Kirjoittaja: elllinna

Vinkkejä vähemmän ableistiseen feminismiin

1200px-Dessert_Spoon

(ai miksikö tässä on kuva lusikasta?)

Kuten tunnettua “feminismi ei ole vain valkoisille keskiluokkaisille cisheteronaisille”. Hyvä näin, mutta tämän toteaminen ei riitä mihinkään. Feminististen tavoitteiden muotoilu ja aktivismi jää helposti ableistiseksi, eli lähtökohdaksi ja normiksi otetaan vammaton, sairaudeton ja terve ihminen. Yhteiskuntamme on perustavasti ableistinen eli syrjii sairaita ja vamman omaavia. Ableismin monien muotojen tunnistaminen ja aktiivinen haastaminen –omassa toiminnassaan tai yhteiskunnassa – vaatii opettelua. Seuraavaksi joitakin pointteja avuksi.

 

  • Millainen on työttömän tai sairauseläkkeellä olevan ”naisen euro”?

Huomioi etteivät kaikki voi tai halua tehdä palkkatöitä. Älä keskity vain lasikattoihin, urapolkuihin tai työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Ei ole olemassa mitään “naisen euroa” vaan palkkaeroihin, työelämän ja palkkauksen seksismiin vaikuttaa moni syrjivä rakenne; yhtenä monista terveyteen ja vammoihin liittyvät seikat. Vaikka voisi tehdä töitä, niitä eivät kaikki saa. Kilpailussa jäävät jalkoihin he, joilla on pidempiä poissaoloja töistä. Eli sairauslomalla olleet. Harva kehitysvammainen saa työstään palkkaa. Palkattoman ”kuntouttavan” työn muotojen väärinkäyttö on muutenkin kasvanut ongelma.

Liian usein työttömyyttä tai työkyvyttömyyttä ei mainita lainkaan samapalkkaisuustavoitteista puhuttaessa. Näinä massatyöttömyyden ja työttömien syyllistämisten ja tukien leikkaamisen aikoina on tärkeää haastaa palkkatyönormia eikä ylläpitää sitä. Muista myös, että palkkatyö rakentuu palkattoman, vahvasti sukupuolittuneen näkymättömäksi tehdyn hoivatyön ja vapaaehtoistyön varaan. Kaikki tekeminen yhtä arvokkaaksi ja kaikille riittävä toimeentulo (perustulo).

 

  • Onks pakko pystyä?

Feministisissä puuskahduksissa kuuluu usein itsenäisyyden ja riippumattomuuden ihailu. Nostamalla ihailun kohteeksi menestyneet, urheilulliset ja/tai taloudellisesti riippumattomat ylläpitää ulossulkevaa ja vahingollista normia. Esimerkiksi heitto “en halua ainakaan olla kenenkään miehen elätettävänä, haluan pärjätä itse” ihannoi itsenäisyyttä tavalla, joka suoriutumiskeskeisessä, heikkoutta halveksuvassa yhteiskunnassa on erittäin ongelmallista ja ylläpitää tukia tarvitsevien muutoinkin yleistä halveksuntaa. Älä myöskään erehdy ihannoimaan ahkeruutta ja kiireisyyttä ja paheksumaan laiskuutta tai sitä mikä sinulle näyttäytyy laiskuutena. Haasta tarvitsevuuden stigmatisointi sen kaikissa muodoissa.

 

  • Lääke- ja terapiakorvaukset, vammaispalvelut, omaishoidon tukeminen, päihdehuolto ja psykiatriset palvelut sekä terveydenhuolto on feministinen kysymys

Jos näin ei ole, feminismi sulkee ulkopuolelleen ison joukon, joille näiden järjestyminen on jokapäiväisen elämän kannalta välttämättömyys. Usein eniten terveyspalveluita tarvitsevat ovat köyhiä, koska terveyden ongelmat estävät työskentelyn ja tuet ovat niin matalat.

Maija Haavisto kuvaa Vihreän tuuman haastattelussa seksismin vaikutusta hoidon saantiin: ”Terveydenhuollossa on paljon seksismiä. Naisten oireita ei oteta vakavasti – ei vaikka oireet olisivat vakavia – vaan ne leimataan, iästä riippuen murrosiäksi, raskauden jälkeisiksi oireiksi, vaihdevuosiksi, pre-menopaussiksi tai sitten on vain vanha. Jos nainen on hoikka tai oireisiin kuuluu oksentelua, häntä syytetään syömishäiriöiseksi.”

Myös päihderiippuvaisuuksista kärsivät kokevat vähättelyä lääkärin vastaanotolla. Mielenterveysongelmista kärsivien luullaan olevan yliherkkiä.

Ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin käytettävä raha ei ole koskaan tuhlausta. PISTE. Tätä ei näinä uusliberalistisina talouskuripolitiikan aikoina voi toistella liikaa. Puhumattakaan siitä, miten uhkaavalta sote-uudistus vaikuttaa pitkäaikaissairaiden ja pienituloisten näkökulmasta.

 

  • Kuka saa olla vanhempi?

Oikeus aborttiin nostetaan usein keskeisimmäksi ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen liittyväksi feministiseksi tavoitteeksi. Ei  ole syytä unohtaa sen yhteyttä lisääntymisoikeuksiin laajemmin; kaikkien oikeutta vanhemmuuteen ei tunnusteta tai tueta vaan päin vastoin epäillään tai kielletään. Se, keiden halutaan saavan lapsia, keiden vanhemmuutta tuetaan ja kannustetaan, on liittynyt historiassa ja liittyy edelleen eri tavoin rasismiin, luokkaan sekä transihmisten oikeuksiin mutta myös ableismiin. Vammaisten oikeutta vanhemmuuteen kyseenalaistetaan edelleen laajalti. Myös monet mielenterveysdiagnoosit estävät adoption.

 

  • Sanat ovat tekoja

Feministit tietävät, että sanat eivät ole vain sanoja, vaan niillä käytetään valtaa ja muokataan todellisuutta. Jos esimerkiksi haluaa puuttua rasistiseen tai seksistiseen kielenkäyttöön, sano se. Älä hauku ketään vammaisiksi, hulluiksi, autisteiksi, narkkareiksi, alkkiksiksi tai avohoitopotilaiksi, se pitää yllä leimaamista ja häpeää. Sairaudet tai lääkitykset eivät myöskään ole adjektiiveja, vertauskuvia tai vitsin aiheita. Puheviat eivät myöskään ole vitsejä. Arkipuheessa saatetaan helposti sanoa, että “olen tosi ADHD” tai “tuli tosi skitsofreeninen olo” tai kuvata kuinka “on ollut sokea” jollekin asialle. Samoin omaan säheltämiseen viitataan usein sanomalla, että “lääkkeet unohtui.” Opettele vaihtoehtoisia tapoja ilmaista itseäsi. Halventavia sanoja voivat ottaa haltuun (reclaimata) vain he, joihin sana kohdistuu.

 

  • Esteet pois tieltä!

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen sanoin: ”Edistä saavutettavuutta ja puolusta vammaisten ihmisoikeuksia. Vaikuta lähiympäristösi ja työpaikkasi esteettömyyteen. Älä käytä Museovirastoa tekosyynä – siellä on kivoja tyyppejä, jotka ovat vuosia pyrkineet ratkomaan ongelmia meidän kanssamme.”

Älä unohda esteettömyyttä, kun järjestät tapahtumia. Pääseekö paikalle pyörätuolia käyttävä? Millaiset vessat ovat? Kerro tilan esteettömyystiedot tapahtumakuvauksen yhteydessä äläkä oleta että joku kysyy. Esteettömyydestä voit lukea Esteettömyystiedon keskuksen sivuilta.

Verkossa taas sisältövaroitukset tai “triggerwarningit” tekstien aluissa varoittamassa väkivaltaa, itsensä vahingoittamista tai seksuaalista väkivaltaa käsittelevistä sisällöistä helpottavat muun muassa posttraumaattisesta stressireaktiosta kärsivien elämää.

 

  • Superjaksavan ja toimintakykyisen aktivistin ihannointi ei kannata.

Yritetään mahdollisuuksien mukaan kehittää tapoja toimia ja osallistua oman jaksamisen mukaan ilman, että tarvitsee selitellä ja tuntea huonommuutta, kun “ihan tavalliset asiat” ovat vaikeita tai mahdottomia.

Mieti myös mitä asioita näet keskeisimpinä poliittisen aktivismin muotoina. Sisältyykö niihin ruumiillisia suoritteita ja jaksamista? Pääsemistä tiettyyn paikkaan tiettynä hetkenä? Vaaditaanko rahaa jolla pitäisi päästä paikalle?

