Sukupuolen merkityksistä

Elina Halttunen-Riikonen

***

Mistä puhutaan silloin, kun puhutaan sukupuolten välisestä erilaisuudesta? Kaikesta oman kokemuksen, yleisesti tiedetyn ”totuuden” ja arvojen välillä. Usein muistetaan painottaa erilaisuutta, jonka tieteellinen tutkimus on löytänyt miehen ja naisen väliltä. Kromosomit ja hormonit ovat kuitenkin usein epämääräinen viittauskohde, jolla voidaan taustoittaa mitä merkillisempiä seikkoja. Sukupuolten määritysten historia on vallankäytön historiaa. Koska sukupuoli toimii yhtenä keskeisenä tapana jäsentää ihmisten välisiä suhteita, on esitettävä kysymys, millaisilla ehdoilla ja keiden kustannuksella tämä tapahtuu.

Sukupuolista kirjoittamisen haastavuutta kuvaa filosofi Hélène Cixous seuraavasti:

“On mahdotonta ennustaa mitä sukupuolierolle tapahtuu tulevaisuudessa (kahdessa- tai kolmessasadassa vuodessa?). Emme kuitenkaan saa ymmärtää asiaa väärin: miehet ja naiset ovat juuttuneet niin sekavaan tuhatvuotisten kulttuurisidonnaisten määritysten verkostoon, että sitä on oikeastaan mahdotonta analysoida. Emme voi puhua “naisesta” tai “miehestä” ilman että joudumme ideologiseen teatteriin, jossa representaatioiden, mielikuvien, heijastusten, myyttien ja identifikaatioiden moninkertaistuminen jatkuvasti vääristää, muuttaa ja muokkaa uudelleen jokaisen ihmisen kuvitteellista järjestystä ja jo etukäteen mitätöi kaikki uudet käsitykset.” (Cixous, Sorties. Suom. Jonina Altschuler. niin&näin 2/1995)

Sukelletaan sinne “ideologiseen teatteriin”!

Aloitetaan naisellisuudesta, johon tuntuu törmäävän usein. Esimerkki: voimme lukea lehdestä jutun naisista, jotka ovat valinneet perinteisesti miehiseksi ymmärretyn ammatin tai harrasteen. Kun tekstin kirjoittaja on päässyt kertomasta, kuinka luontevia ja osaavia kyseiset naiset ovat autojen/hävittäjälentäjien/amerikkalaisen jalkapallon/nyrkkeilyn kanssa, päästään yleensä toteamukseen, jonka ilmaisee joko joku naisista tai toimittaja; näinkään “miehisessä” puuhassa ei tarvitse menettää naisellisuuttaan, vaan kynsiä lakataan/hiuksia laitetaan/vaatteista ollaan kiinnostuneita. “Älkää huoliko lukijat, ei heidän naisellisuutensa ole kärsinyt!”

Kyse ei siis ole vain tietynlaisista ruumiillisista ominaisuuksista. Naiseus on jotain, minkä voi menettää. Tämä pelko on iätkaiket muotoiltu erilaisiksi kehotuksiksi välttää naisille sopimattomia aktiviteetteja, jotta naisellisuus ei kärsi. Jonain maailmanaikoina nämä varoitukset ovat olleet niinkin konkreettisia, että on pelätty että toiminta X vahingoittaa kykyä tulla raskaaksi; toisinaan kyse on vain olemuksesta, käytöksestä, tavoista,…

Kuka määrittelee naisellisuuden?

Historiallisesti katsottuna naisellisuudesta puhumisen ongelmallisuus liittyy siihen, että tätä puhetta ovat aina harrastaneet miehet. Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen “Myytit”-luvun katsaus naisellisuuteen uskonnoissa, kirjallisuudessa ja taiteissa ei ole menettänyt teräänsä, sillä suurten taiteilijoiden historia on naisista kirjoittamisen historiaa. Naiset ja miehet ovat lain edessä tasa-arvoisia, tasa-arvoisempia kuin 1940-luvun Ranskassa, jossa Beauvoir teoksensa kirjoitti, mutta käsitykset naisellisuudesta ovat yhä läsnä.

