Feministit väärässä?

Johanna Hiitola

Aamulehti uutisoi 23.11.2010 ”Feministit väärässä? Parisuhteessa nainen aloittaa väkivallan useammin kuin mies” [1]. Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa –raportti aktivoi nettikirjoittelijat sekä blogistit ja sähköinen media alkoi täyttyä puheista, joissa pitkä naisiin kohdistuvan väkivallan tutkimus mitätöitiin ja sivuutettiin.  Muun muassa Aamulehden mukaan Feministit olivat väärässä “feministisessä väkivaltaopissa”. Aamulehdessä väitettiin muun muassa, että “(feministisessä väkivaltaopissa) mies ei voi olla uhri, tai on ainakin jotenkin ansainnut kohtalonsa”. Mutta mikäs se sellainen väkivaltaoppi onkaan?

Palataanpa suomalaisen perheväkivaltakeskustelun alkujuurille. Teuvo Peltosen (1984) kirjaa ”Perheväkivalta” pidetään ensimmäisenä kattavana perheväkivaltaa esittelevänä suomalaisena teoksena. Esittääkö Teuvo että naiset eivät voi tehdä väkivaltaa? Ei. Teuvon mukaan perheväkivaltaa tekevät yhtälailla niin miehet kuin naisetkin. Esimerkkejäkin löytyy monenlaisista miesten ja naisten tekemästä väkivallasta. Miten tämä Aamulehdessäkin mainittu “väärä käsitys” sitten on syntynyt Suomeen? Tämä suuri juoni, jossa kaikki päättäjät presidenttiä myöten kuuluvat olevan mukana?

Käsityksen syntyyn ei ainakaan ole vaikuttanut väkivaltaongelmaa Suomessa vahvasti määritellyt Ensi- ja turvakotien liitto, jonka ymmärrykseen on toiminnan alkuvaiheista saakka kuulunut käsitys väkivallasta sekä ”perheen sisäisinä vuorovaikutusongelmina” että ”naisiin kohdistuvana väkivaltana”. Näistä on esitetty, että ajatus vuorovaikutusongelmista on määrittänyt työtä jopa laajemmin kuin varsinainen feministinen käsitys. (mm. Pehkonen 2003; Keskinen 2008.) Suomi onkin turvakotien osalta poikennut monista muista maista, joissa turvakodit ovat alusta asti olleet selkeästi feministisiä toimijoita. Tämä on alkuvaiheessa (1970-luvulla) tarkoittanut sitä, että näiden maiden (mm. lähes koko Länsi-Eurooppa, Yhdysvallat ja Australia) turvakotitoiminta on tosiaan organisoitu pääasiassa radikaalifeminististen käsitysten kautta (eli ymmärryksessä, että väkivalta koskettaa pääosin vain naisia). Suomessa sen sijaan on pitkään pitäydytty ”vuorovaikutusongelma”-käsityksissä, jotka ovat osaltaan vaikeuttaneet varsinkin perheellisten naisuhrien asemaa (uhrius on ohitettu vetoamalla vuorovaikutusongelmiin parisuhteessa). Edelleen ajatus väkivallasta vuorovaikutusongelmina (tai konfliktiväkivaltana, kuten mm. Salmi 2009 esittää) elää vahvana muun muassa lasten huoltajuudesta päätettäessä (Hautanen 2010). Suomessa pääasiallinen feministinen väkivaltatyö on keskittynyt järjestötasoille eikä suinkaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon. (mm: Ronkainen 1998; Hautanen 2005; Keskinen 2005; Keskinen 2010.)    

Se, että väkivaltaa on Suomessa ryhdytty tutkimaan sukupuolistuneena ilmiönä 90-luvulla (ks. Ronkainen 1998; Piispa 2004; Keskinen 2005; Ronkainen & Näre 2008), tarkoittaa ennen kaikkea, että sukupuolen nähdään vaikuttavan siihen millaista väkivaltaa tehdään, miten väkivalta ymmärretään, millaisia palveluja väkivallan uhreille tarjotaan ja miten heidät auttavissa palveluissa kohdataan, miten väkivalta selitetään, millaisia seurauksia väkivallasta on ja millaisia valtasuhteita väkivalta tuottaa. Näihin asioihin vaikuttavat myös (erityisesti nykyisessä väkivaltatutkimuksessa) monet muut valtaa jakavat yhteiskunnalliset erot, kuten etnisyys, fyysinen ja psyykkinen toimintakyky, ikä, seksuaalinen suuntautuminen (kyllä, homo- ja lesbosuhteissakin tapahtuu väkivaltaa!) ja yhteiskuntaluokka.

Ja palatakseni Heiskasen ja Ruuskasen (2010) kyselytutkimukseen, josta muun muassa Aamulehden keskustelu kumpusi… Tutkimus osoitti, että myös miehet kokevat suhteellisen usein väkivaltaa parisuhteissaan. Tutkimuksesta kävi myös selkeästi ilmi, että miesten ja naisten tekemä ja kokema väkivalta on erilaista. Miesten kokema parisuhdeväkivalta on tulosten mukaan useimmiten läimäisyjä, liikkumisen estämistä ja kovalla esineellä heittämistä. Naisten kokema parisuhdeväkivalta oli myös usein samaisia läimäisyjä ja liikkumisen estämistä, mutta myös lyömistä, potkimista, kuristamista ja pakottamista seksuaaliseen kanssakäymiseen. Naiset kokivat myös miehiä useammin tekoja useita kertoja toistuvasti. Miehet taas kokivat huomattavan paljon tuntemattomien heihin kohdistamaa väkivaltaa (42 % miehistä oli joutunut tuntemattoman tekijän väkivallan kohteeksi)  (Heiskanen & Ruuskanen 2010, 22, 25).

Väkivaltakokemusten määrän eroavaisuudet kävivät ilmi vain aiemmissa suhteissa tapahtuneen väkivallan osalta. Vuonna 2005 tehdyssä naisuhritutkimuksessa (Piispa & al. 2006) saatiin samansuuntaisia tuloksia, joista kävi ilmi, että naiset olivat menneisyydessään kokeneet enemmän väkivaltaa kuin kuluneen vuoden aikana. Uudessa tutkimusraportissa todetaan, ettei ilmiö pidä samalla tavoin paikkaansa miesten osalta. Miehet eivät raportoi selvästi suurempia lukuja aiemmin parisuhteissa tapahtuneen väkivallan osalta ja tämä aiheuttaakin tuntuvan eron miesten ja naisten kokeman väkivallan yleisyydessä. Kyseessä voi olla sukupuolistunut ilmiö, jota on onnistuttu kuvaamaan tai yhtä lailla sukupuolistunut tapa vastata kysymyksiin. Sukupuoli on läsnä joka tapauksessa.    

Voidaanko lopettaa prosenttisota ja paneutua todella väkivallan rakenteisiin ja sukupuolistuneeseen dynamiikkaan? Tätä dynamiikkaa kuvaa muun muassa se, että lähipiirissäni elävä 17-vuotias poika osti uuden paksumman takin, koska ”ikinä ei tiedä, jos illalla kadulla tulee puukosta”. Siinä sukupuolta kerrakseen. Lähdetään siis ennemmin yhteisiin väkivallan torjuntatalkoisiin kuin taistellaan tekijöiden ja uhrien sukupuolesta. Meillä on takanamme runsas määrä tutkimusta väkivallan dynamiikasta. Ryhdytään soveltamaan sitä eikä tapella. Puukot tunkiolle.

