Katariina Mäkinen
Luokka ja sukupuoli on aihe, jossa riittäisi – ja on riittänyt – keskusteltavaa vuosikausiksi. Tässä ei ole tarkoitus esittää mitään kokonaiskuvaa luokan ja sukupuolen suhteesta vaan pikemminkin tuoda esiin muutamia ajatuksia, joita olen itse viime aikoina tullut miettineeksi.*
Lähestyn sukupuolta feministisestä näkökulmasta, luokka taas kiinnostaa ja tuntuu tärkeältä kapitalismikriittisestä ja vasemmistolaisesta näkökulmasta. Näiden näkökulmien yhtäaikainen ajatteleminen ei kuitenkaan ole kovin yksinkertaista.
Ajattelen, että kummassakin – luokassa ja sukupuolessa – on kyse jostakin yhteiskuntaa ikään kuin juuriaan myöten jakavasta asiasta, jostakin joka on läsnä koko ajan kaikessa ihmisten yhteisessä elämässä. Kumpaakin voi lähestyä yksilöllisestä kokemuksesta käsin tai sitten yhteiskunta-analyysin keinoin.
Sukupuolen kohdalla tämä tarkoittaa, että voi miettiä esimerkiksi omia naisen/miehen kokemuksiaan (tai kokemuksia siitä ettei mahdu tähän kahtiajakoon) ja sitä millä tavoin se, mitä itse on ja miten asioita kokee, liittyy sukupuoleen. Toisaalta taas voi miettiä sukupuolijärjestystä tai -järjestelmää eli sitä, kuinka sukupuoli jakaa ja järjestää koko yhteiskuntaa ja ihmisten yhteistä elämää.
Luokan kohdalla voi yhtä lailla ajatella luokkaa yksilöiden kokemusten ja esimerkiksi erilaisten tilanteiden kautta – tai luokan voi ymmärtää, marxilaiseen teoriaan nojaten, koko yhteiskuntaa halkovana ristiriitana työn ja pääoman välillä. Myös muunlaisia lähestymistapoja toki löytyy, esimerkiksi yhteiskunnan hahmottaminen erilaisten ryhmien ja niiden välisten jakojen kautta. Nämä jaot saattavat perustua paitsi taloudelliseen pääomaan myös esimerkiksi moraaliseen arvoon – ja siihen, kenellä on valtaa määritellä toisen arvo tai arvottomuus.
Minusta nämä erilaiset lähestymistavat, vaikka joskus ovatkin ristiriitaisia, eivät sulje toisiaan pois vaan tarvitaan sekä yksilöllisen kokemuksen esiin tuomista ja analyysia että keskustelua ja teoriaa siitä mikä on se suurempi kuvio jossa nämä kokemukset syntyvät. Tässä tekstissä liikunkin näiden näkökulmien välillä.
Luokan ja sukupuolen tarkasteleminen yhdessä on usein hankalaa, koska kummassakin näkökulmassa on kyse ikään kuin koko yhteiskunnan näkemisestä tietyn kysymyksen kautta – jos ajatellaan marxilaista teoriaa niin silloin se kysymys jonka kautta yhteiskuntaa ymmärretään on kysymys työn ja pääoman suhteesta ja kapitalismista, feminismissä taas kysytään sukupuolen merkitystä.
Olen itse viehättynyt marxilaisen feminismin perinteestä, jossa enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi on yritetty sulauttaa näitä kahta aspektia eli tuoda kapitalismianalyysiin sukupuolinäkökulmaa ja toisaalta tuoda feminismiin kapitalisminäkökulmaa
Jos luokkaa lähestytään työn ja työvoiman kysymysten kautta, ovat feministit tuoneet keskusteluun esimerkiksi kysymykset siitä, mikä on työtä. Yhteiskunta ei pyöri pelkästään voittoa tuottavalla palkkatyöllä vaan tarvitaan myös uusintavaa eli reproduktiivista työtä – lasten kasvattamista, vanhusten hoitoa, kodin huoltamista… Tämä työ oli pitkään näkymätöntä (myös marxilaisessa teoriassa), sillä se oli työtä jota naiset tekivät kotona.
Kotityön ja samalla naisten näkymättömyys luokkaan liittyvissä keskusteluissa tulee esiin myös esimerkiksi erilaisissa yhteiskuntaluokkaa käsittelevissä tilastoissa, joissa luokka ajatellaan henkilön ammatin kautta. Näiden tilastojen laatijat ovat pitkään luokitelleet esimerkiksi kotiäidit heidän puolisonsa ammatin mukaan. Ylipäätään ammattiin perustuva yhteiskuntaluokkien luokittelu on minusta huono lähtökohta – toisaalta siksi että se jättää erityisesti naiset näkymättömiin, ja toisaalta siksi, että yhä vähemmän on henkilöitä joiden työ sijoittuu jotenkin kategorisesti tietyn ammatin alle.
Kysymys kotityön arvostuksesta – ja samalla kysymys siitä ketkä ovat niitä “oikeita työläisiä” – näkyy nytkin esimerkiksi eräiden miesliikeaktivistien puheissa. Henry Laasanen kirjoitti taannoin HS:n mielipidepalstalla seuraavasti:
Uuden avoerolain mukaan ”avopuolisolla olisi oikeus hyvitykseen, jos hän on auttanut kumppaniaan kartuttamaan tämän omaisuutta avoliiton aikana”.
Esimerkkinä omaisuuden kartuttamisesta mainitaan ”kotona lapsia hoitanut avopuoliso, joka olisi oikeutettu hyvitykseen”. Kotona oleva avopuoliso ei kuitenkaan kartuta työssäkäyvän avopuolison omaisuutta, vaan päinvastoin kuluttaa sitä. Jos työssäkäyvä henkilö ottaa kotiinsa asumaan kenet tahansa, jonka työssäkäyvä elättää, työssäkäyvän omaisuus ei kartu. Loogisempaa olisikin määrätä kotona ollut korvaamaan käyttämänsä varallisuuden arvo työssäkäyvälle.
Tuntuu, että viime aikoina on yhä enemmän kuulunut sellaisia puheenvuoroja, joissa esimerkiksi lasten hoitaminen kotona tulkitaan miehen varoilla elämiseksi ja jonkinlaiseksi yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi loisimiseksi. Samoin on kuulunut puheenvuoroja, joiden mukaan miehen euro on itse asiassa 90 senttiä, koska miehet tekevät niin paljon enemmän (palkattomia) ylitöitä. Tämä on kiinnostavaa, koska samaan aikaan naisia rohkaistaan hoitamaan lapsia kotona sekä tukien (kotihoidontuki) että hyvään äitiyteen liittyvien argumenttien avulla. Eli naisia patistetaan kotiin koska se on ikään kuin naisen luontainen paikka, mutta samaan aikaan luodaan kuvaa siitä että naiset laiskuuttaan eivät viitsi osallistua työelämään.
Keskustelussa palkkaeroista ei huomioida palkatonta hoivatyötä – sen paremmin miesten kuin naistenkaan tekemää – eikä sitä, että naiset ovat enemmän suorittavissa töissä ja epätyypillisissä työsuhteissa, ja joutuvat miehiä useammin järjestämään päivänsä lasten ehdoilla. Päiväkoti menee kiinni viideltä, ja jonkun on oltava hakemassa lapsi kotiin. Huomiotta tuntuvat jäävän myös syyt siihen miksi miehet hakeutuvat töihin, joissa maksetaan euromääräisesti enemmän palkkaa, mutta joissa työaika on usein hyvin liukuva käsite.
Muun muassa näistä syistä minusta on edelleen ajankohtaista kysyä, mitä työllä ymmärretään, minkälaista työtä arvostetaan ja mitä uusintavalle työlle kapitalismissa tapahtuu. Tämä on kysymys, jossa luokka ja sukupuoli risteävät.
Jos vielä jatketaan uusintavan työn pohtimista, niin Suomessa näyttää siltä että esimerkiksi hoivatyö on hyvin pitkälti siirtynyt kodeista erilaisiin laitoksiin ja instituutioihin ja samalla palkkatyöksi. Eli työ jota naiset ennen tekivät palkatta kodeissa on nyt yhä useammin palkattua työtä, jota tehdään kodin ulkopuolella – se on silti edelleen pääasiassa naisten työtä.
Tämä on minusta ongelma sekä sukupuolen että luokan kannalta: on luotu (hyvässä tarkoituksessa toki) naisenemmistöisiä aloja, joiden arvostus, palkkaus ja työolot ovat todella heikot, ja samalla palkkatyön logiikka on ulotettu yhä uusille elämänalueille. Siksi olisi sekä luokkapolitiikan että sukupuolipolitiikan kannalta erittäin kiinnostava projekti pyrkiä kehittämään uudenlaisia yhteisöllisen hoivan muotoja, jotka haastaisivat sekä kapitalistisen palkkatyölogiikan että sukupuolijaot**. Tällaisia hoivan järjestämisen tapoja ovat esimerkiksi erilaiset palvelujen ja resurssien vaihtoon perustuvat verkostot, joissa hoivatyö ei jää yksin naisten vastuulle, Hoiva ei tällöin ole jotakin, josta maksetaan, vaan perustuu vastavuoroisuuden ajatukselle.
Kysymyksiin työstä ja luokasta ja sukupuolesta liittyy myös se, mitä työväenluokalla tai työläisillä ymmärretään. Viime aikoina on ollut ilmassa eräänlaista työläiskulttuuriin ja työläisyyteen liittyvää nostalgiaa, jossa esimerkiksi fiilistellään lähiöpubeja tai haikaillaan “työväen sankareiden” perään. Tässä ei minusta sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin tällainen nostalgisointi voi olla jotakin hyvällä tavalla yhdistävää ja voimauttavaa. On kuitenkin kiinnostavaa, että työläisromantiikka liittyy selkeästi nimenomaan miehiin. Työväen sankari on mies ja työväki löytyy lähiöpubeista sen sijaan että se löytyisi esimerkiksi leikkipuistoista tai K-kaupasta. Tällä tavoin se mikä yhdistää toisia saattaa helposti sulkea toiset ulkopuolelle, ja samalla tullaan jälleen uusintaneeksi naisten työn ja työläisyyden näkymättömyyttä.
Tähän liittyen: joskus tunnutaan ajattelevan, että työväenluokkaisuus tai työläisyys on jotakin johon kuuluu seksismi tai rivous tai jonkinlainen rehvakas rällästys – osittain näin varmasti onkin, mutta toisinkin asian voi nähdä. Työväenluokkaisia naisia käsittelevistä tutkimuksista muodostuu aika erilainen kuva; esimerkiksi sellainen että työväenluokkaisuus on merkinnyt jatkuvaa pyrkimystä kunniallisuuteen ja kunnioitettavuuteen, arvostuksen tavoittelua. Työväenluokka ja erityisesti työväenluokkaiset naiset on kautta vuosisatojen leimattu liian äänekkäisiksi, likaisiksi, seksuaalisiksi, lihaviksi ja niin pois päin – siinä missä baarien mies on työläissankari on baarien nainen “lähiövalas”. Vastareaktiona tähän on ollut pyrkimys irrottautua leimoista ja olla kunniallinen ja hyvä nainen.
Muun muassa tällä tavoin sukupuoli on mukana silloin kun puhutaan luokasta. Tässä olen maininnut vain muutamia esimerkkejä, analyysia voisi jatkaa loputtomiin.