Naisellisuuden merkitystä ei voi palauttaa tiettyyn määreeseen vaan siihen on liitetty hyvin monia erilaisia piirteitä. Kuvaukset eivät missään nimessä kaikki ole sinällään negatiivisia; nainen on niin puhdas ja viaton, ettei häntä saa liata politiikan tai talouden maailmassa, tai äiti, joka tarvitsee suojelua – oma lukunsa palvonnan kohteissa. Erityisyydessä ihannoinninkin epäeettisyyttä ja vahingollisuutta voi olla hankala nähdä päällepäin. Eikö tämä kaikki merkitse suurta kunnioitusta? Beauvoir kuvaakin, miten naisten asemaa onkin usein paisuteltu, esim. kuvaten, miten naiset todellisuudessa käyttävät valtaa miehiinsä eli nykivät naruja kulisseissa. Sellaiset oikeudet, jotka eivät realisoidu käytännössä, jäävät kuitenkin sanahelinäksi.

Naisen käsittäminen salaperäisenä tai hauraana liittyy naisiin itseensä ja naisten omiin kokemuksiin miltei yhtä vähän kuin löytöretkeilijöiden kuvaukset “villeistä” alkuperäisasukkaisiin itseensä. Pikemminkin kuin naiselle annetun määritelmän sisältöön, “naisellisuuden” ongelmallisuus kiteytyy siihen, miten naisen määrittely tietynlaiseksi toteuttaa miehen itse-määrittelyä. Beauvoir kuvaa:

“Mies heijastaa naiseen kaiken, mitä haluaa, pelkää, rakastaa, vihaa. Ja naisesta on vaikea sanoa mitään täsmällistä siksi, että naisesta mies etsii itseään kokonaisuutena […].” (Beauvoir 2009, 351. suom. Koskinen, Lukkari & Ruonakoski.)

Naisen “suurempi ruumiillisuus” korostaa miehen henkisyyttä; naisen vähäinen tahdonlujuus tuo esiin miehen hallitsevan tahdon, jne… [1] Feministit ovatkin suhtautuneet kriittisesti naisellisuuteen ja naiseuden käsitteeseen. Jo Beauvoir huomautti, miten miehet ovat keksineet naisen. Miten “naisella” voisi olla jotain positiivista sisältöä? Tästä onkin tullut keskeinen feministisen ajattelun pohdinnan aihe, josta on päästy erilaisiin johtopäätöksiin, aina naiseuden dekonstruktiosta sen uudenlaiseen haltuunottoon ja määrittelyyn.

Kun monet tytöt kertovat olevansa enemmän poikatyttöjä, missä määrittyy tämä “todellinen tyttöys”? Mikseivät yksittäiset kokemukset muuta sitä? Beauvoir selventää:

“Myyttinen ajattelu asettaakin naisten vaihtelevaa, kontingenttia ja moninaista eksistenssiä vastaan Ikuisen Naisellisuuden, joka on yksi, ainoa ja järkkymätön. Kun lihaa ja verta olevien naisten käyttäytyminen on ristiriidassa Ikuisen Naisellisuuden määritelmien kanssa, täytyy tietenkin naisten itsensä olla väärässä. Naisellisuutta ei julisteta naisten olemukseksi, vaan sen sijaan naiset julistetaan epänaisellisiksi. Kokemukseen perustuva todistusaineisto ei voi mitenkään horjuttaa myyttiä.” (Beauvoir 2009, 427. suom. Koskinen, Lukkari & Ruonakoski.)

Naisilla ei ole oikeutta määritellä naiseuttaan uudelleen, vaan heitä kehotetaan palaamaan ruotuun. Kokemukset miesten ja naisten keskinäisestä moninaisuudesta eivät onnistu murtamaan näitä oletuksia, jotka nykyisin ehkä kulkevat useimmiten stereotypioiden nimillä. Poikkeus vahvistaa säännön ja niin edelleen.

Mitä on “se luonnollinen erilaisuus”?