Linkki
[1.]Aamulehti 23.11.2010. Feministit väärässä? Parisuhteessa nainen aloittaa väkivallan useammin kuin mies. http://www.aamulehti.fi/teema/puheenaihe/feministit-vaarassa-parisuhteessa-nainen-aloittaa-vakivallan-useammin-kuin-mies/198636

Kirjallisuutta
Hautanen, Teija (2005) Bypassing the raltionship between fatherhood and violence in Finnish policy and research. Teoksessa: Eriksson, Maria, Hester, Marianne, Keskinen, Suvi & Pringle, Keith. Tackling men’s violence in familien. Nordic issues and dilemmas. Bristol: Policy Press, 67 – 83.
Heiskanen, Markku & Ruuskanen, Elina (2010) Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa. HEUNI Report series 66. Helsinki: Verkkojulkaisu (vierailtu 28.11.2010): [http://www.heuni.fi/1284990374295]
Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi (2008) Näkyvissä ja näkymättömissä. Väkivalta perheammattilaisten työskentelyssä. Teoksessa Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.). Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. 311–343.
Keskinen, Suvi (2010) Sukupuolistunut väkivalta. Teoksessa Saresma, Tuija, Rossi, Leena-Maija & Juvonen, Tuula (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 243–256.
Peltoniemi, Teuvo (1984) Perheväkivalta. Helsinki: Otava.
Pehkonen, Pirjo (2003) Naisen puolesta, ei miestä vastaan. Suomalainen naisliike väkivaltaa vastustamassa. Pro gradu –tutkielma, Joensuun yliopisto, Sosiologian laitos. Sosiologian laitoksen raportteja, No. 2.
Piispa, Minna, Heiskanen, Markku, Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino (2006). Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. HEUNI Publication series No. 51. Helsinki: Verkkojulkaisu (vierailtu 28.11.2010):  [http://www.optula.om.fi/37928.htm]
Ristock, Janice (2002) No More Secrets. Violence in lesbian relationships. New York: Routledge.
Ronkainen, Suvi & Näre, Sari (2008) Intiimin haavoittava valta. Teoksessa: Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikka. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 7 – 42.
Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4. 388 – 401.
Ronkainen, Suvi (1998) Sukupuolistunut väkivalta ja sen tutkimus Suomessa – Tutkimuksen katveet valokeilassa. Naistutkimusraportteja 2/98. Helsinki: Hakapaino Oy
Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Oikeus 2009 (38); 2, 119 – 137.

41 comments

  1. ”Siinä sukupuolta kerrakseen. Lähdetään siis ennemmin yhteisiin väkivallan torjuntatalkoisiin kuin taistellaan tekijöiden ja uhrien sukupuolesta.”

    Totta, ja voimme aloittaa tuomitsemalla STM:n ”Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma”, joka keskittyy nimensä mukaisesti vain naisen väkivallan vastustamiseen. Voimme myös tuomita Valtioneuvoston selonteon tasa-arvosta, joka keskittyy väkivaltaosiossa vain naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseen. Ainiin, eivät feministit näitä ole kritisoineet, eikä sitä kritisoida tässäkään kirjoituksessa. Kyllä maskulistit haluavat että kumpaankin sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa vähennetään. Feministit eivät näytä olevan tuosta tavoitteesta kiinnostuneita.

    Maskulistit kritisoivat feministejä juuri siitä syystä, ettei miehiin kohdistuvaan väkivaltaan puututa. Prosenttilukuja tarvitaan kumoamaan feministinen oletus uhrista, joka on muka lähes aina nainen.

  2. Kommentissasi: ”voimme aloittaa tuomitsemalla STM:n “Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma” piilee juuri se ongelma, miksi feministinä on vaikea osallistua vellovaan väkivaltakeskusteluun. Se, että tunnistetaan ja tunnustetaan miesten kokema väkivalta ominaispiirteineen, ei tarkoita, että naisten kokema väkivalta ei olisi ongelma. Esimerkiksi globaalisti naiset kokevat väkivaltaa niin laajoissa mittakaavoissa, ettei asiaa voi millään sivuuttaa (keskustelua mm: http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Naisten+tuhoamisesta/1135262046623).

    Suomessa naiset kokevat raakaa väkivaltaa. Tästä kertoo muun muassa Naisuhritutkimus (http://www.optula.om.fi/37928.htm) tai juuri tuo kommentoimani raportti ”Tuhansien iskujen maa”.

    En ole varma, mitä tarkoitat maskulisteilla, mutta koen ajatuksesi ongelmalliseksi väkivallan torjuntatyössä. Niin naisten, miesten, tyttöjen kuin poikienkin kokeman väkivallan uhka on otettava vakavasti. Tämä vaatii myös sukupuolen ottamista vakavasti.

    Johanna Hiitola

    1. ”miksi feministinä on vaikea osallistua vellovaan väkivaltakeskusteluun”

      Tasa-arvopoliittiset resurssit on rajalliset. Asioita voidaan tutkia vain tietyn verran, ja on rajattu määrä euroja väkivallan vastustamiseen. Tällä hetkellä rahat menevät naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseen. Jos feministit ”osallistuivat” maskulistien kanssa väkivaltakeskusteluun, jouduttaisiin jakamaan verorahoja tasapuolisemmin. Feministit eivät siten halua ottaa maskulisteja mukaan keskusteluun. Tasa-arvoyksiköt yms. ovat täynnä feministejä, eikä maskulisteja hyväksytä mukaan.

      ”Se, että tunnistetaan ja tunnustetaan miesten kokema väkivalta ominaispiirteineen, ei tarkoita, että naisten kokema väkivalta ei olisi ongelma.”

      Mielestäni miesten ja naisten kokema väkivalta on ongelma. Siksi valtion tulee puuttua kumpaankin asiaan. Mutta nykyhetkellä valtio keskittyy vain naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

      ”Esimerkiksi globaalisti naiset kokevat väkivaltaa niin laajoissa mittakaavoissa, ettei asiaa voi millään sivuuttaa”

      Suomessa tehdään suomalaista politiikkaa. Globaalisti tilanne on varmaan eri, mutta Suomessa valtion pitää tasapuolisesti puuttua kummankin sukupuolen kohtaamaan väkivaltaan.

      ”Suomessa naiset kokevat raakaa väkivaltaa.”

      Naiset ja miehet kokevat raakaa väkivalta.
      ”Törkeän perheväkivallan uhreista miehiä on 51 %” — Tilastokeskus/OPTULA, v. 2008.
      Lue saman tien loputkin tilastot: mies.asia

      ”En ole varma, mitä tarkoitat maskulisteilla, mutta koen ajatuksesi ongelmalliseksi väkivallan torjuntatyössä.”

      Maskulisteista voit lukea mm. täältä:
      http://fi.wikipedia.org/wiki/Maskulismi
      http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/2010/03/20/mita-on-maskulismi
      http://horsmalahti.puheenvuoro.uusisuomi.fi/51681-mita-se-maskulismi-on
      http://horsmalahti.puheenvuoro.uusisuomi.fi/51795-maskulismin-kritiikki

      ”Niin naisten, miesten, tyttöjen kuin poikienkin kokeman väkivallan uhka on otettava vakavasti. Tämä vaatii myös sukupuolen ottamista vakavasti.”

      Niin, tästähän olen samaa mieltä. Jos sinä oikeasti ajattelet noin, sinun pitäisi tuomita ohjelmat, jotka keskittyvät vain naisten kokemaan väkivaltaan, ja vaatia niitä puuttumaan myös miesten kokemaan väkivaltaan.

      1. ”Tasa-arvopoliittiset resurssit on rajalliset. Asioita voidaan tutkia vain tietyn verran, ja on rajattu määrä euroja väkivallan vastustamiseen. Tällä hetkellä rahat menevät naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseen. Jos feministit “osallistuivat” maskulistien kanssa väkivaltakeskusteluun, jouduttaisiin jakamaan verorahoja tasapuolisemmin.”

        Kuten Johanna kirjoittaa, esimerkiksi ensi- ja turvakodit eivät ole tarkoitettuja yksinomaan naisille. Tässä siis hyvä esimerkki siitä kuinka resursseja on tarjolla sukupuolesta riippumatta. Eri kysymys on se miksi miesten on ehkä vaikeampi hakeutua turvakotiin, ja tätä kysymystä ei ratkaista pelkällä rahalla.

        Ja kuten jo todettua, jos katsotaan esimerkiksi tuota uusinta tutkimusta näyttää ehdottomasti siltä että miesten kokemaan väkivaltaan suunnatun työn tulisi ensisijaisesti kohdistua siihen väkivaltaan jota miehet tekevät toisille miehille kaduilla, baareissa, jne. Tähän työhön tarvittaisiin asiantuntemusta ja resursseja, mutta jostain syystä tämänkaltaiset asiat eivät ole miespolitiikasta kiinnostuneiden henkilöiden (kuten Panun) asialistalla.

