitenkaan ole tarpeeksi tutkimustietoa näiden väitteiden tukemiseksi. Erittelen tässä blokkauksessa hieman Tasa-arvotiedon keskus Minnan 25.2.2011 julkaiseman tiedotteen [1] sisältöä. Lisäksi pohdin usein nettikeskusteluissa “syyllisten asemaan” asetettujen sosiaalityöntekijöiden roolia huoltoriidoissa.

Teija Hautanen kirjoittaa Tasa-arvotiedon keskuksen tiedotteessa, että ”olisi tarpeellista pystyä erittelemään, mikä eron jälkeisen vanhemmuuden järjestelyissä voi olla seurausta syrjinnästä ja mikä kenties on peräisin isyyden ja äitiyden erilaisista merkityksistä ja perhe-elämässä omaksutuista toimintatavoista.”  Juuri tätä tietoa on erittäin vaikea saada ilman laajaa tutkimustietoa aiheesta. Hautasen (2010) oma väitöstutkimus osoitti, että isille myönnettiin huoltajuus myös silloin, kun he olivat tehneet väkivaltaa äitiä ja/tai lapsia kohtaan [2]. Tämä yksityiskohta puhuu vahvasti sitä yleistä käsitystä vastaan, että isien olisi erityisen vaikea saada lasten huoltajuutta. Tämä ei yksin tietenkään riitä todistamaan isien yleistä asemaa huoltoriidoissa.

Hautanen erittelee kirjoituksessaan myös, että yli 90 prosenttia vanhemmista sopii lastensa asioista sosiaalitoimessa tai toimittaa oikeuteen vain vahvistamispyynnön. Näissä tapauksissa on kyse vanhempien yhteisestä sopimuksesta ja niiden osalta siis erot huoltajuuden tai asumisjärjestelyjen jakautumisessa eivät liity varsinaisiin oikeudellisiin päätöksiin. Tuolloin voi toki keskustella siitä, että vanhemmuuden vastuut jakautuvat epätasaisesti miehille ja naisille, mutta syrjintäargumentti ei noihin tapauksiin sovi. Hautanen toteaa: ”isien vähyyttä lähivanhempina on usein pidetty merkkinä erotilanteissa vallitsevasta epätasa-arvosta.  Vuoden 2009 perhetilaston mukaan Suomessa noin 150 000 perhettä muodostuu äidistä ja lapsista. Noin 30 000 on isästä ja lapsista koostuvia. Valtaosa vanhemmista on kuitenkin itse päätynyt kyseiseen ratkaisuun – näiden kahden perhetyypin lukumäärien suuri ero ei ole suoraan tulosta viranomaisten päätöksenteosta.”

Varsinaisia päätöksiä tehdään siis käräjäoikeuksissa, joissa on viimeisimpien laajojen vertailutietojen (2005 loppuvuosi ja 2006 alkuvuosi) mukaan määrätty asuminen äidin luo 65 prosentissa ja isän luo 27 prosentissa tapauksista. Yhteisasuminen määrättiin kahdessa prosentissa tapauksista. Tässä on myös oleellista erottaa asumisen määräytyminen ja huoltajuus. Huoltajuus määrättiin molemmille vanhemmille 48 prosentissa, äidille 35 prosentissa ja isälle 9 prosentissa tapauksista. [3]

Entä sitten sosiaalityöntekijöiden paljon puhuttu valta? Ensinnäkin, sosiaalityön rooli ei koske päätöksentekoa. Sosiaalityöntekijöillä on roolinsa neuvotteluissa ja he laativat myös olosuhdeselvityksen perheen tilanteesta. He toimivat asiantuntijoina, eivät päätöksentekijöinä. Ja vaikka sosiaalityöntekijöillä on paljon valtaa prosessissa, ei heitä voi asettaa syypäiksi mahdollisiin tasa-arvo-ongelmiin. Jos ongelmia on, täytyy suunnata katse kohti oikeusjärjestelmää.

Kuten Hautanenkin kirjoituksessaan mainitsee, sosiaalityöntekijät pikemminkin tutkimusten mukaan kutsuvat isiä mukaan perheeseen kuin sulkevat heitä ulos [4]. Tämä ilmiö on havaittu muuallakin perheasiantuntijatyössä (ja jopa tutkittaessa mediaa) kuin pelkästään sosiaalityöntekijöiden keskuudessa [5]. Isät on osittain nostettu korokkeelle lasten hyvinvoinnin suhteen. Omassa lasten huostaanottoja koskevassa tutkimuksessani havaitsin, että väkivaltaa tehneistä isistäkin pyrittiin puhumaan positiivisesti ja ohittamaan monia lapsen henkeä uhkaavia ongelmia ”isän tärkeän roolin” vuoksi. Äideiltä sen sijaan odotettiin paljon vahvempaa sitoutumista ja arjen hoivaa.[6]   

Oma tutkimustietoon sekä tutkimusaineistooni perustuva käsitykseni on, että sosiaalityössä pyritään ehdottomasti noudattamaan tasa-arvon vaatimusta. Ammatillisissa keskusteluissa otetaan huomioon uusia tutkimustuloksia, kritiikkiä ja keskusteluja. Sosiaalityö ei ole kukkahattutätien salaliitto eikä todellakaan liittoutuma miehiä vastaan. Toisaalta sosiaalityötä tekevät inhimilliset olennot, jotka tekevät myös vääjäämättä virheitä ja virhearviointeja. Myöskään yleiset käsityksen vanhempien ”tehtävistä” eivät voi olla vaikuttamatta ihmisten toimintaan. On turha syyttää yhtä ammattiryhmää siitä, että se toimii sellaisen kulttuurin sisällä, jossa naiset edelleen jäävät huomattavasti miehiä useammin kotiin hoitamaan lapsia. Muutoksen sukupuolittuneeseen työnjakoon on tultava monelta eri alueelta yhtä aikaa. Yksikään erillinen ammattiryhmä ei pysty pitämään sukupuolirakenteita yksinään yllä tai yksinään murtamaan niitä.

Lopuksi totean, että muuttuvat perheet myös asettavat uusia haasteita sosiaalityöntekijöille. Miten tukea esimerkiksi homo- ja lesboperheitä? Miten lapsen etu määrittyy monikulttuurisissa perheissä, joissa arvopohja voi olla työntekijälle hyvinkin vieras? Missä kulkevat onnistuneen vanhemmuuden rajat ja kenellä on valta määrittää tuota vanhemmuutta? Näen nämä kysymykset tämänhetkisen lastensuojelun sosiaalityön suurina kysymyksinä. Keskustelua (myös kriittistä sellaista) on äärettömän tärkeä pitää yllä. Huoltoriitoihin liittyvä sosiaalityöntekijöiden syyllistäminen on kuitenkin täysin tuottamaton tapa keskustella sosiaalityön haasteista.

[1] http://www.minna.fi/web/guest/huoltoriidat
[2] Sama oli totta myös äitien kohdalla. Väkivallan tekeminen ei johtanut automaattisesti huoltajuuden menettämiseen (ks. Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampere University Press.)
[3] Valkama, Elisa & Litmala, Marjukka (2006) Lasten huoltoriidat käräjäoikeuksissa. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.
[4] Aiheesta muun muassa: Vuori, Jaana (2001) Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampere University Press; Vuori, Jaana & Nätkin, Ritva (2007) Perhetyön tieto. Tampere: Vastapaino; Berg, Kristiina (2008) Äitiys kulttuurisina odotuksina. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 48/2008. Helsinki: Väestöliitto; Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.
[5] Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus vol. 19 (1) 2011 (tulossa).

51 comments

  1. Hei,

    Asiallinen kirjoitus, josta haluaisin nostaa esille muutamia huomioita.

    Ensimmäiseksi sosiaalityöntekijä roolissaan asiantuntijana käyttää merkittävää valtaa. Harva haluaa lähteä tappelemaan oikeudessa, vaikka asiat olisivatkin huonosti. Sosiaalityöntekijöiden kanssa ratkaisua haettaessa asiantuntijaroolissa toimivan sosiaalityöntekijän näkemyksellä voi olla huomattavan paljon painoarvoa, vaikkei hänellä ns. kovaa päätösvaltaa asiassa olekaan. Tässä suhteessa olet väärässä sanoessasi, ettei syyttävää sormea voisi osoittaa myös sosiaaliviranomaisiin. Tosin – syyttävä sormi on mielestäni ensisijaisena keinona hölmö – paljon parempi on olla rakentava ja tarjota vaihtoehtoja joiden avulla voidaan päästä parempaan lopputulokseen tulevaisuudessa.

