Rajat ja sukupuolittunut pakolaispolitiikka

Johanna Hiitola ja Laura Mankki

12169805_10154356684698636_74792593_o
Jyväskylä: rasisminvastainen mielenosoitus 2015

(kuva: Juhana Inkeriläinen)

Mies, kutsutaan häntä vaikka Akramiksi, katsoo intensiivisesti suoraan silmiin kertoessaan tulkin kautta tarinaansa Suomeen matkustamisesta. Tarina on kenties tavanomainen irakilaiselle turvapaikanhakijalle Suomessa. Ensin Turkkiin lentokoneella ja sieltä salakuljettajien veneessä Kreikkaan. Kreikasta (muun muassa) Serbiaan, Unkariin, Itävaltaan ja Saksaan. Lopulta Tanskan kautta Ruotsiin ja sieltä Suomeen. Serbian rajalla on jouduttu jättämään taakse kaikki matkatavarat, sillä rajalla vain perheet ja naiset ja lapset on päästetty läpi. Miesten on kierrettävä metsän kautta. Ja juostava lujaa niin kauan, ettei kukaan enää seuraa. Serbian metsiin on eksytty ilman ruokaa. Kengätkin ovat kuluneet puhki ja jäljellä ovat enää sukat. Jalkapohjat tulehtuvat ja ovat täynnä haavoja. Vihdoin kohdataan joku, joka lupaa auttaa. Mutta maksu ”auttamisesta” on liian suuri. Lopulta kolmen miehen joukko päätyy seuraamaan maksua pyytäneen miehen joukkoa. Kuitenkin niin, ettei heitä välillä nähdä, koska ”niillä miehillä oli aseita. He ampuivat, jos heitä ei totellut”.

Jossain vaiheessa poliisi löytää asemiesten ryhmän ja kaikki hajaantuvat. Myös Akram ja kaksi hänen ystäväänsä pakenevat metsiin. Ja eksyvät siellä. ”Tännekö sitten kuolen, kun en kuollut Irakissa?”, ajattelee Akram. Niin ei kuitenkaan käy, vaan kolmen miehen joukko pääsee lopulta Itävaltaan. Tosin ilman kenkiä, rahaa tai puhtaita vaatteita. ”Näytimme pakolaisilta. Kukaan ei halunnut auttaa meitä”, Akram toteaa.

Lopulta Wienissä miehiä kuitenkin lähestyy ystävällinen nainen. Hän kysyy, tarvitsevatko he apua ja päätyy vaatettamaan kaikki kolme miestä kenkiä myöten. “Hän oli hyvä nainen. Hän antoi meille miehensä vaatekaapista vaatteet, tulen aina muistamaan hänet”, Akram kertoo. Miesten selviämisen taustalla näyttävät vaikuttavan lähinnä sattumanvaraiset auttajat tai tapahtumat. Joka tapauksessa uusien vaatteiden avulla matka määränpäähän voi alkaa. Miehet matkustavat junalla Saksaan. Saksassa miehet kuulevat Suomesta muilta irakilaisilta. Saksan poliisi on hakannut heitä pampulla ja miehet eivät halua jäädä sinne. ”Emme tienneet mitään. Joku puhui Suomesta ja päätimme lähteä sinne” toteaa Akram.

Saksa on viime vuonna myöntänyt turvapaikan lähes kaikille sitä hakeneille irakilaisille. Nyt Suomessa ollaan parasta aikaa päättämässä siitä, määritelläänkö Akramin kotikaupunki Bagdad turvalliseksi vai ei. Ulkoministerimme on jopa ilmoittanut neuvottelevansa palautussopimuksesta Irakin ulkoministerin kanssa. Lisää Irakin tilanteesta voi kuunnella esimerkiksi Ab­dul­ka­rim & Saa­ri­kos­ki -oh­jel­mas­ta.