        Mikäli taas katsotaan sitä millä tavoin erilaiset väkivallan kokemukset jakautuvat sukupuolen mukaan, on erittäin perusteltua että tehdään myös erityisesti naisten kokemaan väkivaltaan keskittyvää työtä, sillä naisten kokema väkivalta eroaa miesten kokemasta. Samalla on myös perusteltua että kiinnitetään huomiota siihen että väkivaltaiset naiset saavat apua yhtä lailla kuin miehetkin. On melko lyhytnäköistä tulkita, että naisten kokemaan väkivaltaan puuttuminen olisi suoraan pois miehiltä ja siksi tuomittavaa.

  3. Sukupuolen käsite on ongelmallinen käytännöissä. Monet toimijat mieltävät itsensä naisiksi tai miehiksi (feminismistä tai maskulinismista riippumatta), mutta harvan olen kuullut kenenkään mieltävän itseään ”sukupuoleksi” tai ”sukupuolitoimijaksi”. Siksi separatistista nais- ja miespolitiikkaa edelleen tarvitaan.

    1. Ei kai väkivallan sukupuolittumisesta puhuminen sulje pois sitä että puhutaan naisista ja miehistä? Ainakin itse ymmärrän sen tarkoittavan sitä että eri sukupuolten (naisten/miesten) kohtaama ja tekemä väkivalta on erilaista.

      Ehkä erikseen voi miettiä sitä, ketkä ovat esimerkiksi miehiin kohdistuvan väkivallan asiantuntijoita ja tarvitaanko siihen puuttumiseen nimenomaan miesten tekemää politiikkaa (ja sama naisten kohdalla)?

  4. Mitä siihen naisten kokemaan raakaan väkivaltaan tulee, niin tässä vuoden 2008 faktaa perheväkivallasta. ”Vuonna 2008 perheessä törkeän pahoinpitelyn tai henkirikoksen yrityksen kohteeksi joutui 116 miestä ja 111 naista. Nämä ovat poliisin tietoon tulleita tapauksia. Vielä edellisvuonna naiset olivat uhreina useammin, mutta luvut olivat melko lähellä toisiaan silloinkin.”

    http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/01/torkea_perhevakivalta_kohdistuu_miehiin_naisia_useammin_1352897.html?origin=rss

    1. Markus kirjoittaa: ”Mitä siihen naisten kokemaan raakaan väkivaltaan tulee, niin tässä vuoden 2008 faktaa perheväkivallasta.”

      Törkeän pahoinpitelyn osalta on ehdottomasti otettava huomioon määritelmä rikoslaissa.

      ”21 luku, 6 § (13.7.2001/654) Törkeä pahoinpitely. Jos pahoinpitelyssä: 1. aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila,
      2. rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla tai
      3. käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä”

      Ensinnäkin, valtaosaa pahoinpitelyistä ei määritellä törkeiksi. Lisäksi yllä olevasta määritelmästä tekee (mahdollisesti) sukupuolistuneen tuo teräaseen käyttö (huom! tilastosta ei ole ainakaan tietääkseni jatkettu tarkempaan tutkimukseen!). Keittiöveitseen tartutaan väkivallalla uhkaamisen lisäksi myös itsesuojelutarkoituksessa. Teräaseen käyttö on automaattisesti törkeä pahoinpitely, kun taas esimerkiksi pesäpallomailalla hakkaaminen ei sitä välttämättä ole (riippuu uhrin vammoista). Kuristamistakaan ei automaattisesti lasketa törkeäksi pahoinpitelyksi. Lisäksi muun muassa tuossa ”Tuhansien iskujen maa” -raportissa todettiin, että naisten kokema väkivalta on usein pitkäkestoista. Tämä saattaa tarkoittaa pitkään jatkunutta terrorisointia vaikkapa nyt sillä pesäpallomailalla. Kymmeniäkään vuosia jatkunut pahoinpitely ei kuitenkaan tule useimmiten tilastoiduksi törkeänä.

      MUTTA se, että sukupuolta tarkastellaan, ei tarkoita väkivallan uhrien kärsimyksen mitätöintiä. Kumppaninsa väkivallan kohteeksi joutunut mies on uhri ja tarvitsee tukea. Tuen saatavuudessa saattaakin olla parantamisen varaa miesten kokeman väkivallan osalta. Myös uhriuden mahdolliseen mitätöintiin on kiinnitettävä huomiota. Nämä yksityiskohdat eivät silti tarkoita sitä, etteikö sukupuoleen tulisi kiinnittää huomiota tai että naisiin kohdistuva väkivalta ei ole laaja ongelma!

      Ja näissä luvuista kiistelemisissä toteutetaan taas sitä prosenttisotaa, joka on täysin hyödytön. Varsinkin kun nyt ON TEHTY kyselytutkimus miehiin kohdistuvasta väkivallasta.

      Johanna Hiitola

      PS: Huomioikaamme, että feministeiksi itsensä määritteleviä on myös moneksi ja käsitykset sukupuolistuneesta väkivallasta vaihtelevat myös feminismin sisällä!

  5. Panu Horsmalahti: ”Maskulistit kritisoivat feministejä juuri siitä syystä, ettei miehiin kohdistuvaan väkivaltaan puututa. Prosenttilukuja tarvitaan kumoamaan feministinen oletus uhrista, joka on muka lähes aina nainen.”

    Yllä olevassa blogauksessa Johanna kirjoittaa siitä kuinka väkivalta kohdistuu sekä miehiin että naisiin ja Suomessa tämä on otettu huomioon väkivaltatyössä. Johannan pääpointti on käsittääkseni siinä, että sukupuolella kuitenkin on merkitystä ja sen merkitystä ei kannata sivuuttaa mikäli halutaan oikeasti puuttua väkivallan todellisuuteen. Onkin melko mielenkiintoista, että Panu tästä huolimatta toistaa juuri niitä käsityksiä jotka Johanna tekstissään kumoaa.

    Minkälaista miehiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumista sitten pitäisi olla? Mikäli katsotaan esimerkiksi tuota uusinta tutkimusta näyttää siltä, että akuuteinta miehiin kohdistuvan väkivallan torjunnassa olisi puuttua siihen väkivaltaan jota miehet kohtaavat kadulla ja kaupungissa.

    Ylläoleva ei tarkoita, etteivätkö miehet kokisi väkivaltaa myös parisuhteissa – on jo todettu, että he kokevat. Mikäli Panu haluaa kuitenkin pitäytyä prosenttien tulkinnassa on johdonmukaista, että miehiä koskevan väkivallan ongelmia tarkastellaan siten että etusijan saavat kaikkein yleisimmät miehiin kohdistuvan väkivallan muodot eli se väkivalta jossa tekijä on ennalta tuntematon mies.

    Linkki tutkimukseen: http://www.heuni.fi/Etusivu/Publications/1284990374295

    1. Mikäli Panu haluaa kuitenkin pitäytyä prosenttien tulkinnassa on johdonmukaista, että miehiä koskevan väkivallan ongelmia tarkastellaan siten että etusijan saavat kaikkein yleisimmät miehiin kohdistuvan väkivallan muodot eli se väkivalta jossa tekijä on ennalta tuntematon mies.

      Totta sinällään, mutta olisi myöskin tehtävä työtä sen eteen että mies perheväkivaltaa kohdatessaan voisi pilkkaa kokematta kertoa naisen hakanneen häntä. Nykyisellään ilmapiiri on sellainen että miehen on hankala hakea apua.

  6. ”Ensi- ja turvakotien liitto, jonka ymmärrykseen on toiminnan alkuvaiheista saakka kuulunut käsitys väkivallasta sekä ”perheen sisäisinä vuorovaikutusongelmina” että ”naisiin kohdistuvana väkivaltana”.”

    Koska miehiin kohdistuvaa väkivaltaa ei erikseen mainita, mikä on epäilemättä tarkoituksellista, vaikutelmaksi jää, että väkivallan katsotaan voivan kohdistua vain naisiin. Ainakin naisiin kohdistuva väkivalta nostetaan, täysin perusteettomasti kuten tiedämme, johonkin erityisasemaan.

    ”Tämä suuri juoni, jossa kaikki päättäjät presidenttiä myöten kuuluvat olevan mukana?”

