Beauvoirin moniselitteinen ihmisyys eli feminismin vaikeudesta

Elina Halttunen-Riikonen

***

Miksi feminististen tavoitteiden määrittely ja itse feminismin määrittely on niin monimutkaista? Onko oltava feminismejä monikossa ja jatkuvaa itsereflektiota? Eikö voi vain lyödä lukkoon yhtä ja lopullista tavoitetta ja sillä hyvä? Simone de Beauvoirin työ tarjoaa yhdenlaisen mahdollisuuden ymmärtää näitä vaikeuksia. Eksistentialistina Beauvoirille on selvää, että ihmisyys on väistämättä moniselitteistä ja poliittiset toiminnat ja tavoitteet määritellään erityisissä tilanteissa, toisin sanoen tilanne kerrallaan eikä mitään lopullista yksinkertaisesti voi sanoa. Tarkastelen tätä väistämättömyyttä muutaman, suhteellisen ajankohtaisen esimerkin avulla.

Beauvoirin ajattelussa moniselitteisyys on olemassaoloa määrittävä ominaisuus. Yksiselitteisyyden sijaan ihminen on sekä-ettäisyys: ihminen on subjekti (toimija) mutta myös ruumiillisuudessaan objektiivinen, objekti (muille toiminnan kohde); henkeä ja ruumista; kuolevainen mutta kaipaa jotain kuolematonta jne. Beauvoirin mukaan tämän perustavan moniselitteisyyden ja jatkuvan “epävalmiuden”, täydellistymättömyyden, hyväksyminen on avain eettiseen ja täyteen elämään.

Moniselitteisyys ei kuitenkaan koske vain yksilöllistä olemassaoloa, vaan vaikuttaa myös Beauvoirin poliittisissa näkemyksissä. Beauvoir, joka ei Toisen sukupuolen (1949) lisäksi kirjoittanut erityisesti naisliikkeestä, vaan sosialistina kiinnitti huomiota luokkakysymyksiin [1], varoitti 1960-luvulla pitämässä puheessaan feministejä sitoutumasta liian tiiviisti yhteen tavoitteeseen, kuten lakien takaamiin oikeuksiin, jotka alkoivat 60-luvulla olla monissa maissa yhä enemmän saavutetut. Beauvoir ei väittänyt lakiin kirjattuja oikeuksia turhiksi tai hyödyttömiksi, vaan hänen puheensa konteksti oli niin sanotun takaiskun tai tuulen kääntymisen jälkeinen hämmennys; naisasialiike oli pitkään ajanut äänioikeutta ja muita keskeisiä kansalaisoikeuksia – sitten tuli 1950-luku ja konservatiivisten arvojen paluu. Entä jos naiset eivät haluakaan valtaa, vaan olla kotirouvia? Miten feministit voivat väittää tietävänsä paremmin, mitä naiset haluavat? Beauvoir toi esiin, miten pelkkiin poliittisiin oikeuksiin keskittyminen ei ole riittävää, vaan ne voivat myös toimia piilottaen todelliset ongelmat; feministisiä tavoitteita vastustavat käyttivät – ja käyttävät edelleen – oikeuksiin vetoamista, pyrkiessään tekemään vaatimukset mielettömiksi: “mutta onhan naisilla jo oikeudet, he eivät vain halua käyttää niitä!”

Mikä sitten on Beauvoirin suositus tilanteessa, jossa keskeisten tavoitteiden saavuttaminen voikin merkitä vain uusia keinoja vastustaa feministisiä tavoitteita? Hän painottaa vaatimusta ottaa huomioon tilannesidonnaisuus; ei ole olemassa yhtä ja lopullista ratkaisua yhtään mihinkään. Ei ole olemassa täydellistä poliittista ohjelmaa, eikä missään tilanteessa voi ottaa huomioon kaikkia tekijöitä; kun ollaan kiinnostuneita naisten palkasta ja pätkätöistä, suljetaan samalla ulkopuolelle ne, joilla töitä ei ole. Keskityttäessä Suomeen jää muu maailma ja sen inhimilliset kärsimykset ulkopuolelle. Ihminen ei ole jumala, vaan rajallinen olento. On olemassa pieniä ja vähämerkityksisiä kysymyksiä ja tärkeitä, jopa elintärkeitä kysymyksiä. Tästä huolimatta vaatimus kaikkivoivasta ja kaiken huomioivasta näkökulmasta on mahdoton. Hyväksymättä epätäydellisyyttä ja osittaisuutta on mahdoton tehdä yhtään mitään.

Laillisten oikeuksien moniselitteisyydestä ajankohtainen esimerkki on tietenkin tasa-arvoinen avioliittolaki. Sen saavuttamisen tärkeyden voi ja on syytä ymmärtää, mutta toisaalta on väistämätöntä tiedostaa, ettei syrjintä tai diskriminaatio yksiselitteisesti lopu sen säätämiseen. Toisaalta voi ja on syytä keskustella siitä, miten perheinstituutio ja naisen ja miehen perhe muodostama on olemassa etuoikeutettuna yksikkönä. Tarvitsemmeko me avioliittoa instituutiona? Ja jos kyllä, niin millä edellytyksin?

 

Kenen yksilölliset oikeudet ja millä ehdoilla?