    Toisekseen isien roolin korostaminen ei ole välttämättä ristiriidassa sen kanssa, että isiä syrjittäisiin. Ehkäpä tutkimuksesi valaisee asiaa enemmän, mutta ainakin kirjoituksen pohjalta on mahdollinen myös sellainen tulkinta, jossa sosiaaliviranomaiset tulkitsevat isän luonnolliseksi rooliksi aktiivisen etäisän roolin.

    Kolmannekseen: kyllä minun mielestäni sosiaaliviranomaisilta voidaan ja pitää odottaa, että nämä katsovat kunkin perheen todellista tilannetta, eivätkä pohjaa näkemyksiään sukupuolirooleihin.

    Jos olen oikein ymmärtänyt yksi asia, joka on aiheuttanut erityisesti närää, on se, että lapset usein määrätään sille vanhemmalle, joka on ollut enemmän lapsiensa kanssa, vaikka tämä olisi väkivaltainen. Tämähän on yksi miesten perinteinen valitus – ja samanlaisia valituksia olen kuullut myös naisten suunnasta. Korjattavaa olisi siis ainakin siinä, että oikeusjärjestelmässä pitäisi toisen vanhemman väkivaltaisuus lapsia kohtaan ottaa merkittävästi tiukemmin huomioon sukupuolesta riippumatta.

    Viimeiseksi, julkisuudessa kannattaa kannustaa kaikkia miehiä käyttämään hoitovapaata runsain mitoin. Se on yksi niistä harvoista tavoista, jolla mies voi edesauttaa omien oikeuksiensa toteutumista eron tapahtuessa ja on arvokasta aikaa, jolla luodaan läheinen suhde omiin lapsiin.

  2. Erittäin osuvia huomioita!

    Kyllä, sosiaalityöntekijä käyttää merkittävää valtaa. Kaikki asiantuntijat käyttävät valtaa ja sitä tulee tarkastella kriitisesti! Olen kanssasi tässä asiassa täysin samaa mieltä. Kuitenkin valta huoltoriitojen oikeudenkäynneissä on paljon pienempi kuin esimerkiksi huostaanotto-oikeudenkäynneissä. Huoltoriidoissa sosiaalityöllä on todellakin ”vain” asiantuntijarooli. Minua häiritsee se, että keskustelussa syyttävä sormi osoitetaan lähes yksinomaan sosiaalityöhön eikä huomioida, että päätökset tekee käräjäoikeus.

    Ja ehkäpä tosiaan isän roolia saatetaan korostaa juuri aktiivisena etäisänä. Tämä oli varsin hyvä huomio. Tai toinen mahdollisuus on, että täysin ei-aktiivisia isiä yritetään väkipakolla liittää lapsen elämään, sillä sen katsotaan olevan lapsen parhaaksi. Muistettakoon vielä se, että usein (hetero)ydinperhemuoto nähdään suhteellisen kyseenalaistamattomasti ”lapsen etuna”. Yhteenveto joka tapauksessa olkoon, ettei isiä olla sosiaalityön toimesta yksiselitteisesti sulkemassa perheestä ulos. Keskusteluissa tätä ilmiötä on nimittäin laajalti markkinoitu.

    Tosiaan toivoisi, että sosiaalityö toimisi kulttuuristamme erillisenä, mutta en usko että se on mahdollista eikä sitä voi täysin olettaa. Yleinen ymmärrys sukupuolista ja lapsen edusta vaikuttaa vääjäämättä ammattilaistietoon, jota sitten opetetaan tuleville ammattilaisille, jotka taas toimivat tuon tiedon varassa. Ajattelen, ettei yhtä ammattiryhmää voi syyttää tai sen niskoille sälyttää vaatimuksia, jotka eivät yhteiskunnassammekaan täysin toteudu. Toisaalta meidän on kaikkien kaikin tavoin pyrittävä tasa-arvoon ja ihmisten tasa-arvoiseen kohteluun. Ja juuri tämän vuoksi ammattilaistiedon kriittinen tutkimus on tärkeää!

    Väkivalta-asia pitää paikkansa ainakin Hautasen (2010) tutkimuksen mukaan. Siis lasten asumisen määräytymiseen ei automaattisesti vaikuta isän tai äidin väkivaltaisuus. Tähän tulisi saada muutos mahdollisimman pian.

    Ja olen täysin samaa mieltä hoitovapaan käytöstä. Kiitos näistä asiallista ja tärkeistä kommenteista.

  3. Erittäin samaa mieltä suuresta osasta asioita. Huomauttaisin vielä sen verran, että mielestäni sosiaaliviranomaisilta voidaan vaatia vanhempien tasa-arvoista kohtelua ihan yhtälailla kuin työnantajilta voidaan vaatia miesten ja naisten tasa-arvoista kohtelua. Huom. en puhu syyttelystä, vaan siitä että meidän tulee asettaa normi ja vaatimus tasa-arvoon ja tehdä työtä sen eteen, että siihen päästään. Vähempään ei tule tyytyä.

    1. Kyllä, ehdottomasti tulee vaatia. Mutta samalla ymmärtää, että kyse on myös yhtä ammattiryhmää laajemmasta ilmiöstä.

  4. Tässä tuli sosiaaliviranomaisten puolustuspuheenvuoro. Sosiaaliviranomaiset ovat useimmiten naisia, joten tämä ei yllätä feministiltä.

    Sen sijaan yllättävää (vai odotettua?) on se, että lukuisten isien kertomukset nurjasta suhtautumisesta sosiaalitoimessa sivuutetaan kokonaan. Näyttääkin siltä, että feministille tavallisen miehen kertomus ei merkitse vielä mitään (vrt. otsikko: ”mitä tiedetään”), vaan isien kertomukset sivuutetaan, ja vedotaan asian tutkimattomuuteen. Onko tässä lopulta tarkoitus vain jarruttaa isien aseman parantumista? Ei voida tehdä mitään, ennen kuin on riittävästi väitöskirjanäyttöä, mikä voi kestää kymmeniä vuosia. Isien kertomukset eivät merkitse….

    Samoin keveästi sivuutetaan sosiaalitoimen ja oikeuslaitoksen perusasenteen merkitys. Jos isät voisivat luottaa siihen, että he saavat oikeudenmukaisen käsittelyn, he voisivat vaatia lastensa lähihuoltajuutta paljon nykyistä useammin. Nyt isät odottavat äitien suosintaa ja epäoikeudenmukaisuutta, eivätkä siksi lähde häviämään taistelua, vaan ottavat huononkin sopimuksen äidin kanssa. Feministit mielellään vetoavat tällaiseen isän ja äidin ”yhteiseen sopimukseen.” Todellisuudessa nämä sopimukset syntyvät usein isiin kohdituvan paineen johdosta. Eivät ne merkitse aitoa yksimielisyyttä.

    Sinänsä tässä kirjoituksessa myös näkyy se, että feminismi nojautuu yhteiskunnallisiin vallankäyttäjiin eli viranomaisiin. Feminismillä ja naisilla on nykysuomessa valtaa. Isien kokemia epäoikeudenmukaisuuksia viranomaisten edessä ja isien niputtamista taas vähätellään.

  5. Nämä kertomukset täytyy saada kuuluville. Miten muuten ne voi ottaa huomioon? Ei vaan riitä, että sanotaan isiä kohdeltavan väärin. Täytyy tietää miten. Kuinka laajasti? Missä tilanteissa? Ja tieteellinen todistelu tosissaankin on hidasta.

    Ja jos luet kirjoitukseni ja kommenttini tarkemmin, huomaat kyllä, että suhtaudun vähintäänkin kriittisesti valtaa käyttäviin viranomaisiin. Mutta kritiikki tulee kohdistaa oikein! Ei hutkia sinne tänne. Toisaalta juuri tuo kohdistaminen on vaikeaa…

    Lisäksi kirjoitukseni koski henkilökohtaisesti minun ajatuksiani eikä siten ole todisteena siitä, mitä feminismi on tai ei ole.

    Mielestäni isät siinä missä äiditkin voivat olla loistavia tai surkeita vanhempia.

    1. On vaikea saada tietoa sosiaaliviranomaisten päätöksistä ja suosituksista huoltajuuskiistoissa, koska päätöksenteon perusteet eivät ole läpinäkyviä.

      Oma käsitykseni on, että sosiaaliviranomisten päätösten perusteiden salaaminen on esimerkki valtiofeminismin vallankäytöstä. Tällä salaamisella suojellaan naisvaltaista alaa kritiikiltä, sekä vaikeutetaan isien mahdollisuuksia ajaa asiaansa silloin, kun sosiaaliviranomaiset tekevät väärinkäytöksiä tai virheitä.

