Feministien vuoro onnittelee sydämellisesti tänään Helsingin yliopistossa väittelevää Anna Moringia, joka on ollut mukana blogia perustamassa!
Annan tutkimukseen Oudot perheet – Normeja ja ihanteita 2000-luvun Suomessa voi tutustua täältä:
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/39269
Mahtavaa Anna!
Terveisin Feministien vuoro ja toimituskollektiivi
Elina Halttunen-Riikonen
***
Mistä puhutaan silloin, kun puhutaan sukupuolten välisestä erilaisuudesta? Kaikesta oman kokemuksen, yleisesti tiedetyn “totuuden” ja arvojen välillä. Usein muistetaan painottaa erilaisuutta, jonka tieteellinen tutkimus on löytänyt miehen ja naisen väliltä. Kromosomit ja hormonit ovat kuitenkin usein epämääräinen viittauskohde, jolla voidaan taustoittaa mitä merkillisempiä seikkoja. Sukupuolten määritysten historia on vallankäytön historiaa. Koska sukupuoli toimii yhtenä keskeisenä tapana jäsentää ihmisten välisiä suhteita, on esitettävä kysymys, millaisilla ehdoilla ja keiden kustannuksella tämä tapahtuu.
Sukupuolista kirjoittamisen haastavuutta kuvaa filosofi Hélène Cixous seuraavasti:
“On mahdotonta ennustaa mitä sukupuolierolle tapahtuu tulevaisuudessa (kahdessa- tai kolmessasadassa vuodessa?). Emme kuitenkaan saa ymmärtää asiaa väärin: miehet ja naiset ovat juuttuneet niin sekavaan tuhatvuotisten kulttuurisidonnaisten määritysten verkostoon, että sitä on oikeastaan mahdotonta analysoida. Emme voi puhua “naisesta” tai “miehestä” ilman että joudumme ideologiseen teatteriin, jossa representaatioiden, mielikuvien, heijastusten, myyttien ja identifikaatioiden moninkertaistuminen jatkuvasti vääristää, muuttaa ja muokkaa uudelleen jokaisen ihmisen kuvitteellista järjestystä ja jo etukäteen mitätöi kaikki uudet käsitykset.” (Cixous, Sorties. Suom. Jonina Altschuler. niin&näin 2/1995)
Sukelletaan sinne “ideologiseen teatteriin”!
Aloitetaan naisellisuudesta, johon tuntuu törmäävän usein. Esimerkki: voimme lukea lehdestä jutun naisista, jotka ovat valinneet perinteisesti miehiseksi ymmärretyn ammatin tai harrasteen. Kun tekstin kirjoittaja on päässyt kertomasta, kuinka luontevia ja osaavia kyseiset naiset ovat autojen/hävittäjälentäjien/amerikkalaisen jalkapallon/nyrkkeilyn kanssa, päästään yleensä toteamukseen, jonka ilmaisee joko joku naisista tai toimittaja; näinkään “miehisessä” puuhassa ei tarvitse menettää naisellisuuttaan, vaan kynsiä lakataan/hiuksia laitetaan/vaatteista ollaan kiinnostuneita. “Älkää huoliko lukijat, ei heidän naisellisuutensa ole kärsinyt!”
Kyse ei siis ole vain tietynlaisista ruumiillisista ominaisuuksista. Naiseus on jotain, minkä voi menettää. Tämä pelko on iätkaiket muotoiltu erilaisiksi kehotuksiksi välttää naisille sopimattomia aktiviteetteja, jotta naisellisuus ei kärsi. Jonain maailmanaikoina nämä varoitukset ovat olleet niinkin konkreettisia, että on pelätty että toiminta X vahingoittaa kykyä tulla raskaaksi; toisinaan kyse on vain olemuksesta, käytöksestä, tavoista,…
Kuka määrittelee naisellisuuden?
Historiallisesti katsottuna naisellisuudesta puhumisen ongelmallisuus liittyy siihen, että tätä puhetta ovat aina harrastaneet miehet. Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen “Myytit”-luvun katsaus naisellisuuteen uskonnoissa, kirjallisuudessa ja taiteissa ei ole menettänyt teräänsä, sillä suurten taiteilijoiden historia on naisista kirjoittamisen historiaa. Naiset ja miehet ovat lain edessä tasa-arvoisia, tasa-arvoisempia kuin 1940-luvun Ranskassa, jossa Beauvoir teoksensa kirjoitti, mutta käsitykset naisellisuudesta ovat yhä läsnä.
Naisellisuuden merkitystä ei voi palauttaa tiettyyn määreeseen vaan siihen on liitetty hyvin monia erilaisia piirteitä. Kuvaukset eivät missään nimessä kaikki ole sinällään negatiivisia; nainen on niin puhdas ja viaton, ettei häntä saa liata politiikan tai talouden maailmassa, tai äiti, joka tarvitsee suojelua – oma lukunsa palvonnan kohteissa. Erityisyydessä ihannoinninkin epäeettisyyttä ja vahingollisuutta voi olla hankala nähdä päällepäin. Eikö tämä kaikki merkitse suurta kunnioitusta? Beauvoir kuvaakin, miten naisten asemaa onkin usein paisuteltu, esim. kuvaten, miten naiset todellisuudessa käyttävät valtaa miehiinsä eli nykivät naruja kulisseissa. Sellaiset oikeudet, jotka eivät realisoidu käytännössä, jäävät kuitenkin sanahelinäksi.
Naisen käsittäminen salaperäisenä tai hauraana liittyy naisiin itseensä ja naisten omiin kokemuksiin miltei yhtä vähän kuin löytöretkeilijöiden kuvaukset “villeistä” alkuperäisasukkaisiin itseensä. Pikemminkin kuin naiselle annetun määritelmän sisältöön, “naisellisuuden” ongelmallisuus kiteytyy siihen, miten naisen määrittely tietynlaiseksi toteuttaa miehen itse-määrittelyä. Beauvoir kuvaa:
“Mies heijastaa naiseen kaiken, mitä haluaa, pelkää, rakastaa, vihaa. Ja naisesta on vaikea sanoa mitään täsmällistä siksi, että naisesta mies etsii itseään kokonaisuutena [...].” (Beauvoir 2009, 351. suom. Koskinen, Lukkari & Ruonakoski.)
Naisen “suurempi ruumiillisuus” korostaa miehen henkisyyttä; naisen vähäinen tahdonlujuus tuo esiin miehen hallitsevan tahdon, jne… [1] Feministit ovatkin suhtautuneet kriittisesti naisellisuuteen ja naiseuden käsitteeseen. Jo Beauvoir huomautti, miten miehet ovat keksineet naisen. Miten “naisella” voisi olla jotain positiivista sisältöä? Tästä onkin tullut keskeinen feministisen ajattelun pohdinnan aihe, josta on päästy erilaisiin johtopäätöksiin, aina naiseuden dekonstruktiosta sen uudenlaiseen haltuunottoon ja määrittelyyn.
Kun monet tytöt kertovat olevansa enemmän poikatyttöjä, missä määrittyy tämä “todellinen tyttöys”? Mikseivät yksittäiset kokemukset muuta sitä? Beauvoir selventää:
“Myyttinen ajattelu asettaakin naisten vaihtelevaa, kontingenttia ja moninaista eksistenssiä vastaan Ikuisen Naisellisuuden, joka on yksi, ainoa ja järkkymätön. Kun lihaa ja verta olevien naisten käyttäytyminen on ristiriidassa Ikuisen Naisellisuuden määritelmien kanssa, täytyy tietenkin naisten itsensä olla väärässä. Naisellisuutta ei julisteta naisten olemukseksi, vaan sen sijaan naiset julistetaan epänaisellisiksi. Kokemukseen perustuva todistusaineisto ei voi mitenkään horjuttaa myyttiä.” (Beauvoir 2009, 427. suom. Koskinen, Lukkari & Ruonakoski.)
Naisilla ei ole oikeutta määritellä naiseuttaan uudelleen, vaan heitä kehotetaan palaamaan ruotuun. Kokemukset miesten ja naisten keskinäisestä moninaisuudesta eivät onnistu murtamaan näitä oletuksia, jotka nykyisin ehkä kulkevat useimmiten stereotypioiden nimillä. Poikkeus vahvistaa säännön ja niin edelleen.
Mitä on “se luonnollinen erilaisuus”?
Erityisyyden korostuksen ongelmallisuus tulee esiin heti, mikäli laitamme sukupuolen paikalle minkä tahansa muun ominaisuuden. Voimme tuomita kastijaon, synnynnäiset luokkaominaisuudet tai etnisyyteen perustuvan erilaisuuden barbaarisena jäänteenä, mutta kun kysymykseen tulee sukupuoli, vedotaan luonnollisuuteen. Sukupuoli on eri asia. Onhan?
Sukupuolten tutkimuksen historia on tietynlaisen yhteiskunnallisen järjestyksen oikeuttamisen historiaa. Keskeisimmin perinteemme käsitykseen sukupuolten luonnollisesta erilaisuudesta on vaikuttanut Aristoteles, joka sorvaili oman “todistuksensa” naisten ja miesten luonnollisesta erilaisuudesta ja eriarvoisuudesta vastavetona opettajansa Platonin kreikkalaisen kaupunkivaltion mieskeskeisen kansalaisuuden kontekstiin nähden hyvinkin radikaaliin näkemykseen, jonka mukaan myös naiset olivat kykeneviä Platonin ihannevaltion kaikkiin, myös korkeimpiin, tehtäviin. (Platon kylläkin painotti vahvasti ihmisten välisiä kyvyllisiä eroja, eli miehessä ja miehessä ja naisessa ja naisessa oli eroa). Aristoteleelle tämä ei todellakaan ollut ok, vaan hän esitteli oppinsa, jonka mukaan sekä orjat että naiset ovat epätäydellisiä suhteessa vapaisiin miehiin. Perusteet tällä eivät olleet aivan aukottomia, vaan myös naisella on järki, mutta erilainen kuin miehen. Keskeinen peruste naisen ja miehen kategoriselle erolle oli “miten asiat ovat”, eli luonnollinen tila aka. kaupunkivaltio, jossa vapaat miehet käyttivät valtaa. Teleologista maailmanselitystä kannattavalle, tämä tietenkin on vallan viehättävä selitys. [2] Jostain kumman syystä vallan kahvassa ollaan aina oltu kovin mieltyneitä teorioihin, joilla tuetaan tuon vallan oikeutusta…
Samankaltainen naisen ja miehen olemuksellista eroa kannattava näkemys on vaikuttanut vahvasti kristilliseen käsitykseen sekä erilaisiin moderneihin käsityksiin valtiosta, keskeisimpänä Hegelin jäsennys valtion ja perheen suhteesta. Hegelkin tietysti muistaa painottaa, miten nainen on periaatteessa tasa-arvoinen ja hänellä on omat, naiselliset hyveet, mutta nainen on kuitenkin perheessä ja valtiossa miehen alamainen, olkoonkin viimeisellä tuomiolla yhtäläisen arvoinen. [3]
Erilaisuudet ja vastakkaisuudet
Naisen ja miehen välillä on erilaisuutta; sen sijaan se, että näiden erojen näkee muodostavan vastakkaiset olemisen tavat, vaatii kuitenkin mielikuvituksellista tulkintaa aristoteelis-hegeliläisessä hengessä. Tiettyjen inhimillisen elämän kannalta keskeisten piirteiden näkeminen keskenään poissulkevina ja vastakkaisina, siten että vain toinen, esimerkiksi vain joko tunne tai järki, voi ilmetä tai esiintyä vallitsevana vaikuttaa vaativan sitoutumista tietynlaisiin ennakko-oletuksiin. Tältä perustalta kuitenkin toimitaan silloin, kun tunteellisuus ja hellyys nähdään tyttömäisinä, ja pikkupoikaa vaaditaan “kovettamaan luontonsa” ja olemaan “kuin mies”. (Tähän liittyy myös naiselliseksi miellettyjen piirteiden vähäinen arvostus.) Naisessa ja miehessä on paljon enemmän samaa kuin erilaista. Kyllä, odotan edelleen aivokuvaa, jossa esitellään “järjen alue”, joka tukkii tunnetiehyet, tms.