Jos sukupuoli on läsnä kun puhutaan luokasta, on myös luokka läsnä kun puhutaan sukupuolesta ja feminismistä. Luokka ja sukupuoli -pohdiskelun toisessa osiossa käännänkin näkökulman tähän suuntaan.
* Tämä kaksiosainen blogimerkintä pohjautuu alustukseen jonka pidin Vasemmistonuorten tilaisuudessa joulukuussa 2010
**Tästä ajatuksesta on kirjoitettu laajemmin esim. Precarias a la deriva -kollektiivin teoksessa Hoivaajien kapina (Tutkijaliitto 2009)
Feministien vuoro 
”Keskustelussa palkkaeroista ei huomioida palkatonta hoivatyötä – sen paremmin miesten kuin naistenkaan tekemää – eikä sitä, että naiset ovat enemmän suorittavissa töissä ja epätyypillisissä työsuhteissa, ja joutuvat miehiä useammin järjestämään päivänsä lasten ehdoilla.”
Miehet tekevät enemmän yhteenlaskettua ansio- ja kotityötä. Tilasto ei tosin ota edes huomioon varusmiehiä, jotka tekevät 24h päivässä töitä valtiolle keskimäärin 8.5kk ajan.
”Huomiotta tuntuvat jäävän myös syyt siihen miksi miehet hakeutuvat töihin, joissa maksetaan euromääräisesti enemmän palkkaa, mutta joissa työaika on usein hyvin liukuva käsite.”
Tästä on Laasanen puhunut ja myös minä. Naiset preferoivat hyväpalkkaista miestä, mutta miehet eivät preferoi hyväpalkkaista naista lähellekään samassa mittakaavassa. Tästä syystä miehet hakeutuvat töihin joista on mahdollisuus tienata hyvin rahaa, jotta mies voi sitten löytää partnerin itselleen. Naiset preferoivat vähäpalkkaisia ja mukavia töitä, koska he yleensä avioituvat ylöspäin, jonka avulla he saavat elintasonsa korkeammaksi.
Linkittämäsi Taloussanomien tilastokuvio ei sisältänyt pahemmin lähdetietoa, pikaisella googlettamisella selvittelin että tilastokeskuksessa miesten ja naisten ajankäyttöä on tutkittu 2000-luvun alussa ja seuraava tutkimus on v. 2011, ensimmäisen tutkimuksen tulokset eroavat hieman Taloussanomien kuviosta: http://www.stat.fi/tup/hyvinvointikatsaus/hyv_024_niemi.pdf
Toisaalta herää kyllä kysymys, että miksi tässä kohtaa on relevanttia ryhtyä puhumaan tilastoista ja siitä kuka tekee eniten työtunteja? Yksi tekstini pointeista oli kiinnittää huomiota siihen, että ei ole mitenkään itsestään selvää mikä ylipäätään on työtä ja mikä ei. Onko esimerkiksi lasten nukuttaminen kotityötä? Näkyykö se ajankäyttötutkimuksissa? Kuinka hyvin ihmiset ylipäätään kykenevät arvioimaan kuinka paljon kotityötä heidän päiväänsä sisältyy? Ja toinen pointti oli se, että keskustelu palkkaeroista on – toistan itseäni – ongelmallista koska siinä ei kyetä huomioimaan sen paremmin miesten kuin naistenkaan tekemää palkatonta hoivatyötä. Eli tarkoitus ei ollut ryhtyä kiistelemään siitä kuka tekee tuntimääräisesti enemmän mitäkin, vaan kysyä millä tavoin asioista ylipäätään on mielekästä puhua.
Rohkenen epäillä, että kaikki miehet eivät valitse uraansa mieluisan partnerin toivossa. Ja voin kai saman tien ilmoittaa myös että itse en ole koskaan suunnitellut elämääni siinä toivossa että ”avioituisin ylöspäin”. Yllä esittämäsi kaltaiset järkeilyt vaikuttavat lähinnä loukkaavilta, koska niissä tunnutaan olettavan sekä miesten että naisten olevan täysin kyvyttömiä arvioimaan elämäänsä ja valintojaan minkään muun kuin pariutumispreferenssien perusteella. Tämä on absurdia, etenkin jos otetaan huomioon että kaikki naiset ja miehet eivät ole heteroja, ja että kaikki heterotkaan eivät elä avioliitossa/jaetussa taloudessa.
”Yllä esittämäsi kaltaiset järkeilyt vaikuttavat lähinnä loukkaavilta, koska niissä tunnutaan olettavan sekä miesten että naisten olevan täysin kyvyttömiä arvioimaan elämäänsä ja valintojaan minkään muun kuin pariutumispreferenssien perusteella.”
Olen muuten ihmetellyt miksi Henry Laasanen ei viittaa omissa kirjoituksissaan Sigmund Freudiin sen enempää. Freudin mukaan kun ihmisellä on mielessä vain ja ainoastaan jörniminen myös silloin kuin ihminen itse kieltää miettivänsä jörnimistä. Freud oli ensimmäinen, joka väitti kaiken viime kädessä palautuvan jörnimiseen.
Sitä paitsi Freud jos kuka kirjoitti aiheesta seksuaalinen valta. Kaiken lisäksi Freudin kirjoituksilla oli vaikutusta: hän mullisti 1900-luvun ihmiskuvan. Itse asiassa väittäisin, että syy miksi Laasanenkin haluaa kirjoittaa jörnimisestä, löytyy Freudin teosten vaikutuksissa.
Anteeksi, meni vähän ohi aiheen, innostuin liikaa. 🙂
”Rohkenen epäillä, että kaikki miehet eivät valitse uraansa mieluisan partnerin toivossa. Ja voin kai saman tien ilmoittaa myös että itse en ole koskaan suunnitellut elämääni siinä toivossa että “avioituisin ylöspäin”. Yllä esittämäsi kaltaiset järkeilyt vaikuttavat lähinnä loukkaavilta, koska niissä tunnutaan olettavan sekä miesten että naisten olevan täysin kyvyttömiä arvioimaan elämäänsä ja valintojaan minkään muun kuin pariutumispreferenssien perusteella.”
Suosittelen lukemaan Henry Laasasen teoksen Naisten seksuaalinen valta. Harva nainen tai mies tuskin tietoisesti ajattelee näitä preferenssejä, mutta ne preferenssit näkyvät yhteiskuntaa tarkastellessa. Tiede ei liity loukkaavuuteen, eli vaikka tieteellinen teoria olisi loukkaava, se ei tee siitä epätotta. Eivät parinvalintapreferenssit toki ole ainoat asiat ihmisen elämässä, mutta vaikuttavat kohtuu vahvasti. Enkä tarkoittanut että se pätee *jokaiseen* ihmiseen, mutta keskimäärin kyllä.
Samasta aiheesta kaksi kommenttia, vastailen tuossa alempana.
K:
”Rohkenen epäillä, että kaikki miehet eivät valitse uraansa mieluisan partnerin toivossa”
Satunnaisesti valitun miehen suosio (markkina-arvo) naisten silmissä nousee huomattavasti työelämässä menestymisen myötä, Valtaosa miehistä pyrkii menestymään työelämässä tai jollain muulla statusta tuovalla elämän alueella. Mitä merkitystä sillä nyt on, valitsevatko ”kaikki miehet” uraansa mieluisan partnerin toivossa, jos ilmiö on kuitenkin selkeästi havaittavissa empiirisesti?
”Yllä esittämäsi kaltaiset järkeilyt vaikuttavat lähinnä loukkaavilta, koska niissä tunnutaan olettavan sekä miesten että naisten olevan täysin kyvyttömiä arvioimaan elämäänsä ja valintojaan minkään muun kuin pariutumispreferenssien perusteella”
Eikö mielestäsi ole hieman ongelmallinen lähtökohta keskustelulle, jos koet todellisuutta koskevan väitteen esittämisen itsessään loukkaavaksi? Eikö hedelmällisempää olisi pyrkiä osoittamaan väite virheelliseksi, jos sitä sellaisena pidät? Jos taas väite ei ole virheellinen, loukkaantumisesi tuskin saa olla este väitteen esille tuomiselle.
”Tämä on absurdia, etenkin jos otetaan huomioon että kaikki naiset ja miehet eivät ole heteroja, ja että kaikki heterotkaan eivät elä avioliitossa/jaetussa taloudessa”
Jos nyt kuitenkin noin 95% ihmisistä on heteroita, eikö ole ihan luvallista puhua heteroista niin halutessaan? Jos joku toinen haluaa puhua homoista/lesboista, hänellä on siihen täysi oikeus.
No niin, ei olisi ehkä pitänyt todeta minkään olevan loukkaavaa, koska keskustelu näköjään ajautuu heti oudoille uomille. En sanonut ettei tällaisia väitteitä voisi tuoda esille, tai että niiden _esille tuominen_ olisi loukkaavaa. Lähinnä tarkoitin, että minusta mainitun kaltaisten väitteiden taustalla häälyvä ihmiskuva on äärettömän kapea ja sellaisena loukkaus kaikkia eläviä ja hengittäviä ihmisiä kohtaan. Ja toki voi puhua myös älyllisestä loukkauksesta jos tieteellisempää keskustelua kaivataan :D.
En itse näe tuota virheelliseksi todistamisen taakkaa kovin akuuttina kysymyksenä. Lähinnä todistustaakka on heillä jotka väitteen toistuvasti esittävät ja perustelevat sitä yleistyksillä joiden syy-seuraus-suhteita ei kyetä vakuuttavasti todistamaan/perustelemaan. Hetero-kysymys liityy tähän samaan holtittomien yleistysten ongelmaan. Vakavasti otettavaa tutkimusta kehiin, jotta nämä keskustelut liikkuvat eteenpäin.
”Lähinnä tarkoitin, että minusta mainitun kaltaisten väitteiden taustalla häälyvä ihmiskuva on äärettömän kapea ja sellaisena loukkaus kaikkia eläviä ja hengittäviä ihmisiä kohtaan”
Miksi sen faktan toteaminen, että miehet haluavat naisia ja ovat valmiita ponnistelemaan sellaisia saadakseen, olisi loukkaus ”kaikkia eläviä ja hengittäviä ihmisiä kohtaan”? Se, että tällainen melkoisesti empiiristä tukea omaava miesten motiiveja ja toimintaa koskeva käsitys on osana jonkun ihmiskuvaa, ei tee tästä kuvasta automaattisesti suppeaa. Jos kyseessä sattuu vielä olemaan ihmisluontoa koskeva totuus, on vaikea ymmärtää miksi asiassa olisi mitään loukkaavaa ketään kohtaan. Ja siis edelleen: Mitä väitettä tässä olet kyseenalaistamassa? Sitäkö, että menestys vaikuttaisi positiivisesti miehen markkina-arvoon? Vai sitä, että miehet olisivat motivoituneita ponnistelemaan naisten suosioon päästäkseen?
