Rasismin ja muukalaisvastaisuuden tunnepolitiikkaa

Elina Halttunen-Riikonen

***

Viimeisin laivaturma Välimerellä sai taas aikaan järkyttyneitä reaktioita. Uskoa muutoksen mahdollisuuteen ei kuitenkaan juuri pidetä yllä. Ei ole epätavallista kuulla ”mitä muutakaan voi tehdä, ei niitä kaikkia tänne voi päästää”-järkeilyä, jossa Euroopan unioni, kaikessa vauraudessaan on jatkuvassa uhassa. Välimerellisten rajojen militarisointi ja rajavartiointiin käytettävät mittavat summat ovat Euroopan oikeutettua suojelemista. Haavoittuvia eivät ole veneissä Välimerta ylittävät ihmiset, jotka ovat henkensä kaupalla paossa sotaa, köyhyyttä… Ensisijainen suojelukohde on EU:n, ja samalla Suomen, koskemattomuus, jota ollaan valmiita puolustamaan hinnalla millä hyvänsä. Ihmisoikeusjärjestöjen vetoomukset turvallisen maareitin avaamisesta Eurooppaan eivät saa vastakaikua.

Australialaisbrittiläisen Sara Ahmedin tunteiden politiikan tutkimus tekee hieman ymmärrettävämmäksi sitä, kuinka EU:n epäinhimillinen siirtolaispolitiikka hyväksytään niin laajasti. Lisäksi se valaisee rasismin toimintalogiikkaa.

Tunteiden ja järjen hierarkia on ollut feministisen kritiikin kohteena jo kauan. Esimerkiksi tunteellisuudesta syyttäminen kyseenalaistaa keskustelukumppanin uskottavuuden. Kyse ei ole kuitenkaan vain tunteiden alisteisuudesta. Asetelma on monisyisempi. 90-luvulta lähtien on kiinnostuttu tarkastelemaan tunteiden roolia vallankäytössä[1]; miten tunteilla tehdään politiikkaa? Kenen tai keiden tunteilla on painoarvoa? Jos tunteiden usein arkijärkisesti ajatellaan olevan ”sisäsyntyisiä” ja ”väärentämättömintä”, Ahmed pyrkii näyttämään kuinka tunteet (emotion) eivät ole vain psykologisia tiloja vaan kulttuurisia käytänteitä.

Ahmed on havainnollistanut brittiläistä rasismin tunnepolitiikkaa tuomalla esiin, kuinka valtiolle annetaan julkisessa keskustelussa inhimillisiä ominaisuuksia. Näin tehdään esimerkiksi silloin, kun osaa ihmisistä kutsutaan pelkäämään Britannian puolesta. [2] Kertomusta Britanniasta ”liian helläkätisenä” ovat Ahmedin mukaan toistelleet 2000-luvulla kaikki uusfasistisista ryhmistä johtaviin konservatiivipoliitikkoihin. Helläkätisyydestä tulee kansallinen ominaisuus, valtiosta tulee mielikuvissa feminiininen ja haavoittuva. Valtio on hyväksikäytön kohteena, jatkuvassa vaarassa. Mikä sitä sitten uhkaa? Kertomuksen mukaan turvapaikanhakijat, jotka ovat käyttämässä Britannian oletettua höveliyttä ja heikkoutta hyväkseen.

”Helläkätinen valtio on liian tunteellinen, liian helposti vastaamassa toisten pyyntöihin, toisten vieteltävissä. […] Vaatimus kuuluu, että valtion pitää sulkeutua sen omien kansalaisten vuoksi.” (Ahmed 2004, 2.)

Ahmed kuvaakin, että Britannian hallitus oikeutti turvapaikkapolitiikan tiukennukset kritisoimalla kuviteltua helläkätisyyttä. Puntaroinnilla siitä, millaisia olivat Britannian lait ja säädökset, millaista oli maahan saapuneen elämä väitetyssä “helläkätisyyden tilassa”, ei ollut tässä keskustelussa jakoa, saati huomiolla siitä, kuinka tuottoisaksi bisnekseksi turvapaikanhakijat ovat muodostuneet yksityisille turvallisuusalan yhtiöille esimerkiksi Britanniassa viime vuosikymmenten aikana. [3]

Yksi maailman vaikutusvaltaisimmista valtioista onkin ”hädänalainen”, turvapaikanhakijat päätyivät tarinan roistoksi, tunkeutujiksi. Britannian ”haavoittuvuuden” tarinat saavat absurdilta vaikuttavan kuvion tuntumaan oikealta. Suomalaisessa keskustelussa taas toistellaan samaan tapaan sanaa “hyysäys” ja hoetaan (totuuden vastaisesti) Suomen avokätisyyden toimivan ”houkutustekijänä”. On vaadittu ovien laittamista lukkoon. Näiden väitteiden kritiikki taas tuomitaan yliempaattisena maailmanparantamisena, ja on näin vaivattomasti sivuutettavissa epärealistisena.