Feminismillä on vähintäänkin moniselitteinen suhde yksilöistä ja yksilöllisyydestä puhumiseen sekä yksilön vapauteen vetoaviin retorisiin temppuihin. Ensinnäkään tarkoitus ei ole nähdä ihmisiä vain ja ainoastaan sukupuolensa edustajina. Ihmiset ovat olemassa vain yksilöinä, ja feministien on puolustettava ja edistettävä yksilön oikeutta määritellä itsensä (sukupuolensa ja seksuaalisuutensa) kuten haluaa – sellaisissa rajoissa, ettei vahingoita toisia. Kaiken toiminnan epätäydellisyyteen liittyy myös feministisen politiikan sisäinen ristiriita; jotta voimme edetä kohti tulevaisuutta, jossa sukupuolella ei ole merkitystä, on ensiksi huomioitava se, miten sukupuolella on ollut ja on edelleen merkitystä. On mahdotonta harpata nykyhetkestä utopiatilaan, jossa nykyiset käsitykset ja stereotypiat eivät päde. On kovin helppoa sanoa kohtaavansa kaikki ihmiset sukupuolesta huolimatta ja heittää “eihän sillä ole mitään väliä, mitä sieltä housuista löytyy”, yrittäen näin mitätöidä feministien huolen niistä tavoista, jolla ihmisiä sullotaan erilaisiin lokeroihin. On eri asia sanoa, ettei anna sukupuolen vaikuttaa tapaan kohdata ja kohdella toisia kuin todella toteuttaa tätä. Jälkimmäinen on kuitenkin se, millä todella on merkitystä. [2]

Toisaalta yksilöiden puolustamiseen vetoaminen voi toimia savuverhona toimille, jotka todellisuudessa ovat kaikkea muuta kuin yksilöiden oikeuksia huomioivia; ajankohtaisena esimerkkinä toimii taas esille noussut puhe burka- ja niqab-kiellosta. Kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala (ps) on (toistamiseen) ehdottamassa kieltoa, koska ”burkien ja niqabien salliminen on valtiovallan selkeä kannanotto siihen, että erityisryhmien uskonnolliset traditiot asetetaan ihmisoikeuksien edelle.” [3] Vahvasti sukupuolen mukaan eriytetty pukeutumiskoodi on varmasti monen feministin mukaan epäilyttävä,[4] mutta mikäli olemme huolissamme ihmisten oikeuksista on syytä kiinnostua siitä, mitä tällaiset kiellot ja sanktiot todella tekevät niille, joita ne tulisivat koskemaan. Saarakkala vetoaa yksilön oikeuden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaan, mutta haluaa valtion puuttuvan henkilökohtaisiin valintoihin. Mikäli ajatusleikimme, että kaikki tavalla X pukeutuvat ovat pakotettuja tilanteeseensa tietyn tahon toimesta, mitä tapahtuu, jos heidän pukeutumisestaan tehdään laitonta? Tällöin yhteiskunta rankaisisi sorron uhria ja asettaisi hänet vaaralliseen tilanteeseen. Huom. Saarakkalan oletus on ongelmallinen, mutta vaikka se pitäisi paikkansa, hänen ehdottamansa toimintatapa on väärä. Jussi Förbom kirjoittaa Amnesty-lehden kolumnissaan, että mikäli “todella halutaan vahvistaa musliminaisten oikeusasemaa, olisi vaadittava matalan kynnyksen palveluja, joihin myös turvapaikanhakijoilla olisi pääsy heti maahan saavuttuaan”. [5] Patenttiratkaisuja ei ole.

Puolustettaessa yksilöllisiä valintoja on toisaalta huomioitava, miten yksilöllisyys ja yksilön oikeudet ja vapaudet on aktiivisesti valjastettu markkinakieleen ja erilaisten ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömien elämäntyylien edistämiseen. Itselleni tulee ristiriitainen olo silmäillessä naistenlehtien “sisko, usko itseesi ja vaadi palkkaa jota ansaitset”-juttuja. On ihan kiva, jos joku nuori tyttö niistä voimaantuu. Ei siinä mitään. Kuitenkin yhteiskunnassa, jossa korkein arvo on kilpaileminen muita vastaan ja “itsensä toteuttaminen”, yksilön oikeudet toteuttaa itseään eivät ole kovin kumouksellisia, etenkin kun kaikki tapahtuu selkeästi normitetussa tilassa, jossa repäisevää on ostaa uusi, rohkeakuosinen paita.

Ei ole välttämätöntä harrastaa paheksuntaa ja moralisointia yksilötasolla, mutta laajemman näkökulman tavoittelu on paikallaan, sen sijaan, että minkä tahansa valinnan kääntää voimauttavaksi, mikä ainakin itselleni näyttäytyy ajoittain feministisen tai queer-kritiikin helmasyntinä. Vaikkapa kosmeettisen kirurgian voi ymmärtää oman elämänsä haltuunottona, ja burleski voi todellakin voimaannuttaa, mutta yhtä lailla on kysyttävä, mitkä ovat ne ehdot, jotka näitä valintoja säätelevät; miksi tietynlaiset päämäärät näyttäytyvät mielekkäinä ja järkevinä?