”Lähinnä todistustaakka on heillä jotka väitteen toistuvasti esittävät ja perustelevat sitä yleistyksillä joiden syy-seuraus-suhteita ei kyetä vakuuttavasti todistamaan/perustelemaan”
Esitätkö siis oikeasti, että miehen sosiaalisen ja/tai taloudellisen aseman ja naismenestyksen välillä vallitsisi ainoastaan voimakas korrelaatio ilman minkäänlaista kausaalisuutta? Vai kiellätkö ehkä korrelaationkin? Korrelaatio on tietysti helppo osoittaa ihan empiirisesti olemassaolevasta datasta tai vaikka pitämällä silmät ja korvat auki ulkona liikkuessaan. Syy-seuraus tietty hieman haastavampi, mutta siitäkin lienee tutkimusta. Vankkaa teoreettista pohjaa miesten ja naisten parinvalintapreferenssien muodostumisesta löytyy esim. sosiobiologian ja evoluutiopsykologian puolelta.
Kyse ei käsittääkseni ollut siitä faktasta, että useimmat heteromiehet haluavat naisia ja kuka tahansa on varmasti valmis ponnistelemaan elämässä löytääkseen kumppanin jonka kanssa toteuttaa seksuaalisuutta tai muuten vain jakaa elämäänsä. Tästä olemme varmaankin samaa mieltä. Mutta yllä esitettiin ajatuksia, joiden mukaan se millaiselle alalle henkilö päätyy työskentelmään olisi suoraan johdettavissa tietyistä yleisistä parinvalintapreferensseistä. Minusta minkä tahansa elämänvalinnan näkeminen ainoastaan yhden asian seurauksena on automaattisesti suppeaa (voi toki toimia tietyssä analyyttisessä tarkoituksessa, mutta silloin pitää ilmoittaa selkeästi että tässä nyt teorian kehittelymielessä rajataan kaikki muut seikat pois).
En kaipaa niinkään tutkimusta parinvalintapreferenssien muodostumisesta kuin siitä milllä tavoin näiden preferenssien voidaan ajatella selittävän yhteiskunnallisia oloja, ja miten tämänkaltaisia syy-seuraus-suhteita ja yleistyksiä perustellaan (ja erityisesti, keitä niiden ajatellaan koskevan).
”En kaipaa niinkään tutkimusta parinvalintapreferenssien muodostumisesta kuin siitä milllä tavoin näiden preferenssien voidaan ajatella selittävän yhteiskunnallisia oloja, ja miten tämänkaltaisia syy-seuraus-suhteita ja yleistyksiä perustellaan.”
Occamin partaveitsellä. Kilpailevat selitykset miesten taipumukselle pyrkiä ja päätyä paremmin palkattuihin töihin ovat selvästi monimutkaisempia ja edellyttävät useita empiirisesti vahvistamattomia oletuksia.
”Hetero-kysymys liityy tähän samaan holtittomien yleistysten ongelmaan. Vakavasti otettavaa tutkimusta kehiin, jotta nämä keskustelut liikkuvat eteenpäin”
Onko yleistys ”holtiton”, jos se koskee 90-95% väestöstä? En myöskään oikein ymmärrä, miksi tarkastelua ei saisi rajata heteroihin, jos tarkoitus on kuvata heteromiehille tai -naisille tyypillistä parinvalintakäyttäytymistä.
Jos tarkastellaan sitä kuinka monet esimerkiksi Suomessa tällä hetkellä elävät heteroparisuhteessa jossa on jaettu talous, ei kyse todellakaan ole 90 prosentista väestöä. Yleistys on holtiton silloin jos toistuvasti puhutaan ”miehistä ja naisista” viitsimättä tarkemmin eksplikoida, että a) tarkastelu on rajattu heteroihin (erikoinen tapa kertoa ”totuuksia” ihmisluonnosta) ja b) väite ei kuitenkaan koske kaikkia heteromiehiä ja heteronaisia vaan jotakin ”yleistä tendenssiä” jonka suhdetta erityiseen ei myöskään tarkemmin selvitetä, mutta jota tästä huolimatta käytetään selittämään maailmaa ihan kuin kyseessä olisi aukoton totuus kaikista ihmisistä.
Hei Panu (ja Henri) ja muut,
toivoisin, että vastaisitte tuohon Katariinan tekstin ensisijaiseen haasteeseen: kuinka voimme ylipäätään tutkia työtä nyky-yhteiskunnassa määrittelemättä kriittisesti uudelleen, mitä työ on?
Tuskin kukaan meistä kiistää, että työelämä on sukupuolittuneesti segregoitunut. Selvästi myös Panulla ja Henrillä on jonkinlainen kokemus sukupuolten epätasa-arvosta, joka liittyy palkkaan, työelämään, kotiin ja perheeseen.
Sukupuolen, luokan ja työelämän rakenteiden kannalta olisikin ehdottoman tähdellistä päästä kiinni niihin mekanismeihin, jotka ohjaavat työelämän, kodin ja perheen työnjakojen eriytymistä. Tässä suhteessa luulen, että akselilla Laasanen-Sumanen voi olla jopa pointti siinä, että vallitsevien sukupuoliroolien kannalta naisen on paljon ”turvallisempi” valita esimerkiksi juuri matalapalkka-ala kuin miehen, koska häneltä ei edellytetä perheenelättäjän roolia, ja toisaalta koska hoivatyö nähdään naisille ”ominaisena”. Miehelle matalapalkkaisen hoivatyön valitseminen puolestaan on vallitsevassa yhteiskunnassa aina jonkinlainen riski ja vaatii rohkeutta, väittäisin, että paljon enemmän rohkeutta kuin naiselta vaatii kovapalkkaisen miesvaltaisen alan valitseminen.
Sen sijaan tämän näkemyksen kääntäminen suoraan naisten ja miesten valintojen syyksi, tai etenkään partnerinvalintakysymykseksi, on hieman ongelmallista. Jos tälle linjalle lähdetään niin voitaisiin väittää esimerkiksi (oman ja tuttavapiirini empiirisen kokemuksen perusteella) että hyvis-feministimiehet viedään käsistä ja että sairaanhoito-oppilaitokseen tai opettajakoulutukseen hakeutuvalla ei-homoseksuaalilla miehellä käy ihan mieletön flaksi. Joten (heteromiehen) pariutumisen kannalta itse asiassa naisvaltaiset alat ja feministinen ajattelu sekä tietty hoivavietin osoittaminen ovat erittäin hyviä vaihtoehtoja ja pariutumisteorioiden voisi olla aika paneutua siihen, miksi useammat(hetero)miehet eivät hakeudu näille hyville apajille?
Ilta-Sanomien löppi julisti jo 15 vuotta sitten: ”Siivoa mies, saat seksiä”. Myös tutkimukset pohjoismaista osoittavat, että kotitöiden tasa-arvoinen jakaminen parantaa parisuhdetta ja lisää onnellisuutta niin naisilla kuin miehilläkin. Silti naiset näyttävät arjen käytäntöjen tutkimuksen valossa tekevän edelleen valtaosan kodin ylläpito- ja siivoustyöstä. Seksuaalisen vallan kannalta (jos hetkeksi oletamme Laasasen teorian päteväksi) kannattaisikin pohtia vakavasti paitsi rahan ja tavaran vaihtoa seksiin, myös sitä, miksi miehet eivät siivoa enemmän, kun se tutkitusti lisäisi miestenkin onnellisuutta ja todennäköisesti myös seksuaalisen kanssakäymisen määrää parisuhteessa.
Nämä voivat kuulostaa provosoivilta heitoilta, mutta ne liittyvät ihan olennaisesti siihen, mitä Katariina kysyi: kuinka me määrittelemme työn ja mikä lasketaan työksi?
Kapitalistisessa järjestelmässä, jonka logiikkaan myös Henry Laasasen seksuaalisen vallan teoriat pohjaavat, valuutta ja valuutan arvo on yksi keskeinen tekijä. Ja silloin se, mikä määritellään valuutaksi ja mikä kunkin valuutan arvo markkinoilla kulloinkin on, on kysymys, jota ei voi sivuuttaa. Mikä lasketaan työksi, josta maksetaan palkkaa? Mikä lasketaan parisuhdemarkkinoilla eduksi ja mikä haitaksi? Mitkä arvot ja arvostukset ohjaavat käytöstämme ja valintojamme, ja miten niitä voi tutkia syyllistymättä ongelmallisiin yleistyksiin ja omat sokeat pisteensä tiedostaen?
Nämä ovat ennen kaikkea poliittisia kysymyksiä: mistä näkökulmasta HALUAMME lähestyä työelämän segregaatiota ja palkkaeroja, tai parisuhdetta tai sitä monimutkaista matriisien sekamelskaa, joka johtaa työelämän sukupuolittuneeseen segregaatioon. Ja ennen kaikkea, mikä on meidän tavoitteemme?
Entistä tärkeämpää olisi siis ensin vastata kysymykseen siitä, miten työ ja työnteko pitäisi määritellä ja mitä näistä määritelmistä seuraa, etenkin sukupuolen ja luokan mielenkiintoisten ristiriitojen kannalta?
Tuosta näkymättömästä työstä voisi tietysti puhua myös kustannuspuolen kautta.
Esimerkiksi toinen puolisoista on kotona hoitamassa lasta ja töinen on töissä. Tällöin
– töissä käyvä maksaa lapsesta aiheutuvat kustannukset
– töissä käyvä maksaa kotona olevan puolison kustannukset
Saako töissä käyvä puoliso mitään tuottoa tälle sijoitukselleen? No ei tietystikään saa, mutta hän voisi aivan oikeutetusti vaatia palkkaa tai tuottoa kattamilleen kustannuksille. Jos kotona oleva puoliso saa palkkaa, ne lisäävät työssä käyvän kustannuksia (koska hän maksaa palkan) ja siten myös hänelle kuuluva tuottovaatimus kasvaa. Eli kokonaisratkaisuus kuuluu siten, että kaikki alla olevat otetaan huomioon
1- kotona olevan palkkio tehdystä työstä
2- töissä käyvän palkkio hänen kattamistaan kustannuksista (sisältäen kotona olevan puolison palkkion, mikäli se maksetaan)
Tämän kirjoituksen logiikka ei nyt ihan kokonaan aukea minulle.
Millä kumman perusteella työssäkäyvä puoliso voisi vaatia palkkaa tai palkkiota siitä, että maksaa suuremman osan perheen kustannuksista kun toinen on kotona hoitamassa parin yhteistä lasta?
Mihinkään työelämän logiikkaan ei kuulu se, että henkilön, joka maksaa toiselle palkkaa, kuuluisi saada tämän palkan vastineeksi palkolliseltaan palkkio palkanmaksustaan. Palkan vastineeksi palkanmaksajan kuuluu saada tietty työpanos, ja tämä logiikka toteutuu näissä tarkoitetuissa perheissä täysin: toinen maksaa suuremman osan ylöspidosta, toinen tekee suuremman osan koti- ja hoivatyöstä. Se sitten, millä sukupuolittuneilla tavoilla tämä on tai ei ole oikeudenmukaista, on aivan eri asia, mutta ilmiselvästi ylivoimaisesti suurin osa lapsiperheistä on tähän järjestelyyn tyytyväisiä.
Palkanmaksaja vertautuu yrittäjään, ja yrittäjän pitää saada kustannuksilleen kate eli tuotto.
Tarkalleen ottaen palkansaaja ei vertaudu yrittäjään kovin monella tavalla, tai ainakin tuo vertaus on hyvin ongelmallinen ja monitahoinen.