Perinteisesti naisen ja miehen erilaisuus on nähty kategorisena, kahden erilaisen olennon erilaisuutta. Sukupuolien kuvauksiin liittyy keskinäisen poissulkevuuden logiikka: mikäli jokin piirre on “miehistä”, tulee se merkitsemään ei-naisellista ja päinvastoin. Juuri tällainen vastakkaisuus saa lauseen “pojat ovat hyviä matematiikassa” merkitsemään sitä, etteivät tytöt ole, vaan tytöillä on ikään kuin jonkinlaisen harmonisuuden vuoksi oltava muunlaisia kykyjä!
Sukupuolten välisen keskinäisen erilaisuuden jäsennystä vastakkaisina ei voi erottaa perheen muodostumisen kuvauksista; perheyksikön tueksi on esitetty erilaisia perusteluja tästä luonnollisesta erilaisuudesta. Esimerkiksi suomalainen filosofi Erik Ahlman muotoili vuonna 1920 artikkelissaan aristoteelista perinnettä noudattaen ja romanttisessa hengessä, että miehen pyrkimyksenä on oman persoonan korostaminen ja arvojen luominen, naisen taas mukautua tähän ja tukea miestä. Nainen ei voi eikä halua luoda arvoja, vaan hän elää miehen kautta. Näin nainen ja mies muodostavat ihanteellisen hierarkkisen perheyksikön, jossa on yksi tahto, miehen. [4] Sanomattakin on selvää, että romantiikan ajan kuvaukset perheestä ovat varma tie epäonneen, sillä oletus, että toinen täydentää minun epätäydellisyyteni ja muodostamme keskenämme “kollektiivipersoonallisuuden”, ei vastaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Eipä sillä, ettei tällainen näkemys olisi suosittu edelleen…
Luontaisen erilaisuuden perusteella yhteen liittyvä perheyksikkö on edelleen suosittu argumentti sukupuolten erilaisuuden puolesta. Yhteiskunta romahtaa, ellei… Voidaan esittää väitteitä, että ihmisistä tulee kasvattaa erilaisia, jotta yhteiskunta toimii. Tällaiset perustelut ovat kuitenkin normatiivisia, eivätkä kuvaavia. Tämä puoli on syytä tunnistaa, mikäli haluaa vedota siihen, että naisten ja miesten erilaisuus nyt vain tukee perheen olemassaoloa, sen sijaan että pyrkii verhoamaan väitteet sukupuolten erilaisista luonnoista tieteellisen neutraaliuden kaapuun. Vastaavasti on syytä vastata siihen, miksi juuri erilaiset sukupuolielimet ovat tämä piirre, jonka mukaan yhteiskunnalla on oikeus suorittaa valikointia? “Naiset voivat tulla raskaiksi ja synnyttää!” Sukupuolten erilaisuuden perustelu valmistumisena äitiyteen on tietenkin oma lukunsa. Jokseenkin kaksinaismoralistisesti naisen potentiaalisen äitiyden oletaan ulottuvan myös muille elämänalueille, kun taas harvoin miehen mahdollisen isyyden oletetaan vaikuttavan hänen toimintaansa – hyvänä esimerkkinä tästä se, miten kysymystä työn ja perheen yhteensovittamisesta ei juuri koskaan esitetä korkeassa asemassa oleville miehille. [5] Kun tiedämme, kuinka tärkeää vuorovaikutustaitojen ja empatian kehittyminen on, voisi tehdä päätelmän, että poikien kasvattaminen “potentiaaliseen isyyteen” voisi olla niin yksilöiden kuin yhteiskuntarauhan kannalta järjellistä. Maailmanrauhasta puhumattakaan.
Erot katoavat!
Kuulee valiteltavan, että sukupuolinormistoa vastustavat yrittävät tehdä kaikista samanlaisia. Tällainen väite perustuu oletukseen, jonka mukaan ihmisten erilaisuus kulminoituisi sukupuoliin. Tällaisen näkökulman mukaan satunnainen mies ja toinen satunnainen mies olisivat samankaltaisia. Ehkä ovat, ehkä eivät. Erot temperamenteissa ja luonteissa ja kyvykkyyksissä eivät palaudu sukupuoliin, vaikka tiettyjä eroja onkin. Samaan tapaan kuin vaikkapa vasen- ja oikeakätisten välillä. Kuilu aivoista löydettyjen erojen ja näiden erojen vaikutuksen välillä on edelleen hämärän peitossa. Toisaalta tietyt, vääriksi osoitetut väitteet elävät tiukassa, kuten vaikkapa uskomus siitä, että miehet käyttävät vain toista aivopuoliskoa kuuntelemiseen. [6] Heti kun minkäänlaista viitettä sukupuolten erilaisuudesta löytyy, tarraudutaan tähän kuin hukkuva oljenkorteen. Kyse ei useinkaan ole vääristelystä vaan pikemminkin ylitulkinnasta ja yksinkertaistuksista. “Tiede ensin, ei faktoista voi kukaan loukkaantua.” Sen sijaan oireellista on, ettei tätä tieteellistä intohimoa löydy kaikkeen: miten sukupuolistereotyyppejä noudattavia tuloksia ei epäillä, vaan naisten alempi matemaattinen kyvykkyys sekä tilallinen hahmotus otettiin kyseenalaistamattomana selviönä kovin kauan. [7] Tiede ensin – kunhan se tukee ennakko-odotuksia?
“Luonnollisten erojen” tutkiminen tapahtuukin aina tietynlaisessa kontekstissa, jossa odotukset ohjaavat tulkintoja; edelleen on tosiseikka, että naisen aivot painavat miehen aivoja vähemmän. Enää tätä ei tosin käytetä todisteena naisten vähäisemmästä aivokapasiteetista. Kallonmittauksiakaan ei enää harrastella, vaikka tiedämme ihmisryhmien kallojen kokojen keskinäisestä vaihtelusta. Toisaalta on varottava tekemästä “faktoista” eettisiä päätelmiä, mihin tuntuu nykyisin olevan houkutus vaikkapa aivokemian ja rikollisuuden välisestä yhteydestä puhuessa. Ennakko-oletukset ohjaavat sitä, mitä tutkitaan; vasta nyt aletaan todella tutkia ja hahmottaa eläinten älykkyyttä sen todellisessa mitassa – seikka, mikä ei sopinut pitkään hellittyyn ajatukseen ihmisestä luomakunnan kruununa. [8]
Väitänkin, että ihmisten sullominen kahteen suljettuun kategoriaan on nimenomaan sitä ihmisten välisten erojen poistamista. Usein väkivaltaisella ja yksilöä kohtaan epäeettisellä tavalla; ihmiskuvan hienoinen avautuminen seksuaalisuuden ja sukupuolen moneudelle ei -vielä- ole päästänyt irti joko-tai -jäsennyksestä. Homoseksuaalisten miesten oletetaan muistuttavan naisia ja päinvastoin ja homous on uhka juuri mieheyden menettämisessä – homomiesten aivojen oletettua naismaisuutta on etsitty neurotieteessäkin, mutta jokseenkin tuloksetta. [9] Mikäli ihminen ei koe biologista sukupuoltaan omakseen, korjausleikkaukseen pääsyn edellytyksenä on vaatimus siitä, että täyttää, ts. kertoo täyttävänsä, keskimääräisen sukupuoliroolin. [10]
Olen tarkoituksella kirjoittanut miehistä ja naisista, sillä tämänlainen jako ei käytännössä mahdollista muuta kuin miehiä ja naisia ja näiden enemmän tai vähemmän päteviä jäljitelmiä. Sukupuolten jäsennys vastakkaisina ohjaa vahvasti edelleen käsitystämme ihmisistä, siten että poikkeavuudet “palautetaan” tai normalisoidaan vastaamaan ja tukemaan sukupuolijärjestelmää. Selkeitä tilanteita pakottamisesta kaksinapaisuuteen on intersukupuolisten vastasyntyneiden “luonnollistaminen” ei-lääketieteellisten perustein, eli “koska ympäristö ei hyväksy”. [11]
Summauksena
Käsitykset sukupuolten välisestä erilaisuudesta ovat vaihdelleet ajan saatossa radikaalisti; voimakkaat tunteet on koettu ajoittain maskuliinisiksi, sillä naisten ei ole “luontaisen passiivisuutensa” vuoksi uskottu niitä voivan tuntea. Pyöräily (!) ja ratsastus on nähty naisten naiseutta turmelevina. Vauhti ja ruumiillinen rasitus eivät yksinkertaisesti sovi naiselle! Samaan tapaan nykyään puhutaan vaikkapa naisten nyrkkeilystä. Naisten erilaisuutta on perusteltu erilaisin väittein, mutta yksi asia on pysynyt: erilaisin tavoin on pyritty pitämään vallitseva järjestys yllä. Ei naisia teatterilavalle! Yliopistoon! Maalauskursseille! Pörssiklubeille! Mäkihyppytorniin!
Mitä tulee sukupuolten väliseen erilaisuuteen, niin J. S. Mill on 1800-luvulla muotoillut vahvan argumentin sukupuolisen erilaisuuden luonnollisuuden korostuksen vaaroista. Positivistina Mill halusi eroon uskomuksista ja taikauskosta. Kun tuolloin naisten kasvatus ja yhteiskunnallinen asema poikkesi vahvasti miesten asemasta, ja kun tiedettiin, miten vahvasti kasvatus vaikuttaa siihen, millaiseksi kehittyy, oli syytä tehdä päätelmä siitä, ettei naisten ja miesten välisestä erilaisuudesta voi vielä sanoa juuri mitään. Toisaalta Mill päätteli, että mikäli joskus ilmenisi, että naiset poikkeavat perustavasti miehistä, tämäkään ei voi merkitä perustetta naisten kansalaisoikeuksia vastaan. [12] Kasvatus poikkeaa tyttöjen ja poikien osalta edelleen huomattavasti enemmän kuin mitä ihmiset haluavat myöntää. [13] On syytä olla hakkaamatta kiveen minkäänlaista pysyvää määritystä, etenkin kun tiedetään, miten ihmistä ei voi tutkia samoin kuin ei-itsetietoista olentoa, vaan ihmiset peilaavat heistä kertovia käsityksiä. Ketään ei ole syytä pakottaa luopumaan uskomasta naisten ja miesten erilaisuuteen, mutta tällainen vakaumus ei pyyhi pois niitä ongelmia, joita kireät sukupuoliroolit ovat vahingollisia – kaikille.
Voi olla henkilökohtaisesti tyydyttävää tai helppoa kohdella ihmisiä ensisijassa tietynlaisten ryhmien edustajina. Tottumuksesta tulee helposti toinen luonto. Historia voi opettaa sen verran, että joka kerta, kun kokee tarvetta määritellä tarkkaan millainen toinen yksilö on, kannattaa miettiä kaksi kertaa. Juuri oletukseen siitä, että naiset ovat lajia X, selkeästi määriteltävissä suhteessa mieheen, kiteytyy naisellisuuden alisteisuuden olemus; uskomukseen siitä, että naisesta voi kertoa jonkinlaisen yleisen totuuden. Naisista on yhtä monta totuutta kuin naisia on; sama koskee miehiä. Kenelläkään ei voi olla etuosto-oikeutta naisellisuuteen (tai mieheyteen); kukaan yksittäinen nainen ei voi kumota sukupuolirooleihin liittyviä epäoikeudenmukaisuuksia omaan kokemukseensa vedoten, vaikka voi tietenkin puhua itsestään.
edit 5.4.2013. pilkkujen poistoa
Viitteet:
1. Tätä aihetta ovat laajemmin käsitelleet mm. Luce Irigaray sekä Jacques Derrida. Naiset eivät tietenkään ole olleet ainoita tässä roolissa, sillä kyse on ollut hallitsevan luokan, etuoikeutettujen miesten tavasta asettaa “kaikki muut” näyttelemään tietynlaista, omaa erityistä asemaansa tukevaa roolia.
