Kulttuurit ja erottelut

Yllä oleva kuva on maahanmuuttajaperheiden kanssa työskentelyyn kehitetty “vanhemmuuden roolikartta maahanmuuttajille” [1]. Kutsun lukijakuntaamme pohtimaan siitä välittyviä käsityksiä: liputtavia kulttuureja (Suomi ja aurinkomaa), valkoista heteroydinperhettä ja ateriaa, joka koostuu puurosta, ruisleivästä ja maidosta. Suomalainen kulttuuri?

Idea tähän kirjoitukseen tuli taannoin pitämässäni sosiaalialan ammattilaisille suunnatussa koulutuksessa. Keskusteluista perhetyön ammattilaisten kanssa ymmärsin kentällä olevan suuren tarpeen ymmärtää, miten eri kulttuureista Suomeen tulevien asiakkaiden kanssa työskentelyä voisi parantaa. Minulta kysyttiin, kuinka kohdata perheet parhaalla mahdollisella tavalla, kun yhteinen kieli ja kokemus puuttuu. Tämä tarve vuorovaikutuksen parantamiseen ja muualta Suomeen muuttaneiden ymmärtämiseen ei kuitenkaan liity pelkästään sosiaalityöntekijöihin tai muihin perheiden ja/tai yksilöiden kanssa työskenteleviin ammattilaisiin. Monet pohtivat, kuinka voisivat kohdata naapurinsa, ystävänsä tai työtoverinsa ”oikein”. Ikäväksenne en anna tässä tekstissä mitään kaavaa sille, kuinka oikein kohtaaminen tapahtuu. Sen sijaan tarkoitukseni on herätellä ihmisiä toisenlaisen polun kautta: kyseenalaistamalla hieman käsityksiämme kulttuurista.

Kuvitellaan, että joukko suomalaisia muuttaa Intiaan. On saamelainen poronhoitajaperhe Lapista, helsinkiläinen Amman seuraaja hippiäiti, itäsuomalainen maanviljelijäperhe ja lesbopari lapsineen Oulusta (pahoittelen jo ennalta näitä yleistyksiä). Sitten Intiassa päivähoidon järjestäjät haluavat kuulla, mitä se suomalainen kulttuuri oikein on ja ihmettelevät, kun nämä suomalaiset eivät kerro yhtenäisestä kulttuuristaan ja vaadi kulttuurisensitiivisiä päivähoitojärjestelyitä. Vastaava tilanne on esimerkiksi Turun Varissuolla irakilaisyhteisön suhteen. Marko Juntunen (2012) kuvaa artikkelissa etnografista tutkimustyötään Varissuon irakilaisyhteisössä, jonne muuttaneissa irakilaisissa on yhtä lailla poliittisia, uskonnollisia ja luokkaperustaisia eroja kuin hippiäidin ja poronhoitajan välillä. Absurdiksi tilanteen tekee se, että (hyvää tarkoittavat) päiväkodin työntekijät toivovat yhteisön opastavan heitä tähän ”vieraaseen kulttuuriin”.  On me ja muut. Suomi ja ne yhtenäiset toiset.