Akramin suurin huoli on kuitenkin Irakiin jäänyt raskaana oleva vaimo. Akram on lähtenyt matkalle suunnitelmissaan saada vaimonsa luokseen turvalliseen maahan. ”Saisin ehkä kerättyä sukulaisiltani rahaa lentolippuun. Voisiko vaimoni lentää tänne synnyttämään turvassa?”. On kuitenkin fakta, että Suomeen ei saa Irakista viisumia kuin poikkeustapauksissa ja perheenyhdistäminen on ylipäänsä hankalaa. Perheenyhdistämiseen ei edes ole mahdollisuuksia, jollei Akram ensin itse saa turvapaikkaa. Sekin vaikuttaa tämänhetkisten uutisten perusteella epävarmalta. Tällä hetkellä Ulkoministeriö varoittaa suomalaisia matkustamasta Irakiin vaarallisena maana, mutta samanaikaisesti pakolaisten käännyttämisestä keskustellaan määrittelemällä osa Irakin alueista turvalliseksi.

Kysyimme näkökulmia rajapolitiikkaan Akramin lisäksi myös muutamilta aktivisteilta ja tutkijoilta. Etunimellään tässä jutussa esiintyy Bosnian sodan keskellä varttunut Gorana, joka työskentelee sosiaalityön jatko-opiskelijana Suomessa. Näkökulmia juttuun on saatu myös väitöskirjatutkija ja aktivisti Mervi Leppäkorvelta, joka tutkii paperittomuutta sekä yliopistonlehtori Kati Turtiaiselta, joka on työskennellyt maahanmuuttajasosiaalityössä vuosikymmeniä ja jonka väitöskirja käsitteli pakolaisten ja viranomaisten välistä luottamusta.

Intersektionaalisuus ja turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema

Julkisuudessa on keskusteltu siitä, miksi Suomeen tulee miehiä eikä naisia, ja kysytty, eikö tämä syrji naisia. Sukupuoli ei ole kuitenkaan monessa olosuhteissa ainoa ihmisen asemaan vaikuttava tekijä. Nykyfeminismissä on keskeisessä asemassa intersektionaalisuuden käsite, jonka tavoitteena on ottaa huomioon miten erilaiset sorron, syrjinnän ja vallankäytön muodot vaikuttavat yhdessä. Intersektionaalisuutta kuvaa turvapaikanhakijoiden tilanteen analysoinnin yhteydessä parhaiten moniperustaisen tai risteävän syrjinnän käsite. Kaikkein haavoittuvimmassa asemassa yhteiskunnassamme ovat he, joilla ei ole oikeutta edes kaikkiin peruspalveluihin, eli käytännössä turvapaikanhakijat ja paperittomat. Siihen, kuinka tuo haavoittuvuus muotoutuu, vaikuttaa tietysti myös sukupuoli. Konkreettisimmin tällä hetkellä siten, ettei EU:n rajapolitiikka mahdollista naisille ja lapsille turvallista rajanylitystä (feministisestä pakolaispolitiikasta voi lukea myös uusimmasta Tulvasta). Naisten aseman konkreettinen parantaminen tapahtuisi perheenyhdistämisen mahdollisuuksia helpottamalla. Lainsäädäntöä ei kuitenkaan olla viemässä tähän suuntaan, vaan perheenyhdistämistä on päinvastoin jopa vaikeutettu.

Perheenyhdistäminen, eli se, että läheisille saadaan viisumit ja oleskeluluvat Suomeen, on lisäksi monimutkainen, rahaa ja aikaa vaativa prosessi. Perheenyhdistämisen perusteella Suomeen voivat muuttaa ainoastaan oleskeluluvan saaneen henkilön lapset tai lapsia huoltava puoliso. Siteet lapsiin ja puolisoon ovat vaikeita todistaa. Hakemus on tehtävä Suomeen pyrkivän sukulaisen lähtömaan Suomen suurlähetystössä. Esimerkiksi Irakissa ei ole Suomen suurlähetystöä, joten Suomeen haluavan on matkustettava asiaa selvittääkseen Irakin ulkopuolelle. Tämä on monille vähävaraisille mahdotonta.

