Etnisyys ja ”rotu”

Feminismi, tasa-arvo ja suomalainen keskustelu

Johanna Hiitola

Feministien vuoron kommenttipalstalla on käyty kiivasta keskustelua ”sukupuolten tasa-arvosta”. Pohditaan esimerkiksi, mitä tasa-arvo tarkoittaa, onko Suomi tasa-arvoinen maa ja mikä on esteenä toteutuvalle tasa-arvolle. Samalla feministit nähdään täällä blogikeskusteluissamme jonkinlaisina antiteeseinä tasa-arvolle. Epäillään, että meidän tarkoituksemme on syrjäyttää kaikki miehet yhteiskunnasta(mme).

Feministien käsittäminen yhteiskunnan (ja erityisesti tasa-arvon) vihollisina ei ole Suomessa uutta. Eeva Raevaara (2008) on verrannut suomalaisen eduskunnan ja ranskalaisen parlamentin keskusteluja sukupuolikiintiöstä. Raevaaralle selvisi, että ranskalaisten tapa kertoa toteutumattomasta tasa-arvosta oli mainita ”anglo-amerikkalaisesta mallista”, kun taas suomessa tasa-arvon vastakohtana nähtiin ”feminismi”. Suomalaista tasa-arvoideaalia muodostettiin lähinnä viittaamalla miesten ja naisten ”harmoniseen” yhteiseloon, jonka rikkojana feminismi käsitettiin. Sen lisäksi, että feminismistä rakennettiin mörköä, sukupuolten tasa-arvon kysymykset myös liukuivat kokonaan pois sukupuolen ja vallan kysymyksistä. Sen sijaan tasa-arvosta tuli (hyvän) poliittisen järjestelmän luomiseen liittyvä kysymys.

Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, sukupuolten välinen tasa-arvo nähdään usein jo toteutuneena tai ainakin sitä pidetään tärkeänä kansakuntaa määrittävänä tekijänä (Magnusson et al. 2008; Mulinari et al. 2009). Toki Pohjoismaat ovat kunnostautuneet juuri sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksissä, mutta ajatus täysin toteutuneesta tasa-arvosta peittää helposti alleen mahdolliset ongelmat. Myös sukupuolittuneista ilmiöistä keskustelu hankaloituu, sillä sen nähdään helposti olevan tasa-arvopyrkimysten vastaista. Oli kyse sitten naisiin tai miehiin liittyvistä kysymyksistä, sukupuolen esiintuonti näyttäytyy helposti ”riidan haastamisena” tai jonkinlaisena kansakunnan vastaisena toimintana.

Tätä ilmiötä voi kutsua vaikkapa sukupuolisokeudeksi (tai ”sukupuolettomaksi sukupuoleksi” kuten mm. Ronkainen 2008) ja siihen liittyy ainakin välillisesti useita ilmiöitä. Esimerkiksi perhe- ja parisuhdeväkivallasta puhutaan korostuneesti ilman tekijöiden ja uhrien määrittelyä (mm. Keskinen 2005; Hautanen 2010; Hiitola 2011), jonka lisäksi vielä peräänkuulutetaan ENEMMÄN kyseisenkaltaista sukupuolineutraalia väkivaltakeskustelua (Salmi 2009; Flinck 2009). Ymmärrys kuitenkin on ongelmallinen niin nais- kuin miesuhreillekin ja erittäin vakava silloin, kun väkivallan uhrin alisteinen asema ohitetaan vaikkapa huoltajuudesta päätettäessä tai väkivallan uhrin lapsi otetaan huostaan tuen tarjoamisen sijasta. Sukupuolisokeus monimutkaistaa myös perhepolitiikkaa, sillä ajateltaessa sukupuolten välisen tasa-arvon olevan jo toteutunut, on erittäin vaikeaa argumentoida toimenpiteitä, joilla vaikkapa perheiden työnjako saataisiin tasattua. Sen sijaan, että ymmärrettäisiin esim. naisten ja miesten olevan erilaisissa ”neuvotteluasemissa” ja erilaisten paineiden alaisuudessa (mm. ”naisen tulee olla hyvä äiti” ja ”miehen tulee tienata leipä pöytään”) vanhempainvapaiden osalta, lähdetään keskusteluun ikään kuin minkäänlaista eroa asemissa ei olisi. Tuolloinhan muun muassa vapaasti päätettävissä olevat vapaat (nykyinen järjestelmä) olisikin järkevämpi ja joustavampi kuin esimerkiksi isille ja äideille suunnatut vapaajaksot (kuten mm. 6+6+6 –malli).