Vastakkainasettelua ei voida Ahmedin mukaan ymmärtää ottamatta huomioon sukupuolitettua kuvastoa: siinä missä suoranaisen rasistinen retoriikkaa vetoaa valkoisiin miehiin, ”järkevänä” politiikkana markkinoitu on ”miehisen suoraselkäistä eikä tunteilevaa”, edellyttää kumpikin feminisoidun ”damsel in distress”-valtion/kansan puolesta koetun emotionaalisen ahdistuksen logiikan hyväksymistä. Se vaatii feminiinisiksi koettujen ominaisuuksien näkemisen ei-toivottuina, virheellisinä; sellaisina jotka on karsittava pois.

Vaikka haavoittuvan valtion voi sivuuttaa mielikuvana, jolla tehdään politiikkaa, pelon ja vihan kohteiksi joutuvat erilaisuutta edustavat toiset, konkreettiset, lihaa ja verta olevat ihmiset – turvapaikanhakijat, “väärän väriset”, muslimit.. Heihin heijastetaan “maahantunkeutujuus”, epämiellyttävät tunteet. Näin kertomukset helläkätisestä valtiosta toimivat toiseuttamisena, tehden tietyistä ryhmistä muukalaisia. Jako niihin jotka kuuluvat tänne, “meihin” ja torjuttuihin ”toisiin” on jatkuvasti neuvottelun kohteena. Jos erityisenä uhkana nähdään usein tiettyihin väestöryhmiin kuuluvat miehet, erityisesti naisia haukutaan “hyysääjiksi” ja sosiaalityöntekijöitä häiriköidään.

Naisviha ja rasismi ovat tässäkin erottamattomat.

Tunnetta nurkan takana odottavasta valloitetuksi tulemisesta tuotetaan ja pidetään yllä kertomuksin, jotka toistuvat poliitikkojen puheissa, mediassa, keskusteluissa. Sillä mikä ei ole vakiintunut “yleiseen tietoisuuteen” ei voi tehdä politiikkaa. Ja vakiintumiseen tie käy toiston kautta. Britanniassa skandaalilehdistö on tehnyt tehtävänsä mallikkaasti demonisoiden “muukalaisia” ja muita “toisia”. Niissä luodaan sosiologi Imogen Tylerin sanoin kuvottavuuskertomuksia, joiden pääosissa esiintyvät taloudellisia etuja havittelevat huijariturvapaikanhakijoiden hahmot. Yhteiskunnan rajoja luodaan inhottavaksi ja kuvottavaksi leimatun kautta. Ulkopuolisiksi ja epäkelvoiksi määritetään väärällä tavalla yhteiskunnasta riippuvaiset: ei ainoastaan turvapaikanhakijat vaan myös kunnallisissa vuokrataloissa asuvat ja yksinhuoltajaäidit, joiden “loisinnasta” ja “laiskuudesta” lehdet raportoivat taajaan. Paheksujien joukkoon liittymällä taas voi todistaa oman kunnollisuutensa. (“Minä sentään…”) Rasismi ja muukalaisviha kietoutuu näin osaksi luokkapolitiikkaa ja eriarvoisuuden oikeuttamista. Millainen järjestelmä on sellainen, jonka elinehtona on joidenkin hyljeksintä, kysyy Tyler. Tylerin Revolting Subjects-kirjasta kirjoittamassaan arviossa Tiina Vaittinen pohtii, kuinka “Suomessa vastaava hahmo löytyy esimerkiksi sosiaalituilla leveästi elävästä Tatusta, joka nousi otsikoihin jokin aika sitten. Tällöinkin “inho” kanavoitui yhden hahmon kautta laajempaan ryhmään.” (Pia Kauma ja maahanmuuttajaäitien lastenvaunujen “kalleus” on toinen paljastava esimerkki.)

Ahmed huomauttaa, kuinka uhanalaisuutta, ja siihen kietoutuvia rasistisia diskursseja, ei usein pidetä yllä suoranaisella muukalaisvihalla tai rasismilla. Kyse on toistelluista avainsanoista, kuten ”hallitsemattomuus”, ”virta” tai ”tulva”, jotka kaikki liittyvät kontrollin menetyksen pelkoon. Suuri uhka on jatkuvasti tuloillaan. Avaamalla portit vyöry pyyhkäisee mennessään. Suoranaista muukalaisvastaisuutta ei tarvita, kun vihjaukset osataan lukea osaksi vahingoittumisen pelkoa. Suomessa Jussi Förbom kritisoinut toimittajia tavasta käyttää siirtolaisvastaisuuteen linkittyviä sanoja ikään kuin neutraaleina kuvauksina. Pertti Raittilan mukaan journalistinen kielenkäyttö muuttui nopeasti, kun tiedotusvälineet alkoivat lainata ja selostaa poliittisten toimijoiden puheita niitä kyseenalaistamatta.[4]