Jos Suomessa asuvan sukulaisen oleskelulupa on saatu muulla kuin pakolaisstatuksella, täytyy perheenyhdistämistä varten täyttyä myös toimeentuloehto. Se tarkoittaa, että esimerkiksi kaksi alaikäistä lastaan sekä puolisonsa luokseen haluavan on tienattava nettona vähintään 2 600 € kuukaudessa. Tämä tarkoittaa Suomen verotuksella lähemmäs neljän tuhannen euron palkkaa. Käytännössä perheenyhdistämiseen on mahdollisuus vain erittäin hyvätuloisilla siirtolaisilla, kuten esimerkiksi asiantuntijatyössä työskentelevillä. Vastikään facebookiin perustetussa suomenkielisessä ryhmässä kutsutaan mukaan tykkääjiä, joiden kuukausipalkka on alle 2600 €. Tykkääjiä on tähän mennessä 110 402. He saisivat luokseen asumaan yhden aikuisen tai yhden lapsen, eivät molempia tai useampia lapsia.

Toinen turvapaikanhakijoiden asemaan vaikuttava tekijä on epävarmuus tulevasta. Turvapaikka voidaan jättää myöntämättä (tai myöntää) mitä erikoisemmin perustein. Kielitestissä hakija voi joutua esimerkiksi todistamaan ”oman murteensa” oikeellisuuden. Tämä on tietysti ongelmallista tilanteessa, jossa ihminen on asunut monilla eri kielialueilla. Turvapaikanhakija on usein myös vailla verkostoja. Monet vastaanottokeskuksissa tai matkalla solmitut ystävyydet päättyvät ystävien käännytyspäätöksiin tai ystävät päätyvät asumaan eri kaupungeissa. Uusi elämä alkaa hyvin yksin. Tätä yksinäisyyttä varjostaa usein myös huoli perheen tilanteesta.

Mitä “tulvan” ja “kriisin” sijaan?

Tutkija Mervi Leppäkorpi kritisoi suomalaista keskustelua pakolaistilanteesta. Ensinnäkin hänen mukaansa keskustelua leimaa numeroihin tuijottelu ja niillä pelottelu vaikka syytä olisi keskustella siitä, mitä maailmalla oikeastaan tapahtuu, mikä saa ihmiset jättämään kotinsa. Leppäkorven mukaan näitä syitä ei uutisoida riittävästi. Toisekseen käsitteet, joilla pakolaisista puhutaan ovat vahvasti leimautuneita, leimaavia ja antavat vääristyneen kuvan tilanteesta sekä luovat vastakkainasetteluja ihmisryhmien välille. Leppäkorpi korostaa, ettei ole olemassa laittomia ihmisiä vaan väylät joiden kautta ihmiset on pakotettu kulkemaan on tehty laittomiksi. Kolmanneksi Leppäkorven mukaan käsite “pakolaiskriisi” johtaa myös harhaan. Hänen mukaansa monenkaan suomalaisen arjessa pakolaiset eivät edes näy muuten kuin mediassa. Leppäkorpi toteaa, että pakolaisten määrä on Suomessa edelleen hyvin pieni ja erilaiset “tulva” ja “kriisi” -kuvastot kertovat pikemminkin hallinnollisesta kriisistä kuin mistään pakolaisiin liittyvästä. Hän kysyykin; onko meidän valtionhallintomme niin huonossa kunnossa, ettei se kestä suhteessa melko pientä määrää pakolaisia?