    Ei kyse ole mistään juonesta, vaan feministiseen ideologiaan sokeasti uskovien miehiä syrjivästä vallankäytöstä, joka täysin avointa ja julkista.

    ”Suomessa pääasiallinen feministinen väkivaltatyö on keskittynyt järjestötasoille eikä suinkaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon.”

    Väittävät feministit itse. Todellisuus onkin sitten ihan eri asia, kuin mitä pseudotieteellisin tutkimuksin pyritään todistelemaan.

    ”Se, että väkivaltaa on Suomessa ryhdytty tutkimaan sukupuolistuneena ilmiönä 90-luvulla (ks. Ronkainen 1998; Piispa 2004; Keskinen 2005; Ronkainen & Näre 2008), tarkoittaa ennen kaikkea, että sukupuolen nähdään vaikuttavan siihen millaista väkivaltaa tehdään”

    Käytännössä tämä on merkinnyt naisiin kohdistuvan väkivallan törkeää liioittelua, miehiin kohdistuvan väkivallan vähättelyä ja naisten väkivaltaisuuden piilottelua sekä miesten kollektiivista syyllistämistä kaikesta väkivallasta. Mustavalkoista, seksististä, tasa-arvon vastaista ja syvästi miesvihamielistä toimintaa. Yhdellä sanalla: feminismiä.

    ”Kyseessä voi olla sukupuolistunut ilmiö, jota on onnistuttu kuvaamaan tai yhtä lailla sukupuolistunut tapa vastata kysymyksiin. Sukupuoli on läsnä joka tapauksessa.´”

    Ihanko totta? Mitä sitten? Kyse on tasa-arvosta, eli siitä, että millään selittelyllä, sukupuolittamisella tai muulla verukkeella ei tuoteta politiikkaa, jossa miehiin kohdistuva väkivalta käytännössä hyväksytään ja vain naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustetaan.

    Se, että miesten uhriluvut ovat noin alakanttiin monessa kohtaa johtuu suoraan miehiä syrjivästä feministipolitiikasta, joka on jättänyt väkivallan miesuhrit oman onnensa nojaan.

    ”Voidaanko lopettaa prosenttisota ja paneutua todella väkivallan rakenteisiin ja sukupuolistuneeseen dynamiikkaan?”

    Ei voida. Prosentit eivät enää feministeille kelpaa, kun ne todistavat harjoitetun politiikan vääräksi ja tasa-arvon vastaiseksi. Sitten alkaa selittely ja tekosyiden etsiminen sille, miksi mitään ei jatkossakaan pitäisi tehdä toisin, jotta miehiin kohdistuvaa väkivaltaa katsottaisiin edelleenkin sormien välistä, jotta naisten väkivaltaisuudesta vaiettaisiin ja jotta miehiä voitaisiin syyttää ja syyllistää kaikesta väkivallasta ja sillä perusteella syrjiä vielä lisää.

    Se ei onnistu, siitä voitte olla varmoja.

  7. Olipa taas propagandapläjäys. ”Ei feministit mittää o väittänyt.” Olisko kuitenkin parempi strategia myöntää, että virheitä on tehty. Että naisjärjestöt ja yksittäiset feministit ovat jatkuvasti syyllistäneet miehiä ja vaienneet naisten väkivaltaisuudesta. Että naistutkimuksen piirissä on opetettu seksististä sukupuolittuneen väkivallan oppia.

    Joo, myöntäminen on vaikeaa, koska eihän hyvien ihmisten kuulu taipua pahojen edessä. Ei voi myöntää, että on edistänyt väkivaltaa, kun on väittänyt sitä kiihkeästi vastustavansa.

    Homma nyt vain on niin, että totuus on teitä vastaan ja kansalaiskeskustelun demokratisoitumisen myötä se ei tarkoita hyvää teille. NYTKISEN, Tulvan, Moilasen, Amnestyn, Vihreiden naisten, SMT:n jne. sanomiset kuitenkin kaivetaan esiin kerta toisensa jälkeen, kunnes myönnätte virheenne. Tai muututte merkityksettömiksi poliittisena ja kulttuurisena voimana.

    (Olisihan se kiva ollut, jos olisitte tämän julkaissut, mutta minkäs teet. Kun valheen tielle lähtee, on sensuuri ainoa järkevä julkisuuspolitiikka. Ymmärrän.)

    1. Tämä ei pidä paikkaansa. Ainakaan oman kokemukseni mukaan. Itse olen ollut kiinnostunut muun muassa väkivallasta lesbosuhteissa. Tutkimusten mukaan sitä tapahtuu suunnilleen yhtä usein kuin väkivaltaa heterosuhteissa (joskin se saa hieman erilaisia muotoja ja vaatii erityistä ymmärrystä sukupuolesta ja seksuaalisten vähemmistöjen elämästä). Tämä tulos problematisoi heti alkuunsa ajatuksen siitä, että vain miehet kykenisivät väkivaltaan. En ole koskaan ajatellut niin. Ja olen feministi.

      Pidän kuitenkin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vakavana maailmanlaajuisena ongelmana, kuten myös miehiin kohdistuvaa väkivaltaa ja väkivallan kulttuuria.

  8. Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

    Erityinen kiitos siitä, että tekstissä ei pitäydyttä vain parisuhdeväkivallassa vaan otettiin mukaan myös miesten ei parisuhteessa kokema väkivalta. Miestutkija Arto Jokinen on tutkinut miesten harjoittamaa väkivaltaa ”Panssaroitu maskuliinisuus: mies, väkivalta ja kulttuuri” otsikoidussa gradussaan. Jokisen teesi on, että väkivalta tai sen uhka on osa miesten elämää lapsuudesta alkaen ja että eri väkivallan muodot perheväkivallasta miesten väliseen väkivaltaan ja valtion rakenteiden kautta tuotettuun (armeija) väkivaltaan ovat osa samaa ilmiötä. Miehet oppivat väkivallan käytön ja siltä puolustautumisen jo lapsina ja siitä tulee mahdollinen ratkaisumalli myös aikuisena. Kun ilmiö nähdään näin, parisuhdeväkivaltaa ei voida erottaa omaksi alueekseen, johon pyritään puuttumaan vaan pitää puuttua yleensä ottaen kulttuuriin, jossa väkivalta on mahdollinen ratkaisumalli.

    Panu sanoi, että akuuteinta miesten kannalta olisi puuttua miesten julkisissa tiloissa kokemaan väkivaltaan. Kiinnostavaa on, että yleensä keskustelussa naisten ja miesten kokemasta väkivallasta miesten välinen jää käsittelemättä. Keskustelijoilla tuntuu olevan liian kiire todistaa, että joko miehet tai naiset ovat enemmän uhreja. Varmasti taustalla vaikuttaa myös se, että miesten välinen väkivalta nähdään kulttuurissamme jotenkin hyväksyttävämpä, reilumpana ja vähemmän tuomittavana kuin kodeissa tapahtuva. Onkin totta, että se on luonteeltaan erilaista. Miesten kaduilla kokema väkivalta kuitenkin liittyy keskeisesti siihen kenelle kaupunkitila on turvallinen ja kenelle ei. Sukupuoli ei ole tässä ainoa erottava tekija, esim seksuaalisuus tai sen ilmaiseminen voi altistaa väkivallalle (homomiehiin kohdistuva väkivalta). Yleensä julkisen tilan turvallisuutta käsitellään pitkälti naisten näkökulmasta.

    1. Kiitos Katri turvallisen kaupunkitilan näkökulmasta! Erittäin tärkeä asia. Ja asia, johon vaikuttavat tosiaan sukupuolen lisäksi monet muutkin erot, kuten mainitsenasi seksuaalinen suuntautuminen tai esimerkiksi etninen tausta. Mielestäni miehiin kohdistuvan raportin suuri anti onkin juuri tuo miesten kokema väkivallan uhka kaduilla ja julkisissa tiloissa! Prosentit ovat huimia!

      Johanna Hiitola

      PS: Lainaamasi kommentti taisi olla Katariinan. Hän lainasi alussa vain Panun tekstiä.