Nykyisin kyseenalaistamattomina ja “normaaleina” päämäärinä näyttäytyvät taloudelliset, mutta myös esimerkiksi ulkoiseen olemukseen liittyvät tavoitteet (joiden perustellaan edistävän kokonaisvaltaista hyvinvointia.) Vaatimus siitä, että ihmisten pitää saada itse valita on usein harhautus, jonka on tarkoitus tehdä tyhjäksi feministinen kritiikki; “mestaroivatko feministit naisia?!”. Kysymyksen vilpillisyys liittyy siihen, miten yksilöiden valinnanvapautta ei puolusteta muita yksilöitä määrittäviä voimia vastaan (uskomukset, normit, populaarikulttuuri,..) Jos moniselitteisessä todellisuudessa on kiinnostunut yksilöistä, on kysyttävä, millaisten ehtojen alaisuudessa nämä yksilöt toimivat.

Ja juuri tässä sukupuoli astuu kuvaan…

Viitteet:

1. Sosialismi ja feminismi eivät tietenkään ole vastakkaisia, mistä kertoo vahva sosialistisen feminismin perinne. Beauvoir ei sen sijaan itse Toisen sukupuolen lisäksi kirjoita eksplisiittisesti sukupuolesta.

2. Tämä tietenkin koskee kaikkia erilaisuuden muotoja.

3.http://yle.fi/uutiset/kansanedustaja_sakottaisi_burkista_ja_niqabeista_-_suomessa_kayttajia_vain_muutamia_kymmenia/6617903

4. Ns. länsimaissahan ei ole sukupuolen mukaan eriytynyttä pukeutumiskulttuuria, eihän? Normit ja pakko eivät ole sama asia eikä niitä pidä vetää samalle viivalle, mutta hurskastelu siitä, että “kyllähän mies voi pukeutua vaikka mekkoon päivästä toiseen” on sumutusta. Normeista poikkeaminen ei ole laitonta, muttei myöskään sovitettavissa helposti yhteen normaalien toimien kanssa (mm. työpaikan hankkiminen.)

5. Jussi Förbom, “Hunnutetuista tarkoitusperistä”. Amnesty-lehti 2/2013. s. 34. Tässä ei ole tarkoitus pohtia tarkemmin musliminaisten asemaa ja sen suhdetta tiettyihin käytäntöihin, mutta Saarakkalan vetoaminen huntukieltoon kannanottona “universaalien ihmisoikeuksien puolesta” asettuu kontekstiinsa, kun huomioidaan, miten sama kansanedustaja on esittänyt aikaisemmin huntukieltoa vedoten naamioitumiskieltoon julkisilla paikoilla. On olemassa maita, joissa on diktatuuri ja naisten oikeudet erittäin huonot (Saudi-Arabia), mutta ajatus siitä, että yksiöiden itsemääräämisoikeuteen puuttuminen Suomessa antaisi “signaalin” tätä järjestelmää vastaan on absurdi. Ylipäätään puhuessa naisten pukeutumisesta on huomioitava, mite paljon normeja kaikkeen pukeutumiseen liittyy. En myöskään ole varma, onko syytä tehdä vahvaa erottelua uskonnollisten ja muiden asusteiden välillä. (Pään peittävä vaatetus on monissa maissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus.) Pakkoa en tällä yritä oikeuttaa tai puolustaa, mutta vain tiettyjen asusteiden näkeminen merkkinä asiasta X ja päättäminen ihmisten puolesta siitä, mitä ne edustavat, on omiaan lietsomaan ennakkoluuloja; “muiden” “oudot tavat” huomaa herkemmin kuin ne, mihin on tottunut.

 

Lähteet:

de Beauvoir, Simone Moniselitteisyyden etiikka. suom. Erika Ruonakoski. Tutkijaliitto 2011.

Lukkari, Hanna: “Beauvoir and the Politics of Rights and Liberation”. Esitelmä seminaarissa The Legacy of Simone de Beauvoir: Ambiguity and Embodied Subjectivity. Helsinki, 15.4.2013.

 

19 comments

  1. Lauserakenteen lyhentäminen tekisi tekstistä ymmärrettävämmän. Kritiikkiä ei voi feministiseen tekstiin sinänsä laittaa. Sanktioiden pelossa.

    1. Juu, pitkät lauseet on heikkouteni, pitäis jaksaa katkoo tarpeeks.

      Hmmm, siis mitä kritiikkiä? Mitkä sanktiot?
      [Ehkä toi oli kritiikkiä: ”Ei ole välttämätöntä harrastaa paheksuntaa ja moralisointia yksilötasolla, mutta laajemman näkökulman tavoittelu on paikallaan, sen sijaan, että minkä tahansa valinnan kääntää voimauttavaksi, mikä ainakin itselleni näyttäytyy ajoittain feministisen tai queer-kritiikin helmasyntinä.” Eli siis jos joka ikinen juttu on luettavissa emansipatorisena, niin laajemman kritiikin mahdollisuus hukkuu toisaalta-toisaalta-jutusteluun.]

      Feminististien kritikointi on hieman eri aihe kuin mistä kirjotin, tietty sitä olis voinut tohon sisällyttää lisää, mutta siis: kyllä sellasta voi ja pitää harrastaa. Hyvä esimerkki on uusimmassa Normihomolehdessä Tiina Rosenbergin haastis, jossa korosti taloudellisten tekijöiden tärkeyttä; tää on se, mikä sukupuolta/seksuaalisuutta käsittelevässä jutussa jää syrjään, koska … se on vaikeeta? Helposti mennään vaan identiteetti-jutuissa. (Olen suunnitellut tästä jotain kirjottelevani, ja voi olla että on ollutkin vanhemmissa blogauksissa.)