Erityisyyden korostuksen ongelmallisuus tulee esiin heti, mikäli laitamme sukupuolen paikalle minkä tahansa muun ominaisuuden. Voimme tuomita kastijaon, synnynnäiset luokkaominaisuudet tai etnisyyteen perustuvan erilaisuuden barbaarisena jäänteenä, mutta kun kysymykseen tulee sukupuoli, vedotaan luonnollisuuteen. Sukupuoli on eri asia. Onhan?

Sukupuolten tutkimuksen historia on tietynlaisen yhteiskunnallisen järjestyksen oikeuttamisen historiaa. Keskeisimmin perinteemme käsitykseen sukupuolten luonnollisesta erilaisuudesta on vaikuttanut Aristoteles, joka sorvaili oman “todistuksensa” naisten ja miesten luonnollisesta erilaisuudesta ja eriarvoisuudesta vastavetona opettajansa Platonin kreikkalaisen kaupunkivaltion mieskeskeisen kansalaisuuden kontekstiin nähden hyvinkin radikaaliin näkemykseen, jonka mukaan myös naiset olivat kykeneviä Platonin ihannevaltion kaikkiin, myös korkeimpiin, tehtäviin. (Platon kylläkin painotti vahvasti ihmisten välisiä kyvyllisiä eroja, eli miehessä ja miehessä ja naisessa ja naisessa oli eroa). Aristoteleelle tämä ei todellakaan ollut ok, vaan hän esitteli oppinsa, jonka mukaan sekä orjat että naiset ovat epätäydellisiä suhteessa vapaisiin miehiin. Perusteet tällä eivät olleet aivan aukottomia, vaan myös naisella on järki, mutta erilainen kuin miehen. Keskeinen peruste naisen ja miehen kategoriselle erolle oli “miten asiat ovat”, eli luonnollinen tila aka. kaupunkivaltio, jossa vapaat miehet käyttivät valtaa. Teleologista maailmanselitystä kannattavalle, tämä tietenkin on vallan viehättävä selitys. [2] Jostain kumman syystä vallan kahvassa ollaan aina oltu kovin mieltyneitä teorioihin, joilla tuetaan tuon vallan oikeutusta…

Samankaltainen naisen ja miehen olemuksellista eroa kannattava näkemys on vaikuttanut vahvasti kristilliseen käsitykseen sekä erilaisiin moderneihin käsityksiin valtiosta, keskeisimpänä Hegelin jäsennys valtion ja perheen suhteesta. Hegelkin tietysti muistaa painottaa, miten nainen on periaatteessa tasa-arvoinen ja hänellä on omat, naiselliset hyveet, mutta nainen on kuitenkin perheessä ja valtiossa miehen alamainen, olkoonkin viimeisellä tuomiolla yhtäläisen arvoinen. [3]

Erilaisuudet ja vastakkaisuudet

Naisen ja miehen välillä on erilaisuutta; sen sijaan se, että näiden erojen näkee muodostavan vastakkaiset olemisen tavat, vaatii kuitenkin mielikuvituksellista tulkintaa aristoteelis-hegeliläisessä hengessä. Tiettyjen inhimillisen elämän kannalta keskeisten piirteiden näkeminen keskenään poissulkevina ja vastakkaisina, siten että vain toinen, esimerkiksi vain joko tunne tai järki, voi ilmetä tai esiintyä vallitsevana vaikuttaa vaativan sitoutumista tietynlaisiin ennakko-oletuksiin. Tältä perustalta kuitenkin toimitaan silloin, kun tunteellisuus ja hellyys nähdään tyttömäisinä, ja pikkupoikaa vaaditaan “kovettamaan luontonsa” ja olemaan “kuin mies”. (Tähän liittyy myös naiselliseksi miellettyjen piirteiden vähäinen arvostus.) Naisessa ja miehessä on paljon enemmän samaa kuin erilaista. Kyllä, odotan edelleen aivokuvaa, jossa esitellään ”järjen alue”, joka tukkii tunnetiehyet, tms.

Perinteisesti naisen ja miehen erilaisuus on nähty kategorisena, kahden erilaisen olennon erilaisuutta. Sukupuolien kuvauksiin liittyy keskinäisen poissulkevuuden logiikka: mikäli jokin piirre on “miehistä”, tulee se merkitsemään ei-naisellista ja päinvastoin. Juuri tällainen vastakkaisuus saa lauseen “pojat ovat hyviä matematiikassa” merkitsemään sitä, etteivät tytöt ole, vaan tytöillä on ikään kuin jonkinlaisen harmonisuuden vuoksi oltava muunlaisia kykyjä!