  9. Hei, kiitos hyvästä kirjoituksesta ja menestystä blogille. Sellainen jäi vaivaamaan, että mielestäni alkuperäisessä jutussa ei ole kyse Aamulehden uutisoinnista, kuten väität. Kyse on Aamulehden julkaisemasta mielipidekirjoituksesta. Siinä on vissi ero. Kyseisen miesasiamiehen kirjoittama teksti julkaistiin lehdessä Näkökulma-palstalla, jossa julkaistaan usein vierailijoiden tekemiä mielipidekirjoituksia. Netissä juttu oli Puheenaihe-nimikkeen alla, ja kirjoituksen lopussa mainittiin henkilön titteli. Ainakin minun silmääni nämä seikat viittaavat mielipidekirjoitukseen, eivät uutisointiin. Mikälimme olemme yhtä mieltä siitä, että kyseessä tosiaan oli mielipidekirjoitus, niin silloin jutusta ei voida käyttää ”Aamulehti uutisoi” tai ”Aamulehti väittää” -tyyppisiä ilmauksia.

  10. Miehenä minua on aina erityisesti harmittanut se, että näitä prosenttitutkimuksia käytetään politiikassa miesten leimaamiseen ja demonisoimiseen. Tätä ovat harrastaneet monet feministeiksi tunnustautuvat nimekkäät naispoliitikot ja järjestöt kuten vaikka Amnesty.

    Sinänsä tällä miesten pahuudella mässäilyllä on ollut se sivuvaikutus, että se on oikeutetusti ärsyttänyt monia miehiä, ja johtanut feministien tarkoitusperien kritisointiin.

    1. ”Prosenttitutkimukset” ovat ansiokkaasti tuoneet esiin ongelman laajuutta. Toisaalta ne myös piilottavat ryhmien (sekä miesten että naisten) sisäisiä eroja eivätkä mielestäni anna välineitä väkivaltaongelman ratkaisuun. Jos ongelma todella halutaan ratkaista, on kiinnitettävä huomiota sukupuolistuneen väkivallan mahdollistaviin rakenteisiin ja kulttuuriin, kuten yllä jo ehdotetaan.

      Hieno avaus tämä blogi, lisää!

    2. ”Miehenä minua on aina erityisesti harmittanut se, että näitä prosenttitutkimuksia käytetään politiikassa miesten leimaamiseen ja demonisoimiseen. Tätä ovat harrastaneet monet feministeiksi tunnustautuvat nimekkäät naispoliitikot ja järjestöt kuten vaikka Amnesty.”

      Tämä näkökulma tulee useasti esiin monissa paikoissa tasa-arvokeskustelua. Se on myös ilmeisesti yksi osasyy siihen, miksi monet miehet eivät koe tasa-arvotyötä omakseen, vaikka tasa-arvo toteutuessaan parantaisi olennaisesti myös miesten tilannetta suhteessa sekä perheeseen, työelämään että vaikkapa väkivallan uhriksi joutumiseen ja syrjäytymiseen.

      En ihan jaa näkemystä, jonka mukaan miehiä leimataan ja demonisoidaan näiden prosenttien kautta. Eivät kaikki miehet ole väkivaltaisia, kuten eivät kaikki naisetkaan, vaikka osa selvästi onkin. Mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että miehet kokevat erityisen paljon väkivaltaa, etenkin muiden miesten, mutta myös naisten taholta, ja se on ongelma – tasa-arvo-ongelma. Samoin tutkimukset ovat osoittaneet, että naiset kokevat erityisen paljon väkivaltaa, etenkin miesten, mutta myös muiden naisten taholta, ja se on ongelma – tasa-arvo-ongelma.

      Ymmärrän hyvin sen, että monet miehet kokevat miesten väkivaltaisuudesta puhumisen ongelmalliseksi, samoin kuin monet naiset kokevat ongelmalliseksi nyt nousseen keskustelun naisten väkivaltaisuudesta. Nämä ovat fiiliksiä, jotka pitää nostaa esiin ja käsitellä, jotta keskustelua voidaan jatkaa sellaiselta pohjalta, jossa väkivalta tai väkivaltaisuus ei käänny keskustelijoiden mielessä jonkun tietyn sukupuolen ominaisuudeksi tai jonkun tietyn ihmisryhmän syyksi.

      Kiitos siis Juha kommentista, toivottavasti tässä blogissa käydyissä keskusteluissa voidaan lähteä siitä, että me kirjoittajat emme leimaa ketään yksittäistä miestä emmekä naista väkivaltaiseksi tilastojen ja prosenttien perusteella, emmekä myöskään miehiä tai naisia ryhmänä, vaan haluaisimme asiallista keskustelua väkivallan vähentämisestä ja sukupuolistuneista väkivallan muodoista ilman kilpailuasetelmia siitä, ”kummalla menee huonommin”.

      Vain sen kautta, että tiedämme millaisia muotoja väkivalta saa ja miten ne liittyvät sukupuoleen, voimme lähteä torjumaan väkivaltaa, niin miehiä kuin naisiakin kohtaan.

      1. Annan kommentit kuulostivat positiivisilta näin miehisestä näkökulmasta. Hyvä näin. Ainoastaan yllätti tuo kohta, että miehiä ei mielestäsi leimata välivaltaisiksi.

        Esimerkiksi alla olevasta linkistä löytyy runsaasti pohdintaa näiltä tiimoilta. Miehet niputetaan, heistä puhutaan ryhmänä, ei yksilöinä. Lisäksi miesten väkivaltaisuus otetaan annettuna, ikään kuin lajiominaisuutena, ja sille etsitään selityksiä.

        Näin miehistä tehdään vihollisia ja naisista viattomia uhreja. Ja tällä ilmiöllä on mielestäni runsaasti negatiivisiä seurauksia.

        http://www.jokuraja.fi/kysymykset.php

        ”Miksi suomalaiset miehet ovat niin väkivaltaisia? Onko väkivaltaisuus osa suomalaisen miehen identiteettiä?”

        Vastaaja professori Jeff Hearn, Svenska handelshögskolan: …

      2. Kyllä, tuo linkittämäsi Q&A oli kieltämättä melko tiukkaa tekstiä. Jeff Hearn pyrki kuitenkin vastauksessaan ehkä erittelemään hieman sitä, minkälaisia väkivallan muotoja maailmassa esiintyy ja miten ne ovat sukupuolittuneita.

        Korostettakoon siis vielä kerran, että minulla ei ole minkäänlaista ajatusta siitä, että miehet olisivat sukupuolena tai ”lajiominaisuudeltaan” jotenkin sisäänrakennetusti väkivaltaisia. En usko, että muillakaan tämän blogin kirjoittajista on tällaista näkemystä taustalla eikä se myöskään ole feminismin kentällä (jonka katson 12 vuoden kokemuksella tuntevani melko hyvin) mitenkään yleinen tai vallitseva.

        Sen sijaan väkivalta näyttää tutkimusten mukaan keskittyvän miehiin sekä tekijyyden että uhriuden osalta, jos ei oteta lukuun lähisuhdeväkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa, jonka piirissä myös naiset ovat edustettuina, edellisessä sekä tekijöinä että uhreina, jälkimmäisessä valtaosin uhreina. (Lisäksi käsittääkseni tutkimusten mukaan naiset syyllistyvät miehiä enemmän lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, olettaakseni koska myös viettävät miehiä enemmän aikaa lastensa kanssa, mutta tämä on spekulaatiota.)

        Siksi on tärkeä saada selville niitä mekanismeja, jotka johtavat väkivallan ja mieheyden tai maskuliinisuuden kytköksiin – tällaisia voivat olla esimerkiksi armeijan käyminen ja sotilaskoulutus, päihteiden käyttö (huomattakoon, että naisten lisääntyvän päihteiden käytön ja naisten lisääntyvän väkivaltaisuuden välillä saattaa hyvinkin olla kytkös, en tiedä onko tätä tutkittu?), maskuliinisuuteen liittyvät tietynlaiset rooliodotukset (kunnian puolustaminen tappelemalla) jne.

        Se, että näitä mekanismeja ja kytköksiä selvitetään ja yritetään purkaa, ei toivoakseni tarkoita miesten leimaamista ”lajityypiltään” väkivaltaisiksi – yhtä vähän kuin feminiinisyyden ja heikon työelämäaseman yhdistäminen tarkoittaa naisten leimaamista ”lajityypiltään” huonoiksi työntekijöiksi.