Johanna Hedva kirjoittaa sykähdyttävässä Sick Woman Theoryssaan kaiken muun ohessa siitä, millaiset poliittisen protestoinnin muodot ovat mahdollisia sairaille: “I listened to the sounds of the marches as they drifted up to my window. Attached to the bed, I rose up my sick woman fist, in solidarity.” Lopuksi hän kirjoittaa: “The most anti-capitalist protest is to care for another and to care for yourself. […] To take seriously each other’s vulnerability and fragility and precarity, and to support it, honor it, empower it”. Pidä itsestäsi ja toisista huolta! Kysy tarvitseeko toinen apua, onko kaikki hyvin.

 

  • Ei enää elämän koululaisille naureskelua!

Kirjoitusvirheistä pilkkaaminen ei ole khuul oli tarkoitus kuinka hyvä tahansa.

Syyt: 1. Luokkaylenkatse, jossa kirjoitusvirheistä huomauttaminen on vain jäävuorenhuippu.

2. Erilaisten oppimis- ja tarkkaavaisuushäiriöiden vuoksi kielioppi ja kirjoitusvirheiden huomaaminen on toisille reilusti vaikeampaa kuin toisille.

 

  • Älä oleta!

Sukupuolen ja seksuaalisuuden lisäksi ei kannata tehdä oletuksia toisten terveydentilasta tai kyvykkyydestä. Moni sairaus tai oire, lääkkeiden tai avun tai apuvälineiden tarve, ei näy päällepäin. ”Kaikki on vähän sekaisin/välillä sairaita” ei myöskään ole oikea reagointitapa. Älä vähättele tai trivialisoi tai oleta vaan kunnioita toisten kokemuksia ja kertomuksia niistä.

 

Elina Halttunen-Riikonen

 

TIEDOKSI: teksti on muokattu versio alunperin Qfemzinessä julkaistusta tekstistä. Alla listataan merkittävimmät lähteet, mutta ajatuksia ja ideoita on tarttunut todella monesta paikkaa ja monilta tyypeiltä. Kiitos kaikille ❤ Ajatukset eivät missään nimessä ole uusia ja omaperäisiä. Halusin kirjoittaa niistä listauksen suomeksi; tämän tapaisia on verkossa paljon englanniksi. Kirjoittajan kokemus rajoittuu mielenterveysongelmiin ja niistäkin vain muutamiin. Tämä näkyy tekstissä mielenterveysongelmien suhteellisena painottumisena. Jos haluat kirjoittaa ableismista tai esteettömyyden edistämisestä, laita viestiä. Muutkin kommentit ja korjaus- ja täydennysehdotukset otetaan vastaan.

 

Lähteitä & inspiraatiota

Johanna Hedva: Sick Woman Theory

Milja Henttonen, Feminismin monet kasvot.

Molly Arthurs, No, we can’t

Jenni-Juulia Heikinheimo-Heinonen, Sinustako ally eli liittolainen vastustamaan vihapuhetta?

Radikaalia mielenterveyttä-blogi

How feminism perpetuates ableism? 

Mainokset

Valkoinen cisheteromies, mitäs sitten?

bceb251b27dc6fd41d14493108f1b306

Elina Halttunen-Riikonen

***

Usein törmää siihen, että luonnehditaan jotakuta valkoiseksi cisheteromieheksi tai käsketään tarkastamaan etuoikeudet. Tällaista kielenkäyttöä kritisoidaan sanomalla, että on epäreilua tarttua henkilön ominaisuuksiin.

Etuoikeutetusta asemasta huomauttaminen ei ole loukkaus, pikemminkin se on vallitsevan rakenteellisesti sortavan yhteiskunnallisen tilanteen toteamista.

Miksi se on tärkeää? Siksi että asema yhteiskunnassa vaikuttaa siihen, millaista tietoa saa ja kuinka tulee kuunnelluksi ja kohdelluksi sekä millaisia esteitä kohtaa. Hyvin usein miehet ovatkin vähemmän tietoisia seksismistä. Heterot eivät kiinnitä homofobiaan huomiota. Valkoinen ihminen voi väittää ettei rasismia ole. Varakas voi ajatella, ettei Suomessa ole köyhyyttä. Cissukupuoliset eivät huomaa transvihaa. Etuoikeutettu asema luo helposti intoa ajaa omia etuoikeuksia turvaavaa politiikkaa ilman, että joutuu kärsimään sen seurauksista.

Usein etuoikeuskimppuja luetteleva keskustelu tuntuu kuitenkin jäävän yksittäisten henkilöiden etuoikeuksien toteamisen tasolle. Siihen nähden kuinka paljon valkoisista heteromiehistä puhutaan, keskustellaan aika vähän siitä, kuinka sortavat rakenteet toimivat ja miten yhteiskunnan pitäisi muuttua.

Vain puoliksi leikillään: välillä voisi vaihtelun vuoksi olla hyvä puhua vaikkapa bell hooksia varioiden valkoisen ylivallan kapitalistisesta cisheteropatriarkaatista.

Kun sanotaan, että joku on valkoinen cisheteromies ei sanota ongelman piilevän satunnaisissa omaisuuksissa vaan yhteiskunnassa, jossa rodullistetut, transihmiset, seksuaalivähemmistöt ja naiset kokevat syrjintää. Tai ainakin näin olisi hyvä tehdä.

Keskittyminen etuoikeutettuihin yksilöihin ei tuo esiin sitä, että etuoikeudet ovat epäkohta koska etuoikeutetussa asemassa voi olla vain toisten kustannuksella. Koska toisia sorretaan ja syrjitään. Etuoikeudet eivät ole “oma asia”: ne ovat mahdollisia vain sortaviin rakenteisiin perustuvassa yhteiskunnassa. Omista etuoikeuksista on epämiellyttävää kuulla, koska tulee tietoiseksi niistä joiden kustannuksella ne ovat olemassa. Esimerkki: se että olen valkoinen antaa etuoikeuden, mikä taas on mahdollista vain koska rodullistetuilla ei ole tätä etuoikeutta, koska he kokevat rasismia, joka perustuu valkoisten, myös minun, etuoikeuteen.

Huomion siirtämisen yksilöistä rakenteisiin aina kun mahdollista on hyödyllistä myös siksi, että keskittymällä helposti identiteeteiksi hahmottuviin seikkoihin tulee esiin vain pieni osa etuoikeuksista ja sortavista rakenteista, jotka eivät kaikki toimi samalla tavoin tai pelkisty identiteeteiksi.

Etuoikeutettuun asemaan liittyy myös se, ettei sen negatiivisista seurauksista toisille tarvitse olla tietoinen että ne toteutuvat. Suunnattomia rikkauksia omistavien ei tarvitse olla tietoisia siitä, ettei toisilla ole mitään. Usein se että suojellaan toiminnan seurauksilta on keskeinen osa etuoikeutta.

Etuoikeus olla tietämättä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi etuoikeusluetteloista jää uupumaan rakenteet, jotka unohtuvat koska ne ovat niin itsestään selviä ettei niihin muista kiinnittää huomiota. Ne seikat mitä me mietimme eniten eivät aina ole niitä keskeisimpiä; esimerkiksi suomalaiselle joille kansalaisuus on itsestäänselvyys ei tule mieleen, kuinka paljon kansalaisuus ja oleskelulupaan liittyvät asiat antavat toisille etuoikeuksia vain siksi, että he ovat sattuneet syntymään vanhemmille tietyssä paikassa ja kieltää toisilta nämä oikeudet.

 

Kuva: tuolta.

 

Mielikuvat ihmiskaupasta johtavat harhaan

Niina Vuolajärvi & Elina Halttunen-Riikonen

***

Ihmisillä on harvoin kosketusta siirtolaisten arkeen tai seksityöhön. Mediakuvastoilla onkin suuri vaikutus lakien säätämiseen. Usein niissä korostuu raaka ja seksuaalinen väkivalta ja seksikauppaan huijatut ja kidnapatut ihmiskaupan uhrit. Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta ihmiskauppatarinat saavatkin usein aikaan politiikkaa, joka huonontaa kaupallisen seksin parissa toimivien asemaa ja oikeuksia. Kun vastuuseen vaaditaan ensisijaisesti yksittäisiä pahantekijöitä kuten ihmiskauppiaita, huomiotta jäävät rakenteelliset valtion kontrollitoimien aiheuttamat ongelmat, kuten siirtolaisten rajoitetut liikkumisen ja työmarkkinoille osallistumisen mahdollisuudet tai globaali eriarvoisuus.

Seksityö tarkoittaa mitä tahansa kaupallisen seksin alalla tapahtuvaa työtä.