Yllä olevien lisäksi käsitystä toteutuneesta sukupuolten välisestä tasa-arvosta käytetään myös rakentamaan suomalaisuutta ja kansakuntaa (mm. Vuori 2009) tyyliin: ”me suomalaiset olemme tasa-arvoisia, kun taas te muut sorratte naisia ja elätte patriarkaalisissa perheissä”. Tuolloin Suomessa toteutuneesta tasa-arvosta tulee väline, joka määrittää erilaista ja ”meihin” kuulumatonta. Näillä oletuksilla toimivat esimerkiksi jotkut ”maahanmuuttajien kotouttamiseen” keskittyvät opaskirjaset. Lisäksi erilaisuutta määrittää helposti käsitys siitä, että ”suomalainen perhe” on lähtökohtaisesti hyvä ja tarjoaa jäsenilleen tukea, kun taas ”maahanmuuttajaperhe” (joka on jo määritelmänä kestämätön, sillä se sisältää valtavan määrän erilaisia perheitä taustoineen!) näyttäytyy pahana ja usein väkivaltaisena sortomekanismina, josta (ainakin naisten) on parasta vapautua (mm. Tuori 2009). Tämä keskustelu taas osaltaan rakentaa edelleen vain yhtenäisempää kuvaa ”suomalaisista” perheistä tasa-arvoisina, väkivallattomina ja ongelmattomina peittäen alleen moninaiset sukupuolittuneesti määrittyvät ongelmat.

Suomalaisen keskustelun erityispiirteenä on myös, että koemme olevamme kolonialismista ulkopuolisia, sillä Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita. Lisäksi ajatellaan usein, että Suomi on ollut homogeeninen maa, jossa ei siksi ole ollut minkäänlaista tarvetta monikulttuurisuuskeskustelulle ja nyt tuo tarve on vasta 90-luvun aikana/jälkeen saapunut maahamme maahanmuuttajien myötä (ja tämähän jaksaa kauhistuttaa!). Mutta näissä molemmissa uskomuksissa on suuria aukkoja. Ensinnäkin, Suomi ei ole historiallisesti ollut mitenkään erityisen ulkopuolinen vaikkapa kolonialismin “länsi vastaan muut” erotteluista. Pikemminkin nuo erottelut ovat määränneet paljolti kultturimme kehittymistä. Esimerkkejä tästä löytyy muun muassa Suomessa käytetystä visuaalisesta kuvastosta, jossa edelleen hyödynnetään kyseisiä erontekoja (mm. Rossi 2009). Vielä muutama vuosi sitten suuri määrä suomalaisia (14 000) allekirjoitti vetoomuksen laku-Pekka -kuvan säilyttämisestä Fazerin lakritsipatukassa vedoten ”suomalaiseen kulttuuriperintöön” (joka oli muuten kaikkea muuta kuin suomalaista kulttuuriperintöä – kyseinen kuva kuului pikemminkin eurooppalaiseen kuvastoon). Samaten Suomessa myytiin ”neekerinsuukko” –suklaita aina vuoteen 2001 saakka. Itse olen lapsena leikkinyt ”kuka pelkää mustaa miestä” -hippaa ja vielä 2000-luvun puolivälissä toimiessani kerho-ohjaajana, huomasin kauhukseni, että lapset leikkivät edelleen tuota samaista leikkiä. Nämä monissa maissa kertakaikkisen rasistisina pidetyt kuvastot, makeiset tai leikit mahdollistuvat juuri Suomessa, sillä koemme olevamme niiden sanoman ulkopuolella. Mehän emme ole rasisteja. Vai olemmeko? Ainakaan emme voi väittää olevamme “länsi vastaan muu maailma” -erottelusta irrallisia. Samaten käsitys Suomen homogeenisyydestä on täyttä myyttiä. Romaniväestö on asunut Suomessa jo 500 vuoden ajan, mutta heidät on systemaattisesti vaiennettu (jopa vainottu) ja heidän olemassaolostaan vaiettu. Puhumattakaan Suomen saamelaisista, joiden alkuperäiskansa-asemaan liittyvä maanomistusoikeus on edelleen selvittämättä ja kieli katoamassa. Me suomalaiset olemme hoitaneet vähemmistöjemme asioita surkean huonosti.