Sukupuolten välisen keskinäisen erilaisuuden jäsennystä vastakkaisina ei voi erottaa perheen muodostumisen kuvauksista; perheyksikön tueksi on esitetty erilaisia perusteluja tästä luonnollisesta erilaisuudesta. Esimerkiksi suomalainen filosofi Erik Ahlman muotoili vuonna 1920 artikkelissaan aristoteelista perinnettä noudattaen ja romanttisessa hengessä, että miehen pyrkimyksenä on oman persoonan korostaminen ja arvojen luominen, naisen taas mukautua tähän ja tukea miestä. Nainen ei voi eikä halua luoda arvoja, vaan hän elää miehen kautta. Näin nainen ja mies muodostavat ihanteellisen hierarkkisen perheyksikön, jossa on yksi tahto, miehen. [4] Sanomattakin on selvää, että romantiikan ajan kuvaukset perheestä ovat varma tie epäonneen, sillä oletus, että toinen täydentää minun epätäydellisyyteni ja muodostamme keskenämme “kollektiivipersoonallisuuden”, ei vastaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Eipä sillä, ettei tällainen näkemys olisi suosittu edelleen…

Luontaisen erilaisuuden perusteella yhteen liittyvä perheyksikkö on edelleen suosittu argumentti sukupuolten erilaisuuden puolesta. Yhteiskunta romahtaa, ellei… Voidaan esittää väitteitä, että ihmisistä tulee kasvattaa erilaisia, jotta yhteiskunta toimii. Tällaiset perustelut ovat kuitenkin normatiivisia, eivätkä kuvaavia. Tämä puoli on syytä tunnistaa, mikäli haluaa vedota siihen, että naisten ja miesten erilaisuus nyt vain tukee perheen olemassaoloa, sen sijaan että pyrkii verhoamaan väitteet sukupuolten erilaisista luonnoista tieteellisen neutraaliuden kaapuun. Vastaavasti on syytä vastata siihen, miksi juuri erilaiset sukupuolielimet ovat tämä piirre, jonka mukaan yhteiskunnalla on oikeus suorittaa valikointia? “Naiset voivat tulla raskaiksi ja synnyttää!” Sukupuolten erilaisuuden perustelu valmistumisena äitiyteen on tietenkin oma lukunsa. Jokseenkin kaksinaismoralistisesti naisen potentiaalisen äitiyden oletaan ulottuvan myös muille elämänalueille, kun taas harvoin miehen mahdollisen isyyden oletetaan vaikuttavan hänen toimintaansa – hyvänä esimerkkinä tästä se, miten kysymystä työn ja perheen yhteensovittamisesta ei juuri koskaan esitetä korkeassa asemassa oleville miehille. [5] Kun tiedämme, kuinka tärkeää vuorovaikutustaitojen ja empatian kehittyminen on, voisi tehdä päätelmän, että poikien kasvattaminen “potentiaaliseen isyyteen” voisi olla niin yksilöiden kuin yhteiskuntarauhan kannalta järjellistä. Maailmanrauhasta puhumattakaan.

Erot katoavat!