      (sivuhuomio: http://fifi.voima.fi/artikkeli/2013/kesakuu/epamuodikas-homoelokuva hyvin esiin se, miten gay-identiteetti ei yksinään vapauta & tuo solidaarisuutta.)

  2. Tästä jäi vaikutelma, että yritettiin saada kiinni märkää saippuaa, joka aina lipsahtaa kädestä. Johtopäätöksiä ei vielä saatu, vaan kierrettiin ja mulkoiltiin ongelmaa…

    Mutta ei kuin uutta yritystä. Kyllä se oma näkemys vielä kirkastuu.

    1. Hih,

      elämä itsessään on enemmän sellainen liukas saippua kuin sullottavissa yksinkertaisiin määritelmiin.

      Sen tiedostaminen on jo kirkastumista, ellei sitten vajoa täydelliseen epätoivoon elämän vaikeuden edessä.. (Itse en ainakaan vielä ole siinä tilassa.)

  3. zfck:lle:

    Koska kommenttisi liittyi niin vähän itse aiheeseen, ja enemmän siihen, mitä henkilö X:n väitetään tehneen, sitä en katso aiheelliseksi julkaista. Rosenbergin nimen mainitsin kommenttiin vastatessa, ei ole erityinen aihe tässä; Beauvoirista voimme kyllä keskustella, vaikka yksittäisistä lauseistakin.

    (Ja jos mainitsemasi asiat, eli julkinen kiroilu ja kysyminen, miten joku yhtye kehtaa, on jokin ”sanktio” ”väärinajattelusta” (eikä esimerkiksi vaikka tappouhkausryöppy, ks. ylen vihasto-sivusto) ja mielestäsi pöyristyttävää, niin… pienet on ongelmat.
    Tätä materiaalia löytyy tarpeeksi jostain liberalismiwikistä, ehkä pärjätään ilman sitä täällä.)

    Yritetään pysyä asiallisina, jooko🙂

    1. Kuten huomaat, pyrkimykseni oli myös kommentoida nimenomaan kommenttia, jossa keskusteltiin sanktioista (joilla pyritään hiljentämään kritiikkiä) ja mainitsit, kuten itse sanot, Rosenbergin.

      Korostan, että kyse ei ollut väittämästä, vaan laajalti uutisoidusta tapahtumasta. Jos asioita lähdetään tällä tasolla kyseenalaistamaan ”väittäminä”, pitäisi meidän varmaan automaattisesti kyseenalaistaa esimerkiksi kaikki Helsingin Sanomian uutisointi ”väittäminä”. Medialta kuitenkin periaatteessa voi odottaa jonkinasteista tasoa. Tästä voi lukea ihan ruotsalaisesta mediasta:

      Uutisointia:
      http://www.sydsvenskan.se/lund/rasande-professor-skallde-ut-artister-pa-promoveringsmiddag/
      Rosenbergin omaa kommenttia tekosistaan:
      http://www.sydsvenskan.se/lund/rosenberg-jag-uppforde-mig-illa/

      Toki on helpompaa suhtautua kaikkiin itseä epämiellyttäviin asioihin ”perusteettomina väittäminä liberalismiwikistä”, kun selvittää esimerkiksi mediasta mitä aiheesta uutisoitiin. Tämäkin ironista kyllä vaikuttaisi onnistuvan varsin hyvin liberalismiwikin uutisten kautta.

      Ehkä tällainen toiminta korostaa nimenomaan eräänlaista tapaa hiljentää sellaiset näkökulmat, jotka esimerkiksi esittävät tiettyjä feministisiä auktoriteetteja valossa, joka saa vahvasti epäilemään heidän kykyään vastaanottaa kritiikkiä. Etenkin, kun he vaikuttavat suhtautuvan kritiikkiin ”sanktioilla” (esimerkiksi julkinen häpäisy-yritys: tulee mieleen tapa, jolla Venäjän auktoriteetit suhtautuvat Pussy Riotiin – heillä on toki jossain määrin totalitaarisena valtiona mahdollista tehdä tätä myös juridisesti. Kuinka he kehtaavat haastaa MINUN ideologiani!).

      1. Hei, en edelleenkään ymmärrä, miten tämä liittyy siihen, miten R:n kommentti taloudellisiin seikkoihin keskittymisen tärkeydestä jotenkin kyseenalaistuisi–missä siis ko. henkilön nimi ylipäätään tuli esiin. Itse ko. kommenttiin et ole viitannut, vaan kirjoittanut kaikesta muusta. (Eikös se ole aika adhominointia, että vastustetaan esittämiä mielipiteitä sen perusteella, että ko. henkilö..) Tähän seikkaan aiemminkin viittasin; liberalismiwiki nyt oli esimerkki sivusta, minne tietyn katsontokannan ihmisistä isketään kaikki negatiivissävytteinen materiaali, jotta voidaan kyseenalaistaa henkilön&esittämiensä näkökantojen uskottavuus kokonaisuutena. Sitä tyyliähän tuo mun aikaisempaan kommenttiin sun esittämä ”vastine” ja tämä viesti johon nyt vastausta kirjoitan edustaa jossain määrin..