Kati Turtiaisen mukaan syitä ihmisten lähtöön ovat erilaiset vainot, sodat ja luonnonkatastrofit. Ihmiset jotka joutuvat jäämään vaarallisille alueille kohtaavat usein slummiutumista tai sitten heidät saatetaan sijoittaa erilaisilla pakolaisleireille. Suomen nykyisen hallituksen toimissa leikata kehitysapurahoja sekä halussa rajoittaa pakolaisten tuloa Suomeen on ristiriita. Turtiainen arvioi, että osa kehitysapurahojen leikkauksista osuu suuriin pakolaisleireihin, sillä kehitysapumäärärahat kohdistuvat myös järjestöihin, jotka auttavat pakolaisia leireillä.Tämä pahentaa vuosia tai vuosikymmeniä leireillä asuneiden pakolaisten asemaa ja saa heidät uudelleen liikkeelle etsimään turvallista kotia muualta.

Sosiaaliantropologi ja siirtolainen Shahram Khosravin omaelämänkerrallinen teos “‘Laiton’ matkaaja” kuvaa kirjoittajan oman pitkän matkan 1980-luvun sotivasta Iranista turvapaikanhakijaksi Ruotsiin. Teoksessa kuvataan kuinka salakuljettajatkaan eivät ole pahoja sinänsä vaan ovat osa kapitalismin synnyttämään järjestelmää, jossa salakuljettajillakin on maine: hyville salakuljettajilla riittää asiakkaita. Syyt matkoille ovat kirjassa osittain samat kun nykyisin; ei ole tarpeeksi laillisia väyliä liikkua ja ihmiset yrittävät löytää toimeentuloa sieltä, mistä sitä on mahdollista löytää.

Nykyistä Eurooppalaista vastaanottopolitiikkaa ehdollistaa myös vakava talouskriisi ja sen ratkaisuksi esitetty talouskuripoltiikka. Talouskriisillä oikeutetun kuripolitiikan harjoittaminen ulottuu myös Suomeen. Tämä tekee tilanteesta sietämätöntä erityisesti nykyisille pakolaisille. Suomessa hallituksen leikkaukset luovat maaperän rasismille ja pakolaistilannetta voidaan käyttää myös poliittisena keppihevosena. Hallituksen talouspolitiikkaa kritisoivat taloustutkijat toteavatkin: “Pakolaiskriisi tuli kuin taivaan lahjana, sillä turvapaikanhakijoilla voidaan perustella kaikki tulevat leikkaukset ja palkkojen polkemiset”.

Toisaalta Leppäkorpi sanoo,  että samalla olemme nähneet kuinka suomalaiset ovat heränneet auttamaan ja kohtaamaan ennakkoluulonsa erilaisissa vapaaehtoistyössä (pääosin muihinkin hoivavelvoitteisiin osallistuvat naiset, sekin olisi oma aiheensa). Hän näkeekin, että nämä vapaaehtoiset tekevät nyt työtä, joka kuuluisi valtiolle. Suomeen on aiemminkin tullut pakolaisia, mutta tämänhetkinen tilanne paljastaa että Suomesta puuttuu  järkevä vastaanottokeskusverkosto. Tämän vuoksi ihmisiä on jouduttu asuttamaan jopa teltoissa [1]. Kuten ennusteissa on todettu, muuttoliike ei tule loppumaan etenkään, jos emme saa ratkaistua globaalia ympäristökriisiä, mikä pakottaa ihmiset muuttamaan pois erityisesti eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Pakolaisen kuva

Leppäkorpi kritisoi nykyisen pakolaistilanteeseen liitettyjä “tulva” ja “vyöry” termien käyttöä dehumanisoinnista. Tällöin emme puhu enää ihmisistä vaan “luonnonvoimista”. Tämän vuoksi katsommekin, että on tärkeää nostaa esille myös ihmisten elämäntarinoita. Kuka on se pakolainen kenestä mediassa puhutaan? Haastattelemastamme Akramista, kohta tuoreesta isästä, jolla vielä muutama vuosi sitten oli oma kannattava parturiyritys, tulee mediassa osa tulvaa. Ihmisten ihmisarvon väheksymisestä on tullut arkipäivää sosiaalisessa mediassa. Feministiteoreetikko Judith Butlerin (2009) ajatuksia mukaillen, valta ilmenee siinä, että voimme ylipäänsä ajatella joidenkin ihmisten olevan lähtökohtaisesti vain lukuja tai “tulva”.