2. Alanen 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.) Huom. Luonnehdintani Aristoteleestä kuten muistakin ajattelijoista on tarkoituksellisen yksinkertaistava.
3. Patoluoto 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.)
4. Alanen, Haaparanta & Lumme 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.)
5. ks. esim. “Työn ja perheen sovittelua ja erottelua”. Minna.fi. http://www.minna.fi/web/guest/tyon_ja_perheen_sovittelua_ja_erottelua
6. Christian Jarrett: “Two Myths and Three Facts About the Differences in Men and Women’s Brains”, Brain Myths/Psychology Today.
http://www.psychologytoday.com/blog/brain-myths/201207/two-myths-and-three-facts-about-the-differences-in-men-and-womens-brains
7. ks. esim. uutinen: “Math Scores Show No Gap for Girls, Study Finds”, The New York Times/2008.
http://www.nytimes.com/2008/07/25/education/25math.html?_r=0
sekä
“Koulu voi selittää sukupuolierot avaruudellisessa hahmottamisessa”. Tiede-lehden verkkosivut.
http://www.tiede.fi/uutiset/4400/koulu_voi_selittaa_sukupuolierot_avaruudellisessa_
8. Yksi pitkään vähällä tutkimuksella ollut alue on naisten homoseksuaalisuus ja sen kehitys, jonka on oletettu olevan tietynlainen versio miehen homoseksuaalisen identiteetin kehityksestä. ks. Diamond 2008.
9. Diamond 2008, 43-.
10. ks. esim. Venla Pystynen: “Sukupuoltaan korjaava Lauri Punamäki: Väljemmät sukupuoliroolit säästäisivät ihmishenkiä” HS 28.3.2013. “Psykiatri kirjasi papereihin, että hänellä oli jykevät kengät. Se oli ilmeisesti psykiatrin mielestä merkki miesidentiteetistä. Entä jos hän olisikin pitänyt siroista jalkineista? Hän tajusi, että mitä perinteisemmän sukupuoliroolin omaksui, sitä varmemmin psykiatri antaisi diagnoosin. Hetaa ärsytti. Normien mukaisessa mieheydessä oli paljon sellaista, josta hän ei pitänyt. Miesten ei esimerkiksi sopinut olla herkkiä ja huolehtivaisia. Hänen empaattisuutensa uhkasi hänen uskottavuuttaan. “On absurdia, että yksittäiset psykiatrit määrittävät, millaisia miesten ja naisten pitää olla”, hän sanoo nyt.”
11. Lotta Peltonen: “Saanko näyttää sellaiselta kuin olen? Sukupuolen moninaisuus ja voimauttava valokuva.” Paatos 3/2011.
http://jarjestot.uta.fi/aatos/paatos/arkisto/311/paatos31102.html
12. Kilpi & Sintonen 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.)
13. Tästä on olemassa erilaisia tutkimuksia, uusimpana Suomessa Elina Pajun sosiologian väitöskirja päiväkodin arjesta. Yhdysvalloista taas: “Tutkimus: Vanhemmat tekevät tietämättään tytöistä alisuoriutujia” Yle-uutiset.
http://yle.fi/uutiset/tutkimus_vanhemmat_tekevat_tietamattaan_tytoista_alisuoriutujia/6492295
Kirjallisuus/taustatieto:
Beauvoir, Simone de, Toinen sukupuoli I. Tosiasiat ja myytit. Suom. Koskinen, Lukkari & Ruonakoski. WSOY, 2009.
Diamond, Lisa M., Sexual Fluidity. Understanding Women’s Love and Desire. Harward University Press, 2008.
Keller, Evelyn Fox, Tieteen sisarpuoli – pohdintoja sukupuolesta ja tieteestä. Vastapaino, 1988.
Nainen, järki ja ihmisarvo. Filosofian klassikoiden naiskäsityksiä. Lilli Alanen, Leila Haaparanta & Terhi Lumme (toim.) WSOY, 1986.
Catherine Vidalin esitelmä ”Le cerveau a-t-il un sexe?” ks.
http://www.tedxparis.com/talks/catherine-vidal-le-cerveau-a-t-il-un-sexe/
Toivotamme iloista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Kannatamme tasa-arvoista avioliittolakia ja kannustamme myös lukijoitamme allekirjoittamaan tänään avautuneen kansalaisaloitteen.
Lisätietoa kampanjasta:
http://www.tahdon2013.fi/
Ohjeet:
-Mene osoitteeseen
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/192
-Kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliitosta löydät kohdasta ‘Selaa kansalaisaloitteita’.
-Tunnistaudu palveluun verkkopankkitunnuksillasi, anna allekirjoituksesi ja ole mukana tekemässä tasa-arvoisempaa Suomea.
Allekirjoittaminen on mahdollista myös osoitteessa www.avoinministerio.fi
Halutessasi voit allekirjoittaa kannatusilmoituksen myös paperisesti. Tahdon2013-kampanjan aktiivit keräävät nimiä ympäri Suomen koko kampanjan ajan.
Johanna Hiitola, Katariina Mäkinen ja Elina Halttunen-Riikonen
***
Aika ajoin framille nousee pohdintaa siitä, mikä on feminismin merkitys nykypäivänä. Yleensä näkökulmaksi valikoituu tuttu ja turvallinen: “eikös kaikki ole jo saavutettu ja miksi feministit edelleen pyörivät poteroissaan?” Tämänkaltaiset pohdinnat eivät yleensä huomioi sitä, kuinka taajaan tasa-arvopolitiikkaa ja sen tarvetta kyseenalaistetaan, ja tulevat positioineeksi itsensä jonkinlaiseksi “yksittäiseksi poleemiseksi ääneksi”, joka vaivoin uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevan feminismikonsensuksen. Uusin anti tällä rintamalla on Anna Perhon blogiteksti 13.2.2013 aiheesta ”Koska olen tyttö” Ylen nettisivuilla [1]. Perhon kirjoituksen tarkoitus oli ilmeisesti perustella sitä, miksi hän ei ole feministi, (aihe, jota hän on käsitellyt aiemminkin antaumuksella [2])– ja siksi ajattelimme hieman kommentoida tekstiä omasta näkökulmastamme.
Perhon otsikko on sama kuin Planin ”Because I’m a girl” -kampanjalla, joka tukee tyttöjen koulutusta ja suojelua kehitysmaissa. Otsikko onkin kuvaava, sillä tekstissä suomalainen toteutunut tasa-arvo asetetaan vastakohdaksi ”maailman naisille”, jotka eivät samanlaisista mahdollisuuksista nauti. Vastakkainasettelujen aika.
Kiinnostavinta Perhon tekstissä on kuitenkin aivan viimeinen kappale, jossa todetaan meidän asettavan suurimmat rajat itsellemme aivan itse. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Sarasvuon kaltaiset yltiöindividualistit ovat esittäneet juuri tuota reseptiä menestyksen salaisuutena jo vuosia. [3] Älkää valittako, kaikki on teistä itsestänne kiinni. Ainakin Suomessa, vaikka ”maailmalla” (mikä se onkaan?) saattaa ollakin toisin. Näin ihminen nähdään oman onnensa seppänä. Ei ole olemassa kultalusikka suussa syntyneitä tai heikoista oloista ponnistavia. Kaikki ovat samalla viivalla omien henkilökohtaisten ominaisuuksiensa kanssa. Eriarvoisuus on passé.
Tässä kohtaa tulee usein epätoivoinen olo, etenkin siinä vaiheessa kun edessä on noin sadastuhannes ”kriittinen” puheenvuoro, jossa hoetaan samoja asioita. Yksilö, yksilö, yksilö. Valinnat, valinnat, valinnat. Feministit yrittävät purkaa, kyseenalaistaa ja ehkä muuttaakin rakenteita, mutta vastaan iskee yksilöiden armeija. Niiden, joille eriarvoistavilla rakenteilla ei ole merkitystä. Ei sukupuolistuneella väkivallalla (tässä voi tutustua vaikka kuolemansyytilastoihin – on muuten ihan globaali trendi), miesten suurilla itsemurhaluvuilla, palkkaeroilla, työssäkäynnin ja vanhemmuuden epätasaisella jakautumisella, jne., jne., jne. Ikään kuin se, että Suomessa lainsäädännön tasolla kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet, pyyhkisi sukupuolen näkyvistä. Pois käytännöistä, perheistä, kaduilta, kodeista.
Katariina Mäkinen kirjoittaa väitöskirjassaan yksilökeskeisyydestä työelämävalmennuksen kentällä [4]. Tutkimuksen havaintona on muun muassa, että ilmapiiri on sellainen, jossa yhteiskunnalliset suhteet, konfliktit ja ristiriidat, kuten myös niihin liittyvät epätasa-arvoisuudet, artikuloituvat yksilöllisinä eli tulevat ymmärretyiksi yksilön sisäisinä ongelmina. Tutkimuksessa haastatellut naiset kertovat oman tarinansa selviytymisen kautta siten, että erilaiset sukupuoleen liittyvät vaikeatkin työelämää koskevat ulossulkemiset tulevat ymmärretyiksi yksilöllisenä kamppailuna. Naiset, jotka kertovat syrjinnästä työelämässä, tekevät näistä kamppailuista osan oman yksilöllisyyttään – se, että he olivat selvinneet, on tehnyt heistä kyvykkäitä. Naisen sukupuoli saattaa siis olla hyödyllinen yksilöllisyyden tekemisen väline. Mutta vain siinä tapauksessa, ettei nainen asetu uhrin rooliin. Tätä samaa toistaa Anna Perho viitatessaan kollektiivisiin itkupotkuraivareihin. Ymmärrettävästi, sillä juuri tällä tavoin nainen voi käyttää sukupuoltaan vahvuutena. Olla yksi niistä vahvoista, jotka eivät valittamiskulttuuriin osallistu. Kukaan ei kai ole vaatimassa Perhoa osallistumaan feministiseen vallankumoukseen tai osoittavan merkittävissä määrin solidaarisuutta, mutta oman pärjäämisen ja oman elämän ongelmattomuuden ei voi katsoa riittävän oikeudeksi lakaista muiden kokemia ongelmia maton alle, tai yrittää viedä niistä puhumisesta oikeutus.
Toinen vähintäänkin kestämätön argumentti on se, ettei mistään epäkohdista tulisi huomauttaa, sillä meillä Suomessa on asiat niin paljon paremmin kuin ”muualla”. Tämä pitää varmasti paikkansa suhteessa joihinkin maihin, tai tarkemmin sanottuna joidenkin valtioiden lainsäädäntöön, mutta samalla unohtuu se, ettei Suomen suhteellisen hyvä (joskaan ei ollenkaan täydellinen) tilanne ole syntynyt tyhjästä vaan kovalla työllä ja kamppailuilla. Aiemmin kamppailtiin esimerkiksi naisten oikeudesta ryhtyä papiksi tai pukeutua housuihin – nyt kamppaillaan samalla tavoin esimerkiksi avioliittolainsäädännön muuttamisesta tasa-arvoiseksi. Yhteiskunnallisiin muutoksiin on tarvittu ja tarvitaan naisasianaisia ja feministejä, eikä mikään saavutettu edistys ole itsestäänselvyys – mikäli feminismi nyt julistetaan turhaksi, on hyvinkin mahdollista että kehitys kääntyy vallan toiseen suuntaan. Mitä sitten pitäisi tehdä?