Kuulee valiteltavan, että sukupuolinormistoa vastustavat yrittävät tehdä kaikista samanlaisia. Tällainen väite perustuu oletukseen, jonka mukaan ihmisten erilaisuus kulminoituisi sukupuoliin. Tällaisen näkökulman mukaan satunnainen mies ja toinen satunnainen mies olisivat  samankaltaisia. Ehkä ovat, ehkä eivät. Erot temperamenteissa ja luonteissa ja kyvykkyyksissä eivät palaudu sukupuoliin, vaikka tiettyjä eroja onkin. Samaan tapaan kuin vaikkapa vasen- ja oikeakätisten välillä. Kuilu aivoista löydettyjen erojen ja näiden erojen vaikutuksen välillä on edelleen hämärän peitossa. Toisaalta tietyt, vääriksi osoitetut väitteet elävät tiukassa, kuten vaikkapa uskomus siitä, että miehet käyttävät vain toista aivopuoliskoa kuuntelemiseen. [6] Heti kun minkäänlaista viitettä sukupuolten erilaisuudesta löytyy, tarraudutaan tähän kuin hukkuva oljenkorteen. Kyse ei useinkaan ole vääristelystä vaan pikemminkin ylitulkinnasta ja yksinkertaistuksista. “Tiede ensin, ei faktoista voi kukaan loukkaantua.” Sen sijaan oireellista on, ettei tätä tieteellistä intohimoa löydy kaikkeen: miten sukupuolistereotyyppejä noudattavia tuloksia ei epäillä, vaan naisten alempi matemaattinen kyvykkyys sekä tilallinen hahmotus otettiin kyseenalaistamattomana selviönä kovin kauan. [7] Tiede ensin – kunhan se tukee ennakko-odotuksia?

“Luonnollisten erojen” tutkiminen tapahtuukin aina tietynlaisessa kontekstissa, jossa odotukset ohjaavat tulkintoja; edelleen on tosiseikka, että naisen aivot painavat miehen aivoja vähemmän. Enää tätä ei tosin käytetä todisteena naisten vähäisemmästä aivokapasiteetista. Kallonmittauksiakaan ei enää harrastella, vaikka tiedämme ihmisryhmien kallojen kokojen keskinäisestä vaihtelusta. Toisaalta on varottava tekemästä “faktoista” eettisiä päätelmiä, mihin tuntuu nykyisin olevan houkutus vaikkapa aivokemian ja rikollisuuden välisestä yhteydestä puhuessa. Ennakko-oletukset ohjaavat sitä, mitä tutkitaan; vasta nyt aletaan todella tutkia ja hahmottaa eläinten älykkyyttä sen todellisessa mitassa – seikka, mikä ei sopinut pitkään hellittyyn ajatukseen ihmisestä luomakunnan kruununa. [8]

Väitänkin, että ihmisten sullominen kahteen suljettuun kategoriaan on nimenomaan sitä ihmisten välisten erojen poistamista. Usein väkivaltaisella ja yksilöä kohtaan epäeettisellä tavalla; ihmiskuvan hienoinen avautuminen seksuaalisuuden ja sukupuolen moneudelle ei -vielä- ole päästänyt irti joko-tai -jäsennyksestä. Homoseksuaalisten miesten oletetaan muistuttavan naisia ja päinvastoin ja homous on uhka juuri mieheyden menettämisessä – homomiesten aivojen oletettua naismaisuutta on etsitty neurotieteessäkin, mutta jokseenkin tuloksetta. [9] Mikäli ihminen ei koe biologista sukupuoltaan omakseen, korjausleikkaukseen pääsyn edellytyksenä on vaatimus siitä, että täyttää, ts. kertoo täyttävänsä, keskimääräisen sukupuoliroolin. [10]

Olen tarkoituksella kirjoittanut miehistä ja naisista, sillä tämänlainen jako ei käytännössä mahdollista muuta kuin miehiä ja naisia ja näiden enemmän tai vähemmän päteviä jäljitelmiä. Sukupuolten jäsennys vastakkaisina ohjaa vahvasti edelleen käsitystämme ihmisistä, siten että poikkeavuudet “palautetaan” tai normalisoidaan vastaamaan ja tukemaan sukupuolijärjestelmää. Selkeitä tilanteita pakottamisesta kaksinapaisuuteen on intersukupuolisten vastasyntyneiden “luonnollistaminen” ei-lääketieteellisten perustein, eli “koska ympäristö ei hyväksy”. [11]

Summauksena

Käsitykset sukupuolten välisestä erilaisuudesta ovat vaihdelleet ajan saatossa radikaalisti; voimakkaat tunteet on koettu ajoittain maskuliinisiksi, sillä naisten ei ole “luontaisen passiivisuutensa” vuoksi uskottu niitä voivan tuntea. Pyöräily (!) ja ratsastus on nähty naisten naiseutta turmelevina. Vauhti ja ruumiillinen rasitus eivät yksinkertaisesti sovi naiselle! Samaan tapaan nykyään puhutaan vaikkapa naisten nyrkkeilystä. Naisten erilaisuutta on perusteltu erilaisin väittein, mutta yksi asia on pysynyt: erilaisin tavoin on pyritty pitämään vallitseva järjestys yllä. Ei naisia teatterilavalle! Yliopistoon! Maalauskursseille! Pörssiklubeille! Mäkihyppytorniin!