No miten tämä kaikki sitten liittyy feministeihin, miesaktivisteihin ja tämän blogin keskusteluun? Täällä blogikirjoituksissa toistetaan uudelleen ja uudelleen feministien olevan jonkinlainen valtaapitävä ryhmittymä tai liike. Feministien tai feministisen liikkeen valta Suomessa on kuitenkin varsin marginaalista verrattuna todellisiin valtaapitäviin eturyhmiin (mm. ay-liike, EK, EVA, jne.). Lisäksi feministisen liikkeen laajaan vastustukseen saattaa olla syynsä myös sillä, että feminismi nostaa jatkuvasti esille kysymyksiä, jotka korostavat vallan epätasaista jakautumista ja eroja. Tämä taas rikkoo Suomessa aktiivisesti viljeltyä ajatusta homogeenisestä yhtenäiskulttuurista. Nähdään, että “asiat ovat jo hyvin” eikä haluta feministejä pilaamaan näitä utopioita.

On myös mielenkiintoista, kuinka feministejä toisaalta pidetään suomalaisen tasa-arvopolitiikan vastustajina (mm. mainitsemissani Raevaaran tutkimissa eduskuntakeskusteluissa), mutta samalla syytetään kaikkien tasa-arvoprojektien määrittelystä naisten etujen mukaisiksi. Logiikka on hyvin rikkonainen ja lähes mahdoton Suomen keskusteluilmapiirissä. Pikemminkin feministit Suomessa kyllä kamppailevat tasa-arvon puolesta, mutta kaikki tasa-arvopolitiikka ei lainkaan yksiselitteisesti ole feminististä (esim. monetkaan eivät pidä feminismin pääkysymyksenä kamppailua vaikkapa siitä, että pörssiyhtiöissä olisi tarpeeksi naisjohtajia). Lopuksi mainittakoon vielä, ettei “meidän” feministien kamppailuja suinkaan voi ajatella vain Suomen rajojen sisäisinä, vaikka tämä blokkaus Suomeen liittyikin. Pikemminkin tavoitteena on kitkeä yhdessä rasismia, seksismiä ja syrjintää koko maailmasta.

Lähteet
(toimitetut teokset on merkitty vain teosten, ei yksittäisten artikkelien, osalta)

Flinck, Aune (2009) Uusia lähestymistapoja parisuhdeväkivallan tutkimukseen. Oikeus 38:4, 445–453.
Hautanen, Teija (2010) Väkivalta ja huoltoriidat. Tampere: Tampere University Press.
Hiitola, Johanna (2011) Vanhempien tekemä väkivalta huostaanottoasiakirjoissa. Janus 19 (1) 2011, 4 – 19.
Keskinen, Suvi (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi, Tuori, Salla, Irni, Sari & Mulinari, Diana (2009) Complying with colonialism: gender, race and ethnicity in the Nordic region. Farnham, UK: Ashgate.
Magnusson, Eva, Rönnblom, Malin & Silius, Harriet (2008) Critical studies of gender equalities. Göteborg/Stockholm: Makadam Publishers.
Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73:4. 388–401.
Salmi, Venla (2009) Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Oikeus 38:2, 119–137.

HUOM! Kirjoittaja on tällä hetkellä Yhdysvalloissa, joten kommentit tulevat osittain viiveellä ja Suomen yöaikaan.

Mainokset

Yliopisto ja kulttuurinen kloonaus

Katariina Mäkinen

Hollantilainen Philomena Essed kirjoittaa vuonna 2004 julkaistussa artikkelissaan* kiinnostavasti ja ajankohtaisesti siitä, miksi yliopistoissa esimerkiksi professorin paikalle eteneminen on niin vaikeaa naisille tai etnisiin vähemmistöihin kuuluville. Samalla Essed tulee esittäneeksi oivaltavia huomioita yliopistojen muutosprosessin ja tasa-arvokehityksen välisestä ristiriidasta. Vaikka artikkeli käsitteleekin ensisijaisesti Alankomaita, löytyy siitä myös yhteyksiä suomalaiseen yliopistojärjestelmään ja työelämään laajemminkin.