Ahmed valottaa, kuinka tietynlaiset tunteisiin vetoavat tarinat luodaan ja kuinka ne oikeuttavat ihmisoikeuksien yli kävelevää politiikkaa. Pelko haavoittuvuudesta syö kaiken tilan, saa järjettömät ratkaisut vaikuttamaan järjellisiltä ja tekee vaikeaksi elätellä toiveita minkäänlaisista, saati laajemmasta muutoksista tai päästä tarkastelemaan sitä uuskolonialististen valtasuhteiden verkkoa, jossa tämä ihmisten liikkuminen tapahtuu – onhan feminisoitu valtio niin hyvin juurrutettu yleistiedoksi. Yleistiedoksi on muodostunut myös kaiken mittaaminen rahassa; ei ole satunnaista että maahanmuuttajia tarkastellaan “kuluerinä” ja rasistisia näkökulmia oikeutetaan vetoamalla “talouden realiteetteihin”. (Sillä että faktat ja numerot eivät vastaa tutkimustietoa ei murreta tämän “realiteetin” totuutta.) Suvi Keskinen, Anna Rastas ja Salla Tuori kirjoittavat En ole rasisti, mutta…-kirjan (2010) johdannossa:

“Se, että maahanmuuton kustannuksia painotetaan, kertoneekin ennen kaikkea viime vuosikymmeninä vahvistuneesta uusliberalistisesta politiikasta ja taloudellisen retoriikan saamasta valta-asemasta.”

Rajat kiinni-vaatimusten esittäminen rationaalisena johtopäätöksenä vaikuttaa vaativan taustaoletuksen, jossa jokaisen arvo mitataan “tuottavuudessa” ja “hyödyssä”. Ks. myös. http://www.poliittinentalous.fi/ojs/index.php/poltal/article/view/2

Ahmedilla ei luonnollisesti ole tarjota mitään taikaratkaisua. Kuitenkin jo tunteiden politiikan tarkastelu auttaa muistamaan, ettei pelko ole satunnaista tai välttämätöntä, vaan tuotettua. Tunteiden ottaminen vakavasti auttaa Ahmedin mukaan tunnistamaan vallankäyttöä. Miksi pelätään mitä pelätään eikä jotain muuta? Miksei pelätä politiikkaa, jossa ihmisjoukkoja lietsotaan toisia vastaan? Tai sitä, joka uskottelee EU:n nykyisen siirtolaispolitiikan olevan ainoa mahdollinen? Se vasta pelottavaa on.

Viitteet:

  1. Käynnissä on luonnehdittu olevan muutoinkin “affektiivinen käänne” kulttuurintutkimuksessa, joten feministisesti orientoituneet tutkijat eivät ole ainoita tällä saralla. Ks. http://netn.fi/artikkeli/affekti-kasitteen-saikeet-keskustelun-lonkerot
  2. On hyvä huomata, että Ahmed ei esitä tunteita itsessään ongelmallisiksi, ja miksi esittäisikään; ovathan ne keskeinen osa ihmisyyttä. Tunteisiin vetoamista käytetään vallankäytön oikeuttamisena, muukalaisvastaisen politiikan keinona, mutta ne eivät itsessään ole alkusyy. Epäinhimillistä politiikkaa on oikeutettu vetoamalla myös järkeen. Empatialla, kyvyllä asettua toisten asemaan, on välttämätön rooli politiikassa, jossa pyritään kohtelemaan kutakin ainutkertaisena yksilönä.
  3. Imogen Tyler huomauttaa, että turvapaikanhakijoita yksinkertaisesti tarvitaan: “Neoliberal policies such as privatization, deregulation, unrestricted foreign investment and the contracting-out of state-run services, are dependent upon the porosity of borders to flows of capital including the availability of precarious migrant labour. Thus there is a major discrepancy between policies aimed at curbing immigration and the sustained demand for cheap migrant labour. It is in the context of this ”double agenda” of state-formation and economic management, securing the borders and opening the borders, that refugees became scapegoats. The manufacture of ”the asylum problem” was an attempt to manage and assuage public opinion.”
  4. Raittilan mukaan: “Sama sävyn muutos on näkynyt myös pääkirjoituksissa, kolumneissa ja muissa mielipidekirjoituksissa, juttujen otsikoinnissa sekä siinä, millaisia haastateltavia valitaan juttuihin ja millaisia keskustelijoita television keskusteluohjelmiin.” Hän ajoittaa muutoksen siten, että ”Syksy 2008 ja alkutalvi 2009 toivat selvän muutoksen sekä suomalaisten poliitikkojen että journalismin tapaan keskustella maahanmuutosta.” https://enolerasisti.wordpress.com/2009/12/30/pentti-raittila-journalismin-maahanmuuttokeskustelu-hymistelya-kriittisyytta-vai-rasismin-tukemista/ Ks. myös. http://blogit.kansanuutiset.fi/kaasuputki/hyva-maahanmuuttaja/

Lähteet:

Sara Ahmed, Cultural Politics of Emotion. 2004.

Muuta Ahmedilta: Ahmed, Valkoisuuden fenomenologia. Suom. Kaisa Sivenius. (Alku suomennoksesta verkossa.) http://www.issuex.fi/valkoisuuden-fenomenologia-2/

Ahmedin tutkimusblogi: http://feministkilljoys.com/

En ole rasisti, mutta…-kirja verkossa: https://enolerasisti.wordpress.com/

Lue ensiksi kommentointi- ja keskusteluohjeet, kiitos.

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s