Mediassa esitetty kuva pakolaisista on kaksijakoinen. Yhtäältä esitellään kuvia hukkuneista lapsista (ei tosin valkoisista hukkuneista lapsista, koska se nähdään epäeettisenä, kuten toimittaja Koko Hubara ansiokkaasti esittää vastineessaan Journalisti -lehdelle), mutta toisaalta pakolainen on saanut nuoren ”parempaa elämää tavoittelevan” miehen hahmon. Nämä miehet on ylimaskulinisoitu joko siinä puhetavassa, jossa he vievät “meidän naiset” tai sitten heidät on leimattu väkivaltaisiksi pedoiksi, jotka raiskaavat “meidän nuoret tytöt” tai ja aiheuttavat konflikteja ja herättävät väkivaltaa paikallisissa [2]. Tämä kuva on rakennettu muun muassa median kautta. Sitä voidaan kuitenkin purkaa helpostikin intersektionaalisuuden käsitteen avulla.

Tapa jolla media esittää nämä nuoret miehet uhkana voidaan paikantaa seksuaalisuuden, rodun, iän ja sukupuolen perusteella tehdyksi ja tuotetuksi rasismin ja syrjinnän muodoksi. Leppäkorpi esittää, että monet nuoret miehet, jotka joutuvat pakenemaan kotimaistaan saattavat olla usein myös poliittisesti aktiivisia mikä toisaalta pakottaa heidät lähtemään pakoon vainon pelossa, mutta toisaalta saattaa mahdollistaa itseorganisoitumisen malleja maassa jonne he päätyvät. Heillä saattaa olla kykyjä ja valmiuksia vaatia itselleen parempia oikeuksia, kuten esimerkiksi irakilaisten vastikään järjestämä mielenilmaus voi osoittaa.

Mutta mitä seuraavaksi? Millaista politiikkaa?

Rajat eivät ole luonnollisia vaan poliittisia rakennelmia. Valtioiden, EU-alueen ja yksittäisten maiden sisäisistä rajoista neuvotellaan paraikaa sen suhteen kuka niitä saa ylittää ja millä ehdoilla. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että rajoja voidaan muuttaa inhimillisempään ja taloudellisestikin kestävämmän pakolaispolitiikan suuntaan. Tämän tulee tarkoittaa laillisten väylien lisäämistä ja peruspalveluiden univeraaliuden periaatteen totetutumista kaikkien maassa olevien kohdalla.

Yhtenä askeleena laillisten reittien lisäämiseksi on esitetty humanitaarisen viisumien käyttöönottoa. Viisumi ei olisi kokonaisratkaisu pakolaistilanteeseen, vaan yksi keino muiden joukossa. Yhtäältä viisumien myöntöperusteet eivät ole selkeitä, joten niiden myöntäminen voisi asettaa ihmiset eriarvoisiin asemiin rajoilla. Toisaalta humanitaarinen viisumi olisi ainakin parannus nykytilanteeseen . Suomen Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen kuitenkin korostaa Vihreässä langassa, että 96 prosenttia pakolaisista on muualla kuin Euroopassa ja heistä valtaosa kehitysmaissa. Ensisijaista onkin konfliktien ratkaiseminen ja pakolaisten olojen parantaminen siellä, missä he tällä hetkellä ovat. Samaa korostaa itsekin sodan läpi elänyt haastattelemamme Gorana: “We need open borders policies, and citizens in developed countries should demand this from their national governments and EU. But open border policies are only part of needed change. What can we do about these human made disasters – war and armed conflicts?”

Humanitaarinen viisumi kuitenkin poistaisi ainakin osan ihmissalakuljettajien asiakkaista ja mahdollistaisi myös naisten ja lasten hakeutumisen turvaan. Äänekkäät nuorten pakolaismiesten vastustajat harvemmin – jos koskaan – toimivat todella sen puolesta, että naisia ja lapsia saataisiin sodan jaloista pois. Pikemminkin päinvastoin. Kun naiset ja lapset saapuvat Suomeen, heitä heitellään raketeilla. Tai ajetaan vimmatusti rajoituksia perheenyhdistämistä koskevaan lainsäädäntöön.