        Ymmärrän kyllä, että tarkoituksesi on perustella yksittäisten henkilöiden kautta, että feministit joukkona ovat epäilyttäviä totalitaristejä, tms. Eli argumentoida näin feministien itsekritiikittömyyden puutteesta. (Muttamutta…Varmaan me kaikki keksitään mieletön määrä julkisia henkilöitä, jotka ei vaikuta kestävän kritiikkiä/kieltävän sen.. Joten erilaisten näkökulmien hiljentämään pyrkiminen on kylläkin ikävä kyllä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kysymys, miksi keskityt nimenomaan feministeihin, ja haluat näyttää sen jonkinlaisena ”ääriryhmän totalitarismina”, on sitten toinen asia. Esimerkki, joka helpottanee ymmärtämistä: En mää esim. ota jotain vuoden takasten k. kammola-toimien (katsojien hintataso-kritiikki-kylttien poistoa katsomosta jääkiekkoliiton johdon käskystä) esimerkkinä jääkiekkoväen tai johtajien yleensä kritiikinkestämättömyydestä tms ja vetoa siihen. Koska se olis järjetöntä.. En tarkoita etteikö näin saisi tehdä, mutta se vain on… turhauttavaa ja yleensä vie vaan jankkaamiseen..)

      2. Yritän sanoa, että feminismi on hierarkinen auktoriteettijärjestelmä siinä missä moni muukin ihmisten luoma järjestelmä. Hierarkian yläpäässä olevia auktoriteetteja idolisoidaan, ja heidän mahdollisesti liikkeen ”fundamenttien” (”tasa-arvo”) kannalta negatiivinen käyttäytyminen peitellään, ja sitä ei suostuta kritisoimaan. Yleensä tähän vastataan sanomalla ”mutta yksittäinen feministi”; kyse ei kuitenkaan ole kenestä tahansa yksittäisestä naistutkijasta, vaan liikeen johtohahmoista. Henkilöistä, joita siteerataan, linkitetään, ja joita pidetään auktoriteetteina.

        Se, miksi tämä on feministien osalta hieman poikkeavaa, liittyy nimenomaan auktoriteettivetoisuuteen. Jos feministinen auktoriteetti sanoo jotain ääliömäistä ja naurettavaa, feministit ovat ryhmänä puolustamassa häntä tai kieltäytyvät kommentoimasta ”sukupuolenpetturi” -stigman johdosta (jota yllä mainittukin on käyttänyt; ks. tappouhkausten käyttämisen sijaan hiljentämiseen käytetään häpäisemistaktiikoita. tämä on naisille tyypillisempi tapa toimia, uhata ryhmästä eristämisellä kun miehet uhkaavat väkivallalla. molemmissa on kyse auktoriteetista. asiaa on tutkittu mm. koulukiusaamisen tasolla). Tätä tarkoitetaan ”sanktioilla”, joita seuraa, kun feministi uskaltaa kritisoida toista feministiä (ns. liikkeen johtohahmoa). Kritiikkiä esittävä henkilö leimataan ”ei todelliseksi feministiksi” (vrt. ei oikea fyysikko, ei oikea raha- ja taloustieteilijä?). Tässä taitekohdassa naistutkimukseen sisältyy tieteelle poikkeava ideologia,

        Tähän ideologiaan kietoutuu usein muitakin ajatuksia. Esimerkiksi naistutkijafeministit tuppaavat – ainakin julkisuudessa olevat, poislukien muutama amerikkalainen jotka ovat hylkiöitä – olemaan esimerkiksi voimakkaan vasemmistolaisia. Jos feministi haastaisi tällaista asetelmaa julkisesti, hän saattaisi törmätä ”et ole todellinen feministi”, ”miten julkeat, sukupuolenpetturi” -leimoihin rakentavan kritiikin sijaan.

        Kukaan ei kuitenkaan ole varsinaisesti valinnut feministisiä auktoriteetteja edustamaan naisia edes enemmistönä (vrt. http://www.youtube.com/watch?v=zI7tZDW4zQM). Farisin kaltaisiin kyseenalaistamisiin vastataan tietenkin ”patriarkaatti on aivopessyt sinut” -argumenteilla, joista looginen jatkokysymys on tietenkin, että miten feministejä ei sitten ole aivopessyt jokin instituutio. Jostain syystä feministit ovat nostaneet itsensä – ja julkiset auktoriteettinsa – ryhmittymäksi, joka itseoikeutetusti nimenomaan ”mestaroi”. Feminismi – feministiset auktoriteetit – kuitenkin itse tuppaa tuputtamaan nimenomaan tiettyjä normeja (ks. miten julkeatkin kritosoida vasemmistoa julkisesti, fuck fuck fuck). Millä perusteella nämä normit ovat aggregaatin ”naiset” mielestä parempia tai toivottavampia kuin valitut? Äänestyksen? Teoreettisen viritelmän, jota ei saa haastaa julkisesti jottei joudu ”häpäisyn” kohteeksi?

        Hiljentäminen ja auktoriteettivetoisuus ovat poliittisten liikkeiden agendalla nimenomaan sääntö, eivät poikkeus. Tieteellisen tutkimuksen parissa niitä toivoisi näkevän vähemmän – ja usein näkeekin. Auktoriteettiuskovaisuudesta ja auktoriteettien epätoivoisesta puolustamisesta ei seuraa ainakaan rakentavaa itsekritiikkiä. Se, miksi tämä on jännittävä ilmiö feministien osalta, on nimenomaan se että kyseessä on edunsaajajärjestö, tai poliittinen ideologia (joka perustelee itsensä hyvin samalla tapaa kuin marxilainen talousideologia; joka ei kuitenkaan suinkaan ole taloustieteen ainoa suuntaus!), ja sen lisäksi myös ”tieteenala”.