      1. Pointtina kirjoituksessani oli, että sosiaaliviranomaiset eivät tee päätöksiä huoltajuudesta. Vanhemmat sopivat huoltajuus- ja asumiskäytännöt keskenään sosiaalityön avustuksella. Ainoastaan riitatilanteissa tehdään päätöksiä ja silloin päättävä elin on käräjäoikeus.

      2. Oma pointtini taas oli, että sosiaaliviranomaiset osallistuvat kyllä prosessiin myös käräjäoikeudessa, vaikka tuomari lopulta päättää. Myös sosiaaliviranomaisilla on vastuuta.

        Toinen pointtini oli, että vanhempien sopimuksen voivat olla vain näennäisesti yksimielisiä, koska isä on sopimusta tehtäessä helposti altavastaaja, ei tasavertainen.

      3. Isä voi tosiaan olla altavastaajana äidin uhkausten vuoksi. Mutta uskon, että samoin voi äitikin olla altavastaajana isän uhkausten alla. Sekä isät että äidit kykenevät pahoissa riitatilanteissa ikäviin tekoihin. Juuri tämän vuoksi onkin tärkeää, että joku ulkopuolinen taho auttaa sopimaan järjestelyistä lapsen edun näkökulmasta… Joka saattaa riidellessä helposti unohtua. On tietysti myös tärkeää, että tuo taho on puolueeton.

      4. Pohjimmainen ongelma tässä on mielestäni se, että vaikka sosiaaliviranomaiset puolueellisuudesta puhutaan paljon, heillä ei ole mitään vastuuta tai tilivelvollisuutta.

        Tässä asiassa siis todistustaakka sosiaaliviranomaisten vääryyksistä on vääryyden kärsijällä eli isällä. Tämä ei ole minun oikeustajuni mukaista.

        Sosiaaliviranomainen on kuitenkin toisaalta ainoa isän ”asianajaja” huotokiistassa. Jos isä syyttää sosiaaliviranomaista puolueellisuudesta, hänen asemansa takuulla heikkenee. Tämä tekee isän asemasta erityisen haavoittuvan väärinkäytöksille.

        POhjimmiltaan nämä ongelmat kertovat siitä, että isien takana oleva polittinen ja viranomaisvoima on mitättömän heikkoa. Jos polittiinen tahto isien aseman parantamiseen olisi vahva, ei mitään väitöskirjatodisteluja odotettaisi, vaan tartuttaisiin vain toimeen ja kehitettäisiin systeemiä. Esimerkiksi tekemällä sosiaalitoimesta avoimempaa.

  6. Mahdotonta sanoa mitään siitä, syrjivätkö sosiaalityötekijät miehiä tietoisesti tai tiedostamatta. Mutta siitä olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä, ettei lasten päätymisestä naisille miehiä yleisemmin voi johtaa minkäänlaista syrjintäimplikaatiota. Siksi pidänkin ns. miesasiamiesten uhripääoman hakemista huoltajuustilastoista äärimmäisen typeränä toimintana – suunnilleen yhtä typeränä, kuin feministien harjoittamaa uhripääoman hakemista suoraan vuosiansiotilastoista. Tästä päästäänkin itse asiaan:

    ”Hautanen erittelee kirjoituksessaan myös, että yli 90 prosenttia vanhemmista sopii lastensa asioista sosiaalitoimessa tai toimittaa oikeuteen vain vahvistamispyynnön. Näissä tapauksissa on kyse vanhempien yhteisestä sopimuksesta ja niiden osalta siis erot huoltajuuden tai asumisjärjestelyjen jakautumisessa eivät liity varsinaisiin oikeudellisiin päätöksiin. Tuolloin voi toki keskustella siitä, että vanhemmuuden vastuut jakautuvat epätasaisesti miehille ja naisille, mutta syrjintäargumentti ei noihin tapauksiin sovi. Hautanen toteaa: ”isien vähyyttä lähivanhempina on usein pidetty merkkinä erotilanteissa vallitsevasta epätasa-arvosta. Vuoden 2009 perhetilaston mukaan Suomessa noin 150 000 perhettä muodostuu äidistä ja lapsista. Noin 30 000 on isästä ja lapsista koostuvia. Valtaosa vanhemmista on kuitenkin itse päätynyt kyseiseen ratkaisuun”

    Yllä voidaan havaita paljon yhtäläisyyksiä aikaisempaan kotihoidontuki-väittelyyn. Kotihoidontuki-keskustelussa minä argumentoin, ettei naisten miehiä yleisempi kotiin jääminen ole automaattisesti syrjintää saati tuota epätasa-arvoa, kun taas feministiset vastaväittäjäni olivat sillä kannalla, että kyseinen asiantila automaattisesti on epätasa-arvoinen. Heidän mielestään miesten ja naisten keskinäinen asioista sopiminen ei voinut tuottaa tasa-arvoista tilannetta, vaan tasa-arvoa nähtiin ainoastaan lähellä 50-50 lopputulosten jakaumaa olevassa tilanteessa.

    Onko nyt niin, että tässä huoltajuusasiassa siirrytte kuitenkin loogisessa mielessä minun puolelleni(Libertaristinen Pimeä Puoli) ja hyväksytte epätasaisen lopputulosten jakauman tuottavan keskinäisen sopimisen? Jos niin, voisitteko selittää mulle, miksi vapaaehtoisesta keskinäisestä sopimisesta syntyvä epätasainen lopputulosten jakauma pariskuntien osapuolten kotiinjäämisessä on epätasa-arvoa, murta vapaaehtoisesta keskinäisestä sopimisesta syntyvä epätasainen lopputulosten jakauma lasten huoltajuuksissa ei ole epätasa-arvoa?

    Pähkinänkuori:

    Mun logiikka: epätasainen jakauma ei kummassakaan tapauksessa luultavasti oo syrjintää/epätasa-arvoa

    Feministien logiikka: kotihoidossa epätasainen jakauma on automaattisesti epätasa-arvoa, huoltajuuksissa epätasainen jakauma ei ole epätasa-arvoa

    Ja siis mun mielestähän on ihan selvää, että useimmiten erotilanteissa on parempi, että päävastuu lapsesta jää naiselle kuin et jäis miehelle. Sen voi päätellä jo siitä yksinkertaisesta seikasta, et naiset useimmiten haluu sen vastuun ja miehet ei.

  7. Hei,

    Ehdottomasti se, että lapsen päätyvät eron jälkeen yleensä naiselle, on epätasa-arvoa. Se vaan ei laajassa mittakaavassa johdu viranomaisten päätöksistä eikä siitä siten voi johtaa syrjintäargumenttia suhteessa viranomaisiin. Ilmiötä voi kyllä tarkastella monessa muussa mielessä tasa-arvon vastaisena.

    1. Tähän mä kaipaisin nyt selvennystä. Siis millä perusteella on epätasa-arvoa, jos lapsii päätyy useammin naiselle kuin miehelle? Ja siis epätasa-arvoista miehiä vai naisia kohtaan? Pidätkö mahdottomana, että se tasa-arvoisin ja kokonaishyvinvoinnin kannalta paras mahdollinen tulos saavutettaisiin juuri vapaaehtoisesti sopimalla?

      Jos tarkastellaan tilanteita, joissa jomman kumman on jäätävä yksinhuoltajaksi, eikö ole kaikkien kannalta paras ratkaisu, että lapsi jää sille osapuolelle, joka haluaa huoltajuutta enemmän ja on kykenevämpi huoltaja? Jos sattuu olemaan niin, että nainen täyttää em. kriteerit miestä useammin, eikö ole loogista ja hyvinvointia maksimoivaa, että lapsi myös jää naiselle useammin? Epäilen erittäin vahvasti, että jos huoltajuuspäätöksiin sovellettaisiin feministien rakastamaa kiintiöpolitiikkaa, huomattavasti nykyistä useampien lasten ja vanhempien elämästä tulisi erittäin murheellista.

      Oletko sitä mieltä, että miehet ja naiset ovat keskimäärin yhtä kykeneviä ja motivoituneita huoltajia? Jos ovat, millä perusteella? Jos eivät, eikö ole loogista, että naisten huoltajuuspanos on miesten vastaavaa suurempi?

  8. Yksi ongelma on tietenkin se, että sukupuolten tasa-arvoon liittyvää tutkimusta pidetään piireissä epäluotettavana. Tasa-arvoviranomaisia tasapuolisuuteen taas ei taida uskoa kukaan, joka asioista jotain tietää. Tämä johtuu sellaisista asioista kuin tilastojen tarkoitushakuisesta vääristelystä, naisten uhriuden tolkuttomasta korostamisesta, miesten sulkemisesta tasa-arvotyön ulkopuolelle jne.