Ratkaisu ei ainakaan ole korostaa yksilön valintoja ja unohtaa yhteiskunnalliset eriarvoisuudet. Se, että ”valitsee” tismalleen samalla tavoin kuin kaikki muutkin, ei varsinaisesti kerro vapaudesta vaan pikemminkin niistä tiukoista normeista, joiden kautta meidät ohjataan toimimaan. Kuten Anu Silfverberg kirjoittaa:
“Yksilöllisyys on sitä, mitä ihminen kuvittelee harjoittavansa silloin, kun on oikeasti numero keskellä Tilastokeskuksen taulukkoa.” [5]
Samalla tavoin valitseminen ei tietenkään ole sen enempää tuomittavaa kuin eri tavoin valitseminen, mutta kaikkien kanssa samalla tavoin toimiminen, vaikkapa traditionaalisiin sukupuolirooleihin kiinnittyminen, ei myöskään ole erityisen kumouksellista.
Viitteet:
1.
http://yle.fi/uutiset/anna_perho_koska_olen_tytto/6493377
2. Perho on miettinyt feminismin merkitystä jo vuonna 2005 City-lehden artikkelissa, jossa feminismin mahdollinen anti kirjoittajalle näytti liittyvän kiinnostavasti juuri yksilölliseen kehitykseen: ”Haluan antaa feminismille mahdollisuuden ja tulla sitä kautta ehkä tiedostavammaksi, jalommaksi ja paremmaksi ihmiseksi.” Ks.
http://www.city.fi/artikkeli/feministi-testi/1714/
3. Mm. Sarasvuon viimeisintä kannanottoa eriarvoisuudesta puhuttaessa eli viime A2-teemaillan jälkipuintia harjoittaa filosofi Ville Lähde tekstissään “Luokkapolitiikkaa vai moraalipolitiikkaa?” filosofia.fi-sivuston verkkolokissa: http://filosofia.fi/verkkoloki/#6394
4.
http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/arkisto/tiedote.html?id=74325
5.
http://nyt.fi/20130125-mitae-ajattelin-taenaeaen-perheen-uhka-nro-1/
Minja Koskela
Kun tarkastelee klassisen musiikin kaanonia, on huomattavaa, miten paljon valkoihoisia miehiä siihen on valittu. Peräänkuulutettaessa naissäveltäjän nimeä, vakiovastaus tulee usein jämäkästi: ”Kaija Saariaho.” Peräänkuulutettaessa naissäveltäjien nimiä, vastaus onkin jo vähemmän jämäkkä: ”Kaija Saariaho ja, hmm odotas… (1s-2min hiljaisuutta) No nyt! Clara Schumann!”
Muusikkona ja feministinä olen häkeltynyt siitä, kuinka klassinen musiikki on onnistuttu säilyttämään instituutiona, jossa eksklusiiviset käytännöt jylläävät ajoittain hyvinkin vapaasti. Ai, eivät jyllää? Niin että naisia on musiikkimaailmassa nykyään ihan arvostetuissa viroissa? No, on ja ei. Mutta mitä eksklusiivisiin käytäntöihin tulee, niin vapaasti ne tuntuvat joskus vellovan. Jos et usko, niin katso televisiota uudenvuodenpäivänä.
Wienin Filharmonikot on soittanut uudenvuoden konsertin Musikvereinin Kultaisessa salissa Wienissä vuodesta 1941 lähtien. Nykyään lähetys televisioidaan yli 70 maassa ja lähestulkoon 50 miljoonaa ihmistä seuraa, kun pääasiassa valkoisista, länsimaalaisista miehistä koostuva orkesteri soittaa puhdassointista taidemusiikkia otteella, joka on tunnettu paitsi herkkyydestä, myös rasismista ja sovinismista. Liioittelua? Tuskin.
Pienenä historiikkina kerrottakoon, että Wienin Filharmonikkojen puheenjohtaja oli toisen maailmansodan aikaan SS-upseeri ja orkesteri esiintyi useammin kuin kerran natsien propagandatilaisuuksissa. Liki puolet orkesterin jäsenistä kuului kansallissosialistiseen puolueeseen, mutta vain viisi sai sodan jälkeen potkut. Tai no, potkut ja potkut: kolme heistä nimittäin palasi orkesterin riveihin myöhemmin. Ai ei ole riittävää? Että liian kaukaista ja ei vaikuta nykykäytäntöihin? Selvä, en siis sano, että orkesterissa on natseja (enää). Sovinistisia käytäntöjä valitettavasti kyllä.
Pikakelaus: vuonna 1997 harpisti Annan Lelkes hyväksyttiin orkesterin ensimmäiseksi naisjäseneksi. Tähän saakka vain Lelkesin kädet olivat saaneet näkyä televisiolähetyksissä, muuten NAINEN oli verhon takana piilossa. Vuonna 2003 ensimmäinen ei-harpisti-nainen soitti uudenvuoden konsertissa varajäsenenä. Ursula Plaichinger sai sittemmin orkesterin jäsenyyden vuonna 2007. Vuonna 2010 Helsingin Sanomat uutisoi, että Albena Danailova on hyväksytty Wienin Filharmonikoihin ensimmäisenä naisena yhdeksi orkesterin neljästä konserttimestarista. Kun viulua soittava orkesterimuusikko ylittää vuonna 2010 uutiskynnyksen tulemalla palkatuksi, voi mielestäni oikeutetusti kysyä: miten on mahdollista, ettei orkesterin yleisö lotkauta korviaan kuin korkeintaan musiikillisesta riitasoinnusta?
Lucy Green (1997) esittää väitteen, jonka mukaan musiikki itsessään muotoutuu ajatuksissa miehiseksi, sillä sävelletyn musiikin takana on useimmiten mies. Myös Moisala ja Valkeila (1994) huomauttavat, että klassinen musiikki on helppo käsittää miehisen toiminnan alueeksi, sillä tietoa säveltävistä naisista, naisten sävellyksistä ja säveltävien naisten elämästä on alettu tuottaa vasta reilusti 1900-luvun puolivälin jälkeen. Ja jos säveltävä mies sekä miesten sävellyksiä käsittelevä tieto tai – Wienin Filharmonikkojen tapauksessa – klassista musiikkia esittävä mies muuttuu normiksi, tulee naisesta sitä vasten poikkeus. Wienin Filharmonikoissa soittava mies on sääntö, perinteissä muotonsa saanut musiikillinen fakta. Ja kuka haluaisikaan häiritä tätä musiikin ilmenemismuotoa, kun sitä kerran on tituleerattu yhdeksi maailman kaunissointisimmista?
Kansan Uutiset kirjoitti 23.12. 2012 Wienin Filharmonikkojen tuolloin tulevasta Suomen vierailusta. Artikkelin aluksi käsiteltiin laajahkosti orkesterin antisemitistisestä historiaa ja nykyisiä, epätasa-arvoisia käytäntöjä. Lopuksi kirjoittaja tyytyi kuitenkin toteamaan: ”Sisältääpä orkesterin historia ja nykyisyys kuinka arkaluontoisia seikkoja tahansa, yksi asia on kiistaton. Wienin Filharmonikot soittaa ylivertaisen hyvin, herkästi ja kauniisti ja absoluuttisen virheettömästi.” Puhdas sointi tuntuukin muodostuneen tukipilariksi, jolla orkesterin käytäntöjä perustellaan. Sillä mitä tekemistä orkesterin kokoonpanolla loppujen lopuksi on kauniin ja tinkimättömän musiikillisen lopputuloksen kanssa? Eikö kuulijan tulisi tyytyä kuuntelemaan, ei kritisoimaan?
Pierre Bourdieu (1987) esittää, että lukuisista taidemuodoista musiikki edustaa verrattain radikaalia sekä absoluuttista sosiaalisen maailman kieltämistä: asettuessaan sanojen ulkopuolelle musiikki ei sinänsä sano mitään eikä sillä välttämättä ole mitään sanottavaa. Kuitenkin konsertissa käyminen tai instrumentalismi on kiinteästi muun muassa yhteiskuntaluokkaan sekä koulutukselliseen pääomaan liittyvää. Bourdieun kuvailema taiteen abstrakti luonne antaneekin musiikille mahdollisuuden vedota autonomisuuteen ja puolueettomuuteen, toisin sanottuna ”taidetta taiteen vuoksi” -teesiin. Musiikin abstraktiudessa piilee kiistämättä yksi taiteenmuodon hienous, mutta leijaileva luonne saattaa myös peittää alleen epätasa-arvoisia asetelmia ja sosiaalisia rakenteita. Autonomiaesteettiset argumentit musiikillisten, epätasa-arvoisten käytäntöjen säilyttämiseksi eivät onnistu irrottamaan musiikkiteosta sosiaalisesta maailmasta, jossa se on saanut muotonsa ja jossa sitä edelleen muokataan. Näin ollen myöskään puolustuspuheenvuorot Wienin Filharmonikkojen käytäntöjen puolesta eivät kestä lähempää tarkastelua.
Tänäkin uutena vuotena liki 300 000 suomalaista kerääntyi televisioiden ääreen kuuntelemaan ja katselemaan orkesteria, jonka käytännöt eivät ole juurikaan muuttuneet sitten sen perustamisvuoden 1842. Käsittääkseni kulttuurin ja perinteiden arvostus ei kuitenkaan vähene, vaikka ne muotoutuisivat ajan myötä uudelleen. Sen sijaan ne voivat rikastua saamistaan lisäsävyistä ja uusista merkityksistä. Toistaiseksi Wienin filharmonikoissa ainoa rikkaus on sointi, joka yksin jää vähäiseksi avuksi sosiaalis-kulttuuristen puutteiden ja ilmiselvän syrjinnän rinnalla. Oma televisioni jäi siis tälläkin kertaa kiinni, mutta pysyn toiveikkaana: ehkä vuosien päästä kuuluisa musiikillinen ote taittuu orkesterissa, jonka jäsenyyteen vaaditaan muutakin kuin valkoinen iho ja miessukupuoli. Silloin saatan itsekin antautua wieniläisvalssien pyörteisiin.
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Sibeliusakatemiassa ja sukupuolentutkimuksen maisteriopintoja Tampereen yliopistossa.
Kirjallisuus:
Bourdieu, P. 1987. Sosiologian kysymyksiä. Suomentaja J.P. Roos. Tampere: Vastapaino.
Green, L. 1997. Music, Gender, Education. Cambridge: Cambridge University Press.
Moisala, P. & Valkeila, R. 1994. Musiikin toinen sukupuoli. Jyväskylä: Gummerus.
Saana Jukola
Tässä kirjoituksessa käsittelen yhdysvaltalaisen tieteenfilosofi Helen Longinon teoriaa tieteellisen tiedon luonteesta ja tieteen arvovapauden kritiikistä. Vuonna 1944 syntynyt Longino on julkaissut kaksi monografiaa (Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry vuonna 1990 ja The Fate of Knowledge vuonna 2002) ja hänen kolmannen teoksensa Studying Human Behavior: How Scientists Investigate Aggression and Sexuality on määrä ilmestyä vuoden 2013 alussa.
Longinon tarkastelussa tiede näyttäytyy prosessina, joka on oleellisella tavalla yhteydessä yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Hän yhdistää työssään feministisen näkökulman perinteisiin tieteenfilosofisiin kysymyksenasetteluihin ja nostaa aiemmin lähinnä feministien kiinnostuksenkohteena olleita ongelmia yleiseen filosofiseen keskusteluun.