        Jos tiedät tapauksia, joissa feministit ovat julkisesti kritisoineet liikkeensä auktoriteettihahmojen toiminta (esimerkiksi samalla tavalla kuin eri suuntausta edustavat taloustieteilijät kritisoivat toisiaan, myös rakentavalla tavalla), niin kerro toki.

        (en väitä, että feminismi olisi yksin ainoa maailman hierarkinen järjestelmä, joka pyrkii hiljentämään sisäisen kritiikin erilaisin häpäisykeinoin. tämä on vanha jekku, joka vaikuttaa keskittyvän ideologioden ja uskontokuntien standarditoimenpiteisiin. ulkopuoliselle feminismi vaikuttaa helposti samanlaiselta auktoriteettivetoiselta diktatuurilta, kuin Saudi-Arabia, hieman erästä julkisuuden henkilöä mukaillen)

      3. ps. Saudit tai Pohjois-Korealaiset eivät myöskään ole joukkona epämiellyttäviä totalitaristeja. He nyt sattuvat vaan toimimaan sellaisessa ympäristössä, jolla on riittävän vahvat ”aseet” (ei ainoastaan mekaaniset luoteja ampuvata, vaan myös häpäisykeinot; jälkimmäinen on varmasti tutumpi mm. erilaisista uskonnollisista lahkoista) pitää joukkonsa kurissa.

      4. Arvostaisin kovasti, jos diktatuureista kärsiviä ihmisiä ei pilkattaisi vertaamalla feminismiä saudiarabiaan.

        Ei hyvää päivää.

  4. ”Jos moniselitteisessä todellisuudessa on kiinnostunut yksilöistä, on kysyttävä, millaisten ehtojen alaisuudessa nämä yksilöt toimivat.” Juuri näin. Selkeä ja hyvä teksti muutenkin. Kannattaa varmaan lukea ajatuksella uudestaan, jos ei ensi kerralla avautunut.🙂

  5. Yksilönvapaus on huomattavasti arvokkaampi ja monitahoisempi asia kuin mitä kirjoituksessa esitetään. On totta, että valintoihin vaikuttavat kulttuuriset, taloudelliset ja sosiaaliset tekijät on otettava huomioon, mutta niiden ylikorostaminen johtaa helposti deterministiseen salaliittoteoriointiin, jossa valinnanvapaus nähdään vain jonakin Oikean Aatteen vastaisena jargonina.

    Tämä blogiteksti välttää kyseisen ongelman, mutta heijastelee silti sama retoriikkaa kuin räyhäkkämmät feministiset yksilönvapauden vastustajat, joilla on vakaa usko siihen, että heidän tulkintansa sukupuolittuneista valtarakenteista on ainoa oikea.

    Vapautta kyseenalaistavan feministisen retoriikan ongelma on siinä, että se olettaa oman sukupuolikäsityksensä tai yhteiskuntakritiikkinsä olevan niin hyvä, että muiden pitäisi pitää sitä ensisijaisena johtotähtenä elämässään. Esimerkkinä käytetty burleski nostaa selkeästi esille sen, että vapaus on ongelma juuri silloin, kun jonkun valinta on ristiriidassa kirjoittajan sukupuoli- ja/tai seksuaalikäsitysten kanssa.

    Sama ongelma nousi esille seksityötä käsitelleessä kirjoituksessa, jossa ansiokkaasti ruodittiin eri leirien lähtökohtia, mutta väläytettiin ideaalina tavoitteena maailmaa, jossa kukaan ei myy tai osta seksiä. Tällainen ihannemaailma on täysin ideologinen, eikä sitä ole kenenkään välttämättä kannatettava. Perustellumpi ihannemaailma voisi olla sellainen, jossa seksin ostaminen ja myyminen on vapaata, mutta ilman riistoa tai pakottamista. Kummatkin ovat tietysti valitettavasti utooppisia.

    Yksilönvapauden tärkeimmät rajat ovat eettisiä; ideologiset rajat ovat jokaisen itse valittavissa. On kuitenkin tärkeä keskustella vapauden yhteiskunnallisista reunaehdoista myös kulttuurisen ja ympäristövahingon konteksteissa, mutta tällaisilla alueilla argumentaation ja evidenssin on oltava kovaa. Vapauden reunaehtoihin kiinnittyvn deterministinen salaliittoajattelu ei riitä kumoamaan yksilönvapauteen perustuvaa yhteiskunnallista tai eettistä argumentaatiota.

    1. (Ääh.. Ei ole totta, kirjoitin kommenttia jo pitkälle ja selain kaatui. Kirjoitan sen uudestaan jossain vaiheessa. Raivoa.)

      1. Noniin: eli en missään vaiheessa mielestäni vähätellyt/kyseenalaistanut yksilönvapautta (sinänsä; ylipäätään vapaudesta määrittelemättä on todella vaikea puhua, ja se vaatii jo aivan erilaista käsittelyä. Yleensähän vapaudesta puhutaan eniten keppihevostelemalla sillä jonkin asian puolesta.)

        ”Vapauden reunaehtoihin kiinnittyvn deterministinen salaliittoajattelu ei riitä kumoamaan yksilönvapauteen perustuvaa yhteiskunnallista tai eettistä argumentaatiota.”