    Siksi huoltajuusongelmaan pitäisi löytää lähestymistapa, joka ei mainitsisi sukupuolten tasa-arvoa. Esimerkiksi viranomaisten tasapuolisuus on varsin kunniakas tapa, kunhan siis pidetään sukupuoli- eli naisasianäkökulma erossa asiasta. Tässä olen ymmärtääkseni Roguen linjoilla.

    Muutenkin olen sitä mieltä, että miesten ei kannattaisi puhua sukupuolten tasa-arvosta, koska se tie ei näemmä johda mihinkään.

    Otetaan vaikka koululaitoksen törkeä eriarvoisuus. Tasa-arvokoneisto tuottaa tietoa ja toimia (tai toimettomuutta), jotka eivät parana suomalaisten poikien poikkeuksellisen huonoa asemaa. Pikemmin suunta on usein suosia tyttöjä entisestään.

    Siksi koulutuksen eriarvoisuudesta puhuttaessa sukupuolten eriarvoisuudesta puhuminen kannattaa lopettaa, vaikka se sukupuolten kannalta ei ehkä optimiratkaisu olekaan. Sen sijaan pitää korostaa objektiivisia mittareita ja niiden perusteella ymmärrettyjen erityisryhmien potentiaalia ja ongelmia. Silloin pojillekin valuisi jotain erikoishuomiota ikään kuin sivutuotteena, koska tasa-arvoviranomaisten ja -tutkijoiden olisi vaikea ryhtyä taistelemaan (muiden toimesta) sovittuja indikaattoreita vastaan ja siten sabotoimaan tasapuolista kohtelua.

    Samaa periaatetta pitäisi siis hyödyntää yleisemminkin niin, että huono-osaisemman sukupuolen ongelmia ei voitaisi ohittaa. Vaikka miehet ovat keksimäärin naisia selvästi huono-osaisempia, lähinnä vain naisten ongelmiin voidaan nykyisen tasa-arvopolitiikan puitteissa tarttua. Siksi on lopetettava puhuminen sukupuolittuneista ongelmista tyystin.

    No, tämä tietysti onkin valtavirta jo nyt. Tasa-arvon nimissä virtaa on syytä voimistaa.

    1. Tästä olen täysin eri mieltä. Kyllä kaikkien tulisi ajaa sukupuolten välista tasa-arvoa, samoin kuin tasa-arvoa yleisesti yhteiskunnassa. Eri asia on sitten se, mitkä keinot tuon tasa-arvon saavuttamiseen nähdään toimivina. Kritiikkiä tarvitaan myös. Ja erilaisia näkökulmia.

  9. Hautasen (2010) oma väitöstutkimus osoitti, että isille myönnettiin huoltajuus myös silloin, kun he olivat tehneet väkivaltaa äitiä ja/tai lapsia kohtaan [2]. Tämä yksityiskohta puhuu vahvasti sitä yleistä käsitystä vastaan, että isien olisi erityisen vaikea saada lasten huoltajuutta. Tämä ei yksin tietenkään riitä todistamaan isien yleistä asemaa huoltoriidoissa.
    Kiinnostaisi tietää minkälainen vaihtoehto olisi tällaisissa tapauksissa tullut kyseeseen. Miksei huoltoriidassa äiti voittanut?
    Mikä oli sosiaalityöntekijöiden kanta?

    1. Hautasen tutkimuksen perusteella näytti siltä, että väkivalta ei vaikuttanut ratkaisuun. En osaa sanoa miksi. Ratkaisussa painoivat ilmeisesti muut asiat, kuten arjen hoiva. Ja korostan, että Hautasen mukaan tämä väkivallan ohittaminen tehtiin niin isien kuin äitienkin kohdalla. Itse näen asian suurena epäkohtana. Väkivallan uhka tulisi aina arvioida yksityiskohtaisesti ja sen tulisi ehdottomasti vaikuttaa päätöksiin.

      Käsittääkseni sekä sosiaalityön selvityksissä että oikeuden päätöksissä sivuutettiin ja häivytettiin Hautasen mukaan väkivaltaa. Kannattaa tutustua tutkimukseen, jos haluaa lisätietoa.

    2. Oisko tässä ollut kyse siitä, että isä sai ”normaalisti” etäisyyden, eli siis huoltajuuden. Äiti siis luultavasti ”voitti” eli sai lähihuoltajuuden mutta isää ei syrjäytetty kokonaan, vaan hän sai kuitenkin huoltajuuden etäisyyden muodossa.

      1. Ei käsittääkseni ollut tästä kyse. Vaan siis isille tai äideille määrättiin joissain tapauksissa lähihuoltajuus/asuminen, vaikka he olivat käyttäneet väkivaltaa. Tulos oli, että väkivaltaa ei huomioitu vaan päätökset asumisesta tehtiin muihin asioihin perustuen.

  10. Mut siis millä perusteella väkivalta oli ”ohitettu” näissä päätöksissä? Jos joku joskus väkivaltaan väitetysti tai todistetusti syyllistynyt vanhempi sattuu joissain tapauksissa saamaan huoltajuuden muiden ansioiden perusteella, onko tämä osoitus siitä ettei väkivaltaa olisi huomioitu? Ehkä kysymys onkin siitä, että väkivalta on huomioitu, mutta kokonaisuus huomioiden ”väkivaltainen” vanhempi on katsottu parhaaksi tarjolla olevaksi vaihtoehdoksi lapsen kannalta.

    Pitää ymmärtää, että riitatilanteissa papereihin voi helposti päätyä merkintä ”väkivallasta” hyvin heppoisin perustein. Jos väkivallaksi on esim. laskettu kerran tapahtunut tukistaminen tai luunappi, lienee ymmärrettävää, etteivät em. teot välttämättä ole mitään ylitsepääsemättömiä huoltajuuden esteitä. Jos miettii minkälaisia tekoja esim. uhrikyselytutkimuksissa on määritelty väkivallaksi, kannattaa suhtautua varauksella aina kun kuulee väkivalta-termiä käytettävän ilman tarkempia yksityiskohtia. Vaikea kuvitella että huoltajuuskiistoissa sivuutettaisiin kokonaan esim. toisen osapuolen tausta tuomittuna väkivaltarikollisena ja lasten pahoinpitelijänä tms. Jos näin kuitenkin on, näkisin mielelläni lähteitä asiaan liittyen.

    Jäin näköjään kokonaan vaille vastausta sen osalta, kun yritin aikaisemmassa viestissäni tiedustella perusteita tavallenne määritellä tasa-arvo lopputulosten jakautumisen perusteella yms.. Mielestäni aiheelle olisi paikallaan vaikka kokonaan oma bloggauksensa, koska tasa-arvoasioista on hieman vaikea keskustella, jos käsitettä ei ole määritelty.

  11. Nii joo, olihan tos linkki väkivalta-lähteeseen. Ja mitä nyt nopeella vilkasulla katoin, ni heti löyty tällanen:

    ”Kun yksin- ja yhteishuoltojen jakautumista katsoo väitetyn väkivallan tekijän
    mukaan, voi nähdä, että yksinhuoltoja määrätään eniten silloin, kun isän on esitetty olevan
    väkivaltainen”

    Kun kiisteltiin siitä, tuleeko yhteishuoltajuus vai yksinhuoltajuus, oli 22 tapausta, joissa isää oli syytetty väkivallasta. Näissä tapauksissa 13 kertaa määrättiin äidille yksinhuoltajuus, 2 kertaa isälle yksinhuoltajuus ja 7 kertaa yhteishuoltajuus. Miten tän perusteella vois sanoa, et väkivaltaa ei huomioitu?

    Vastaavasti kun molemmat vaati yksinhuoltajuutta(isää syytettiin väkivallasta) 6 kertaa meni äidille, 1 isälle ja 1 yhteis.

    Kun kiisteltiin lasten asuinpaikasta, päätökset meni 10 äidille asumaan ja 3 isälle asumaan.

    Voiks näistä nyt vetää johtopäätöksen, et väkivalta jätettiin huomiotta?

    1. Tutkija on tässä lukenut suuren määrän päätöksiä ja havainnut, että väkivaltaa käsitellään teksteissä puutteellisesti. Esimerkiksi väkivallan uhria ja tekijää ei läheskään aina määritellä. Taikka tekotapaa.