        Mikä ei siis suinkaan poista sitä, että monet miehet ovat varsin ymmärrettävästi kokeneet tällaista leimaamista tapahtuvan, ja että sukupuoleen ja poliittiseen näkemykseen katsomatta väkivallasta keskustelijoiden tulisi katsoa peiliin ja yrittää muotoilla sanottavansa mahdollisimman selkeästi tällaisten väärinkäsitysten välttämiseksi.

  11. Olisin kiinnostunut sekä feministien, maskulinistien että neutraalien väkivaltatutkijoiden näkemyksistä siitä, miten väkivaltaa saadaan vähennettyä. Olisiko linkkejä tutkimuksiin väkivallan ehkäisystä sekä sukupuolittuneesta että neutraalista näkökulmasta?

    Väittely siitä, kumpi sukupuoli tekee enemmän ja pahemmin, tuntuu vähän absurdilta. On jokseenkin ilmiselvää, että naisten ja miesten harjoittama väkivalta on erilaista.

    1. Tämä onkin hyvä kysymys, johon toivoisin keskustelun seuraavaksi siirtyvän!

      Fakta on, että esimerkiksi Väestöliiton poikien puhelimessa pojat sanovat, että väkivaltaisiin tilanteisiin muiden poikien kanssa joutuminen on osa heidän arkeaan.

      Fakta on, että koululaistytöt käyttäytyvät aiempaa väkivaltaisemmin sekä toisiaan että poikia kohtaan. Väkivalta – esimerkiksi läpsiminen ja lyöminen – on myös tytöille yhä hyväksytympi toimintatapa.

      Miehiin kohdistuvaa väkivaltaa pohditaan laajasti erilaisissa kansallisissa turvallisuusohjelmissa ja muissa vastaavissa politiikkaohjelmissa – valitettavasti niissä sukupuolinäkökulma ja tasa-arvonäkökulma ovat usein jääneet huomaamatta. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan sen sijaan on oma tuode politiikkaohjelmansa kesältä 2010, mutta sillekään ei ole turvattu resursseja.

      Sanomattakin on selvää, että väkivaltatyöhön pitäisi saada lisää keinoja ja resursseja ja että väkivallan vastaiseen työhön olisi tartuttava aktiivisesti jo kouluissa ja jopa päiväkodeissa.

      Mutta miten? Viisasten kiviä otetaan vastaan!

  12. Johanna esittelee vaaleanpunaisin sävyn feminististä väkivaltateoretisointia. Puhe sukupuolen merkityksestä on käytännössä johtanut siihen, että miehille on varattu tekijän ja syyllisen rooli. Mitä muuta voi tarkoittaa, että kaksi kertaa toteutetaan laaja (ja kallis, UTH vaati 10 mmk) tutkimus, jossa etukäteen on päätetty keltä kysytään ja ketkä ovat uhreja, keltä ei kysytä ja ketkä ovat tekijöitä. Onko tämä vaikea käsittää? Mitä Johanna sanoisi toistuvista tutkimuksista (olkoon nyt vaikka muustakin aiheesta), jossa kysytään vain miehiltä, mitä nuo naiset ovat teille tehneet, ja tulokset esitettäisiin mainitun tutkimuskohteen sukupuolittuneisuudesta todistusaineistona?

    Olen havainnut, että naistutkimuksen piirissä vallitsee vahva tarve esittää sukupuolet kovin erilaisina, vaikka välillä väitetään, että sukupuoli on vain sovinnainen konstruktio. Huomaan Johannan tuntevan tarvetta korostaa erilaisuutta myös nyt po. tutkimuksen kannalta. Mutta sukupuolethan osoittavat sekä samanlaisuutta että erilaisuutta. Profiilissa on eroja, mutta molemmat ovat tarttuneet kiinni, lyöneet, läimäyttäneet, heittäneet kovalla esineellä. Ja kokonaisuudessaan keskinäinen väkivaltaisuus on samantasoista. Tämähän on Suomessa uusi havainto, kun sitä nyt kunnolla ensi kerran on kysytty. Tosin menetelmäopin professori Suvi Ronkaista myöten ollaan määrätyillä tahoilla raivoissaan, kun asioita kysytään samalta viivalta. Edes keskusteluun ei haluta osallistua (mm. A-2 Väkivaltailta keväällä 2010). Omasta mielestäni se on kummallista. Juurihan erot voivat tulla esille vain siten, että perusteellisesti kysytään nimenomaan samoista kokemuksista. Johanna voisi ihmetellä sitä, miksi kovimmat ideologit ja teoreetikot ovat halunneet estää samalta viivalta lähtevän tutkimuksen. Kuulemma se olisi jo osoitus jostakin ”ideologiasta”. Se käy ilmi esim. Ronkaisen kirjoituksessa Venla Salmelle Oikeus-lehdessä puolitoista vuotta sitten.
    Eräällä tavalla feminismin perusasenne näkyy siinäkin, että lähes poikkeuksetta naisten väkivalta nähdään reagoivana, puolustuksellisena toimintana, kuten Johanna sinunkin selittelystä käy ilmi, esimerkiksi törkeän väkivallan kohdalla. Tai että äidit ovat niin paljon enemmän lasten seurassa (joita pahoinpitelevät enemmän).
    Johanna puhutaan nyt totta siitä, mikä sija väkivaltateoretisoinnille Suomessa ja Ruotsissakin on annettu. Se oli keskeinen osa feministisessä poliittisessa projektissa, jonka on ollut määrä näyttää toteen naisten alistettu asema, jolla olisi myös välittömän fyysisen kurissapidon ja väkivallan kasvot. Teoria nojasi kolmeen pylvääseen; väkivaltaan, kotitöihin ja palkkaeroihin (sekä työurakehitykseen). Tuo nykyfeminismin pyhä kolminaisuus on nyt murenemassa.

    1. Nykyinen väkivaltateorisointi on hyvin moninaista ja erilaiset yhteiskunnalliset erot huomioivaa. Ei minun tarvitse muuttaa mitään erityisen vaalenpunaiseksi.

      Ja havaitsit tosiaan oikein. Esitän tekstissäni sukupuolet kaksijakoisina ilman problematisointeja. Tämä johtuu siitä, että haluan osallistua sukupuolistuneesta väkivallasta käytävään keskusteluun. Ja sukupuoli on siinä avainasemassa… Mutta se ei toki tarkoita, etteikö samanaikaisesti voisi ymmärtää myös sukupuolen liukuvuuden ja sen, että sukupuolta tuotetaan koko ajan.

      Mitä tulee siihen, että naisten ja miesten tekemä väkivalta on ”samanlaista”, olen täysin eri mieltä. Teot voivat olla samanlaisia, mutta (kuten tekstissäni totesin) sukupuoli vaikuttaa siihen ”millaista väkivaltaa tehdään, miten väkivalta ymmärretään, millaisia palveluja väkivallan uhreille tarjotaan ja miten heidät auttavissa palveluissa kohdataan, miten väkivalta selitetään, millaisia seurauksia väkivallasta on ja millaisia valtasuhteita väkivalta tuottaa.” Se että väitetään kaiken väkivallan olevan ”samanlaista” on ainakin tutkimuksen kannalta vahingollista. Silloin juuri erityisiin ilmiöihin ei päästä käsiksi. Tämä ei palvele myöskään väkívallan mies- tai naisuhrien etuja.