        Siihen juuri tarkoitus oli tuolla moniselitteisyydellä osua, että kyse ei juuri koskaan ole joko-tai-valinnoista. Vapauden reunaehdoista puhuminen & niiden kritiikki ei merkitse ”kumousta” yksilönvapaudelle. (Nää asiat on vaikeassa ristiriitaisessa suhteessa; ei voida ikinä valita vain vapautta, vaan kyse on aina vapaudesta ja sen varjoista.) Ehkä kuitenkin nykyään vapauksia painottava diskurssi on se voimakkain (vapaus hinnalla millä hyvänsä, välittämättä laajemmista -globaaleista-seurauksista), joten en ehkä koe, että pintapuolisella yksilönvapauksien puolustus olisi paitsiossa. Tietenkin: usein puhutaan vain tietyistä, valikoiduista ja normatiivisista jutuista liittyen vapauteen (vaikkapa kulutuksen, parisuhdemuodon -tietyin ehdoin, ei nyt tässäkään kauhean vapaasti- yms. valintojen suhteen.) Juuri se on ongelma.
        Enkä nyt osta tuota salaliitto-väitettäkään -siis että sellaiseen pitäisi vedota tässä.

        En ole myöskään täysin varma, mihin viittaat tuolla ”yksilönvapauteen perustuvalla yhteiskunnallisella tai eettisellä argumentaatiolla”. Ihmiset elävät yhteisöissä ja yhteiskunnissa; vapaudella on aina välttämättä tietyt rajat, jotka muodostuvat suhteessa toisten ihmisten vapauksiin. En saa päähäni sitä, miten laajemman tason kritiikki olisi ristiriidassa yksilön kanssa –ellei kyse sitten ole jostain libertaarisesta ihanteesta.. Kun aina kun sanoo jotain yleistä, välttämättä on huomioimatta jokaista/ketään yksilöä..

        Esimerkki: Jos puhuu yleisistä ongelmista -vaikkapa ympäristön saastuminen, lapsityövoima, epäinhimilliset työolot maassa X- jossain määrin kyseenalaistaa vaikkapa täkäläisen henkilö X:n oikeutta ostaa halpoja tuotteita piittaamatta muista. Tästä on matkaa siihen, että mennään kieltämään randomia ihmistä/kaikkia ostamasta tai laaditaan laki, jonka mukaan alkuperä (hiilijalanjälki, tuotantoketju, tehtaan olot) täytyy selvittää, tai kauppaan ei tule näitä tuotteita. Tässä tilanteessa valinta on kuluttaja X:n ja vaikkapa jonkun aasialaisen tehtaan työntekijän ”vapauden” välillä. -Ikävä kyllä eka painaa tällä hetkellä enemmän, mutta en näe sen kyseenalaistamisessa mitään ”yksilönvapauden loukkausta”. Tms. (Anteeksi rautalankailu.)

      2. ”Esimerkkinä käytetty burleski nostaa selkeästi esille sen, että vapaus on ongelma juuri silloin, kun jonkun valinta on ristiriidassa kirjoittajan sukupuoli- ja/tai seksuaalikäsitysten kanssa.”

        En allekirjoita tätä, koska en koe burleskia ongelmalliseksi sinänsä, eikä se ollut se pointti, miksi sen otin esiin.

        Kyse on siitä, että burleski toimi esimerkkinä jutuista, joita helposti jonkinlainen (semi)feministinen näkökulma pitää ”kumouksellisina”. Ongelma tässä on se, että tälläset tavat nostaa mikä tahansa yksilöllinen valinta poliittiseksi toimeksi tarkastelematta laajemmin, mitkä on laajempia ongelmia, joista olisi syytä olla kiinnostunut, on riittämätöntä ja puolivillaista. (Ei sillä, että on väärin tai kiellettyä, vaan riittämätöntä. Mun mielestä siis, jonkun muun mielestä ehkä ei.)

        Ylipäätään ”feministit haluaa kieltää/paheksua”-henkisyys on turhan yleinen kritiikki kyseenalaistamista kohtaan. Missä vaiheessa kriittinen suhtautuminen meinaa sitä, että jonkun yksilön vapaus valita on kritiikin esittäjälle ongelma? Kuitenkin kyse on laajemmasta kulttuurista, harvemmin koetaan intoa tehdä jotain, johon ei ole ympäristössä virikkeitä. Erilaisia harrasteita voi ”arvottaa” eri tavoin, ilman että kukaan on kieltämässä mitään. Itseään voi ilmaista monin tavoin; nykyään ehkä eniten esillä tavat, jotka liittyy ulkonäköön/julkkiskulttuuriin/yms.

        (Selvennyksenä: En missään nimessä väitä, että kaikki ulkonäköön liittyvä vaatii/edistää jotain itseobjektivaatiota tms. tai ole ristiriidassa muiden arvojen & merkitysten kanssa. Tässä on erilaisia tasoja, ja ihmiset kokee asiat erilaisin tavoin. Ehkä kuitenkin on aika saivartelua väittää, ettei kannustusta erilaisiin tapoihin tuoda itseensä esiin nimenomaan ja vain ja ainoastaan ulkonäön/olemuksen kautta ole nykyisin riittämiin. Tämä ei ole ongelmatonta (nuorille) naisille -eikä yhä enenevässä määrin miehillekään.)