Sinänsä voi joskus olla poliittisesti järkeenkäypää käyttää yhtenäistä kulttuurin määritelmää esimerkiksi argumentoitaessa pääsyä palveluihin tai oikeuksia ylipäätään jollekin tietylle ryhmälle. Mutta samalla kulttuuriin viittaaminen myös typistää kantajansa asemaan, jonka kautta ihmisen ominaisuudet määrittyvät tietyn kulttuurin mukaisesti. Toisin sanoen kuvitteellisesti. Tällainen kulttuuristaminen toimii monin tavoin luokitellessamme ja olettaessamme ihmisistä erilaisia asioita (ks. Keskinen 2012). Muistan episodin menneisyydestäni, jolloin asuin Yhdysvalloissa. Olin kuuraamassa kasvisravintolan lattiaa, kun johtohenkilö tuli torumaan minua huonosta työstä ja tokaisi minulle: ”te eurooppalaiset tulette tänne vain paremman elämän toivossa”. Minulle ei olisi millään muotoa tullut mieleeni, että minuun oli liitetty moisia oletuksia motiiveistani päätyä tuohon maahan. Olin vihoissani. Lausuja ei tuntenut taustojani ja sitä epämääräisten sattumien summaa, jonka vuoksi kyseiseen maahan päädyin. En toki ollut Yhdysvalloissa erityisen syrjinnän kohteena, mutta tuo tapahtuma palaa mieleeni aika ajoin seuratessani maahanmuuttokeskustelua puolesta ja vastaan. Molemmilla puolilla typistetään ihmiset helposti jonkinlaisiksi maansa tai maanosansa kulttuurituotteiksi, joilla on samanmieliset ajatukset sukupuolesta (lähinnä miehiltä ja naisilta odotetuista rooleista), seksuaalisuudesta, uskonnosta, politiikasta ja lasten kasvatuksesta. Elämä ja ihmiset eivät kuitenkaan ole noin yksinkertaisia. ”Kulttuuri” elää koko ajan, muuntuu ja joskus jopa pirstoutuu täysin. Osa ihmisistä viettää erilaisia osasia elämästään nojaten ja uskoen eri asioihin eri aikoina. Usein kotimaa (ja kaikki eivät tunnista yhtäkään maata kodikseen) ei ole yksi tietty synnyinmaa vaan henkilöllä voi olla siteitä ja muistoja – elämää – useassa eri maassa.

Toisaalta kulttuuristaminen voi toimia yksilötasolla myös voimaannuttavana identiteetin rakentumisen perustana. Itse muistan kokeneeni suomalaisuuden (jota myös kulttuuriksi kutsuin) tärkeänä olemistani määrittävänä tekijänä, kun asuin kaukana kotimaastani. Halusin tavata muita suomalaisia, leipoa kutsuille karjalanpiirakoita ja selittää käytöstäni suomalaisuudella. En usko, että yhtenäiskulttuurin vaaliminen henkilökohtaisena identiteettiprojektina on pelkästään negatiivinen asia – varsinkaan, jos elää tavalla tai toisella marginaalissa (poislukien viharyhmät). Ongelmaksi se muodostuu silloin, kun ”kulttuuri” päätyy pääasialliseksi henkilöä määrittäväksi tekijäksi vaikkapa hyvinvointipalveluissa tai ihmisten kohtaamisissa yleensä.

Se kulttuuristamisesta. Mitä sitten pitäisi tehdä? Yksi tapa silotella kulttuuristamisen aiheuttamia erotteluja on hypätä täysin yli kaikkien eroavaisuuksien ja uskotella ettei niitä olekaan. Tämä tosiaan helpottaa vähän ennakkoluuloja, joita tietyn ”kulttuurin” edustajuus joskus tuo tullessaan, mutta samalla katoaa myös yksilö kokemuksineen ja elämänhistorioineen. Tällöin voidaan puhua ”universaalista kohtelusta” (Keskinen 2012), jonka kautta pyritään ohittamaan kaikki eroavaisuudet ja siten kohtelemaan ihmisiä tasavertaisesti. Silloin astutaan kuitenkin jo liian pitkälle. Ohitetaan ihmiset yksilöinä, joiden asemien välillä on todellisia eroja. Henkilö, joka pelkää ruokakauppaan menoa mahdollisen rasistisen hyökkäyksen vuoksi on todellakin konkreettisesti eri tilanteessa kuin pelotta asioiva. Samoin eriarvoisessa asemassa on nuori, joka ei saa töitä ihonvärinsä ja/tai uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Kulttuuristamisessa ja universaalissa kohtelussa onkin kyse kahdesta ilmiöstä: joko ”nähdään liikaa” tai ”ei nähdä lainkaan”. Kummassakin tapauksessa yksilö kokemuksineen katoaa tuottamamme tiedon tai käsitysten taakse.

Mikä avuksi? Salla Tuori (2012) esittää erinomaisen ja helpon keinon selättää tämä ongelma: kuunnellaan. Siis todella kuunnellaan ihmistä ilman turhia ennakko-oletuksia. Tämä taas vaatii omien lähtökohtien aktiivista kyseenalaistamista ja sitä kautta myös pyrkimystä purkaa hierarkioita, joiden keskellä elämme. Sillä tavoin ymmärrämme ja kohtaamme ihmisen emmekä mitään pirstaleisista tiedoista muodostunutta ”kulttuuria”, jota ei edes lopulta ole olemassa. Kuunteleminen on muuten hyvä idea ihan kaikissa ihmisten välisissä kohtaamisissa – täällä blogimaailmassakin.