Essed lähtee liikkeelle kysyen, miksi yliopistojen professuurit ovat edelleen valtaosin valkoisten eurooppalaisten miesten hallussa siitä huolimatta, että naisia on hierarkian alemmilla tasoilla ja opiskelijoina jopa enemmän kuin miehiä. Myös Suomessa vastaava ongelma on selvästi olemassa: julkisuudessa ollaan huolissaan siitä kuinka naiset “valtaavat” korkeakoulut, mutta yliopistojen korkeimmat pestit ovat edelleen huomattavan suurelta osin miesten kansoittamia. Hyvä esimerkki on Tampereen yliopiston uusien yksiköiden johtajavalinta, jossa yhdeksän valitun johtajan joukkoon ei mahtunut yhtäkään naista**. Minua tässä kiinnostava kysymys ei varsinaisesti ole tehtiinkö valinnassa virheitä ja syrjittiinkö joitakin hakijoita, vaan enemmänkin se millaisia syitä saattaa olla siihen, että naisten eteneminen yliopiston meritokratiassa on yhä edelleen huomattavan vaivalloista.

Essed esittää tämänkaltaisten tasa-arvo-ongelmien syyksi kulttuurisen kloonauksen, jolla hän tarkoittaa sitä kuinka eri yhteisöt muodostuvat kulttuurisesti samanlaisten henkilöiden keskinäisten verkostojen varaan. Kulttuuriset kloonit eivät ole toistensa täsmällisiä kopioita, mutta edustavat samoja arvoja eivätkä erotu joukosta esimerkiksi näyttämällä erilaiselta. Kulttuurinen kloonaus toimii myös siten, että joukkoon valittu “erilainen” kokee painetta sopeutua ja olla lojaali eli mahdollisuuksien mukaan muuttua samanlaiseksi muiden kanssa.

Kulttuurisen kloonauksen näkökulmasta tasa-arvon toteutumattomuudessa ei ole kyse vain erilaisuuden ulossulkemisesta vaan myös samuuden suosimisesta. Työelämässä tämä näkökulma merkitsee huomion kiinnittämistä niihin käytäntöihin, joissa hierarkian huippupaikat on varattu ainoastaan tietynlaiseen ryhmään (valkoiset miehet) lukeutuville tai sopeutuville henkilöille.

Esimerkiksi johtajia ja organisaatioita koskevissa tutkimuksissa (Kanter 1977) on huomattu, että johtajat pyrkivät rekrytoimaan omia kloonejaan eli henkilöitä joiden sosiaalinen tausta ja koulutus on samanlainen kuin heillä itsellään, sillä tämä nähdään turvallisena strategiana ja keinona lievittää oman työn epävarmuutta. Tästä syystä miehet suosivat miehiä, ja työelämän verkostot rakentuvat samanlaisten ja samanmielisten välille.

Naisten heikompia asemia työelämässä perustellaan usein sillä, että naiset eivät ole tarpeeksi kunnianhimoisia eivätkä sen takia etene urallaan. Asialla on kuitenkin toinenkin puoli. Essed lainaa artikkelissaan työmarkkinakonsultti Koos van Leeuwenia, joka toteaa että ehkäpä miehet todella ovat kunnianhimoisempia, ja tämä käytännössä johtaa siihen että liian monet miehet todellisuudessa päätyvät asemiin, joihin heidän kykynsä eivät riitä. Kysymys ei siis Leeuwenin näkökulmasta ole ainoastaan siitä että naisten tulisi olla kunnianhimoisempia vaan myös siitä, että kulttuurinen kloonaus nostaa joitakin miehiä liian vaativiin asemiin, mikä taas ei ole kenenkään kannalta hyvä asia. Ehkä samuuden suosimisen noste saattaa joskus olla niin kova (etenkin jos esimerkiksi avoinna olevaan virkaan ei ole “oikeanlaista tyyppiä” tarjolla), että ihminen ei itse ehdi pysyä perässä ja kehittää taitojaan tai hankkia kokemusta ennen uusiin tehtäviin siirtymistä?.