      Jos luet sitä tutkimusta vähän laajemmin niin siellä on käyty läpi monia erilaisia kiistatilanteita liittyen joko isän tai äidin tekemään väkivaltaan. Kiista, jossa vaihtoehtoina ovat yksinhuoltajuus ja yhteishuoltajuus, on vaan yksi mahdollisuuksista. Tapauksia taisi olla yhteensä noin 150 tai ainakin reippaasti yli sata. En siis nyt muista tarkkaan, mutta se kyllä mainitaan yhteenvedossakin🙂

      Näissä huoltajuusriitapäätöksissä tapahtui käsittääkseni aivan toisenlainen ilmiö kuin kuvaamasi ”luunapista tehdään väkivaltaa”. Pikemminkin vakava väkivalta ohitettiin pelkällä maininnalla. Ja olen tosiaan lukenut tutkimuksen kerran, mutta en muista kaikkea ulkoa. Kehotan tutustumaan siihen kokonaisuudessaan tai ainakin vähän laajemmalta osin. Tutkija erittelee lopussa tulostensa yhteenvedon.

      Ja tasa-arvosta sen verran, että toivoisin ensinnäkin, ettei huoltajuuksista tarvisi riidellä. Ja toiseksi, että Suomessa sekä isät että äidit haluaisivat yhtä lailla hoitaa lapsiaan. En minä osaa tarkkaan määritellä mikä missäkin riitatilanteessa on tasa-arvoista.

  12. Tulee vaan mieleen, että nää mainitut tapaukset on niitä sana sanaa vastaan juttuja. Eli vähän kevyttä tavaraa noin tutkimusen aineistoksi. Tai sitten oli äitikin väkivaltainen ja valittiin pienempi paha. Vaikeaa on väkivaltaisen isän saada lasten huoltajuutta kaikissa tapauksissa.
    Jos tapauksissa oli kyse pienemmän pahan valitsemiseta olisi se ollut syytä mainita. Kokonaiskuvan kannalta se olisi ollut mielestäni välttämätöntä.

    1. Kyllä siinä tutkimuksessa on käyty aineisto tarkkaan läpi ja selvitetty isommat ja pienemmät pahat.

      Tutkimus tällaisista aineistoista on valtavan tärkeää juuri siksi, että ne ovat sana sanaa vastaan juttuja. Tutkija tutkiikin tekstejä eli sitä, miten väkivallasta ja sukupuolesta puhutaan, eikä niinkään sitä mitä perheissä on tapahtunut. Sitähän eivät lopulta tiedä kuin asianosaiset itse.

    1. Johanna:

      Tässähän on nyt tätä väitöskirjatason tietoa sosiaaliviranomaisten ja oikeusistuimien puolueellisuudesta. Äitien valheita katsotan läpi silmien, vaikka ilmiö on tunnistettu ja useassa maassa (paitsi SUomessa) myös tunnustettu.

      Huoltajuuskiistat ovat esimerkki miesten eli isien syrjinnästä. Tällainen syrjintä ei olisi mahdollista, jos sillä ei olisi yhteiskunnassa vahvoja kannattajia. On siis rehellistä sanoa, että naisilla on valtaa ja että he ovat ryhmänä etuoikeutettuja. Ovatko esim. feministit nousseet tätä isiin kohdistuvaa syrjintää vastaan? Ikävä sanoa, että eivät he ole. He ovat ennemmin mukana jarruttamassa oikeudenmukaisuuden etenemistä, kuten tässäkin blogissa.

      1. Juha:”Tässähän on nyt tätä väitöskirjatason tietoa sosiaaliviranomaisten ja oikeusistuimien puolueellisuudesta. Äitien valheita katsotan läpi silmien, vaikka ilmiö on tunnistettu ja useassa maassa (paitsi SUomessa) myös tunnustettu.”

        Kannattaa nyt huomata ettei mitään ”väitöskirjatason tietoa” ole vielä olemassa. LInkittämäsi uutinen on kesäkuulta 2010, mutta kannattaa tutustua myös sivuun:
        http://vanhemmat.com/phpbb/viewtopic.php?t=4191

        Mielenkiintoista, kuinka esim. Miesten tasa-arvo ry esittää ”totuutena” miesten syrjinnän huoltokiistoissa, ja samaa mantraa hoetaan julkisuudessa (mm. kirja ”Mies vailla tasa-arvoa”) ja keskustelufoorumit on täynnä kertomuksia hirviöäideistä.
        Kuitenkaan tutkimuksissa asiaa ei ole havaittu (esim. Hautamäki 2010) ja ne tutkimukset, joihin Miesten tasa-arvo ry:n sivuilla viitataan (ks. http://miestentasaarvory.wordpress.com/miesten-tasa-arvon-linkkeja/kannanotto-stmn-selontekoon-hallituksen-tasa-arvopolitiikasta/2-miesten-tasa-arvo-ryn-lausunto-eduskunnalle-tasa-arvolain-toimivuudesta/) eivät käsittele ko.asiaa. Jutusta ei vaan ole olemassa todisteita, se että naiset saa huoltajuuden on käytäntö, joka ei syrji miehiä, vaan joka juontuu ajoilta, jolloin isiä ei lapsenhoito juuri kiinnostanut, ja lapsella oli vain äiti. (Näistä ajoista ei ole kauaa aikaa; isättömiä lapsia on Suomessa ja muualla ollut maailman sivu, eikä kyse ole ollut miesten syrjinnästä, vaan isien vastuuttomuudesta.)

        Olisiko taas kerran niin, että tämä hirviöäiti, joka ryöstää lapset naispuolisten sosiaalityöntekijöiden avulla olisi taas kerran naisvihamielinen myytti?

        Muutahan se ei ainakaan nykytiedon valossa oikein voi olla..

      2. Ja siis väännetään vielä rautalangasta: Miesten tasa-arvo ry perustaa väitteensä siitä, että sosiaalityöntekijät syrjii miehiä, viittaamalla ko. kannanotossa seuraaviin tutkimuksiin:

        Antikainen, Mari (2004) ”Sosiaalityöntekijän ammatillinen ymmärrys eroon liittyvässä huolto- ja tapaamisneuvottelussa: Foucault’lainen diskurssianalyysi Pohjois-Savolaisten sosiaalityöntekijöiden ammatillisista asiantuntijakäytännöistä”. Kuopion yliopisto. Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos.
        KO. TUTKIMUS EI KÄSITTELE ASIAA EDES IMPLISIITTISESTI. (Siinä mainitaan toki että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta lasten edun tunnistamisen kannalta pitää kehittää, mutta mahdollisesti isien syrjinnästä ei ole puhe/sitä ei tutkita ko. gradussa.)

        Sagi & Dvir (1993) “Value Biases of Social Workers in Custody Disputes”, Children and Youth Senkes Review. Vol. 15, s. 27-42. 1993.
        TUTKIMUS EI SANO MITÄÄN SUOMESTA, VAAN KÄSITTELEE ISRAELIA.

      3. Vai olisiko sittenkin niin, että isien kertomuksissa syrjinnästä olisi jotain perää. Itse en jättäisi huomiotta niitäkään, jotka epäoikeudenmukaisuuksista kertovat.

        On vaikea uskoa, että kun systeemi tuottaa näin paljon pahaa verta ja kertomuksia epäoikeudenmukaisuuksista, niin pohjimmiltaan kaikki kuitenkin yllättäen olisikin oikeudenmukaista ja reilua.

      4. Juha: ”Näin paljon pahaa verta”.

        Kysymys onkin, että kuinka paljon? Kuinka isosta ilmiöstä on kysymys? Miksei sitä saada dignosoitua tarkemmin? Miksi nettifoorumit ovat väärällään, mutta muualla ei näy?

        Tyypillinen nettiajan harha; muutamat riehujat saavat suhteettoman paljon huomiota, ja syylliseksi löytyy toki 2 pääpahaa: hirviöäidit, jotka vieraannuttaa ja naispuoliset sosiaalityöntekijät. (Tietenkin pääpirut, eli pahat feministit.)

        Onko kukaan miettinyt, että entä jos ne isät (ei kaikki toki, mutta ne jotka menevät oikeuteen asti ja jotka riehuu foorumeilla) on oikeasti niin kamalia? Entä jos äiti vieraannuttaa, kun ei voi muuta? Pelastaakseen lapsensa?

      5. No nyt löytyi sitten se puolestapuhuja äitien harjoittamalle lasten vieraannuttamisellekin.

        Onkos vieraannuttamisen puolustaminen nyt sitten feministinen näkemys asiaan?…. kyselen piruuttani, mutta valitettavasti näitäkin löytyy.

        Isillä on vielä pitkä matka reiluun kohteluun. Rivien välistä on luettavissa että hyvä isä on alistuva isä. OIkeudenmukaisuutta ristiriidoissa hakeva isä on kamala isä.

      6. Hei, kiitos sulle Juha, että osoitit oletukseni oikeaksi; tossa isiä sorretaan jutussa ei ole kyse muusta kuin naisvihasta ja vihanlietsonnasta.(Ainakaan kommenttisi ja se, että tulkitset tahallaan väärin, ei vakuuta muusta.)