Inspiraation lähteet
Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat. Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden vuorovaikutus ja tulkinnat. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47. Helsinki: Väestöliitto.
Keskinen, Suvi, Vuori, Jaana ja Hirsiaho, Anu (toim.)  Monikulttuurisuuden sukupuoli. Tampere: Tampere University Press.
Keskinen, Suvi (2011) Τroublesome Differences—Dealing with Gendered Violence, Εthnicity, and ‘Race’ in the Finnish Welfare State. Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention, Vol. 12, pp. 153–172.
Magnusson, Eva, Rönnblom, Malin & Silius, Harriet (toim.) (2008) Critical Studies of Gender Equalities. Nordic Dislocations, Dilemmas and Contradictions. Göteborg/Stockholm: Makadam Publishers.

[1] Vanhemmuuden roolikartta maahanmuuttajille: http://www.sosiaaliportti.fi/File/df0ae8d9-46c6-4e63-9627-d26b4ae24a94/Suomeksi%20kuvilla.pdf

9 comments

  1. Hmm ihan hyvä teksti, en keksi kauheesti kitistävää. Saatan olla Johannan kaa mamu/kulttuuri-kysymyksestä lähempänä samaa aaltopituutta ku tasa-arvosta😉

    ”Mikä avuksi? Salla Tuori (2012) esittää erinomaisen ja helpon keinon selättää tämä ongelma: kuunnellaan. Siis todella kuunnellaan ihmistä ilman turhia ennakko-oletuksia”

    Varmaan hyvä neuvo yleisellä tasolla, mutta mamujen yhteydessä voi olla monissa tapauksissa aidosti haasteellista. Jos joku tänne just sisällissotakaaoksen keskeltä tupsahtanu tyyppi ei puhu sanaakaan muuta kieltä ku arabiaa, ni sen kuuntelemisesta ei välttis oo kauheesti iloa suomalaiselle sossutyöntekijälle. Vaikka sattuiskin olemaan tulkki käytettävissä, niin paljon sellasta menee väkisinkin ohi, mikä tulis selkeesti esiin jos olis yhteinen kieli ja oltais kotosin samasta kulttuuripiiristä. Mut joo, parempi silti edes yrittää kuunnella ku keksii omasta päästään joku valmis muotti mihin sen mamun tunkee.

    1. Kiva, että ollaan jostain samanmielisiä😀 Ja joo, ihan totta, kuuntelu on vaikeeta ilman yhteistä kieltä. Siksi esim. tulkkipalvelujen kehittäminen ja hyvien käytäntöjen löytäminen niihin on ensiarvoisen tärkeää. Mutta pointtina tosiaankin se, että kohdattais ylipäätään ihmiset ilman valtavaa ennakko-oletusrepertuaaria. Ja muistaen, että ”mamu” ei oo mitään todellinen kategoria vaan sisältää valtavan määrän erilaisia ihmisiä erilaisine kokemuksineen.

  2. Kerrankin samaa mieltä. Kulttuurilla on vain pieni merkitys kanssakäymisessä.

    Itse matkustelen töiden puolesta ympäri maailmaa, ja myyntimiehille tietysti järjestetään kaikenlaista kulttuurikoulutusta. Joitain pikkujuttuja siellä opitaan mutta yleensä vähämerkityksisiä. Yksi kulttuurikouluttaja kerran suuttui kun sanoin, että ei eri kulttuureilla ole väliä kansainvälisissä projekteissa. Firma lähettää ennen ulkomaanmatkaa jonkin ”maaselostuksen”, jossa kerrotaan paikallisista tavoista, mutta ei sitä yleensä jaksa edes lukea.