Mutta vaikka vertautuisi, ei tämäkään auta tuota logiikkaa yhtään. Yrittäjänkään ei pidä saada palkkaamaltaan työntekijältä muuta kuin tämän työpanos, on jokseenkin järjetön ajatus, että palkollinen maksaisi työnantajalleen korvauksen, johon sisältyisi hänelle maksettu palkka.
Heh, siis työssäkäyvä puoliso ei vertaudu yrittäjään, eikä hän saa maksamalleen rahalle tuottoa. Epäilen, että mielestäsi työssäkäyvä puoliso (siis palkanmaksaja) ei myöskään vertaudu työnantajaan, jolla on esimerkiksi työnjohto-oikeus.
Tästä keskustelusta tulee mieleen, että idea on se, että isän vain pitäisi maksaa äidille. Ja perustelut keksitään. Miehillä on rahaa, ja naiset haluavat sen.
Koska nimeni on täällä esillä, yritän vastata eräisiin kysymyksiin tilastoasiantuntijan näkövinkkelistä:
Kysymys A. Yksi tekstini pointeista oli kiinnittää huomiota siihen, että ei ole mitenkään itsestään selvää mikä ylipäätään on työtä ja mikä ei. Onko esimerkiksi lasten nukuttaminen kotityötä? Näkyykö se ajankäyttötutkimuksissa?
Vastaus: Arvostelet tilastoa, jota et selvästikään tunne. Kotitöiden luettelo on esim täällä: http://www.tasa-arvo.com/u8kotityolista.html. Kaikki työt näkyvät varmasti oikein ajankäyttötilastossa, sillä 10 000 ihmistä täyttää yhden päivän ajan reaaliajassa listaa, jossa raportoidaan 10 minuutin välein, mikä on ollut edellisen kymmenen minuutin pääaktiviteetti. Ajankäyttötilaston virhemarginaali on promilleluokkaa.Tosin voidaan arvostella sitä, miksi esim. shoppailu lasketaan kotityöksi? Kotitarvekalastus verkoilla ei ole kotityötä, mutta kalan osto torilta matkoineen on. Miestä mielestäni sorretaan kotityöluettelossa.
Kysymys B. Kuinka voimme ylipäätään tutkia työtä nyky-yhteiskunnassa määrittelemättä kriittisesti uudelleen, mitä työ on?
Vastaus: Ansiotyön varmaan ymmärrät, vaikka esimerkiksi matkatyössä kulunutta vapaa-ajan menetystä ei siksi lasketakaan. Ja kotityölistan löydät yllä olevasta osoitteesta. Mitä niistä puuttuu, mikä mielestäsi pitäisi lukea työksi?
Parisuhteessa elävät miehet tekevät 8,5 tuntia viikossa enemmän yhteenlaskettua ansio- ja kotityötä kuin heidän kumppaninsa (Piekkola). Jos tarkastelemme parisuhteita, joissa molemmat ovat kokoaikatyössä, yhteenlaskettu ansio- ja kotityö on samansuuruista miehellä ja naisella (sanoo kaksi väitöskirjaa tänä vuonna, Pääkkönen ja Oinas).
Naisten vaatimus miesten runsaammasta osallistumisesta kotitöihin johtaa työmääräeron lisäkasvuun, joka ei voi olla jättämättä jälkiä miehen henkiseen ja fyysiseen hyvin-/pahoinvointiin.
Kysymys C: Samoin on kuulunut puheenvuoroja, joiden mukaan miehen euro on itse asiassa 90 senttiä, koska miehet tekevät niin paljon enemmän (palkattomia) ylitöitä.
Vastaus: Viitatataanko minun tutkimuksiini, joiden mukaan mies saa tunnin työpanoksesta 90 senttiä, kun nainen saa euron? Palkkaeroa ei selitä ylityöt, sillä ne on poistettu aineistosta ja palkattomia ylitöitäkin mies tekee vain 12 minuuttia viikossa enemmän kuin nainen.
Uusimman tutkimukseni mukaan vuonna 2000 kokoaikatyötä tekevien palkansaajamiesten vuosityöaika oli 2133 tuntia ja naisten 1782 tuntia (ilman tuntiperustaisesti rahassa maksettuja ylitöitä). Eroa on siis 6,5 tuntia viikossa. Ero on monista eri syistä johtuva ja aiheesta ilmestyy keväällä uusi tutkimus kirjana: ”Vaiettua tietoa tasa-arvosta”, joten ei siitä tässä enempää.
Sgregaatiosta muutama sana: Mies ja Tasa-arvo-seminaarissa miehiä hauskuutti eräs nainen, joka kertoi, että segregaation purku on aloitettu houkuttelemalla koulupoikia sairaanhoitajiksi. Hauskaa tässä on se, että ei kerrottu, mitä työtä aiotaan tarjota näiden poikien syrjäyttämille tytöille. Rakennustöitä, metallimiehen, putkimiehen, nuohoojan töitä vai mitä? Näille aloillehan kaivataan naisia, koska segregaation vuoksi heitä ei siellä ole.
Ja miten pojat voisivat edes kuvitella pääsevänsä naisten aloille? Koululaitoksemme todistustuotanto on siten vino, että tyttöjen keskiarvot ovat parempia kuin poikien, joten pojat eivät yhteishaussa pärjää tytöille. Tytöt voivat valita, mitä haluavat, poikien on parasta hakea vain miesaloille.
Kommentoin pikaisesti tähän, jatkakaahan muut mikäli teillä on enemmän asiantuntemusta tilastoista (myönnän auliisti että en itse ole mikään tilastotieteilijä).
Kysymys A:n kohdalla vastaus päätyy lopulta samaan kuin mikä oli kysymyksen olennainen pointti: miksi xxx lasketaan työksi mutta yyyy ei? Millä tavoin tällaiset määritelmät ovat sukupuolittuneita? Ja miten pitäisi tulkita tilastoja, jos tiedetään että niiden laatiminen perustuu jo aina valmiiksi tietyille tulkinnoille siitä, mikä on työtä ja mikä ei?
Kysymykseen B: ansiotyön ja listassa luetellun kotityön lisäksi on olemassa esimerkiksi yhteiskunnallista vapaaehtoistyötä: vaikkapa erilaisten kerhojen tai urheiluseurojen vetäjien palkaton työ. Miten tämä huomioidaan laskelmissa? Lisäksi mietityttää kotityön luonne: suuri osa kotihommista on enemmänkin sellaista jatkuvaa hiljaista askaretta kuin yksittäisiä työtunteja – esim. ohi mennessään pyyhkii pöydältä murut tai ulos lähtiessään vie roskat. Tämän tyyppistä työtä on kovin hankala mitata. Lisäksi yksi kiinnostava kysymys itse työn tekemisen lisäksi on se, kuka kantaa vastuun siitä että kotitalous pyörii eteenpäin, pyykit tulevat pestyä ja tiskit tiskattua ajallaan jne? On eri asia tiskata silloin kun toinen huomauttaa että nyt on tiskauksen aika kuin laskeskella etukäteen että mitkä päivät pitää varata pyykkipäiviksi jotta kaikille riittäisi puhtaita vaatteita.
Voidaan myös ajatella että mikäli miehet esim. ottaisivat enemmän vastuuta lastenhoidosta olisi naisilla mahdollisuus tehdä enemmän ansiotyötä, jolloin sekä ansio- että kotityö jakautuisivat tasaisemmin. Kyse on loppujen lopuksi kumpaakin sukupuolta hyödyttävästä muutoksesta.
Kysymykseen C voitaneen palata siinä vaiheessa kun asiasta on enemmän tutkimustietoa.
Pilkunviilausta kahdesta lainatusta tutkimuksesta (kiitän Johanna Lammi-Taskulaa näistä huomioista!)
– Tomi Oinaan väitöskirjassa ei kotitöissä ole mukana lastenhoito; Hannu Pääkkösen väitöskirjassa se on mukana.
– molemmat käyttivät 1999-2000 ajankäyttöaineistoa, joten tulokset eivät kerro tämänhetkisestä tilanteesta – onneksi uusi ajankäyttöaineisto kerättiin viime vuonna.
– Hannu Pääkkönen toteaa väitöskirjassaan ajankäyttötutkimuksesta, että ”ansiotyöaika lasketaan ajankäyttötutkimuksessa bruttoaikana, mutta kotityöaika nettoaikana. Ansiotyöaikaan sisältyvät myös keskeytykset työaikana, kuten WC:ssä käynnit sekä kahvi- ja tupakkatauot.
Nämä toiminnot eivät kuitenkaan sisälly kotityöaikaan, joka koostuu vain ”puhtaista” kotityöjaksoista. Koska miehet tekevät enemmän ansiotyötä ja naiset kotityötä, vertailu on menetelmän vuoksi epäedullista naisille.”
– Pääkkösen mukaan kokonaistyöaika (palkkatyö + kotityö) avo- tai avioliitossa olevilla työllisillä pareilla jakautui melko tasan (naiset n. 61 tuntia ja miehet n. 59 tuntia viikossa). Kun molempien puolisoiden työaikamuoto oli samanlainen, eli molemmat
puolisot kävivät säännöllisessä päivä- tai vuorotyössä, miehen osuus oli 41 prosenttia kotitöistä.
– Lapsiperheissä, joissa molemmat puolisot olivat ansiotyössä, mies teki reilun kolmanneksen kotitöistä. Työssä käyvä vaimo teki lähes kaksi kolmasosaa perheen lastenhoitoajasta, olipa mies työssä tai ei.
——————————————————————————–
Itse ajattelen, että suuri osa lastenhoitotyöstä on myös vastuun ottamista. Ja se on sukupuolittunutta. Useimmiten juuri nainen huolehtii siitä, että jääkaapissa on ruokaa, puhtaat vaatteet riittävät ja lapsilla on säänmukaiset asusteen, jne, jne, jne… Tätä jatkuvaa vastuuta ei pidä väheksyä eikä sitä voi suoraan mitata ajassa. Uskoisin, että muun muassa 6+6+6 malli vanhempainvapaisiin muuttaisi tätä kuviota. Jos myös isät käyttäisivät vanhempainvapaita, tulisi arjen hoitaminen myös heille tutummaksi kakkavaippoineen ja vihannessoseineen. En näe työaika-asiaa niinkään tuntimääräisenä eriarvoisuutena. Ei tässä olla ehdottamassa, että miehet olisivat ”laiskoja”. Kyse on siitä, että työ jakautuu sukupuolille eri tavoin. Ja tuo jakautuminen aiheuttaa myös taloudellista eriarvoisuutta. Puhumattakaan sitten siitä, että juuri tämän työn sukupuolittuneen jakautumisen vuoksi lapset määrätään huoltajuuskiistoissa useimmiten äideille – juuri siksi, koska äidit ovat huolehtineet arjen sujuvuudesta. Käytännössä työn (ja vastuun!) tasapuolinen jakautuminen niin ansio- kuin kodin- ja lastenhoitotyönkin osalta palvelee molempia sukupuolia.
Onko sinulla jotain näyttöä siitä, että lähivanhemmuuden määräytyminen pääsääntöisesti naiselle erotilanteessa johtuisi siitä, että naiset tekevät keskimäärin enemmän kotitöitä eikä esimerkiksi miehiin kohdistuvasta syrjinnästä – vai onko kyseessä pelkästä arvauksesta? Miten lähivanhemmuus määräytyy esimerkiksi niissä tapauksissa tilastollisesti, joissa mies onkin ollut se enemmän kotitöitä tehnyt osapuoli?