Ihmiskauppa taas on oikeudellinen termi, joka tarkoittaa ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista tai harhaanjohtamista. Ihmiskauppaa voi tapahtua kaikenlaisen työn piirissä, ei vain kaupallisen seksin yhteydessä.

Nykyään ihmiskaupasta puhutaan kuitenkin seksityön synonyymina, eikä erottelua seksityön ja ihmiskaupan välillä usein haluta tehdä. ”Ihmiskauppapuhetta jo 1990-luvun lopulta lähtien pohtinut brittiläinen tutkija ja seksityöaktivisti Jo Doezema arvioi, että pakotetun prostituution kategorian painottaminen jättää seksityöntekijöiden oikeudet sivuosaan ja niihin liittyvät kysymykset ratkaisemattomiksi”, kirjoittavat Essi Thesslund & Vaula Tuomaala (2011).

Huomio ihmiskaupan ympärillä on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Se näkyy skandaalinomaisten väkivaltaan ja voimakkaaseen uhrikuvaan tukeutuvien voyerististen dokumenttien, lehtiartikkeleiden ja televisio-ohjelmien tulvana. Ihmiskauppakuvaston valta-asema on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Alan tutkijoiden mukaan vain pienessä osaa kaupallista seksiä on kyse ihmiskaupasta. Esimerkiksi Lontoossa tehdyssä sadan siirtolaistaustaisen seksityöntekijän haastatteluun perustuvassa tutkimuksessa 6 % haastatelluista koki, että heidät oli pakotettu seksin myyntiin (Mai 2009). Tutkimukseen haastatellut siirtolaiset raportoivat kuitenki erilaisista ongelmista ja hyväksikäytöstä, jotka liittyivät epävarmaan oleskelulupaan liittyvästä oikeuksien puutteesta. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö kaupallisen seksin piirissä tapahdu hyväksikäyttöä ja oikeuksien rikkomuksia, vaan sitä, etteivät ne täytä ihmiskaupan juridista määritelmää.

Toisaalta ihmiskauppa ei tyhjene kaupalliseen seksiin. Ihmiskauppaa esiintyy sekä Suomessa että muualla maailmassa monella siirtolaisvaltaisella alalla kuten kausittaisessa maataloustyössä, marjanpoiminnassa, hoiva- ja kauneusalalla ja rakennustyömailla. Arviot kaupallisen seksin osuudesta ihmiskaupassa liikkuvat 20 ja 50 prosentin välillä.

Mielikuvien ihmiskauppa

Miksi sitten sana “ihmiskauppa” toimii usein synonyymina seksityölle? Koska harvalla on kokemusta seksityön tai siirtolaisten arjesta, media muokkaa käsityksiä aihepiiristä. Mediakuvastoilla on keskeinen rooli prostituutio- ja ihmiskauppapolitiikan muotoutumisessa. Median ja poliittisten kampanjoiden tarjoamat kuvaukset seksityöstä ja ihmiskaupasta ovat kuitenkin usein kärjistyneitä ja tuottavat yksipuolista kuvaa erittäin moninaisesta ilmiöstä.

Esimerkiksi googlen kuvahaku englanninkielisellä termillä “human trafficking” (ihmiskauppa) tuottaa lähes identtisen tuloksen hakusanan “sex trafficking” kanssa. Nykyisessä ihmiskauppakuvastossa ihmiskauppa yhdistyy lähes puhtaasti kaupalliseen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Kuvissa esiintyy nuoria naisia ja tyttöjä. Usein naiset esitetään joko vähäpukeisina tai alastomina, tai sängyn läheisyydessä. Taustalla kuvattu kasvoton hyväksikäyttäjä on lähes aina mies. Tällaiset kuvastot eivät auta tunnistamaan vaikkapa marjoja poimivaa thaimaalaista tai ravintolassa toimivaa intialaista miestä ihmiskaupan uhreiksi.

Google-haun tuottamiin ja ihmiskauppaa vastustavissa kampanjoinnissa käytettyihin kuviin yhdistyy usein klassisen melodraaman muotoon rakennettu yksinkertaistettu ja stereotyyppinen tarina ihmiskaupasta, jossa nuori naiivi ja viaton, usein alaikäinen, nainen tai tyttö kidnapataan tai huijataan vieraaseen maahan lupaamalla töitä (ks. Vance 2012; Walkowitz 1992). Rajanylityksen jälkeen parittaja tai ihmiskauppias sitten pakottaa hänet prostituutioon.

Näin on myös parin vuoden takaisessa Ihmiskauppa ei ole satua-kampanjassa. Vaikka kampanjasivuilla toinen kahdesta esimerkkitapauksesta liittyy seksityöhön ja toinen siivousalan työhön, kampanjavideo “Satumaa” keskittyy nimenomaan kaupallisen seksiin liittyvään ihmiskauppaan. Videon tarinassa toistuu stereotyyppinen ihmiskauppakuvaus: se käyttää viattomiin naisiin kohdistettua seksuaalista vaaraa sekä erotisoitua väkivaltaa shokkikeinoina.

Stereotyyppinen ihmiskauppakuvasto ja siihen liittyvät narratiivit kuvaavat usein täysin orjamaisia tilanteita, joissa ihmisellä ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä ja hänet pakotetaan seksin myyntiin väkivalloin. Tämä näkyy kuvissa sitomisen ja kahleiden sekä väkivallan merkkien kautta. Tällainen orjamainen ihmiskauppa on äärimmäinen tapaus eikä vastaa valtaosaa ihmiskaupasta. Suurimmassa osassa tapauksia ihmiset ovat lähteneet tietoisesti siirtolaisuuteen ja myymään seksiä, usein jopa pitkällisen suunnittelun jälkeen (ks. esim. Andrijasevic 2010). Monilla on myös aikaisempaa kokemusta siirtolaisuudesta. Useimmiten seksityössä tapahtuva riisto ei ole orjamaista, vaan tarkoittaa sitä, että työolosuhteet (työtuntien määrä, ansiotaso, vapauden määrä, siirtolaisuudesta aiheutuneen velan määrä jne.) eivät vastaa sitä mistä on sovittu. Ihmiskaupassa hyväksikäyttö toteutetaan usein henkisellä painostuksella, lainan takaisinmaksulla, sukulaisia uhkaamalla, oleskeluluvan puutteella tai passin takavarikoinnilla. Tämä ei tietenkään vähennä hyväksikäytön vakavuutta ja itsemääräämisoikeuteen kohdistuvaa riistoa.

Äärimmäisten esimerkkien käyttöä puolustellaan sillä, että ne saavat ihmiset kiinnostumaan aiheesta. Kuvastot kuitenkin muokkaavat käsityksiä todellisuudesta: stereotyyppiset kuvastot vaikuttavat negatiivisesti myös yleisemmin siirtolaisten ja seksityöntekijöiden asemaan. Kaikenlaisen seksityön ajatellaan olevan väkivaltaa ja oman ruumiin toisen käyttöön antamista. Lisäksi raakaa väkivaltaa sisältävien tapausten esittäminen ihmiskaupan tyypillisenä esikuvana voi haitata henkisen painostuksen kautta kohteeksi joutuneiden oikeuksien toteutumista. Vaikka heidän tilanteensa täyttäisi ihmiskaupan juridisen määritelmän, eivät he välttämättä saa ihmiskaupan uhrin statusta, sillä myös tuomareiden, poliisien ja muiden oikeuskoneiston osasten käsityksiä ihmiskaupasta voivat dominoida äärimmäiset ihmiskaupan muodot. Esimerkiksi näin on käynyt Suomessa. Kansallisen ihmiskaupparaportoijan (2014, 8) selonteko kahden vuoden takaa toteaa, että Suomessa on korkea kynnys saada uhristatus ja henkisen painostamisen keinoja ei tunnisteta. Tällöin sensationalistinen kuvasto itse asiassa toimii suoraan uhrien oikeuksien toteutumista vastaan.

Katoavat rakenteet

Stereotyyppinen ihmiskauppanarratiivi peittää alleen ne rakenteelliset tekijät, kuten köyhyyden, globaalit elintasoerot tai riittämättömän sosiaaliturvan, jotka saavat ihmiset lähtemään siirtolaisiksi sekä myös myymään seksiä. Suurimmalle osalle seksin myynti on tapa ansaita rahaa – se on siis toimeentulon muoto oli se sitten miten mieluisa tahansa. Monet tekevät sitä lisärahan tarpeesta, täydentääkseen esimerkiksi työttömyyskorvausta, opintotukea tai osa-aikatyötä. Tai sitten ihmiset myyvät seksiä, koska se tarjoaa mahdollisuuden elintasoon, jota ei saa siivoamalla tai muilla vähän koulutusta vaativilla töillä. Toisille se taas mahdollistaa ansiot, jotka eivät ole kotimaassa mahdollisia.