Toiseksi, paikallisemmin, on toimittava aktiivisesti palvelujärjestelmän kehittämiseksi siten, että Suomeen jäävät ihmiset saavat tarvitsemansa tuen. Paras tapa ehkäistä uhkakuvina esitettyjä ääri-ilmiöitä on tarjota kattavat peruspalvelut kaikille. Neuvola, päivähoito, koulu, terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut tulee tarjota jokaiselle ja erityistä huomiota tulee kiinnittää ammattilaisten koulutukseen. Jos viranomaiskohtaamiset ovat syrjiviä, on muuttaneiden vaikea kokea itsensä osaksi yhteiskuntaa. Syrjäytymisen mekanismit ovat kaikille yhteisiä. Kuulumattomuus, palveluiden ulkopuolelle jääminen, näköalattomuus, yksinäisyys. Peruspalveluiden kautta ihmiset voivat tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ja rakentaa uutta elämäänsä toivolle näköalattomuuden sijasta. Kuten haastattelemamme Gorana toteaa:For me home is there wherever you can have dignity and decent life, not just place where you happen to be born. All people should be free to seek for a better place, society, future…”

Kolmanneksi, yhä useampaa uhkaa tilanne jäädä Eurooppaan paperittomaksi, ja vailla kotimaata. Kuten Vapaa liikkuvuus -verkosto toteaa: “paperittomien siirtolaisten kohdalla puhe ihmisoikeuksista on osoittautunut tyhjäksi. Karmeat historialliset ennakkotapaukset osoittavat, ettei ihmisoikeuksia kunnioiteta ilman kansalaisuuden tuomaa suojaa. Siksi kansalaisuuskäsitettä on välttämätöntä laajentaa. Euroopan kansalaisuus kuuluu jokaiselle unionin alueella elävälle ihmiselle.” Paperittomia ihmisiä ja oleskelulupajärjestelmän ehdoilla työskenteleviä (ks. Könönen 2015) on myös helpompi riistää esimerkiksi työvoimana, koska heillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia valittaa työoloistaan. Paperittomat eivät myöskään läheskään aina saa tarvitsemaansa terveydenhuoltoa, vaikka he ovat lain mukaan oikeutettuja kiireelliseen sairaanhoitoon. Monet eivät myöskään uskalla asioida terveyskeskuksissa, sillä he pelkäävät karkoitusta. Jokaisella lapsella on kuitenkin oikeus perusopetukseen olivat hänen vanhempansa paperittomia tai eivät. Opettajilla on lain mukaan vaitiolovelvollisuus, mutta Vapaa liikkuvuus -verkoston mukaan “opettajan vaitiolovelvollisuudesta huolimatta paperittomat voivat pelätä, että opettaja tai joku muu opetusviranomainen ilmoittaa luvattomasta oleskelusta poliisille”. Velvollisuutemme on siis etsiä keinoja, joilla kaikki lapset voivat käydä Suomessa koulua ilman pelkoa.

Paperittomien ihmisten aseman esiintuonti on erityisen tärkeää nyt, kun Suomi on päättämässä suhtautumisestaan suuriin määriin irakilaisia turvapaikanhakijoita. Maahanmuuttovirasto on linjannut, ettei esimerkiksi Akramin kotikaupunkia Bagdadia enää katsota automaattisesti vaaralliseksi. Jokainen turvapaikanhakija siis joutuu todistamaan, että vaino kohdistuu heihin yksilöllisesti. Edellisessä, huhtikuussa päivätyssä raportissa tilanne esitettiin vielä toisin. Nyt on epäselvää, kuinka mahdolliset kielteisen päätöksen saaneet ihmiset palautetaan lähtömaihinsa, vai palautetaanko. Esimerkiksi Ruotsi ei ole saanut palautussopimustaan Irakin kanssa toimivaksi. Vaarana on, että Suomeen syntyy kielteisten päätösten myötä suuri luokka ihmisiä vailla perusoikeuksia. Ihmisiä, joiden oleskelulupien jatkamisesta ei huolehdita tai, jotka pakenevat säilöönottokeskuksiin sulkemista [3].