Kirjoituksessa keskityn käsittelemään perinteistä, monien tahojen ongelmallisena pitämää, käsitystä tieteen arvovapaudesta ja Loginon vaihtoehtoista tapaa ymmärtää tieteen objektiivisuus. Esittelen ensiksi tieteenfilosofian perinteisiä näkemyksiä aiheesta, ja taustoitan muutoinkin keskustelua tieteen objektiivisuudesta. Perinteisesti on uskottu, että tieteen arvovapaus voidaan turvata vaatimalla tutkijoita olemaan puolueettomia ja seuraamaan logiikkaa. Seuraavaksi siirryn Longinon tarjoamaan ratkaisuun, eli kontekstuaaliseen empirismiin: tarkastelen alimääräytyneisyyden ongelmaa, taustaoletusten roolia tieteellisessä päättelyssä ja objektiivisuuden sosiaalista luonnetta. Lopuksi kirjoitan muutaman sanan siitä, mitä feministinen tiede Longinolle tarkoittaa.
Longinon ajattelun taustaa
Longino on työssään keskittynyt sosiaaliseen epistemologiaan[1] eli tarkastelemaan kysymystä siitä, millaisia ovat tiedon tuotannon sosiaaliset aspektit ja kuinka sosiaaliset suhteet, intressit ja institutionaaliset rakenteet vaikuttavat siihen, mitä kutsumme tiedoksi [2]. Erityisesti hän on tutkinut sitä, kuinka kulttuuriset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tieteeseen. Longinon mukaan tiedettä tutkivien on huomioitava se, että tiedettä tehdään tutkijayhteisössä, joka kuuluu laajempaan rahoittajien, kuluttajien ja kansalaisten muodostamaan yhteisöön [3]. Hänen tarkoituksenaan on siis harjoittaa filosofiaa, joka huomioi sosiaalitieteellisen, sekä tutkijayhteisöjen toimintaa että laajemmin ihmisten käyttäytymistä tarkastelevan, tutkimuksen tulokset eikä perustu idealisoituihin ja käytännössä mahdottomiin käsityksiin siitä, miten tutkijoiden tulisi tiedettä harjoittaa [4].
Longinon projekti on osa pitkää keskustelua siitä, millä tavalla tiedettä tutkiessa tulisi ottaa huomioon tutkimuksen sosiaalinen konteksti. Tämä keskustelu kulminoitui 1990-luvun puolivälissä niin kutsuttuun tieteiden sotaan, jossa joukko luonnontieteilijöitä ja filosofeja hyökkäsi sosiologisesti suuntautuneiden tieteentutkijoiden ajatuksia vastaan syyttäen heitä tieteen arvon vähättelemisestä. Kriitikot kokivat, että esittäessään kysymyksiä tutkijoiden aatteiden ja arvostusten vaikutuksesta tiedeyhteisössä vallalla oleviin teorioihin tieteentutkijat pyrkivät heikentämään tieteen arvovaltaa. Kriitikot kohdistivat tarkemmat syytöksensä lähinnä muutamaan feministiin sekä radikaaliin konstruktionistiin (esimerkiksi Bruno Latouriin), mutta tuomitsivat tällä perusteella koko tieteentutkimuksen irrationalismiksi [5].
Sosiaalisten tekijöiden roolia koskevan kiistan juuret ulottuvat kauas historiaan, mutta syvällisemmän keskustelun aloittajana voi pitää C.P. Snown alunperin vuonna 1963 julkaistua teosta Kaksi Kulttuuria, jossa Snow tuomitsee humanistisen kulttuurin ja luonnontieteellisen kulttuurin eriytymisen toisistaan: hänen mukaansa humanistit ja luonnontieteilijät eivät osaa keskustella keskenään, vaikka he yhdessä tuottavat suurimman osan maailmaa koskevasta ymmärryksestä. [6]
Ennen 1960-lukua sosiaalisten ja kulttuuristen arvojen ja aatteiden vaikutuksesta tieteen sisältöön ei juuri keskusteltu akateemisessa maailmassa: luonnontieteiden tutkijat kirjoittivat itse suuren osan tieteenhistoriasta joko ollessaan eläkkeellä tai vapaa-aikanaan. Suurin osa tieteenfilosofiaa taas pyrki selittämään luonnontieteiden menestystä, eikä haastamaan kuvaa tieteistä arvovapaina. Tieteensosiologiassa tutkittiin ennen 1970-lukua lähinnä tieteen sosiaalisia instituutioita, tutkijoiden motivaatiota ja hyväksyttävän tieteellisen käyttäytymisen normeja. [7] Merkittävä käänne tieteentutkimuksen alalla oli Thomas Kuhnin ensimmäisen kerran vuonna 1962 julkaistu teos The Structure of Scientific Revolutions, joka kyseenalaisti hallitsevan populaarin ja filosofisen kuvan tieteestä. Kuhnin ajattelu haastoi perinteisen epistemologian usealla tavalla. Hän hylkäsi vahvan realismin [8] ja perinteiset käsitykset tiedosta, tieteellisestä oikeuttamisesta (eli siitä, millä perusteella tutkijoiden tulisi hyväksyä jokin väite tai teoria) ja rationaalisuudesta. Hän myös keskittyi tarkastelemaan yhteisöä tiedon tuottajana ja haltijana yksittäisen tutkijan sijaan. [9] Longino on yksi Kuhnin projektia jatkaneista nykyajattelijoista.
Longino luokitellaan yleisesti feminististen empiristien[10] joukkoon. Feministiseksi empirismiksi kutsutaan usein näkemystä, jonka mukaan tieteeseen saattaa liittyä monia seksistisiä piirteitä, mutta systemaattisesti sovelletun tieteellisen metodin avulla asenteellisista töistä voidaan hankkiutua eroon. Siitä, millainen tuon metodin tulisi olla, toki käydään keskustelua. Feminististen empiristien mukaan tutkimuksen itseään korjaavat metodit ovat paras keino seksististen vääristymien poistamiseksi tieteen sisällöstä. Asenteisiin ja instituutioihin pesiytyneiden ennakkoluulojen poistamiseksi voidaan joutua tarkastelemaan myös eettisiä normeja ja suorittamaan tiedepoliittisia toimenpiteitä. [11] Feministiset empiristit eivät siis kannata niin kutsuttuun standpoint-epistemologiaan kuuluvaa näkemystä siitä, että naisten ja miesten tavat tarkastella maailmaa tai tehdä tiedettä poikkeaisivat perustavanlaatuisella tavalla toisistaan [12]: naiset eivät ole taipuvaisia pehmeämpään tieteen tekemisen tapaan, vuorovaikutukseen ja pyrkimykseen ymmärtää luonnon prosesseja niiden hallitsemisen sijaan.
Perinteinen näkemys tieteen arvovapaudesta
Ennen kuin siirryn Longinon teorian tarkasteluun, hahmottelen pääpiirteissään niin sanotun perinteisen näkemyksen tieteen arvovapaudesta, jota Longino on kritisoinut. Perinteisesti vallalla on ollut näkemys, jonka mukaan ainakin luonnontieteiden tutkimuksen on mahdollista olla arvovapaata. Tällä ei suinkaan ole tarkoitettu sitä, etteivät arvot, kuten pyrkimys teorioiden totuuteen tai tarkkuuteen, ohjaisi tutkimustoimintaa, vaan vapautta henkilökohtaisista, kulttuurisista ja sosiaalisista arvoista. Eettisten ja sosiaalisten arvojen vaikutusta tutkimusongelmien (Millaisiin tutkimuksiin Suomen Akatemian tai muiden rahoittajien tulisi kohdentaa rahoitusta?) ja -menetelmien valintaan (Saako tutkimuksessa käyttää menetelmiä, jotka tuottavat koehenkilöille suurta kipua?) on pidetty sopivana, mutta henkilökohtaiset mieltymykset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tämän näkemyksen mukaan tieteen sisältöön vain, jos tutkija on epäonnistunut tieteellisen metodin noudattamisessa – esimerkiksi jättänyt osan aineistostaan sivuun tilastoanalyysiä tehdessään saadakseen haluamansa tuloksen.
Perinteisen näkemyksen kannattajien mukaan tutkijoiden tulee tehdä päätelmiä neutraalisti relevantin (l. olennaisen) datan perusteella: Voimme saavuttaa luotettavaa, arvovapaata ja objektiivista[13] tietoa tekemällä tietoisen päätöksen pitää omat (poliittiset, eettiset ja sosiaaliset) arvomme sivussa tutkimustoiminnastamme. Näin voimme taata tieteen riippumattomuuden politiikasta ja uskonnosta.[14] Perinteisen näkemyksen mukainen kuva tieteellisestä toiminnasta on siis hyvin yksilökeskeinen, vaikka esimerkiksi kokeiden toistettavuuden vaatimus toki tunnistetaan. Tutkimuksen luotettavuus ja puolueettomuus palautuu kuitenkin siihen, kuinka hyvin yksittäiset tutkijat onnistuvat noudattamaan metodia.
Empiirinen alimääräytyneisyys ja taustaoletusten rooli päättelyssä
Perinteisen näkemyksen mukainen ajatus tieteen arvovapaudesta on kyseenalaistettu viime vuosikymmeninä, ja Longinon kontekstuaaliseksi empirismiksi kutsuttu teoria on ollut yksi sen vaikutusvaltaisimmista kritiikeistä. Kuten edellä mainittiin, perinteisen näkemyksen mukaan tutkijat voivat tehdä arvovapaita päätelmiä kerätyn aineiston pohjalta. Longinon mukaan tämä on mahdotonta. Perusteena tälle on hänen tulkintansa niin kutsutusta alimääräytyneisyyden ongelmasta. Tieteenfilosofiassa kutsutaan teorioiden empiiriseksi alimääräytyneisyydeksi sitä, että useampi keskenään ristiriitainen teoria saattaa samanaikaisesti olla yhteensopiva saman havaintoaineiston kanssa, jolloin pelkästään havainnon avulla ei voida ratkaista, mikä teorioista on tosi. [15]
Arkipäiväisenä esimerkkinä alimääräytyneisyydestä toimii kuvaus tilanteesta, jossa olen kävelyllä metsäautotiellä ystäväni kanssa. Yllättäen vastaamme ravaa hevonen. Pollella on selässään satula, päässään suitset ja jaloissaan suojat: on ilmiselvää, että se on tavalla tai toisella hankkiutunut eroon ratsastajastaan ja lähtenyt karkumatkalle. Leivällä houkuttelemalla saamme hevosen kiinni ja päätämme palauttaa sen tallilleen. Mutta mille tallille? Tiedämme, että lähistöllä on kaksi tallia, Kopukkila ja Uljaala. Meidän on pääteltävä, kummalta tilalta hevonen on kotoisin. Ratsastusta harrastava ystäväni on sitä mieltä, että hevosen on pakko olla peräisin kilparatsastukseen keskittyvältä Uljaalan tilalta, sillä hän tunnistaa satulan ja suitsien olevan erästä kallista esteratsastajien suosimaa merkkiä. Itse taas olen vakuuttunut karkulaisen olevan peräisin Kopukkilan harrastetallilta: kyseessä on nimittäin suomenhevonen, eikä omien näkemysteni mukaan ole mitenkään mahdollista, että sen rotuinen hevonen asuisi kilpatallilla arvokkaiden ulkomailta peräisin olevien hevosten seassa. Tässä tilanteessa sekä minulla että ystävällämme on käytössämme sama evidenssi eli hevonen, mutta teemme sen perusteella kaksi keskenään ristiriitaista päätelmää.