Huoltajuusriidoista päättämisestä tietoa mm. Teija Hautasen (2010) väitöskirjassa: http://acta.uta.fi/pdf/978-951-44-8192-5.pdf. Tosin Hautanen tutki huoltoriitoja ja väkivaltaa, mutta selittää myös päätöksenteosta.
En toki väitä, etteikö olisi tarvetta miettiä miesten asemaa huoltoriidoissa. Käsitykset äidistä ensisijaisena hoivaajana ovat kulttuurissamme jaettuja, eivätkä siten voi olla vaikuttamatta laajasti myös esim. lapsen asioista päättämiseen. On kuitenkin harhaanjohtavaa tuijottaa pelkästään tilastoja huoltajuuden myöntämisistä miettimättä ollenkaan päätöksenteon taustalla vaikuttavia arjen järjestelyjä. Kuten nämä tässäkin kommenttiketjussa lainatut ajankäyttötutkimukset osoittavat, naiset tekevät suuremman osan lapsenhoitotyöstä (oli siis kokonaistyöaika mikä tahansa). Ja koska huoltajuuden myöntämiseen vaikuttaa juuri arjen hoiva (lapsen etu käsitetään mm. sitä kautta, että lapsen arkea pyritään ravisuttamaan mahdollisimman vähän), lienee loogista, että huoltajuuksia myönnetään tällä hetkellä useammin naisille.
Ehkäpä joku tulevaisuudessa tarttuu näihin esittämiisi kysymyksiin ja ryhtyy tutkimaan kotitöiden jakautumista huoltajuusriitatapauksissa. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että oikeusjärjestelmämme ainakin pyrkii puolueettomuuteen. Keskustelua aiheesta on toki tarpeellista pitää yllä.
Lisää pilkunviilausta:
1.”Miehisissä ammateissa” pidetään ruokatunti, joka ei ole työaikaa. Sosiaali- ja terveyssektoreilla, joissa pidetään puolta tuntia minuutinkin lyhempi ruokatauko, se lasketaan työsehtosopimuksen mukaan työajaksi.
2. Järjestötoimintaa (ei uskonto mukana) ei lasketa kotityöksi. 4,5 % miehistä harrastaa järjestötoimintaa ja 4 % naisista. Miehet tekevät järjestötoimintaa keskimäärin 6 minuuttia päivässä ja naiset 5 minuuttia.
3. Nyt tehtiin uusi ajankäyttötilasto. valitettavasti vaan tilanteessa, joka on kestämätön yhteiskuntamme säilymisen kannalta, sillä valtio velkaantui silloin 10 miljardia vuodessa, mikä tahti kaataisi Suomen kymmenessä vuodessa. Miehillä ei ollut työtä tarjolla, sillä yli 50 000 miestä oli enemmän työttömänä kuin naisia, ja pakkolomautettuja vielä enemmän.
Toivottavasti uuden ajankäyttötilaston materiaalia ei käytetä mihinkään suunnitteluun, sillä katastrofitilanteen havaintoja ei saa käyttää, muuten perii hukka.
Muuten olen sitä mieltä kanssasi, että jos pystyisimme vähentämään miesten työtunteja, se koituisi perheen parhaaksi, koska isäkin voisi osallistua enemmän perheen arkeen. Raha ei voi olla este, sillä onhan miehen keskituntipalkka tehtyä työtuntia kohden paljon alempi kuin naisen keskituntipalkka. Nykyinen työttömyys ja pakkolomalla oleminen vaan ei ole oikea ratkaisu, juustohöylämalli olisi parempi.
K:
”Mutta yllä esitettiin ajatuksia, joiden mukaan se millaiselle alalle henkilö päätyy työskentelmään olisi suoraan johdettavissa tietyistä yleisistä parinvalintapreferensseistä”
Joo no se nyt on tietty selvää, ettei uravalintaa voi johtaa suoraan parinvalintapreferensseistä. Uravalintaan lienee vaikuttamassa niin paljon tekijöitä, että koko prosessin mallintaminen olisi mahdoton urakka. Mutta jos kyse on siitä, mitkä tekijät johtavat miesten ja naisten erilaisiin uravalintoihin, olisi typerää jättää sukupuolten erilaiset parinvalintapreferenssit ja niiden potentiaalinen vaikutus huomiotta. Vähän sama kuin jättäisi miesten parinvalintapreferenssit huomiotta silloin, kun pohditaan naisten maanista suhtautumista ulkonäköasioihin. ikään kuin pidettäisiin toteennäyttämättömänä/merkityksettömänä sitä, että miehet preferoivat kauniita naisia.
”En kaipaa niinkään tutkimusta parinvalintapreferenssien muodostumisesta kuin siitä milllä tavoin näiden preferenssien voidaan ajatella selittävän yhteiskunnallisia oloja, ja miten tämänkaltaisia syy-seuraus-suhteita ja yleistyksiä perustellaan (ja erityisesti, keitä niiden ajatellaan koskevan)”
Kyllä tuosta käsittääkseni löytyy paljonkin tutkimusta. Sitä paitsi jos hyväksyt sen, että naiset preferoivat menestyneitä miehiä selvästi voimakkaammin kuin vice versa, tästä seuraa loogisesti muut seikat vakioituina, että miehillä on suurempi motiivi hankkia menestystä kuin naisilla. Tämän päättelyn jälkeen on helppo esittää hypoteesi, jonka mukaan miehiä päätyy enemmän korkeampiin asemiin osittain parinvalintamekanismeista johtuvan naisiin verrattuna ”ylimääräisen” motivaation johdosta. Mut joo, tää on tietty vaan hypoteesi, jota en itse ole empiirisesti tutkinut. Mutta sitä tutkimustakin varmaan löytyy, jos viitsii etsiä. Suomesta sitä tosin ei juurikaan löydy, paitsi ehkä Laasaselta osittain aiheeseen liittyen. Jos olen ymmärtänyt oikein, naistutkimuksen laitoksilla ei olla tätä aihetta pahemmin lähestytty?
”Jos tarkastellaan sitä kuinka monet esimerkiksi Suomessa tällä hetkellä elävät heteroparisuhteessa jossa on jaettu talous, ei kyse todellakaan ole 90 prosentista väestöä”
En ymmärrä, miten jaetussa taloudessa eläminen olennaisesti liittyisi asiaan. Parinvalintapreferenssien tuottama motivaatio menestyksen hankkimiseenhan vaikuttanee kaikkein voimakkaimmin juuri niihin, joilla kumppania tai seksisuhteita ei kyseisellä hetkellä ole?
Viimeiseen pointtiin: olen tulkinnut tätä keskustelua (ehkä virheellisesti?) siinä kehyksessä, jossa oletetaan että ihmisten elämää ja valintoja ohjaa paitsi ajatus kumppanin löytämisestä myös oletus siitä että esimerkiksi nainen löytää kumppanin lisäksi itselleen elättäjän, ja että tämän vuoksi naiset eivät hakeutuisi hyvin palkatuille aloille. Tämän vuoksi halusin tuoda esiin, että koska suuri osa ihmisistä ei elä heteroparisuhteessa jossa olisi jaettu talous on tämäntyyppinen ajatuskulku huono yleistys. Toki voi aina ajatella, että kyse on enemmän tiedostamattomista asenteista jne joilla sitten taas ei vastaavasti ole niin paljon tekemistä todellisten tulevaisuusnäkymien kanssa. Tiedostamattomista asenteista puhuminen on siinä mielessä hankalampaa, että tällöin teorian perustelussa joudutaan väistämättä turvautumaan oletuksiin.
hzel:
”Jos tälle linjalle lähdetään niin voitaisiin väittää esimerkiksi (oman ja tuttavapiirini empiirisen kokemuksen perusteella) että hyvis-feministimiehet viedään käsistä ja että sairaanhoito-oppilaitokseen tai opettajakoulutukseen hakeutuvalla ei-homoseksuaalilla miehellä käy ihan mieletön flaksi. Joten (heteromiehen) pariutumisen kannalta itse asiassa naisvaltaiset alat ja feministinen ajattelu sekä tietty hoivavietin osoittaminen ovat erittäin hyviä vaihtoehtoja ja pariutumisteorioiden voisi olla aika paneutua siihen, miksi useammat(hetero)miehet eivät hakeudu näille hyville apajille?”
Tietty oma tuttuvapiiri ei riitä minkäänlaiseen yleistykseen, mutta sen varmasti tiedostitkin. Näin lonkalta voisin heittää tuohon sen, että kyse on osittain myös siitä, minkä oletat miesten tavoitteeksi. Paljon seksiä eri naisten kanssa vai vakaa monogaminen parisuhde vai jotain siltä väliltä? Veikkaisin, että mainitsemasi ”hyvisfeministimiehet” usein ehkä saavat omista piireistään sen pitkäaikaisen kumppanin, mutta ongelmaksi jää, että optimitilanteessa mies ei ehkä haluaisi elää koko elämäänsä yhdessä tai kahdessa parisuhteessa ilman näiden suhteiden ulkopuolisia seksisuhteita. Jos nyt ”omaan kokemukseen” lähdetään viittaamaan, niin minun kokemukseni ja tuttavapiirini perusteella kaikki suuresta naisten suosiosta nauttineet ja paljon seksiä saaneet miehet ovat olleet erittäin maskuliinisia ja joko menestyneitä, sosiaalisesti arvostettuja tai erittäin komeita miehiä. Tai edellisten yhdistelmiä.
Siitä olen samaa mieltä, että miesten saattaisi tuossa mielessä kannattaa hakeutua enemmän naisvaltaisille aloille. Kaiken kuulemani perusteella flaksi todella käy melkoisen hyvin miehillä, jotka ovat tyyliin ainoina maskuliinisuuden edustajina isossa naisporukassa. Miesten vähäistä hinkua hakeutua esim. hoitoalalle, selittänee kuitenkin se, että sen hoitsupiirin ulkopuolella alan miehelle tuoma status ei ole hääppöinen.
”Ilta-Sanomien löppi julisti jo 15 vuotta sitten: “Siivoa mies, saat seksiä”
Näihin ”tutkimuksiin” suhtautuisin todella suurella varauksella. Ongelmana on, että asiaa ei voida oikeasti edes tutkia empiirisesti. Ei ole mitään keinoa havainnoida kodeissa tapahtuvaa siivoamisen jakautumista ja sen vaikutusta seksin määrään tai laatuun. Saati, että pystyttäisiin samalla jotenkin vakioimaan muita kodeissa samanaikaisesti asiaan vaikuttavia tekijöitä. Voidaan ainoastaan kysellä naisilta, mikä heidän asenteensa on asiaan. Sitten naiset vastaavat ehkä pitkälti sen, miten tuollaiseen ”kuuluu” vastata.
”Joten (heteromiehen) pariutumisen kannalta itse asiassa naisvaltaiset alat ja feministinen ajattelu sekä tietty hoivavietin osoittaminen ovat erittäin hyviä vaihtoehtoja ja pariutumisteorioiden voisi olla aika paneutua siihen, miksi useammat(hetero)miehet eivät hakeudu näille hyville apajille?”