  3. Olisi ihan mielenkiintoista lukea joskus joku kulttuuristamista teksti joka kävisi jopa jonkintasoista dialogia Suomen saamelaisten/saamelaiduuden kanssa. On harvinaista, että valtaväestön media edes tarttuu saamelaisasioihin maaoikeuskiistoja lukuunottamatta, mutta saamelaisena feministinä on aina yhtä masentavaa lukea tekstiä, jossa meitä käytetään jonain monikulttuurisuuskorttina tai todistamaan jotain pointtia joka ei edes liity meihin.

    Itse tekstiin liittyen, kuvaamasi välikohtaus lienee tyypiltään ainoa, jossa valkoinen eurooppalainen tulee typistetyksi alkuperämaansa/maanosansa perusteella vähemmäksi kuin ihmiseksi. Toivottavasti se opetti edes jotain.

    1. Pahoittelen, että käytin saamelaisuutta pointtina, joka ei saamelaisuuteen liity. Taisin survaista muutamia muitakin vähemmistöjä siinä samalla. Ehkä olisin voinut valita esimerkkini paremmin. Tarkoitus oli tuoda esille, että suomessa elää moninaisia ihmisiä ja ”kulttuuri” käsitteenä ei juurikaan yksinänsä kuvaa mitään.

      Laita meille ehdotus kirjoituksesta, jos haluat🙂 Nää meidän jutut tulee aikalailla sen pohjalta, mitä kellekin milloinkin tulee mieleen tai mitä kukin lukee tai tutkii. Ei oo mitään systemaattista järjestelmää juttujen sisällöille.

      Ja ei minua missään vaiheessa ole kyllä typistetty vähemmäksi kuin ihmiseksi – valkoinen eurooppalainen kun olen. Ennakkoluuloja toki olen kohdannut. Mutta elämäni on kyllä monin tavoin opettanut. Tai ainakin yrittänyt opettaa, en sitten tiedä olenko oppinut.

      1. Laitan teille luonnoksen, jos joskus ehdin kirjoittaa! Tällä hetkellä aika valitettavasti uppoaa omaan työhön, blogiin ja yhteisöasioihin.

        Julma totuus kuitenkin on, että saamelaiset itse kohtaavat vastaavia vaikeuksia saada omankielistä, kulttuurisensitiivistä palvelua jo Suomen rajojen sisällä, ja tämä ei ole mikään pikkujuttu kun suurin osa saamelaislapsista varttuu jo saamelaisalueen ulkopuolella. Ei tarvitse mennä Intiaan asti—sama kun muuttaa Ouluun; kulttuuristamisasiat ovat meillekin ajankohtaisia, mutta ilmeisesti tyystin eri tavalla kuin jutussa oletettiin. Mikäli asioihin haluaa perehtyä pikaisesti, tiistain 19.6. Hesarin Mielipiteestä löytyy mm. Pirita Näkkäläjärven ytimekäs kirjoitus ulkosaamelaisten tilanteesta (http://www.hs.fi/digilehti/mielipide/Ulkosaamelaisille+tukea+palveluiden+j%C3%A4rjest%C3%A4miseen/a1339985848396?jako=f4988ed9138d0160b9ff361f7c9cdab5&ref=fb-share – toivottavasti linkki toimii!) ja City-Sámit ry:n nettisivuilla (http://www.citysamit.net/) tiedotetaan jatkuvasti ahkerasti samaisesta asiasta. Itse kirjoitin taannoin saamelaisalueen ja kielilain ongelmista yleisemmin (http://tribar.net/namaheapmi/2012/06/feminismi-ja-alkuperaiskansan-maantiede/).

        Ongelma ei siis ole se, että meistä kirjoitetaan, vaan se, miltä pohjalta meistä kirjoitetaan. Olisi suotavaa, että kulttuurisensitiivisyys lähtisi jo tältä tasolta: että meidän tilanteeseemme ihan oikeasti tutustuttaisiin jotta voitaisiin myös asettaa nämä tarpeet oikeaan kontekstiinsa. Meistä vain noin kymmenes on poronhoitajia, eikä hypoteettisella poronhoitajaperheellä ei ole muutenkaan mitään syytä muuttaa minnekään ellei elinkeino käy lopullisesti kannattamattomaksi.

Lue ensiksi kommentointi- ja keskusteluohjeet, kiitos.

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s