Köyhyys ja vaihtoehtojen puute ovat suurin syy täällä seksiä myyvien siirtolaisten valintaan lähteä kotimaastaan. Yksi Vuolajärven haastattelemista nigerialaisista seksityöntekijöistä tiivisti tämän tulevaisuuden näköalattomuuden seuraavasti “Mikä tahansa on parempaa kuin se mitä oli tarjolla kotimaassani”. Eurooppa ei kuitenkaan usein ole se shangri la, joksi kotimaassa olevien siirtolaisten tarinat sen maalaavat.

Monet siirtolaiset on suljettu tavallisten työmarkkinoiden ulkopuolelle ulkomailla. Esimerkiksi suurimmalla osa Pohjoismaissa seksiä myyvistä nigerialaisista on oleskelulupa Italiassa tai Espanjassa ja siten he saavat liikkua vapaasti Schengen-alueella. Usein he haluaisivat tehdä mitä tahansa muita töitä, mutta heidän oleskelulupansa ei oikeuta työlupaan. Silloin ainoaksi toimeentulon keinoksi jää seksin myyminen. Ja Pohjoismaissa seksityö on paljon houkuttelevampi vaihtoehto kuin eteläisemmässä Euroopassa. Hinnat ovat jopa kymmenkertaiset ja työskentelyolosuhteet usein paremmat, vaikka se tarkoittaisikin madameen tai muuhun välikäteen turvautumista. Toisaalta poliisiin tai viranomaisiin ei ole seksin myyjänä ongelmatilanteissa turvautuminen. Suomessa seksin myyminen on peruste karkottamiselle. Eli tämä tarkoittaa paluuta lähtöruutuun – tilanteeseen, josta siirtolaiset ovat kamppailleet päästäkseen eteenpäin.

Keskittyminen yksinomaan pahoihin ihmiskauppiaisiin tekee valtiosta liittolaisen ihmiskaupan torjunnassa. Painotus kätkee alleen valtion tuottamat rakenteet, kuten työmarkkinoiden rajoitteet, tiukan siirtolaispolitiikan tai moralistisen seksityöntekijöiden karkotusperiaatteen, jotka mahdollistavat siirtolaisten hyväksikäytön seksikaupassa ja muilla aloilla. Siirtolaisia ajaa ahtaalle valtion lait ja niiden valvonta: laillisten liikkumisväylien puute tekee riippuvaiseksi salakuljettajista, siirtolaisten heikot perusoikeudet ja oleskelulupien puute taas tekevät heistä helposti hyväksikäytettäviä. Miten tässä tilanteessa näistä laeista voi etsiä apua? Ihmiskauppakäsitys, joka keskittyy yksittäisten ihmiskauppiaiden pahuuteen rakenteellisten ongelmien sijaan tuottaa lyhytnäköisiä poliittisia ratkaisuja. Se suuntaa voimavaroja ja rahoitusta projekteihin, jotka eivät lähde ihmiskaupan tai seksityössä hyväksikäytön kohteeksi joutuneiden ihmisten tarpeista.

Usein stereotyyppiset ihmiskaupan vastaiset kampanjat johtavatkin kohderyhmien oikeuksien takaamisen kannalta huonoimpiin ratkaisuihin: rikospoliittisia keinoja ja poliisin valvontaa lisätään sen sijaan, että varoja suunnattaisiin riskiryhmässä olevien ihmisten kanssa toimiville järjestöille tai näiden ihmisten aseman vahvistamiseen. Se tarkoittaisi sitä, että pitäisi luoda prostituutiopolitiikkaa, joka lähtee liikkeelle seksityöntekijöiden oikeuksien vahvistamisesta, ei kriminaalipolitiikasta. Viimeksi tähän suuntaan on kirittänyt ihmisoikeusjärjestö Amnesty International, joka kehottaa seksityöntekijöiden oikeuksien parantamiseksi siirtymään pois kaikenlaisesta kriminalisoinnista, myös seksin oston kriminalisoinnista. 

 

Kirjallisuus

Andrijasevic, Rutvica. 2010. Migration, Agency and Citizenship in Sex Trafficking. New York: Palgrave Macmillan.

Haynes, Dina Francesca. 2014. The Celebritization of Human Trafficking. The Annals of American Academy, AAPSS 653, May 2014, 25-45.

International Labour Organization. 2012. ILO Global Estimate of Forced Labour 2012: Results and Methodology. http://www.ilo.org/washington/areas/elimination-of-forced-labor/WCMS_182004/lang–en/index.htm.

Kansallinen ihmiskaupparaportoija. 2014. Kertomus 2014. Helsinki: Vähemmistövaltuutettu.

Mai, Nick 2009: Migrant Workers in the UK Sex Industry. Final Policy-Relevant Report. http://http://www.londonmet.ac.uk/research-units/iset/projects/esrc-migrant-workers.cfm

Sex Workers Project. 2009. The Use of Raids To Fight Trafficking of Persons.

  1. UNODC. 2014. Global Report on Trafficking in Persons 2014. http://www.unodc.org/documents/data-and-analysis/glotip/GLOTIP_2014_full_report.pdf

Thesslund, Essi & Tuomaala, Vaula, Syrjässä solidaarisuudelta – seksityöntekijät Vasemmistonaisten poliittisessa ohjelmassa Peruste 2/2011.

Vance, Carole. 2012. Innocence and Experience: Melodramatic Narratives of Sex Trafficking and Their Consequences for Law and Policy. History of the Present: A Journal of Critical History 2:2, 200-218.

Walkowitz, Judith. 1992. City of Dreadful Delight: Narratives of Sexual Danger in Late-Victorian London. Chicago: University of Chicago Press.

Vieraan vuoro: Feminismi Rojavassa ja länsimaiset fantasiat

Gelawej Viyan

***

Iltalehti uutisoi, että ”Kurdien ’Angelina Jolie’ kuoli taistelussa Isisiä vastaan”. Pitääkö naisen muistuttaa Hollywood-julkkista että hänen kuolemansa ylittää uutiskynnyksen? Kuka määrittelee hänen kauneutensa ja millä perusteella?

Naississi Asya Ramazan Antar, taistelijanimeltään Viyan Antar, kuoli elokuussa Rojavan (Länsi-Kurdistanin) alueella Syyriassa taistelussa Manbijin kaupungin pohjoispuolella. Hän oli kurdi ja kuului naisista koostuviin YPJ-joukkoihin (Naisten itsepuolustusjoukot). YPJ ajaa yhdessä YPG:n (Kansan itsepuolustusjoukot) kanssa monietnistä itsehallintoaluetta Pohjois-Syyriaan sekä taistelee alueella ISIStä vastaan.

Uutisessa tehtävä naisten esineellistäminen ja sovittaminen länsimaisiin fantasioihin on todella ongelmallista. ISIS asettaa tietyt vaatimukset näille naisille ja länsi heittää oman viittansa heidän harteilleen. Tämä tekee näkymättömäksi sen, että he ovat todellisia ihmisiä, joilla on ihan omat sankarit ja omat ideaalit siitä, miten he haluavat olla ja elää. Demokratiaa ja vapautta julistavan lännen luulisi ymmärtävän ja kunnioittavan tätä.

Rojavassa on luotu yhteiskuntamalli, joka perustuu sukupuolten väliseen tasa-arvoon, ympäristön kunnioittamiseen, suoraan demokratiaan sekä kansojen ja uskontojen väliseen vuoropuheluun. YPJ taistelee alueellaan seksismiä ja patriarkaalista kulttuuria vastaan. Naisliikkeen ansiosta Rojavassa on kielletty moniavioisuus ja pakkoavioliitot, lisäksi alueelle on saatu mahdollisuus siviilivihkimiseen. Alueen suurin kansanryhmä on kurdit, mutta siellä asuu myös paljon arabeja, assyrialaisia, turkmeeneja, armenialaisia ja tšerkessejä. Rojavan hallintomalli perustuu sekularismiin ja kaikkien etnisten ja uskonnollisten ryhmien tasapuoliseen osallistumiseen. Kaikissa hallintoelimissä on edustus kaikista ryhmistä, lisäksi vähintään 40% paikoista kuuluu olla naisilla. Nuorisolla on oma kiintiönsä.