Longinolle alimääräytyneisyydessä on kyse siitä, millä perusteella katsomme jonkin asiaintilan tukevan jotain hypoteesiamme: miksi esimerkiksi tulkitsemme lasiputkessa olevan elohopeapatsaan korkeuden kertovan jotain lämpötilasta? Pelkkä elohopeapatsas ei viittaa mihinkään ilman oletusta siitä, että elohopealla on tapana käyttäytyä tietyllä tavalla eri lämpötiloissa ja että tuo käyttäytyminen on säännönmukaista. [16] Evidenssin ja hypoteesien välillä on siis kuilu: jotta voimme pitää asiaintilaa hypoteesiamme tukevana, on meillä oltava joitain oletuksia siitä, mitkä ovat asioiden väliset yhteydet. Longinon mukaan se, pitääkö henkilö jotain asiaintilaa relevanttina tietyn hypoteesin kannalta, riippuu hänen muista uskomuksistaan – niin sanotuista taustaoletuksista. Erilaisten taustaoletusten valossa huomio kiinnittyy ilmiön eri puoliin, jolloin sen voi nähdä tarjoavan vahvistusta joko yhdelle hypoteesille eri syistä tai jopa kahdelle toisensa poissulkevalle hypoteesille. [17] Edellisessä hevosesimerkissä omat taustaoletukseni koskivat sekä suomenhevosten rotuominaisuuksia ja soveltuvuutta kilpahevosiksi että kilparatsastajien taipumusta hankkia käyttöönsä tietyntyyppisiä ratsuja. Ystäväni taustaoletus oli, ettei harrasteratsastaja panostaisi tietyntyyppisiin varusteisiin.
Longinon keskeinen väite on, että osa päättelyyn vaikuttavista taustaoletuksista saattaa olla arvosidonnaisia. Tieteen sisältö sekä tieteellinen toiminta ovat aina vuorovaikutuksessa sosiaalisten tarpeiden ja arvojen kanssa, ja yhteiskunnallisten arvojen vaikutus ulottuu myös havaintojen tekemiseen, teorioiden rakentamiseen ja päättelyyn. [18] Esimerkkinä siitä, kuinka tutkijoiden arvolatautuneet oletukset voivat vaikuttaa aineiston tulkintaan, voi mainita naiskeräilijä- ja miesmetsästäjäteoriat ihmisen lajikehityksen selittäjänä. Molemmissa teorioissa vastausta ihmislajin kehitystä koskeviin kysymyksiin haettiin tarkastelemalla varhaisten ihmisapinoiden muuttuneita tapoja ja esimerkiksi fossiileista, jalanjäljistä ja työkaluista koostuvaa empiiristä aineistoa. Miesmetsästäjäteoriassa huomio kiinnitettiin muuttuneisiin metsästystapoihin ja urosten kiviaseiden käyttöön. Naiskeräilijäteorian kannattajat puolestaan selittävät työkalujen alkaneen kehittyä naaraiden ryhdyttyä hankkimaan ravintoa tikkuja ja keppejä käyttäen. Kumpikin teoria tarjoaa selityksen yhdelle ja samalle aineistolle, eikä valintaa teorioiden välillä voi tehdä pelkästään empiiriseen aineistoon turvautumalla. Naiskeräilijäteorian merkitys on siinä, että sen kehittäjät onnistuivat nostamaan esiin miesmetsästäjäteorian taustalla vaikuttavat androsentriset taustaoletukset, jotka olivat aiemmin jääneet näkymättömiksi. Toisaalta molemmat teoriat heijastavat varsin stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolirooleista. [19]
Evidenssi ei siis kaikissa tilanteissa määrää sitä, millaisia päätelmiä tutkijan tulisi sen perusteella tehdä. Eikö tällöin sitten ajauduta relativismiin eli siihen, että kaikkia näkemyksiä olisi tieteessä pidettävä yhtä pätevinä? Onko meidän hyväksyttävä kreationistien teoria maapallosta kuusi tuhatta vuotta vanhana tai todettava, että sydänsairauksia voidaan hoitaa yhtä tehokkaasti moderneilla koululääketieteen keinoilla ja homeopatialla? Miten tieteen objektiivisuus voidaan turvata, jos tutkijoiden yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset saattavat vaikuttaa heidän päättelyynsä? Longinon ratkaisu on tehdä ero tieteen objektiivisuuden ja arvovapauden välille. Toisin kuin perinteisen näkemyksen kannattajat ajattelevat, voi tiede Longinon mielestä olla objektiivista vaikkei se olekaan arvovapaata. Arvovapauteen pyrkiminen ei ole realistinen vaihtoehto, mutta tästä ei seuraa, että mitä hyvänsä teoriaa tulisi pitää pätevänä.
Yhteisön rooli tutkimuksen luotettavuuden turvaamisessa
Taustaoletusten vaikutus tieteelliseen päättelyyn näyttäytyy uhkana vain, jos pidetään kiinni perinteisen näkemyksen kannasta, jonka mukaan tutkimuksen luotettavuus riippuu yksittäisten tutkijoiden toiminnasta. Longinon kontekstuaalisessa empirismissä pyritään arvojen poissulkemisen sijaan niiden näkyviksi tekemiseen ja niiden roolin kontrollointiin: Tieteellinen toimintaan kuuluu hypoteesien rakentamisen ja kokeellisen testauksen lisäksi erottamattomasti hypoteesien ja taustaoletusten alistaminen käsitteelliselle kritiikille. Toisin sanoen tieteessä on tärkeää esittää kysymyksiä siitä, miksi jonkin havaittavan seikan uskotaan tukevan jotain tiettyä teoriaa – sen lisäksi, että tehtyjen kokeiden suoritustapoihin, aineiston keräykseen ja käytettyjen analyysimenetelmien käyttöön kiinnitetään huomiota. Kritiikin esittäminen ja siihen vastaaminen taas on luonteeltaan sosiaalista toimintaa. [20]
Koska tutkijoiden taustaoletukset vaikuttavat heidän päättelyynsä, vaikka he eivät usein sitä tunnistaisikaan, on tärkeää että yhteisön muut jäsenet pääsevät tarkastamaan aineiston, siitä tehdyt päätelmät ja kyseenalaistamaan päättelyyn vaikuttaneet oletukset. Longinon mukaan tutkijoiden käymä kriittinen keskustelu mahdollistaa sen, etteivät tutkimukset perusteetta heijastele tekijöidensä henkilökohtaisia tai kulttuurisia arvoja. Kritiikki voi tehdä piilossa olleet taustaoletukset näkyviksi ja mahdollistaa niiden muokkaamisen. Kontekstuaalisen empirismin näkökulmasta perinteisen näkemyksen mukainen menetelmä, ts. yksittäisten tutkijoiden pyrkimys päätellä puolueettomasti evidenssin perusteella, ei riitä takaamaan tieteen luotettavuutta. Tarvitaan myös käsitteellistä, metafyysistä ja eettistä pohdintaa; joskus metafyysisen pohdinnan täytyy edeltää sellaisten kysymysten muotoilua, jotka voidaan empiirisesti ratkaista. [21].
Longinon teoriassa tutkimuksen luotettavuus ja objektiivisuus perustuu siis yhteisön toiminnalle. Keskeiselle sijalle nousee vaatimus erilaisten kantojen esittämisestä. Yksimielisessä yhteisössä kritiikkiä ei ole, eikä taustaoletuksia päästä kyseenalaistamaan – jos niiden olemassaolo ylipäätään tunnistetaan. Toisin kuin perinteisessä näkemyksessä ajatellaan, tutkijoiden vahva sitoutuminen omiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin arvoihinsa voi olla tiedeyhteisön kannalta hyödyllistä, sillä se auttaa tekemään vastakkaisia taustaoletuksia näkyviksi [22]. Objektiivisuuden saavuttamiseksi on siis tärkeää huolehtia siitä, että yhteisö on avoin erilaisille mielipiteille ja erilaisista taustoista tuleville tutkijoille. [23] Vaadittaessa diversiteettiä (l. monimuotoisuutta, moninaisuutta) on hyvä kuitenkin pohtia, mitä tarpeellisella diversiteetillä oikeastaan tarkoitetaan [24]. On erotettava toisistaan tilanteet, joissa tietyn ryhmän sulkeminen tutkijayhteisön ulkopuolelle loukkaisi tasa-arvoa tilanteista, joissa ulossulkemisella olisi tieteen sisällön kannalta haitallisia seurauksia. Esimerkiksi naisten tai romanien sulkeminen matemaatikkojen yhteisön ulkopuolelle selvästi loukkaisi heidän oikeuksiaan, mutta vahvempi väite tieteenalan kehityksen estymisestä vaatisi tuekseen lisäargumentteja. Vaikka yhteisö olisi avoin kaikille sukupuolille, kansallisuuksille ja vähemmistöille, ei silti voida taata, että omaksuttuja taustaoletuksia haastavia kriittisiä näkökantoja kehittyisi. Tämän vuoksi on hyvä pitää mielessä erottelu sosiaalisen monimuotoisuuden (yhteisön jäsenet tulevat eri kulttuuripiireistä ja kansalaisuuksista jne.) ja tiedollisen diversiteetin (eri taustaoletukset ja näkemykset) välillä.
Objektiivisuus on ominaisuus, jonka suhteen yhteisöt ovat eritasoisia. Objektiivisuus edellyttää sitä, että yhteisössä on voitava käydä kriittistä keskustelua. Keskeinen osa Longinon teoriaa ovat kriteerit, jotka tutkimusyhteisön on täytettävä, jotta kriittinen keskustelu olisi mahdollista:
Yhteisöllä on oltava julkisesti tunnustettuja foorumeita, joilla keskustelua voidaan käydä ja kritiikkiä esittää – esimerkiksi tieteellisiä aikakauslehtiä ja konferensseja. Lisäksi kritiikin esittämisellä ja kriittiseen keskusteluun osallistumisella tulisi olla samanlainen painoarvo tutkijan urakehitykselle kuin alkuperäisten tulosten julkaisemisella. Eräät nykyisen tieteen piirteet haittaavat kriittistä keskustelua ja toimivat tätä kriteeriä vastaan: Esimerkiksi on viitteitä siitä, että tutkimusta rahoittaneet yksityiset yritykset ovat pyrkineet estämään itselleen epämieluisten tulosten julkaisun [25]. Toisaalta myös tieteellisten aikakauslehtien toimittajat saattavat olla haluttomia julkaisemaan tutkimuksia, jotka keskittyvät kumoamaan aikaisemmin julkaistujen tutkimusten tuloksia [26].
Mikäli yhteisö täyttää ylläolevat kriteerit, on sitä Longinon mukaan pidettävä objektiivisena ja sen tuottamaa tietoa yksilöiden puolueellisista, vinoutuneista käsityksistä vapaana. Tämän kirjoituksen puitteissa en voi tarkemmin käsitellä kriteereitä ja niihin liittyviä ongelmia. Totean kuitenkin, että kriteeristöä ovat kritisoineet mm. Justin Biddle, Anna Leuschner ja Tara Smith. [28] Longinon esittämät kriteerit ovat suhteellisen ympäripyöreitä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että kaikki ”asiaankuuluvat” näkökulmat on otettu huomioon? Ketkä kaikki lasketaan yhteisön jäseniksi ja kuka päättää, millaiset pätevyysvaatimukset jäsenille asetetaan? Longinon näkemykselle keskeistä on kuitenkin se, että tieteen objektiivisuuden turvaamiseksi tutkimuksen avoimuudesta on huolehdittava. Tutkijat eivät voi kriittisesti tarkastella toistensa työtä, jos aineistoa salataan tai epämieluisia tuloksia jätetään julkaisematta. On myös varmistettava, ettei mielipiteiden kirjoa tarpeettomasti rajoiteta tutkimusyhteisöissä.