      Koko kirjoitukseni yksi pääidea itse asiassa on, että ”naisiin kohdistuva väkivalta” -ajattelu ei ole varsinaisesti määrittänyt suomalaista väkivaltatyötä. Pikemminkin määrittelyissä on painottunut ”vuorovaikutusongelmiin” keskittyvä ymmärrys, jossa osittain painotetaan myös uhrin vastuuta väkivallasta. Omasta mielestäni tuo käsitys on vahingollinen. Jokainen voi kuitenkin muodostaa oman mielipiteensä. Oli miten oli, Venla Salmen (2009) Oikeus-lehdessä esittämä ajatus ”konfliktiväkivallasta” tapana käsitellä parisuhdeväkivaltaa ei ole uusi. Esimerkiksi mainitsemani ”Perheväkivalta” -kirja (1984) pohjaa konflikti-käsitykselle. Tässä vaiheessa väkivaltakeskustelua konflikti-idea ei tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia! Mainitsemasi Suvi Ronkaisen (2009) kirjoitus Oikeus-lehdessä oikaisee juuri tätä ajatusmutkaa. Se, että väkivaltaa kuvataan ”konfliktina” ei selitä ilmiötä! Ronkainen (2009) toteaa: ”Ensinnäkin, tutkimus ei voi lähtökohtaisesti lähteä olettaa joitain tuloksia tietynlaiseksi. Jos oltaisiin sitä mieltä, että edellä kuvatut (konfliktilähtöiset) empiiriset havainnot olisivat paras mahdollinen tieto parisuhdeväkivallasta, ei tutkimusta enää tarvittaisi. Jos taas tutkimus perustaa näkökulmansa oletettuihin tutkimustuloksiin, kyse olisi ideologiasta”.

      Loppuhenkäyksenä lisättäköön, että vaikka tutkimuskentällä puhutaankin laajalti moninaisesta erot huomioivasta väkivaltatutkimuksesta, nämä ajattelutavat eivät välttämättä näy auttavissa palveluissa. Niin nais- kuin miesuhrienkin väkivaltakokemuksia saatetaan kyseenalaistaan erilaisissa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa. Näen tässäkin suurena ongelmana kaiken väkivallan ymmärtämisen ”vuorovaikutusongelmina”.

      Ja vielä aivan todellakin lopuksi totean, että kaikki vakavasti feministisestä väkivaltatutkimuksesta kiinnostuneet voisivat todella tutustua ko. tutkimusperinteeseen ja havaita, että sen sisällä tutkitaan väkivaltaa monista eri näkökulmista. Hyvää luettavaa (useiden minua paljon pidempään väkivaltatutkimusta seuranneiden kirjoituksia!!) on muun muassa kirjassa: Näre, Sari & Ronkainen, Suvi (toim.). Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

    2. Tätä tekstiä on sangen typerää edes yrittää lukea, kun on viikonlopun opiskellut aihealuetta nimeltänsä ”master suppression techniques”. Hannu T. Sepponen asettaa toistuvasti itsensä Johannaa korkeampaan asemaan ja tekee omia olettamuksia siitä, miten Johanna hänen mielestään reagoisi tietyissä tilanteissa. Lisäksi viestissä koko ”Johannattelu” on mielestäni erityisen epäkypsää.

      Hannu puhutaan nyt totta siitä, että sinä olet ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin Johannakin. Hannu voisi ihmetellä sitä, että miksei hän muka saa asettaa itseään katsomaan Johannaa alaspäin. Kuten Hannu sinunkin selittelystä käy ilmi hyvin pitkälti se, että arvostat itseäsi muiden ylitse, etkä ole halukas edes käymään samantasoista dialogia alkuperäisen blogitekstin kirjoittajan kanssa. Onko tämä vaikea käsittää? Mitä Hannu sanoisi siitä, että Johanna ryhtyisi tekemään Hannu sinua kohtaan samoin keskusteluissa?

      Love,
      Ilona

  13. Lisäksi kiinnittäisin vielä huomiota siihen, että Suomessa on edelleen liian vähän turvakotipaikkoja ja puutteellisesti palveluita väkivallan uhreille. Rahaa ei suinkaan ole suunnattu väärin tai vääriin kohteisiin. Pikemminkin rahoitus on ollut tarpeisiin nähden riittämätöntä. Väkivalta on vaikea aihe kohdattavaksi erilaisissa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa ja niihin tarvitaan erityisosaamista.

    Tutkimuksen alueella sen sijaan on tarpeellista suuntautua moninaisia sekä miesten että naisten tekemän väkivallan muotoja käsitteleviin aiheisiin. Tutkimuskeskustelu kuitenkin kulkee osittain eri ratoja kuin käytännön väkivaltatyö. Pitäkäämme tämä mielessä keskusteluissa.

    Johanna Hiitola

  14. Tuo onkin mielenkiintoista, että tekoja ei voi tarkastella ottamatta huomioon suureen ryhmään, sukupuoleen kuulumista. Tarkoittaako tämä sitä, että oletetaan naisen esimerkiksi olevan väkivaltainen sukupuolityypillisellä tavalla, esimerkiksi puolustuksellisessa mielessä, uupuneena, piinattuna tai muuta senkaltaista? Voidaanko ajatella, että nainen on vallanhaluinen, määräileva, pahantahtoinen tai muuta senkaltaista? Milloin valitaan sopiva tulkintalinja? onko sellainen yleensä mahdollista?
    Olen kyllä tietoinen useamman feministisen väkivallantutkijan taipumuksesta nähdä hyväksyttäviä tai ymmärrettäviä syitä naisten väkivallantekojen takana. Onko olemassa hyväksyttävän tai ymmärrettävän väkivallan koodistoa miessukupuolen varalle?
    Kerro vielä miksi konfliktia väkivallan selittäjänä pelätään? Mikä vuorovaikutuksessa on niin kummallista? Pitäisikö vuorovaikutuskin koodata sukupuolittuneesti? Eikö naistutkimus tunnusta lainkaan vuorovaikutuksen, sosiaalisen tasoa?

    1. Totta kai tekoja tarkastellaan myös tekoina. Mutta se, miten teot yhteiskunnassa, palveluissa ja asianosaisten itsensä mielessä tulkitaan, liittyy sukupuoleen (ja muihin valtaa jakaviin eroihin). Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että ennakko-oletuksia on syytä purkaa, ei toistaa. Mutta monimutkaisen väkivaltatilanteen selittäminen lähtökohtaisesti ”riitelynä” tai ”konfliktina” on yksinkertaistavaa. Tällainen käsitys peittää helposti alleen uhrit ja tekijät sekä teon vaarallisuuden. Oli tekijä sitten mies tai nainen! Toki osa väkivallasta voi olla ”riitelyä”. Mutta se ei voi olla empiirisen tutkimuksen lähtökohta.

      Tämä ei tarkoita, että mikään väkivallan muoto olisi hyväksyttävä. Mutta eivät ne samanlaisiakaan ole. Tai itsestään selvästi erilaisia miesten ja naisten osalta.

      Totta kai naistutkimus tunnustaa vuorovaikutuksen. En ymmärrä hyppäystä asiasta toiseen.

      Kiitos kommenteistasi.

      Johanna Hiitola

  15. Ei monimutkaista väkivaltatilannetta tarvitsekaan tulkita tai jäännöksettä palauttaa riitelyyn tai konfliktiin tai vuorovaikutukseen. Kyse on nyt vain yksinkertaisesti siitä, että väkivaltakaan ei tapahdu tyhjiössä, jossa pysyvänä lähtökohtaoletuksena on miehen väkivaltaisuus ja toimijuus ja naisen uhriasema. Väkivalta on nimenomaan monimutkaista. Se positio, johon väkivaltafeminismi on itsensä ajanut, on miestyypillisen toiminnan ensisijaisuuden oletus. Se jos mikä pitäisi tässä purkaa. Ja siihen on paljon aihetta tuoreesta tutkimuksesta. Naiset aloittavat tilanteet miehiä useammin, oman kertomuksensa mukaan.
    Kyllä väkivaltatutkijoiden parissa ollaan sitä mieltä(esim. Euroopan kriminaalipolitiikan instituutin johtaja, aiempi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtaja Kauko Aromaa), että väkivaltatutkimuksen tulisi edetä nimenomaan konfliktitutkimuksen ja vuorovaikutuksen suuntaan. Tähän tarpeeseen viittaa paitsi nyt julkistettu tutkimus, myös aiemmat tuoreet suomalaistutkimukset, kuten nuorten seurusteluväkivallasta saatu tutkimustieto syksyltä 2009.

    1. Aivan, ei saa olla lähtökohtaoletuksia empiirisessä tutkimuksessa. Ja nyt niitä oletuksia yritetään (ja on jo jonkin aikaa yritetty) purkaa. Ajattelen, ettei niitä kuitenkaan pureta riitelemällä tai kokonaisen tutkimustradition haukkumisella. Eikö olisi viisainta ottaa teoreettisesti rikkaasta perinteestä työkaluja uudenlaisten väkivaltatilanteiden ymmärtämiseen?