Nähtäväksi siis jää, millaiseen tilanteeseen 12 329 (syyskuun lopussa) irakilaista turvapaikanhakijaa päätyvät. Asioiden etenemistä voi seurata esimerkiksi Vapaa liikkuvuus -verkoston sivuilta tai Maahanmuuttoviraston tiedotteista.

Linkkejä ja vinkkejä jokaiselle tasa-arvon toteutumisesta kiinnostuneelle feministille

Abdukarim & Saarikoski keskusteluohjelman sivut facebookissa.

Antirasistinen feministinen verkosto ARX-Antirasismi X.

The Black Female Experience –blogi.

Rasisminvastaisten tutkijoiden (RASTER) blogi.

Ruskeat tytöt –blogi.

Tarinoita vastaanottokeskuksesta -ryhmä facebookissa.

Vapaa liikkuvuus –verkosto.

Kirjallisuuslähteet tässä kirjoituksessa

Aden, Said (2009) Ikuisesti pakolaisina? Maahanmuuttokeskustelu Suomen somalialaisten näkökulmasta. Teoksessa: Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori (toim.) En ole rasisti, mutta… Tampere: Vastapaino, 25 – 32.

Butler, Judith. (2009) Frames of war. New York: Verso.

Khosrav, Shahram (2013) “Laiton” matkaaja. Helsinki: Gaudeamus. Alkuteos “Illegal” Traveller. An Auto-ethnography of Borders (2010), suomentanut Antti Sadinmaa

Könönen, Jukka (2015) Epävarma elämä. Epävirallinen maahanmuutto ja prekaari työvoima Suomessa”. Itä-Suomen yliopisto,2015 Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies.,93

Alaviitteet

  1. Toisaalta Suomessa on myös vastaanottokeskuksien valmiuksista ja olosuhteista puhuttu aiemminkin. Entisen Joutsenon kunnan, nykyisen Lappeenrannan vastaanotto- ja säilöönottokeskus perustettiin entiseen vankilaan keskelle peltoa. Keskukseen sijoitettujen pakolaisten mahdollisuudet päästä kaupunkiin ihmisten ja palveluiden ääreen ovat huonot. Aiemmin Joutsenon vastaanottokeskus sijaitsi entisen sairaalan tiloissa lähellä palveluita, jota nyt mietitään avattavaksi uudelleen uusien pakolaisten vastaanottamiseksi.
  1. Nämä leimaavat ja rasistiset puhetavat eivät ole uusia, vaan niitä on käytetty jo esimerkiksi 1990-luvulla saapuneista somalialaisista pakolaisista (Aden 2009).
  1. Jos turvapaikanhakija saa kielteisen päätöksen ja käännytys on mahdollinen, hänet suljetaan säilöönottokeskukseen, joka on käytännössä vankila. Muun muassa Amnesty on ottanut kantaa säilöönottokeskuksia vastaan erityisesti perheiden ja lasten kohdalla. Käännytykset eivät myöskään usein ole oikeudenmukaisia tai edes järkeviä. Ihmisiä lähetetään paikkoihin, joissa heillä ei ole mitään siteitä. Amnestyn haastattelema Jawneh esimerkiksi toteaa, ettei “ymmärrä miksi [käännytetään ] Gambiaan. Minä olen malilainen”. Hänellä on käsitys, että Gambia valikoitui käännytyskohteeksi hänen puhumansa mandinka-kielen vuoksi. ”Eihän mandinka mitään todista. Sitä puhutaan seitsemässä Afrikan maassa”.