Lopuksi
Longinon kontekstuaalisessa empirismissä yhdistyvät sosiologisesti suuntautuneille tieteentutkijoille tyypillinen tapa korostaa tutkimuksen sosiaalisten piirteiden merkitystä tiedon muodostukselle ja filosofeille ominainen tiedon rationaalisen perustan etsintä: sosiaalinen vuorovaikutus on osa prosessia, joka johtaa rationaaliseen, hyvinperusteltuun tietoon. Longinon mukaan yhteiskunnalliset ja kulttuuriset arvot vaikuttavat taustaoletusten kautta siihen, mitä pidämme tietona. Emme voi päästä arvoista eroon kokonaan, mutta voimme keskustella siitä, millaisten arvojen varassa tutkimustoimintaa harjoitamme. Tiede ei ole yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan tiedettä ja yhteiskuntaa koskevat kysymykset ovat yhteenkietoutuneita. Tutkimustuloksiin vedotaan tehtäessä poliittisia päätöksiä, jotka vaikuttavat yhteiskuntaan ja yksilöiden mahdollisuuksiin toimia sen jäseninä. Toisaalta taas yhteiskunnassa omaksutut arvot ja päämäärät muokkaavat tieteellistä toimintaa. Samoin poliittiset, erityisesti koulutus- ja tiedepoliittiset, päätökset vaikuttavat siihen, millaiseksi tulevaisuuden tiedeyhteisö muodostuu ja millaista tieteellistä tietoa tulevaisuudessa on saatavilla.
Longinon teorian esiinnostamat kysymykset eivät ole pelkästään tieteenfilosofisia, vaan koskevat laajemmin yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme. Se avaa myös mahdollisuuden feministiselle tieteelle. Longinon mukaan seksististä tiedettä vastaan ei voi taistella pyrkimällä tarjoamaan kilpailevia arvovapaita teorioita, sillä tutkimuksen arvovapaus ei ole mahdollista. Feminismi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mutta Longino näkee aatteen keskeiseksi viestiksi ihmisten potentiaalin laajentamisen: Longinolle feminismi on sitä, että sekä miehet että naiset voivat tarkastella omia roolejaan ja yhteiskunnan toimintaa sekä toiminnallaan muuttaa yhteiskuntaa ja omaa paikkaansa siinä [29]. Feminististä tutkimusta harjoittava pyrkii tunnistamaan valtavirtatieteen taustalla vaikuttavia oletuksia ja tarjoamaan vaihtoehtoisia tapoja tulkita ilmiöitä.
YTM Saana Jukola tekee väitöskirjaa tieteen objektiivisuuden ehdoista Jyväskylän yliopiston filosofian oppiaineessa. Teksti perustuu hänen vuonna 2009 valmistuneeseen pro gradu -työhönsä.
Viitteet:
1. Epistemologia eli tieto-oppi on filosofian osa-alue, jossa käsitellään mm. kysymyksiä siitä, milloin voimme sanoa jonkun tai joidenkin tietävän jotakin, mistä tieto on peräisin ja mitkä ovat tiedon rajat (Steup 2005).
2. Goldman 2010; Schmitt 1994, 1.
3. Longino 2002, 37.
4. Biddle (2007) on väittänyt, ettei Longino onnistu tässä pyrkimyksessään.
5. Hess 1997, 1.
6. Labinger & Collins 2007, 14-15.
7. emt., 16.
8. Tieteelliseksi realismiksi kutsutaan kantaa, jonka mukaan tieteellisten teorioiden kuvaamat teoreettiset oliot, kuten kvarkit, sosiaalinen paine ja superego, ovat todella olemassa ihmismielestä riippumatta, mikäli niitä sisältävät teoriat ovat tosia.
9. Nickles 2004, 5–6.
10. Empiristien mukaan tietomme perustuvat pohjimmiltaan aistihavaintoon. Katso esim. Markie, P. 2012.
11. Niiniluoto 1999, 249, Sismondo 2004, 131.
12. Lisää standpoint-epistemologiasta katso esim. Anderson, E. 2012.
13. Objektiivisuuden käsite on huomattavan monimuotoinen. Sen lisäksi, että käsitteen merkitys on muuttunut vuosisatojen kuluessa (katso esimerkiksi Daston (1992); Daston & Galison (1992) ja Dear (1992), voi nykyisestäkin käytöstä erottaa ainakin kahdeksan eri tapaa, joilla jotain menetelmää voidaan kuvata objektiiviseksi (Douglas 2004). Tässä yhteydessä en valitettavasti voi syvällisemmin käsitellä objektiivisuuden käsitteeseen liittyvää keskustelua.
14. Katso esimerkiksi Smith 2004, 152 – 153.
15. Katso esim. Kiikeri & Ylikoski 2004, 35–37.
16. Longino 1990, 40–41.
17. emt., 43.
18. emt., 4-6.
29. emt., 106-109.
20. emt., 66–67, 74.
21. emt., 73.
22. Daniel Hicks on artikkelissaan Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist (2011) käsitellyt Longinon teoriaan kuuluvaan erilaisten näkökulmien vaalimiseen liittyvää ns. natsi-ongelmaa: voidaan argumentoida, että Longinon teoriasta seuraa, että esimerkiksi natsien ja misogyynien osallistumista tutkimukseen on edistettävä objektiivisuuden saavuttamiseksi.
23. Longino 1990., 76.
24. Kiitokset väitöskirjani ohjaajalle Petri Ylikoskelle tämän huomion tekemisestä.
25. Ks. esim. Bekelman, Li & Gross (2003)
26. Tästä esimerkkinä voi mainita Daryl Bemin ihmisten yliluonnollisia kykyjä käsittelevän tutkimuksen ympärille kehkeytyneen tapauksen, ks.
http://www.badscience.net/2011/04/i-foresee-that-nobody-will-do-anything-about-this-problem/
27. Longino 1990, 76–79; Longino 2002, 129–132.
28. Ks. Biddle 2007, Leuschner 2012 sekä Smith 2004.
29. Longino 1990, 190.
Lähteet
Anderson, E. (2012): Feminist Epistemology and Philosophy of Science. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.), Verkossa luettavissa osoitteessa:
http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/feminism-epistemology/
Bekelman, J., Li, J. & Gross, C. (2003). Scope and Impact of Financial Conflicts of Interests in Biomedical Research. JAMA. Vol. 289. no. 4. s. 454-465.
Biddle, J. (2007). Lessons from the Vioxx Debacle: What the Privatization of Science Can Teach Us About Social Epistemology. Social Epistemology. Vol. 21. no. 1. pp. 21–39
Daston, L. (1992): Objectivity and the Escape from Perspective. Social Studies of Science. Vol 22. s. 597–618.
Daston, L. & Galison, P. (1992): The Image of Objectivity. Representations. 40. s. 81–128.
Dear, P. (1992): From Truth to Disinterestedness in the Seventeenth Century. Social Studies of Science. Vol. 22. s. 619–631
Douglas, H. (2004): The Irreducible Complexity of Objectivity. Synthese 138, 453 –473.
Goldman, A. (2010): Social Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2010 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2010/entries/epistemology-social/
Hess, D. J. (1997): Science Studies. An advanced introduction. New York: New York
Hicks, D. (2011): Is Longino’s Conception of Objectivity Feminist? Hypatia. Vol. 26. Is. 2, 333-351.
Kiikeri, M. & Ylikoski, P. (2005): Tiede Tutkimuskohteena. Filosofinen Johdatus Tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.
Labinger, J. & Collins, H. (2007): Ainoa kulttuuri? Keskustelua luonnontieteestä. Helsinki: Terra Cognita. Suomentanut Kimmo Pietiläinen
Leuschner, A. (2012): Pluralism and Objectivity: Exposing and Breaking a Circle. Studies in History and Philosophy of Science. Vol. 43 pp. 191–198
Longino, H. (1990): Science as Social Knowledge. Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton: Princeton University Press.
Longino, H. (2002): The Fate of Knowledge. Princeton: Princeton University Press.
Markie, P. (2012): Rationalism vs. Empiricism. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2012/entries/rationalism-empiricism/
Nickles, T. (2003): Introduction. Teoksessa Nickles, Thomas (toim.): Thomas Kuhn. Cambridge: Cambridge University Press
Niiniluoto, I. (1999): Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford University Press Inc.
Schmitt, F. (1994): Socializing Epistemology: An Introduction Through Two Sample Issues. Teoksessa Schmitt, Frederick (toim.): Socializing Epistemology. The Social Dimensions of Knowledge. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers, inc, s 1–28.
Sismondo, Sergio (2004): Introduction to Science and Technology Studies. Malden: Blackwell Publishing.
Steup, M. (2005): Epistemology. The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2012 Edition), Edward N. Zalta (ed.). Verkossa luettavissa osoitteessa: http://plato.stanford.edu/archives/fall2012/entries/epistemology/
Smith, T. (2004): ”Social” Objectivity and the Objectivity of the Values. Teoksessa Machamer, Peter & Wolters, Gereon: Science, Values, and Objectivity. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press. s. 143–171.
Katariina Mäkinen
****
Vierailin Norjassa antifeminismiä, muukalaisvihaa ja maskuliinisuutta käsittelevässä seminaarissa. Seminaarin kimmokkeena oli havainto siitä, että antifeministiset tendenssit ovat viime aikoina voimistuneet Pohjoismaissa ja että ne usein liittyvät muukalaisvihaan ja äärioikeiston toimintaan. Konkreettisesti tämä feminismin vastaisten äänien voimistuminen on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että feministit ja profeministit ovat joutuneet uhkailujen ja häirinnän kohteeksi hyvin samalla tavalla kuin rasismia ja muukalaisvihaa vastustavat toimijat. Seminaarissa kartoitettiin erilaisia antifeminismin muotoja ja pohdittiin, mistä ne johtuvat ja millä tavoin niihin voisi puuttua.
Yksi seminaarin minulle tarjoamista oivalluksista koski sitä, kuinka samankaltaisia eri maiden antifeministiset (eli feminismin vastaiset) toimijat ja heidän retoriikkansa ovat. Samat teemat, väitteet, teoriat ja toimintatavat toistuvat maasta toiseen. Yhtäältä on varmasti kyse siitä, että eri toimijat lukevat samoja tekstejä ja ovat yhteyksissä keskenään. Toisaalta tiettyjen ajatusten toistuminen kertoo myös siitä, että noissa ajatuksissa on jotakin, joka vetoaa moniin ja tuntuu kenties intuitiivisesti todelta tai pätevältä selitysmallilta.
Tämä havainto sai minut miettimään uudelleen erästä tiettyä teoriaa/ideaa, jota Suomessa on markkinoinut erityisesti Henry Laasanen, mutta joka on tuttu myös mm. Anders Behring Breivikin manifestista: teoria naisten seksuaalisesta vallasta [1].
Blogimme kommenttiosiossa on moneen kertaan toivottu, että kirjoittaisimme markkina-arvoteoriasta tai muista tiettyjen miesaktivistien suosimista ajatusrakennelmista. Tehtävä on kuitenkin siinä mielessä hankala, että meillä on rajallinen määrä resursseja ja energiaa käytettävissämme. Miksi siis käyttäisimme aikaa näiden “teorioiden” pohtimiseen ja antaisimme niille tilaa blogissamme? Toisaalta on kuitenkin myös niin, että mikäli näitä ajatuksia ei kyseenalaisteta syntyy helposti vaikutelma siitä, että niitä ei kyetä kyseenalaistamaan. Antifeminismi-seminaarin innoittamana tartun nyt siis härkää sarvista ja yritän kirjoittaa jotakin siitä, mitä itse ajattelen “naisten seksuaalisesta vallasta”.