Viyan Antar on tietenkin kaunis, aivan kuten hänen kaikki muut toverinsa, jotka taistelevat maailmaan rumimpia miehiä vastaan. Kun puhun rumasta, tarkoitan ISISin aatetta enkä sen kannattajien ulkonäköä – jälkimmäinen on täysin toissijaista. Varmasti hänellä olisi ollut muitakin vaihtoehtoja kuin lähteä vapaaehtoisena sotaan. Mutta uutinen on hänen ulkonäkönsä, eikä se asia minkä eteen hän antoi henkensä?

 

Lue lisää:

Lisää Rojavan mallista Rojavan puolesta-ryhmän sivulla: http://rojavanpuolesta.tumblr.com/

Uutisia kurdialueilta: www.kurdishquestion.com

Democratic Confederalism http://www.freeocalan.org/…/Ocalan-Democratic-Confederalism…

Liberating Life: Woman’s Revolution http://www.freeocalan.org/…/2014/06/liberating-Lifefinal.pdf

The ’Rojava Revolution’ in Syrian Kurdistan: A Model of Development for the Middle East http://kurdishquestion.com/…/3277-the-039-rojava-revolution…

Rojava revolution: It’s raining women https://www.opendemocracy.net/…/rojava-revolution-it-s-rain…

Jin, jiyan, azadî
http://dilar91.blogspot.fi/

Dilar Dirik & Rojavan feministinen vallankumous / Dilar Dirik & Rojava’s feminist revolution
http://www.totuusradio.fi/dilar-dirik-rojavan-feministinen…/

The whole world is talking about us, Kurdish women
http://kurdishquestion.com/…/the-whole-world-is-talking-abo…

Vieraan vuoro: Islamia ja muotia käsittelevän paneelin antia

Liban Sheikh

***

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan järjestämillä Naiskulttuuripäivillä oli musliminaisten muotia käsittelevä paneeli. Puhumassa olivat Jaakko Hämeen-Anttila ja Naima, Suleqo Yusuf sekä Anna-Mari Almila (London College of Fashion).

Summausta keskustelusta:

1) On naurettavaa tyypitellä kaikki valtaosin islaminuskoiset kulttuurialueet vaatetukseltaan samanlaisiksi. Maantieteelliset tyylierot ovat valtavia. Kontekstia ”musliminaisten pukeutumisen” kategorian karikatyyrimaiseen luonteeseen tuo esim. se, että ruvettaisiin käymään julkista keskustelua ”ateistinaisten” pukeutumistyylistä ja sen taustoista. Kulttuuristen vaatetuserojen merkittävin selittäjä on pukeutumistapojen rutiininomaisuus, se on osa arkipäivän habitusta eikä jatkuvan tietoisen työn tulosta, kuten saatetaan tiedostamatta olettaa

2) On myös tarpeellista huomioida muodin ja pukeutumiskoodien käsitteellinen ero – se että puhutaan ”musliminaisten pukeutumistyylistä” viittaa usein pukeutumiskoodeihin, jotka nähdään yhtenäisinä kaikissa muslimikulttuureissa. Pukeutumiskoodien uskonnollinen merkityksellisyys kuitenkin vaihtelee paljon ja on sidoksissa historiallisiin/ideologisiin muutoksiin. Naisten pukeutumiselle tunnustuksenomaiseksi on noussut huivi, joka nähdään ominaiseksi alistavaksi määritellylle uskonnolle. Halu nähdä huivi merkkinä alistamisesta, josta ”länsimainen kulttuuri” voi pelastaa, rakentuu pitkälti orientalistiselle diskurssille, joka on voimistunut etenkin ”terrorismin vastaisen sodan” alettua vuonna 2001. Naiman ja Suleqon mukaan huivin symbolista merkitystä ei kuitenkaan anneta ulkoapäin. He korostivat hijabin merkitystä yksilöllisenä symbolina, tällöin ”huivi” (yleisessä muodossaan hiukset ja päälaen peittävästä turbaanista aina kasvot peittävään niqabiin) edustaa pyrkimystä islamilaiseen kanssaihmisiä kunnioittavaan käytökseen – ei pakkona vaan toimijuutta ilmentävänä valintana.

3) Vaatteista puhuttaessa on hyvä muistaa pukeutumista koskevan sosiaalisen kontrollin olevan kaikissa yhteisöissä läsnä (mikä usein unohtuu universaaliksi oletetussa eurosentrisessä kehyksessä). Suomessakaan ei julkisessa tilassa pukeuduta miten sattuu saati jätetä pukeutumatta. Lisäksi pukeutumistyylien sukupuolinormatiivinen koodisto on tarkka, eikä pidä unohtaa paradoksaalista keskustelua huivin kieltämisen tarpeesta, jossa itsessään harjoitetaan parhaillaan sosiaalista kontrollia.

4) Huiviin ulkoapäin liitetystä symboliikasta ja ”alistavan kulttuurin” merkitysyhteyksistä johtuen, siitä on tullut myös identiteetin haltuun ottamisen väline ja feministinen statementti. Vaatekappale, joka ei välttämättä aiemmin itsessään merkinnyt mitään, voi nykyään olla mm. `statement against racialization` eli kannanotto rodullistamista vastaan. Valkoisen feminismin ajattelutavassa tätä on kuitenkin vaikea nähdä, ja marginalisoitujen naisten ylitse puhutaan ikään kuin he eivät pystyisi itse asiaan ottamaan kantaa.

5) Lisäksi keskustelussa ”musliminaisten pukeutumisesta” on huomioitava estetiikan ja seksikkyyden ero – se mikä on muodikasta on aina suhteellista, eikä sen tarvitse noudattaa seksuaalistavan järjestyksen ehtoja. Kaunis ja trendikäs voi olla ilman itsensä paljastamisen vaatimusta. Anna-Mari Almilan mukaan monet isot vaateketjut ovatkin haistaneet tässä ”urbaanissa monikulttuurisuudessa” uuden markkina-alueen.

 

Suositeltavia tekstejä/kuuntelemista:

4 Ways Mainstream Feminism fails Muslim Women

Toiseus 101 – Näkökulmia toiseuteen

Muslimifeministi Sanna Thamer: Naisten asemaa puolustavat islaminvastustajat sylkevät huivia käyttävien päälle

 

Kenet työ vapauttaa?

Elina Halttunen-Riikonen

***

Työkeskeisessä yhteiskunnassa feministinen keskustelu ja politiikka painottaa työtä. Oikeus tehdä työtä nähdään suurimpana saavutuksena – heti äänioikeuden jälkeen. Mutta kuinka pitkälle tämä kantaa tilanteessa, jossa työ ei aina ole toimeentulon tae, työttömyydestä halutaan rankaista työtöntä ja työ määrittää ihmisen arvon? Työnormin ja työkeskeisten kamppailujen kriittisellä ruodinnalla voidaan tehdä lisää tilaa kipeästi kaivatuille vaihtoehdoille.

Vinkkiä työkeskeisyyden haastamiseen voi etsiä Silvia Federicilta, joka näyttää kuinka työfiksaatiota horjutetaan parhaiten pureutumalla siihen, mitä ei lueta palkkatyön alueeseen. Federici on omistanut monikymmenvuotisen uransa aktivistina ja tutkijana kotitöiden ja laajemmin (palkattoman tai huonosti palkatun) hoivatyön politisoimiseen.

Federici on tunnetuin kansainvälisestä Wages for Housework -kampanjasta, jonka hän lanseerasi 70-luvulla muiden marxilaisten feministien kanssa. Se vaati nimensä mukaisesti palkkaa kotitöistä. Monet feministit huolestuivat: ei kai kampanja halunnut sementoida kotirouvien alisteista asemaa? Sulkea ikuisiksi ajoiksi kotiin? Ei suinkaan.

Vuonna 1975 kirjoittamassaan tekstissä Federici selventää: ”For we are not struggling for more equal redistribution of the same work. We are struggling to put an end to this work and the first step is to put a price tag on it.” (37).

Voi kuulostaa ristiriitaiselta, että Federicin mukaan palkan vaatiminen kotitöistä on askel palkattoman ja aliarvostetun työn aseman muuttamiseen. Kampanjan mukaan se ei vahvistanut vallalla olevaa järjestystä vaan laittoi sen selän seinää vasten. Feministit olivat jo aiemmin kritisoineet kotirouva-identiteettiä ja paljastaneet kutsumustyön olevan koodinimi kaikelle, mitä oletetaan tehtäväksi ilmaiseksi tai pienellä palkalla. Federici ja kumppanit halusivat lisäksi tuoda esiin kotityön yhteiskunnallisena, materiaalisena suhteena: mitä tarkoitusta palkaton työ palvelee, mitä tahoja ”naisellisen luontaisen pyyteettömän huolenpidon” glorifiointi pohjimmiltaan hyödyttää? Pariskunnan keskinäisen hierarkian tarkkaaminen ei kerro riittävästi.