      3. Plus: mietin, että näen aika ongelmallisena lähtökohdan, jossa oma näkökulma esitetään ei-ideologisena.

        Kaikki heijastelee jotain ideologisuuksia; itsessään väitetty ideologioiden ulkopuolelle asettautuminen on ideologista. ”Neutraalius” on aina kauhean kontekstisidonnaista, ja usein-joskaan ei aina- vaikuttaa merkitsevän lähinnä kritiikittömyyttä vallallaolevien arvojen suuntaan. (En sano, että sun kohdalla taikka aina. Enkä ole varma, julistitko itsesi ideologiattomaksi.)

        (Itse oon ideologinen siinä suhteessa, et uskon kaikkien ihmisten ihmisarvoon ja oikeuteen ihmisarvoiseen elämään sekä siihen, että toisten oikeudet ja vapaudet (esim. omistaa) ei voi mennä ensiksimainittujen edelle. Tietenkin: kriittisyys ideologioita/itseään/sitoumuksiaan kohtaan on tärkeetä, eikä mitkään sitoumukset ole monoliittejä, jotka estää oman ajattelun, vaikka näinkin väitetään.)

    2. En ajattele edustavani neutraalia tai ei-ideologista perspektiiviä. Sellainen olisi kovin ylimielistä. Olen kuitenkin eri mieltä siitä, että kaikki olisi yhtä ideologista. Tarkoitan ideologisuudella sitoutumista jonkun jotakuinkin selkeästi määriteltävän aatteen perusteeseihin ja argumentointia aatteen teeseistä käsin. Kun käytän sanaa ”ideologinen argumentointi” kielteisessä mielessä, viittaan siihen, että aatteelle ominainen retoriikka tai (heikko) argumentaatio hallitsee keskustelua monipuolisempien näkökulmien sijaan.

      Tästä ”ideologisuuden” määrittelystä käsin väitän, että filosofisilla metodeilla voidaan kiistää tai kumota erilaisia ideologisia väitteitä ilman, että kiistäjä osallistuu ”vain ideologioiden väliseen kahnaukseen”, kuten usein annetaan ymmärtää. Hyvin suoritetulla tieteellisellä tai filosofisella argumentaatiolla päästään lähemmäs ”neutraaliuden” tai ”objektiivisen” ideaa kuin nojaamalla johonkin aatteeseen.

      Itse en pidä yksilönvapautta ja keskeisiä ihmisoikeuksia erityisen ideologisina valintoina, vaan ne ovat eettisiä peruslähtökohtia toimivan ja oikeudenmukaisen ihmisyhteisön muodostamiselle. Niiden valitseminen tai niistä luopumunen ei ole pelkkä simppeli aatteen valinnan kysymys, vaan pikemminkin perustava kysymys oikeasta ja väärästä.

      Salaliitolla tarkoitan sitä, että monissa enemmän tai vähemmän radikaaleissa muutosaatteissa ihmisten ”vääriä” valintoja pidetään jonkinlaisen kulttuurisen aivopesun tuloksina ja tältä pohjalta esitetään, että joissakin valinnoissa ei ole kyse todellisesta vapaudesta. Niin kauan kun tällaiset väittämät rakentuvat vain oman ideologian puolustamisen pohjalle, kyse on salaliittoteorioinnista eli sellaisesta apologiasta, jonka mukaan oma aate olisi jo voitolla, jos jokin pahuus ei olisi aivopessyt kaikki muita. Tämä on todella tyypillistä kamaa sukupuolikeskustelussa ja erilaisissa radikaaleissa elämäntapaliikkeissä, kuten luonnollisuusajattelussa, veganismissa tai uskonnollisten liikkeiden toiminnassa.

      Kulttuuristen diskurssien vaikutukset ovat todellisuutta, joskus ne ovat niin vahvoja, että ne vaikuttavat lähes deterministisiltä, mutta niiden analysoimiseksi ja kritikoimiseksi tarvitaan järeämpia aseita kuin oman aatteen retoriikka tai argumentaatiotraditio. Ennen kaikkia kulttuuristen diskurssien kritiikin tulee olla yleispätevää ja sellaisena olla sovellettavissa myös kritiikin esittäjän omaan aatteeseen.

      Käsittelin eräässä konferenssiesitelmässäni ym. kysymystä Sartren autenttisuuden käsitteen avulla ja yhtenä keskeisenä havaintonani oli se, että valintojen sisältö ei vältäämättä kerro mitään niiden autenttisuudesta. Myös radikaali vihermustafeminismi voi tuottaa kovia sosiaalisia paineita valita toisin kuin ehkä tosiasiassa haluaisi. Epäautenttisuus ei ole laiskanpulskean keskiluokan yksinoikeutta.

      Luulen, että olemme vapauden ja yhteiskuntakritiikin osalta aika lähellä toisiamme, mutta tietyt retoriset erot vetävät vähän eri suuntiin. Tarkastelen seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä valintoja pääasiassa liberaalin etiikan perspektiivistä ja koen, että jotkut feminismin (ja muun sukupuoliaktivismin kuten miesliikkeen) vaikutuspyrkimykset haiskahtavat välillä enemmän arvopoliittiselta vallankäytöltä kuin kritiikiltä.

      1. Jeap, kysymykset ei oo helppoja; suurin ongelma ehkä muodostuu aina kun oletetaan, et vapauden tms. voi määritellä yksinkertaisesti…

        Ja juu, tuskinpa ollaan mitenkään kovin vastakkaisilla tahoilla noitten kysymysten suhteen🙂

Lue ensiksi kommentointi- ja keskusteluohjeet, kiitos.

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s