Mitä tulee sukupuolten väliseen erilaisuuteen, niin J. S. Mill on 1800-luvulla muotoillut vahvan argumentin sukupuolisen erilaisuuden luonnollisuuden korostuksen vaaroista. Positivistina Mill halusi eroon uskomuksista ja taikauskosta. Kun tuolloin naisten kasvatus ja yhteiskunnallinen asema poikkesi vahvasti miesten asemasta, ja kun tiedettiin, miten vahvasti kasvatus vaikuttaa siihen, millaiseksi kehittyy, oli syytä tehdä päätelmä siitä, ettei naisten ja miesten välisestä erilaisuudesta voi vielä sanoa juuri mitään. Toisaalta Mill päätteli, että mikäli joskus ilmenisi, että naiset poikkeavat perustavasti miehistä, tämäkään ei voi merkitä perustetta naisten kansalaisoikeuksia vastaan. [12] Kasvatus poikkeaa tyttöjen ja poikien osalta edelleen huomattavasti enemmän kuin mitä ihmiset haluavat myöntää. [13] On syytä olla hakkaamatta kiveen minkäänlaista pysyvää määritystä, etenkin kun tiedetään, miten ihmistä ei voi tutkia samoin kuin ei-itsetietoista olentoa, vaan ihmiset peilaavat heistä kertovia käsityksiä. Ketään ei ole syytä pakottaa luopumaan uskomasta naisten ja miesten erilaisuuteen, mutta tällainen vakaumus ei pyyhi pois niitä ongelmia, joita kireät sukupuoliroolit ovat vahingollisia – kaikille.

Voi olla henkilökohtaisesti tyydyttävää tai helppoa kohdella ihmisiä ensisijassa tietynlaisten ryhmien edustajina. Tottumuksesta tulee helposti toinen luonto. Historia voi opettaa sen verran, että joka kerta, kun kokee tarvetta määritellä tarkkaan millainen toinen yksilö on, kannattaa miettiä kaksi kertaa. Juuri oletukseen siitä, että naiset ovat lajia X, selkeästi määriteltävissä suhteessa mieheen, kiteytyy naisellisuuden alisteisuuden olemus; uskomukseen siitä, että naisesta voi kertoa jonkinlaisen yleisen totuuden. Naisista on yhtä monta totuutta kuin naisia on; sama koskee miehiä. Kenelläkään ei voi olla etuosto-oikeutta naisellisuuteen (tai mieheyteen); kukaan yksittäinen nainen ei voi kumota sukupuolirooleihin liittyviä epäoikeudenmukaisuuksia omaan kokemukseensa vedoten, vaikka voi tietenkin puhua itsestään.

edit 5.4.2013. pilkkujen poistoa

Viitteet:

1. Tätä aihetta ovat laajemmin käsitelleet mm. Luce Irigaray sekä Jacques Derrida. Naiset eivät tietenkään ole olleet ainoita tässä roolissa, sillä kyse on ollut hallitsevan luokan, etuoikeutettujen miesten tavasta asettaa “kaikki muut” näyttelemään tietynlaista, omaa erityistä asemaansa tukevaa roolia.

2. Alanen 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.) Huom. Luonnehdintani Aristoteleestä kuten muistakin ajattelijoista on tarkoituksellisen yksinkertaistava.