”To say that we want wages for housework is to expose the fact that housework is already money for capital.” (19)

Palkatta tehty työ on rahanarvoista, mutta ei hänelle joka työtä tekee. Kampanja käänsi pelilaudan ja teki näkyväksi, kuinka riippuvaista pääoman kasaaminen ja siinä sivussa kaikki yhteiskunnan osa-alueet ovat riippuvaisia näkymättömästä, vähäarvoisesta, sivuseikaksi julistetusta.[1] Se teki näkyväksi näkymättömän mutta välttämättömän työn ja kieltäytyi näkemästä sitä yksilöllisenä vastuuna tai (heteroseksuaalisen) perheen yksityisasiana.

”Wages for housework meant opening a struggle directly on a question of reproduction, and establishing that raising children and taking care of people is a social responsibility”. (Federici 57.)

Federici jatkaa monen muun marxilaisen feministin kanssa Marxin kritiikin syventämistä: ei riitä, että kapitalisti riistää lisäarvon, maksaa vähemmän palkkaa kuin saa työpanoksesta itselleen hyötyä, vaan palkkatyö tulee mahdolliseksi palkattoman työn avulla. Kärjistäen: että työläinen voi astua tehtaan porteista riistettäväksi, pakotettuna myymään ainoa asia joka hänellä on eli työvoima, on hänet pitänyt hoivata lapsena, syöttää, vaatettaa monta vuotta. Myöhemmin ruoan, siivouksen, hoivan tarve jatkuu läpi iän ja lisääntyy vanhuutta kohden.

Vallitsevan kapitalistisen talousjärjestelmän ja siitä hyötyvien tahojen lisäksi kampanja kritisoi myös erilaisten emansipaatioliikkeiden strategioita. Työväenliike ja laajemmin vasemmisto ovat olleet kaikkein kiinnostuneimpia palkkatyöstä ja jättäneet sen ulkopuolelle ison osan muuta työtä, palkattomasta kotityöstä aina seksityöhön. Ne olisi otettava kamppailun keskiöön.

Feministisen liikkeen suhteen Federicin kritiikki oli samansuuntaista: töihin pääseminen ei toimi emansipaation reittinä, koska palkkatyö perustuu joidenkin toisten palkattomalle työlle ja saa arvostuksensa vähäpätöisinä pidetyn hoivan kustannuksella sen sijaan, että se purkaisi tätä hierarkiaa.

(Sanottakoon ettei Federici tyrmää kamppailua palkkatasa-arvon tai korkeampien palkkojen puolesta tai näe niitä merkityksettöminä. Hän muistuttaa niiden rajallisuudesta.)

xxx

Monet seikat ovat muuttuneet sitten 70-luvun. Kuitenkin Federicin mukaan viime vuosikymmenten kehitys osoittaa, että lupaukset palkkatyön vapauttavista vaikutuksista ovat osoittautuneet pettymyksiksi. Työ on vähemmän ja vähemmän tae toimeentulosta. Toisaalla suuria joukkoja kiusaa työttömyyden kirous. Reproduktion alue on jatkuvan kriisin kourissa, uhanalainen. Esimerkkejä löytää niin läheltä kuin kauempaa: talouskuripolitiikka ajaa muutoinkin rapautettua julkista sektoria leikkuriin. Hoivatyöt palaavat pala palalta kotiin palkatta tehtäviksi. Saavutetut edistysaskeleet alkavat olla muisto vain. Tuet ovat jääneet kroonisesti hintojen noususta jälkeen. Palkaton työ on saanut uusia muotoja: palkattomat harjoittelut ja tukityöllistämiset ovat arkipäivää. 

Federici näkeekin palkkatyön ja kotityön (ja siinä samalla koko yhteiskunnan) radikaalin uudelleenjärjestelyn ajankohtaisena kysymyksenä muutoksista huolimatta – ja osin niiden vuoksi. Esimerkiksi monia ennen kodin piirissä tehtäviä töitä on muutettu hoivan markkinaistuessa matalapalkkatyöksi. Vuonna 2008 Federici kirjoittaa:

“Neither the reorganization of reproductive work on a market basis, nor the “globalization of care”, much less the technologization of reproductive work, have “liberated women” or eliminated the exploitation inherent to reproductive work in its present form.” (108)

Jos hoivataakka on helpottanut etuoikeutettujen aka. maksukykyisten naisjoukkojen elämässä erityisesti länsimaissa, on se tapahtunut pääosin rodullistettujen (pitkälti nais)työntekijöiden ja heidän perheidensä kustannuksella. Pisimmän korren vetävät ylikansalliset yhtiöt, jotka piilottavat voitot verokarhun käpälän ulottumattomiin veroparatiiseihin.

xxx

Federicin lukeminen muistuttaa, kuinka epäkohdat, jotka halutaan määrittää satunnaisiksi virheiksi tai sivuseikoiksi, yksilöiden epäonnistumisiksi, ovatkin sisäänrakennettuja yhteiskuntajärjestykseen. 

On tärkeää miettiä missä määrin muutostoiveiden ja kamppailujen keskittäminen ensisijassa työhön päätyy ylläpitämään yhteiskunnallista todellisuutta, jossa vain palkkatyössä oleva on arvokas ja jossa työttömyys on häpeä. (Palkka)työkeskeinen politiikka edistää ja normalisoi nykyistä tilannetta, jossa palkatonta tukityötä, moralistista ”aktivointia” tukien leikkaamisen uhalla pidetään normaalina, ja jossa lupauksilla ”työpaikkojen luomisesta” voidaan oikeuttaa mitä tahansa aina Talvivaarasta lähtien. Jopa perustulokeskustelussa perustulon puolesta argumentoidaan esittämällä se mahdollisuutena lisätä työllisyysastetta; puhutaan siitä kuinka perustulo kannustaisi ottamaan matalapalkkaisia ja/tai pätkätöitä vastaan. Toimeentulon takaamisen sijaan kiinnostaa työntekijöiden muokkaus työnantajien tarpeisiin. Palkkatyön ulkopuolella ei todellakaan ajatella tapahtuvan mitään merkityksellistä. Mutta juuri sinne pitäisi kurkata päästäksemme eroon työfiksaatiosta.

Kuinka puhua työhön ja palkkaukseen liittyvistä tavoitteista heittämättä samalla työttömiä, köyhyydestä kärsiviä ja/tai työn ulkopuolella syystä tai toisesta olevia bussin alle? Kuinka paljastaa työpuheen ahmaisema palkaton työ? Miten pitää mielessä palkkatyöhön liittyvien tavoitteiden ilmeinen kyvyttömyys ratkaista hoivan altavastaaja-asemaa? Entä pitäisikö ”naisen euro”-puheilla heittää vesilintua kun sen määrä tuntuu moninaisia syrjinnän muotoja kokeville ja/tai epätyypillisissä työsuhteissa oleville huonolta vitsiltä? (Kysymyslistaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.) Yksinkertaisia tai valmiita vastauksia ei ole.

Seuraa vaivaannuttavan itsestäänselvä diagnoosi: kielenkäyttö, poliittinen mielikuvitus on jumissa ja lamaannuksissa. Tästä kärsivät myös feministit. Yksi keino inklusiivisemman liikkeen luomiseksi voi olla perustulon omaksuminen feministiseksi tavoitteeksi. Se ei ole taikakeino; ollaanhan perustulo-sanan siivellä ujuttamassa hallituksen taholta sosiaaliturvan huononnuksia. Toisaalta tämä tarkoittaa myös polttavaa tarvetta feministiseen perustulon haltuunottoon.

 

Seuraavaksi bloggaan saksalaisen Frigga Haugin “konkreettisesta utopiasta”, eli 4:1 perspektiivistä, joka on inspiroiva tapa lähestyä uudella tavalla palkkatyön, reproduktion, toimeentulon ja vapaa-ajan suhdetta. Myöhemmin on tarkoitus kirjoittaa perustulosta ja feminismistä laajemmin.

 

Viite

  1. Osin erityyppinen feministinen näkökulma palkattomuudesta taloudessa ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Marilyn_Waring

 

Lainaukset kokoelmasta Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle, Brooklyn/Oakland: Common Notions/PM Press. 2012.

 

Lukuvinkkejä:

Federicin suomennettu haastattelu: Kapitalistisen patriarkaatin synty. Revalvaatio.org.

Federici kritikoi prekarisaatiokeskustelun sokeita pisteitä: Precarious Labor: A Feminist Viewpoint

Feministien vuorossa Mona Mannevuon haastattelu: Tunnepuhe on uusi ja vanha pakko.