Suurin osa miehistä ei taida toistaiseksi uskoa tuohon väitteeseesi, jonka mukaan ”hyvis-feministimiehet viedään käsistä”, tai että miesopettajilla tai sairaanhoitajilla kävisi erityisen hyvä flaksi. Esim. entinen kieltenopiskelija Panu Höglund on kirjoittanut täysin päinvastaisista kokemuksista.
Asian selvittely pitäisikin aloittaa keräämällä aihepiiristä kovaa dataa: onko miespuolisilla opettajilla tai hoitajilla oikeasti enemmän seksipartnereita tai säännöllisempää seksiä kuin vaikkapa poliiseilla tai merkonomeilla?
Tähän mennessä keskustelussa lienee jo käynyt selville, että parinvalintapreferenssi, mikäli on merkityksellinen puhuttaessa työstä ja työelämästä, on kuitenkin vain yksi monista huomioon otettavista asioista. Minusta tästä aiheesta keskusteleminen ei enää tässä vaiheessa juurikaan tuo uutta näkökulmaa alkuperäisen blogauksen ajatuksiin, ja ehdotankin että keskustelu siitä miksi tietyt miehet saavat ”enemmän naisia” loppuu tältä erää tähän.
”ähän mennessä keskustelussa lienee jo käynyt selville, että parinvalintapreferenssi, mikäli on merkityksellinen puhuttaessa työstä ja työelämästä, on kuitenkin vain yksi monista huomioon otettavista asioista. Minusta tästä aiheesta keskusteleminen ei enää tässä vaiheessa juurikaan tuo uutta näkökulmaa alkuperäisen blogauksen ajatuksiin”
Toisaalta juuri tuo parinvalintapreferenssien erilaisuus saattaa olla olennainen selittäjä miesten ja naisten keskimäärin erilaisille uravalinnoille. Ainakaan sen mahdollisuutta ei voida poissulkea ilman asian tarkempaa tutkimista. Tästä syystä pidän harmillisena, että feministiset tutkijat ainakin Suomessa tuntuvat säännönmukaisesti jättävän tämän aspektin täysin vaille huomiota työelämän segregaatiosta puhuessaan.
Ammatti ja status auttavat (nykymaailmassa) lähinnä muutamassa miesvaltaisessa alassa ja ainoastaan jos kiipeää aivan huipulle. Kaivosmiestä ei voi erityisen korkea-arvoisena herrana pitää (vaikkakin fyysiset ammatit nousevat usein korkealle erinäisissä seksikkyysgallupeissa) eikä insinööreillä todellakaan käy flaksi. (Ollaanhan me aika kuivakkaa ja epäromanttista seuraa.) Mitä sitä kiistämäänkään. Lääkäreistä ja kaupalliselle alalle ohjautuvista suurin osa on jo naisia. Tuskin kukaan valitse opinahjoaan sillä perusteella, mistä pääsisi varmimmin ko. alan aivan huipulle Gatesiksi Gatesin paikalle. Eivät nuoret sentään niin tyhmiä ole. Sanoisin, että uralle ennemmin päädytään kuin hakeudutaan. Etenkin noissa miesvaltaisissa statusammateissa tämä on tilanne.
Kyllä ne on ne hoitsumiehet, opettajat ja mielenkiintoiset filosofirentut, jotka on nykymaailmassa varmin niksi viriileihin opiskeluaikoihin ja saaliin naaraamiseen. Noin muutoin korrelaatio ammatillisen menestyksen ja naismenestyksen välillä ei välttämättä tarkoita vielä kausaliteettia. On tietty epäromanttista epäillä vanhan kansan ”onnea pelissä, epäonnea rakkaudessa” -latteuksia, mutta ehkäpä semmoiset itsevarmat, röyhkeät ja riskejä ottavat röyhkeät pelurit myös pääsevät urallaan pitkälle ja ajautuvat ns. statushommiin?
Sen sijaan uskoisin, että ammatinvalinnalla voi hyvinkin olla merkitystä yksittäisten suhteiden kestävyyteen. Hypergamia kuitenkin pitää huolen siitä, että korkealle avioituneen henkilön on paljon haastavampaa kiivetä enää ylöspäin.
Kiinnostava kirjoitus. Olisin kiinnostunut kuulemaan ajatuksia siitä, millä perusteilla tässä mainittu palvelustenvaihtotyylinen talous erottuu vaikkapa joidenkin liberalistien toiveista sellaisesta talousjärjestelmästä, jossa vapaa resurssien ja palveluiden vaihdanta olisi niinikään helpompaa vähemmän sääntelyn ja matalampien verojen kautta?
Hyvä kysymys. En osaa ihan hirveän tarkasti/täsmällisesti vastata, mutta päällimmäisenä tulee mieleen ainakin se että iso ero lienee yksilö/yhteisö -akselilla. Eli käsittäisin että liberalistien periaattellisena lähtökohtana on kuitenkin aina yksilö, joka sitten mahdollisimman vapaasti toimii tietyillä markkinoilla, ja päämääränä on nimenomaan yksilön vapaa toiminta. Siinä systeemissä johon itse viittasin lähtökohta on enemmän yhteisössä. Hoiva ei tällöin ole jotakin jota yksilöt vaihtavat keskenään vaan enemmänkin jotain jota yhteisö tuottaa omiin tarpeisiinsa. Tällöin ei välttämättä ole mielekästä laskea sitä kuinka paljon kukakin vaihtaa vaan enemmänkin tavoitteena olisi sillä tavoin toimiva yhteisö jossa jokainen tekee sen minkä kykenee ja saa sen hoivan jonka tarvitsee. Perustulo voisi mahdollistaa ilman rahanvaihtoa toimivat hoivayhteisöt, mutta toki tähän liittyy kaikenlaisia ongelmia (esim. se että ”ihmiset itse huolehtivat itsestään ja toisistaan” on myös oikeistolainen mantra jolla perustellaan julkisten palveluiden alasajoa jne).
Jos järjestelmässä ei saa suoraan nauttia oman työnsä tuomista hyödyistä, niin mikä kannustaa ihmisiä tekemään töitä? Jos toimeentulo tulee työtä tekemättä eteen kuin Manulle illallinen, ei se kannusta, ja koko järjestelmä helposti luhistuu omaan mahdottomuuteensa vapaamatkustajien ja laiskotettlun myötä, kuten kävi Neuvostoliitossa. Sama koskee yhteistä omaisuutta, joka tuppaa jäämään heitteille ja rapistua.
Jos pysytään yleisen perustulokeskustelun sijaan tässä hoivan organisoinnissa josta oli puhe, niin (kuten on jo todettu) aika moni tällä hetkellä kuitenkin tekee näkymätöntä ja palkitsematonta hoivatyötä esimerkiksi hoitaessaan lapsia (omia tai ystävien), vanhuksia, sairaita (erityisesti omaishoitajat) jne vaikka ei voikaan ”suoraan nauttia” tämän työn tuomista hyödyistä (palkka). Jos tähän vielä lisättäisiin varmuus minimitoimeentulosta plus yhteisöllinen järjestys jossa ei tarvitsisi pelätä esimerkiksi jäävänsä sairastuttuaan yksin, niin motivaatiota varmasti löytyisi vielä enemmän. Hoiva on kuitenkin sellainen asia jota jokainen ihminen tarvitsee.
Kyllä se perustulon rahoittamisen kysymys on aivan olennainen, jos puhutaan utopioiden sijaan myös reaalimaailman toteutettavuudesta. Jostain se perustulon rahat tai muut resurssit täytyy saada ja tuottaa, eivätkä ne synny sillä, että ihmiset vain nauttivat perustulosta ja viitsimisensä rajoissa hoitavat tosiaan.
Yleisellä tasolla liikkuvaa perustulokeskustelua löytyy internetistä mielin määrin. Tässä pari linkki vasemmistolaisiin näkökulmiin:
http://www.jukkapeltokoski.net/index.php?option=com_content&view=article&id=102:perustulo-siitae-se-sitten-laehti-1-osa&catid=46:prekariaatti&Itemid=61
http://www.ksl.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=432%3Aperustulopaja&catid=20%3Auutiset&Itemid=1
Ja Vihreiden perustulomalli: http://www.vihreat.fi/perustulo
Ingenieur:
”Ammatti ja status auttavat (nykymaailmassa) lähinnä muutamassa miesvaltaisessa alassa ja ainoastaan jos kiipeää aivan huipulle”
Ammatin vaikutuksen ymmärtää ehkä helpommin lähtemällä liikkeelle alhaalta käsin. Kuinka puoleensavetävinä arvelet naisten pitävän esim. siivoojamiehiä tai kaupankassalla työskenteleviä aikuisia miehiä? Kuinka moni nainen haluaa kertoa ystävilleen ja sukulaisilleen miehensä olevan siivooja tai kaupankassa?
Ammatin vaikutus ei välttämättä ole kovin selkeästi havaittavissa, koska asiaan on vaikuttamassa paljon muitakin tekijöitä, kuten yksilön persoonallisuus, ulkonäkö jne. Lisäksi puhtaan mielikuviin liittyvän status-vaikutuksen lisäksi ammatti vaikuttaa miehen taloudelliseen asemaan, joka omalta osaltaan vaikuttaa naismenestykseen. Tuskin kukaan kieltää, etteikö varallisuuden kasvu parantaisi miehen valinnanmahdollisuuksia naisten suhteen?
”Ammatin vaikutuksen ymmärtää ehkä helpommin lähtemällä liikkeelle alhaalta käsin. Kuinka puoleensavetävinä arvelet naisten pitävän esim. siivoojamiehiä tai kaupankassalla työskenteleviä aikuisia miehiä? Kuinka moni nainen haluaa kertoa ystävilleen ja sukulaisilleen miehensä olevan siivooja tai kaupankassa?”
No esim. niinkin feminiininen ala, kuin kokkaus tekee niistä muutamasta alan valinneesta miehestä melko seksikkäitä. En suoraan sanottuna ole nähnyt yhtäkään miessiivoojaa. Kai ISS ym. yleensä tunkee ne talkkareiksi, huoltomiehiksi jne. Mutta kyllä lienee naisia, jotka ovat aivan märkänä kuullessaan miehen olevan huippusiivooja 🙂
Miehet on myös jotenkin ihmeen hyviä tekemään epäseksikkäistäkin ammateista makeita. Tekee pari tositv-ohjelmaa, niin kyllä on vientiä mieskokeille, miessisustussuunnittelijoille tai maalareille. Ostaisikohan MTV tai Nelonen mun ”Siivojat” ja ”Kauppiaat” -ohjelmakonsepteja? En usko, että on niin epäseksikästä ammattia, etteikö siinä pääsisi pätemään erottumalla (esim. olemalla mies. Samoin huipputeknologiassa maksetaan naisille parempaa palkkaa naiseudesta.)
Ammatinvalintaa mä en oikein osaa nähdä samoin parinvalintakriteerinä, kuin esim. ulkonäköä tai näkyvää statusta sellaisenaan. Kuitenkin nähdäkseni about kaikki mahdollinen aivotoiminta on lähinnä sitoutunut biologiaan ja me toimimme lähinnä kuin apinat. Apinoilla ei ole niin monimutkaista ammattijärjestelmää, joten uskon tollaisten pikkudetaljien olevan lähinnä kosmeettisia seikkoja paljon voimakkaammin vaikuttavien viettien rinnalla. Selkeillä johtajauroksilla on toki suoraan biologiaan yhdistettävä pariutumisetu, kuin myös hyvin havainnollistettavasti taitavilla yksilöillä (muusikot, taiteilijat, julkkikset).