        1.Haluat uskoa, että isiä jyrjitään SYSTEMAATTISESTI, ilman että sinulla on mitään syytä uskoa niin. Tutkimuksia aiheesta ei ole, ei ole siis muuta, kuin nettikirjoittelu ja kourallinen katkeria ihmisiä. Yksittäiset tapaukset siitä, että äidit on käyttäytynyt huoltoriidoissa epäreilusti ei kerro muusta kuin siitä, että näin on käynyt. Ei mistään isien tasa-arvo-ongelmasta.

        2. on surullista, että et ymmärrä sitä, miten äitiyteen liittyy paljon sellaista painetta yhteiskunnassamme, minkä takia äitiyteen sitoutuminen on naiselle pakollisempaa kuin miehelle isyyteen. Nainen on huono äiti jos menee töihin aikaisin yms.
        Mitä enemmän isät ottavat vastuuta lapsista niiden ollessa pieniä, ja mitä enemmän vanhemmuuden kustannukset jakautuvat tasaisemmin, niin sitä paremmin vanhemmuuden VELVOLLISUUDET ja OIKEUDET jakautuu tasaisemmin äitien ja isien kesken.

        3. Edelliseen vedoten: isiä syrjitään-mantraa hokijat haluavat oikeuksia. Eikö kyse ole kuitenkin lapsen oikeuksista vanhempiinsa?
        Se että eron jälkeen lähivanhempi on useimmiten äiti, ei kerro isien syrjinnästä, vaan siitä, että äiti on pahis, jos ei asu lastensa kanssa.

        4. Olen suhteellisen vakuuttunut, että pahat huoltoriidat, ovat yksittäisiä tapauksia. (Näytä dataa, ettei näin ole, jos on.)

        5. Kaikki huoltoriita/vieraannuttamistapaukset on kauheita. En halua aliarvioida asiaa. Kutenkaan tällaiseen keskittyinen ei ole se tapa, jolla saadaan vanhemmuus jakaantumaan tasaisemmin, ts. naisten demonisointi.

        6. Miksi ollaan niin kamalan kiinnostuneita eroperheistä? Entä ne parit, jotka on yhdessä? Eikö niiden isyyttä voi parantaa? Olla paikalla ei ole sama kuin olla läsnä..
        Feministit ovat hyvin kiinnostuneita vanhemmuuden jakamiseen liittyviin toimiin, mm. sosiaalipoliittisten toimien tahoilta. Nämä ovat niitä juttuja, jotka on ollut 60-luvulta feministisen politiikna ytimessä, ja jotka alkaa pikkuhiljaa kantaa hedelmää:)

      7. Ja siis Ganda=asd, ettei mene sekavaksi:)

        Mutta siis vielä: musta pitäisi enemmän keskittyä isyyden tukemiseen jo ennen sitä eroa!
        Koska nimenomaan pikkulasten vanhemmat eroaa herkästi, niin varmasti ehkäsee myös eroamista, ettei toinen vanhempi luhistu vanhemmuuden alle.
        Feministit (en minä, eikä muutkaan) ei halua ”omia” vanhemmuutta äidille. (ihan siis huomautuksena.)

      8. Mahtavaa muuten saada tänne uusi keskustelija🙂 Kiitos Ganda!

        Ja feministit on peräänkuuluttamassa tutkimusta, joka ottaa huomioon sukupuolen muutenkin kuin tilastojen kautta. Ja kun jutussa esiintynyt väitöskirja ilmestyy, otan se ehdottomasti lukulistalle!

        Itse tutkin huostaanottodokumentteja ja isyyteen & äitiyteen liittyviä kysymyksiä niissä. Osassa dokumentteja vanhemmilla on huostaanottouhan lisäksi meneillään huoltajuuskiista. Oma näppituntumani on, että nuo kiistat ovat TODELLA ikäviä. Ja sekä naiset että miehet käyttävät valtaa, syyttelevät toisiaan ja ehkäpä myös ”vieraannuttavat” lapsia toisesta vanhemmasta. Itse olen huolissani siitä, että väkivaltaa (jota huoltajuuskiistatapauksissa on usein taustalla, kuten Hautanen 2010 toteaakin) ei oteta noissa käsittelyissä huomioon. Oli se sitten isän tai äidin tekemää väkivaltaa. Tuolloin tämä ”vieraannuttaminen” nimittäin ei ole mitään vieraannuttamista vaan lapsen suojelua. Siinä vaiheessa kun väkivaltakeissit otetaan tosissaan puheeksi, voin niellä purematta vaikkapa nyt tuon vieraannuttamisasian. Siihen saakka suhtauden skeptisesti. Itse asiassa jopa suututtaa, että niin monessa tutkimuksessa kertakaikkisesti ohitetaan koko väkivaltakysymys ja tehdään tulkintoja ottamatta sitä huomioon. Tuolloin tuloksista ei vaan voi vetää suuria johtopäätöksiä.

        Toisaalta ei pidä myöskään olettaa, että kaikki ”vieraannuttamiset” johtuvat siitä, että toinen vanhempi on väkivaltainen. Lapsen eristäminen toisesta vanhemmasta kun on sekin väkivaltaista. Pointtini on vaan (ja kiitos Gandalle tän esiintuomisesta myös), että KAIKKI eristämiset ei itsestäänselvästi oo väkivaltaa. Lastensuojelukontekstissa on keskusteltu mm. siitä, kuinka ongelmallisia ns. ”valvotut tapaamiset” on lapsen kannalta, kun klasta pakotetaan tapaamaan pelkäämäänsä väkivaltaista vanhempaa.

        Ja on toki totta, että perättömiä väitteitä on kiistoissa paljon😦 Ja kaikkea muuta ikävää. Tämä ei kyllä ole käsittääkseni todistetusti mitenkään sukupuolikohtaista.

        Ja lopuksi komppaan Gandaa. Feministit ei tosiaankaan halua sivuuttaa isyyttä! Päinvastoin halutaan isien ottavan vastuuta perheestä ja lapsista! Äitien valtava perhevastuu on ongelmallista monilla elämänalueilla.

      9. ASD: Hei, kiitos sulle Juha, että osoitit oletukseni oikeaksi; tossa isiä sorretaan jutussa ei ole kyse muusta kuin naisvihasta ja vihanlietsonnasta.(Ainakaan kommenttisi ja se, että tulkitset tahallaan väärin, ei vakuuta muusta.)

        Ai nyt minä eli yksittäistapaus osoitankin jotain oikeaksi. Ole nyt itse johdonmukainen ja tuo dataa naisvihasta.

        ASD :1.Haluat uskoa, että isiä jyrjitään SYSTEMAATTISESTI, ilman että sinulla on mitään syytä uskoa niin.

        Pistät sanoja minun suuhuni ja keksit omia juttujasi, en ole puhunut mistään systemaattisuudesta

        ASD: 2. on surullista, että et ymmärrä sitä, miten äitiyteen liittyy paljon sellaista painetta yhteiskunnassamme, minkä takia äitiyteen sitoutuminen on naiselle pakollisempaa kuin miehelle isyyteen.

        Et sinä tiedä mitä minä ymmärrän. Tuo nyt sitä dataa siitä, että äitiyteen sitoutuminen on naiselle pakollisempaa kuin miehelle. Älä heittele perusteettomia juttuja.

        ASD: 3. Edelliseen vedoten: isiä syrjitään-mantraa hokijat haluavat oikeuksia. Eikö kyse ole kuitenkin lapsen oikeuksista vanhempiinsa? Se että eron jälkeen lähivanhempi on useimmiten äiti, ei kerro isien syrjinnästä, vaan siitä, että äiti on pahis, jos ei asu lastensa kanssa.

        Vain sinun mielestäsi. Tuo nyt sitä dataa siitä, että äiti on pahis jos ei asu lastensa kanssa. Mihinkäs se lasten etu muuten hävisi, kun vetoat vain äidin tuntemuksiin??

        ASD: 4. Olen suhteellisen vakuuttunut, että pahat huoltoriidat, ovat yksittäisiä tapauksia. (Näytä dataa, ettei näin ole, jos on.)

        NÄytä itse dataa.

        ASD: 6. Miksi ollaan niin kamalan kiinnostuneita eroperheistä? Entä ne parit, jotka on yhdessä? Eikö niiden isyyttä voi parantaa? Olla paikalla ei ole sama kuin olla läsnä..

        Ilman dataa uskoisin, että moni isä on erittäin läsnä ja paikalla. Ainakin moni itse tuntemani. Vihjailet ilkeästi suotta isien huonoutta ja poissaoloa.