      Toinen asia on sitten käytännön väkivaltatyö, jota olen itsekin tehnyt. Tämänhetkinen ongelma on, että konfliktikäsitys on saanut valtavan tilan ammattilaistyössä. Väkivaltaa kokeneelta naiselta tai mieheltä kysytään helposti ensimmäisenä ovatko he ”itsekin käyttäneet väkivaltaa”. Ja väkivaltaa kokeneiden naisten äitiyittä epäillään (ei niinkään väkivaltaisten isien isyyttä, isyys ja väkivalta eivät saa yhteisiä merkityksiä samalla tavoin kuin äitiys ja väkivalta, ks. Hautanen 2005; Hautanen 2010). Ja jos uhri saa ensimmäisenä vastaansa ammattilaisen, joka ei edes ota uhriutta tosissaan vaan syyttää heti kättelyssä ”molemminpuolisesta väkivallasta”, ollaan todella vaarallisessa tilanteessa. Oma erittäin nuiva suhtautumiseni väkivallan selittämiseen ”vuorovaikutusongelmilla” ja ”konflikteilla” kumpuaa käytännön työstä ja siitä, miten ko. käsitys on uhrille tuhoisa. Ja kuten mainitsin, tutkimusmaailma on tästä todellisuudesta osittain erillinen.

  16. Hei, muutama kysymys väkivaltatutkimuksista:

    1) Maalaisjärjellä ja arkikokemuksella on selvää, että miesten ja naisten tekemä ja kokema väkivalta on laadullisesti erilaista. Mutta jos puhutaan väkivallasta määrällisesti, ja vakioidaan tilastoissa koulutustaso ja/tai toimeentulo, vaikuttaako tämä väkivallaan jakautumiseen sukupuolten välillä? Suomessahan naisten koulutustaso lienee korkeampi kuin miesten, ja luulisin että väkivalta on yleisempää matalammin koulutettujen keskuudessa. Samoin uskon, että väkivalta on yleisempää niiden keskuudessa jotka joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen kuin palkkatyössä käyvien kesken. Voin olla myös väärässä.

    2) Yllä kirjoitettiin, ”että minulla ei ole minkäänlaista ajatusta siitä, että miehet olisivat sukupuolena tai “lajiominaisuudeltaan” jotenkin sisäänrakennetusti väkivaltaisia.”. Minulle on kuitenkin opetettu, että tytöt olisivat keskimäärin verbaalisesti ja kielellisesti poikia lahjakkaampia (erot sukupuolten sisällä varmasti kuitenkin isompia kuin sukupuolten kesken). Tämä voisi olla yksi syy siihen, miksi miehet herkemmin turvautuisivat väkivaltaan (tämä ei tietenkään tee siitä oikeutettua). Onko siis totta että naiset ovat keskimäärin kielelliseti miehiä lahjakkaampia, ja jos näin on, johtuuko se geeneistä vai onko kyseessä sosiaalinen konstruktio (tytöille puhutaan enemmän kuin pojille lapsena jne.)?

    Kiitos!

    1. ’Suomessahan naisten koulutustaso lienee korkeampi kuin miesten, ja luulisin että väkivalta on yleisempää matalammin koulutettujen keskuudessa.’

      Ei taida ihan vielä olla, mutta naiset toki nykyään kouluttautuvat miehiä enemmän.

    2. 1) Jos puhutaan parisuhdeväkivallasta, vakiointi ei ehkä muuta tuloksia sukupuolen osalta. Perheillä on usein yhteinen talous. Toiseksi, ei ole todistettu, että väkivaltaa tapahtuisi enemmän pienituloisten ihmisten keskuudessa. Toisaalta ongelmilla on taipumusta kasaantua ja siksi esim. alkoholiongelmat, väkivalta ja taloudelliset huolet saattavat esiintyä samoissa perheissä. Väkivaltaa on kuitenkin kaikissa yhteiskuntaluokissa. Epäilen, että paremmissa asemissa olevat ihmiset salaavat varsinkin tapahtuvan perheväkivallan onnistuneemmin, koska eivät ole esim. lastensuojelun tarkkailussa. Sen sijaan katuväkivalta saattaa hyvinkin olla keskittynyttä (ainakin tekijöiden osalta) heikossa yhteiskunallisessa asemassa oleviin. Tästä minulla ei kuitenkaan ole asiantuntemusta, joten kyseessä on arvaus.

      2) En ole biologi ja en siten ota miesten ja naisten geeniasiaan (lahjakkuuksiin, jne.) suuremmin kantaa🙂 Uskon, että kasvatuksella on suuri vaikutus mahdollisten perinnöllisten tekijöiden lisäksi. On myös hieman vaarallinen ajatus lähteä purkamaan väkivalta-asiaa geneettisten taipumusten kautta. Siinä päädytään liian helposti lopputulokseen, jossa miehet leimataan sukupuolensa vuoksi väkivaltaisiksi. Omassa ajattelussani kaikki ovat tekemisistään vastuussa, riippumatta siitä, millaisin geenein varustettuja olemme.

      Kiitos kommenteistasi🙂

  17. Kuulostaa vähän samalta kuin eräässä keskusteluohjelmassa televisiossa, jossa stakesin naistutkija totesi että naisten väkivalta voi olla ”paineiden purkamista” ja että ”väkivaltaista naista on kuunneltava.”

    Naistutkijoiden idea siis on, että naisten väkivalta selitetään ja oikeutetaan. Nainen ei siis ole itse syyllinen vaan olosuhteiden, alisteisuuden ja tilanteiden vuoksi hänen oli käytettävä väkivaltaa. Nainen on viaton ja mies on syyllinen.

    1. Hei,

      En ymmärrä, mihin sanomaani väitteesi perustuu. Kaikki väkivalta on väärin. Toki kaikkia ihmisiä, sukupuoleen katsomatta, on kuunneltava. Ja ei unohdeta, että väkivalta on myös rikos. Rikoslain määritelmä ei erittele sukupuolta.

      Lisäisin, että myös väkivaltaisten miesten kuunteluun ja ymmärtämiseen on suunnattu suuret määrät resursseja. Miksei sitten myös väkivaltaisia naisia autetteisi? Tämä ei toki saa tapahtua poika-, tyttö-, mies- tai naisuhrien kustannuksella.

  18. Niin ne miesaktivistit jaksavat valittaa, että miesuhreja ei tuoda esiin. Eikö teitä lainkaan kiinnosta, että varsinkaan raiskausuutisoinnin yhteydessä miestekijää ei tuoda esiin? Mies ei yleensä raiskaa naista, vaan ”nainen raiskattiin”. Raiskaus ”tapahtuu”. Voi myös olla niin, että ”raiskaukseen ei liittynyt väkivaltaa”. Ajatella. Sitten ovat vielä erikseen ”raiskaukset ja väkivaltarikokset”. Myös Aamulehden toimittajien mukaan.

  19. ”Naiselta varastettiin lompakko”, ”mies puukotettiin hengiltä” – en ainakaan itse oleellisesti huomaa tämän poikkeavan tavasta uutisoida muitakaan rikoksia, vaikka ilmeisesti varkauksien tekijät ja puukottajatkin lienevät jotain sukupuolta, mutten ole tehdyt mitään media-analyysiä aiheesta.

    Myönnän myös, että jos näin on, niin pidän todennäköisenä, että syy on myös se, että raiskaajan sukupuolta pidetään asiayhteydestä johtuen niin ilmeiseltä.

    Pitääkö raiskaukset ja muut rikokset sitten erottaa toisistaan vai ei ? Miksi ihmisiä saa kehottaa ravintolassa vahtimaan lompakoitaan tai välttämään pimeitä paikkoja varkauksien tai ryöstöjen vähentämiseksi, mutta raiskauksen kohteeksi joutumisen todennäköisyyttä vähentävien neuvojen antaminen tulkitaan uhrin syyllistämiseksi ja liikkumavapauden rajoittamiseksi ?

Lue ensiksi kommentointi- ja keskusteluohjeet, kiitos.

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s