Mutta jollain insinöörillä ja siivojalla lienee paljon vähemmän lähtökohtaista houkuttelevuuseroa, kuin ajattelisi. Tietty sitten varsinaisissa suhteissa ja pitkän aikavälin viehättävyyden kannalta insinööri todennäköisesti elää mielenkiintoisemman elämän ja oppii kymmenittäin enemmän mielenkiintoisia taitoja ja viehätysniksejä, kuin vaatimattomammin elänyt.
Ainakin Helsingissä tuntuu huomatavan suuri osa siivoojista olevan miehiä. Monessa paikassa tuntuisi jopa yli puolet siivoojista olevan miehiä. Miesvaltaisiin siivoojajoukkoihin olen törmännyt esimerkiksi työpaikallani, kaupoissa ja vaikkapa metroalueiden siivoojissa. Aika usein miessiivoojat ovat joko ulkomaalaisia tai sitten esimerkiksi poikkeuksellisen runsailla lävistyksillä yms varustettuja supisuomalaisia miehiä, joiden on varmaan vaikea työllistyä parempiin töihin vaikka kuuleman mukaan osalla on jopa tohtorin paperit taskussa.
Voisin kuvitella, että ammatti vaikuttaa kyllä parinvalintaan, mutta enemmän ns. toisella kierroksella. Nuorethan nyt valitsevat ammatin isän tai äidin kokemuksen, omien mieltymysten ja tietysti koulumenestyksen perusteella. Ja sattuman perusteella. Ei nuorella ole vielä käsitystä itsenäisestä elämästä.
Mutta sitten 30-40 eronneet ja uutta suhdetta etsivät jo tuntevat realiteetit. Jos nainen ottaa varastomiehen, niin mahdollisuus elää omakotitalossa Espoossa vähenee kummasti. Jos taas ottaa talousjohtajan, niin tietty elintaso itselle ja lapsille tulee automaattisesti.
On ihan selvää, että valinta voi mennä monella tavalla. Mutta jos tiedät, että tämä mies tuo köyhän elämän ja tämä mies tuo helpon ja varakkaan elämän, ja molemmat miehet ovat ihania, niin kumman itse valitsisit? No sehän on ihan selvä….
Hyvä pointti Juhalta. Ikä ja elämänvaihe vaikuttanee preferensseihin melko paljon. Mitä akuutimpi tilanne naisella on esim. perheenperustamisen suhteen, sitä enemmän vaakakupissa painavat ns. ”käytännölliset” seikat. Tästä syystä nuorten preferenssit parinvalinnassa ovat ehkä enemmän samankaltaiset sukupuolten kesken. Painotetaan lähinnä ulkonäköä ja/tai persoonallisia ominaisuuksia. Kolmenkympin lähestyessä eroja sukupuolten painotuksissa alkaa sitten ilmetä entistä enemmän.
”Jos nainen ottaa varastomiehen, niin mahdollisuus elää omakotitalossa Espoossa vähenee kummasti. Jos taas ottaa talousjohtajan, niin tietty elintaso itselle ja lapsille tulee automaattisesti.”
Ei tietty elintaso tosiaan tule kummallekaan sukupuolelle automaattisesti keski-iässä, jos ”ottaa talousjohtajan”. Silloin ymmärretään myös omasta omaisuudesta kiinnipitäminen. Ja ei ihmisiä niin vaan oteta. Mun mielestä koko keskustelu on tosi absurdia, koska mä ainakin ”otin” sen, joka jakaa mun kanssa samoja arvoja ja yhteisiä intressejä, johon mä voin luottaa ja joka on mun tukena ja päin vastoin. Jos mun kumppanille pitäis määrittää joku taloudellinen arvo, mikä on mun mielestä järjenvastaista ja vastenmielistä, niin tein markkina-arvoteorian kumoavat kaupat. Ihmiset on ihmisiä ja kaikilla on täysin sama arvo. Ihmissuhteen muodostaminen on täysin mahdotonta, jos ei jaa mitään samoja arvoja.
Ja varakas elämä on harvoin yhtään sen helpompaa ku köyhäkään, ongelmat on vaan erilaisia. Rahalla ei voi onnea ostaa. Ennemmin onnellinen suhde taloudellisilla vaikeuksilla kuin onnellinen rahatilanne ihmissuhdevaikeuksilla.
”Jos mun kumppanille pitäis määrittää joku taloudellinen arvo, mikä on mun mielestä järjenvastaista ja vastenmielistä, niin tein markkina-arvoteorian kumoavat kaupat. Ihmiset on ihmisiä ja kaikilla on täysin sama arvo.”
Harva ihminen tunnustaa tietoisesti pohtivansa esim. partnerin varallisuutta. Mutta kyllä ne erot näkyvät yhteiskunnassa.
Katariina Mäkinen:
”Perustulo voisi mahdollistaa ilman rahanvaihtoa toimivat hoivayhteisöt, mutta toki tähän liittyy kaikenlaisia ongelmia”
Perustulosysteemissä voisi olla paljon potentiaalia, jos se toteutettaisiin järkevästi esim. jollain Soininvaaran hahmottelemien mallien tyylisellä kannustinvaikutukset huomioivalla periaatteella. Hoivapalvelujen järjestämisen ongelmaa perustulo ei kuitenkaan varsinaisesti ratkaisisi millään tavalla. Niiden tuottamisen hankaluus liittyy nykyään lähinnä kieroutuneeseen ikärakenteeseen ja koko ajan heikkenevään huoltosuhteeseen. Kun 30% ihmisistä alkaa olla eläkkeellä, on vaikea saada lopuista riittävästi porukkaa hoitoalalle. Ja jonkun on nekin työt tehtävä, jolla se hoivaaminen kustannetaan, oli käytössä sitten perustulo tai jokin muu systeemi. Soininvaaran taannoin tekemien laskelmien mukaan joka toisen peruskoulusta valmistuvan tytön pitäisi jatkaa hoitoalalle, jotta nykyisen tasoiset palvelut saataisiin ylläpidettyä. Olettaen siis, että miehiä nähdään hoitoalalla yhtä vähän kuin ennenkin. Mutta kuten huomataan, vaikka miehet menisivät alalle aktiivisemmin, ongelma ei katoaisi mihinkään. On melko haastava tilanne, jos 25% ikäluokasta joutuu työskentelemään alalla, jonka kustannukset rahoitetaan kokonaan verovaroista. Ensin ne tulot joista verot otetaan, olisi kuitenkin tuotettava jollain muulla sektorilla.
”Tämä on minusta ongelma sekä sukupuolen että luokan kannalta: on luotu (hyvässä tarkoituksessa toki) naisenemmistöisiä aloja, joiden arvostus, palkkaus ja työolot ovat todella heikot, ja samalla palkkatyön logiikka on ulotettu yhä uusille elämänalueille.”
Kuka on luonut? Naiset voivat nykyään vapaasti valita, mille alalle suuntaavat, ja onkin surullista, että he hakeutuvat yhä työintensiivisille aloille, joilla työn tuottavuus ei ole teknologian edistymisen seurauksena merkittävästi kasvanut (kuten teollisuus- ja tuotantoaloilla). Tietyssä mielessä hoiva- ja palvelualoilla maksetaan liikaa palkkaa suhteessa heidän tarjoaman palvelun taloudelliseen arvoon, he elävät muiden alojen tuottavuuden kasvun hedelmillä (a href=”http://en.wikipedia.org/wiki/Baumol%27s_cost_disease”>Baumolin tauti).
Uusintavalle, työvoimaintensiiviselle ja heikon tuottavuuskehityksen omaavalle työlle käy pitkälle teollistuneissa talouksissa aina niin, että niiden hinta tulee tavattoman kalliiksi suhteessa tuottavuudeltaan paremman työn hintaan. Palkkatyön logiikka on siirtynyt hoivapalveluihin siitä syystä, että on kannattavampaa ulkoistaa hoiva maksamalla jollekin siitä kuin tehdä se itse. Samalla kustannukset halutaan pitää aisoissa, koska hoivatyö on taloudelliseen arvoonsa nähden liian kallista. Baumolin taudin takia ei-erityisen-varakkailla on mahdollisuus saada kohtuukustannuksilla hoivapalveluja vain maksamalla sen tarjoajille verrattaen huonoa palkkaa verrattaen huonoilla työehdoilla, vaikka ala sinänsä olisikin kansan mielissä hyvin arvostettu, kuten hoiva-ala on (julkiset palvelut rapautuvat osaltaan, koska verorahoilla saa yhä vähemmän vastinetta kohonneiden kustannusten takia). Ikävää todellakin, mutta tauti on vaikeasti hoidettavissa. Laadukkaista palveluista tullee yhä enemmän luksusta.
”Siksi olisi sekä luokkapolitiikan että sukupuolipolitiikan kannalta erittäin kiinnostava projekti pyrkiä kehittämään uudenlaisia yhteisöllisen hoivan muotoja, jotka haastaisivat sekä kapitalistisen palkkatyölogiikan että sukupuolijaot**.Tällaisia hoivan järjestämisen tapoja ovat esimerkiksi erilaiset palvelujen ja resurssien vaihtoon perustuvat verkostot, joissa hoivatyö ei jää yksin naisten vastuulle, Hoiva ei tällöin ole jotakin, josta maksetaan, vaan perustuu vastavuoroisuuden ajatukselle.”
Tällaisesta muuten on mielenkiintoinen reaalimaailman esimerkki. Kuten voitte lukea, hämmästyttävää tästä vastavuoroiseen palvelunvaihtoon perustuneessa yksinkertaisessa lastenvahtijärjestelmässä oli, että se tuotti ”laman”. Mikään vaihtoon perustuva järjestelmä ei näytä pääsevän ”kapitalismin” lainalaisuuksia pakoon.
”Uuden avoerolain mukaan “avopuolisolla olisi oikeus hyvitykseen, jos hän on auttanut kumppaniaan kartuttamaan tämän omaisuutta avoliiton aikana”.”
Olet mielestäni väärillä jäljillä tässä. Esimerkiksi tämän lain pohjimmainen tarkoitus on siirtää varallisuutta mahdollisuuksien mukaan miehiltä naisille. Vaikka laki tehtiin sukupuolineutraaliksi, lähes kaikki toimijat sanoivat lausunnoissaan, että miehiltä tässä siirtyy rahaa naisille. Ja käsittääkseni Brax olisi feministinä halunnut vielä käydä miesten kukkarolla paljon ronskimmin kuin mitä sitten lopullisessa laissa säädettiin.
Valtiofeminismi siis sanoo, miten ihmisten on elettävä parisuhteissaan. Feminismin merktiys onkin siinä, että se antaa aseet tunkeutua henkilökohtaisen elämän alueelle kuten vaikkapa tämän lain tapauksessa. Feminismi ei luota siihen, että ihmiset itse osaisvat päättää henkilökohtaisesta elämästään.
Luokkakeskustelun tuominen tähän kertoo vain feministien halusta uhriutua. Eli työväenluokan naisista löydetään se osaamaton ja vastuuton joukko, joka ei pysty ajattelemaan omaan etuaan. Näin sitten perustellaan valtiofeminismin toiminta. Mutta on huomattava, että tällä tavalla feminismi usein toimii myös nimenomaan heikosti toimeentulevia miehiä vastaan.