      10. Oletko Juha lukenut ollenkaan tuota blogipostausta, jonka kommenteissa keskustelemme?

        ”Kuten Hautanenkin kirjoituksessaan mainitsee, sosiaalityöntekijät pikemminkin tutkimusten mukaan kutsuvat isiä mukaan perheeseen kuin sulkevat heitä ulos [4]. Tämä ilmiö on havaittu muuallakin perheasiantuntijatyössä (ja jopa tutkittaessa mediaa) kuin pelkästään sosiaalityöntekijöiden keskuudessa [5]. Isät on osittain nostettu korokkeelle lasten hyvinvoinnin suhteen. Omassa lasten huostaanottoja koskevassa tutkimuksessani havaitsin, että väkivaltaa tehneistä isistäkin pyrittiin puhumaan positiivisesti ja ohittamaan monia lapsen henkeä uhkaavia ongelmia ”isän tärkeän roolin” vuoksi. Äideiltä sen sijaan odotettiin paljon vahvempaa sitoutumista ja arjen hoivaa.[6] ”

        ^Ko. numerot viittaavat tutkimuksiin/julkaisuihin. Tuossa on aika paljon sos. työntekijöiden asenteista, esimerkiksi.

        Sitten: Jos et oikeasti ole huomannut erilaisia vaatimuksia äideille ja isillä yhteiskunnassamme, niin on aika outoa. Sinänsä vitsikästä (ja surullista), että tälläkin hetkellä on eri foorumit kuumina siitä, miten ko. ihminen on huono äiti, kun menee töihin…:http://www.iltalehti.fi/viihde/2011041113494286_vi.shtml

      11. Vai on isä nostettu jalustalle! Aika ihmeellinen väite, kun ajattelee, että muistaakseni eron jälkeen isän luoksen asumaan lapset jäävät n. 10% tapauksista.

        Ei kyllä suoraan sanoen kuulosta siltä, että isä on nostettu jalustalle. Ennemminkin äiti on suosikki ja jalustalla, koska kääntäen lapset jäävät äidin luokse asumaan n. 90% eroista. Ehkäpä nuo lähteet eivät ole huomanneet tätä asiain tilaa. Tai halunneet huomata.

        Jos tällainen äitien ylivoima merkitsee feministisestä näkökulmasta isien nostamista jalustalle, niin ei voi kuin ihmetellä.

        Lisäksi ihmettelen, että miten voimakkaasti haluat tehdä äideistä yleisen mielipiteen uhreja. Miten tämä lapsiin liittyy? Kyse on vain äidin pään sisäisistä paineista.

      12. Edelleen ja miljoonannen kerran. Prosenteista ei voi suoraan päätellä mitään! Itse näin asianlaidan kyllä myös ongelmana. Äiti on se, joka on loppupeleissä lapsesta vastuussa, kun taas isä voi olla ”hyvä isä” vaikka huitelisi missä. Kärjistäen. Eli, ÄITI ON HELPOSTI HUONO ÄITI, JOS EI OLE TÄYDELLINEN. Isän sen sijaan on helpompi olla ”hyvä isä” vain olemalla olemassa. Siis yhteiskunnallisessa keskustelussa on näin ja usein myös ammattilaisten mielipiteissä. Tämä on toki eri asia kuin konkreettiset oikeustoimet. Ja moljoonannen kerran sekin, että niiden sukupuolittuneisuutta täytyy tutkia.

        Alan kyllästyä jahkaamaan samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. Ei äiti tässä ole uhri sen enempää kuin isäkään. Tai kyllä molemmat ovat, mutta eri tavoin.

  13. Johanna: Ihan näin vinkkinä suosittelen miettimään hiukan sitä, miten viestit. Nyt viestiesi taustavire on sellainen, ettei isillä ole mitään tasa-arvo-ongelmia ja että väitetyt ongelmat ovat luulosairautta. Luulen (ja toivon), että tämä ei ole tarkoituksesi.

    Tosiasiahan on se, että isien kohtelusta eroissa on aika vähän tutkittua tietoa. Tutkitun tiedon puute ei osoita, ettei ongelmia ole, vaan ainoastaan sen, ettemme tosiasiassa tiedä onko ongelmia ja kuinka yleisiä ne ovat. Voisi myös olla hyödyllistä yrittää pysyä miesten tasa-arvokysymyksissä silloin, kun keskustellaan miesten tasa-arvosta (ellei sitten jostain selkeästä syystä ole tärkeää tarkastella molempia sukupuolia yhtäaikaa). Samaahan yleensä pyydetään silloin, kun puhutaan naisten tasa-arvosta ja itse ainakin pyrin ottamaan tämän huomioon.

    Eräässä pitkähkössä nettikeskustelussa useammatkin naispuoliset tuttuni tajusivat, että he tulkitsevat ja kirjoittavat asioista ikäänkuin ymmärtäisivät miesnäkökulman esimerkiksi perhe- tai työasioihin, koska vallitseva sukupuolinen näkökulma on ensisijaisesti miehinen. Väitän, että tämä ei pidä paikkaansa, vaan vaatii hyvin paljon työtä yrittää nähdä asiat vastakkaisen sukupuolen kannalta, niin hyvässä kuin pahassakin. On niin kovin helppoa kadehtia niitä toisen sukupuolen etuja huomaamatta niitä taakkoja, jotka yhteiskuntamme antamaan sukupuoliraamiin kuuluvat.

    1. Hyvä pointti, Mikko. Tarkoitukseni ei tosiaankaan ole viestiä, ettei ongelmia olisi. Turhaudun siihen, että on niin vaikeaa tehdä ymmärretyksi, etteivät nuo ongelmat ole suoraan tulkittavissa prosetteja vahtimalla (ja koen selittäneeni tätä tässäkin ketjussa jo kymmeniä kertoja…). Koska olen perillä kuitenkin ainakin osasta laajaa perhetyön ammattilaisten asenteita ja ymmärryksiä koskevaa tutkimuskenttää, tiedän, että asenteet äidin ensisijaisuudesta lapsen huoltajana ovat syvälle juurtuneita. Samalla kuitenkin tiedostan, että isyyskysymys ei ole niin yksinkertainen, että isät tuosta vain sivuutettaisiin. Pikemiminkin isyyttä ydinperheessä pyritään tukemaan kaikin keinoin… Asia muuttuu tosin siinä vaiheessa, kun kiistellään kahden vanhemman välillä huoltajuudesta. Tuolloin voi olla, että äidin ensisijaisuus korostuu. Tätä en tosiaan tiedä. Sitä ei ole suoranaisesti tutkittu.

      Mutta koen kyllä myös, että molemmista sukupuolista keskustelu on välttämätöntä huoltajuuskiistakysymyksessä. Muuten ei päästä niihin mahdollisiin sukupuolittuneisiin kysymyksiin…

  14. Ehdottomasti samaa mieltä – molemmista sukupuolista pitää keskustella huoltajuuskysymyksissä.

    Olen hitusen eri mieltä siitä tuetaanko isyyttä missä määrin. Meillä on paljon pieniä institutionaalisia asioita, joissa yhteiskunta tekee oletuksen siitä, että äiti on lapsen ensisijainen huoltaja.

    Esimerkkejä: KELA lähetti tuossa vähän aikaa sitten kirjeen vaimolleni siitä, että teillä on perheessä nyt se aika, jolloin pitäisi miettiä isäkuukauden käyttämistä. Minä itse en saanut asiasta mitään henkilökohtaista yhteydenottoa. Jos olisin huonoissa väleissä vaimoni kanssa ja hän haluaisi pitää vapaat itse, en olisi saanut mitään muistutusta asiasta. Kohtuullista olisi, että isälle lähetettäisiin asiasta kirje (tai sitten osoitettaisiin kirje molemmille vanhemmille)

    En myöskään nähnyt KELAn sivuilta kyennyt näkemään vanhempainvapaan aikataulua, vaikka kyse on molemmille vanhemmille suunnatusta järjestelmästä. Puolisoni joskus viime vuonna saanut paperi oli hukassa, joten tarvittiin noin puoli tuntia kestänyt puhelinsoitto, jotta kykenin hakemaan isäkuukautta. Vastaavasti KELAn sivuilla ilmeisesti äiti näkee lapsensa tiedot(?), mutta isä ei.

    Isämasennusta lapsen syntymän jälkeen ei myöskään kartoiteta mitenkään systemaattisesti. Espoossa on sentään aloitettu neuvolassa tekemään rasti ruutuun kyselyitä asiasta, mutta ilmeisesti näitäkään ei systemaattisesti kerätä ja analysoida.