Essed pohtii myös erilaisten poliittisten ohjelmien vaikutusta siihen, mikä näyttäytyy normaalina ja mikä poikkeavana. Hän toteaa, että työmarkkinoilla sekä naiset että eri etniset vähemmistöt (samoin kuin vammaiset, siirtolaiset, nuoret, vanhat jne) ovat heikommassa asemassa. Tästä syystä työelämän ongelmiin puuttuvissa poliittisissa ohjelmissa tullaan usein määritelleeksi nämä ryhmät jollakin tavoin epäkelpoina. Naiset ja etniset vähemmistöt ovat avun tarpeessa, kun taas valkoiset miehet määrittyvät luontevaksi normiksi. Tällä tavoin enemmistö väestöstä näyttäytyy ongelmana, ja “normaali” ammattitaitoinen työntekijä valkoisena, kykenevänä, maskuliinisena, korkeasti koulutettuna ja keski-ikäisenä. Tällöin poliittiseksi kysymykseksi muodostuu ainoastaan se millä tavoin erilaisuus saataisiin sulautettua normiin, ja samuuden tuottaminen jää vaille huomiota. Miksi kaikkien tulisi olla samanlaisia, ja miksi vain tietynlainen työntekijä kelpaa?

Harvat työntekijävalinnat ovat täydellisen neutraaleja prosesseja, joissa ainoastaan objektiivisesti mitattaisiin hakijoiden jo osoitettua kyvykkyyttä. Yleensä henkilökohtaisille tulkinnoille on aina tilaa, ja tällöin on tilaa myös samuuden suosimiselle. Tulkintaa käytetään jo esimerkiksi silloin, kun määritellään vaikkapa tarkempaa työnkuvausta (miltä alalta tulevalla professorilla tulee olla erityisasiantuntijuutta?) tai vaadittavaa aiempaa kokemusta (miten vaikkapa opetuskokemus ammattikorkeakoulussa vertautuu tutkimusryhmässä toimimiseen?). Suurin osa yliopistossa työskentelevistä tunnistaa käytännön, jossa auki oleva työpaikka on jo käytännössä määritelty tietylle hakijalle sopivaksi. Tämä on yksi tapa jolla he jotka jo ovat korkealla hierarkiassa säätelevät tulokkaiden riittävää sopeutumista ja samuutta.

Samuuden suosiminen on toki luontevaa, ja sitä voidaan selittää monilla käytännön hyödyillä. Ihmiset hakeutuvat useimmiten niiden luo, joiden kanssa jakavat samankaltaisen ymmärryksen asioista, samat tavoitteet tai samanlaisia kokemuksia. Tilanteessa jossa hierarkian huiput ovat lähes poikkeuksetta valkoisia tietynlaista asiantuntemusta omaavia miehiä kulttuurinen kloonaus muuttuu kuitenkin ongelmalliseksi. Ihmisten väliset erot eivät ole pelkistettävissä sukupuolieroihin tai etnisyyteen – miehellä ja naisella saattaa hyvinkin olla enemmän yhteistä kuin miehellä ja miehellä.  Sukupuolten ja etnisten ryhmien välisillä eroilla on kuitenkin poikkeuksellisen korostunut asema kulttuurissa, mikä aiheuttaa sen että ne saavat liian suuren merkityksen silloin kun samuutta tuotetaan erilaisissa organisaatioissa. Viime kädessä samuuden suosimisesta muodostuu tiettyä rodullista ja sukupuolittunutta eliittiä (eli valkoiset eurooppalaiset miehet) säilyttävä ja pönkittävä voima.

Essed kuitenkin toteaa, että yliopistojen kohdalla kulttuurista kloonausta ei voi ymmärtää ainoastaan sukupuolen näkökulmasta. Merkityksellistä on myös se, kuinka toistosta ja kloonien tuottamisesta on tullut modernin yhteiskunnan ydintä. Essed esittää, että nykyinen kaupallistunut yliopistojärjestelmä jo itsessään suosii tehokkuuden nimissä samuutta ja kavahtaa erikoisuutta tai erilaisuutta. Standardimalleja, toistoa ja kloonausta sovelletaan yhä enemmän ja enemmän, jotta tiedosta saataisiin tuotettua hyödykkeitä, ja jotta tuotantoprosessi sujuisi mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Essed päättää artikkelinsa toteamalla, että yliopistojen muuttuminen “tietotehtaiksi” tuottaa myös työntekijöitä, jotka sisäistävät samuuden logiikan. Silloin tiettyjen normaaliuden standardien rikkominen tai uhmaaminen on entistä hankalampaa, ja eliitin on entistä helpompi säilyttää oma samuuden linnakkeensa.

* Essed, Philomena: “Cloning amongst professors: normativities and imagined homogeneitities”. NORA 2(12) 2004.

** Kts. tarkemmin http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tasa-arvovaltuutettu+ottaa+yliopistot+tarkkailuun/1135263958722?fb_ref=fb-recommend&fb_source=home_oneline