Hmmm.
Lain tarkoitus on auttaa heikompaa osapuolta tilanteessa, joka on yleisen oikeustajun mukaan kohtuuton. Missään nimessä ei olla menossa lakiin, jossa avoliitto rinnastettaisiin avioliittoon, eikä siihen ole tarvettakaan. Mutta on tiettyjä epäoikeudenmukaisia tilanteita, joissa tällainen laki voi olla tarpeen.
Tällaisia tilanteita on esimerkiksi se, jos toinen avopuolisoista on maksanut toiselle vuokraa, josta toinen sitten on maksanut asuntolainan lyhennyksiä. Tai jos toinen on ollut kotona pitkään parin yhteisten lasten kanssa ja toinen sillä välin kartuttanut omissa nimissään olevaa omaisuutta (esimerkiksi maksanut asuntolainaa pois). Samoin lakia voidaan soveltaa jos toinen avopuolisoista kuolee, tilanteessa jossa merkittävä osa yhteisestä omaisuudesta menisi perintökaaren mukaisesti esimeriksi kuolleen henkilön vanhemmille eikä tämän avopuolisolle.
Laista on tarkoituksella tehty hyvin avoin ja jätetty suuri harkintavalta tuomioistuimelle ja osituksen toimittajille.
Minusta tämän lain ongelmat liittyvät juuri siihen, että se ikään kuin ajattelee ihmisten puolesta. Mutta niin tekee toisaalta myös esimerkiksi rikoslaki tai progressiivinen verotus – ne ovat yhteiskunnan määrittelemiä tapoja ratkaista epäoikeudenmukaiselta tuntuvia tilanteita ja tietynlaisen yhteisen moraalikäsityksen kirjaamista lakiin.
Luokkakeskustelun ja uhriutumisen linkittäminen toisiinsa on mielenkiintoinen ajatus, josta olen intuitiivisesti lievästi eri mieltä. Voisitko avata tuota hieman? Millä tavalla esimerkiksi työväenluokkaisen naisen ja työväenluokkaisen miehen asemasta puhuminen luokkakysymyksenä on uhriuttamista?
”Mutta on tiettyjä epäoikeudenmukaisia tilanteita, joissa tällainen laki voi olla tarpeen.
Tällaisia tilanteita on esimerkiksi se, jos toinen avopuolisoista on maksanut toiselle vuokraa, josta toinen sitten on maksanut asuntolainan lyhennyksiä. Tai jos toinen on ollut kotona pitkään parin yhteisten lasten kanssa ja toinen sillä välin kartuttanut omissa nimissään olevaa omaisuutta (esimerkiksi maksanut asuntolainaa pois)”
Miksei ole epäoikeudenmukaista, että pienempituloinen tai tuloton voi elää parempituloisen kustannuksella, mutta eron sattuessa ei joudu korvaamaan saamaansa hyötyä häntä elättäneelle? Miksi asia tulkitaan siten, että jos pienempituloinen vapaaehtoisesti asuu isompituloisen kanssa, isompituloinen jotenkin hyötyisi tästä järjestelystä? Yleensähän asia on juuri päinvastoin. Samalla tavalla kuin on vapaaehtoinen valinta elättää pienempituloista tai tulotonta puolisoa, on myös vapaaehtoinen valinta hoitaa kotona työssäkäyvän lapsia. En oikein ymmärrä, miksi homma ei mene molemmissa tapauksissa loogisesti samalla tavalla. Eli joko ihmiset saavat itse sopia ihmissuhteidensa taloudellisista kiemuroista ilman valtiovallan puuttumista tai sitten eivät. Mutta logiikan tulisi toimia samalla tavalla molempiin suuntiin.
”Miksei ole epäoikeudenmukaista, että pienempituloinen tai tuloton voi elää parempituloisen kustannuksella, mutta eron sattuessa ei joudu korvaamaan saamaansa hyötyä häntä elättäneelle? Miksi asia tulkitaan siten, että jos pienempituloinen vapaaehtoisesti asuu isompituloisen kanssa, isompituloinen jotenkin hyötyisi tästä järjestelystä?”
Eihän näin laki sanokaan muuten kuin sellaisessa tilanteessa, joka ilmiselvästi on pienempituloiselle epäedullinen, eli jossa hän on osallistunut jotenkin isompituloisen omaisuuden kartuttamiseen. Ei siis ole niin, että jos henkilöt a ja b ovat asuneet saman katon alla 8 vuotta ja eroavat, henkilöllä a olisi automaattisesti oikeus henkilön b nimissä olevaan asuntoon tai muuhun omaisuuteen.
Sen sijaan on niin, että jos henkilöt a ja b ovat asuneet saman katon alla 8 vuotta, joiden aikana henkilö a on maksanut enimmäkseen juoksevia kuluja, käynyt ruokakaupassa, ostanut lastenvaatteita, maksanut sähkölaskut ja muut pienet laskut ja esim. kotivakuutuksen sekä vastannut muuten arkielämän juoksevista kustannuksista, ja henkilö b samanaikaisesti on maksanut enimmäkseen asumiskustannuksia (= omissa nimissään olevaa asuntolainaa ja yhtiövastiketta), kiinteän omaisuuden kustannuksia (ostanut omissa nimissään olevan auton, videotykin, pyykinpesukoneen, huonekaluja jne), henkilölle a voi erotilanteessa syntyä mahdollisuus hakea kohtuullisissa määrin taloudellista hyvitystä henkilöltä b, tai vaihtoehtoisesti saada haltuunsa osa henkilön b rahoilla ja hänen nimissään yhteiseen kotiin ostetuista kalusteista tai muusta kiinteästä omaisuudesta.
Näin ollen henkilölle a ei synny avioliiton kaltaista avio-oikeutta yhteiseen omaisuuteen, (jonka nojalla siis avioliiton aikana hankittu omaisuus jaetaan 50/50 jos ei ole avioehtoa), mutta hän voi vaatia kohtuullista korvausta siitä, jos on omalla panoksellaan rahoittanut perheen yhteistä elämää. Näissä tilanteissa määrätään osituksen sovittelija, jonka johdolla tehdään sovitteluesitys, mutta jos tästä ei päästä sopuun, asia voidaan viedä käräjäoikeuteen. Perusperiaate on kuitenkin se, että avoliitossa kunkin osapuolen nimissä oleva omaisuus on edelleen tämän omaisuutta, jolloin eron sattuessa mihinkään 50/50 -ratkaisuun edes avoliiton aikana kertyneen omaisuuden osalta ei edes pyritä.
Tämä on yleensä ihmisten oikeustajun mukainen ratkaisu, jonka mukaisesti on myös ennen lain voimaantuloa toimittu avoerojen sovitteluissa, mutta joka nyt on kirjattu eksplisiittisesti lakiin, jotta ajatus olisi osapuolille selvempi jo ennen avoliittoon astumista.
”Luokkakeskustelun ja uhriutumisen linkittäminen toisiinsa on mielenkiintoinen ajatus, josta olen intuitiivisesti lievästi eri mieltä. Voisitko avata tuota hieman? Millä tavalla esimerkiksi työväenluokkaisen naisen ja työväenluokkaisen miehen asemasta puhuminen luokkakysymyksenä on uhriuttamista?”
No tietysti sitä kautta että korkeasti koulutetut feministit hakevat työväenluokasta potkua väitteilleen. On vaikea nähdä yliopistosta valmistuneita feministejä uhreina. Tästä syystä he valitsevat sopivan ”uhrin” jonka kautta hakevat lisää vipuvartta keskusteluun.
”Laista on tarkoituksella tehty hyvin avoin ja jätetty suuri harkintavalta tuomioistuimelle ja osituksen toimittajille.
Minusta tämän lain ongelmat liittyvät juuri siihen, että se ikään kuin ajattelee ihmisten puolesta. Mutta niin tekee toisaalta myös esimerkiksi rikoslaki tai progressiivinen verotus – ne ovat yhteiskunnan määrittelemiä tapoja ratkaista epäoikeudenmukaiselta tuntuvia tilanteita ja tietynlaisen yhteisen moraalikäsityksen kirjaamista lakiin.”
Avoliitto on vapaaehtoinen toisin kuin rikoksen kohteeksi joutuminen tai verotus. Tämä laki juuri on esimerkki siitä, miten feministinen ajattelu määrää ihmisten yksityisistä, vapaaehtoisista ihmissuhteista.
MIehenä en ole niin luottavainen siihen, että tuomioistuimet jne. toimivat tasapuolisesti. PÄinvastaisesta on liikaa esimerkkejä. Luulenkin, että laki on jätetty hämäräksi ja avoimeksi siitä syystä, että se toimii pelotteena miehille, ja arvaamattomuudellaan vaikeuttaa miesten mahdollisuuksia ymmärtää mitä tulevaisuus heille tuo tullessaan.
hzel:
”Sen sijaan on niin, että jos henkilöt a ja b ovat asuneet saman katon alla 8 vuotta, joiden aikana henkilö a on maksanut enimmäkseen juoksevia kuluja, käynyt ruokakaupassa, ostanut lastenvaatteita, maksanut sähkölaskut ja muut pienet laskut ja esim. kotivakuutuksen sekä vastannut muuten arkielämän juoksevista kustannuksista, ja henkilö b samanaikaisesti on maksanut enimmäkseen asumiskustannuksia (= omissa nimissään olevaa asuntolainaa ja yhtiövastiketta), kiinteän omaisuuden kustannuksia (ostanut omissa nimissään olevan auton, videotykin, pyykinpesukoneen, huonekaluja jne), henkilölle a voi erotilanteessa syntyä mahdollisuus hakea kohtuullisissa määrin taloudellista hyvitystä henkilöltä b, tai vaihtoehtoisesti saada haltuunsa osa henkilön b rahoilla ja hänen nimissään yhteiseen kotiin ostetuista kalusteista tai muusta kiinteästä omaisuudesta”
Miten ihmeessä todennat, miten tuo juoksevien kulujen maksaminen on jakautunut sen 8 vuoden aikana? Miksi oikeus hyvitykseen on vain tuossa yksittäisessä hyötymistapauksessa, jonka mainitsit? Miksi esim. pienituloisella kotiäidillä tai kaupankassalla ei ole hyvitysvelvollisuutta eron sattuessa, jos hän on elänyt hulppeaa elämää rikkaan miehensä kustannuksella viimeiset kahdeksan vuotta? Miksi tässä tapauksessa katsotaan, että yksilöt ovat vastuussa omista ihmissuhteistaan, mutta sinun esimerkissäsi valtion tulee puuttua lainvoimalla ihmisten keskinäisiin suhteisiin ja sopimuksiin?
Miten sitten sellainen tilanne, että A tekee vuosia töitä vaikkapa raksalla ja B opiskelee hyvään ja tuottoisaan ammattiin. Pariskunta asuu vuokralla ja omaisuutta ei kerry. Opiskelija kykenee opiskelemaan ilman lainaa, kun työssäkäyvä puoliso kustantaa lystin. Eikö B ole tässä tapauksessa kartuttanut omaa PÄÄomaansa A:n kustannuksella ja ole näin velvollinen korvaamaan saamaansa etua A:lle.