 

Tunnepuhe on uusi (ja vanha) pakko

Elina Halttunen-Riikonen, Mona Mannevuo et al.

***

Mona Mannevuo väitteli syyskuussa Turun yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Mannevuo on kiinnostunut työstä, tunteista, yhteiskuntaluokista ja sukupuolista ja esitimmekin hänelle muutaman kysymyksen näistä aiheista. Haastattelussa Mannevuo kertoo, miksi samapalkkaisuustavoitteet eivät enää riitä ja kuinka innovaatioretoriikka ja talkoopuhe toistavat vanhoja vallankäytön tapoja.

Väitöskirjasi otsikko on Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita. Miten päädyit pohtimaan, mitä tekoa tunteilla ja työllä on keskenään?

Alkuun tein väitöskirjaa akateemisesta työstä ja siitä, millä tavoin yliopiston kaltaisissa organisaatioissa työntekijöitä sidottiin uuden yliopistolain jälkeen innovaatio- ja yrittäjyyspuheesta tuttuihin affektiivisiin käytäntöihin. Tarkastellessani keskustelua uudesta yliopistolaista huomasin nopeasti, ettei yliopistotyön muutoksissa ole kyse vain ”uudesta” innovaatioretoriikasta, vaan työn rationalisoinnista, järkeistämisestä. Halusin ymmärtää työn rationalisointia paremmin ja päädyin tarkastelemaan sen historiaa aina Henry Fordista ja Fredrick Taylorista alkaen.

Historiallistaminen vahvisti työssäni affektin käsitteen merkitystä. Yleensä affektiteorioita käytetään jälkifordistisen ”uuden” työn tarkastelussa. Tällöin affektin kautta teoretisoidaan muun muassa hoiva- ja tunnetyön uusia muotoja sekä palkkatyön muuttumista yrittäjämäiseksi. Fordin ja Taylorin teoksia analysoidessani huomasin kuitenkin, että affekti on jo alkujaan ollut myös liukuhihnamaisen tehdastyön organisoinnin keskeinen käsite. Päädyin lopulta kehittelemään käsitettä affektiivinen rationalisointi, jonka kautta voi hahmottaa työn tieteiden jatkumoita.

Teoksessa Elämäni ja työni (1922, suom.1923) Ford kuvaa, kuinka hän halveksii sellaista työläistä, joka on niin heikko ja veltto, että kaipaa ympärilleen hyvää henkeä toimiakseen tehokkaasti. Ford ei voinut sietää lörpöttelyä, viheltelyä ja vitsailua töissä, joten hän loi tehtaaseen keskijohdon tarkoin vahtimaan sitä, että työläisten olemus kohtaa Fordin vaatimukset. Työntekijänsä Ford rekrytoi toimeenottokonttorin kautta, jossa hakijan työhalu ja työmoraali varmistettiin toisinaan jopa kotikäynneillä. Taylorille työteho ei ollut vastaavalla tavalla työntekijän henkilökohtainen ominaisuus, vaan Taylorille vitkuttelu ja lorvailu olivat osoitus työläisten kulttuuriin sosiaalistumisesta. Sen kitkemiseksi Taylor loi tieteellisen liikkeenjohdon järjestelmän ja tehokkaan työnjohdon.

Fordin ja Taylorin jälkeen työntekijän olemuksesta, affekteista ja niiden rationalisoinnista ovat olleet kiinnostuneita lukuisat tehostajat, insinöörit, työpsykologit, filosofit ja sosiologit. Väitöskirjassani tarkastelen useita tiedon tuottamiseen liittyviä luokittuneita ja sukupuolittuneita oletuksia, joiden kautta sekä tehostajat että marxilaiset tehostamista vastustavat ajattelijat ”tiesivät” työläisen affekteista. Väitöskirjani yhteenveto on se, että affektiivinen rationalisointi on yhdistelmä 1900-luvun kuluessa normalisoitunutta keskiluokkaista tunnekulttuuria, työn ”tieteellistymistä” sekä kehitystä, jossa julkinen ja yksityinen on yhdistynyt affektiivis-rationaalisen laskukaavan alle. Työn tehostamisen retoriikassa on 1950-luvulta eteenpäin siirrytty fordistisesta imperatiivista ”älä!” kohti kehotusta ”tunne!” Rationalisoinnin peruskysymykset ovat kuitenkin pysyneet samana: mitä tuotetaan, miksi tuotetaan, kuinka paljon ja millä ehdoilla.

Feministiseen liikkeeseen liitetään vahvasti samapalkkaisuustavoitteet. Puhutaan paljon ”naisen eurosta”. Pitäisikö tavoitetta päivittää ja/tai laajentaa, jotta se voisi saada kunnolla otteen nykypäivän epätasa-arvon muodoista?

Samapalkkaisuustavoitteet eivät ylipäätään kohtaa niitä työn henkilökohtaisen sopimisen visioita, joihin työmarkkinoita tällä hetkellä suunnataan. Analysoin väitöskirjassani esimerkiksi ajatushautomo Liberan pamflettia, jossa kysymys yhteisesti sovituista työehdoista määritellään vanhanaikaiseksi ja kansantaloudelliseksi rasitteeksi. Liberan mukaan kollektiivinen sopiminen sairastuttaa terveet työmarkkinat, joissa yksilöillä tulisi olla oikeus itse lisätä omaa markkina-arvoaan.

Liberan pamfletin tavoite on kritisoida ammattiyhdistysliikettä, mutta heidän näkemyksensä työehdoista on siirtynyt laajempaan keskusteluun. Nuoria naisia ei esimerkiksi kehoteta purnaamaan työelämän vaikeuksista ja lasikatoista joillekin etujärjestöille tai asettamaan painetta ammattiyhdistyksille. Sen sijaan heitä kehotetaan korostamaan omaa pätevyyttään ja löytämään itsestään se maskuliininen yritysjohtaja, joka aina vaatii itselleen rohkeasti korvauksen tehdystä työstä. Muun muassa Facebookin operatiivinen johtaja Sheryl Sandberg esiteltiin Helsingin Sanomissa uutena feministi-ikonina, sillä Sandberg opettaa nuoria naisia luopumaan kiltteydestä ja ottamaan tilaa itselleen.

Osaltaan kannustaminen itsen korostamiseen saattaa olla hyödyllistä pätkätyömarkkinoilla kilpaileville nuorille naisille, mutta sen yksilökeskeinen puoli on laajemmassa mittakaavassa ongelmallista. Esimerkiksi julkisessa keskustelussa on korostunut viime vuosina se, että ”huippujen” esittämät palkkavaatimukset ovat osoitus heidän hyvästä itsetunnostaan ja ylivertaisista kyvyistä. Sen sijaan kollektiivisesti esitetyt palkkavaatimukset tuomitaan osoitukseksi ahneudesta, kriisitietoisuuden puutteesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää taloustieteellisiä reunaehtoja.

Yhteisesti sovitut työehdot eivät ole nekään ongelmattomia, mutta niiden hyvä puoli on se, että vallankäyttö on niissä näkyvämpää. Esimerkiksi yliopistojen yksilökohtaisemmista palkkausjärjestelmistä ei ole erityisen positiivisia kokemuksia ja niissä on nähty myös sukupuolittuneita ongelmia. Yliopiston palkat ovat enemmän sidoksissa budjettiin kuin ”tuloksiin”, mutta niissä tutkijoita arvioidaan henkilökohtaisesti suhteessa ”huippututkijaan” tarkemmin määrittelemättä mikä tai kuka sellainen oikeastaan on. Epämääräiset henkilökohtaisen palkkauksen alueet siirtävät kysymykset työnkuvasta yksilöllisempiin ominaisuuksiin, joten edunvalvonnan on vaikea puuttua näissä ilmeneviin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Viime vuosikymmeninä on puhuttu paljon työn prekarisaatiosta eli epätyypillistymisestä ja epävarmuuden lisääntymisestä. Tässä keskustelussa puhutaan usein työn feminisaatiosta, mutta harvemmin siitä, millä ehdoilla naiset tekevät työtä. Mitä prekarisaatiokeskustelusta unohtuu jos feministinen kritiikki sivuutetaan?

Prekarisaatiokeskustelussa työn feminisaation käsitettä käytetään yleensä viittaamaan jälkifordistiseen ajanjaksoon. Sen mukaan työ on ”naisistunut” viimeisten vuosikymmenien aikana työn muuttuessa tarkkaan rajatusta teollisuustyöstä epämääräisempään uuteen työhön. Naisistuminen viittaa tässä yhteydessä usein työn muuttumiseksi kohti luovempaa, joustavampaa ja tunteellisempaa prekaaria työtä. Fordistisen ja jälkifordistisen yhteiskunnan vastakkainasetteluun sisältyy usein oletus siitä, että fordistinen ajanjakso oli pitkien työsuhteiden ajanjakso jälkifordistisen yhteiskunnan ollessa ”epävarma”.