    Nämä eivät toki koske sosiaaliviranomaisia, mutta koskevat vanhemmuutta, johon keskustelu on levinnyt. Ylipäätänsä isyyteen liittyvää tutkimusta tehdään liian vähän.

    Mitä tulee isyyskysymyksiin huoltajuusriidoissa – ilman tutkimusta asioista voisin tehdä veikkauksen, että asia riippuu huomattavan paljon sosiaaliviranomaisesta. Näin stereotyyppisesti vanhempi nainen, jolla on voimakas käsitys äitiin pohjautuvasta ydinperheestä voi huomaamattaan viedä ajatuksen mukaan huoltajuudesta sopimiseen ja riitojen sovitteluun ja näin tukea äitiä silloinkin kun äidin tukeminen on huono idea. Vastaavasti joku muu saattaa ylikorostaa lapsen oikeutta isään (vaikka isä olisi väkivaltainen, eikä lapsi halua tavata häntä). Huoltajuusriidat ovat todella vaikeita, varsinkin jos jompikumpi tai molemmat vanhemmista ovat erittäin hyviä antamaan ulospäin kuvaa, joka poikkeaa hyvin voimakkaasti todellisuudesta. Näitä muuten löytyy sekä äideistä, että isistä.

    Ymmärrän erinomaisesti sen perusidean, että se, joka on ollut lapsen ensisijainen huoltaja ennen eroa, on myös ensisijainen huoltaja eron jälkeen. Onhan pienelle leikki-ikäiselle lapselle jo muutaman päivän ero ensisijaisesta hoitajastaan todella pitkä aika. Siksi itse olen jäämässä vuodeksi kotiin hoitamaan omaa lastani ja suosittelen samaa muille. Tai no, ei se ole ainoa, tai edes tärkein syy – mutta osatekijä. En halua jäädä sivurooliin lasteni elämässä, kuten niin monet isäni sukupolvessa.

    Yleisemmin kai huoltajuusjärjestelmän ongelmia ovat ainakin: 1. liian vähän painoa muille asioille kuin ensisijainen huoltajuus (esim. väkivaltaisuus, oli kyse naisesta tai miehestä) 2. Se, ettei lapsen ole mahdollista juridisesti asua kahdessa osoitteessa. 3. Virallisten muutoksien tekemisen hankaluus, vaikka molemmat olisivat mukana. 4. Käytännössä mahdottomuus uusvanhemmilla (ja sateenkaariperheiden kolmansilla vanhemmilla) olla juridisesti vanhempia. 5. Monia muita, joita en nyt osaa luetella.

    Sukupuolijärjestelmä sitten tarkoittaa sitä, että nuo ongelmat näyttäytyvät erilaisessa muodossa miehille ja naisille.

    1. Mahtavia pointteja! Kiitos tästä Mikko. Voi tosiaan olla, että varsinkin vauvavaiheessa isät sivuutetaan monelta taholta. Tämä on ehdottomasti ongelma! Isyyden tukeminen taitaakin alkaa vahvemmin sitten lapsen ollessa vähän vanhempi. Silloin isällä nähdään olevan varsin merkittävä rooli lapsen kehityksessä – joka on toki hyvä asia! Joskin toivoisin ”isän roolin” laajenevan myös arjen kodinhoitotöihin ja juuri noihin vanhempainvapaisiin… 6+6+6-vapaamalli olisi aika hyvä alku😉

  15. Muutama juttu tässä nyt vielä ihmetyttää minua.

    1- minusta näistä prosenteista voi aivan selvästi päätellä, että isä ei saa erossa viranomaisten taholta vastaavia mahdollisuuksia kuin äiti. Tämä näkyy siinä, että äiti saa 90%:ssa tapauksissa lapset. Monet isät ovat kuitenkin moitteettomia kansalaisia ja erittäin läheisiä lastensa kanssa. Äitien ylivoima on tässä niin vahvaa, että en voi kuin hämmästellä, että miksi isät sivuutetaan.

    2- feministit ovat täällä yllättävän kiinnostuneita tästä ”hyvä äiti” käsitteestä. Eli ketä pidetään hyvänä äitinä ja miten täydellinen pitää olla ollakseen hyvä äiti. Ja samalla tunnutaan olevan sitä mieltä, että isää arvostetaan liian helposti ja liian paljon. Minusta tämä on täysin epärelevanttia. Ja kun äitien ylivoima huoltajuuskiistoissa on näinkin merkittävä, niin miksi tästä isien ”suosiosta” vielä jaksetaan valittaa.

    1. Niin kauan kuin äidit myös pitävät valtaosan vanhempainvapaista, ei ole mikään ihme, että prosentit ovat kyseiset. Systeemiä täytyy muuttaa laajasti! Isät hoitamaan vauvojaan siis!

      1. Kyllä minäkin hyväksyn sen, että jos ero tulee vanhempainvapaan aikana tai pian sen jälkeen, niin lähihuoltaja on se, joka on pääasiassa hoitanut lasta. Eli nykyisin äiti.

        Sen sijaan minusta mennään helpoimman kautta siinä, että vaikka yli 5-vuotiaat lapsetkin menevät säännönmukaisesti äidille. Eihän lapsi enää muista, että kuka häntä hoiti vauvana, eikä sillä ole enää aina merkitystäkään. Ja toisaalta äidin töihinmenon jälkeen lapsen käytännön hoitaja voi olla isä yhtä hyvin kuin äitikin. Tämä nähdäkseni sivuutetaan huoltajuuskiistoissa ja mennään helpoimman kautta ja lapset menevät äidille. Tässä on siis epäkohta.

        Itse en pidä 6+6+6 mallia hyvänä. Se lipsahtaa liian todennäköisesti 12/äiti + 6/isä malliin, eikä tilanne muutu. Kyynisesti ajatellen tästä syystä myös feministit kannattavat tätä mallia. Parempi olisi 9+9.

      2. 9+9 ois loistava!! Käsittääkseni kuitenkin 6+6+6 -mallille on tullu hurjaa vastustusta, koska se ”puuttuu perheen itsemääräämisoikeuteen”. Ja nimenomaan ihan muualta kuin feministien taholta. Tässä jaetun vanhemmuuden asiassa ei voi kyllä sanoa, että feministit ois isiä vastaan. Suurin osa feministeistä toivoo sekä isien että äitien hoitavan lapsia arjessa ja juhlassa.

        Tällä hetkellä, kun vapaat on perheiden ”vapaasti valittavissa”, niitä käyttää lähinnä äidit. Se on ongelma. Äidit sidotaan kotiin ja isät eristetyy lapsistaan. Molemmille huono järjestely.

  16. Kirjoituksessa väitetään:

    ”Entä sitten sosiaalityöntekijöiden paljon puhuttu valta? Ensinnäkin, sosiaalityön rooli ei koske päätöksentekoa. Sosiaalityöntekijöillä on roolinsa neuvotteluissa ja he laativat myös olosuhdeselvityksen perheen tilanteesta. He toimivat asiantuntijoina, eivät päätöksentekijöinä. Ja vaikka sosiaalityöntekijöillä on paljon valtaa prosessissa, ei heitä voi asettaa syypäiksi mahdollisiin tasa-arvo-ongelmiin. Jos ongelmia on, täytyy suunnata katse kohti oikeusjärjestelmää.”

    No oho. Väität siis, että suomalainen virkamies ei tee hallintopäätöksiä? Tuo on uutta minulle. Voidaan samantien heivata pihalle koko virkamieskunta, mihinkäs heitä tarvitaan, kun näyttöä on siitäkin, etteivät he ainakaan mitään käytännön auttamistakaan tee. Olen luullut, että he keskittyvät vain papereidensa pyörittelyyn työpöydän ääressä, sisäsiistiä hommaa. No, ehkä se he sitten lymyävät varjoisissa nurkissa auttamassa ihmisiä. Kovin piilossa ovat.

  17. Hei, en ihan ymmärrä kiukkuista kommenttiasi. Jutussa käsittelen huoltoriitoja ja totean, että huoltoriitojen kontekstissa sosiaalityöntekijä toimii asiantuntijaroolissa (olosuhdeselvitysten laatijana) eikä päätöksentekijänä. Riitautuneet huoltokysymykset käsitellään käräjäoikeudessa. Toki sosiaalityöntekijä voi laittaa huoltoriitatilanteessa lastensuojelukeissin vireille, jolloin valtakysymys muuttuu. Mutta edelleen, tämä kirjoitus käsitteli lasten asumisen ja huollon määräytymistä eron jälkeen.

    Monissa muissa kysymyksissä sosiaalityöllä onkin sitten vahvempi päätäntävalta. Kuten mm. lastensuojelussa.

Lue ensiksi kommentointi- ja keskusteluohjeet, kiitos.

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s