Naisten seksuaalista valtaa käsittelevä teoria väittää, että “miehiä ”sortaa” se pariutumismarkkinoiden rakenne, jossa vallitsee naisten seksuaalisen tarjonnan niukkuus. Miehillä on voimakas halu, mutta naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi.” [2] Toisin sanoen, naiset eivät anna miehille seksiä niin paljon kuin miehet haluaisivat, ja tästä syystä naisilla on paitsi seksuaalista myös yhteiskunnallista valtaa.
Teorian taustalla on käsitys naisista ja miehistä fundamentaalisesti erilaisina olentoina, joiden ero tiivistyy erityisesti siihen, kuinka paljon ja millaista seksiä nämä erilaiset olennot haluavat. Tässä tekstissä en halua nyt lähteä kiistelemään siitä, millaisia naisten ja miesten väliset biologiset erot kenties ovat (lopullista ja “varmaa” tietoa kun tästä aiheesta on huomattavan vähän). Huomautan kuitenkin, että teorialle on ominaista ihmisten jakaminen kahteen perustavanlaatuisesti hyvin erilaiseen leiriin (eli naisiin ja miehiin). Tällainen jako ei ole mahdollista, ellei heti alkuun tehdä jyrkkiä yleistyksiä eli oleteta, että suurin osa naisista on tietynlaisia ja suurin osa miehistä tietynlaisia (alkaen siitä, että miehet haluavat seksiä vain naisten kanssa ja naiset vain miesten kanssa). Tällöin jää helposti huomaamatta, että sukupuoliero ei kerro mitään totuutta yksilöistä: yhtä jyrkkiä ja jyrkempiäkin eroja on erilaisten miesten välillä ja erilaisten naisten välillä.
Tätä teorian pohjalla lymyävää biologista determinismiä kiinnostavampaa minusta on kuitenkin kysyä, mitä on se valta jota naisilla oletetaan olevan, ja mitä on se sorto tai epätasa-arvoisuus, joka tähän valtaan liittyy.
“Miehillä on voimakas halu, mutta naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi” toteaa Laasanen. “Naisten tarjoama seksi”, mikäli asia ilmaistaan suoremmin, tarkoittaa sitä että nainen päättää harrastaa seksiä miehen kanssa. Miesten “voimakas halu” puolestaan tarkoittaa – tässä kontekstissa – halua harrastaa seksiä naisen kanssa. Se, että naisten tarjoamaa seksiä ei ole riittävästi, tarkoittaa siis sitä, että miehet haluaisivat harrastaa seksiä naisten kanssa, mutta naiset eivät riittävästi halua harrastaa seksiä miesten kanssa. Tässä on siis ko. teorian ydin, josta sorto ja epäoikeudenmukaisuus kumpuaa. Jos henkilöllä on seksuaalista valtaa, hän Laasasen mukaan voi mm.
Haluaisin kiinnittää huomiota erityisesti kohtiin 1 ja 3: naisten seksuaalinen valta siis tarkoittaa, että naiset voivat valita haluavatko esimerkiksi solmia avioliiton tai parisuhteen, ja he voivat myös valita kenen kanssa ja milloin harrastavat seksiä.
Eli koska naiset eivät riittävästi halua harrastaa seksiä miesten kanssa, he voivat valita kenen kanssa ja milloin harrastavat seksiä (valinnanvapaus ilmeisesti syntyy a) siitä että halukkaita miehiä on aina saatavilla ja b) siitä että kukaan ei pakota seksiin).
Naisten seksuaalinen valta tarkoittaa siis teorian mukaan ennen kaikkea valinnanmahdollisuuksia seksin suhteen, ja nämä naisille mahdolliset valinnat (esim. olla harrastamatta seksiä tietyllä hetkellä tietyn henkilön kanssa) puolestaan kaventavat miesten valinnanmahdollisuuksia radikaalisti: miehet eivät voi tehdä muuta kuin tyydyttää itseään.
Mitä pitäisi tapahtua, jotta naisten seksuaalinen valta loppuisi? Tällöin naiset eivät voisi valita kenen kanssa harrastavat seksiä, ja miehet voisivat siis valita vapaasti mitä ja kenen kanssa harrastavat, eikä heidän tarvitsisi koskaan turvautua omaan käteen. Samalla teorian maalailemat yhteiskunnalliset eriarvoisuudet poistuisivat. Tällaiseen nurinkääntymiseen on kaksi mahdollista vaihtoehtoa. Mikäli oletamme naisten seksuaalisen vallan johtuvan siitä, että miehet haluavat seksiä naisia enemmän, voisi asetelma kääntyä, jos tämä “miesten halu” vähenisi tai naisten vastaavasti kasvaisi. Jos taas oletetaan, kuten ko. teoriassa tunnutaan olettavan, että naisten ja miesten halussa on kyse biologisesta ja muuttumattomasta tosiseikasta, jää jäljelle ainoastaan yksi vaihtoehto eli se että naisten valinnanvapautta säädellään niin että naisilla ei enää olisi samanlaista määräysoikeutta omaan seksuaalisuuteensa. Tämä tarkoittaisi käytännössä miesten valtaa naisten seksuaalisuuden yli. Toisin sanoen: naisten tämänhetkinen seksuaalinen “valta” ei ole miehiin kohdistuvaa valtaa, vaan vapautta miesten vallasta.
Naisten mahdollisuudelle valita kenen kanssa ja milloin harrastaa seksiä on toinenkin termi: seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Naisten seksuaalisen vallan teorian kuvaamassa tilanteessa sekä miehillä että naisilla on tämä oikeus, mutta sen nähdään hyödyttävän naisia enemmän kuin miehiä. Epätasa-arvo ei siis ole sitä, että naisilla ja miehillä olisi erilaiset oikeudet omaan ruumiiseensa tai että jommankumman valintoja säädeltäisiin ulkoapäin. Päinvastoin: miesten “sorto” on sitä, että naisten valintoja ei säädellä ulkoapäin. Pähkinänkuoressa: naisten seksuaalinen “valta” on itsemääräämisoikeutta ja siitä seuraava “sorto” ei ole miesten itsemääräämisoikeuden puutetta vaan naisten itsemääräämisoikeudesta seuraavaa valintojen kapeutumista.
Kun teorian naisten seksuaalisesta vallasta purkaa tällä tavoin, myös sen suosio asettuu tiettyyn historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kyse on siitä, että naiset ovat vasta hyvin hiljattain saavuttaneet seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, ja siksi se näyttäytyy monille (erityisesti monille miehille) vääryytenä tai epätasa-arvona sen sijaan, että oivallettaisiin naisten ainoastaan saavuttaneen jotakin, joka miehillä on ollut aina. Tämä kuvio näyttää sivumennen sanoen toistuvan monissa miesliikkeen puheenvuoroissa: epätasa-arvo on sitä, kun miehet joutuvat luopumaan etuoikeuksistaan. En toki ollenkaan halua vähätellä sitä kurjuutta tai kipua, joka usein liittyy etuoikeuksista luopumiseen – tärkeää olisi kuitenkin havaita, että vaikka kokemus on kurja kyse ei kuitenkaan ole epäoikeudenmukaisuudesta vaan päinvastoin oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.
Naisten seksuaalisen vallan teorian kannattamiseen liittyy usein feminismin vastustaminen eli ajatus siitä että “tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”. Yksi feministisen liikkeen kiistattomista saavutuksista on juuri naisten oikeus määrätä omasta seksuaalisuudestaan, sillä historiallisesti katsottuna juuri naisen seksuaalisuus on ollut kiivaan kontrolloinnin kohteena niin yhteiskunnallisella tasolla kuin yksilöiden välisissä vuorovaikutussuhteissakin. Konkreettinen esimerkki tapahtuneesta muutoksesta on aviopuolisoiden välillä tapahtuneen raiskauksen kriminalisointi. Totta kai miehillä on vähemmän mahdollisuuksia saada seksiä naisilta, kun väkivalta ja häirintä on kriminalisoitu. Joillekin miehille uuteen tilanteeseen sopeutuminen lienee vaikeaa. (Suurelle osalle miehistä tämä ei luullakseni kuitenkaan ole ongelma, koska monille seksi on nautittavaa ainoastaan silloin kun toinenkin sitä haluaa.) Tässä mielessä feminismi siis on tarkoittanut naisten itsemääräämisoikeuden kasvua.
Feminismi on myös edesauttanut naisten taloudellista itsenäisyyttä, jonka seurauksena naiset ovat yhä harvemmin pakotettuja esimerkiksi avioitumaan taloudellisista syistä. Sen sijaan että seksuaalinen “valta” siis antaisi naisille mahdollisuuden avioitua ylöspäin, se antaa mahdollisuuden olla avioitumatta tai avioitua sellaisen henkilön kanssa, joka ei kykene elättämään koko perhettä. Yhtäältä miehen ei enää tarvitse olla varakas, koska naisella on mahdollisuus tulla toimeen itsenäisestikin [2]. Toisaalta varakkuus ei enää takaa miehelle avioliittoa, eikä avioliitto enää takaa seksiä.
Yleensä kun puhutaan sorrosta, vallasta ja epätasa-arvosta puhutaan myös siitä, miten yhteiskuntaa tai maailmaa tulisi muuttaa. Naisten seksuaalisen vallan teoriaa kannattavat henkilöt kuitenkin esittävät hyvin vähän ehdotuksia, joista kävisi selville miten tilanne heidän mielestään paranisi. Konkreettisimmat ehdotukset ovat liittyneet nimenomaan naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kyseenalaistamiseen eli tapoihin, joilla miehet voisivat saada seksiä vaikka naiset eivät sitä heille “halua antaa”. Näistä ehdotuksista mieleenjäävin taisi olla Panu Horsmalahden ajatus siitä, että maahanmuuttajanaisia tulisi työllistää bordelleihin.
*****
Kuten jo alussa totesin, naisten seksuaalisen vallan teoria toistuu eri muodoissaan erilaisissa antifeministissä teksteissä. Siksi on kiinnostavaa kysyä, miksi tämänkaltainen teoria, jossa naisten seksuaalisuus näyttäytyy sorron ja epäoikeudenmukaisuuden selittäjänä, saa vastakaikua juuri tässä historiallisessa tilanteessa. Edellä hahmottelin – pintapuolisesti, myönnetään – syyksi naisten seksuaalisuuden sääntelyssä ja naisten asemassa tapahtuneita muutoksia. Siinä missä naisille on tullut mm. feministisen liikkeen ansiosta mahdolliseksi määritellä omaa seksuaalisuuttaan vapaammin ja etsiä vaihtoehtoisia seksuaalisuuden toteuttamisen muotoja, heteromiesten kohdalla vastaavaa “vapautumista” eli seksuaalisuuden monimuotoistumista ei kenties ole samassa mittakaavassa tapahtunut. Sen sijaan että keskusteltaisiin naisten seksuaalisesta “vallasta” olisikin ehkä syytä keskustella siitä, millaisia muutoksia heterosuhteissa on viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut, ja miksi nämä muutokset näyttäytyvät niin monille niin suurena uhkana.
[1] Käytän tässä paremman puutteessa sanaa “teoria”, vaikka se ei ko. ajatusrakennelmaa kenties kovin hyvin kuvaakaan.
[2] http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/31675-naisten-seksuaalinen-valta-ja-tasa-arvo
[3] Mikäli ongelmana pidetään sitä, että naiset suosivat “ylemmän tason miehiä”, on “alemman tason miehiksi” itsensä mieltävillä itse asiassa syy tukea feministisiä pyrkimyksiä. Mitä itsenäisempiä naiset ovat, sitä helpompi on kyseenalaistaa maskuliinisuuden normeja kuten ajatusta miehestä elättäjänä tai “perheen päänä”.