Fordismi ei kuitenkaan ollut monoliittinen järjestelmä, jonka tavoite oli jakaa vaurautta tai pitkiä työsuhteita. Sen sijaan fordismi oli järjestelmä, joka hyödynsi vähävaraisten työläisten potentiaalia liittämällä tarkoin valitut työläiset osaksi tehdasta. Vakautta työsuhteisiin toi ammattiyhdistysliike sen jälkeen, kun sille sallittiin toimintamahdollisuuksia Fordin tehtailla 1940-luvun alussa. Euroopassa pitkien työsuhteiden ajanjakso oli myös sidoksissa toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen, jonka yhteydessä jokaisen kansalaisen työpanos oli uudella tavalla resurssi. Historiallistamisen ja paikantamisen tulisi olla prekarisaatiosta käytävässä keskustelussa tärkeää, sillä väitteet työstä ”ennen” ja ”nyt” jäävät usein liian abstraktille tasolle.

Väite työn muutoksesta ”naisistuneeksi” unohtaa toisinaan myös sen seikan, että työ ei tule naiseksi vaan uuden kapitalismin kulttuurissa työ tehdään naiseksi. Kyse ei ole vain tehdastyön muuttumisesta länsimaissa ”uudeksi työksi”, vaan myös globaalista työvoiman muuttumisesta maskuliinisesta fordistisesta työläisestä naiseksi. Nämä muutokset eivät silti kerro siitä, millainen nainen ”on”, vaan oletuksia naiseudesta käytetään perusteena organisaatioiden tehostamisessa ja järjestelyissä. Leslie Salzinger kuvaa teoksessaan Genders in Production: Making Workers in Mexico’s Global Factories (2003) tapoja, joilla ylikansalliset yritykset siirtävät tuotantoaan paikkoihin, jossa on reservi vähävaraisia naisia. Oletus tällöin on se, että köyhät naiset ovat tehdastyöhön kuuliaisia ja sopivia. Naiseus on kuitenkin vain trooppi, sillä tuotannon järjestäminen vaatii huomattavan paljon painostusta ja panostusta 1900-luvun alun fordistis-tayloristisiin johtajuuskäytäntöihin.

Julkisessa keskustelussa kannetaan paljon huolta poikien koulumenestyksestä. Koulujen nähdään olevan suunniteltu tyttöjen tarpeisiin, ja ”kilttien kympin tyttöjen” nähdään oikeudettomasti vievän poikien jatko-opiskelupaikat. Näetkö, että tällä on jotain yhteyksiä työelämästä ja työstä käytävään keskusteluun?

Väitöskirjassani tutkimani aineiston perusteella kysymys poikien koulumenestyksestä liittyy työelämästä käytävään keskusteluun. Helsingin Sanomat julkaisi jo 2000-luvun alussa artikkeleja, joissa tyttöjen kirjoitettiin jyräävän pojat, valtaavan lukiot ja rynnivän yliopistoihin. Ongelmaksi tässä sukupuolijakaumassa nähtiin paitsi koulutuksen epätasa-arvo, myös kansantaloudelliset kysymykset. Tyttöjen väitettiin tuolloin, ja väitetään edelleen, olevan kuuliaisia yleissuorittajia, jotka ovat vieraantuneet elämästä. Tyttöjen yleissuorittavuuden pelätään johtavan innovaatiotoiminnan pysähtymiseen, koska miesten impulsiivinen riskinottokyky jää etenkin korkeakouluissa käyttämättä.

Sukupuolitetut oletukset tunnollisuudesta, ”aitoudesta” ja riskinottokyvystä laittavat naiset työmarkkinoilla asemaan, jossa heidät mielletään työteliäiksi, mutta ei työllistettäviksi. Työn tieteiden uusissa visioissa tytöt kannattaa palkata sellaiseen suorittavaan työhön, jossa kaivataan tunnollisuutta ja sitoutumista. Sen sijaan luonnontiede, innovaatiotoiminta ja yritysjohto kuvaillaan maskuliiniseksi maailmaksi, jossa tarvitaan enemmän pöhinää ja ajatuksia takapulpetista kuin kympin tytöiltä. Uuden työn raporteissa jopa korostetaan, että tavallisia naapurinpoikia ja -tyttöjä ei kannata palkata yritysten vaativiin työtehtäviin.

Ahkeruus ja tunnollisuus eivät toisin sanoen ole startup-retoriikasta mielikuvat lainaavan työelämän menestystekijöitä, vaan ”uutta pöhinää” kailottavassa uudessa kulttuurissa työnhakijan tulisi olla miellyttävä ja verkostoitunut tiimityöntekijä. Tällainen ajattelu esitetään usein ”uutena”, mutta nämä ominaisuudet esitellään jo yhdysvaltalaisen Dale Carnegien yrityskulttuurin klassikkoteoksessa How to Win Friends & Influence People (1936). Ihmisten käsittelyyn vedotaan myös uudemmilla käsitteillä kuten tunneäly, jonka kympin tytöiltä väitetään puuttuvan.

Tyttöjen koulumenestyksen nähdään myös johtavan ongelmiin parinvalinnassa, sillä koulutettujen naisten väitetään valitsevan vain samantasoisesti koulutetun tai koulutetumman puolison. Väitteen perustelu jää epäselväksi, mutta väite on yksi argumentti siitä, että poikien korkea koulutustaso on väestön uusiutumiseen tarvittava tekijä. Oletus siitä, että koulutetut naiset maksavat koulutuksestaan hinnan kylmyydestä läheisissä ihmissuhteissa on klassinen freudilainen klisee. Sen mukaan kouluttamattomat porvarillisen moraalin ulkopuoliset naiset osoittavat ”aitoja” tunteita kun taas keskiluokkaiset neuroottiset naiset ovat menettäneet kosketuksen todelliseen itseensä.

Kommentoit mm. Helsingin Sanomien haastattelussa, että Sipilän talkoo-puheet ovat kaikuja fordismista ja taylorismista 100 vuoden takaa. Voitko selventää tätä sellaiselle lukijalle, joka ajattelee että hallituksen linja on uudenaikainen?

Pyrin haastattelussa osoittamaan, että hallituksen tämänhetkinen retoriikka talkoista ja yhteistyöstä on samantapaista retoriikkaa, jota yritysjohto 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa käytti. Johdon retoriikan historiallistaminen on tärkeää siksi, että kuulijat hahmottaisivat työn tehostamisen jatkumot. Fordismi ja taylorismi mielletään usein käskyttävän johtajuuskulttuurin ja tehostamisen ”vanhoiksi” suuntauksiksi, jotka eivät liity tämän hetken työelämään.

Sain tuohtunutta palautetta siitä, että kehtaan verrata lempeää Sipilää julmaan Tayloriin. En kuitenkaan verrannut heitä henkilöinä, vaan puhuin tehostamisen retoriikasta. Tehostamista kuvataan työntekijöille usein välttämättömänä kehityksenä, jonka (talous)tieteelliset perusteet korvaavat työntekijöiden henkilökohtaiset käsitykset.

Fordin ja Taylorin ideologioiden toteuttamiset olivat tunnetusti tehdastyössä julmia ja kurinpidollisia, mutta molempien teoksissa niitä perustellaan välttämättömyydellä ja pidemmällä aikavälillä muodostuvalla yhteisellä edulla. Taylor esitteli tieteellisen liikkeenhoidon järjestelmää nimeämällä sen ”työläisen parhaaksi ystäväksi”, sillä se auttaa korjaamaan vanhan järjestelmän paremmaksi. Ford taas korostaa teoksessaan toistuvasti tulevaisuuteen katsomisen merkityksiä, sillä ihmiset eivät saa takertua menneisyyteen, vaan heidän täytyy keskittyä tekemään huonosta ja tuottamattomasta järjestelmästä hyvä. Myös Fordin näkemys työehtojen sopimisesta kuulostaa yllättävän tutulta:

”Me emme kanna kaunaa ammattiyhdistyksiä vastaan, mutta me tahdomme olla riippumattomia kaikista sopimuksista sekä työnantajain että työväen järjestöjen puolelta. Me annamme ammattiyhdistyksille arvoa, suosimme niiden hyviä pyrinnöitä, mutta paheksumme huonoja.”

Mannevuon väitöskirja on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6134-4