3. Patoluoto 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.)

4. Alanen, Haaparanta & Lumme 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.)

5. ks. esim. “Työn ja perheen sovittelua ja erottelua”. Minna.fi. http://www.minna.fi/web/guest/tyon_ja_perheen_sovittelua_ja_erottelua

6. Christian Jarrett: “Two Myths and Three Facts About the Differences in Men and Women’s Brains”, Brain Myths/Psychology Today. http://www.psychologytoday.com/blog/brain-myths/201207/two-myths-and-three-facts-about-the-differences-in-men-and-womens-brains

7. ks. esim. uutinen: “Math Scores Show No Gap for Girls, Study Finds”, The New York Times/2008. http://www.nytimes.com/2008/07/25/education/25math.html?_r=0 sekä

“Koulu voi selittää sukupuolierot avaruudellisessa hahmottamisessa”. Tiede-lehden verkkosivut. http://www.tiede.fi/uutiset/4400/koulu_voi_selittaa_sukupuolierot_avaruudellisessa_

8. Yksi pitkään vähällä tutkimuksella ollut alue on naisten homoseksuaalisuus ja sen kehitys, jonka on oletettu olevan tietynlainen versio miehen homoseksuaalisen identiteetin kehityksestä. ks. Diamond 2008.

9. Diamond 2008, 43-.

10. ks. esim. Venla Pystynen: “Sukupuoltaan korjaava Lauri Punamäki: Väljemmät sukupuoliroolit säästäisivät ihmishenkiä” HS 28.3.2013. “Psy­kiat­ri kir­ja­si pa­pe­rei­hin, et­tä hä­nel­lä oli jy­ke­vät ken­gät. Se oli il­mei­ses­ti psy­kiat­rin mie­les­tä merk­ki mie­si­den­ti­tee­tis­tä. En­tä jos hän oli­si­kin pi­tä­nyt si­rois­ta jal­ki­neis­ta? Hän ta­ju­si, et­tä mi­tä pe­rin­tei­sem­män su­ku­puo­li­roo­lin omak­sui, si­tä var­mem­min psy­kiat­ri an­tai­si diag­noo­sin. He­taa är­syt­ti. Nor­mien mu­kai­ses­sa mie­hey­des­sä oli pal­jon sel­lais­ta, jos­ta hän ei pi­tä­nyt. Mies­ten ei esi­mer­kik­si so­pi­nut ol­la herk­kiä ja huo­leh­ti­vai­sia. Hä­nen em­paat­ti­suu­ten­sa uh­ka­si hä­nen us­kot­ta­vuut­taan. ”On ab­sur­dia, et­tä yk­sit­täi­set psy­kiat­rit mää­rit­tä­vät, mil­lai­sia mies­ten ja nais­ten pi­tää ol­la”, hän sa­noo nyt.”

11. Lotta Peltonen: “Saanko näyttää sellaiselta kuin olen? Sukupuolen moninaisuus ja voimauttava valokuva.” Paatos 3/2011. http://jarjestot.uta.fi/aatos/paatos/arkisto/311/paatos31102.html

12. Kilpi & Sintonen 1986. teoksessa Alanen, Haaparanta & Lumme (toim.)

13. Tästä on olemassa erilaisia tutkimuksia, uusimpana Suomessa Elina Pajun sosiologian väitöskirja päiväkodin arjesta. Yhdysvalloista taas: “Tutkimus: Vanhemmat tekevät tietämättään tytöistä alisuoriutujia” Yle-uutiset. http://yle.fi/uutiset/tutkimus_vanhemmat_tekevat_tietamattaan_tytoista_alisuoriutujia/6492295

Kirjallisuus/taustatieto:

Beauvoir, Simone de, Toinen sukupuoli I. Tosiasiat ja myytit. Suom. Koskinen, Lukkari & Ruonakoski. WSOY, 2009.

Diamond, Lisa M., Sexual Fluidity. Understanding Women’s Love and Desire. Harward University Press, 2008.

Keller, Evelyn Fox, Tieteen sisarpuoli – pohdintoja sukupuolesta ja tieteestä. Vastapaino, 1988.

Nainen, järki ja ihmisarvo. Filosofian klassikoiden naiskäsityksiä. Lilli Alanen, Leila Haaparanta & Terhi Lumme (toim.) WSOY, 1986.

Catherine Vidalin esitelmä ”Le cerveau a-t-il un sexe?” ks. http://www.tedxparis.com/talks/catherine-vidal-le-cerveau-a-t-il-un-sexe/

Lue ensiksi kommentointi- ja keskusteluohjeet, kiitos.

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s